Kesäkuusta elokuuhun Wienin raatihuoneen torilla on suuri ulkoilmakatsomo. Ihmiset kokoontuvat seuraamaan – joka ilta sankoin joukoin – ilmaiseksi jättimäiseltä videoruudulta oopperaa, rock-konsertteja, balettia ja muuta viihdettä. Urheilua ei kuitenkaan ole tarjolla, niin kuin useimmissa public viewing -tilaisuuksissa sporttibaareissa tai suurten urheilukilpailujen yhteydessä jopa stadioneilla tai halleissa.
Kokemus on osin erilainen kuin livetapahtumissa. Nyt oopperaa ei tarvitse tuijottaa hiiren hiljaa, vaan välillä voi livahtaa ruoka-alueelle syömään tai hakemaan olutta tai viiniä katsomoon. Ja jos esitys tuntuu tylsältä, voi lähteä kokonaan pois. Esiintyjiä ei näe oikeasti, mutta toisaalta taitavan ohjaajan käsittelyssä pääsee seuraamaan läheltä laulajien ja sivuhenkilöiden ilmeitä ja eleitä. Äänentoisto on verraten hyvää.
Ihmiset lienevät tottuneet ruudun katseluun myös livetilanteissa. Livekonserteissa esitystä on usein helpompi seurata videoscreeniltä, jos väkeä on paljon ja jos ei halua raivata tietään eturiviin. Ja ainakin itse olen eksyksissä sellaisissa urheilukilpailuissa, joissa hidastuksia ja ottelutilanteita ei pääse seuraamaan uusintoina videotaululta. Urheilutapahtumiin täytyy keskittyä eri tavalla, eikä se tunnu helpolta. Urheilu onkin niin läpikohtaisin medioitunutta, että ”puhdas” kokemus ilman selostuksia ja kuvaruutuja tuntuu katsomossa kummalliselta. Sama ilmiö alkaa tulla yhä voimakkaammin esiin myös konserteissa ja kohta jopa oopperassa.
Jotkin asiat vielä kuitenkin aiheuttavat hämmennystä, kun tuijotan väkijoukossa jättimäistä videotaulua: pitäisikö muutaman vuoden takaisille taltioinneille taputtaa kunkin artistin lopetettua esityksensä? Pitäisikö käsiä läpyttää kunkin nauhoitetun ooppera-aarian jälkeen?
LiveAfrica-konsertin (2005) lähetys Wienin raatihuoneenpuistossa 27.7.2009.
Koneen kokemu(y)s 