Archive for the ‘Saksa’ Category

Suomen pelimuseossa

joulukuu 7, 2016

Osallistuin perjantaina 2.12. Tampereella museokeskus Vapriikissa Suomen pelimuseon joukkorahoittajille tarkoitettuun VIP-avajaistilaisuuteen. Tässä kirjoituksessa käsittelen vaikutelmiani uudesta museosta ja vertaan Suomen pelimuseota myös kahteen muuhun eurooppalaiseen pelimuseoon, joissa vierailin elokuussa, Berliinin tietokonepelimuseoon ja Puolan Karpaczin yksityiseen videopelimuseoon.

Suomen pelimuseo avautuu virallisesti tammikuussa 2017, mutta se on nyt avattu jo museon joukkorahoituskampanjan osallistujille. Viime vuonna Mesenaatti.me-palvelussa toteutettu joukkorahoituskampanja tuotti rahaa muun muassa museoesineiden entisöintiä varten, mutta ennen kaikkea se tarjosi hyvän markkinointialustan museohankkeelle ja toi yhteen erilaisia tahoja, jotka ovat kiinnostuneita pelikulttuuriperinnöstä: peliharrastajia, keräilijöitä, pelifirmojen edustajia, muistiorganisaatioita ja pelitutkijoita.

pelimuseo-20161202-01

Suomen pelimuseon tekijöitä lavalla

Joukkorahoittajat ja museon yhteistyökumppanit olivatkin perjantain VIP-tilaisuudessa mukana sankoin joukoin, ja tarkempi analyysi itse museosisällöistä täytyy tehdä myöhemmin paremmalla ajalla sitten, kun museoon pääsee tutustumaan vähän rauhallisimmissa merkeissä. Kuitenkin Suomen pelimuseosta tekee erityisen verrattuna moneen ulkomaiseen vastaavaan museoon nimenomaan se, että mukana pelimuseon toiminnassa on erilaisia ryhmiä ja että alan harrastajat, yritysten edustajat, museoammattilaiset sekä pelitutkijat ja historiantutkijat tekevät siinä yhteistyötä. Tämä on suuri vahvuus, joka mahdollistaa peleihin liittyvän kulttuuriperintötyön ja tutkimuksen kehittämisen. Monissa maissa museoprojektit ovat käytännössä yksittäisten harrastajien tai muutaman harrastajan porukoiden yksityispuuhailuja, joista puuttuu tutkimuksellista ja museoammatillista näkemystä ja jotka sortuvat helposti jopa kilpailemaan toisten vastaavien museoprojektien saman maan tai alueen sisällä.

Vaikka tällaiset projektit saattavat kutsua itseään museoiksi, niitä voisi nimittää ehkä ennemmin julkisiksi kokoelmiksi, jotka tyypillisesti keskittyvät esittelemään samoja kansainvälisesti tunnettuja videopelikulttuurisia virstanpylväitä kuin missä tahansa muualla. Ne ovat virtuaalisia ja fyysisiä laite- ja pelikatalogeja, joita yleisö pääsee ehkä pällistelemään ja joskus kokeilemaan. Kontekstitieto rajoittuu näissä yksityiskokoelmissa yleensä laitteen tai pelin nimeen ja julkaisuvuoteen, eikä esineistä ole kerrottu esimerkiksi sen yleiseen tai paikalliseen käyttöön liittyviä asioita tai siitä, miten ja miksi kyseinen esine on päätynyt sitä esittelevän keräilijän kokoelmiin. Nämä edellä esitellyt seikat koskevat Karpaczin pelimuseota, joka sinänsä tarjoaa mielenkiintoisen tutustumiskohteen vuoristokylän turistivieraille ja esittelee myös sellaista puolalaista pelikulttuuriesineistöä, johon harvemmin muualla törmää.

Suomen pelimuseon näyttelyn pohjana on Pelikonepeijoonit-keräilijäryhmän (Mikko ja Ville Heinonen sekä Manu Pärssinen) pitkäaikainen työ ja heidän kokoelmansa sekä heidän kontaktinsa ja kykynsä kehitellä edellä mainitun joukkorahoituskampanjan kaltaisia onnistuneita toimintatapoja. Museohanke on puhjennut kukkaan sen yhdistyessä Vapriikin ja Mediamuseo Rupriikin museoammatilliseen osaamiseen, jossa Outi Penninkankaalla ja Niklas Nylundilla sekä isommalla tekijätiimillä on ollut keskeinen rooli. Vielä kun tähän lisätään yhteistyö Tampereen yliopiston ja muiden yliopistojen kanssa sekä yhteistyö monen muun tahon kanssa, on saatu aikaan kansainvälisestikin ainutlaatuinen museo, joka sopii erinomaisesti Tampereen museokeskus Vapriikin kokonaisuuteen.

Suomen pelimuseon perusnäyttely on laajempi ja kattavampi kuin odotin. Museon neliöt on käytetty tehokkaasti, ja itse asiassa neliömäärä (noin 400) ei taida edes kalveta verrattuna Berliinin tietokonepelimuseoon. Berliinin tilat lienevät samaa kokoluokkaa, mutta niissä on mukana muun muassa pieni museokauppa sekä WC- ja muita huoltotiloja. Museoesineitä Berliinissä on museon nettisivujen mukaan yli 300. Berliinin vaihtuvien näyttelyiden tila on hieman Tamperetta suurempi.

Suomen pelimuseossa on esillä satakunta suomalaista peliä ja kaiken kaikkiaan satoja museoesineitä. Vaikka on selvä, etteivät Suomen pelikulttuurit ole kehittyneet missään umpiossa ja kansainvälisiä sidoksia voi aina tuoda enemmänkin esille, on hyvä että museo on painottaa suomalaisia pelejä ja pelikulttuurin ilmiöitä. Niitä kun ei museoista Suomen ulkopuolelta löydy. Museonäyttelyssä on hyvin huomioitu niin indie-pelejä kuin kaupallisia harvinaisuuksia ja menestyksiäkin. Noin 30 prosenttia esiteltävistä peleistä on muita kuin digipelejä, mikä sekin tekee Suomen pelimuseosta erityisen verrattuna esimerkiksi Berliinin tietokonepelimuseoon.

Museonäyttely etenee kronologisesti kohti nykypäivää. Vitriiniin aseteltujen esineiden lisäksi näyttelyssä on runsaasti pelattavaa, videopelien lisäksi muun muassa Speden Speleistä tuttu muisti- ja reaktiopeli. Nokian pelivaiheista muistuttavat muun muassa jättimäinen matopeliversio sekä nGage-pelipuhelin peleineen. Pelikonepeijoonien kokoelmista on yhdelle seinälle tietynlaisen luento- ja opetustilan yhteyteen koottu esitys joukosta pelikonsoleita.

pelimuseo-20161202-14

Kimblen kaksi versiota olivat päässeet mukaan näyttelyyn. Alkuperäinen on vuodelta 1967.

pelimuseo-20161202-18

Avajaisissa oli mahdollista kokeilla myös Suomen sisällissota -lautapeliä, joka osoittautui monimutkaisemmaksi kuin olin kuvitellut.

pelimuseo-20161202-17

Tämä nopeustesti on monelle tuttu Speden Spelit -tv-ohjelmasta.

pelimuseo-20161202-11

Normaalia isompi kännykän matopeli

pelimuseo-20161202-04

Pelikonsoleita eri vuosilta

Mukava lisä näyttelyyn ovat pelikauppaa muistuttavaksi rakennettu huone sekä interiöörit, jotka kuvaavat eri vuosikymmenien pelihuoneita kotitalouksissa. Vastaavantyyppisiä interiöörejä on nykyään myös Berliinin tietokonepelimuseossa, mutta Suomen pelimuseossa Tampereella interiöörit ovat vähän suurempia. Museointeriöörien välillä on kiinnostava tehdä vertailuja. Vaikka niissä on samankaltaisia elementtejä, suomalaisissa ja saksalaisissa toteutuksissa on eroja.

Esimerkkejä Suomen pelimuseon interiööreistä:

Esimerkkejä Berliinin tietokonepelimuseon interiööreistä:

Kuvia Suomen pelimuseon pelikauppahuoneesta:

pelimuseo-20161202-24

Suomen pelimuseossa on myös samankaltainen pelihalliosasto kuin Berliinin tietokonepelimuseossa. Molemmissa pääsee pelaamaan vanhoja hallivideopelejä, vaikka tilaratkaisut poikkeavat toisistaan. Suomen pelimuseon hallia voisi vielä sisustaa sellaisella oheismateriaalilla, että siellä pääsisi paremmin pelihallin hämyiseen tunnelmaan.

pelimuseo-20161202-21

Suomen pelimuseon pelihallissa on kolikkovideopelejä.

Vertailukohtana kuvia Berliinin tietokonepelimuseon pelihallista:

Kaiken kaikkiaan Suomen pelimuseo on ehdoton vierailukohde kaikille peleistä kiinnostuneille. Se on heti avautuessaan aihealueen ehdotonta eliittiä kansainvälisesti.

Mainokset

Vammaisia robotteja

kesäkuu 19, 2011

Kävimme lauantaina 18.6. Neuköllnin kaupunginosassa ”48 Stunden Neukölln” -taidetapahtumassa, jonka teema oli luksus. Taidetapahtuma levittäytyi kaduille, julkisiin tiloihin ja taidegallerioihin. Tapahtumapaikkoja oli kymmeniä, emmekä ehtineet vierailla kuin murto-osassa paikoista.

Leichtkauf-gallerian pihalla oli kirpputori ja itse galleriassa, vanhan rakennuksen toisessa kerroksessa taiteilijat myivät teoksiaan ”metritavarana”. Paperirulliin oli painettu tai maalattu kuvia, joita sai ostaa kaistaleina. Toiset taiteilijat olivat maalanneet tai piirtäneet suurille papereille kuvia, joita sai ostaa yksittäiskappaleina. Ostajan haluama kuva leikattiin irti paperista. Yksi taiteilija myi kaitafilmin pätkiä, joiden ruutuja piti tihrustaa suurennuslasilla. Catherine Metais puolestaan kauppasi Ranskan, Hollannin, Britannian ja Tanskan saarista tekemiään leväteoksia. Jokaisessa kuvassa oli muotoon laminoitu kappale levää, saaren nimi ja paikkakoordinaatit. Levät näyttivät ikään kuin saarten muotoisilta, mutta ne eivät kuulemma välttämättä muistuttaneet muodoltaan juuri sitä saarta, jota ne kuvasivat. Näyttelyssä oli hyvä tunnelma, koska taiteilijat olivat itse paikalla kertomassa teoksistaan.

Suomalaiset Teija ja Pekka Isorättyä esittelivät galleriassaan taiteilijanimi Olegtronin kanssa tekemäänsä kineettistä taidetta. ”Invalid Robot Factory 48 hours” -esityksessä galleriatilassa oli elävännäköisiä neulottuja ja kokoon kursittuja robotteja, joka liikkuivat katosta riippuneiden lankojen ja monimutkaisten ohjausrattaistojen avulla. Näyttelyvieras pystyi ohjaamaan robotteja ohjainpaneelin kytkimiä kääntämällä. Gallerian huoneissa oli myös sellaista kineettistä taidetta, joka perustui valojen ja liikkeen projisointiin seinäpinnoille. Käydessämme paikalla galleristit ja heidän kollegansa viihdyttivät kävijöitä soittamalla punkahtavia liveversioita suomalaisista iskelmistä gallerian eteen pysäköidystä pakettiautosta. Soitinvalikoimaan kuuluivat puhaltimet, rummut, kielisoittimet, syntikka ja harmonikka. Soitanta houkutteli paikalle hyvin lisää kävijöitä.

Robotit sätkynukkeina

Robotit sätkynukkeina

Astra urtyp -olut

Gallerian baarissa myytiin hampurilaista Astra Urtyp-olutta, joka mainosti myös ilmaista nettiselainta?

Berliinin viestintämuseo – kommunikaation historiaa suurimpien turistivirtojen katveessa

kesäkuu 19, 2011

Viestintämuseo (Museum für Kommunikation Berlin) ei ole Berliinin museoista tunnetuimpia ja suosituimpia, vaikka se sijaitsee vain muutaman askeleen päässä kaupungin keskustan tärkeimmistä turistinähtävyyksistä. Postilaitoksen ja televiestinnän historiaa esittelevä museo jää jälkeen myös Berliinin tekniikan museosta kokonsa puolesta, mutta viestintämuseo tarjoaa kuitenkin hallittavissa olevan katsauksen viestintään myös modernin museomedian ja -arkkitehtuurin keinoin.

Museon näyttelytilat kiertävät katettua valopihaa (kuva Päivi Lahdelma)

Museon näyttelytilat kiertävät katettua valopihaa (kuva Päivi Lahdelma)

Berliinin museo on yksi Saksan neljästä alan museosta, jotka perustettiin 1995 osana postilaitoksen uudelleenjärjestelyjä ja joiden tehtävänä on viestintäalan laaja-alainen dokumentointi. Kun kävijä astuu sisään Leipziger strassen vanhaan museorakennukseen, hän voi yllättyä kirkkomaisesta akustiikasta ja tuoksusta mutta samalla modernista vaikutelmasta, joka syntyy kiertäessä valoisan keskuskupolin ympärille sijoitettuja näyttelykerroksia. Sisääntulokerroksessa on hyvä wieniläistyyppinen kahvila, pieni museokauppa sekä erityisesti lapsille suunnattuja kokeiltavia näyttelyesineitä ja pieni tila vaihtuville näyttelyille.

Museon kellarikerroksen päätila on pimeä, ja sinne on sijoitettu posti- ja teleliikenteen historiaan liittyviä yksittäisiä esineitä ja dokumentteja, joiden esittelypylväät aktivoituvat ja valaistuvat kävijän astuessa niiden ääreen. Pylväissä on tekstit saksaksi ja englanniksi, ja lisäksi pylväisiin kuuluu saksankielinen ääniselostus. Museoteknisesti järjestely tuntui erittäin onnistuneelta, koska se pakotti keskittymään ja kiinnittämään huomion rauhassa yksittäisiin, huolellisesti valikoituihin artefakteihin. Näyttelytilassa esiteltiin muun muassa postimerkkien virhepainoksia, väärennöksiä, röntgenputkia, Morsen patenttihakemusta, DDR:n julkaisemattomia Los Angelesin vuoden 1984 kesäolympialaisten juhlapostimerkkejä sekä 1800-luvun lopulla solmittua sopimusta postilähetysten kansainvälisen maksujärjestelmän yhtenäistämisestä. Kun kävijä oli tutustunut esineeseen ja astui kauemmaksi, pylväs ”sammui”, jonka jälkeen huomion saattoi kiinnittää taas seuraavaan kohteeseen.

Postilaatikoita ja -torvia (kuva Päivi Lahdelma)

Postilaatikoita ja -torvia (kuva Päivi Lahdelma)

 

Museon kakkoskerros oli laajuudeltaan suurin. Se sisälsi muun muassa hienosti osa osalta kattoon kiinnitetyt postivaunut ja postitorvia, laatikoita, postin tunnuksia ja teleliikennetekniikka esittelevät osastot. Kerroksessa saattoi tutustua myös postileimoihin, sinetteihin sekä aihepiirikohtaisesti järjestettyihin postimerkkeihin. Niiden esittely noudatteli aika tavanomaista vitriinijärjestelyä, eikä kaikista esineistä ollut muita kuin saksankielisiä tekstejä luettavissa.

Vanhat postivaunut roikkuivat katosta osa kerrallaan (kuva Päivi Lahdelma)

Vanhat postivaunut roikkuivat katosta osa kerrallaan (kuva Päivi Lahdelma)

Museon kolmas kerros oli pienempi, ja siellä oli muun muassa erikoisnäyttely viestinnän ja sodankäynnin historiallisista yhteyksistä. Kerroksessa esiteltiin myös televisiotekniikkaa ja viestintää saksalaisesta näkökulmasta. Lisäksi kerroksessa oli nettipäätteitä yleisön käyttöön sekä tila laajemmalle vaihtuvalle näyttelylle.

Vaihtuva näyttely käsitteli tällä kertaa juorujen ja huhujen historiaa sekä niiden kulttuurista ja yhteiskunnallista merkitystä. Juorunäyttely oli rakennettu hienosti vihreän häkkyrän ympärille ja se esitteli erittäin kattavasti juoruamista arkisessa ja rajallisessa yksilökontekstissa sekä yhtä lailla laajempana yhteiskunnallisena kysymyksenä. Näyttelyssä esiteltiin monia historiallisia huhuesimerkkejä läheltä ja kaukaa, muun muassa Marilyn Monroen kuolemaan liittyviä huhuja, huhujen vaikutusta yritysten osakkeisiin ja jalkapallopelaajien kauppahintoihin sekä Baijerin viimeisen Ludvig-kuninkaan rakastajattareen liittyviä juoruja, jotka johtivat osaltaan mellakoihin ja kuninkaan eroon 1848.

Kävijät saattoivat kirjoittaa omia juorujaan lapuille näyttelytilan seinälle (kuva Päivi Lahdelma)

Kävijät saattoivat kirjoittaa omia juorujaan lapuille näyttelytilan seinälle (kuva Päivi Lahdelma)

Toisin kuin museon muilla osastoilla juorunäyttelyn painotus oli kansainvälinen, ei pelkästään saksalainen. Näyttelyn interaktiivisessa osiossa kävivät pystyivät keskustelemaan huhuista tietokoneen kautta oikean näyttelijän tai virtuaalihahmon kanssa. Kävijä pystyi myös testaamaan omaa suhtautumistaan huhuihin sekä tulostamaan ”taivaalta tippuneen” lööpin itsestään. Sen tietokoneohjelma sommitteli käyttäjälle esitettyjen kysymysten perusteella. Näyttelytilaan piilotettujen minikaiuttimien kautta välitetyt supatukset ja kuiskaukset loivat hyvin tunnelmaa.

Monipuolisesti uutta ja vanhaa – Berliinin tekniikan museo

kesäkuu 8, 2011

Kanavan varressa, Potsdamer Plazin lähettyvillä Berliinissä sijaitseva Deutsches Technikmuseum on massiivinen kokonaisuus. Vuonna 1982 avattu museo esittelee uutta ja vanhaa teknologiaa hyödyntäen niin perinteisiä kuin uusia museopedagogiikan ja -median keinoja. Museoalue koostuu vanhasta rautatieasemasta, varastorakennuksista, myllyistä ja vesitornista sekä uudisrakennuksesta, jossa on erityisesti opetustiloja sekä ilmailuun ja merenkulkuun liittyvät näyttelyt. Museosäätiön hallinnassa on myös yksiköitä muualla kaupungissa, kuten sokerimuseo ja observatorio.

Rusinapommittaja kattoterassilla

Museo vangitsee tulijan katseen lentokoneilla. Museon uudisrakennuksen kattoterassille on sijoitettu ”rusinapommittaja” (Rosinenbomber), yksi lentokoneista, joilla amerikkalaiset sotilaat toivat elintarvikkeita kaupunkiin Berliinin saarron aikana 1949. Lentokoneita alettiin kutsua rusinapommittajiksi tai karkkipommittajiksi sen jälkeen, kun eräät lentäjät olivat pudottaneet koneista makeisia ja rusinapakkauksia pienillä laskuvarjoilla. Teko sai paljon huomiota, ja Yhdysvalloissa vapaaehtoiset alkoivat lahjoittaa makeisia sekä tehdä minilaskuvarjoja ”pommituksia” varten.

Mathias Rustin Cessna

Museon sisääntuloaulan katossa on toinen kuuluisa lentokone, Cessna 172, jolla Mathias Rust lensi 18-vuotiaana Suomen kautta Moskovan punaisen torin viereen toukokuussa 1987. Siinä missä Rustin lento ja hänen myöhemmät vaiheensa ovat kiinnostavia, myös koneen matka Berliinin museoon on ollut vaiheikas. Oltuaan jonkin aikaa todisteena Neuvostoliitossa kone myytiin kosmetiikkafirmalle mainostarkoituksiin. Sittemmin kone päätyi Japaniin, josta Berliinin tekniikan museon säätiö hankki sen pari vuotta sitten museon kokoelmiin.

Museossa on myös paljon muita lentokoneita (mm. kolmionmuotoinen prototyyppilentokone 1930-luvun lopulta), lentokoneiden muotoilukokemusten perusteella suunniteltu auto sekä mainio osasto Saksan varhaisesta siviili-ilmailusta, jossa yhtiöt kävivät kovaa keskinäistä kilpailua. Mieleen jäi kuitenkin ehkä voimakkaammin osasto, joka esitteli varhaisen ilmailupioneerin Otto Lilienthalin (1848-1896) toimintaa. Lilienthal teki Berliinin liepeillä 1800-luvun lopulla useita kokeiluja riippuliittimillä ja suunnitteli myös moottorilentokonetta. Lilienthal kuoli 1896 riippuliidinonnettomuudessa.

Stereogrammikuva vanhasta lentokoneesta

Stereogrammikuva vanhasta lentokoneesta

Lentokoneet oli sijoitettu museon uudisrakennukseen, jonka isojen ikkunoiden ja avoimen rakenteen takia lentokoneita pystyi ihailemaan ikään kuin taivaalla. Lentokoneosastojen alapuolella olivat veneet ja laivat. Yhden osaston laivojen pienoismallit oli sijoitettu vaikuttavasti pyöreisiin vitriineihin. Näytteillä oli myös varhainen puinen pikavene, jolla oli suomalainen nimi (Toinen) ja jossa oli pieni Suomen-lippu. Esineen esittelykyltti ei kuitenkaan kertonut mitään veneen suomalaisesta alkuperästä. Uudisrakennuksessa oli myös luentotiloja sekä työpajanurkkauksia lapsille.

Laivapienoismalleja pyöreissä vitriineissä

Suomalaisvalmisteinen puupikavene?

Tietotekniikan historiaan Zusen kautta

Omaa tutkimusaihettani lähimpänä oli museon sisääntulorakennukseen sijoitettu tietokoneosasto. Se oli koottu keksijä-yrittäjä Konrad Zusen (1910-1995) tuotannon ympärille. Museo esitteli Zusen Z1-konetta (1938) maailman ensimmäisenä ohjelmoitavana tietokoneena. Varhaisissa Zusen koneissa käytettiin tiedonsiirtoon elokuvafilminauhaa, mikä johtui siitä, että Zusen elokuvastudiolla työskentelevä sukulainen toimitti filmiä hänelle. Vitriineihin sijoitettujen koneiden joukossa olivat myös Zusen ainoa elektroniputkikone, graafiseen piirtämiseen erityisesti suunniteltu laite sekä kone, joka aiheutti Zusen yritykselle miljoonatappiot, koska ei mennyt kaupaksi suunnitellulla tavalla. 1960-luvulla Zusen yritys myytiin. Zusen persoonaa avattiin myös perhevalokuvien sekä hänen tekemiensä maalausten kautta. Osasto esitteli myös tietotekniikan historian laajempaa viitekehystä kronologioiden, muistiyksikkö- ja tallennusmediaesimerkkien, filmien, tekstien ja kuvien avulla.

Tietokoneosasto

Tietokoneosaston viereinen näyttelyosasto keskittyi kommunikaatioteknologioihin lennättimestä radioon ja televisioon. Kuuntelukopeissa saattoi kuunnella otteita varhaisista radiolähetyksistä ja osastolla ihailla saksalaista laitemuotoilua. Vastaanottimien lisäksi osastolle oli rakennettu esimerkkejä varhaisista studioista sekä esineitä viestintäyritysten ja virastojen rakennuksista. Tieto- ja viestintätekniikkaan kytkeytyvät luontevasti tekstiiliteollisuutta ja graafista teollisuutta esittelevät osastot, sillä museossa esiteltiin kutomakoneita, joita ohjattiin reikänauhoilla.

Gramofoni ja radiokuuntelija?

Perinteisempää (näyttely)tekniikkaa kuivin suin

Vanhalle Anhalter Bahnhof -asemalle koottu veturi- ja junanäyttely edusti perinteistä näyttelyrakentamista. Siellä oli suuria, voiteluöljyltä tuoksuvia koneita ja suurmieskeksijöiden patsaita ja esittelyjä. Näyttelyhallin hämärässä oli helteisenä päivänä öljyntuoksuineen jotain vangitsevaa. Aseman sivusiivessä oli myös pieni osasto, jossa esiteltiin koruteollisuutta ja matkalaukkuteollisuutta. Osastolla pidetään työnäytöksiä.

Junaosastolta pääsi museon sisäpihan laajaan ja viehkeään puutarhaan, jossa olisi voinut syödä omia eväitä. Ne olisivatkin olleet tarpeen, sillä varastorakennuksessa ollut panimo osoittautui ”historialliseksi panimoksi” eli panimonäyttelyksi, jossa ei myyty mallasjuomia. Panimon katolle pääsi sentään ihailemaan näköaloja, jotka eivät olleet tosin yhtä hienoja kuin museon uudisosan ”rusinapommittajaterassilla”. Puiston kautta pääsi myös ihailemaan tuulimyllyä ja vesitornia.

Museoalueella, erillisessä varastorakennuksessa on tila vaihtuville näyttelylle sekä tiedekeskus, jossa pääsee kokeilemaan itse erilaisia matematiikkaan, mekaniikkaan, optiikkaan ja muuhun fysiikkaan liittyviä asioita. Tiedekeskuksen rappukäytävästä löytyi myös tiedemuseoiden vakioesine, Foucault’n heiluri. Kokeilimme useita kojeita, mutta emme jaksaneet helteisenä päivänä pitkän museoretken päätteeksi kiivetä enää kolmanteen näyttelykerrokseen. Emme myöskään tutustuneet autoiluun liittyvään erikoisnäyttelyyn rakennuksen toisessa päässä.

Monistettu Päivi

Xbox 360:n klassikkopelikategoria

kesäkuu 7, 2011

Tein pienen retropelaamiseen liittyvän huomion Berliinin Real-supermarketin peliosastolla. XBox 360:n pelejä ei ollut järjestetty ainoastaan aakkosittain ja hittipeleihin, vaan pelihyllystä löytyivät erilliset kategoriat myös halvoille budjettipeleille ja klassikoille, joita edustivat muun muassa Need for Speed, Call of Duty sekä arkadipelien kokoelma Pac-Man-versioineen ja vastaavineen.

Muiden konsolien pelihyllyistä ei klassikkopelikategoriaa löytynyt, budjettipelejä kylläkin.

Xbox 360:n klassikkopelejä Real-marketissa

Tiedätkö mitä suuhusi työnnät?

Touko 29, 2011

Kun nauttii yllätysmenua pimeässä ravintolassa (unsicht-Bar Berlin), virittyvätkö muut aistit herkemmiksi kokemaan ruuan ja juomat ilot? No eivät – ainakaan ensimmäisellä kerralla. Osa huomiosta meni väistämättä siihen, kun yritti pitää lasit pystyssä ja löytää ruokapalat lautaselta ja saada ne vielä osumaan suuhun.

Menimme unsicht-bar-Dunkel-Restaurantiin viettämään syntymäpäivääni. Ravintolaan tarvittiin ennakkovaraus, ja suurin osa muistakin asiakkaista vaikutti ulkomaalaisilta turisteilla. Ravintolan eteisbaarissa valitsimme ruuan ja juomat (kolmen ruokalajin yllätysmenu sekä joku yllätysviini), jonka jälkeen odottelimme hetken, jonka jälkeen menimme jonoon tarjoilijamme Andrén perään, kädet edellä kulkevan olkapäillä. Tarjoilija oli selittänyt meille etukäteen ruokailun perusasiat ja small talkannut muun muassa Euroviisuista ja Paradise Oskarista. Kaikki ravintolan tarjoilijat ovat näkövammaisia, joko kokonaan sokeita tai heikkonäköisiä, joten heille tilan pimeys on lähes samantekevää.

Hivuttauduimme Andrén opastuksella paikoillemme ja hän selitti, millä puolella pöytää ovat mitkäkin ruokailuvälineet. Tila oli täysin pimeä, eikä siellä saanut ottaa kuvia eikä pitää edes näkyvissä kelloa, jossa on fosforiosoittimet. Pöytämme oli tosin pimennetyn tilan reunalla ja takaa alhaalta hohti valoa parista aukosta. Edes omaa kättään ei edessään kuitenkaan nähnyt, ja oli hauska arvailla missä ja kuinka paljon muita ravintolatilassa oli.

Pian meille tuotiin alkupalat, joita – kuten muitakaan ruokia – en kerro, jotta jännitys säilyy myös muille mahdollisille kävijöille. Sen syöminen meni lähinnä harjoitteluna, ensin sormin ja sitten haarukalla. Lopulta kävin lautasen systemaattisesti läpi etsien, löytyisikö vielä ruuan paloja. Viinistä en ainakaan minä saanut irti mitään uusia tarkempia elämyksiä pelkän tuoksun ja maun perusteella. Jotain valkoviiniä se kyllä oli, herukkaista ja päärynäistä.

Pidemmän odottelun jälkeen saimme pääruuan, joka ei ollut minään pieninä suupaloina. Sitä piti todella voimalla paloitella veitsellä, mikä oli tottumattomalle hieman vaikeaa pilkkopimeässä. Koko ajan täytyi varoa myös sitä, että ei sotke itseään pahasti. Pääruuankin syömisen lopussa edessä oli sama rituaali, viimeisten palasten etsiminen ympäri lautasta.

Jälkiruoka oli ehkä parasta koko aterialla. Se oli monipuolinen, täynnä makujen vivahteita, mutta sitä syödessä piti vielä enemmän varoa sottaamista. Onneksi kukaan ei nähnyt, että sormeni osuivat välillä jälkiruokaan ja jouduin epähienosti nuoleskelemaan näppejäni.

Kun olimme syöneet, huutelimme tarjoilijan paikalle, ja hän kuljetti meidän takaisin ulkopuolelle valoon, maksamaan ja varmistamaan listasta, mitä meille oli lopulta tarjottu. Ruokailu pimeässä ravintolassa oli enemmän jännittävä ja henkeä salpaava kokemus tilallisesti ja tilanteellisesti kuin mikään kulinaristinen huippu, mutta kannatti siellä silti käydä.

Kuvaaja jalustalla

Touko 29, 2011

Torstai-iltapäivänä 26.5. astuimme sisään Jebenstrasse 2:ssa sijaitsevaan valokuvausmuseoon (Museum für Fotographie). Kaikki vaihtuvat näyttelyt olivat parhaillaan rakenteilla, joten pääsimme tutustumaan ainoastaan alakerran perusnäyttelyyn, joka esittelee saksalais-australiasta Helmut Newtonia (1920-2004) ja hänen töitään.

Näyttely toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten tähtikulttia rakennetaan, sillä perusnäyttelyssä nimeltään ” ”Helmut Newton’s Private Property” ei ollut niinkään Newtonin ottamia kuvia vaan kuvia Newtonista ja hänen maineteoistaan. Pohjakerroksen näyttelyä voisikin käyttää hyvin ennakkopuffina, jolla kävijä saataisiin ikään kuin viritettyä sopivaan mielentilaan ennen siirtymistä toiseen näyttelytilaan, jossa Newtonin pyhät teokset sijaitsevat. Tällä kerralla mitään muuta näyttelyä ei ollut, joten kokemus jäi keskeneräiseksi. Tunnelma ikään kuin latistui huonosti valmistetun kohokkaan lailla, mutta ehkäpä se kuitenkin viritti sellaiseen tilaan, että museoon tulee palattua, kun vaihtuvat näyttelyt (sekä Newtonin tuotannosta lohkaistut ja muut) valmistuvat.

Newton-tähtikultin pyhätössä oli valokuvia itse kuvaajasta lapsena, nuorena, työssä, vanhempana, sairaalassa, ateljeessa ja niin edelleen. Monet myöhemmät kuvat on ottanut Newtonin vaimo June Newton (alias Alice Springs). Kävijä saattoi pysähtyä myös seuraamaan huonolaatuista videotallennetta yhdestä kuvaussessiosta julkkiskuvattavineen Monte Carlosta. Heti kun museovieras astuu näyttelytilaan sisään, hänelle väännetään Newtonin suuruus rautalangasta. Kävijä kulkee ohi seinän, joka on täynnä Newton-näyttelyiden julisteita sekä kuvia hänen ottamistaan lehtien kansista. Salissa on myös kirjekopioita, Newtonin kuvauskalustoa sekä kuvauksissa käytettyä fetissirekvisiittaa tekorinnoista ja -karvasta käsirautoihin, leikkipistooleihin, tekoraajoihin ja luonnonlakeja uhmaaviin korkeakorkoisiin kenkiin.

Saliin on rakennettu Newtonin kuvausateljee moderneine huippuhuonekaluineen ja Andy Warholin ja kumppanien taideteoksineen. Siellä on lisäksi rosteripintainen avomaastoauto, jonka on suunnitellut automuotoilijaguru Giugiaro. Paljaan pinnan ja visiaalisen namedroppingin hyöky mykistää kävijän sopivassa koossa. Helmut Newton on ollut Suuri Valokuvaaja. Kenenkään on turha mennä väittämään muuta.

Apple mainostaa

Touko 22, 2011

Apple mainostaa iPad 2:sta näkyvästi myös Berliinin yhdessä turistivirtojen polttopisteessä, Checkpoint Charliella:

Apple iPad 2 -mainos, Checkpoint Charlie, Berliini

Taidemuseon viimeinen nurkka

Touko 22, 2011

Kävin perjantaina 20.5. Berliinin nykytaiteen museossa Hamburger Bahnhofilla. Kanavan varressa sijaitsevan museon kahvilakin terasseineen oli kiva, ja pysyvän kokoelman Warholeja, Haringeja ja muita on aina mukava nähdä. Niitäkin vaikuttavampia taide-elämyksiä museossa oli. Pääsalin Richard Longin ”kiekkoinstallaatio” oli vangitseva, Horst Ademeitin tuhansista Polaroid-valokuvista koostuvat omaa elämää dokumentoivat teokset pakkomielteisyydessään pysäyttäviä, samaten kuin sivuhallin (Rieckhallen) kierrätystaideteos, joka lienee Dieter Rothin ”garden sculpture” (1968) (kuvassa pieni osa).

Yksi kaikkein kiinnostavimmista teoksista löytyi museon sivuhallin vihonviimeisestä nurkasta, jonne asti jaksaa vaeltaa harvempi museovieras. Viidennen hallin ovi on suljettu ja se pitää itse avata. Tila on pimeä ja sieltä löytyy Bruce Naumanin tilataideteos ”Room with My Soul Left Out, Room That Does Not Care”(1984), jonka sisälle, tietynlaisten käytävien risteykseen, kelmeän oranssin valon hämyyn vierailija voi vaeltaa. Jos sijoittaisin Umberto Econ Foucault’n heiluri -kirjan tyyppisen salaperäisen kohtaamisen johonkin Berliiniin, niin tuon teoksen sisällä oleva keskipiste, kellaritilan paljastavan ritilän päällä, olisi yksi vahva ehdokas. En ottanut kuvia paikasta. Käykää itse katsomassa ja kokemassa.

Media-arkeologinen Fundus

Touko 19, 2011

Pääsin 18.5. tutustumaan Jussi Parikan avustuksella Berliinin Humboldt-yliopiston mediatieteen laitoksen media-arkeologiseen kokoelmaan eli Fundukseen. Latinan fundus tarkoittaa pohjaa tai pohjukkaa, joten kokoelman nimi saattaa viitata esimerkiksi kellarisijaintiin tai sitten mediateknologioiden perustaan tai pohjalla olevaan osaan. Ihmisruumiin fundukset (esim. kohtuun tai silmään liittyvät) ovat onttoja, joten nimitys voi viitata myös medialaitteiden kumiseviin sisuksiin.

funduksen ovi

Laitoksen opiskelija Sebastian Döring esitteli pienelle vierailijaryhmällemme Fundusta ja sen esineistöä. Kokoelman on koonnut mediateorian professori Wolfgang Ernst, ja sen sisältö ja käyttötapa linkittyvät likeisesti hänen media-arkeologisiin teoretisointeihinsa. Fundus eroaa museoista ja tavallisista keräilykokoelmista monessa suhteessa. Kokoelmassa ei tavoitella täydellisyyttä ja kattavuutta, ja esineistössä on haluttu säilyttää niiden rosoisuus ja tietynlainen elämänmaku.

Elämää nähnyt gramofoniEsineet ovat ruosteisia, pölyisiä tai niistä puuttuu osia. Esineet (ainakin osa niistä) on luetteloitu, mutta mitään muita selventäviä tekstejä ei ole näkyvillä. Tärkeää on, että kokoelmaa käytetään aktiivisesti tutkimuksessa ja opiskelussa. Opiskelijat pääsevät koskemaan, kokeilemaan ja tarvittaessa myös värkkäämään laitteita, joiden kotelot eivät ole pääosassa vaan niiden sisällöt, joiden avulla voi osoittaa, millaisia materiaalisia muutoksia mediateknologiassa ja kulttuurissa on tapahtunut ja miten esimerkiksi teknologia ”koteloituu” ja integroituu sellaiseksi, että sen erillisiä osasia ja toimintaperiaatteita ei pysty enää havaitsemaan edes koteloita avaamalla.

Kokoelmassa on muun muassa osia ydinvoimalasimulaattorista, fysikaalisissa kokeissa ja opetuksessa käytettyä esineistyöä, musiikkilaitteita, radioita ja televisiokoneita, musiikki-instrumentteja, elektroniikkarakennussarjoja, tietokoneita, sekalaisia radioputkikojeita, teslamuuntajia, elektroniikkakiikkuja (flip-flop) ja niin edelleen. Esineet on haalittu eri puolilta maailmaa.

Pilkottu sähkökitaraKutsuisin kokoelmaa kuitenkin enemmän mediapatologiseksi tai -anatomikseksi kuin -arkeologiseksi. Esineille tehdään ruumiinavauksia ja kerrosleikkauksia tai sitten niitä galvanisoidaan ja ikään kuin herätetään henkiin. Funduksen käyttäjiä eivät kiinnosta niinkään esineille annetut kulttuuriset merkitykset vaan esineiden materiaalisuus ja materiaalisuuteen kytkeytynyt medialogiikka. Toisaalta vaikutti siltä, että kuitenkin esineisiin liittyvät tarinat ja anekdootit olivat osa kokoelman viehätystä ja kokoelman fetissistä esittelyä: meille esiteltiin esimerkiksi Heidegger-radiota, joka ei ollut filosofi Heideggerin oma radio, mutta samanlainen radio kuin se, jolla hän kuunteli maailmantapahtumia Kuuban ohjuskriisin ollessa kuumimmillaan 1962. Ja meille näytetty elektroniikkakiikku oli tietynlainen humoristinen anakronismi: se oli tietokonemuistin solu, johon saattoi tallentaa nollan tai ykkösen mutta siinä käytetyt elektroniputket oli valmistettu 1920-luvulla, pari vuosikymmentä ensimmäisen elektronisen tietokoneen toteutusta.

Commodore 64 puulaatikossaVierailu Sophienstrassen Funduksessa oli itsessäänkin vaikuttava rituaali tai performanssi. Laitoksen opiskelija Sebastian Döring tuli ensin vastaan meitä sisäpihalle, jossa hän kertoi hiukan professori Ernstin ideoista ja mediateoriasta sekä kokoelmasta. Sitten hän johdatti meidät hissin kautta kellariin, jossa humisivat myös yliopiston tietokoneserverit. Kellarin aulasta sammuivat valot aina itsekseen, jos valokatkaisinta ei painanut säännöllisesti. Funduksen eteisessä oli kasa elektroniikkaromua. Romukasassa oli esineitä, jotka oli päätetty jättää kokoelman ulkopuolelle: kokoelma on nimittäin muuttamassa uusiin, pienempiin tiloihin, joten esineiden tarpeellisuus on pakko arvioida uudestaan. Ilmeisesti pois oltiin heittämässä ainakin tiettyjen esineiden kaksoiskappaleita sekä sellaisia, jotka olivat tarvittaessa helposti uudelleen löydettävissä. Poistettavien kasassa oli ainakin jonkun henkilön itse puulaatikkoon purkama ja kokoama ”kannettava” Commodore-64-tietokone. Samaan laatikkoon oli mahdutettu myös pieni monitori. Poistettavista esineistä löytyi myös tutunoloinen peliohjain, olisiko ollut Quickshot II tai vastaava.

Seuraavaksi Sebastian opasti meidät tilaan, joka oli tarkoitettu laitteiden kokeilulle ja kunnostukselle. Tilassa oli analoginen tietokone, ydinvoimalasimulaattori, jonka käyttöpöydästä professori Ernst haikailee itselleen uutta työpöytää uusiin tiloihin. Hän käyttää ja rakentelee muutenkin aktiivisesti Funduksen esineistöä.

Tuon tietynlaisen esikartanon jälkeen meidät opastettiin kaikkein pyhimpään, varsinaiseen Fundukseen, joka oli kostea kellarihuone täynnä vanhoille laitteille ja ”elektroniikalle” tuoksuvia kojeita sikin sokin hyllyille aseteltuna. Kokoelmassa ei ollut tiettävästi mitään kronologista järjestystä tai tiettyä esineiden sijoittelua sukulaisuuden mukaan, vaikka jonkinlaisen järjestyksen mukaan ne oli aseteltu hyllyille. Meille esiteltiin ja kerrottiin anekdootteja analogisen tietokoneen, flip-flop-kytminen ja Heidegger-radion lisäksi muun muassa syntetisaattoreista, Telefunken-radiosta, jonka sisältä löytyi hakaristipainatus, morse-antennina toimivasta entisestä pyörän vanteesta, varhaisesta televisiolaitteesta, elektroniikkarakennussarjasta sekä Commodore VIC-20-tietokoneesta, jota Saksassa markkinoitiin volkkariautojen kaltaisesti nimityksellä ”VolksComputer”. Olikohan Suomen Commodore 64-mainosslogan ”tasavallan tietokone” peräisin tuosta saksalaisesta esikuvasta vai oliko molemmilla yhteinen tausta esimerkiksi yhdysvaltalaisessa konemarkkinoinnissa?

VIC-20, VolksComputer

VIC-20, VolksComputer