Monien lauta- ja korttipelien keskeisiä markkinointiväitteitä oli hauskuuden ja viihdyttävyyden lisäksi niiden opettavaisuus ja sivistävyys. Pelejä myytiin perusteilla, että lisäävät erityisesti lasten tietoja ja osaamista ja kehittävät jopa haluttuja luonteenpiirteitä, kuten keskittymiskykyä. Aiemmin olen esitellyt jo muun muassa vuonna 1918 julkaistun Elintarvepelin, ja tässä kirjoituksessa käsittelen joitakin muita sotienvälisenä aikana ilmestyneitä opetuksellisia pelejä.
Aina peleistä ei kuitenkaan voinut päätellä, oliko niissä jotain opetuksellisia tavoitteita, vaikka pelin nimi hyötynäkökohtiin saattoi viitatakin. Työkansa-lehdessä 25.6.1919 tamperelainen Valdemar Vaarna kauppasi pienellä ilmoituksella Rahanlainauspeliä, jota hän luonnehti maailman hauskimmaksi seurapeliksi. Selvemmin opetustarkoituksiin oli suunnattu O.Y. O. J. Dalhlbergin & Långin sekä Nordiska Papperskompanietin Kirjainpeli, joka oli ”[h]upaisa ja opettavainen seurapeli” (Uusi Suomi 12.12.1922). Kummastakaan pelistä ei lehti-ilmoituksissa kerrottu sen enempää.
Lapsille suunnatut opetuspelit käsittelivät monesti esimerkiksi lukemista tai laskemista, mutta myös muita aiheita peleissä oli. Helsingin Sanomissa mainostettiin ennen joulua 1924 Suomen suurmiehiä -seurapeliä, ”jonka avulla nuorten on helppo mieliinsä painaa isänmaan historian alkeet.”(HS 23.12.1924.)Seuraavan päivän lehdessä peliä esiteltiin lisää. Kirjoittaja Alli Ristinen – joka oli ennen lautapelin esittelyä käsitellyt samassa jutussa lastenkirjallisuutta – mainitsi pelin sopivan ohjelmanumeroksi silloin, kun vieraita tuli käymään. ”Samalla kuin tätä leikkiä leikitään, opitaan aivan vaivatta tärkeitä seikkoja isänmaan historiasta.” Ristinen oli ilahtunut, että pelissä esiteltyjen suurmiesten joukossa oli myös yksi nainen, näyttelijä Ida Aalberg (1857–1915), jonka hänenkin nimensä painuisi parhaiten nuorten mieliin peli avulla. ”Äidit ja isät! Menkää vielä tänään ja ostakaa nuorillenne seurapeli Suomen suurmiehiä”, lopetti Ristinen hehkuttavan kirjoituksensa.(HS 24.12.1924.) Suurmies-aiheisten pelien lisäksi myös esimerkiksi Kalevalaan ja Välskärin kertomuksiin perustuneisiin peleihin liitettiin opetuksellisia ja sivistäviä tavoitteita. Pelien kautta lapset ja nuoret pääsivät kiinni myös kirjallisten klassikkojen maailmaan.
Peleistä saattoi oppia myös käytännöllisempiä taitoja. WSOY lanseerasi 1926 Maatalouspelin. Se oli kustantajan mukaan ”hauska seurapeli, joka on samalla täydellinen maatalouden oppikurssi”. (Suomen Kirjakauppalehti 15.12.1926. Ks. myös Maatalous 1/1926.) Maanviljelysneuvomon julkaiseman ja WSOY:n painaman lannoite-esitteen toiselta puolelta löytyi taasen 1930-luvulla julkaistu Maatalousväen kiertomatka -niminen peli, jossa kierretään ympäri Suomea ja pysähdytään nähtävyyksissä ja maanviljelykseen liittyvissäkohteissa, kuten Järvenpään maatalousnormaalikoulussa ja Ylistaron koeasemalla.
Otava puolestaan julkaisi 1928 Veli Giovannin eli Hillari Johannes Viherjuuren (1889–1949) ”Kysy vielä jotain” -korttipelin, jossa oli 30 kysymyssarjaa ja 1500 kysymystä. Niiden myötä ”tietomäärä karttuu leikiten” (Otavan kirjaluettelo 1928). Veli Giovanni toimitti myös Suomen Kuvalehden ajanvietepalstaa, jossa esiteltiin monia uutuuspelejä, ja julkaisi myös useamman kirjan, joissa annettiin muun muassa vinkkejä yksinkertaisten pelien tekemiseen itse.
Vaikka opetuksellisten pelien pääkohderyhmänä olivat useimmiten lapset ja nuoret, aina kohderyhmä ei ollut selvä. Suomen Sosialidemokraatti esitteli 8.1.1933 ”muusikeri” Toivo Korhosen valmistaman ”Orkesteripelin”, joka ”miellyttävällä tavalla yhdistää huvin ja hyödyn”. Peli koostui korteista, jotka esittelivät musiikkiin liittyvää sanastoa ja musiikillisia piirteitä. Nimimerkki ”T. Sw.”:n kirjoittamassa jutussa kuvattiin peliä harvinaisen seikkaperäisesti ja julkaistiin myös kaksi kuvaa korteista, joilla jutun mukaan pystyi pelaamaan useammalla tavalla.
WSOY julkaisi pitkän tauon jälkeen uuden pelin vuonna 1936. Uusi peli oli ”[h]auska ja opettava seurapeli”, Kirjailijapeli. Siinä oli mukana 15 kirjailijaa Agricolasta Sillanpäähän ja jokaiselta 5 teosta. (WSOY:n Kirjasanomat 4.12.1936.) Samannimistä peliä sekä suomalaisilla että skandinaavisilla kirjailijoilla oli kaupattu jo vuonna 1893. Julkaisijana oli silloin Otava (esim. Päivälehti 14.12.1893; Päivälehti 16.12.1893). Myöhemmin Kirjailijapeliä julkaisivat myös K. E. Holm (esim. HS 11.2.1904) ja OY Launis (Pääskynen 3/1911).
Nuorten Toveri -lehdessä 4/1922 lukijat vastasivat toisten lukijoiden kysymyksiin. Yksi kysymystä koski suositeltavia pelejä, ja yhden vastaajan, nimimerkki ”Kastehelmen”, mielestä nimenomaan Kirjailijapeliä kannatti pelata: ”Kirjailijapeli on hyödyllinenkin. Minä ainakin olen siitä oppinut tuntemaan useita kirjailijoita ja heidän teoksiaan”. Lasten- ja nuortenlehtien palstoilta löytääkin joitakin harvinaisia mainintoja pelien vastaanotosta. (Ks. myös esim. Nuori Voima 20.7.1925.)
Aiemmin esittelemäni pelijulkaisija Kuvataide julkaisi vuosien varrella useita opetukseen sopivia pelejä matematiikkapeleistä aapispeleihin ja kasvien nimiä opettaneeseen peliin. Monen muun lailla Kuvataide mainosti pelejään hyödyn yhdistämisellä huviin (esim. HS 19.12.1925).
Kuvataiteen 1930-luvun lopulla julkaisema Liikennepeli oli mekaniikaltaan tavanomainen varsin lineaarinen juoksupeli, mutta kiinnostavuuden ja jännittävyyden lisäksi sillä oli pelin sääntöjen mukaan opetuksellinen tavoite: ”samalla havainnollisella tavalla tutustuttaa aikuiset ja lapset tärkeimpiin liikennesääntöihin ja uusiin liikennemerkkeihin ja siten opettaa heitä kulkemaan kaduilla ja teillä siten, että sekä he että heidän kanssaihmisensä saattavat olla turvallisia.” (Liikennepeli, Kansalliskirjaston digitaalinen pelikokoelma.) Pelin kuvauksessa mainittiin siis myös aikuiset mahdollisena kohderyhmänä. Liikennepelissä pelaaja lähtee liikkeelle Helsingin päärautatieasemalta, jatkaa Töölön suuntaan ja kiertelee sitten tuolloin vastikään valmistuneen Helsingin olympiastadionin ympäristössä. Sen jälkeen pelaajan matka kulkee Kallion puolelle ja Kallion kirkon ympäristöstä lopulta takaisin Helsingin keskustaan sekä lopulta Senaatintorille. Yksinkertaisimpiin juoksupeleihin verrattuna pelissä on jo hieman variaatiota, sillä yhdessä kohdassa pelaaja voi joutua normaalilta poikkeavalle eri reitille. Vaikka liikennepelin laudalta voikin tunnistaa monia Helsingin maamerkkejä, pelin sääntöjen ruutukuvauksissa ei viitata fyysisiin paikkoihin.
Koneen kokemu(y)s 
Vastaa