Seuraavana päivänä ohjaajan mielen valtaa pienoinen nostalgia ja melankolia. Ohjattava väittelijä on puolustanut erinomaista väitöskirjaansa loistavasti. Illalla on juhlittu karonkkaa. Melankolian syynä saattaa olla juhlimisen ja valvomisen jälkeinen väsymys ja puhdittomuus, alhainen verensokeri tai jokin muu.
Itse väittelijän tunne on tietenkin moninkertainen, mutta ohjaajakin kantaa osansa. Ohjaaja on antanut itsestään palan väitöskirjaprosessiin. Joskus pala on pienempi, joskus isompi. On antanut palan mielellään. Antaisi sen mielellään uudestaan.
Ensimmäisten ohjattavien kanssa ohjaussuhde on väistämättä erityinen. Kun on vähemmän kokemusta, ohjaaja on epävarmempi ja herkempi. Ja ainakin minun tapauksessani monet ensimmäiset ohjattavat ovat olleet lähes samaa sukupolvea kuin minä itse. Ohjaussuhteet ovat saattaneet kehittyä kohti ystävyyssuhteita tästäkin syystä.
Toki jatkossakin väitöskirjojen ohjaussuhteissa tulee olemaan tunnetta ja erityisyyttä. Luultavasti kuitenkin käy niin, että kun ohjaajan ja ohjattavan ikäero kasvaa, vuorovaikutussuhteesta muodostuu erilainen. Toivon pystyväni säilyttämään kyvyn innostua uusista ohjattavien tutkimusaiheista, kyvyn myötäelää ja tukea.
Ohjaajan yksi tärkein ominaisuus on pystyä oikeilla hetkillä rauhoittamaan väitöskirjantekijää. Joskus rauhoittelu liittyy väitöskirjan tekijän kärsimättömyyteen, mutta useimmiten kyse on väitöskirjantekijän epävarmuudesta omia kykyjään kohtaan: hän epäilee ja ahdistuu. Kummassakin tapauksessa ohjaajan on löydettävät keinot, joilla rauhoittaa ja kannustaa.
Eilinen väitöstilaisuus oli malliesimerkki haastattelutyyppisestä väitöksestä. Vastaväittäjä johdatteli väittelijän perustelemaan valintojaan ja kertomaan tutkimuksensa erityispiirteistä taidokkaasti kyselemällä. Tilaisuus oli myös pedagogisesti erinomainen. Samanlaista konseptia, kahden ihmisen keskustelua tai haastattelua voisi käyttää yliopisto-opetuksessa.
On myös toisentyyppisiä väitöksiä. Joskus ne ovat nimensä mukaisesti väittelytilaisuuksia, joissa sekä väittelijä että vastaväittäjä puolustavat omia, osin eroavia näkemyksiään. Joskus tilaisuudet ovat myötäsukaisia silittelyjä. Joskus harvoin väitöstilaisuus saattaa mennä vastaväittäjän saarnaamiseksi, oman hännän nostamiseksi ja monologimaiseksi väitöskirjan puutteiden osoitteluksi. Tämä on toki harvinaista, mutta jos näin käy, lopputulos ei ole hyvä. Väittelijä ei saa sitä pääosan esittäjän tilaa, joka hänelle kuuluisi.
Aina etukäteen ei voi tietää, mikä edellisistä tyypeistä on edessä. Vastaväittäjä saattaa joutua muuttamaan taktiikkaansa sen mukaan, miten väittelijä vastaa ja reagoi. Parhaissa tilaisuuksissa keskustelussa on kaksi tasavahvaa, älykästä ja yleisön huomioon ottavaa osapuolta, joilla on toki omat roolinsa. Sellaisesta kaikki läsnäolijat nauttivat. Näin tapahtui eilen.
Koneen kokemu(y)s 