Tiedätkö mitä suuhusi työnnät?

Kun nauttii yllätysmenua pimeässä ravintolassa (unsicht-Bar Berlin), virittyvätkö muut aistit herkemmiksi kokemaan ruuan ja juomat ilot? No eivät – ainakaan ensimmäisellä kerralla. Osa huomiosta meni väistämättä siihen, kun yritti pitää lasit pystyssä ja löytää ruokapalat lautaselta ja saada ne vielä osumaan suuhun.

Menimme unsicht-bar-Dunkel-Restaurantiin viettämään syntymäpäivääni. Ravintolaan tarvittiin ennakkovaraus, ja suurin osa muistakin asiakkaista vaikutti ulkomaalaisilta turisteilla. Ravintolan eteisbaarissa valitsimme ruuan ja juomat (kolmen ruokalajin yllätysmenu sekä joku yllätysviini), jonka jälkeen odottelimme hetken, jonka jälkeen menimme jonoon tarjoilijamme Andrén perään, kädet edellä kulkevan olkapäillä. Tarjoilija oli selittänyt meille etukäteen ruokailun perusasiat ja small talkannut muun muassa Euroviisuista ja Paradise Oskarista. Kaikki ravintolan tarjoilijat ovat näkövammaisia, joko kokonaan sokeita tai heikkonäköisiä, joten heille tilan pimeys on lähes samantekevää.

Hivuttauduimme Andrén opastuksella paikoillemme ja hän selitti, millä puolella pöytää ovat mitkäkin ruokailuvälineet. Tila oli täysin pimeä, eikä siellä saanut ottaa kuvia eikä pitää edes näkyvissä kelloa, jossa on fosforiosoittimet. Pöytämme oli tosin pimennetyn tilan reunalla ja takaa alhaalta hohti valoa parista aukosta. Edes omaa kättään ei edessään kuitenkaan nähnyt, ja oli hauska arvailla missä ja kuinka paljon muita ravintolatilassa oli.

Pian meille tuotiin alkupalat, joita – kuten muitakaan ruokia – en kerro, jotta jännitys säilyy myös muille mahdollisille kävijöille. Sen syöminen meni lähinnä harjoitteluna, ensin sormin ja sitten haarukalla. Lopulta kävin lautasen systemaattisesti läpi etsien, löytyisikö vielä ruuan paloja. Viinistä en ainakaan minä saanut irti mitään uusia tarkempia elämyksiä pelkän tuoksun ja maun perusteella. Jotain valkoviiniä se kyllä oli, herukkaista ja päärynäistä.

Pidemmän odottelun jälkeen saimme pääruuan, joka ei ollut minään pieninä suupaloina. Sitä piti todella voimalla paloitella veitsellä, mikä oli tottumattomalle hieman vaikeaa pilkkopimeässä. Koko ajan täytyi varoa myös sitä, että ei sotke itseään pahasti. Pääruuankin syömisen lopussa edessä oli sama rituaali, viimeisten palasten etsiminen ympäri lautasta.

Jälkiruoka oli ehkä parasta koko aterialla. Se oli monipuolinen, täynnä makujen vivahteita, mutta sitä syödessä piti vielä enemmän varoa sottaamista. Onneksi kukaan ei nähnyt, että sormeni osuivat välillä jälkiruokaan ja jouduin epähienosti nuoleskelemaan näppejäni.

Kun olimme syöneet, huutelimme tarjoilijan paikalle, ja hän kuljetti meidän takaisin ulkopuolelle valoon, maksamaan ja varmistamaan listasta, mitä meille oli lopulta tarjottu. Ruokailu pimeässä ravintolassa oli enemmän jännittävä ja henkeä salpaava kokemus tilallisesti ja tilanteellisesti kuin mikään kulinaristinen huippu, mutta kannatti siellä silti käydä.

Kuvaaja jalustalla

Torstai-iltapäivänä 26.5. astuimme sisään Jebenstrasse 2:ssa sijaitsevaan valokuvausmuseoon (Museum für Fotographie). Kaikki vaihtuvat näyttelyt olivat parhaillaan rakenteilla, joten pääsimme tutustumaan ainoastaan alakerran perusnäyttelyyn, joka esittelee saksalais-australiasta Helmut Newtonia (1920-2004) ja hänen töitään.

Näyttely toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten tähtikulttia rakennetaan, sillä perusnäyttelyssä nimeltään ” ”Helmut Newton’s Private Property” ei ollut niinkään Newtonin ottamia kuvia vaan kuvia Newtonista ja hänen maineteoistaan. Pohjakerroksen näyttelyä voisikin käyttää hyvin ennakkopuffina, jolla kävijä saataisiin ikään kuin viritettyä sopivaan mielentilaan ennen siirtymistä toiseen näyttelytilaan, jossa Newtonin pyhät teokset sijaitsevat. Tällä kerralla mitään muuta näyttelyä ei ollut, joten kokemus jäi keskeneräiseksi. Tunnelma ikään kuin latistui huonosti valmistetun kohokkaan lailla, mutta ehkäpä se kuitenkin viritti sellaiseen tilaan, että museoon tulee palattua, kun vaihtuvat näyttelyt (sekä Newtonin tuotannosta lohkaistut ja muut) valmistuvat.

Newton-tähtikultin pyhätössä oli valokuvia itse kuvaajasta lapsena, nuorena, työssä, vanhempana, sairaalassa, ateljeessa ja niin edelleen. Monet myöhemmät kuvat on ottanut Newtonin vaimo June Newton (alias Alice Springs). Kävijä saattoi pysähtyä myös seuraamaan huonolaatuista videotallennetta yhdestä kuvaussessiosta julkkiskuvattavineen Monte Carlosta. Heti kun museovieras astuu näyttelytilaan sisään, hänelle väännetään Newtonin suuruus rautalangasta. Kävijä kulkee ohi seinän, joka on täynnä Newton-näyttelyiden julisteita sekä kuvia hänen ottamistaan lehtien kansista. Salissa on myös kirjekopioita, Newtonin kuvauskalustoa sekä kuvauksissa käytettyä fetissirekvisiittaa tekorinnoista ja -karvasta käsirautoihin, leikkipistooleihin, tekoraajoihin ja luonnonlakeja uhmaaviin korkeakorkoisiin kenkiin.

Saliin on rakennettu Newtonin kuvausateljee moderneine huippuhuonekaluineen ja Andy Warholin ja kumppanien taideteoksineen. Siellä on lisäksi rosteripintainen avomaastoauto, jonka on suunnitellut automuotoilijaguru Giugiaro. Paljaan pinnan ja visiaalisen namedroppingin hyöky mykistää kävijän sopivassa koossa. Helmut Newton on ollut Suuri Valokuvaaja. Kenenkään on turha mennä väittämään muuta.

Kulkunen, jääkiekko, lehti ja netti

Iltalehti.fi uutisoi keskiviikkoiltana 25.5., että jääkiekkoilija Sami Salon kiveksellä on oma nettisivu. Tuo epäonninen kulkunen oli repeytynyt lehden mukaan Pohjois-Amerikan jääkiekkoliiga NHL:n pudotuspeleissä 2010, kun ”Chicago Blackhawksin puolustaja Duncan Keithin laukaus osui Salon nivusiin. Salo talutettiin jäältä ja vietiin sairaalaan.” (Iltalehti.fi 25.5.2011) Seuraavassa pelissä Sami Salo oli taas kentällä. Salon seura kiisti jääkiekkoilijan pallivamman, mutta legenda jäi elämään, muun muassa Facebook-sivulla ”Sami Salo’s Ruptured Testicle”, jolla on noin 4000 tykkääjää ja jossa tätä kirjoittaessa seurataan NHL:n kevään 2011 pudotuspelejä. Niissä on edelleen mukana myös Sami Salo kaikkine varustuksineen. ”Nuts for Sami”, lukee Facebook-ryhmän tunnuskuvaan pelaajan päälle photoshopatussa paidassa.

Sivulla pitkälti miespuoliset osallistujat kommentoivat muun muassa NHL:n pudotuspelien tapahtumia ja muita urheilulajeja, ja sivun ylläpitäjä ”Sami Salo’s Ruptured Testicle” lausuu välillä oman käsityksensä kiveksen näkökulmasta: ”2 rounds for this 1 nut!” se totesi 27.4., jolloin Sami Salon seura Vancouver Canucks passitti NHL:n pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella puolustavan mestarin Chicago Blackhawksin ”kesälomalle huikean trillerin jälkeen.” (Jatkoaika.com) Tästä keväästä olisi tulossa Salolle menestyksekkäämpi kuin viime vuodesta.

”Sami Salo’s Ruptured Testicle” -sivun mukaan 4000 tykkääjän raja meni umpeen jo toukokuussa 2010, kaksi vuorokautta sivun perustamisesta. Nähtäväksi jää, lisääntyykö tykkääjien määrä esimerkiksi nyt Iltalehden uutisoitua asiasta. Kaiken kaikkiaan sivun seinäkeskustelu ei ole ollut mitenkään vilkasta NHL:n pudotuspelien ulkopuolella. Vilkkainta keskustelu on ollut heti ryhmän perustamisen jälkeen, ja silloin ryhmässä on suunniteltu myös monille Facebook-ryhmille tyypilliseen tapaan omaa t-paitaa, tässä tapauksessa SSRT-kirjoituksella varustettua vaatekappaletta.

Mutta miksi Sami Salon kiveksellä on oma Facebook-sivunsa? Entä miksi Iltalehti.fi näkee moisen uutisoimisen arvoisena? Tai miksi minä kirjoitan aiheesta blogikirjoitusta? Sain tiedon Iltalehden kirjoituksesta, koska eräs FB-kaverini oli linkittänyt uutisen Facebookin seinälleen ja luin linkityksen tänä aamuna tietokoneen avattuani ja selattuani FB-sivuni uutisvirtaa. Ehkä aamulla olin vain sopivassa mielentilassa, jossa jostain syystä halusin syventyä tarkemmin Sami Salon sukukalleuksien maailmaan, koska olin muutenkin aikonut taas kirjoittaa jotain sosiaalisesta mediasta. Ehkä tunnen myös sympatiaa ja uteliaisuutta Samia kohtaan, koska olemme molemmat suunnilleen saman ikäisiä miehiä ja kotoisin samalta seudulta.

Iltalehti kokee tapauksen uutisoimisen arvoiseksi siksi, että se tuo oman lukijoita lämmittävän – tai kirvelevän – ja alapäähumoristisen lisänsä NHL:n pudotuspelien seuraamiseen. Potkuista tai pelivälineen osumista syntyvät jalkovälivammat muodostavat aivan oman huumorin lajityyppinsä vaikkapa kermakakkusketsien tapaan. Sami Salon mahdollinen vamma kytkee lukijoiden aivoissa päälle tutun hihityksen kaavan, johon sisältyy myötäelämistä, naurua ja inhottavaa kutkutusta siitä, miltä tuntuu, kun vastaava osuu omalle kohdalle. Tavat purkaa ja kertoa tunteesta ovat tunnettuja ja jaettuja. Niistä on kerrottu vitsejä koulun välitunneilla. Niitä on nähty elokuvissa ja sketsisarjoissa. Niitä on koettu itse urheillessa. Niitä on kierrätetty YouTube-videoissa, koosteissa urheiluonnettomuuksista. Toiset voivat taas kauhistella ja kummastella moisen alatyylisen iltapäivälehtimäisyyden uutisoinnista.

Uutisointiaihe on siinäkin mielessä tyypillinen, että tiedotusvälineiden verkkosivuilla nostetaan usein esille nimenomaan netti-ilmiöitä. Yhden alalajinsa muodostavat ne uutiset, jotka koskevat netin kummallisuuksia ja kuriositeetteja – tai ainakin sellaisina esitettäviä asioita. Uutiset ikään kuin toimivat mahdollisena liipaisimena nettikansan hulluuksien ja puuhailujen turhanpäiväisyyksien käsittelyssä.

Mutta kuten totesin, kyse on tutusta ja varsin arkipäiväisestä humoristisesta käytännöstä, jonka käsittely ei ole kovin outoa. Ja kun nettiä käytetään, niin täytyyhän tapahtumalle laatia oma sivunsa – siksikin koska se on niin helppoa. Sivusto kokoaa yhteen jääkiekko- ja urheilufaneja, jotka saavat yhteiseen kommunikaatioonsa uuden koomillisen koodikielen tason, kun urheilutapahtumia kommentoidaan kivesnäkökulmasta. Lisää vettä myllyyn lienee syössyt se, että urheiluseuran taholta kiveksen vammautuminen on kiistetty. Onko kyse arkaan paikkaan ja maskuliinisuuteen liittyvästä häpeilystä vai yksinkertaisesti siitä, että mitään kivesvammaa ei tullut? Se on Facebook-ryhmän ja Iltalehden uutisen kannalta yhdentekevää. Pallista piisaa juttua. Testikkeli-ryhmästä on kiva kertoa lehdessä, ja tietoa uutisesta on mukava jakaa taas verkossa ja ihmetellä, onko ryhmässä ja uutisoinnissa mitään järkeä – tai kuka ihme on Sami Salo.

Tutkijan ajat

Augustinus kirjoitti menneisyyden läsnäolosta muistina, nykyhetkestä kokemuksena ja tulevaisuudesta odotuksena. Tutkijalle ja hänen tutkimuksilleen läsnäolo hahmottuu vähän eri tavalla. Minusta tuntuu siltä, että vanhat tutkimukseni ovat läsnä haastattelujen antamisina ja uusien artikkeliversioiden työstönä, nykyhetki pian julkaistavien tekstien käsittelynä ja (julkaisu)tulevaisuus uusien tutkimusaineistojen analyysinä, esitelmien ja mahdollisesti ensi vuonna tai sitä myöhemmin julkaistavien tekstien kirjoittamisena. Vielä kaukaisempi ja hämärä tutkimustulevaisuus on läsnä tutkimussuunnitelmina, hakemuksina ja tuleviin tutkimuksiin liittyvinä hankeneuvotteluina. Tuo alkaa olla jo sellaista tulevaisuutta, jonka toteutuminen on epävarmaa ja täynnä vaihtoehtoisia polkuja.

Edellä mainittuja aikatasoja ei voi aina noin selvästi erotella, mutta ne kertovat siitä, ettei tutkimus eikä sen julkaiseminen tapahdu mitenkään suoraviivaisesti. Ja harvemmin ainakaan humanisti voi täysin jättää taakseen sellaista tutkimusta, jonka on aiemmin tehnyt. Uusi tutkimus perustuu useimmiten vanhaan ja muistakin syistä vanhaan täytyy tavan takaa palata.

Tällä hetkellä ”vanhempaa”, mutta uudessa työstössä olevaa tutkimustani edustavat artikkelit, jotka olen aiemmin julkaissut suomeksi ja joiden pohjalta olen nyt vihdoin värkkäämässä uusia, englanninkielisiä versioita, kuten kiltin kansainvälisen tutkimuksen kärkeen tähtäävän humanistin kai kuuluukin – uuden tutkimuksen tekemisen ohessa. Tosin tutkimuseettisesti ajatellen eri kielellä uudelleen julkaiseminen on joskus harmaalla alueella (ainakin jos viitettä alkuperäistekstiin ei näy), mutta omissa teksteissäni kyse ei ole tulosten ja tekstin identtisestä kopioimisesta kielestä toiseen. Käännösprosessissa teksti elää ja muuttaa muotoaan: yleensä jotain tippuu pois ja uusia ajatuksiakin päätyy mukaan. Minusta on myös turha jättää hyviä suomenkielisiä tekstejä vain suomenkielisen lukijakunnan käyttöön, jos teemat ovat sellaisia, että ne kiinnostavat tutkimusta englanniksi lukevaa käyttäjäkuntaa ympäri maailmaa.

Kesällä on esimerkiksi tulossa ulos IAS-STS Yearbook 2010 -kirjassa artikkelini ”The Computer As a Tool for Love – a Cultural History”, joka perustuu jo vuonna 2004 suomeksi julkaisemaani tekstiin ”Tietokone rakkauden työkaluna”. Englanninkielisen version tein ollessani kaksi vuotta sitten Grazissa Itävallassa vierailevana tutkijana, mutta teksti ilmestyy vasta nyt. Alkukesästä ilmestyy englanniksi myös Atorox-tieteiskirjoja käsittelevä artikkelini, joka sinänsä ei ole aiemman suomenkielisen tekstin uudelleenlämmitystä, mutta perustuu kuitenkin pohjatyöhön, jota tein 2003 ilmestyneen väitöskirjani yhteydessä. Kaiketi myöhemmin tänä vuonna ilmestyy myös tietokoneistetun parinvalinnan suomalaista (esi)historiaa käsittelevä artikkelini History of Nordic Computing 3 -konferenssijulkaisussa. Itse konferenssi oli viime syksynä ja siellä pitämäni esitys perustui toiseen 2004 suomeksi julkaisemaani tekstiin. Onneksi historian tutkimus ei yleensä vanhennu ja härskiinny parissa vuodessa, joten tällaiset pidemmätkin julkaisuprosessit ovat ihan ok.

Vuonna 2004 julkaisin niin ikään suomenkielisen artikkelin 1950-luvun Aku Ankoista ja television tulosta Suomeen. Sen tekstin pohjalta olen työstämässä englanninkielistä versiota, jota olen aikeissa tarjota televisiotutkimuksen kansainväliseen kausijulkaisuun. Luultavasti mahdollinen julkaisu häämöttää parin vuoden päässä – jos teksti ensinkään päätyy julkaistavaksi. Viime vuonna ilmestyneestä peliarvosteluja käsittelevästä artikkelista olen taasen väsäämässä englanninkielistä konferenssipaperia. Jos se ei mene läpi, virittelen ehkä tekstiä lisää ja tarjoan sitä johonkin pelitutkimuksen englanninkieliseen lehteen.

Nykyhetkeä tutkimukseni kirjoittamisessa edustavat kaksi suomenkielistä artikkelia, jotka ilmestyvät tänä vuonna ja joita ei ole julkaistu aikaisemmin. Toinen tulee käsittelemään digiteknologiasuhteita rakastumisesta suhteen häpeilyyn ja kuolemaan. Toinen keskittyy Pac-Man-pelin ympärille rakentuneeseen kulttuurituotantoon ja pelinostalgisointiin. Noidenkin tekstien pohjalta aion tehdä myöhemmin jonkinlaisia englanninkielisiä versioita. Viimeistelen myös tekstiä, jossa luon katsauksen ja välitilinpäätöksen tekemääni retropelitutkimukseen sekä luotaan tutkimuksellista tulevaisuuttani. Tuo katsaus ilmestyy – jos kelpaa julkaistavaksi – ensi syksynä suomenkielisessä pelitutkimuksen julkaisussa. Juuri sain valmiiksi yhden kirja-arvostelun. Myös muutama kirjan ja lehden johdanto pitäisi tehdä – sekä suomenkielinen versio aiemmin englanniksi pitämästäni tietokonehajumuistoja käsittelevästä konferenssipaperista. Ai niin, eikä pidä unohtaa Sosiaalisen median nousu ja tuho -kirjahankettamme, johon työstän useita osioita. Puuhaa siis piisaa julkaisurintamalla.

Tulevaisuuden tutkimussuunnitelmia en tässä vielä paljasta – muuta kuin että Internet-tutkimuksen, pelien ja retropelaamisen kanssa tulen puuhia jatkamaan. Sen lisäksi on odotettavissa jotain, joka liittyy konkreettisiin paikkoihin ja tiloihin, joissa on jotain uutta ja samalla vanhaa ja tavallaan myös jotain lainattua. Onko niissä jotain sinistä, siitä en ole varma.

Apple mainostaa

Apple mainostaa iPad 2:sta näkyvästi myös Berliinin yhdessä turistivirtojen polttopisteessä, Checkpoint Charliella:

Taidemuseon viimeinen nurkka

Kävin perjantaina 20.5. Berliinin nykytaiteen museossa Hamburger Bahnhofilla. Kanavan varressa sijaitsevan museon kahvilakin terasseineen oli kiva, ja pysyvän kokoelman Warholeja, Haringeja ja muita on aina mukava nähdä. Niitäkin vaikuttavampia taide-elämyksiä museossa oli. Pääsalin Richard Longin ”kiekkoinstallaatio” oli vangitseva, Horst Ademeitin tuhansista Polaroid-valokuvista koostuvat omaa elämää dokumentoivat teokset pakkomielteisyydessään pysäyttäviä, samaten kuin sivuhallin (Rieckhallen) kierrätystaideteos, joka lienee Dieter Rothin ”garden sculpture” (1968) (kuvassa pieni osa).

Yksi kaikkein kiinnostavimmista teoksista löytyi museon sivuhallin vihonviimeisestä nurkasta, jonne asti jaksaa vaeltaa harvempi museovieras. Viidennen hallin ovi on suljettu ja se pitää itse avata. Tila on pimeä ja sieltä löytyy Bruce Naumanin tilataideteos ”Room with My Soul Left Out, Room That Does Not Care”(1984), jonka sisälle, tietynlaisten käytävien risteykseen, kelmeän oranssin valon hämyyn vierailija voi vaeltaa. Jos sijoittaisin Umberto Econ Foucault’n heiluri -kirjan tyyppisen salaperäisen kohtaamisen johonkin Berliiniin, niin tuon teoksen sisällä oleva keskipiste, kellaritilan paljastavan ritilän päällä, olisi yksi vahva ehdokas. En ottanut kuvia paikasta. Käykää itse katsomassa ja kokemassa.

Media-arkeologinen Fundus

Pääsin 18.5. tutustumaan Jussi Parikan avustuksella Berliinin Humboldt-yliopiston mediatieteen laitoksen media-arkeologiseen kokoelmaan eli Fundukseen. Latinan fundus tarkoittaa pohjaa tai pohjukkaa, joten kokoelman nimi saattaa viitata esimerkiksi kellarisijaintiin tai sitten mediateknologioiden perustaan tai pohjalla olevaan osaan. Ihmisruumiin fundukset (esim. kohtuun tai silmään liittyvät) ovat onttoja, joten nimitys voi viitata myös medialaitteiden kumiseviin sisuksiin.

Laitoksen opiskelija Sebastian Döring esitteli pienelle vierailijaryhmällemme Fundusta ja sen esineistöä. Kokoelman on koonnut mediateorian professori Wolfgang Ernst, ja sen sisältö ja käyttötapa linkittyvät likeisesti hänen media-arkeologisiin teoretisointeihinsa. Fundus eroaa museoista ja tavallisista keräilykokoelmista monessa suhteessa. Kokoelmassa ei tavoitella täydellisyyttä ja kattavuutta, ja esineistössä on haluttu säilyttää niiden rosoisuus ja tietynlainen elämänmaku.

Esineet ovat ruosteisia, pölyisiä tai niistä puuttuu osia. Esineet (ainakin osa niistä) on luetteloitu, mutta mitään muita selventäviä tekstejä ei ole näkyvillä. Tärkeää on, että kokoelmaa käytetään aktiivisesti tutkimuksessa ja opiskelussa. Opiskelijat pääsevät koskemaan, kokeilemaan ja tarvittaessa myös värkkäämään laitteita, joiden kotelot eivät ole pääosassa vaan niiden sisällöt, joiden avulla voi osoittaa, millaisia materiaalisia muutoksia mediateknologiassa ja kulttuurissa on tapahtunut ja miten esimerkiksi teknologia ”koteloituu” ja integroituu sellaiseksi, että sen erillisiä osasia ja toimintaperiaatteita ei pysty enää havaitsemaan edes koteloita avaamalla.

Kokoelmassa on muun muassa osia ydinvoimalasimulaattorista, fysikaalisissa kokeissa ja opetuksessa käytettyä esineistyöä, musiikkilaitteita, radioita ja televisiokoneita, musiikki-instrumentteja, elektroniikkarakennussarjoja, tietokoneita, sekalaisia radioputkikojeita, teslamuuntajia, elektroniikkakiikkuja (flip-flop) ja niin edelleen. Esineet on haalittu eri puolilta maailmaa.

Kutsuisin kokoelmaa kuitenkin enemmän mediapatologiseksi tai -anatomikseksi kuin -arkeologiseksi. Esineille tehdään ruumiinavauksia ja kerrosleikkauksia tai sitten niitä galvanisoidaan ja ikään kuin herätetään henkiin. Funduksen käyttäjiä eivät kiinnosta niinkään esineille annetut kulttuuriset merkitykset vaan esineiden materiaalisuus ja materiaalisuuteen kytkeytynyt medialogiikka. Toisaalta vaikutti siltä, että kuitenkin esineisiin liittyvät tarinat ja anekdootit olivat osa kokoelman viehätystä ja kokoelman fetissistä esittelyä: meille esiteltiin esimerkiksi Heidegger-radiota, joka ei ollut filosofi Heideggerin oma radio, mutta samanlainen radio kuin se, jolla hän kuunteli maailmantapahtumia Kuuban ohjuskriisin ollessa kuumimmillaan 1962. Ja meille näytetty elektroniikkakiikku oli tietynlainen humoristinen anakronismi: se oli tietokonemuistin solu, johon saattoi tallentaa nollan tai ykkösen mutta siinä käytetyt elektroniputket oli valmistettu 1920-luvulla, pari vuosikymmentä ensimmäisen elektronisen tietokoneen toteutusta.

Vierailu Sophienstrassen Funduksessa oli itsessäänkin vaikuttava rituaali tai performanssi. Laitoksen opiskelija Sebastian Döring tuli ensin vastaan meitä sisäpihalle, jossa hän kertoi hiukan professori Ernstin ideoista ja mediateoriasta sekä kokoelmasta. Sitten hän johdatti meidät hissin kautta kellariin, jossa humisivat myös yliopiston tietokoneserverit. Kellarin aulasta sammuivat valot aina itsekseen, jos valokatkaisinta ei painanut säännöllisesti. Funduksen eteisessä oli kasa elektroniikkaromua. Romukasassa oli esineitä, jotka oli päätetty jättää kokoelman ulkopuolelle: kokoelma on nimittäin muuttamassa uusiin, pienempiin tiloihin, joten esineiden tarpeellisuus on pakko arvioida uudestaan. Ilmeisesti pois oltiin heittämässä ainakin tiettyjen esineiden kaksoiskappaleita sekä sellaisia, jotka olivat tarvittaessa helposti uudelleen löydettävissä. Poistettavien kasassa oli ainakin jonkun henkilön itse puulaatikkoon purkama ja kokoama ”kannettava” Commodore-64-tietokone. Samaan laatikkoon oli mahdutettu myös pieni monitori. Poistettavista esineistä löytyi myös tutunoloinen peliohjain, olisiko ollut Quickshot II tai vastaava.

Seuraavaksi Sebastian opasti meidät tilaan, joka oli tarkoitettu laitteiden kokeilulle ja kunnostukselle. Tilassa oli analoginen tietokone, ydinvoimalasimulaattori, jonka käyttöpöydästä professori Ernst haikailee itselleen uutta työpöytää uusiin tiloihin. Hän käyttää ja rakentelee muutenkin aktiivisesti Funduksen esineistöä.

Tuon tietynlaisen esikartanon jälkeen meidät opastettiin kaikkein pyhimpään, varsinaiseen Fundukseen, joka oli kostea kellarihuone täynnä vanhoille laitteille ja ”elektroniikalle” tuoksuvia kojeita sikin sokin hyllyille aseteltuna. Kokoelmassa ei ollut tiettävästi mitään kronologista järjestystä tai tiettyä esineiden sijoittelua sukulaisuuden mukaan, vaikka jonkinlaisen järjestyksen mukaan ne oli aseteltu hyllyille. Meille esiteltiin ja kerrottiin anekdootteja analogisen tietokoneen, flip-flop-kytminen ja Heidegger-radion lisäksi muun muassa syntetisaattoreista, Telefunken-radiosta, jonka sisältä löytyi hakaristipainatus, morse-antennina toimivasta entisestä pyörän vanteesta, varhaisesta televisiolaitteesta, elektroniikkarakennussarjasta sekä Commodore VIC-20-tietokoneesta, jota Saksassa markkinoitiin volkkariautojen kaltaisesti nimityksellä ”VolksComputer”. Olikohan Suomen Commodore 64-mainosslogan ”tasavallan tietokone” peräisin tuosta saksalaisesta esikuvasta vai oliko molemmilla yhteinen tausta esimerkiksi yhdysvaltalaisessa konemarkkinoinnissa?

VIC-20, VolksComputer

Digital Zombie Love -performanssi

Osana Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin oppiaineen Digirakkaus-kurssia järjestimme Saksasta käsin netin välityksellä digirakkausperformanssin. Se lähetettiin verkossa 17.5., ja performanssi sisälsi monimediataiteilija Igor Štromajerin toteuttaman visualisoinnin, Jukka Mikkolan tekemän äänimaiseman sekä minun ja Jussi Parikan vokaaliosuudet.

Tapasin Jukan Berliinissä aivan sattumalta ja pyysin hänet mukaan. Jukka teki performanssille mainion John Cage -tyyppisen äänipohjan, joka sisälsi yksittäisiä pianosäveliä sekä siellä täällä muita ääniä digilaitteista lentokoneisiin, linnunlauluun ja sammakoiden kurnutukseen. Igorin ehdotuksesta ääni ja visualisointi striimattiin Ustream-palvelun (http://www.ustream.tv/) kautta. Igor lähetti kuvaa ja hänelle toimittamani äänitaustan Hampurista käsin. Itse en ollut tutustunut Ustream-palveluun aikaisemmin, mutta se vaikuttaa käyttökelpoiselta myös muihin kokeiluihin.

Minun vokaaliosuuteni sisälsi noin 45 minuutin mittaisen esitelmän aiheesta ”Hurma, himo ja häpeä – kaarroksia konesuhteissa.” Skypen kautta livenä äänimaiseman päälle välitetty esitys perustui samannimiseen artikkeliini, joka ilmestyy Digirakkaus II -kirjassa. Jussin puheosuus oli hänen edellisenä päivänä tekemänsä kymmenminuuttinen nauhoitus aiheesta ”Perversio mediametodina.”

Kaiken kaikkiaan performanssi sujui eri osa-alueineen mainiosti, vaikka omaa osuuttani ilmeisesti häiritsi jonkin verran heikko äänenlaatu. Performanssin näkemisen jälkeen Porin luentosalista poistui kuulemma hämmentyneen näköisiä opiskelijoita. 🙂

Kannettavan ruudulla näkyy Igor Štromajerin tekemää visualisointia.

Tietotekniikan historiaa näyteikkunassa

Berliini, Prenzlauer Berg, 14.5.2011

Euroviisujen julkista katselua

Kävimme eilen 14.5. katsomassa lähibaarissa Euroviisujen loppukilpailua. Neljän euron sisäänpääsymaksulla pääsimme vähän nuhjuiseen baariin, jonne oli viritetty kaksi valkokangasta sekä yksi televisio viisujen katselua varten. Ennen lähetystä baarissa esiintyi trubaduuri, mutta tulimme paikalle sen verran viime tipassa, että en tiedä, oliko hänen repertuaarinsa myös viisuaiheinen.

Pääosin saksalaisista koostunut yleisö seurasi intensiivisesti esityksiä, kommentoi niitä ja osoitti suosiotaan tai buuasi tarvittaessa. Yhden huoneen tiiviin viisukatsomon seinälle kerättiin yleisön omia pisteytyksiä. Tilaisuuden järjestäjä raportoi myös tapahtumista Facebookiin tai kirjoitti sinne omia kommenttejaan esityksistä. Baariraati äänesti Italian ykköseksi ja Saksan kakkoseksi. Myös Suomi, Serbia ja Sveitsi sijoittuivat viiden parhaan joukkoon. Ruotsin ja Azerbaidzhanin kappaleista ei liiemmälti pidetty (Ruotsia suorastaan tunnuttiin inhoavan), joten oikeiden tulosten selviäminen herätti hiukan kummastusta.

Yleisön antamat omat pisteet kirjattiin seinälle.

Euroviisujen katsominen tällä ns. public viewing -systeemillä Saksassa oli hauska kokemus. Isolta valkokankaalta viisut näki hyvin ja kaiuttimissa riitti potkua (vaikka toinen välillä pätkikin). Tunnelma täyteen ahdetussa katsomossa oli latautuneen hikinen, ja katsomoon sai hakea baaritiskiltä myös juomia.