Archive for Tou 2014

Ohjaajan ajatuksia väitöstilaisuutta seuraavana päivänä

Tou 18, 2014

Seuraavana päivänä ohjaajan mielen valtaa pienoinen nostalgia ja melankolia. Ohjattava väittelijä on puolustanut erinomaista väitöskirjaansa loistavasti. Illalla on juhlittu karonkkaa. Melankolian syynä saattaa olla juhlimisen ja valvomisen jälkeinen väsymys ja puhdittomuus, alhainen verensokeri tai jokin muu.

Itse väittelijän tunne on tietenkin moninkertainen, mutta ohjaajakin kantaa osansa. Ohjaaja on antanut itsestään palan väitöskirjaprosessiin. Joskus pala on pienempi, joskus isompi. On antanut palan mielellään. Antaisi sen mielellään uudestaan.

Ensimmäisten ohjattavien kanssa ohjaussuhde on väistämättä erityinen. Kun on vähemmän kokemusta, ohjaaja on epävarmempi ja herkempi. Ja ainakin minun tapauksessani monet ensimmäiset ohjattavat ovat olleet lähes samaa sukupolvea kuin minä itse. Ohjaussuhteet ovat saattaneet kehittyä kohti ystävyyssuhteita tästäkin syystä.

Toki jatkossakin väitöskirjojen ohjaussuhteissa tulee olemaan tunnetta ja erityisyyttä. Luultavasti kuitenkin käy niin, että kun ohjaajan ja ohjattavan ikäero kasvaa, vuorovaikutussuhteesta muodostuu erilainen. Toivon pystyväni säilyttämään kyvyn innostua uusista ohjattavien tutkimusaiheista, kyvyn myötäelää ja tukea.

Ohjaajan yksi tärkein ominaisuus on pystyä oikeilla hetkillä rauhoittamaan väitöskirjantekijää. Joskus rauhoittelu liittyy väitöskirjan tekijän kärsimättömyyteen, mutta useimmiten kyse on väitöskirjantekijän epävarmuudesta omia kykyjään kohtaan: hän epäilee ja ahdistuu. Kummassakin tapauksessa ohjaajan on löydettävät keinot, joilla rauhoittaa ja kannustaa.

Eilinen väitöstilaisuus oli malliesimerkki haastattelutyyppisestä väitöksestä. Vastaväittäjä johdatteli väittelijän perustelemaan valintojaan ja kertomaan tutkimuksensa erityispiirteistä taidokkaasti kyselemällä. Tilaisuus oli myös pedagogisesti erinomainen. Samanlaista konseptia, kahden ihmisen keskustelua tai haastattelua voisi käyttää yliopisto-opetuksessa.

On myös toisentyyppisiä väitöksiä. Joskus ne ovat nimensä mukaisesti väittelytilaisuuksia, joissa sekä väittelijä että vastaväittäjä puolustavat omia, osin eroavia näkemyksiään. Joskus tilaisuudet ovat myötäsukaisia silittelyjä. Joskus harvoin väitöstilaisuus saattaa mennä vastaväittäjän saarnaamiseksi, oman hännän nostamiseksi ja monologimaiseksi väitöskirjan puutteiden osoitteluksi. Tämä on toki harvinaista, mutta jos näin käy, lopputulos ei ole hyvä. Väittelijä ei saa sitä pääosan esittäjän tilaa, joka hänelle kuuluisi.

Aina etukäteen ei voi tietää, mikä edellisistä tyypeistä on edessä. Vastaväittäjä saattaa joutua muuttamaan taktiikkaansa sen mukaan, miten väittelijä vastaa ja reagoi. Parhaissa tilaisuuksissa keskustelussa on kaksi tasavahvaa, älykästä ja yleisön huomioon ottavaa osapuolta, joilla on toki omat roolinsa. Sellaisesta kaikki läsnäolijat nauttivat. Näin tapahtui eilen.

Mainokset

Tutkijan heijastuksia

Tou 9, 2014

Varoitus – disclaimer. Tämä metodologinen lastu sisältää tutkijan perjantaiaamun mutuilua. Ei viitteitä vaan pohdintaa erään tekstin inspiroimana. Tämä lastu kertoo reflektion ja kontekstualisoinnin suhteesta.

Kulttuuritieteellinen tutkimus odottaa – niin kuin tieteellinen tutkimus yleensäkin – että tutkija kuvaa tutkimusprosessiaan. Varsinkin väitöskirjatyyppisessä opinnäytteessä tutkijan on perusteltava ja puolustettava aiheen valintaansa, rajaustaan ja tekemiään valintoja pontevasti, tarkasti ja pitkään.

Tällä hetkellä meidän tieteenaloillamme perustelu useimmiten tarkoittaa astetta suurempaa subjektipositiointia. Tutkija kertoo myös omasta suhteestaan ja sitoutumisestaan aiheeseen. Hän kertoo itsestään. Hän ei aseta itseään ristivalotukseen ainoastaan loogisten ja rationaalisten valintojen tekijänä, ei mekaanisesti toimivana analysaattorina. Hän kertoo itsestään, tunteistaan, tuntemuksistaan, tunteiden ja tuntemusten muutoksista tutkimusaiheen ja työn äärellä. Joskus hän menee tässä piinallisen pitkälle: Tässä Minä Tutkin! Katsokaa Nyt!

Tärkeää on, että reflektiivisyys ei ole vain itsen esittelyä. Itse asiassa se on kontekstualisoimisen väline itseä kiintopisteenä käyttäen: reflektio kontekstualisoi aihetta, mutta samalla se kontekstualisoi lukijan tutkijaan ja tutkijan otteeseen. Se johdattaa lukijan tutkimuksen maailmaan.

Reflektio, heijastus, on kuitenkin aina tutkijan itsensä rakentama. Se on tarkoituksellinen omakuva, selfie eli meitsie. Se on rajattu. Se on valittu joukosta mahdollisia omakuvia. Kun tutkija tuijottaa valitsemaansa kuvaa tarpeeksi kauan, hän alkaa nähdä sen itsenään. Kertomus oman tutkijuuden kasvusta vakiintuu. Näinhän tämä todellakin meni. Vai menikö?