Syvennyn Japanin ajankohtaisiin digi-ilmiöihin ja pelihistoriallisiin kohteisiin myöhemmin tarkemmin, mutta tässä on jo muutamia ensi havaintoja tämän kertaiselta vierailulta.
Nagoyan Karaoke JoyJoyn sisustus näytti samalta kuin aiemmin ja paikka vaikutti muutenkin varsin muuttumattomalta. Karaokelaitteiston käyttökonsoli oli kuitenkin sellainen, jota en ollut aiemmin nähnyt. Nyt sitä ei täytynyt käyttää enää kosketuskynällä vaan se oli monikosketusruutu, johon pystyi kirjoittamaan käsin. Siihen sai englanninkielisen käyttöliittymän ja kappaleet pystyi valitsemaan joko kappaleen nimen tai artistin nimen perusteella. Hauska yksityiskohta oli se, että masiina ei löytänyt esimerkiksi Doorsia, kun kirjoitti pelkästään Doors vaan piti kirjoittaa The Doors.
JoyJoy etsi myös uusia työntekijöitä. Työpaikkailmoitus löytyi ainakin vessojen seiniltä ja siitä saa käsityksen karaoketyöntekijän vaatimuksista ja palkkatasoista. Paikka on auki vuorokauden ympäri, joten työntekijöitä kaivataan kolmeen vuoroon.
Pelipuolella informanttiemme mukaan on aukko konsolien AAA-pelien ja mobiililaitteiden free-to-play-pelien välillä eikä välttämättä kaikille pelaajille oikein tunnu löytyvän enää mieleisiä uusia pelejä. Suosituista mobiilipeleistä mainittakoon kissakeräilypeli Neko Atsume (2014), joka on tuttu joillekin suomalaisillekin. Sitä japanilaiset pelitutkijat ovat tutkineet muun muassa pelaajayhteisön näkökulmasta.
Toisenlaista eläimistöä löytyy Puzzle & Dragons -pelistä (2012), josta taitaa olla Suomessa ladattavissa ainoastaan iOS-versio. Peliä on ladattu yli 50 miljoonaa kertaa ja vaikka sitäkin voi pelata ilmaiseksi, jotkut pelaajat käyttävät pelissä paljon rahaa hankkiakseen lisäominaisuuksia. Peliä on versioitu monin tavoin ja samalla nimellä myydään nykyään myös korttipeliä ja kaikkea muuta. Animaatiosarjakin on tulossa.
Pelihallipelien uusista tuulista kerron myöhemmin toisissa kirjoituksissa.
Sosiaalisen median sovelluksista varsinkin Japanin teini-ikäisten keskuudessa suosiotaan – esimerkiksi Facebookin kustannuksella – on kasvattanut Line-niminen pikaviestipalvelu (ensimmäinen versio 2011). Latasin laitteen omalle kännykälleni, mutta en ole vielä kokeillut sitä ja havainnoinut sen eroja muihin vastaaviin verrattuna. Kiinnostavaa sovelluksessa on ainakin sen korealais-japanilainen alkuperä eli yhdysvaltalaiset palvelut eivät sittenkään jyrää täysin muualta tulevia palveluita, vaikka taas välillä siltä näytti. Hauska yksityiskohta on Linesta tehty animaatiosarja Line Office (esimerkkejä jaksoista), joka kertoo Line-yhtiön työntekijöistä. Sarjan jaksojen alku valottaa myös hieman sitä, miltä Line-keskustelu näyttää.
Japanissa on tapahtumassa videopelihallien rakennemuutos. Yrittäjät hakevat uusia asiakasryhmiä tilanteessa, jossa pelihallit joutuvat kilpailemaan muun muassa kotipelikonsolien ja älypuhelinten pelisovellusten kanssa. Pienet, laitakaupunkien pelihallit ovat vaikeuksia, jos eivät pysty uudistumaan. Suuret peliyritykset yhdistyvät ja hakevat toimintaansa inter- ja transmediaalisia lisäarvoja.
Pelihallit pyrkivät tarjoamaan sellaisia pelikokemuksia, joita kännyköillä tai kotitietokoneilla tai konsoleilla ei voi saavuttaa. Tämä tarkoittaa muun muassa massiivisia näyttöjä ja käyttöliittymiä sekä eri keinoin tuettua yhteisöllisyyden tuntua joko pelitilassa tai virtuaalisesti. Halliautomaatteihin haetaan yhä enemmän elementtejä verkkopelaamisesta. Yhä useammin pelejä pelataan kolikkojen sijasta korteilla, joiden avulla pelaaja voi loggautua peliin, säilyttää saavutuksensa ja kilpailla tosia pelaajia vastaan. Peliautomaatit on saatettu linkittää saman ketjun toisten hallien vastaaviin peleihin.
MaiMai-rytmipelin valmistaja Sega tekee yhteistyötä japanilaisen videopalvelun kanssa. Listahittien lisäksi videopalvelusta poimitaan amatöörikappaleita ja videoita, jotka toimivat rytmipelin taustoina. Mahdollisuus saada tällä tavalla huomiota peleissä innostaa myös musiikin tekijöitä.
Professori Keiji Amano pelaamassa MaiMai-peliä.
MaiMaissa pelaaja painelee pyöreän ruudun reunoja ja välillä liuttaa sormea näytön yli.
Toinen, ehkä tutumpi tapa integroida peliä johonkin toiseen kulttuurituotteeseen oli nähtävissä Bandai Namcon Midnight Maximum Tune -autopelissä, joka perustui tunnettuun Wangan Midnight –sarjakuvaan. Niinpä pelien välianimaatioiden sijasta pelaaja saattoi lueskella näytöltä sarjakuvia odotellessaan seuraavan ajosession alkamista. Pelaajat saattoivat myös ostaa erillisestä korttiautomaatista lisäominaisuuksia autoihinsa. Kaiken kaikkiaan fyysisten korttien rooli oli tärkeä monessa hallipelissä, erityisesti urheilumanagerointiin tai sotastrategiaan liittyvissä sovelluksissa.
Midnight Maximum Tune -autopeli
Vaikka Japani onkin pelaamisen suhteen omanlaisensa, minusta suomalaisten pelifirmojenkin pitäisi miettiä yhä useammin laajempaa kokonaisuutta: yksittäisen pelin sijasta olisi hyvä miettiä sarjamuotoa tai sitä, miten pelin hahmomaailmasta olisi mahdollista kehittää myös pelin ulkopuolelle levittäytyviä kokonaisuuksia tai ilmiöitä. Moinen on onnistunut erityisesti Roviolta Angry Birdsin yhteydessä, mutta muunkinlaisia sovellusmahdollisuuksia kuin valtava hahmolisensointi voisi olla.
Karkeasti ottaen Japanissa on kolmenlaisia pelihalleja: isojen pelivalmistajien ketjupaikkoja, riippumattomampia ketjuja, jotka käyttävät ensin mainittujen pelejä sekä yksittäisten omistajien itsenäisiä pelihalleja. Kuten todettua, viimeinen kategoria on harvinaistumassa ja perustuu monesti vanhojen pelikoneiden aktiiviseen fanikuntaan, retropeliharrastajiin tai muihin hard core -pelaajiin.
Suurten kaupunkien keskustoissa isoilla ketjuilla on monikerroksisia jättihalleja, joissa jokainen kerroksessa on vaihtuva teema. Yleensä alimmissa kerroksissa ovat lapsille tarkoitetut nosturipelit (crane games) eli UFO catcherit, joissa yritetään ohjailla nosturia tarttumaan johonkin leluun. Lelut liittyvät monesti sarjakuviin ja animaatioihin. Nosturipelikerrokset ovat yleensä yleisilmeiltään vaaleita ja huonekorkeus saattaa olla suurempi. Vähäpukeisempia mangahahmoja sisältävät nosturilaitteet on tavallisesti sijoitettu samaan kerrokseen mutta takimmaiseen nurkkaan. Lasten kerroksissa voi olla myös joitakin rummutus- ja muita rytmipelejä.
Nagoyan Osun alueen vähän aikaa sitten avatussa Taito Station -pelihallissa pelit on jaoteltu eri kerroksiin.
Korkeammalle mentäessä nörtti- ja ehkä äijäkerroin lisääntyy, ja ylhäällä saattavat sijaita erilaiset uhkapeliautomaatit ja esimerkiksi darts-tikkaautomaatit. Niiden yleisväritys on musta ja tunnelma tunkkaisempi. Myös lapsille saattaa olla tarjolla erilaisia rahakkeisiin perustuvia yksinkertaisia automaatteja esimerkiksi Nintendon Super Mario -teemalla. Rytmi- ja musiikkipeleille on yleensä oma osastonsa – samaten teinityttöjen purikura-valokuva-automaateille. Purikura-osastolle on yleensä yksittäisiltä miehiltä tai poikaporukoilta pääsy kielletty.
UFO catcher -nosturipelit sijaitsevat yleensä pelihallien pohjakerroksissa.
Suurilla ketjuilla (esim. Sega Club, Taito Station) on pelihalleja myös uudenaikaisempien ostoskeskusten yhteydessä. Niissä saattaa olla pachinko-laitteita, mutta pääsääntöisesti ne on suunnattu lapsiperheille. Yleisilme on jälleen vaalea, tilat avarampia ja pääpaino pienempiä lapsia kiinnostavissa peleissä, joita he pelaavat yhdessä vanhempien tai isovanhempien kanssa. Samoissa kerroksissa saattaa olla leikkipaikkoja tai vaikkapa Pokemon Centerin tapaisia yhdistettyä tuotemyynti- ja pelipisteitä.
UFO catchereitä oli myös Urban Square -hallissa.
Suurista valmistajista itsenäisemmät ketjut ovat astetta tunkkaisempia. Esimerkiksi käydessäni Nagoyan Osu-kauppa-alueen Urban Square -ketjun pelihallissa paikan yleistuoksu toi mieleeni vanhat ruotsinlaivat kulahtaneine lattiamattoineen ja pinttyneine tupakansavuineen. Näissä halleissa on hieman vähemmän pelejä ja osa peleistä on vanhempia. Käyttäjäkunta painottuu vielä enemmän nuoriin aktiivipelaajiin. Yksittäisten omistajien itsenäisissä pelihalleissa pelit ovat monesti vielä vanhempia ja paikat ovat pienempiä. Pelihallit sijaitsevat kauempana keskustassa tai Tokion Nakano Broadwayn tyyppisissä paikoissa, joissa liikkuu muutenkin paljon populaarikulttuurin harrastajia.
Nakano Broadwayn ylimmän kerroksen pieni pelihalli oli erikoistunut taistelupeleihin.
Nagoyassa professori Keiji Amano näytti minulle videon myös toisenlaisesta tavasta laajentaa pelihallien käyttäjäkuntaa. Jotkut ketjut ovat alkaneet markkinoida pelihalleja myös Japanin ikääntyvälle väestölle. Vanhusväestön halleissa tai osastoilla pelataan muun muassa virtuaalisia laukkapelejä, ja paikoissa on kiinnitetty enemmän huomiota myös esimerkiksi tuolien mukavuuteen. Keiji Amanon mukaan tällaisia halleja ei ole niinkään keskustoissa vaan sellaisissa satelliittikaupunginosissa, joissa asuu enemmän vanhempaa väkeä. Uhkapelien lisäksi vanhusväestölle olisi mielekästä markkinoida fyysistä ja psyykkistä kuntoa ylläpitäviä pelisovelluksia.
Tunnettu pelivalmistaja Konami onkin laajentanut kuntosalibisnekseen. Videopelipuolen jäteistä puolestaan Sega, Bandai Namco ja Capcom ovat liittoutuneet pachinko-ja muun uhkapeliteollisuuden kanssa joko suoraan tai holding-yhtiöiden kautta tai ovat niiden kanssa muuten yhteistyössä. Tätä kautta pachinko-automaatteihin tuotetaan myös videopeleistä tuttua hahmokuvastoa ja muuta sisältöä sekä teknologiaa. Myös Konamilla on yhteyksiä pachinkoon. Taito on taasen muun muassa Final Fantasy -pelisarjasta tunnetun Square Enixin omistuksessa.
Karaokepaikoilla menee Japanissa edelleen hyvin. Niissä viihtyvät eri-ikäiset, niinpä me tälläkin kerralla kävimme japanilaisen tuttavaperheen kahden sukupolven kanssa tutussa nagoyalaisessa Karaoke JoyJoy -ketjupaikassa lauleskelemassa.
Japanissa karaokelaulanta ei tapahdu yleensä yleisissä baareissa vaan suljetuissa kopeissa, ja esimerkiksi Karaoke JoyJoy:ssa saa samaan hintaan rajattomasti virvoitusjuomia itse noudettuna automaatista. Sitten vain käännetään katkaisijasta katon valopallo pyörimään, napsaistaan mikrofonit päälle ja valitaan langattomalta kosketusnäyttöohjaimelta sopiva laulu kajautettavaksi.
Laulettavat kappaleet valitaan kosketusnäyttöiseltä kaukosäätimeltä, josta saa myös englanninkielisen käyttöliittymän – kunhan tietää oikean näppäimen. Laulujen numerokoodit löytyvät yleensä myös paksuista puhelinluettelomaisista kirjoista, ja japanilaisten laulujen lisäksi tarjolla on mm. englannin- ja koreankielistä valikoimaa.
Karaokekoppeihin voi tilata myös hinta-laatusuhteeltaan hyvää välipalaa, ja karaoke on myös suosittu teinien ja nuorten aikuisten treffipaikka – jossa voi tarvittaessa rauhassa myös vähän kuherrella. Teinien suosiossa ovat viihdekompleksit, joissa samasta rakennuksesta löytyvät karaoken lisäksi pelihallit.
Esimerkki nagoyalaisesta viihdekompleksista, jossa saman katon alla sijaitsevat karaoke ja Segan pelihalli. Vähän matkan päässä on pachinko- ja raha-automaattihalli.
Viime vuosina karaokelooseihin ovat tykästyneet myös uudet käyttäjäryhmät. Varsinkin päivisin tuntihinta on niin halpa, että muusikoiden kannattaa mennä karaokeen harjoittelemaan soittamista. Ammattimaisemmat tilat ovat kalliimpia ja jatkuva soittaminen voisi koetella kerrostalonaapureiden hermoja. Tästä syystä karaoke toimii ratkaisuna, vaikka sieltä ei kappaleita hoilattavaksi valitsisikaan vaan tarvitsisi vain akustoitua huonetta.
Mutta on sitä karaokea myös (wannabe-)kitaravirtuooseille (ks. Rocket Newsin juttu aiheesta parin vuoden takaa). Joissain karaokepaikoissa kitaristit – ja ilmeisesti myös basistit – voivat ottaa oman soittimensa mukaan kekkereihin. Kytkemällä piuhat kiinni koneeseen taustanauhan mukana voi soittaa vaikka Paranoidia. Musiikin harrastamista ja harjoittelua tämäkin, mutta en tiedä, haluaisinko olla mukana vaikkapa viiden basistin karaokesessiossa…
Vierailimme tänään muutaman kymmenen kilometrin päässä Nagoyasta, Nishio Cityssä, jossa on retropelihalli/museo nimeltä Amano Game Museum. Entiseen urheilutarvikeliikkeeseen tehdyssä pelihallissa voi pelata monia vanhoja arkadivideopelejä 1970-luvun loppupuolelta 1990-luvulle. Ja herra Amanolla, paikan pitäjällä, on iso liuta masiinoja vielä varastossa odottamassa korjausta. Korjaamisen hän on oppinut seuraamalla parinkymmenen vuoden aikana pelifirmojen korjausteknikkojen työskentelyä pelihallia pyörittäessään.
Minä, pelihallin pitäjä herra Amano sekä professori Keiji Amano (eivät sukua keskenään)
Tällä hetkellä muilta paikkakunnilta lähetetään Amanolle pelejä, kun hallit lopettavat tai uudistavat pelivalikoimiaan. Myös jotkut pelivalmistajat tukevat toimintaa ja auttavat laitteiden korjaamisessa, koska katsovat videopelihistorian vaalimisen tärkeäksi.
Vaikka pelilaitteet ovat Amanolle rakas asia, ei hän itse ole oikeastaan pelaaja. Kun kysyin hänen omaa suosikkipeliään, hän ei nimennyt sellaista, vaan sanoi nauraen, että hän pitää rahasta. Tuskin retropelihallin pitäminen kuitenkaan mikään kultakaivos on, ja sen pitämiselle on varmasti muitakin syitä kuin ansaitseminen, ja pelihallin lisäksi Amanolla on muita yrityksiä, kuten kahvila. Pelihalli ja pelit itse asiassa omistaa yritys, jonka johtaja Amanon tytär on.
Käydessämme hallissa aamupäivällä siellä oli sillä hetkellä asiakkaina pari noin nelikymppistä miestä. Paikalla käy pelaajia ympäri Japania, koska paikasta löytyy sellaisia pelejä, joita ei enää missään muualla ole. Museoretropelihallin tukiyhdistykseen kuuluu yli tuhat jäsentä, ja osa vakiasiakkaista on sellaisia, että he ovat käyneet pelaamassa Amanon hallissa yli 20 vuotta – halli ei ole siis aina ollut retroa.
Halli oli sisustettu pelien lisäksi pelijulistein ja pelin toimintaa kuvaavien infotaulujen avulla. Seinällä oli myös taulu, johon kirjataan kävijöiden peliennätykset. Pelivalikoimasta löytyi runsaasti varhaisia videopeliklassikoita sekä Street Fighter II:n tyylisiä mäiskimispelejä. Laitteisiin oli yhdistetty poikkeuksetta uusi käynnistyskytkin, jotta pelit saa käytön jälkeen helposti pois päältä ja jotta niiden käyttöikä pitenee.
Pelimuseossa käy säännöllisesti myös pelilehtien ja television peliohjelmien toimittajia, ja Amanolla oli pöydällä lehtiä, joissa oli juttuja museosta. Vähän aikaa sitten hallissa oli vieraillut amerikkalainen, joka tutustui paikkaan, koska oli aikeissa perustaa retropelibaarin Los Angelesiin. Ja nyt paikalla kävi siis myös suomalainen retropelitutkija.
Kaikkein arvokkaimmat pelit oli sijoitettu erilliseen lasilla erotettuun VIP-tilaan, jonne pääsi ainoastaan VIP-korttia vilauttamalla. Vastaavaa vippipuolta en ollut missään pelihallissa aiemmin nähnyt. Vippitilasta löytyivät muun muassa alkuperäinen pöytämallinen japanilainen Puck-Man – eli Pac-Man, kaksi erilaista pöytäversiota Space Invaders -pelistä, pöytämallinen karatepeli ja seinäkiipeilypeli. Vip-tilassa sijaitsi myös alun perin amerikkalainen, mutta Namcon Japaniin tuottama Gauntlet-peli, joka minulle oli tuttu Commodore 64 -versiona sekä Capcomin vuonna 1994 valmistunut avaruustaistelupeli, joka oli uniikki, koska se ei ollut koskaan tullut viralliseen levitykseen muun muassa käyttökytkimien kestävyysongelmien takia.
Mielenkiintoisia automaatteja olivat myös Darius-pelit, joissa oli kaksi tai kolme näyttöä vierekkäin. Osa näytöistä oli vaaka-asennossa, ja kuva heijastettiin oikeaan asentoon pelaajan nähtäville ilmeisesti pelien avulla.
”Tavispuolella” olivat lukuisten Street Fighter II -automaattien lisäksi muun muassa Super Mario, Dig Dug, Twin Bee ja Mappy sekä Segan moottoripyöräsimulaattori, joka oli tullut ilmeisesti jonkun tutkijan avulla ja jonka näyttö ei vielä toiminut täysin, ja lukuisia muita pelejä. Yksi kiinnostava peli oli kiinalainen piraattiautomaatti, jolla pystyi pelaamaan kymmeniä eri pelejä.
Toivottavasti yritykselle löytyy jatkaja, sitten kun Amano (nyt 74-vuotias) ei jaksa sitä enää pyörittää. Jos jatkajaa ei löydy suvusta, niin ehkäpä kannatusyhdistyksen peliharrastajien keskuudesta.
Minä, pelihallin pitäjä herra Amano sekä professori Keiji Amano (eivät sukua keskenään)
Lauantaina kävimme karaokessa varmuuden vuoksi kahteen kertaan eri paikoissa. Päivällä piipahdimme tunnin laulamassa japanilaisen emäntämme ja isäntämme kanssa Nagoyan keskustan karaokepaikan pikkukopissa. Yöllä kotibileiden jälkeen hoilotimme kaksi tuntia esikaupungin karaokepalatsin neukkarin näköisessä isommassa huoneessa suuremmalla porukalla.
Päivällä käyntikohde oli Karaoke Joyjoy.
Omat aikaisemmat karaokekokemukseni ovat ainoastaan Thaimaasta ja Tokiosta, joten en kovin asiantuntevasti osaa arvioida käymiemme paikkojen erityispiirteitä. Joka tapauksessa täkäläiseen tapaan karaokea mennään laulamaan privaattihuoneista koostuviin karaokeliikkeisiin. Huoneisiin voi tilata ovipuhelimella ruokia ja juomia. Japanissa kyllä tunnetaan myös suomalaistyyppinen julkisempi karaoke, jota voi harrastaa karaokepubeissa.
Karaokepaikkojen hinnat vaihtelevat vuorokaudenajan mukaan, ja aikaisin päivällä on halvinta lauleskella. Innokkaimmat varaavat karaokehuoneen vaikka kuudeksi tunniksi kerrallaan. Ne ovat myös nuorison suosimia treffipaikkoja, joissa saa kuherrella intiimissä ja hämärässä tilassa – toki valvontakameroiden katseen alla.
Langaton karaokekaukosäädin, rytmisoittimia, juomia ja ruokalistoja.
Laulut, joita löytyy lähinnä japaniksi ja englanniksi, vähän ainakin jossain paikoissa myös koreaksi ja kiinaksi, valitaan langattomilla kosketusnäyttöisillä kaukosäätimillä. Kaukosäätimellä voi hakea kappaleita artistin tai kappaleen nimen mukaan sekä tarvittaessa säätää kappaleen tempoa ja sävelkorkeutta itselle sopivalle tasolle. Säätimen näytölle saa myös näkymän valituista kappaleista, ja kappaleita voi tarvittaessa poistaa soittolistasta.
Laulun sanojen taustalla on laskeva aurinko ja merimaisema.
Kappalevalikoima oli suhteellisen laaja, ja kappaleita kuvitettiin lähinnä sekalaisilla japanilaisilla maisemilla, ihmisillä ja kaupunkinäkymillä. Poikkeuksena olivat vanhojen japanilaiselokuvien klassikkoviisut, joiden taustalla näkyi pätkiä elokuvista. Suomalaisia artisteja emme erityisesti etsineet, mutta listalta löytyi ainakin Lordin euroviisuhitti Hard Rock Hallelujah.
Päivän ensimmäisessä karaokepaikassa otimme paketin, jossa laulun ohessa käytävän automaatista sai hakea vapaasti virvoitusjuomia. Karaokekopissa oli lauluvehkeiden lisäksi myös marakasseja ja muita helistimiä, joilla saa tunnelmaa nostatettua entisestään. Yöllisestä karaokepalatsista moiset lisävarustukset puuttuivat. Siellä juomia ei myöskään saanut automaatista, vaan tarjoilija toi ne huoneeseen tilattaessa.
Illan iloista karaokeseuruetta.
Kesken karaokesession automaatti pysäyttää laulut hetkeksi: lauluporukasta otetaan ryhmäkuva karaokemasiinan webbikameralla. Kuvan saa myöhemmin ladattua itselleen määrätystä yksilöllisestä osoitteesta. Karaokesuorituksilla voi myös kilpailla jollain tavalla verkon kautta toisia laulajia vastaan.
Olen aiemminkin huomannut, että karaokelaulamiseen jää helposti koukkuun, ja luultavasti tälläkin reissulla vierailemme karaokepaikassa vielä uudelleen – ja uudelleen.
Illan laululista näytti yhdessä vaiheessa tällaiselta.
Olen nähnyt Japanissa ja muualla vanhoihin digipeleihin keskittyneitä pikkukauppoja. Vähän aikaa sitten pääsin käymään myös retropeliaiheisessa baarissa. Ja nyt Nagoyassa minulle tarjoutui tilaisuus vierailla paikassa, joka yhdisti retropelimyymälän, baarin ja tietynlaisen julkisen olohuoneen.
Liikkeen toimintaideana oli kaupata vanhoja pelimoduuleita ja luultavasti myös laitteita – ja tarjota samalla pelaajille mahdollisuutta tutustua peleihin paikan päällä nojatuoleissa istuen ja juomia nauttien. Ajanvietto tosin tuntui vähän kalliilta, sillä parin tunnin pelisessio ja yksi juoma olisivat irronneet noin 20 euron hintaan. Toisaalta liikkeen on oltava taloudellisesti kannattava, ja jos retropelit kiinnostavat, ei summa liene liian korkea.
Liike oli muuttanut juuri Nagoyan keskustasta uusiin tiloihin, ja meidän käydessämme siellä tilaa vasta järjesteltiin kuntoon. Ainakaan toistaiseksi se ei näyttänyt kovin puunatulta vaan enemmänkin nörttiseuran kerhotilalta laite- ja ohjelmistoromuvarastoineen ja parhaat päivänsä nähneine huonekaluineen. Mutta kohderyhmän huomioon ottaen moinen esillepano lienee tarkoituksenmukaista. Vanhojen digipelien myymälää ja peliluolaa olisi aika koomista sisustaa steriilin trendibaarin tai Apple-kaupan tapaan. Toisaalta retropeliympäristöjen habitus ei ole omiaan houkuttelemaan ydinporukan ulkopuolisia uusia kävijöitä ja käyttäjiä – joita ei ehkä edes haluta mukaan kuvioihin.
Liikkeessä oli pelinäyttöinä vanhoja kuvaputkitelevisioita. Osa alkuperäisistä pelikonsoleista oli vain näyttelyesineinä ja tietynlaisina kulttimonumentteina nähtävillä, ja pelejä oli mahdollista pelata enemmän emulaattorilaitteilla, jotka pystyivät pyörittämään esimerkiksi useamman vanhemman Nintendo-konsolin pelimoduuleita. Pelitarjontaa löytyi laidasta laitaan esimerkiksi 1980-luvun kotipelikonsoleille. Meille esiteltiin muun muassa alkuperäistä Famicomille tehtyä Mario-moduulia sekä muita kalliita harvinaisuuksia.
Kävimme etsimässä Nagoyan retropelikauppaa ensin vanhasta osoitteesta. Ulko-ovella oli enää kuvia ja muita somisteita. Yläpuolellani olevassa kuvassa poseeraavat luultavasti liikkeen omistaja sekä ensimmäinen japanilainen digipelien ammattipelaaja.
Liike löytyi pienen etsiskelyn jälkeen uudesta osoitteesta.
Paikka oli vasta "tavallaan" auki. Varsinaiset avajaiset ovat marraskuussa 2011.
Tällainen varastohallimainen sisustystyyli viehättää toisia, toisia taas ei. Pelejä saattoi pelata emulaattoreilla, mutta telineillä oli myös alkuperäisiä pelilaitteita.
Oheinen emulaattorilaite mahdollistaa sekä NESin (Nintendo Entertainment System) että Famicomin pelimoduulien pelaamisen.
PC Engine (1987) oli suosittu pelikonsoli etenkin Japanin markkinoilla. Sen vuonna 1989 julkaistussa versiossa oli ensimmäinen pelikonsolien CD-ROM-asema.
Sharp julkaisi Nintendon lisenssillä 1986 Twin Famicom -konsolin, jossa samoihin kuoriin oli pakattu pelikonsoli ja diskettiasema. Laitteen väritys ja jotkut muun ominaisuudet erosivat myös alkuperäisestä Nintendon Famicomista.
Sega Game Gear -laitetta (1991) saattoi kantaa kahvasta. Laite jäi aikoinaan mm. Nintendon käsikonsolien jalkoihin.
Professori Amano ja minä tutkimme Nintendon pelimoduuliharvinaisuuksia.
Super Famicomin Mario Kart -kantolaukku luultavasti 1990-luvun alusta.
Kävimme Nagoyassa myös keskustan katetun ostoskadun varren ”perusvideopelihallissa”, Urban Squaressa. Halli oli hyvä esimerkki siitä, miten yhdessä tasossakin olevassa tilassa pelit jakaantuvat osastoihin, jotka houkuttelevat erilaisia osallistujia, toisistaan poikkeavia kuluttajasegmenttejä. Yksi videopelihalli siis sisältää tavallaan useita eri halleja. Hallin toisen kerroksen sisääntuloaulan lähellä oli tanssipeli, jota lauantaina aamupäivänä pelasivat muutamat aktiiviset, spottivaatteisiin pukeutuneet nuoret miehet. Heillä oli mukanaan juomia, pyyhkeitä ja muuta hikisen pelisession vaatimaa rekvisiittaa.
Kauempana sisällä hallin toisessa kerroksessa olivat omat osastot onnenpeleille ja kolikkoautomaateille, laukkapelisimulaatiolle, jalkapallomanagerointipelille (molemmissa viimeksi mainituissa oli riveittäin useita pelipisteitä sekä niiden edessä yksi suuri näyttö itse ”urheilutapahtuman” esittämiseen), robottitaistelusimulaattorikopeille, rytmipeleille, verkko-mahjongille ja niin edelleen.
Ensimmäisestä kerroksesta löytyivät tavalliseen tapaan pehmolelujen ja muiden esineiden ”pyydystelypelit” (ks. ensimmäinen kuva alla).
Tällä kerralla kokeilimme Johannes K.:n suosittelemaa Jubeat-rytmipeliä, jonka ensimmäiset versiot oli otettu käyttöön Japanissa 2008. Tätäkin peliä pystyi pelaamaan kätevästi useampi pelaaja yhtä aikaa. Pelin käyttöliittymänä toimivat neljään riviin jaetut yhteensä 16 ruutua, joita piti painella musiikin tahtiin silloin kuin kukin ruutu aktivoitui valoisaksi. Kaksi pelaajaa saattoi jakaa ruudukon kahtia.
Peli ei mahdollista ainoastaan paikan päällä tapahtuvaa sosiaalista pelaamista, vaan siinä on keskeinen myös verkkopelitoiminto: peli etsii jostain muulta paikkakunnalta samaan aikaan samaa kappaletta pelaavan pelaajan, ja pelaajat pelaavat peliä ikään kuin verkon kautta vastakkain.
Kokeilimme taas hyvin helppoa tasoa. Viereisellä peliautomaatilla tottuneemman pelaajan sormet liikkuivat huomattavasti nopeampaa tahtia.
Kävimme vierailulla Nagoyassa, joka on tiettävästi Pachinkon kotikaupunki. Kuulapelihalleja tuntuikin olevan joka puolella. Emme kuitenkaan vierailleet niissä, vaan suunnistimme videopelihalliin, jota Keiji Amano kuvaili perinteiseksi. Nukkavierun hallin pelaajakunta oli perjantai-iltana tupakkaa polttelevia nuoria miehiä, joita oli kerääntynyt joidenkin pelien ympärille seuraamaan toisten pelaamista.
Pelihallissa oli kaksi kerrosta, joista alemmassa oli vanhahkoja pelejä, ylemmässä vielä vanhempia. Hallista löytyi muun muassa Street Fighter II -klassikko sekä automaatti, jolla saattoi pelata neljääkymmentä klassikkopeliä Pac-Manista alkaen. Pelisessioiden hinnat lähtivät muutamasta kymmenestä jenistä. Alakerrassa pelattiin myös Mahjong-pelin nettiversiota, joka näytti muun muassa koko Japanin laajuiset pelaajien top-listat. Rytmipelit, joita oli tässä hallissa vain muutamia, olivat hinnoiltaan selvästi muita pelejä kalliimpia. Hallin ainoan ”nosturipeliautomaatin” pehmolelut ja muut palkinnot – joita tavoittelimme huonolla menestyksellä – näyttivät kälyisiltä ja vanhoilta.
Kuva pelihallin ulkopuolelta.
Muutkin pelit olivat vanhoja, mutta tämä oli varsinainen retropeliautomaatti.
Koneen kokemu(y)s 