”Nyt jo – ”Yo-Yo” –  meitäkin kiinnostaa” – Jojo villitsi Suomessa syksyllä 1932

19 tammikuun, 2022

Nykyään kun yo-yo kuume raivoaa kaikkialla, arvelee kaiketi moni, että kysymyksessä on jokin uusi keksintö. Samalla tietenkin mietiskellään sitä kysymystä, mistä tuo peli oikeastaan on kotoisin? Kun ryhtyy tutkimaan tuon pyörivän ”trissan” alkuperää, huomaa pian, ettei asia ole niinkään helposti selvitettävissä.” (Kansan Lehti 19.11.1932.)

Tässä jojoa käsittelevässä kirjoituksessa liikuskelen entistä enemmän Turun ulkopuolella, mutta edelleen myös turkulainen pelitoiminta on tekstissä läsnä.

Jojo on tuhansia vuosia vanha leikkiväline. Se on kaksoiskiekko, jota voidaan kelata ja liikutella edestakaisin narun avulla. Saman tyyppisiä välineitä on ollut myös esimerkiksi Alaskan alkuperäisasukkailla, joiden tapauksessa kyse ei välttämättä aina ole leikkikalusta vaan jopa aseesta (Klistoff 2007). Jojosta on tullut viimeisen sadan vuoden aikana teollinen tuote, jota on valmistettu vaihtuvilla menetelmillä ja useista materiaaleista. Se on yksinkertaisuudessaan muuntunut matkamuistoksi ja mainostuotteeksi, jota on käyttänyt esimerkiksi Turun kulttuuripääkaupunkihanke 2011. Turun kulttuuripääkaupunkijojo on tehty oranssista läpinäkyvästä muovista, ja muovista tulikin jojojen päämateriaali toisen maailmansodan jälkeen, vaikka edelleen tehdään jonkin verran myös puisia sorvattuja jojoja. Jojoja on tehty myös muun muassa metallista ja savesta.

Jojo; Turku 2011 Myyntituote.
Turun museokeskus,
TMK22867:37.

Jojoja löytyy jonkin verran suomalaisten museoiden kokoelmista, ja noita kokoelmia pääsee kurkistamaan Finna-tietokannan kautta. Turun kulttuuripääkaupunkijojon lisäksi Finnasta löytyy pari muuta Turun museokeskuksen jojoa. Eniten huomiota kiinnittää kenties vähän vanhempi jojo, johon on maalattu kullanvärinen hakaristi sinisellä pohjalla. Sen tiedoissa ei mainita ajoitusta eikä sitä, onko se uniikkiesine vai teollista tuotantoa. Joka tapauksessa koristelun perusteella voisi kuvitella tuon jojon olevan peräisin sota-ajalta tai olevan sitä varhaisempi. Se voi olla itse asiassa vuodelta 1932, koska samanlaisesta jojosta näyttää olevan piirroskuva 17.12.1932 Turun Sanomissa julkaistussa Wiklundin mainoksessa.

Jojo. Turun museokeskus, TMK17097:110.
Osa Wiklundin joululahjamainoksesta Turun Sanomissa 17.12.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Kolmas museokeskuksen jojo on ajoitettu 1930-luvulle. Se on keltainen ja koostuu kahdesta yhteen liitetystä sorvatusta puukiekosta ja narusta. On mahdollista, että se on valmistettu Turussa, mutta yhtä hyvin se voi olla muualtakin. Tässä kirjoituksessa tulee esille pari vaihtoehtoista valmistajaa.

Jojo. Turun Museokeskus, TMK16572:32.

Ainakin viimeisen sadan vuoden aikana jojot ovat ponnahtaneet taustalta parrasvaloihin silloin tällöin. Viimeisin suuri jojobuumi lienee ollut Suomessa syksyllä 1991, jolloin jojojen myynti taisi liittyä Coca-Colan mainoskampanjaan (kertokaa kommenteissa, jos muistatte uudempia). (Ks. myös Yle Elävä Arkisto.)

Ensimmäinen vastaava puolestaan tapahtui luultavasti syksyllä 1932. Buumit ovat yleensä kansainvälisiä, ja ainakin 1960-luvulta lähtien Coca-Cola-yhtiö on käyttänyt jojoja mainoskampanjoissaan ja tehnyt yhteistyötä 1947 perustetun Russell-jojoyhtiön kanssa.

Laajamittainen teollinen jojotuotanto alkoi Yhdysvalloissa 1920-luvun lopussa. Filippiiniläissyntyinen Pedro Flores esitteli 1929 uudenlaisen jojotyypin, joka soveltui aiempaa paremmin erilaisten temppujen tekemiseen. Jojoa oli aiemmin pelattu Filippiineilläkin pitkään, ja sana jojo on sekin useiden lähteiden mukaan johdettavissa filippiiniläiskieliin (ks. esim. englanninkielinen Wikipedia). Tuo yhteys on myös kiistetty (Murfin 2012). Vastaavaa leikkivälinettä oli muissa maissa aiemmin kutsuttu eri nimillä. Ranskassa aivan 1700-luvun lopulla oli ollut jo yksi jojovillitys. Lelua kutsuttiin silloin erityisesti nimellä l’Émigrette, mutta ranskalaiset 1800-luvun sanakirjat tunsivat myös samaan välineeseen viitaten nimityksen Jou-jou eli lelu tai leikkikalu (Browne & Davis 1953, 100). Jojolla leikkivät ilmeisesti myös Ranskan kuninkaalliset sekä myöhemmin keisari Napoleon (A Brief History of Yo-Yo).  Björneborgs Tidningen kirjoitti 1.11.1932 jojon varhaisesta ranskalaisvillityksestä dramatisoiden asiaa jopa toteamalla, että kun kuninkaan pää katkesi giljotiinissa, niin ranskalaiset vain jatkoivat jojottelua: ”Och medan kungens huvud föll för giljotinen yo-yoade Paris.”

Vaikka Pariisissakin oli tuotettu kymmeniä tuhansia jojoja ja innostus oli levinnyt Ranskasta myös Britanniaan, niin aikaa vierähti noin 130 vuotta vielä suurempaan suosioon. Pedro Floresin aloitettua massatuotannon jojot levisivät nopeasti 1920–1930-lukujen taitteessa Yhdysvalloissa. Erityisesti liikemies Donald Duncan, joka osti Floresin jojojen oikeudet, sai leikkivälineiden suosion räjähtämään. Duncan teki yhteystyötä lehtimoguli William Randolph Hearstin kanssa. Hearst mainosti Duncanin yrityksen jojoja lehdissään ja julkaisi juttuja jojokilpailuista, joissa niissä sitten yritettiin houkutella Hearstin lehdille uusia tilaajia ja asiakkaita (A Brief History of Yo-Yo).

Syyskuun 12. päivänä 1932 järjestettiin ensimmäiset jojottelun maailmanmestaruuskilpailut Lontoossa Empire-teatterissa. Teatteri oli rakennettu alun perin näyttämötaidetta varten, mutta oli avattu 1928 kokonaan uudistettuna elokuvanäytäntöjä varten. Jojokilpailun voiton vei kanadalainen mutta kiinalaisten maahanmuuttajien perheeseen syntynyt 13-vuotias Harvey Lowe. Voitettuaan kisan hän jatkoi parin vuoden ajan näytöskiertueita Euroopassa ja tutustui aikakauden kuuluisuuksiin, kuten Walesin prinssiin, kunnes buumi meni ohi.

Samoin vuonna 1932 Ruotsissa alettiin tehdä myös Kalmartrissan-jojoja. Puiset Kalmartrissan-jojot oli valmistettu yhdestä kappaleesta toisin kuin monet muut puiset jojot, joissa kaksi puoliskoa oli liimattu tai liitetty tapilla toisiinsa. Kalmartrissaneita tekee edelleen Elfverson & Co -niminen yritys, jonka osakas Gösta Elfverson toi 1932 jojon mukanaan matkaltaan Englannista ja aloitti pian tuotannon kotimaassaan.

Jojo-pilapiirros Hufvudstadsbladetissa 30.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Syksyllä 1932 jojokuume valtasi myös Suomen. Jojojen yleistymistä kuvattiin lehdissä nimenomaan kuumeeksi, kuten muitakin nopeasti levinneitä muoti-ilmiöitä. (Esim. TS 9.10.1932; Länsi-Suomi 12.10.1932; Kalajokilaakso 15.10.1932; Kansan Lehti 19.11.1932; Ilta-Sanomat 2.1.1932.)

Kuume oli nimitys, jonka avulla voitiin korostaa uuden ilmiön epidemiamaista leviämistä. Se ei tuntenut paikkakuntien eikä valtioiden välisiä rajoja. Tartunnan leviäminen näkyi ensin erittäin voimakkaana metropoleissa, joihin väki oli pakkautunut. Sitten se levisi periferioihinkin. Kuume-vertauksella voitiin viitata myös epäterveeseen tilaan, johon uutuus ajoi suuria joukkoja. Kollektiivisen ulottuvuuden lisäksi kuume saatettiin nähdä myös yksilön ominaisuutena: tuotekuumeen valtaan joutunut henkilö hullaantui jostain asiasta ja hänen käytöksensä muuttui kuumeen seurauksena. Kuume ei tällöin liittynyt välttämättä johonkin muotiin tai uutuuteen vaan myös pidempään saatavilla olleeseen asiaan, johon kuumeen valtaan joutunut ei vain ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota. Kuume saattoi tarkoittaa jonkun asian omakohtaista käyttöä, mutta myös jonkun asian seuraamista kauempaa.

Suomalaiset 1900-luvun alkupuolen lehdet kirjoittivat monenlaisista tuotekuumeista. Autokuume esiintyi teemana tavan takaa. Se näyttäytyi myös yksilöiden saamana tartuntana ja aluksi nimenomaan sellaisena tartuntana, että se vaaransi muiden tielläliikkujien turvallisuuden (esim. Karjalatar 23.7.1914; Iltalehti 24.9.1923.) Lentokuume puolestaan oli sellainen, jossa lentäminen ei koskenut laajoja kansanjoukkoja, mutta joka omakohtaisen lentämisen lisäksi saattoi tarkoittaa lentonäytösten ja lentoennätysten seuraamista (esim. HS 13.5.1910; Tampereen Sanomat 11.6.1910). Jazz-kuume nimitystä saatettiin käyttää puolestaan silloin, kun haluttiin yhdistää populaarikulttuurinen muoti analyysiin nyky-yhteiskunnan oletetusta hermostuneisuudesta ja rappiotilasta (Keski-Uusimaa 15.7.1922).

Sotien välisen ajan kuumeista tunnetuimpia lienee vuoden 1929 gramofonikuume. Sitä tutkineen historioitsija Tiina Männistö-Funkin (2009) mukaan gramofonikuume johtui monesta yhteen liittyneestä tekijästä. Vaikka gramofoneja oli ollut kaupan jo aiemmin, tullisäännöksen muuttaminen laski gramofonien hintaa nimenomaan vuonna 1929, juuri ennen pörssiromahdusta ja sitä seurannutta talouslamaa. Markkinoille oli tullut myös pienempiä ja helppokäyttöisempiä kannettavia gramofoneja. Itse musiikkilaitteiden lisäksi vaikutusta oli valtavasti lisääntyneellä kevyen musiikin levytuotannolla ja sillä, että myös alemmilla yhteiskuntaluokilla alkoi olla rahaa ja aikaa enemmän käytettävissä levyjen kuunteluun. Suurin gramofonikuume loppui, kun tulleja uudestaan korotettiin ja taloustilanne kääntyi huonommaksi.

Jojo oli tuotteena erilainen kuin gramofoni. Se oli halpa 2–3 markan hintainen kapistus, jota alettiin nopeasti valmistaa myös Suomessa. Sitä kutsuttiin peliksi, jota pelasivat erityisesti lapset mutta myös aikuiset.

Stockmann-tavaratalo mainosti jojoja muiden tuotteiden ohella Helsingin Sanomissa 8.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Digitoidusta lehtimateriaalista löytää jojomainoksia ja lehtijuttuja erityisesti loka–marraskuulta 1932. Toistaiseksi en ole jutuista löytänyt viitteitä jojon maailmanmestaruuskilpailuihin Lontoossa syyskuussa 1932, mutta voisi olettaa että samoihin aikoihin mestaruuskilpailujen kanssa jojobuumi alkoi nousta maailmalla. Itse jojojen suomalaisissa lisäksi mainoksissa kaupattiin sääntökirjasta pelaamiseen (esim. Hämeen Kansa 18.10.1932).

Joululahjamainoksissa joulukuussa jojo näkyi vielä silloin tällöin (esim. HS 11.12.1932; TS 17.12.1932). Sen jälkeen jojo katosi melkein kokonaan 1930-luvun lehtiviittauksista yksittäisiä, lähinnä muisteluluonteisia mainintoja lukuun ottamatta. Lalli-lehdessä 1.4.1937 kirjoitettiin esimerkiksi erilaisten asioiden kulta-ajoista, ja luettelossa mukana oli ”jo-jo”, polkkatukan, lyhyiden hameiden, autojen, tieteen, taiteen ja tekniikan kulta-aikojen kanssa.

Helsingin Sanomat julkaisi yhden varhaisimmista jojojutuista 30.9.1932. Siinä paljastettiin jojojen yllättävä kytkös Suomeen. Lehti aloitti jutun toteamuksella yleisestä luulosta, että kaikki hyvä ja hieno tulee ulkomailta, vaikka niin ei olisikaan. Jutussa kerrottiin jojoon liittyvää tarinaa: ”Eräänä päivänä tuli Stockmannin tavarataloon eräs englantilainen pyytäen saada ostaa Yo-Yo:n. Myyjä ihmetteli nimeä ja tiedusteltuaan asiaa ilmoitti, ettei heillä sellaista myyntitavaraa lainkaan tunnettu. Englantilainen oli hieman hämmästyneen näköinen ja selitti sen olevan ympyriäisen puuhyrrän, joka pyöri ylös ja alas lankaa pitkin sekä kertoi sen olevan erittäin suositun Englannissa. Eivät ainoastaan nuoret omaksuneet tätä hauskaa ja taitavuutta vaativaa leikkikalia, vaan vieläpä vanhatkin ihmiset ovat siihen innostuneet. Stockmann tilasikin heti tällaisia leikkikaluja, ja kun ne saapuivat tänne todettiin niissä kirjoitus ”Made in Finland”.”

Helsingin Sanomat jatkoi vielä kirjoittamalla kahdesta Helsingissä vierailleesta ”ranskalaisesta herrasmiehestä”, jotka kävellessään kaduilla ”leikkivät Yo-Yolla koko ajan”. Miesten mukaan jojoja näki kaikissa kahviloissa ja kaikilla bulevardeilla, millä he viittasivat todennäköisesti kotimaahansa. Helsingin Sanomien mukaan Tornator-yhtiö valmisti jojoja Lahdessa ja että ne olivat niin suosittuja ulkomailla, että ”200 miestä työskentelee päivin ja yöin niiden valmistamisessa.” Helsingin Sanomien juttu loppui arvailuun, milloin ”meikäläinen yleisö omaksuu tämän uuden ”kärpäsen” – ehkä vuoden perästä, kuten muunkin muodin.” (HS 30.9.1932.) Kuumeen lisäksi siis jutuissa toistui viittaus muotiin kärpäsenä tai kärpäsen puremana.

Tarina englantilaisesta Stockmannilla ja jojojen paljastuminen suomalaisiksi oli niin herkullinen, että monet muut lehdet toistelivat sitä. Kertomuksessa tapahtui pientä variaatiota, mutta pääpiirteittäin se pysyi samana. Tarinassa englantilainen mies saa Helsingin Stockmannin tavarataloon suomalaisen jojonsa ulkomailta tilattuna ja Tornator on se yritys, joka Suomessa jojoja valmistaa ja niitä joka viikko vaunulastillisen ulkomaille toimittaa, jopa Argentiinaan. (Ks. esim. Käkisalmen Sanomat 13.10.1932; Kalajokilaakso 15.10.1932.)

Tornatorin rooli jojobuumissa sai myyttisiä sävyjä. Suomi alkoi muuttua jopa maaksi, jossa koko leikkikalu olisi ollut keksitty. Raumalaisessa Länsi-Suomi -lehdessä 12.10.1932 pakinoitsija ”Piste” esitti, että Tornatorin lankarullatehdas olisi aloittanut jojojen valmistuksen jo vuonna aiemmin, mutta silloin niistä ei ollut kukaan kiinnostunut. Yhtiö oli valmistanut ”Suomen lasten ratoksi elefanttitautiasteelle lihonnutta lankarullaa muistuttavan pelin”, mutta lapset eivät olleet innostuneet. Tarvittiin markkinointia ulkomailla: ”Joku neropattikauppamatkustaja esitti sattumoisin Englannissa peliä. Eikä muuta tarvittu. Koko Englanti nousi takajaloilleen ja yo-yo kuume levisi kuin tse-tse kärpänen olisi ollut tartunnan levittäjä.” Länsi-Suomen pakinoitsija jatkoi kuvaamalla jojobuumin etenemistä: ”Ranska pelaa, Saksa pelaa, Italia pelaa – kaikki pelaavat. Suomikin pelaa. Raumakin pelaa, sillä eilen myi Länsi-Suomen kirjakauppa yo-yonsa loppuun.” Pakinoitsija pohti vielä jojon menestyksen yhteiskunnallista selitystä: ”Hakaneula on yksinkertainen keksintö, mutta miljoonien arvoinen. Yo-yolla ei ole taloudellista arvoa, mutta se tuntuu olevan välttämätön hermolääke nykyisenä superhermostuneena aikakautena.” Viittaus hermolääkkeeseen oli yleisempi, ja englanninkielisessä jojohistoriassa väitetään jo keisari Napoleonin käyttäneen jojoa stressinpoistossa (A Brief History of Yo-Yo).

Suomalaisten lehdistön jojouutisissa yhdistyi muutama asia. Niissä ihmeteltiin ja kuvattiin jojovillityksen etenemistä osittain selittämättömänä muoti-ilmiönä. Toisaalta selitysmalleja voitiin etsiä jonkinlaisesta ajan hengestä, Zeitgeistista, vaikka käsitettä ei suoraan käytettykään. Kolmanneksi uutisointi rakensi kuvaa suomalaisen teollisuuden aliarvioidusta ja huonosti arvostetusta potentiaalista sekä ulkomaankaupan roolista taloudellisen nousun mahdollistajana vaikean laman pitkittyessä.

Jos syyskuun lopulla 1932 Helsingin Sanomissa vielä spekuloitiin, olisiko jojovillitys ylipäätään tulossa Suomeen ja milloin, niin alle kuukautta myöhemmin jojot olivat levinneet kaikkialle. Paperikauppiaiden liiton Paperikauppias-lehdessä kirjoitettiin 20.10.1932 artikkelissa ”Nyt jo – ”Yo-Yo” –  meitäkin kiinnostaa”, että jojoja oli myyty Suomessa jo lähes neljännesmiljoona kappaletta. Myös Paperikauppias-lehden mukaan jojoja oli tarjottu myyntiin alan liikkeisiin jo vuoden 1931 syksynä, mutta silloin vielä ne eivät olleet herättäneet kiinnostusta. Vasta kun jojot olivat nousseet maailmalla suosioon, ne alkoivat mennä kaupaksi myös Suomessa. Lehti toivoi suosion jatkuvan: ”Toivokaamme vaan, että innostusta riittää ja että siitä tosiaankin sukeutuu jatkuvasti hyvä myyntiartikkeli paperikauppiaille.” Osa suomalaisten lehtien kirjoittajista oli toiveikkaita menestyksen jatkumisesta, mutta osa povasi nopeaa loppua jojobuumille.

Kansan Lehden piirros jojomestareista 19.11.1932. Lähde historiallinen sanomalehtikirjasto.

Lontoossa oli järjestetty maailmanmestaruuskilpailut, mutta Suomessakin järjestettiin jojokilpailuja – ainakin paikallisella tasolla. Esimerkiksi Vasabladet uutisoi 20.10.1932 ruotsinkielisessä tyttölyseossa järjestetystä kilpailusta. Ainakaan tuossa kilpailussa ei tehty erilaisia jojotemppuja vaan kilpailu perustui kelaustoistojen määrään. Voittaja Vera Åberg kelasi jojoa 1252 kertaa ja muutkin parhaat pääsivät selvästi yli tuhannen kelauksen lukemiin.

Paljon vaatimattomampia tuloksia saatiin Jyväskylän Uimaseuran karnevaalien jojokilpailussa. Syyksi todettiin se, että ”[k]ilpailuvälineet eivät olleet parhaimpia”. Voittaja, rouva Lahtinen, kelaili jojoa 132 kertaa kahdessa minuutissa. Parhaat saivat kuitenkin palkinnoiksi kahden käden jojot, ”joilla pelaaminen vaatii atleetin voimat.” (Sisä-Suomi 22.11.1932.)

Jojokilpailut ilmestyivät seurojen ja yhdistysten tapahtumien lisäksi vähäksi aikaa erityisesti ravintoloiden ohjelmatarjontaan (HS 8.10.1932; Käkisalmen Sanomat 13.10.1932; Satakunnan Kansa 13.10.1932; Suomen Sosialidemokraatti 21.10.1932).  Syynä tähän oli jojon pompottelun performatiivinen ja osallistava luonne. Kilpailun etenemistä oli helppo seurata yleisöstä ja jokainen pystyi itsekin kokeilemaan, kuinka hyvin kelailusta suoriutui.

Ilmoitus tanssiaisista ja jojokilpailusta Suomen Sosialidemokraatissa 21.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Lehdissä julkaistiin tietoja myös kestävyysennätyksistä. Uudenkaupungin Sanomat uutisoi 25.10. littoislaisesta Pentti Ahosta, joka oli nykäissyt ”rullaa käteensä saakka 17,510 kertaa.” Ahonen oli aloittanut urakkansa seitsemältä illalla ja lopettanut yöllä kello 1.30. Lehden kotikaupungin senhetkinen ennätys oli paljon matalampi, 3100, ja lehti esittikin uutisensa lopussa vetoomuksen: ”Uudenkaupungin ennätystä on nopeasti nostettava.”

Aina kaikilla kisailijoilla ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Turun Sanomat kertoi 30.10., että lukijat olivat lähettäneet lehteen tietoja lukuisista jojon pompottelun ennätystuloksista. Tuloksia ei kuitenkaan voinut pitää kirjaimellisesti yhteismitallisina, koska osa oli käyttänyt pompottelussa jojoja, joiden narut olivat normaalia mittaa, yhtä metriä, huomattavasti lyhyempiä. (Narun pituuden vaikutuksista ks. myös Iisalmen Sanomat 11.10.1932.)

Jojottelu saattoi häiritä myös muuta kilpailemista. Pargas Kungrörelse julkaisi 23.11.1932  jutun siitä, miten Unkarissa jalkapallo-ottelussa puolustajapelaaja oli alkanut tehdä kesken kaiken jojotemppuja, joita yleisö oli alkanut seurata ottelun sijaan.

O.Y. Huonekalutehdas ja Sorvimon ”Yo-Yo”-mainos Turun Sanomissa 16.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Suomessa keskusteltiin 1930-luvun alussa kotimaisen tuotannon edistämisestä ja toisaalta suomalaisten tuotteiden viennistä ulkomaille. Taloudellisesta lamasta oli päästävä ylös. Jojokin näyttäytyi tässä keskustelussa yhtenä puutavarateollisuuden potentiaalisena vientituotteena, jota olisi ollut mahdollista kaupata esimerkiksi Iso-Britanniaan ja Ranskaan (Pohjois-Savo 5.11.1932). Turunmaa-lehden uutisen 20.10.1932 mukaan edellisessä kirjoituksessa esitelty raunistulalainen Huonekalutehdas ja Sorvimo oli hankkinut kaksi uutta sorvia, joiden avulla se pystyi valmistamaan jopa kymmeniä tuhansia jojoja päivässä, erityisesti Britannian vientiä varten. Marraskuun lopussa Lauttakylä-lehti puolestaan kertoi, että ”Ruotsissa on nyt jouduttu oikein perusteellisesti tämän vimman valtaan.” Ruotsiin oli lehden mukaan palkattu jojospesialisti opettamaan harrastajia, jotka välittävät tietoa eteenpäin luennoilla ja näytöksissä. Lehdissä puolestaan oli alettu julkaista jojo-osastoja. Lauttakylä-lehti mainitsi myös, että muualla buumi oli jo menossa ohitse ja että Suomessa Tornator olisi jo lopettanut jojojen valmistamisen.

Karjalainen-lehden mainoksessa 15.10.1932 viitattiin myös jojon suomalaisuuteen ja 200 hengen tehtaaseen. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Hyvä esimerkiksi kotimaisuus- ja vientikeskustelun kansanomaisemmasta versiosta on ”Reservikorpraalin” pakina Satakunnan Kansassa 5.11.1932. Siinä maalailtiin tilannetta, jossa kuvitteellinen kansanedustaja Lapikainen oli poikennut kotiseudulleen Tuohiniemeen eduskunnan ollessa lomalla. Tuohiniemi-niminen paikka löytyy Köyliöstä, joten sen verran ainakin kirjoittaja yhdisti tarinaansa todelliseen Satakuntaan.

Samaan aikaan Lapikaisen kotikäynnin kanssa maassa vietettiin kotimaista viikkoa, kotimaisen työn ja tavaran kampanjaa. Pakinassa viitattiin viikolla ilmeisesti Venäjän vallan aikana vuonna 1912 perustetun Kotimaisen Työn Liiton järjestämiin Suomalaisiin viikkoihin, joilla pyrittiin edistämään kotimaista teollisuutta.

Pakinassa Tuohiniemen paikallisasukas Tahvo tuli kansanedustajan kotiin kyläilemään. Tahvokin halusi tietää lisää kotimaisesta viikosta, jota hän piti tärkeänä. Hän ei kuitenkaan meinannut saada kansanedustajan huomiota, kun Lapikainen ja hänen vaimonsa kilpailivat intensiivisesti keskenään, kumpi pariskunnasta saisi pomputettua jojoa enemmän. Tahvo yritti avata keskustelua huonolla menestyksellä. Kansanedustaja jatkoi pelaamista:

”— Jo-jo, murahti Lapikainen, muljautti hätäisen silmäykseen Tahvoon ja jatkoi narun päässä olevan rullan hypyttämistä, sekä höpisi jotakin itsekseen. Lapikaisen Maija seisoi perimmäisen akkunan ääressä ja heiputti samanlaista vehjettä kuin hänen aviopuolisonsakin.”

Tahvo luuli herrasväen valmistavan pikilankaa. Sitten kun hän totesi, ettei siitä ollutkaan kyse, hän piti molempia seonneina. Lopulta Tahvoa valistettiin asioiden todellisesta pelillisestä luonteesta, mutta hän alkoi epäillä, että rullia tuodaan ulkomailta ”ja vastalahjaksi ulkomaille kieritetään meidän vähiä markkojamme”. Kansanedustaja Lapikainen rauhoitteli, että huoleen ei ollut aihetta: ”Kyllä nämä rustingit ovat suomalaista tevollisuutta. Lankarullatehtaassa niitä pyöritetään oman maan tarpeiksi ja viedään vielä laivalasteittain ulkomaillekin. […] Heruu siinä kerrakseen miljoonia meidän köyhään maahamme.”

Tahvokin sitten asiasta innostui. Seuraavana päivänä hän meni kaupunkiin myymään kananmunia ja osti saamillaan rahoilla 12 jojoa, yhden jokaiselle perheenjäsenelleen. Tähän kaupunkireissuun valistava tarina jojojen merkityksestä kansantaloudelle päättyi.(Satakunnan Kansa 5.11.1932.)

Liitto-lehden mainoksen 3.11.1932 mukaan ”Yo-Yo” oli hyvää ajanvietettä mutta Saimaa-tupakan polttaminen vielä parempaa. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Sosiaalihistorioitsija Riitta Matilainen (2017, 61) on kirjoittanut taloudellisesta nationalismista, ajattelutavasta, joka oli esimerkiksi suomalaisten rahapeliorganisaatioiden, Raha-automaattiyhdistyksen ja Veikkauksen, perustamisen taustalla. Kotimaisten rahapeliorganisaatioiden tarvetta perusteltiin muun muassa sillä, etteivät suomalaisten rahat joutuisi ulkomaille tai ulkomaalaisten käsiin. Sama taloudellinen nationalismi näkyi 1930-luvulla myös monen muun tuotteen yhteydessä, esimerkiksi kotimaisten pelituotteiden mainoksissa. 

Monessa lehdessä herättiin ennen pitkää siihen, ettei jojo sittenkään ollut suomalainen keksintö. Itse asiassa oli vaikea hahmottaa, milloin ja missä se oli keksitty, koska samanlaisesta leikkikalusta löytyi kuvia jo antiikin Kreikan maljakoista. Tästä syystä jojokuumeen aikana jojo esiteltiin myös aikoja ja yhteiskuntaluokkia lävistäneenä leikkivälineenä (TS 30.10.1932). Teollisen käänteen ohella lehdissä julkaistiin artikkeleita, joissa käsiteltiin laajemmin leikkivälineen vuosituhantista historiaa.(TS 6.11.1932; Kansan Lehti 19.11.1932; Björneborgs Tigning 1.11.1932).

Jojon historiaa käsitelleissä lehtijutuissa viitattiin erityisesti siihen, miten se oli yleistynyt Ranskan vallankumouksen aikaan 1700-luvun lopulla. Uusimaa-lehden jutussa 27.10. oli kuvituksena Élisabeth Vigée Le Brunin maalaus Marie Antoinetten ja Ludvig XVI:n pojasta prinssi Louis Charlesista jojon kanssa noin vuodelta 1790. Sittemmin on tosin kyseenalaistettu, onko teoksen tehnyt taitelija mme Vigée Le Brun ja onko malli prinssi.

Kuva Wikimedia Commons.

Maalauksessa oletetusti jojottelevan prinssin elämä päättyi traagisesti vain 10-vuotiaana vallankumouksen aikaan 1795, ei tosin väkivaltaisesti vaan imusolmuketuberkuloosin takia. Ranskan vallankumousta käsittelevän historiatarinan esittely mahdollisti senkin takia vuonna 1932 rinnastuksen ja pohdinnan siitä, oliko jojokuume merkki vaikeiden ja epävakaiden aikojen tulosta (Uusimaa 27.10.1932). 1930-luvun alun taloudellinen lama ja poliittiset levottomuudet vertautuivat Ranskan vallankumouksen käänteisiin.

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

A Brief History of Yo-Yo, http://www.yoyomuseum.com/museum_view.php?action=profiles&subaction=yoyo_tom Haettu 19.1.2022.

Browne, Richard J. & M. C. Davis (1953). “Goethe and the Yo-Yo.” Modern Language Quarterly (1953) 14 (1): 98–101, https://german.washington.edu/sites/germanics/files/documents/newsletters/ddmlq_14_1_98.pdf

Klistoff, Alysa J. (2007). Weapon, Toy, Or Art? The Eskimo Yo-Yo As A Commodified Artic Bola And Marker Of Cultural Identity. Thesis (M.A.), University of Alaska Fairbanks, 2007, http://hdl.handle.net/11122/8567

Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3282-6

Murfin, Brian (2012). “Exploring the Yo-Yo: Filipino Physics Fun.” Science Activities, 49:1, 29-35, DOI: 10.1080/00368121.2011.591449

Männistö-Funk, Tiina (2008). ”Säveltulva kaupungissa – Gramofonimusiikkki uudenlaisena kaupungin äänenä ja makukysymyksenä Helsingissä 1929.” Ennen ja nyt, Vol 8 Nro 3–4 (2008): Aistien urbaania historiaa, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108414/63424  

”corona-innostus on rakkaassa kaupungissamme saavuttanut tavattoman laajuuden” – Koronan leviäminen Suomeen Turusta 1926

13 tammikuun, 2022

Tällä kertaa menen digitoitujen lehtiaineistojen lillukanvarsiin asti, mutta matka suomalaisessa ja turkulaisessa pelihistoriassa jatkuu. Pysähdyspaikkana on korona.

Turun Sanomat 1.3.1927 kertoi koronapelin yleistymisestä. Kuvat: Historiallinen sanomalehtiarkisto.

Samoihin aikoihin 1920-luvun lopulla, kun peliautomaatit tulivat Suomeen, myös toinen peliuutuus alkoi valloittaa maatamme. Turkulainen O.Y. Huonekalutehdas ja Sorvimo alkoi syksyllä 1926 valmistaa Nippa- eli Corona-pelilautoja ja puisia nappuloita. Tai ei se tarkalleen ottaen turkulainen ollut, vaikka turkulaiseksi monesti mainoksissa itseään tituleerasi. Yritys sijaitsi Maarian pitäjän puolella, Raunistulassa tai vielä tarkemmin Lonttisissa osoitteessa IV Linja 12. Nykyään tuon linjakadun nimi on Airikinkatu.

Aluksi peliä, jota myös pöytäbiljardiksi kutsuttiin, pelattiin lähinnä sormilla nippailemalla tai ”näppäämällä” (TS 1.3.1927). Lyöntikepit tulivat mukaan myöhemmin. Pelilaudan pohjaosa oli tehty vanerista ja reunat paksummasta puusta. Vaneri oli puuteollisuusinnovaatio, joka oli lyömässä sekin itseään läpi yhä laajemmin ja vaneritehtaita perustettiin eri paikkoihin. Vaneria käytettiin myös muiden pelien, kuten jyväskyläläisen Juho Jussila Oy:n Fortuna-pelien tekoon. Jussila aloitti Fortuna-pelien tekemisen niin ikään vuonna 1926 (Jussilan verkkosivut). Nykyisin juuri Jussila on tunnettu myös koronapelien valmistajana, mutta Jussila aloitti koronapelien valmistuksen vasta 1944, melkein 20 vuotta Huonekalutehdas ja Sorvimoa myöhemmin. Tosin peli oli Jussilan tuoteluettelossa mainittu jo aiemmin, ja toisaalta säännöllinen valmistus käynnistyi vasta 1950-luvulla (Raitanen 2011, 58). Puuteollisuusyritysten lisäksi myös näppärät tee-se-itse-puusepät ovat kautta vuosikymmenten koronapelejä tehneet omaan käyttöönsä.

Korona oli sukua muun muassa intialaisen Carrom-pelille sekä muun muassa sen kanadanranskalaisille varianteille, joita ilmeisesti alkoi kehittyä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sukulaispeleissäkin käytettiin puisia nappuloita ja lautoja, ja nappuloita pyrittiin ampumaan käsin tai erilaisia keppejä käyttäen pelilaudan keskustassa tai kulmissa sijainneisiin koloihin.

Koronapeli (tai Couronne) levisi ensin Euroopassa ja Ruotsin ja Tukholman kautta Suomeen (ruotsalaisista lehdistä löytyy jo joitakin pelin myynti-ilmoituksia joululta 1925). Ruotsista, Suomesta ja ehkä Pohjanmeren rannikkokaupungeista päätyi myös Baltian maihin, joissa niissäkin se aiheutti villityksen. On sanottu, että peli olisi levinnyt Baltiaan erityisesti merimiesten mukana, koska peliä pystyi pelaamaan myös laivoilla. Pekka Linnainen on Estofennia-verkkojulkaisussa käsitellyt perusteellisesti koronapelin leviämistä ja vaiheita erityisesti Virossa, mutta myös Suomessa. Hän on todennut, että Göteborgissa koronaa pelattiin lehtitiedon mukaan jo vuonna 1923. Vuoden 1926 syksyllä korona villitsi tukholmalaisia.

Linnaisen tekstistä voi lukea myös muun muassa koronan suomalaisista mestaruuskisoista, joita järjestettiin ainakin 1928–1930. Tässä blogikirjoitukseen sivuan myös noita kilpailuja, mutta tarkastelen koronanpelinkin historiaa jälleen turkulaisten silmälasien läpi ja keskityn erityisesti Huonekalutehdas ja Sorvimo -yrityksen peliliiketoimintaan 1920–1930-luvuilla.

Kun Huonekalutehdas ja Sorvimo aloitti koronapelien valmistuksen 1926, se oli yrityksenä aivan tuore, mutta jatkoi itse asiassa aiempia toimintoja. Raunistulassa osoitteessa IV Linja 12 oli 1910-luvulta lähtien toiminut Huonekalutehdas Koivu, mutta syyskuussa 1926 sen toimi- ja tuotantotilat myytiin Laine ja Kumppanit -nimiselle yritykselle, joka oli eräiden lehtitietojen mukaan perustettu 1917. Uusi omistaja käynnisti Raunistulassa tehdastilojen laajennuksen ja peruskorjauksen.(TS 26.8.1926; Uusi Aura 18.9.1926; Kauppalehti 20.9.1926.) Jo samassa kuussa Laineen ja Kumppaneiden toimintaa jatkamaan perustettiin O.Y. Huonekalutehdas ja Sorvimo, jonka toimitusjohtaja oli aluksi Kustaa Emil Hongisto, mutta pian toimitusjohtajaksi vaihtui Oskar Paasikivi (Suomen Kaupparekisteri 1926; Rakennustaito 5.2.1927). Hän oli jo alusta mukana yhtiön hallituksessa ja sittemmin toimi muun muassa yritystä edustaen tuomarina koronapelin SM-kisoissa. Myöhemmin yritykset toimitusjohtajat vaihtuivat vielä pariin otteeseen (Kaupparekisteri 1930; 1932; 1933; 1935; 1938). Paasikivi oli aktiivisesti mukana myös Maarian kunnallispolitiikassa ja toimi esimerkiksi vuosina 1927–1943 kunnallislautakunnan esimiehenä eli kunnanhallituksen puheenjohtajana (Kaukovalta & Kaukovalta-Kaila 1950, 186).

En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt tietoa, että koronapelejä olisi valmistettu ennen uuden yrityksen perustamista. Onkin ehkä luontevaa, että nimenomaan uuden yrityksen puitteissa alettiin laajentua ja kokeilla erilaisilla ja erihintaisilla puusta ja vanerista valmistetuilla tuotteilla. Ja samoihin aikoihin uuden yrityksen aloittamisen kanssa syyskuussa 1926 Turussa päättyi huonekalutehtaissa toukokuusta asti ollut lakko, joten senkään takia välttämättä ei mitään kummempia uutuuksia ollut päästy ennen syksyä valmistamaan (Uusi Aura 19.6.1927).

Kuva koronapelin mainoksesta Turun Sanomat 22.12.1926.

Yhtiö mainosti jo jouluna 1926, että Corona oli saavuttanut suuren suosion (esim. TS 22.12.1926). Paikallista menekkiä varmaan oli jo ollutkin, mutta laajempaan tietoisuuteen Suomessa korona nousi seuraavina vuosina. Monessa mukana ollut helsinkiläinen urheilutoimittaja Yrjö Halme eli nimimerkki ”Uppercut” pelasi uutuuspeli koronaa Suomen Kuvalehden humoristisessa ja leikillisessä jutussa (Halmeesta ks. Arponen 1997). Juttu ilmestyi 7.5.1927 lehden ajanvietesivulla, jota toimitti ”Veli Giovanni” eli Hillari Johannes Viherjuuri. Hän toimitti myös pilalehtiä ja oli julkaissut muutamia kirjoja, joissa käsiteltiin pelejä ja pelien tekemistä (niistä lisää ehkä jossain myöhemmässä kirjoituksessa).

Suomen Kuvalehti 7.5.1927. Kuvat: Historiallinen sanomalehtiarkisto.

Suomen Kuvalehden artikkelissa vertailtiin muun muassa pelin turkulaisia ja helsinkiläisiä sääntöjä, jotka poikkesivat hiukan toisistaan. Jutussa käytiin ensin läpi helsinkiläinen peliversio, jossa nappulat olivat aloituksessa keskiympyrässä ja sitten viitattiin lyhyesti turkulaiseen versioon: ”Turkulaista peliä emme rohkene mennä ensinkään selittämään. Pyydämme jotakuta ehtaturkulaista lähettämään meille turkulaisen pelin säännöt. Sen verran rohkenemme sanoa, että turkulaisessa pelissä pannaan nappulat vastapuolen sivulle.” Jutun yhteydessä oli myös kuva erilaisista alkuasetelmista. (Suomen Kuvalehti 7.5.1927.)

Turun Sanomat oli jo aiemmin keväällä 1.3.1927 esitellyt sääntöjä. Turun Sanomissa oli esitelty nimenomaan sellaista peliversiota, johon Suomen Kuvalehdessä viitataan turkulaisina sääntöinä. Turun Sanomat oli myös intoillut pelin monipuolisuudesta: ”Kuten alusta huomautimme, on corona-peli jännittävää, innostavaa ja kehittävää. […] corona-innostus on rakkaassa kaupungissamme saavuttanut tavattoman laajuuden ja toisinaan tapaa oikeita corona-pelitaitureitakin sen harjoittajain yhäti tihenevistä riveistä.”(TS 1.3.1927.)

Koronan menekin edistämisessä näytti olevan muutamia keskeisiä tahoja, jotka osittain kietoutuivat juuri koronaa Suomen Kuvalehdessä pelanneen Yrjö Halmeen ympärille 1920-luvun lopulla. Halme kirjoitteli koronasta ja oli mukana järjestämässä pian keväällä 1928 myös pelin SM-kilpailuja, joissa peliä pelattiin sekä sormilla nippailemalla että kepeillä. Aiemmin mainittujen turkulaisten ja helsinkiläisten sääntöjen sijasta kilpailussa oli kolmas pelitapa, jossa alkuasetelmassa puiset pelikiekot kasattiin kuuden nappulan keoiksi pelilaudan keskiympyrään. Kilpailun virallisena järjestäjänä toimi vuonna 1927 aloittanut Lukemista Kaikille -lehti (johon Halme kirjoitteli säännöllisesti ja jonka kustantajan Ilmarisen toimitusjohtaja Halme oli) ja palkintoja olivat lahjoittaneet helsinkiläinen urheiluvälineliike Suomen Urheiluaitta (jonka Halmeen veli, sisällissodan aikana ammuttu Juho oli perustanut) sekä Huonekalutehdas ja Sorvimo. Nuo samat tahot järjestivät mestaruuskilpailun tosiaan ainakin kolme kertaa.

Ensimmäisenä kilpailuvuonna 1928 osallistujia oli noin kolmekymmentä. Suuri osa osallistujista oli miehiä, mutta mukana oli myös joitakin naisia, ja vaikka peliä pelattiin eri sarjoissa, sarjojen voittajat pelasivat myös toisiaan vastaan. Ensimmäisenä vuonna naisten sarjan voitti turkulainen Ester Gestrin ja miesten sarjan Suomen Voimailulehden ilmoitusmestari Uno Soljo. Osallistujia oli naisten sarjassa kolme, miesten keppisarjassa 8 ja miesten nippailusarjassa 15. Yrjö Halme selosti kattavasti kilpailun vaiheet Lukemista Kaikille -lehdessä 21.4.1928. Viikkoa myöhemmin lehdessä julkaistiin vielä kuvia kisasta ja osallistujista.

Lukemista Kaikille -lehti julkaisi 28.4.1928 vielä kuvia kilpailuista. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Myös Nyrkkeilyliiton julkaisema Suomen Voimailulehti kirjoitti 30.4.1928 kisasta, koska oma työntekijä oli pärjännyt siinä: ”Lopulliseksi voittajaksi pääsi tämän miesten lehden ilmoitusmestari Uno Soljo, jonka hermot kestivät kilpailun kiitettävällä tavalla. Nippapeli onkin hermo-urheilua ja voidaan sitä kilpajännityksensä vuoksi verrata mihin urheilulajiin tahansa.”

Kilpailujen kuvauksissa keskeistä oli nimenomaan pelaajien rauhallisuuden tai hermostuneisuuden käsittely. Samaten moisten peliuutuuksien yhteydessä arvioitiin niiden suhdetta urheiluun.

Vuonna 1929 nippapelin mestaruuskisoissa Helsingin Poliisimaneesissa oli mukana jo selvästi enemmän osallistujia, 86 miestä ja 9 naista. Sarjojen parhaille oli luvassa järjestäjien lahjoittamia kiertopalkintoja ja hopealusikoita. Kolme nopeinta voittoa napannut sai palkinnoksi vielä Huonekalutehtaan ja Sorvimon tekemän keinutuolin (HS 29.3.1929).

Tällä kertaa Yrjö Halme raportoi kisasta urheiluaiheiseen Miesten Lehteen ja kuvasi esimerkiksi kisan huipentumaa, miesten ja naisten sarjan voittajan välistä kamppailua, josta siitäkin tuli selostusten keskeinen aihe:
”Levänneenä hän [neiti Impi Ravinen] asettautui [Birger] Sjöbergiä vastaan loppuotteluun. Sjöberg näytti selvästi väsyneeltä. Pingottuneet hermot pettivät nyt, kun vielä olisi tarvinnut vähän kiristää. Ja niin tapahtui sellainen ihme, että neiti Ravinen päitti miehen ja ylivoimaisesti. Neiti Ravinen pelaa vasemmalta puolelta ja siioitteli taitavasti nippoja pusseihin niin, että kun peli päättyi, oli Sjöbergiltä jäänyt laudalle 13 nippaa.” (Miesten Lehti 1.4.1929.)

Miesten Lehdessä 1.8.1928 oli julkaistu myös koronapelin mainos, jossa todettiin, että ”hento tyttö voi voittaa väkevänkin miehen”. Sama mainos julkaistiin myös keväällä 1929 koronan sääntökirjan kannen sisäsivulla. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Lukemista Kaikille -lehti yritti organisoida myös nippapelikerhon perustamista Suomeen syksyllä 1929, mutta yksittäisen uutisen jälkeen asiasta ei sen koomin kirjoiteltu (Lukemista Kaikille 19.10.1929). Seurat ja harrastusporukat järjestivät lisäksi omia kilpailujaan (ks. esim. Merimiehen Ystävä 1.9.1927; Sosialisti 17.4.1928; Savo 7.4.1929; 6.12.1929; Aamulehti 27.11.1930; Asemamies 1.5.1931). Ja ainakin yksittäiset pelaajat kilpailivat toistensa kanssa rahapanoksin. Ylioppilaslehdessä 10.3.1928 nimimerkki Teinin pakinassa oli kuvaus rahapelaamisesta:

””Taas pinna puttaan! – Kiva peli tämä corona! – Ja taas meni pinna – ja taas! ahah! menipä möykkykin, siinäs sait.” Meitä on kaksi sahuria, jotka opiskelemme corona-pelin ääressä. Sen niminen syntipukki meidän osakunnassa nyt on, kun suuremmat paheet, nim. viinan juonti ja kortin lyönti ovat kiellettyä hedelmää ja ping-pongi on jo ratki vanhentunut. […] ”Jeh! Sooli tiärämmä sellaanen puhet, notta markka ja pinna. Jeh! Rahat tänne!””(Ylioppilaslehti 10.3.1928.)

Pakinassa opiskelijat haaveilevat uuden ylioppilaskunnan perustamisesta ja päättävät saman tien luoda sen osakeyhtiöksi, Osakeyhtiö Kruunuhaan Uudeksi Ylioppilaskunnaksi. Kirjoituksesta käyvät ilmi myös koronapelin elementeille annetut nimitykset. Pienempi pelikiekko ei ole nyt nimeltään nippa vaan pinna, suurempi kiekko on möykky ja kolo, johon pinnoja lyödään, on nimeltään putta.

Kolmantena SM-kilpailuvuonna keväällä 1930 osallistujia oli jo yli sata. Huonekalutehdas ja Sorvimo oli kahdenkymmenen kilpailulaudan lisäksi lahjoittanut palkinnoksi tälläkin kertaa keinutuolin, joka yleisön huutoäänestyksen jälkeen annettiin kolmanneksi miesten sarjassa sijoittuneelle Leo Piikille, ilmeisesti koska hän oli pelityylillään saanut yleisön sympatiat puolelleen. Lukemista Kaikille -lehden kilpakuvauksessa kerrottiin, miten tällä kertaa miesten sarjan voittaja oli kukistanut loppuottelussa naisten sarjan voittajan. (HS 23.4.1930; Lukemista Kaikille 17.5.1930.)

Kolmen vuoden jälkeen mestaruuskilpailu-uutisointi loppui. Kenties kilpailun alkuperäiset järjestäjät eivät saaneet enää itselleen lisäarvoa kilpailuista. Peli oli jo levinnyt eri puolille ja arkipäiväistynyt, mutta se ei välttämättä enää mennyt kaupaksi alkuvuosien tapaan, kun pelejä oli jo kaikkialla ja niitä näppärimmät saattoivat valmistaa myös itse.

Tätä ennen, vuoden 1929 alkupuolella Yrjö Halme oli laatinut myös koronan sääntö- ja ohjekirjan, jonka Lukemista kaikille -lehti julkaisi. Kirjasessa kuvattiin pelisääntöjä ja erilaisia pelitapoja. Sääntökirjassa annettiin ohjeita myös pelilaudan liukastamiseen. Jos nuoremman sukupolven pelaajat – kuten minä itse – ovat tottuneet käsittelemään koronalautaa perunajauhoilla, niin vuoden 1929 ohjeissa vastaavaa liukuefektiä tavoiteltiin suosittelemalla laudan vahaamista tai pesemistä spriillä. Sääntökirjassa esitettyjä ohjeita käytettiin myös mestaruuskilpailuissa 1929 ja 1930. Sääntökirjan viimeisillä sivuilla mainostettiin sekä Nippaa että Fortunaa, kahta Suomessa valmistettua peliä. ”Nippa on kotipelien kuningas, mutta kuningatar on Fortuna”, todettiin takakannessa Suomen Urheiluaitan mainoksessa.(Halme 1929.)

Palataan takaisin pelin turkulaiseen valmistajaan. Joulukuussa 1927 Huonekalutehtaan ja Sorvimon kuivatusuunissa oli tulipalo, mutta ilmeisesti se ei juuri vaikuttanut tuotantoon (Uusi Aura 10.12.1927; Avustaja 1.5.1928). Varhaisissa ilmoituksissa Huonekaluliike ja Sorvimo kauppasi koronapelejä 75 markan hinnalla, mutta Suomen Kuvalehden jutussa toukokuussa 1927 mainittiin Suomen Urheiluaitan myyvän peliä 105 markalla. Tosin turkulainen U. E. Viljanen, jonka liike sijaitsi osoitteessa Rauhankatu 22 ja jolla oli kaupungissa ensin puusepänliike ja sitten huonekalu- ja autokoritehdas, kauppasi pelejä ”suoraan verstaalta” vielä halvemmalla, 55 markan hintaan (TS 1.3.1927. Viljasen liikkeestä ks. myös TS 19.7.1927; Suomen Liikekalenteri 1928-1929). Viljasen liike mainosti koronapelejä ainakin vielä vuoden 1927 lopulla:

Huonekalu- ja Autokoritehdas U. E. Viljanen Turusta mainosti erityisesti muita tuotteita mutta mainitsi erikoisalakseen myös ”hyviksi tunnustetut Coronapelit.” Uusi Aura 6.11.1927. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Pelejä myytiin helsinkiläisen Urheiluaitan lisäksi muissakin urheiluvälineliikkeissä ympäri Suomen sekä paperi- ja kirjakaupoissa sekä lelukaupoissa ja tavaratalojen leluosastoilla. Peliä mainostettiin erityisesti joulun aikoihin. Muutamassa vuodessa pelit levisivät yksityiskotien lisäksi yhdistyksille ja seuroille niiden illanviettoihin, klubihuoneistoihin ja sotilaskoteihin (Keskisuomalainen 29.9.1928; Suomen Sotilas 13.10.1928).

Huonekalutehdas ja Sorvimo myi koronalautojen lisäksi myös irtonappuloita peleihin sekä joitain muita pelituotteita, kuten krokettipelejä. Kaiken kaikkiaan yritys kuitenkin keskittyi muihin tuotteisiin, huonekaluihin, sisustuskokonaisuuksiin ja sorvattuihin koriste-esineisiin. Vuonna 1930 yritys perusti ensin myymälän Turkuun Linnankadulle ja sitten Tampereelle Pellavatehtaankadulle (Uusi Aura 25.5.1930; Poliisimies 10.7.1930). Yhtiö oli edellisenä vuonna osallistunut myös Samppalinnanmäellä järjestettyjen ensimmäisten Turun messujen – jotka ovat kuuluisia muun muassa Alvar Aallon ja Erik Bryggmanin suunnittelemista paviljongeista ja muusta toteutuksesta – huonekaluvalmistajien yhteiseen näyttelyyn (HS 12.6.1929). Yritys pyrki kauppaamaan tuotteitaan myös ulkomaille ja osallistui kotimaan messujen lisäksi myös vuodesta 1931 eteenpäin ulkomaisiin myyntinäyttelyihin ja liittyi mukaan suomalaisiin vientiorganisaatioihin. Ja sisustipa yritys kieltolain kumoamisen jälkeen Turussa huhtikuussa 1932 avatut kolme Alkon liikehuoneistoa (TS 23.3.1932) sekä osallistui 1933 valmistuneen Paimion parantolan toteutukseen sisustamalla suuren eteishallin (TS 19.2.1933).

Huonekalutehdas ja Sorvimo mainosti koronapelejään eli nippapelejä Lukemista Kaikille -lehdessä vielä 10.1.1931. Mainoksessa käytettiin samaa kuvaa kuin aiemmin. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Suomen puusepänteollisuuden historiaa tutkinut Minna Sarantola-Weiss on todennut, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjän kaupan katkettua kotimaan markkinat korvasivat ensin viennin. Kotimarkkinateollisuutta suojeltiin esimerkiksi tullien avulla. Vilkas rakennustoiminta loi kysyntää ja erityisesti työväestön suhteellinen elintaso nousi, jolloin rahaa jäi myös kuluttamiseen ja kulutustavaroihin. 1920-luvun lopun lama näkyi puusepänteollisuudessa puolestaan pienellä viiveellä ja vuosi 1929 oli alan paras tulosvuosi. Sen jälkeen rakennustoiminnan aallonpohja ja kuluttajien talouden järkkyminen vaivasi puusepänteollisuudessa. Noususuhdanteen aikana myös moni yritys oli pahasti velkaantunut, koska oli ostanut uusia koneita lainarahalla. Laman aikana myyntihinnat laskivat ja yritysten konkurssipesien realisointi laski hintoja entisestään. Muun muassa näistä syistä uusia markkinoita etsittiin ulkomailta, esimerkiksi Englannista, jossa lama ei vaivannut yhtä paljon kuin muualla. Kilpailu oli kuitenkin erittäin kovaa, ja monissa maissa oltiin esimerkiksi sarjatuotannossa Suomea edellä.(Sarantola-Weiss 1995, 74–78.)

Huonekalutehtaan ja Sorvimon pelituotteet olivat näytteillä ulkomailla yhtiön muiden tuotteiden ohella, esimerkiksi vuoden 1931 näyttelyissä Leipzigissa ja Utrechtissa. Pelit eivät ilmeisesti herättäneet samanlaista huomiota kuin muut tuotteet, kuten visakoivuiset koriste-esineet.(Suomen Ulkomaankauppa 9.1.1931; 27.3.1931; 14.8.1931; Ajan Sana 10.1.1931; TS 30.8.1931.) Koronapelit pysyivät kuitenkin yrityksen valikoimassa sen toiminnan loppuun 1930-luvun puolivälissä. Toiminnassa nimittäin alkoi olla hankaluuksia, niin kuin monella muullakin alan yrityksellä.

Huonekalutehdas ja Sorvimon mainos, jossa on piirroskuva myös yhtiön tuotantotiloista. Mainoksessa ei mainita pelejä vaan sen sijaan kehutaan ”kauniita visateoksiamme, jotka ovat löytäneet tiensä koristeina lukuisiin ulkomaalaisiinkin koteihin. Turunmaa 5.9.1931. Sama mainos julkaistiin myös Herättäjä-lehdessä, jossa oli myös yhtiön mainoksia.

Huonekalutehdas ja Sorvimo oli laajentunut 1930-luvulla kenties liikaakin ja ulkomaan vienti osoittautui vaikeaksi ja tappiolliseksi. Jo vuonna 1932 yhtiö sulki Tampereen myymälänsä ja siirsi Turun myymälänsä Linnankadulta Humalistonkadulle (Aamulehti 15.4.1932; 1.6.1932; TS 5.6.1932). Seuraavan vuoden syksynä myös Humalistonkadun myymälä lopetettiin (Uusi Aura 8.10.1933). Vuonna 1934 yritys alkoi myydä huonekalujaan ja raaka-ainevarastojaan sekä sahanpurua ja sorvauslastua ja ilmoitti huonekalujen valmistuksen lopettamisesta (HS 13.2.1934; TS 21.3.1934; TS 15.4.1934; Uusi Aura 15.4.1934; Sosialisti 19.5.1934; Sosialisti 26.5.1934). Sosialisti-lehti uutisoi 16.6.1934, että Huonekalutehdas ja Sorvimo oli irtisanomassa kaikki 70 työntekijäänsä, koska ulkomaanvienti oli osoittautunut kannattamattomaksi.

Kun yritys lopetti taloudellisten vaikeuksien jälkeen, niin varastojen loppuunmyynneissä oli huonekalujen ja puutavaran lisäksi myös kroketteja ja koronapelejä sekä kolmatta pelituotetta, jojoa, josta kerron enemmän seuraavassa blogikirjoituksesta. (Uusi Aura 6.9.1935). Jojojen avulla Huonekalutehdas ja Sorvimo oli hakenut uutta potkua liiketoimintaansa syksyllä 1932.

Kun yritys lopetti toimintansa Raunistulassa, irtaimiston lisäksi myös sen kiinteistöt myyntiin (TS 23.9.1935). Samassa osoitteessa toimi sittemmin useita yrityksiä, erityisesti A. Poikolaisen veneveistämö, jolla oli sama puhelinnumero kuin aiemmilla huonekaluyrityksillä sekä O. Laineen auto- ja moottoripyöräkorjaamo, Balmoral Export Oy kivihiomo, S. Tuomisen maalaamo, Sandellin vaatturinliike sekä Turun korumetalli taidetakomo (TS 28.2.1937; TS 24.12.1938; Suomen Liikekalenteri 1.1.1938 ja toinen sivu; TS 25.5.1939). Tontilla oli tehdasrakennusten lisäksi myös asuntoja. Koronapelejä ja muita puisia pelejä valmisti 1930-luvun lopulla jo useampi suomalaisyritys (Sininen kirja: Suomen talouselämän hakemisto 1.12.1939, ks. kuva).


Vaikka Huonekalutehdas ja Sorvimo lopetti toimintansa ja koronapelien valmistuksen 1930-luvun puolivälissä, niin ei enää siinä vaiheessa vaikuttanut itse pelin suosioon. Koronapeli oli vakiintunut osaksi vapaa-ajanviettoa, vaikka se ei ollutkaan niin arkipäiväinen, että sitä ei oltaisi ollenkaan mainittu. Korona ja muut seura- tai ajanvietepelit – millä nimillä niitä kutsuttiin – tarjosivat viihdykettä tilanteissa, joissa ihmiset olivat omasta tahdostaan tai siitä riippumatta joutilaita. Tietynlainen tahdosta riippumaton joutilaisuus liittyi esimerkiksi vankiloihin, keuhkotautiparantoloihin tai vaikkapa matkustamiseen. Esimerkiksi suomalaisurheilijoiden olympiamatkoilta 1928 ja 1932 kirjoitettiin seurapelien pelaamisesta. Vuoden 1928 Amsterdamin olympialaisten osalta Fortuna, mutta ei koronapeli, näyttäytyy laivamatkan kuvauksessa. Vuoden 1932 Los Angelesin olympialaisiin ja kisakylään suomalaiset olivat kuljettaneet sen sijaan koronan ja pikku-biljardin mukanaan (Aamulehti 14.8.1932).

Tuberkuloosilehti kirjoitti puolestaan maaliskuussa 1935 seurapelien merkityksestä parantolapotilaiden mielenvirkistäjänä. Lehden mukaan koronan peluu oli sopivaa ajanvietettä, koska se oli ”hygieeninen ja helppo” ja ”kehittää kättä ja silmää”. Lehti kertoi myös, miten kerran kuukaudessa järjestettävät koronakilpailut olivat suuri tapaus potilaille, ja kisatapahtumat oli mahdollista välittää keskusradion välityksellä osastoille vuodepotilaiden kuultaviksi, jotta hekin pääsivät osalliseksi kilpailun jännityksestä. Tuberkuloosilehti kuitenkin tähdensi sitä, ettei pelaamisesta saanut tulla uhkapelaamista, eli rahasta pelaaminen ei ollut suotavaa. Seurapelin erottamisessa uhkapelistä piti olla tarkkana.

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.


Kirjallisuutta

Arponen, Antti O. (1997). ”Halme, Juho ja Yrjö.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 13.1.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007480

Halme, Yrjö (Uppercut) (1929). Nippapeli: Säännöt – peliohjeita. Kuvitus M. Masalin. Helsinki: Lukemista Kaikille.

Kaukovalta, K. V. & Kaukovalta-Kaila, Eila (1950). Maarian pitäjän historia, osa III: 1866–1943. Turku: Maarian seurakunta ja kunta.

Linnainen, Pekka (2020). ”Siihen aikaan kun korona(peli) Viroon ilmaantui, kulkutautina levisi ja riippuvuutta aiheutti.” Estofennia 6.11.2020, https://estofennia.eu/kun-koronapeli-viroon-ilmaantui/

Raitanen, Elina (2011). Puulelutehtaan vuosikymmenet. Kasvattavien puulelujen valmistaja Juho Jussila Oy 1923–1980. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-2011040710605

Sarantola-Weiss, Minna (1995). Kalusteita kaikille. Suomalaisen puusepänteollisuuden historia. Jyväskylä: Puusepänteollisuuden liitto ry.

”Varkaita yliopistossa.” – eli kuinka peliautomaatit tulivat Turkuun

7 tammikuun, 2022

”Varkaat kaivavat ja varastavat. Mikään ei heiltä säästy. Ei edes Alma Materkaan.” Näin aloitti turkulainen Uusi Aura -lehti 14.6.1930 juttunsa, joka käsitteli Turun yliopistoon aamuyöstä 13.6. tehtyä murtoa. Kun lehden toimittaja murtoa seuranneena päivänä kävi yliopistolla, paikat olivat vielä hujan hajan varkaiden jäljiltä, koska kaappeja oli murrettu auki ja tavaroita viskelty pitkin lattioita.

Kokoomuksen äänenkannattaja Uusi Aura vertasi näkyä murronjälkeisellä yliopistolla sisällissodan aikoihin: ”Edustajamme pistäytyessä paikalla kohtasi häntä yliopiston kansliahuoneessa näky, joka toi mieleen punakaartilaisten ”tarkastukset” takavuosina.” Varkaat saivat lehden mukaan saaliikseen yliopiston puolelta rahaa ja postilähetysvekseleitä noin 6000 markan arvosta ja Phoenix-kahvilan puolelta – johon he myös murtautuivat – kassasta rahaa 7000–8000 markkaa. Rosvot olivat tunkeutuneet yliopistolle ortodoksisen kirkon puoleisesta luentosalin reunaikkunasta, joka oli ”pensaikon peittämä” ja aivan aidan vieressä.

Pelihistoriantutkijan huomio kiinnittyi omaa Alma Materiani käsittelevään rikosuutiseen siksi, että varkaat olivat yrittäneet murtautua myös Phoenix-kahvilassa olleeseen ”taitoautomaattiin”, mutta murtoyritys oli ilmeisesti jäänyt kesken, kun kahvilan siivoojat olivat saapuneet aamulla töihin. Taito- ja taitavuusautomaateiksi kutsuttiin pajatsotyyppisiä pelikoneita, joita oli alkanut tulla Suomeen Saksasta muutamaa vuotta aiemmin.

Toistaiseksi löytämäni aineisto ei kerro, millainen tarkalleen ottaen oli Phoenix-kahvilan taitoautomaatti. Tuohon aikaan Suomessa oli useita erilaisia peliautomaatteja, mutta erityisesti kahta päätyyppiä. Bajazzo-, Pajatso- tai Pajatsu -automaateissa pelaaja yritti pyydystää pomppivaa kuulaa säädintä pyörittämällä ilveilijän hattuun, ja tuosta ilveilijästä peli oli saanut nimensä (ks. Wikimedian kuva). Blau Wunder eli Sininen ihme tai Sini-ihme -automaateissa pelaaja näppäsi nikkelimarkan tai rahakkeen liikkeelle laitteen kyljestä yrittäen osua voittoa tuottavaan lokeroon. Nimensä kone oli ehkä saanut sinisestä taustapaneelistaan (ks. saksalaisia kuvia). Jälkimmäinen pelityyppi yleistyi ja kehittyi sittemmin Suomessa mutta otti Pajatso-nimensä ensimmäiseltä automaattityypiltä.

Aluksi peliautomaattitoimintaa pyörittivät yksityiset yrittäjät, mutta pian hyväntekeväisyysjärjestöt huomasivat, että automaatit toimisivat niille oivana tulonlähteenä. Hyväntekeväisyysjärjestöt olivat jo aiemmin järjestäneet muun muassa tavara-arpajaisia ja tivolitoimintaa toimintaansa rahoittaakseen, joten uusi tulonlähde sopi mukaan varsin luontevasti. Hyväntekeväisyystyö oli myös keino, jolla ”uhkapelikoneita”, kuten yksi niiden nimitys myös kuului, tehtiin hyväksyttävämmiksi tilanteessa, jossa pelaaminen herätti paljon paheksuntaa. Pelejä pelasivat erityisesti nuoret miehet, jotka ajattelivat pystyvänsä voittamaan rahaa automaatista. Myös lasten katsottiin olevan vaarassa joutua alttiiksi pelien houkutuksille varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa pelaamista ei valvottu. Lisäksi automaatit houkuttelivat lehtijuttujen mukaan huijareita, joka yrittivät jallittaa koneista nikkelimarkkoja muun muassa laitteita hakkaamalla, käyttämällä vääriä rahoja tai rautalankojen avulla tai rikollisia, jotka pyrkivät rikkomaan automaatit ja varastamaan rahat, kuten Turussa oli tapahtunut.

Useissa lehtikirjoituksissa kuvattiin värikkäästi automaattipelaamisen turhuutta ja turmiollisuutta. Käkisalmen Sanomiin kirjoittanut nimimerkki Joonas oli esimerkiksi käynyt kesällä 1929 tutustumassa kaupunkiinsa levinneisiin peleihin, joita löytyi kahviloista, täyshoitoloista ja ”salaisista seurustelupaikoista”. Hän oli tarkkaillut, miten nuoret tehdastyöläiset hassasivat automaatteihin palkkarahansa voittojen toivossa, mutta aivan turhaan: ”Automaatti veivitti markan markan jälkeen rautaiseen pussiinsa. Ei edes nauranut eikä ilkkunut. Otti vain kylmästi.” (Käkisalmen Sanomat 24.8.1929.) Vasemmistolehdissä automaatit nähtiin nimenomaan kapitalistien salajuonina.

Samoin kuin Saksassa, myös Suomessa olennaista peliautomaatteja koskevassa keskustelussa oli kysymys onnen ja taidon suhteesta. Jos rahapeliautomaatit olivat puhtaita onnenpelejä, niiden pito oli käytännössä kiellettyä tai vähintään hyvin säänneltyä. Jos taas voittaminen perustui taitoon, niin ne olivat luvanvaraisia tietyin ehdoin. Oikeastaan kyse oli siitä, ettei pelaajia huijattaisi väittämällä laitetta taitopeliksi, silloinkin kun se olisi ollut puhdas onnenpeli. Tästä peliautomaattien onnen ja taidon suhteesta oli Suomessa nostettu ensimmäistä kertaa oikeudellinen kysymys syksyllä 1927 ja asiaan palattiin tavan takaa peliautomaattien määrän kasvaessa ja pelaamisen yleistyessä (Kortelainen 1988). Kenellä oli oikeus kerätä peleillä voittoja vai pitäisikö pelit kieltää kokonaan?

Yliopiston Phoenix-kahvilan automaattia operoi Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osasto. Se oli saanut toukokuun alusta 1930 oikeuden sijoittaa automaatteja kahvila Phoenixin lisäksi kahvila Tivoliin ja muutamaan ravintolaan: Itämereen, Ceciliin, Casino-Saleihin, Palokunnantaloon ja Seurahuoneeseen.(Turun Sanomat 29.4.1930.) Automaatit oli toimittanut Leino Molanderin omistama Dayton Vaaka Oy, joka oli aloittanut vaakojen maahantuonnilla 1923 mutta laajentanut toimialaansa automaatteihin vuosikymmenen lopulla. Yritys teki sopimuksen MLL:n Turun osaston kanssa 20 automaatista ja onnistui tämän päänavauksen jälkeen sopimaan MLL:n keskusliiton kanssa 100 automaatin toimittamisesta Helsinkiin.(Kortelainen 1988, 57–61.) Elokuussa 1930 Turun Sanomat uutisoi, että MLL:n Turun osasto oli saanut luvan 45 automaatin sijoittamiseen Turkuun ja Naantaliin (Turun Sanomat 5.8.1930).

Toinen sijoituslupia saanut yhdistys oli Turun Sokeainyhdistys, jonka automaatit sijaitsivat useissa kahviloissa ja ruokaloissa: kahvila Jupiterissa, hra. A. Rannan kahvilassa, ruokala Länsi-Linnassa, Kristiinan ruokasaleissa, kahvila Starissa, kahvila ja ruokala Kestituvassa ja kahvila Hansassa.(Turun Sanomat 29.4.1930.) Yhdistys sai luvan automaattien sijoittamiseen myös Littoisten asemalle (Turun Sanomat 5.8.1930). Kahviloiden ja ravintoloiden lisäksi automaatteja oli muun muassa markkinoilla ja kiertävissä tivoleissa.

Paikalliset poliisiviranomaiset myönsivät luvat taitoautomaateille. Etenkin aluksi lupien myöntämisessä oli paljon alueellisia eroja. Toisilla paikkakunnilla lupia sai helpommin, mutta jossain ne olivat tiukemmassa. Turun poliisi oli ilmeisesti ennen vuotta 1930 nihkeä, koska ainakin kaksi yrittäjää oli valittanut maaherralle saamastaan kielteisestä päätöksestä. Päätös ei kuitenkaan ollut muuttunut. Turkulainen kahvilanomistaja Kalle Hyytinen olisi halunnut sijoittaa taitoautomaatteja Turun Biljardisalongit -nimiseen paikkaan, jonka hän oli itse avannut 1928, ja sen lisäksi O.Y. Autolan keilasaliin (avattu myös 1928) sekä Ravintola de Parisiin (Uusi Aura 27.3.1929). Helsinkiläinen liikemies Emil Engström oli havitellut hänkin automaatteja ”Turun kaupungissa ja sen alueella sijaitseviin kahvila- ja ruokalahuoneistoihin” (Uusi Aura 18.1.1930).

Turun Biljardisalongit ja Kahvila -yrityksen mainos Uusi Aura -lehdessä 21.7.1928. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Kun lupakäytäntöjen kirjavuus tuli ilmi, alettiin laatia kansallisia ohjeita menettelyihin. Lupakäytäntö liittyi vuoden 1929 lopussa annettuun leimaveroasetukseen, joka määritteli taitoautomaatit leimaveron alaisiksi. Sisäasiainministeriö ohjeisti poliisiviranomaisia siitä, miten taitoautomaatit saattoi erottaa onnenpeleistä ja miten lupaprosessissa piti kiinnittää huomiota muun muassa pelivoittojen suuruuteen. Automaatteja ei saanut sijoittaa yksityisasuntoihin ja luvanhakijoiden piti olla täysi-ikäisiä, ”hallita itseään” ja omaa omaisuuttaan sekä nauttia kansalaisluottamusta. Automaattia ei saanut siirtää ilman lupaa ja lupa oli voimassa korkeintaan vuoden kerrallaan.(Suomen Poliisilehti 15.1.1931.)

Keskustelu automaattitoiminnan sääntelystä, monopolisoinnista tai jopa kieltämisestä kiihtyi 1930-luvun alussa. Viranomaisten ja poliitikkojen näkemykset asiasta vaihtelivat. Vaikuttaa esimerkiksi siltä, että sisäasiainministeriö ja sosiaaliministeriö olivat automaattitoiminnasta erimielisiä. Automaattialan yritykset olivat myös erittäin aktiivisia pyrkiessään lisäämään omaa liiketoimintaansa.

Vuonna 1931 Mannerheimin Lastensuojeluliitto ehdotti, että rahapelitoiminta monopolisoitaisiin ja voitot varattaisiin erityisesti lastensuojelulle ja ehkä osittain muuhun yleishyödylliseen toimintaan. Mukana taustalla hääri myös Dayton Vaaka Oy, joka oli aktiivisesti yhteydessä lastensuojelujärjestöihin ja pyrki saamaan itselleen yksinoikeuden automaattien toimittamiseen ja niiden huoltoon (Kortelainen 1988, 64–65).

Kaupunkien lastensuojelulautakunnilta pyydettiin lausuntoa ehdotuksesta. Lausunnonantajista Turku, Pori ja Vaasa eivät olleet havainneet, että ”rahapeli-automaateilla harjoitetun liikkeen vaikuttavan haitallisesti lasten ja nuorten henkilöiden kasvatukseen ja siveelliseen kuriin.” Porin ja Vaasan lastensuojelulautakunnat eivät ehdottaneet muutosta silloiseen vapaaseen järjestelmään, mutta Turku oli ainoa lausunnonantaja, joka puolsi ajatusta monopolisoinnista yleishyödyllisiin tarkoituksiin ja ainoana toi esille sen, että MLL sai Turussa voittoa automaateista. (Lastensuojelulehti 1.1.1932.)

Kaikkien muiden lausunnon antaneiden kaupunkien, Helsingin, Rauman, Tampereen, Lahden, Viipurin, Kuopion, Jyväskylän ja Oulun, lastensuojelulautakunnat pitivät rahapeliautomaattitoimintaa ”turmiollisena lasten ja nuorten henkilöiden kasvatukselle ja siveelliselle kunnolle” ja esittivät toiminnan kieltämistä kokonaan.(Lastensuojelulehti 1.1.1932.) En ole vielä tutkinut tarkemmin, miksi Turun lausunto erosi muista, mutta voisi olettaa, että Turun lastensuojelulautakunnan jäsenillä oli yhteyksiä automaattitoimintaa kaupungissa pyörittäneeseen MLL:n Turun osastoon.

Raha-automaattiyhdistyksen historiateoksen kirjoittanut Jukka Kortelainen toteaa, että 1930-luvun alun poliittinen tilanne ei suosinut automaattitoiminnan monopolisointia. Etenkin porvaripuolueissa haluttiin pikemminkin edistää yksityistämistä. Asiaan vaikutti myös se, että alkoholin kieltolaki oli päädytty kumoamaan selvän joulukuun lopussa 1931 järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen.(Kortelainen 1988, 70–71.) Vuoden 1933 kesällä astui lopulta voimaan presidentin asetus, jonka perusteella lupia automaattien pitämiseen annettiin vain yleishyödyllisille yhdistyksille tai järjestöille ja läänien maaherrat myönsivät luvat, millä haluttiin entisestään yhtenäistää lupakäytäntöjä ja rajoittaa automaattien määrää.

Seuraava suurempi muutos tapahtui noin viisi vuotta myöhemmin. Joulukuussa 1937 annettiin uusi asetus, jonka jälkeen 1938 perustettiin Raha-automaattiyhdistys. Se sai yksinoikeuden automaattitoimintaan. Valtioneuvosto puolestaan jakoi avustuksina toiminnan tuottoja Raha-automaattiyhdistyksen jäsenjärjestöille ja muille vastaaville järjestöille, jotta tuotot jakaantuisivat aiempaa tasapuolisemmin.(Kortelainen 1988, 93-94.)

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

Kortelainen, Jukka (1988). Pajatso ja kansanterveys: Raha-automaattiyhdistys 1938–1988. Raha-automaattiyhdistys. Helsinki: WSOY.

Lisätietoja rahapelaamisesta Suomessa ks. myös:

Ahonen, Jukka (2019). Kolme kriisiä ja kansalliset rahapelit – Yhteiskunnallisten murroskausien vaikutus suomalaisen rahapelijärjestelmän muotoutumiseen. Suomen historian väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4778-3

Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3282-6

Pipinen, Jaso (2020). Rahapelaamisen representaatiot 1920–1940-lukujen suomalaisessa sanomalehtiraportoinnissa. Historian maisteriohjelman maisterintutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/334709/Pipinen_Jaso_maisterintutkielma_2021.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Tieteellisen tekstin tyylirajat

21 lokakuun, 2021

Tutkijan työ on kirjoittamista – ja lukemista. On se paljon muutakin, mutta kirjoittaminen ja lukeminen seuraavat tutkijaa läpi koko tutkimusprosessin. Tutkija tutustuu aiempaan tutkimukseen, silmäilee, lukee ja tekee muistiinpanoja ja ehkä reunamerkintöjä kirjoihin ja artikkeleihin. Tutkija muodostaa aineistonsa, ja vaikka aineisto ei aina ole kirjallista, niin edelleen hän yleensä tekee aineistoja koskevia kuvauksia, havaintoja ja tulkintoja kirjalliseen muotoon.

Historioitsija Jorma Kalela on todennut, että tutkimusprosessin aikana kirjoittamisen tapa ja tehtävä muuttuvat. Ensin tutkija raportoi itselleen havainnoistaan. Sitten kun tutkija alkaa työstää havainnoistaan, tulkinnoistaan ja keskustelustaan omaa lopullista julkaistavaa tutkimustekstiään, hän pyrkii saamaan tutkimustekstin sellaiseen muotoon, että se vakuuttaa lukijat.(Kalela, Jorma (2010): ”Historian rakentamisen mieli ja tutkijan valinnat.” Teoksessa Pertti Grönholm ja Anna Sivula (toim.) Medeiasta pronssisoturiin. Kuka tekee menneestä historiaa? Historia Mirabilis 6, Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 40-59.)

Tutkijan on hallittava useita kirjoittamisen lajityyppejä, joista osa on erityisesti akateemiselle yleisölle suunnattujen tutkimustekstien lajityyppejä: tieteellisiä monografioita, kirjojen lukuja ja tutkimusartikkeleita alatyyppeineen. Akateemista julkaistua kirjoittamista ovat myös esimerkiksi tieteellisten julkaisujen johdantotekstit, kommenttipuheenvuorot ja vaikkapa tieteellisten teosten kirja-arvioinnit.

Tutkijan on yleensä hallittava myös sellaiset kirjoittamisen lajityypit, jotka liittyvät edellä mainitun tieteellisen tutkimuksen ja tieteellisten julkaisujen yleistajuistamiseen.  Tutkija kirjoittaa omasta tutkimuksestaan ja muiden tutkimuksesta tieteen yleistajuistamiseen tarkoitettuihin julkaisuihin, sanoma- ja aikakauslehtiin, blogeihin ja muihin sosiaalisen median kanaviin. On myös edellisten sekamuotoja, jolloin julkaisun arviointi on akateeminen mutta yleisö on laajempi kuin pelkkä tiedeyhteisö.

Kaikilla lajityypeillä on omia konventioitaan, jotka saattavat vaihdella julkaisukanavasta ja myös tieteenalasta riippuen. Näitä konventioita voi yrittää venyttää ja jopa rikkoa, mutta se ei aina onnistu. Jotkut konventiokehikot ovat ahtaampia kuin toiset, ja venyttäminen vaatii tilanne- ja tyylitajua. Uskalias tai yksinkertaisesti laadullisesti huono venytys voi johtaa siihen, että tekstiä ei julkaista, sitä halutaan editoida tai sitten julkaistu teksti aiheuttaa täydellisen hiljaisuuden tai jonkinlaisen vihamielisen vastareaktion yleisössä.

Voi myös väittää, että kirjoittajan oma (auktoriteetti)asema vaikuttaa siihen, millaista tyylillistä rajojen venyttämistä tai niiden kanssa leikkimistä hänelle sallitaan. Jos kirjoittajana on joku Bruno Latourin kaltainen yhteen lokeroon sopimaton monen alan auktoriteetti, niin erilaista rajojen rikkomista tutkimusaiheissa ja kirjoitustyyleissä suorastaan odotetaan. Olen aikoinani inspiroitunut itsekin Latourin tavoista laittaa elottomia toimijoita puhumaan tutkimusteksteissään tai siitä, miten hän on kuvannut toimijaverkostoteoriaa tekstissä, jonka hän on rakentanut turhaantuneen opiskelijan ja aika lailla yhtä turhautuneen professorin jonkinlaiseksi vinon sokraattiseksi vuoropuheluksi. Opiskelija yrittää ottaa selvää, mikä toimijaverkostoteoria on ja miten sitä voi soveltaa. Teorian ”kehittänyt” professori yrittää selittää, että kumpaankaan kysymykseen ei oikein pysty vastaamaan.

Itse kokeilin saman tyyppistä vuoropuhelumenetelmää, kun kirjoitin artikkelin teknologiasta kieltäytymisen kulttuurihistoriasta, mutta positiivisemmassa mielessä. Omassa artikkelissani hätääntynyt valtionjohtaja soittaa ”Koneinfoon” (vrt. mainoksen Omo-pesuaineinfo) ja haluaa tietää, miten hän voi kieltää tiettyjen teknologisten ratkaisujen käyttämisen valtakunnassaan (Suominen, Jaakko (2008): ”Kuinka kieltäytyä koneista.” Teoksessa Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa. Toim. Mari K. Niemi. Ajatus Kirjat, Helsinki 2008, s. 169–188). Koneinfo antaa valtionjohtajalle pitkän vastauksen, jossa asiaa tarkastellaan monien erilaisten historiallisten esimerkkien kautta. Osapuolten käytyä aihealueesta pitkällisen keskustelun, valtionjohtaja päättää puhelun tyytyväisenä. Se, että pystyin tekemään moisen tyylillisen kokeilun, johtui yhtäältä siitä, että teksti julkaistiin suomenkielisessä tietokirjassa, joka oli ajateltu tutkijoita laajemmalle yleisölle. Ennen kaikkea mahdollisuus kirjoittaa moisella tavalla johtui julkaisun toimittajan avarakatseisuudesta.

Olen tehnyt myös muita tyylillisiä kokeiluja akateemisilla teksteillä. Osa teksteistä on julkaistu teoksissa, joihin vahvasti esseistinen tyyli on sopinut. Olen saanut mahdollisuuden julkaista jopa yhden Rappio!-seminaarin iltaohjelman workshop-kuvauksen proosarunona (Ks. Rappio!-julkaisu). Olen yhden kerran myös leikitellyt akateemisen kirjan arvostelussa ja kirjan artikkelin kuvailun ja arvioinnin sijasta olen sijoittanut artikkelien kirjoittajat kuvitteelliseen tutkimustilanteeseen ja kuvannut, miten he siinä omista lähtökohdistaan minun mielestäni olisivat voineet toimia.

Lukijoiden arvioitavaksi jää, ovatko nämä tyylikokeilut olleet onnistuneita. Itse olen nauttinut niistä valtavasti ja ne ovat piristäneet tutkijantyötäni. Kaikissa tapauksissa kokeilut ovat olleet mahdollisia ainoastaan siksi, että julkaisujen toimittajat ovat ne hyväksyneet eivätkä ne ole olleet vertaisarvioituja julkaisuja. Viime vuosina vastaavat kokeiluni ovat vähentyneet eri syistä. Oma julkaisemiseni on painottunut enemmän vertaisarvioituihin artikkeleihin, joissa kokeiluihin ei ole tuntunut olevan juuri tilaa.

Opinnäytetöiden tyylit

Väitöskirjaohjattavani ovat kysyneet, millaisia tyylillisiä rajoja voi opinnäytetöissä olla. He ovat tietenkin kysyneet paljon muitakin asioita, mutta tässä nyt pohdin lyhyesti nimenomaan opinnäytetyön tekstiä.  Opinnäytetöitä määrittelevät sisällöllisesti niitä koskevat yliopistojen ohjeet ja myös ohjeet, joita annetaan opinnäytetöiden arvioitsijoille eli vaikkapa väitöskirjojen esitarkastajille ja tarkastajille. Ohjeissa ei välttämättä sanota kirjoitustyylistä kovin paljoa. Esimerkiksi oman tiedekuntani, Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan jatkotutkinto-oppaan arviointia koskevassa osiossa todetaan seuraavaa: ”Muotoseikat: Esityksen on oltava rakenteeltaan johdonmukainen ja kieliasultaan selkeä. Ajatus ei saa jäädä informaatiotulvan alle.”

Voi toki ajatella, että tekstin tyyliä käsitellään ohjeiden muissakin kohdissa, mutta erityisesti se kiteytyy tuohon kohtaan, jossa kirjoitetaan ”muotoseikoista ja esityksestä”. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan esitarkastajan ohjeissa puolestaan todetaan lakonisesti luettelossa yhtenä kohtana, että esitarkastajan pitää arvioida työn ”[k]irjallinen esitystapa ja kieliasu”. Saman tiedekunnan opiskelijan oppaassa todetaan puolestaan, että väitöskirjan ”kieliasun tulee olla huoliteltu.”

Monissa opinnäytetöitä koskevissa ohjeissa puolestaan viitataan siihen, että opinnäytetöiden tekstin täytyy olla tieteellistä asiatekstiä tai ohjeissa käytetään joitain vastaavantyyppisiä ilmauksia. Näitä ohjeita arvioitsijat sitten soveltavat oman tulkintansa ja oman vakiintuneen käsityksensä mukaisesti. Käsitykset muodostuvat arvioitsijan tieteellisen koulutuksen ja kokemuksen kautta.

Mitä sitten on se tieteellinen asiateksti? Kuten edellä on tullut ilmi, se riippuu kontekstista, asiayhteydestä, tilanteesta tai miksi sitä sitten halutaankin kutsua. Väitöskirjoilla on yliopisto-, oppiala-, aihe- ja metodologiakohtaisia erityispiirteitä suhteessa tyyliin. Kuten todettua, tyylirajoilla voi tehdä kokeiluja, mutta esimerkiksi väitöskirjojen tapauksessa voi käydä niin, etteivät tarkastajat innostu näistä kokeiluista ja se vaikuttaa tutkimuksen kokonaisarviointiin haitallisella tavalla. Toki, jos tyylikokeilut todetaan onnistuneiksi, ne myös kohottavat työn kokonaislaatua.

Olennaista on, että työssä on yhtenäinen kirjoitustyyli. Tästä voi olla jotain pieniä poikkeuksia. Väitöskirjan esipuheella on oma merkityksensä ja se on tyylillisesti vapaampi. Samaten voisi ajatella, että koska työn johdanto ja lopputarkastelu ovat erilaisia suhteessa tutkimuksen muihin lukuihin, myös ne voisivat olla jonkin verran erilaisia. Käytännössä kuitenkaan johdannossa tai sen alussakaan ei voi lähteä suuremmin irrottelemaan, mutta teksti kannattaa kuitenkin aloittaa niin, että se imee lukijan mukaansa, vaikka kyse onkin tutkimustekstistä.

Olen opiskelijoille jakanut jollain kurssilla esimerkkejä erilaisista tieteellisten tekstien aloituksista. Ehkä yksi vaikuttavimmista omalle kohdalle sattuneista on ollut Michel Foucault’n aloitus kirjassa Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980). En välttämättä samanlaista aloitusta lähtisi suosittelemaan jokaiselle väitöskirjantekijälle, mutta jotain oppia siitäkin voi ottaa. Foucault aloittaa kirjansa shokeeraavan yksityiskohtaisella kuvauksella Pariisissa 1757 tapahtuneesta julkisesta teloituksesta, jonka yhteydessä tuomittua kidutettiin monin tavoin. Usean sivun teloituskuvauksen jälkeen Foucault siirtyy kuvaamaan seitsemänkymmentä viisi vuotta myöhemmin laadittuja Pariisin nuorisovankilan sääntöjä ottamalla esimerkkejä sääntökohdista. Hän rakentaa näiden kahden esimerkin kautta tutkimusasetelman, jossa lähtee tutkimaan rangaistusajattelussa verraten nopeasti tapahtunutta muutosta ja sen syitä.

Koko tekstin lopetus on sekin tärkeä kohta aloituksen lisäksi. Ainakin itselleni lopetus jotenkin muuten kuin tyyliin ”tarvitaan lisää tutkimusta”, on vaikeaa. Myös tekstin lopetukseen voi hakea hyviä esimerkkejä aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta.

Tieteellinen asiateksti on usean osa-alueen summa. Ensinnäkin tekstin pitää olla oikeakielistä. En esimerkiksi suosittele leikkimään lauserakenteilla. Älä. Välimerkityksellä? Kokeile. Väitöskirja ei ole romaani. Kirjoita sopivanmittaisia lauseita ja virkkeitä, joista löytyy vähintään subjekti ja predikaatti.

Sanavalinnoissa kannattaa myös pysytellä asialinjalla ja välttää puhekielimäisyyksiä. Tässä tapauksessa yleensä oman persoonallisen tyylin esille tuominen on kuitenkin mahdollista, kunhan se ei mene överiksi.

Itse ilmaisun asiallisuuden lisäksi oma kysymyksensä on se, millä tavalla tutkija tuo itsensä esille tekstissä. Tässäkin on paljon tieteenalakohtaisia ja valittuihin tutkimusmenetelmiin liittyviä eroja. Jos esimerkiksi tutkimus sisältää etnografista tai autoetnografista metodologiaa, tutkijan oma persoona näkyy tekstissä yleensä vahvemmin kuin toisten metodologioiden kanssa, mutta on myös esimerkkejä arkistolähteisiin perustuvasta tutkimuksesta, jossa tutkija tuo esille oman persoonansa ja kokemuksensa suhteessa tutkimukseen ja tutkimusprosessiin. Oma persoona voi tulla esille myös siinä, kun tutkija perustelee tekemäänsä aiheenvalintaa.

On hyvä, että tutkija reflektoi tekemistään monella tasolla suhteessa tutkimusaiheeseensa ja tutkimuskohteeseensa. Teksti voi olla minä-muotoista. Mutta jos tutkimus alkaa pyöriä tutkijan oman persoonan ympärillä, silloin voi olla epäselvää, onko teksti enää opinnäytetyön tekstiä vai edustaako se jotain muuta lajityyppiä. Näistä tietenkin kannattaisi antaa esimerkkejä, mutta teen sen ehkä jossain toisessa yhteydessä.

Niin kuin muutkin lajityypit, myös tieteellisen kirjoittamisen lajityypit rakentuvat sosiaalisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Ne muuttuvat, mutta niissä on myös verraten pitkäkestoisia elementtejä. Yksittäinen tutkija voi tehdä tieteellisen kirjoittamisen lajityyppien sisällä erilaisia kokeiluja ja leikkiä konventioiden rajoilla niitä ylittäen ja ohittaen. Mutta varsinkin silloin, kun tutkijan teksti joutuu läpikäymään arviointiprosesseja, hän joutuu varautumaan siihen, etteivät kaikki tyylilliset kokeilut miellytä arvioitsijoita.

Apurahalomake – viimeisenä vai ensimmäisenä

2 heinäkuun, 2019

Minun piti kirjoittaa taas ihan muuta, kirja-arvostelua, artikkelia tai sen sellaista. Mutta sitten sain yhteydenoton, joka käynnisti töiden välttelyreaktion ja laukaisi tarpeen kirjoittaa teemasta, josta olen kirjoittanut jo niin monta kertaa aiemmin, etten enää kehtaa linkata aiempia kirjoituksia tähän. Jos olette kiinnostuneita myös aiemmista kirjoituksista, niin hakekaa tästä blogista hakusanalla ”tutkimussuunnitelma” tai kirjoittakaa suoraan osoite https://jaasuo.wordpress.com/?s=tutkimussuunnitelma (hups, linkitin kuitenkin).

Siis taas on aiheena se vanha tuttu, tutkimussuunnitelma. Tai apurahahakemus. Tai joku muu tieteellisen rahan hakemus. Tällä kertaa kirjoitan osa-alueesta, jota olen pyöritellyt viimeisen vuoden aikana arvioidessani hakemuksia, opettaessani tutkimussuunnitelman tekemistä ja joskus itsekin rahoituksia hakiessani.

Yleisesti oma hakuprosessini on mennyt niin, että viimeiseen asti on hinkattu tutkimussuunnitelmaa ja ehkä hieman myös muita hakemusliitteitä. Sähköinen hakulomake on sitten väännetty kuntoon viimeiseksi ja viime tipassa. Tutkimussuunnitelman tiivistelmät, julkiset kuvaukset ja vastaavat on jonkun kerran tullut kirjoiteltua deadlinekellon tikittäessä kohti nollapistettä. Kukaan muu ei varmaan tee näin. Eihän? Ei tule kiire ja kaikki on huolellisesti harkittua ja mietiskeltyä hyvissä ajoin.

Mutta mitä enemmän olen alkanut miettiä asiaa, niin olen tullut siihen tulokseen, että voisin kiinnittää hakulomakkeen tiivistelmiin vähän enemmän huomiota. En nyt tätä asiaa ole mitenkään lakkaamatta miettinyt, mutta aina välillä.

Jos taas kerran kuvitellaan tilanne, että arvioitsija lukee kymmeniä hakemuksia, niin hyvin mahdollista käy niin, että hän tekee jo vähintään alustavan tulkintansa hakemuksen laadusta pelkän otsikon, tiivistelmän ja tiivistelmässä kerrottujen perustelujen pohjalta. Viime hetkellä väännetty kökkötiivistelmä saattaa siis aiheuttaa sen, ettei arvioitsija edes avaa pidempää tutkimussuunnitelmaa tai vain silmäilee sitä. Tai vaikka hän lukisi hakemusliitteitä tarkemmin, niin vaatii paljon enemmän, jotta hän muuttaa nuivaantunutta asennoitumistaan, jos sellainen on päässyt syntymään kehnojen tiivistelmätietojen pohjalta.

Eli siis sähköisen hakulomakkeen tiivistelmätiedot eivät voi olla sellaisia tajunnanvirtamaisia sekavia löperryksiä, jotka viime hädässä huolimattomasti vain oksennetaan määrämittaiseen lokeroon. Tiedän tämän. Mutta muistanko seuraavassa haussa toimia oman oppini mukaisesti? Saa nähdä.

 

Mustat silmänaluset

4 joulukuun, 2018

Olen valvonut työllä. Siksi onkin luontevaa valita blogikirjoituksen aiheeksi televisiosarja, jonka päähenkilöt nukkuvat vähän ja kulkevat päivisin pussit ja tummat läikät silmien alla tuntien väsymyksen painon. Sama televisiosarja on voinut aiheuttaa katsojilleenkin väsymystä, kun yön tunnit ovat saattaneet kulua ”vielä yksi jakso” -periaatteella tuota 16-osaista sarjaa ahmien.

Saksalainen suurtuotanto Babylon Berlin sijoittuu Weimarin tasavallan aikaan vuoteen 1929. Volker Kutscherin kirjoihin perustuvassa jatkuvajuonisessa sarjassa kietoutuvat yhteen useat rikokset, sodan painolasti, poliittiset virtaukset ja populaarikulttuurin muodot erilaisia viihdykkeitä tarjoavine hämärine yökerhoineen ja baareineen. Sarjassa on seksiä, juonittelua, päihteitä ja väkivaltaa eri muodoissaan. Muistuttaa yliopistoelämää – tai sitten ei.

Historiallisen epookkiviihteen viehätys perustuu moniin asioihin. Tiedämme, mitä isossa mittakaavassa tulee, ”oikeassa elämässä” tapahtumaan, vaikka televisiosarjassa ei kaikkea kerrottaisikaan. Tiedämme, että vähän sarjan nyt nähtyjen kahden ensimmäisen tuotantokauden kuvaaman ajankohdan, alkuvuoden 1929 jälkeen lokakuussa alkaa suuri talouslama, ja että seuraavina vuosina natsit nousevat Saksassa valtaan. Tämä kaikki luo odottavan synkän sävyn sarjaan. Kansallissosialismi ja juutalaisviha näkyvät jo sarjan jaksoissa, ensin pieninä häivähdyksinä, sitten enemmän, kasvoille lyöden ja räjäyttäen.

Olen kuullut kommentteja, että sarja vaikuttaa hyvältä ajankuvalta. Tosin kommentoijilla ei tietenkään ole omakohtaista kokemusta vuoden 1929 Saksasta ja harvoin tutkimuksenkaan kautta syntynyttä käsitystä tuosta ajasta, vaikka jotkin historiantapahtumat ja aikakauden tyylipiirteet ovatkin tuttuja joko oppikirjoista tai joistain aikaisemmista viihteen tai populaarikulttuurin muodoista. Babylon Berlin siis tuntuu vastaavan ainakin sitä kuvaa, joka katsojilla on 1920-luvun lopun aikakaudesta asuineen, autoineen, rakennuksineen, tanssityyleineen ja poliittisine kiistoineen. Sarja sopii siis 1920-luvun yhteisesti kuviteltuun todellisuuteen, imaginaariseen paheelliseen 1920-lukuun.

Babylon Berlin – Zu Asche zu Staub (Video)

Hyvän historiallisen sarjan tavoin Babylon Berlin tarjoaa myös samaistumiskohteita. Tämän se tekee sekä yksilötasolla että yleisesti. Esimerkiksi sarjan tanssi- ja laulunumerot voivat vaikuttaa anakronistisilta, siis eräänlaisilta väärin ajoitetuilta elementeiltä, joissa vuodesta 1929 kertovaan sarjaan on upotettu tyylipiirteitä, jotka ovat paljon nuorempia. Yhtenä yökerholaulajana sarjassa esiintyy Bryan Ferry, joka on kuin aikakoneella siirretty vuosituhannen lopulta taaksepäin.

Bryan Ferry in Babylon Berlin

Musiikki mukailee vanhaa, mutta se ei ole sitä. Samaten mukaelmia ovat yökerhon tanssinumerot, jotka alleviivaavat yhteyttä tuoreempaan diskokulttuuriin. Tuntuu siltä, että tekijät ovat tällä tavoin saattaneet haluta korostaa ilmiöiden pitkäkestoisuutta ja luoda realistisuuden, autenttisuuden ja sukulaisuuden tunteen katsojille ilman yksi-yhteen esitystapaa. Diskottiin ja piiskattiin sitä ennenkin.

Monet katsojat tulkitsevat sarjaa myös muuten suhteessa nykyaikaan. Onko 2010-luvun lopun Babylon Berlin allegoria nykytilanteesta? Elämmekö me nyt taas jonkinlaista uutta Weimarin tasavallan aikaa, jossa ääriliikkeet nostavat päätään ja provosoivat levottomuuksia? Elämmekö taas aikaa, jossa suuryritykset ovat sekaantuneet hämärähommiin ja jossa viranomaistoimijoiden riippumattomuuteen ei voi luottaa? Onko sarjaa katsottavana varoituksena? Liiallinen yhtymäkohtien hakeminen on kuitenkin turhaa. Ennen oli ennen, nyt on nyt, kuten Lapinlahden linnut -yhtye on todennut.

Babylon Berlin -sarjan katsominen on tietenkin ainakin osittain eskapismia, todellisuuspakoa. Mutta se on sellaista eskapismia, joka jää raapimaan ihoa. Se ei jätä kokonaan rauhaan. Varsinkin yöllä katsottuna sarja ja sen henkilöt tulevat uniin. Ja jos unet muuttuvat painajaisiksi ja herättävät, silloin ei auta muu kuin ottaa uusi jaksoannos tai etsiä netistä lisää sarjaan liittyvää tietoa.

Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi (2001) nyt verkossa

7 marraskuun, 2017

Lisää muinaista julkaisutuotantoani on nyt vapaasti verkosta ladattavissa:

Suominen, Jaakko (2000): Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Tietotekniikan kulttuurihistoriaa. Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 67. Jyväskylä, 2000. 368 s. [Getting familiar with the electric brain, getting to know the computer. Cultural History of Information Technology. Publications of the Research Centre for Contemporary Culture, no. 67. Jyväskylä 2000. 368 p.] Verkkoversio: https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/55762

 

Historiantutkimuksen päivien avaussanat 2017

19 lokakuun, 2017

Tässä ovat dekaanin avaussanani Historiantutkimuksen päiville 2017 Turussa:

Hyvät historioitsijakollegat!
Yle uutisoi verkkosivuillaan 19.9.2017  seuraavasti tieteellisestä tutkimuksesta:

”Sipilä paljasti yllätyshankkeen: historiatieteen huippuyksikkö Suomeen
Aamun tiedotustilaisuudessa oli paikalla myös akatemiaprofessori Hannu Salmi. Salmi korosti, että uudessa yksikössä perehdytään myös tekoälyyn ja koneoppimiseen.

Suomi saa uuden historiatieteen huippuyksikön. Se tarjoaa opetusta historiatieteen kaikilla keskeisillä aloilla, joita ovat muun muassa sivilisaatiohistoria ja yhteiskunnan rakenteiden muutoksen tutkimus. Erityisesti yksikössä keskitytään myös sovellettuun mikrohistoriaan ja aineistopohjaiseen päätöksentekoon.

Uusia professuureja saattaa tulla jopa 15 vuoteen 2022 mennessä. Hankkeeseen haetaan myös yksityistä rahoitusta.

Yksikön nimi on Finland Graduate School of History. FGSH:n valmistelu alkaa kolmen yliopiston yhteistyönä, ja täydessä laajuudessaan yksikkö toimii viimeistään vuonna 2022.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) piti tiistaina tiedotustilaisuuden, jossa asia paljastettiin. Sipilän mukaan Suomen Muistipankki on vahvasti hankkeen takana.

Muistipankin pääjohtaja Laura Kolbe sanoi tilaisuudessa, että Suomi tarvitsee lisää suomenkielisiä huippuhistoriatieteilijöitä, joita yksiköstä on luvassa.

Pääministeri puolestaan totesi, että poliittisen päätöksenteon pitää perustua korkeatasoisiin arvioihin politiikan vaikutuksista yhteiskuntaan.

Tiedotustilaisuudessa olivat paikalla myös opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori, akatemiaprofessori Hannu Salmi.

Digitaaliseen historiantutkimukseen perehtyneen Salmen mukaan vastaavia historiatieteen laitoksia on muun muassa Barcelonassa ja Tukholmassa. Yksiköissä tutkitaan myös tekoälyä ja koneoppimista, ja anti ja kokemukset ovat olleet hyviä.”

Tai itse asiassa, Sipilä ei tehnyt tuollaista julkistusta eikä esimerkiksi professori Hannu Salmi sanonut noita sanoja. Edellinen uutinen on minun tekemäni väärennös alkuperäisestä uutisesta. Korvasin talous-sanat historia-sanoilla ja muokkasin muutamia yksityiskohtia, kuten henkilönimiä.

Voimme käyttää tekemääni muokattua versiota kontrafaktuaalisen tarkastelun lähtökohtana. Miten olisi voinut syntyä sellainen vaihtoehtotodellisuus, jossa Suomen itsenäisyyden juhlavuonna pääministeri paljastaisi historiatieteeseen liittyvän yksikköhankkeen ja jossa historiatiede nauttisi suuren tieteellisen ja yhteiskunnallisen selittäjän asemasta?

Olisiko tällaiseen vähän vinksahtaneeseen todellisuuteen vaadittu sittenkään kovin suuria muutoksia verrattuna nykytilanteeseen? Tähän en osaa tai halua antaa nyt mitään hyvää vastausta. Jätän sen teidän pohdittavaksenne. Näillä sanoilla toivotan teidät tervetulleeksi Suomen Turkuun ja historiantutkimuksen päiville 2017.

Nappula-artikkelini verkossa

18 lokakuun, 2017

Tekniikan museon luvalla ”nappula-artikkelini” (Suominen, Jaakko (2017): “Nappuloita, nuppeja, vetimiä ja kytkimiä: aistimellinen retki teknologian kulttuurihistoriaan.” [Buttons, Handles, and Switches. A Sensory Excursion to Cultural History of Technology] Teoksessa Miten Suomesta tuli tekniikan maa. Toim. Tiina Männistö-Funk. Tekniikan Museo, Helsinki, 57–89) löytyy nyt myös sähköisenä verkosta. Koko teos on saatavissa upeana kovakantisena laitoksena esimerkiksi Tekniikan museosta tai Trafiikin verkkokaupasta.

Koneen kokemus -kirjani verkossa

30 toukokuun, 2017

Vastapaino julkaisi tällekin blogille nimensä antaneen Koneen kokemus -väitöskirjani 2003. Sain nyt kustantajalta luvan laittaa kirjan taittoversion verkkoon. Kirjan painos on ollut jo vuosia loppuunmyyty, eikä sitä välttämättä enää löydy kirjastoistakaan.

Väitöskirjani  lähdetiedot:
Suominen, Jaakko (2003): Koneen kokemus. Tietoteknistyvä kulttuuri modernisoituvassa Suomessa 1920-luvulta 1970-luvulle. Vastapaino, Tampere. 299 s.[Taittoversio]