Archive for elokuu 2010

Triangulaatiomatriisi

elokuu 30, 2010

Mainitsin aiemmassa kirjoituksessani, että eräänlainen triangulaatio on tyypillinen metamenetelmä monissa digitaalisen kulttuurin tutkimuksissa. Mainitsin myös triangulaatiomatriisin, jota tarkennan lyhyesti tässä. Kyse ei ole sen mystisemmästä asiasta kuin taulukosta, johon tutkija merkitsee käyttämänsä tutkimusmenetelmän, teoreettisen taustan, aineiston sekä mahdollisia tutkimusprosessia strukturoivia taustatietoja (matriiseja käytetään esim. laatutyössä ja sana pohjaa kreikan kohtua tarkoittavaan termiin). Tässä malli matriisipohjasta:

Metodi Teoreettinen tausta Aineisto Aikataulu Merkitys kokonaisuudessa
Metodi1
Metodi2
Metodi3
Metodi4

Tyhjiin koloihin tutkija täyttää tarvittavia tietoja. Kaikkiin soluihin ei välttämättä tarvitse laittaa tietoja, jos kyse on enemmänkin esim. aineistotriangulaatiosta kuin metodisesta tai teoreettisesta triangulaatiosta. Metodilla ei myöskään tarvitse välttämättä olla mitään ”virallista” nimeä (kuten diskurssianalyysi, historiallis-kvalitatiivinen tutkimus, fenomenografia, sisällönanalyysi, lähiluku, semioottinen analyysi tms.), vaan nimi voi olla maanläheisempi, omasta tutkimusteemasta ja työskentelytavasta kumpuava.

Yhtä lailla myös projektiryhmä tai tutkimusryhmä voi käyttää triangulaatiomatriisia osana tutkimussuunnitelmaansa sekä projektin aikataulutusta ja seurantaa. Tällöin triangulaatiomatriisia voi täydentää joillakin muilla tarvittavilla sarakkeilla, kuten seuraavassa esimerkissä:

Metodi Teoreettinen tausta Aineisto Aikataulu Merkitys kokonaisuudessa Tutkija / Tutkijat
Metodi1
Metodi2
Metodi3
Metodi4

Oheisiin taulukkoihin voisi tehdä vielä yhden lisäyksen: kaikkein ensimmäisenä sarakkeena voisi olla kohta tutkimuskysymyksille, koska käytettävät tutkimusmetodit riippuvat tutkimuskysymyksistä. Taulukon yhteyteen tutkija kirjoittaisi ensin tutkimuksensa pääkysymyksen sekä sitä pilkkovat alakysymykset kunkin sarakkeen (ja yksittäisen tutkimusmetodit tai teorian yhteyteen).

TEHTÄVÄ JATKO-OPISKELIJOILLE: Luo oma triangulaatiomatriisisi, jos tutkimuksesi on luonteeltaan monitieteinen. Toimiiko edellä esitelty malli, vai millaisia muutoksia siihen kannattaisi tehdä tapauskohtaisesti?

Mainokset

Sosiaalinen mediahype

elokuu 26, 2010

Pidän ensi kuussa luennon digitaalisen kulttuurin kurssilla ”Sosiaalisen median nousu ja tuho”. Luentoni työotsikko on ”Sosiaalisen median hype”. Vaikka olen teknologiaan liittyvää intoilua ja hypetystä käsitellyt jo useissa tutkimuksissani, täytyy tunnustaa, että en ollut ennen eilistä avannut Jackie Fennin ja Mark Raskinon teosta ”Mastering the Hype Cycle – How to Choose the Right Innovation at the Right Time (2008)”. Valotan tässä hieman kirjan sisältöä. Pikatietoa hakevat voivat katsastaa myös Wikipedian artikkelin aiheesta.

Fennin ja Raskinon ”hypesykliteoria” alkoi hahmottua jo 1990-luvulla, kun kirjoittajat työskentelivät erilaisten tietotekniikkaprojektien parissa. Kirjassa on paljon hypesykliesimerkkejä myös muilta aloilta, kuten kauppojen bonuskorttien parista, ja itse hypesykliteoria perustuu muun muassa taloustieteilijä Joseph Schumpeterin ajatukseen innovaatioista ja luovasta tuhosta, Everett M. Rogersin teorioihin innovaatioiden yleistymisestä (ja diffuusion ns. S-käyrästä) sekä tulevaisuustutkijoiden Roy Amaran ja Paul Saffon ajatuksesta siitä, että uusien teknologioiden lyhyen aikavälin vaikutukset yliarvioidaan ja pitkän aikavälin vaikutukset aliarvioidaan (ns. makromyopia eli makrotason likinäköisyys). Viimeksi mainittujen ajatuksiin olin törmännyt aiemmin Suomessa muun muassa Osmo A. Wiion välittämänä.

Käyn seuraavassa lyhyesti hypesykliteoriaa läpi ja palaan aiheeseen tarkemmin tulevalla luennollani sekä mahdollisesti toisessa blogikirjoituksessa – kunhan olen edistynyt kirjan ja sosiaaliseen mediaan liittyvän aineiston käsittelyn kanssa. Hypesykli, jonka voisi suomentaa vaikkapa intoilun elinkaareksi, tarkoittaa usein toistuvaa tilannetta, jossa uudelle ilmiölle, innovaatiolle, teknologialle, toteutustavalle tai vaikkapa johtamis- tai hallintomallille ladataan aluksi aivan älyttömästi erilaisia tulevaisuusodotuksia. Tietynlaisen lakipisteen jälkeen alkaa nopea syöksykierre, teknologiakrapula tai innovaatiomorkkis, jolloin uutuus manataan alimpaan manalaan. Tästäkin kuitenkin useimmiten selvitään ja alkaa varovainen nousu, jonka kuluessa innovaatio kypsyy ja sen todelliset mahdollisuudet ja merkitykset kirkastuvat.

Konsultteinakin kunnostautuneet Fenn ja Raskino ovat keksineet hypesyklinsä eri vaiheille hauskat nimet. Alkukohtaa he kutsuvat innovaatioliipasimeksi (Innovation trigger), jota seuraa myönteinen hehkutus (Positive hype, yritän itse keksiä vähintään yhtä hauskat suomennokset), jota puolestaan seuraa lakipiste, paisuteltujen odotusten huippu (Peak of inflated expectations). Sen jälkeen vuorossa on alamäkeä: kielteinen kurnutus (Negative hype), josta jysähdetään pettymyksen aallonpohjaan (Trough of disillusionment). Hidas toipuminen on nimeltään valaistumisen luiska (Slope of enlightenment), jolta päädytään tuottavuuden ylätasangolle (Plateau of productivity).

Kuva intoilukäyrästä

Hypesykli laukeaa kerta kerran jälkeen samantapaisesti, vaikka sen laukeamisen hetkeä tai kohdetta ei ole niin helppo ennustaa. Fenn ja Raskino toteavat, että hypen keskiöön joutuva teknologia tai muu innovaatio, ilmiö tai ”uutuus” on voinut olla kehitteillä jo pitkään, mutta joku julkinen esittely tai vastaava laukaisee nopean hypetyskierteen, jossa ilmiön suosio ja siihen kohdistuvat toiveet leviävät salamannopeasti. Ne suorastaan räjähtävät. ”Kaikkien” on hypättävä mukaan intoiluun. Itse voisin lisätä tähän, että kaikenlaiset viestintävälineet ja nykyään sosiaalisen median verkostot ovat hyviä levittämään tietoa nopeasti ja laajalle.

Fennin ja Raskinon pohjalta on myös mielenkiintoista pohtia, millaisia ihmistoimijoita syklin missäkin vaiheessa on mukana. Innovaation keksijöiden ja kehittelijöiden, uutisoijien ja käyttöönottajien lisäksi myönteisessä hehkutuksessa on nähdäkseni keskeinen rooli jonkinlaisilla vampyyritalouden harjoittajilla tai haikaloilla, jotka kiertelevät innovaatiotoiminnan ympärillä ja haistavat tuoreen veren. Ne ovat erittäin hyviä tässä haistamisessa. Kun kohde on imetty kuiviin tai raadeltu kappaleiksi, vampyyrit palaavat takaisin asemiinsa saalistamaan ja etsimään uutta uhria. Heidän tavoitteensa ei ole viedä itse innovaatioita eteenpäin tai kehittää sitä pitkäjänteisesti vaan saavuttaa lyhytaikaista hyötyä nimenomaan aistimalla muotiin tulevan ilmiön elinkaari. Taitavammat vampyyritalouden harjoittajat, jotka ovat joskus esimerkiksi konsultteja, säilyttävät uhrien avulla oman elinvoimansa tai voivat jopa kerta kerran jälkeen kasvattaa voimiaan. Vampyyritalouden asiantuntijat haistavat hyvin veren, mutta jättävät riskit muille. He voisivat saavuttaa hyötyä myös pitkäjänteisemmällä toiminnalla, mutta saavat helpommin pikavoittoja siirtymällä aina uuteen kohteeseen. He tietävät, että kaikki eivät ylitä hypeilmiöön sisältyneitä esteitä.

Vampyyritalouden asiantuntijat jättävät usein kuitenkin takaportteja. He eivät välttämättä vetäydy vanhoista hypetyksen kohteista kokonaan, vaan tulevat mukaan uudelleen, jos imetty kohde toipuu ja nousee uudelleen.

Hehkutuksen huippukohdassa yksi kerrallaan intoilijat huomaavat, että kaikki ei olekaan niin kuin pitäisi. Suuret pikavoitot odottavat itseään, eivätkä käyttäjätkään löydä sellaisia toimivia käyttö- tai toimintatapoja kuin on kuviteltu. Siitä käynnistyy itseään vahvistuva negatiivinen kierre, kielteinen kurnutus, ja esimerkiksi julkinen keskustelu ei kohdistukaan enää tulevaisuuden mahtaviin lupauksiin vaan innovaatioiden konkreettisiin käyttöihin ja käyttökelvottomuuksiin tässä päivässä. Väittäisin, että tässä vaiheessa ilmiön liepeillä pyörivät vampyyrit korvautuvat haaskalinnuilla tai told-you-so-narisijoilla, jotka jatkavat muistuttaa: ”Sanoinhan minä, eihän siitä mitään tule! Kyllä minä sen tiesin jo heti alussa.” He eivät välttämättä etsi haaskalta hyötyä, kunhan vain haluavat länkyttää omahyväisesti ja naureskella toisten epäonnistumisilla. He saavat siitä voimansa ja sairaan nautintonsa.

Jossain vaiheessa saavutetaan innovaatiomorkkiksen pahin aallonpohja. Sen jälkeen kovin jytinä ja angsti on ohi. Jotkut käyttäjät ja suunnittelijat ylittävät pahoiltakin tuntuneet esteet. Lastentautien voittamisen jälkeen innovaatioista paljastuvat niiden ”järkevät ytimet” (ei tosin aina) ja substanssi. Todelliset edut huomataan ja niitä käytetään. Joissain tapauksissa valaistumisen liuska on jyrkkä, joissain tapauksissa se vie kauan aikaa, ja nousukäyrä on hyvin loiva. Joskus tuottavuuden tasanteelta voi nousta uusi hypetyspiikki, eikä malli olekaan aina käppyränä aivan samanlainen.

Jackie Fenn ja Mark Raskino kuitenkin toteavat, että heidän mallinsa on varsin yleispätevä. Hypekäyrää voi seurata esimerkiksi jonkun ilmiön lehtimainintoja laskemalla tai vaikkapa pörssikursseja piirtämällä. Yritänkin jatkossa soveltaa heidän malliaan sosiaaliseen mediaan tutkimalla sosiaalista mediaa ja sen osa-alueita, kuten Facebookia ja YouTubea käsittelevää lehtikeskustelua. Hypoteesini on, että jonkinlainen käyrä on havaittavissa muun muassa mainintojen määrissä sekä juttujen sisällöistä. Toinen ennakkohypoteesini on se, että sosiaalisen median mahdollinen hypekäyrä on mahdollista sijoittaa osaksi ylemmän tason ja pitkäkestoisemman Internet-intoilun käyrää.

Fenn ja Raskino väittävät, että toistuvan hype-syklin takana se, että ”ihmisluonto” ja innovaatioprosessien luonne elävät eri tahdeissa. Ihmiset rakastavat uutuuksia, mutta eivät välttämättä jaksa odottaa niiden kypsymistä käyttövalmiiksi. Ongelmana on se, mistä tietää, milloin hypeen kannattaa mennä mukaan ja millä tavalla. Ongelma koskee yksittäisiä käyttäjiä, julkisorganisaatioita ja eri kokoisia yrityksiä. Sama näkyy hyvin monin tavoin sosiaalisen median yhteydessä. Missä vaiheessa se on elinkaartaan ja hypekäyräänsä (samaa aihetta olen jo sivunnut aiemminkin)? Tähän teemaan tulen palaamaan luennolla, myöhemmissä blogikirjoituksissa sekä tutkimushankkeissa. Ottakaa yhteyttä, jos sosiaaliseen mediaan, sen osiin sekä innovaatioiden hypekäyriin liittyvä tutkimus kiinnostaa!

Miten menetellä sosiaalisessa mediassa?

elokuu 17, 2010

Minut pyydettiin esitelmöimään sosiaalisen median tutkimusmenetelmiä käsittelevään seminaariin Helsinkiin 31.8.2010 (Research Methods for Social Media). Tässä kirjoituksessa pyörittelen omia ajatuksiani tuota esitelmää varten. Keskityn nimenomaan tutkimusmenetelmiin. Sosiaalisen median luonnetta ja mahdollisuuksia olen pohdiskellut jo aiemmin.

Tutkimusmenetelmää sanotaan hienosti metodiksi, joka pohjaa kreikankielen sanaan methodos, tie johonkin. Kaarina Turtian Sivistyssanat-kirja määrittelee metodin menetelmäksi, järjestelmälliseksi ja suunnitelmalliseksi menettelytavaksi tietyn asian käsittelemiseksi. Metodissa yhdistyvätkin mukavasti tiellä kulkemisen tai tien seuraamisen sekä tietämisen teemat.

Tieteelliset tutkimusmenetelmät voi karkeasti – todellakin vain karkeasti – jakaa kahtia aineiston kokoamista ja analyysiä käsitteleviin metodeihin. Käytännössä nämä kaksi sekoittuvat esimerkiksi tulkitsevassa tai hermeneuttis-dialogisessa tutkimuksessa, mutta ainakin opetusmielessä osa-alueet voi pitää erillään, myös jotta molempien olemassaolo huomattaisiin. Muuten huomio voi liiaksi kohdistua vain jompaankumpaan: tutkija laittaa energiansa aineiston haalimiseen ja järjestämiseen ja tämän prosessin kuvailuun, mutta ei etene siitä eteenpäin. Toisaalta tutkija voi keskittyä teoreettis-analyyttisen viitekehyksen rakenteluun ilman, että kiinnittää huomiota lähteiden valintaan ja kokoamiseen liittyvään problematiikkaan. Tässä on tietenkin tieteenalakohtaisia ja paradigmaattisia eroja.

Itse edustan induktiivista ja empiiristä tutkimusta. Taustani on historiantutkimuksessa, ja lähden helpommin liikkeelle monipuolisen lähdeaineiston hamuilemisesta – toki sitten, kun minulla on esim. mielessä joku etenemissuunnitelma ja lopullisen tutkielman alustava jäsentely. Taustani on voimakkaasti myös laadullisessa tutkimuksessa, ja tässä kirjoituksessa sivuutankin sellaiset sosiaalisen median ja Internetin tutkimusmenetelmät, joiden perusviritys on lähtökohtaisesti pelkästään määrällinen. Mielenkiintoisia tutkimussuuntauksia tällä alueella ovat niin kutsuttu webometriikka ja webanalytiikka, joissa muun muassa analysoidaan verkkosivuille suuntautuvaa liikettä, linkityksiä, käyttäjävirtoja ja kommentteja. Monelle kaupallisen tason toimijalle sosiaalisen median tutkimusmenetelmät ovat nimenomaan tätä analytiikkaa ja metriikkaa, jota tuntemalla pyritään kehittämään sivustojen vetovoimaa ja markkinointia sekä palvelemaan asiakkaita yksityiskohtaisemmin kuin kertomalla nettisivujen latausmääriä (ks. esim. Ylen Webinaari Sosiaalisen median verkosto 8).

Sosiaalinen media – välikappale, työkalu vai tutkimuskohde?

Kun puhutaan sosiaalisen median tutkimusmenetelmistä, on vielä eroteltava kaksi muuta tasoa: Onko kyse sosiaalisen median tutkimuksesta ilmiönä tai ilmiöiden kimppuna? Vai tarkoitetaanko sosiaalisen median tutkimusmenetelmillä niitä sosiaalisen median omia keinoja, joilla voidaan rikastaa minkä tahansa ilmiön tutkimusprosessia? Näiden kahden poolin välillä on vielä kolmas tapaus, jossa tutkimuksen kohteena ei ole sosiaalinen media itsessään (teknologiana, mediana, toimintana, uudenlaisen sosiaalisuuden muotona) vaan joku muu ilmiö, jota koskeva aineisto kootaan sosiaalisen median kautta. Tällöin yksi riski on sama kuin nettitutkimuksessa laajemminkin: Paradoksaalista kyllä sosiaalinen media on vain väline, jonka välineelliseen erityisluonteeseen liittyviä kysymyksiä ei pohdita. Seurauksena on paitsi pinnallisia tutkimustuloksia myös tutkimuseettisiä ongelmia, jos vaikkapa opinnäytetyötä varten kerätään nettikeskustelumateriaalia välittämättä tekstien kirjoittajien anonymiteetistä tai alkuperäisestä julkaisukontekstista ja tarkoituksesta. Tätä teemaa ovat käsitelleet esimerkiksi Riikka Turtiainen ja Sari Östman artikkelissaan ”Tavistaidetta ja verkkoviihdettä. Omaehtoisten verkkosisältöjen tutkimusetiikkaa” (teoksessa Maarit Grahn ja Maunu Häyrynen (toim.) Kulttuurituotanto – Kehykset, käytäntö ja prosessit. SKS, Helsinki 2009, Jouni Huhtasen tekemä kirja-arvostelu).

Jos tutkimuksen kohteena on sosiaalinen media tai joku sen osa-alue itsessään, tutkimusmenetelmiä on monia – niin kuin aina muulloinkin. Tyypillisesti tutkimusmenetelmät kumpuavat tutkijan aiemmasta tieteenalallisesta leimautumisesta (kuten minulla historiasta, sosiologiasta ja uskontotieteestä), jota voivat maustaa uudet kiinnostuksen kohteet. En oikein usko, että olisi ainakaan kovin monta erityismenetelmää sosiaalisen median tutkimukseen, vaikka vakiintuneet tutkimusmenetelmät saavat uusia piirteitä siirryttäessä esimerkiksi etnografiasta (haastattelut, osallistuva havainnointi jne.) virtuaalietnografiaan tai tekstianalyysistä hyper- ja kybertekstianalyysiin.

Oma näkemykseni on, että uusia ilmiöitä pitää tutkia kokonaisvaltaisesti ja monipuolisesti, erilaisilla aineistoilla, menetelmillä ja erilaisia teorioita hyödyntäen ja rakennellen. Sosiaalisen median, Internetin ja laajemmin digitaalisen kulttuurin tutkimus onkin usein sukua triangulaatiolle. Käytettävistä menetelmistä voidaan muodostaa jonkinlainen triangulaatiomatriisi, joka kokoaa ne tutkimukselliset lähestymistavat, joita tutkija ajattelee hyödyntää. Tätä teemaa olen käsitellyt toisaalla, joten en tässä kirjoituksessa mene yksityiskohtiin.

On sosiaalisessa mediassa toki uudentyyppisiäkin tutkimusmenetelmiä, jotka eivät kohdistu pelkästään sosiaalisen median tutkimukseen. Esimerkiksi ajatus tieteentekemisen joukkoistamisesta tai tutkimusparvesta vaikuttaa kehittelemisen arvoiselta. Parveuttaminen on holistisena metamenetelmänä hieman sukua triangulaatiomatriisille, vaikka toimiikin eri tasolla. Tutkimusparvi hyödyntää toiminnassaan ketterästi mikroblogeja ja avoimia wikiympäristöjä. Tutkimusparveen osallistuvat kertovat omista tutkimusideoistaan, joita voidaan käsitellä yhdessä. Kyse ei ole pelkästään tutkimuskohteista tai tutkimusmenetelmiä koskevista ideoista vaan myös muuhin tieteentekemiseen (julkaiseminen, tutkijankoulutus jne.) liittyvistä ideoista ja avoimista kehityskohteista. Tutkimusparvi voi jakaa (tutkimus)ongelman osiin, joihin yksittäiset jäsenet etsivät ratkaisua omien kiinnostustensa ja erityisosaamisensa avulla. Tutkimusparvea voisi käyttää myös tutkimusaineiston analyysiin – ei välttämättä niin, että parven avulla saataisiin joku mekaaninen aineistonkäsittelyprosessi (esim. suuren aineiston sisältöluokittelu tai haastattelumassan litterointi) suoritettua. Pikemminkin parvi voisi toimia ideointiryhmänä, joka voisi avata yksittäiseen tutkimusaineistoon useita mahdollisia näkökulmia. Sosiaalisen median hyödyntäminen tieteellisessä joukkoistamisessa on hyvä idea, mutta se ei välttämättä aina toimi eikä kaikkien tutkimusongelmien osalta. Mitä jos jollekin tutkimusteemalle ei esimerkiksi löydy parvea, joka lähtisi viemään käsittelyä eteenpäin? Tarkoittaako se automaattisesti sitä, että idea on huono? No ei tarkoita. Tutkimusparvesta enemmän tietävät voivat kommentoida tänne tarkemmin, mihin parviajattelu sopii ja mihin se mahdollisesti ei sovi: mitkä ovat sen mahdollisuudet ja rajat?

Sosiaalinen media tutkijan arjessa

Sosiaalisen median työkaluja voi hyödyntää hyvin myös arkisessa, epäsosiaalisessa tai pienen ryhmän tutkimustoiminnassa. Sosiaalista mediaa on mahdollista käyttää tutkimuksesta viestimiseen ja tutkimusverkostojen ylläpitoon. Facebookin ja Twitterin tapaiset palvelut toimivat esimerkiksi sisäänheittäjinä laajempiin tieteellisiin sisältöihin. Twitterin ja erilaisten synkronisten viestintäjärjestelmien (esim. irc) avulla voi toteuttaa keskustelua ja kommentointia. Omassa oppiaineessamme olemme tavallaan myös korvanneet yliopistohallinnon tarjoamat työajanhallintajärjestelmät (kuten Sole) Facebookilla. Meillä on oma sisäinen ryhmä, jossa oppiaineemme henkilökunnan jäsenet kertovat, mitä päivän aikana ovat aikeissa tehdä ja mitä saivat tehtyä. Ryhmän käyttö on vapaaehtoista ja vapaamuotoista. Sitä ei ole tarkoitettu työajan kyttäämiseen tai työnarkomanian hehkuttamiseen vaan pikemminkin vertaistukeen sekä itseterapeuttiseen purkamiseen sekä lokikirjoittamiseen. Tämä sopii pienen ja tutun työyhteisön välineeksi.

Samantyyppinen funktio on myös tutkimusblogeilla, jotka voivat olla julkisia, täysin yksityisiä tai sitten vaikkapa väitöskirjan ohjaajan ja ohjattavan jakamia. Tutkimusblogit voivat liittyä tiettyyn projektiin, opinnäytetyöhön tai sitten ne voidaan fokusoida vaikkapa kirjallisuusvinkkien jakamiseen ja muistilistojen tekemiseen itselle. Blogikirjoitukset ovat yleensä laajempia ja tätä kautta ehkä analyyttisempiä kuin esim. Facebook-lokikirjoittamisessa. Kaikkia edellä mainittuja olemme kokeilleet, ja minusta ne ovat osoittautuneet varsin toimiviksi tilanteessa, jossa tutkimuskiinnostus kohdistuu nimenomaan digitaaliseen kulttuuriin ja tutkimuksen tekijät ovat aktiivisia netinkäyttäjiä.

Olemme käyttäneet Facebookia myös intensiivisemmän kenttätyön ja kirjaprojektien työkaluna. Esimerkiksi kesällä toteutimme pelituunausprojektin, jossa tuunattuja pelejä esiteltiin ja peluutettiin SuomiAreena-keskustelutilaisuuden yhteydessä. Projektiryhmä keräsi pelisessioista palautetta ja kirjoitti omia havaintojaan suljettuun Facebook-ryhmään. Myös tämä osoittautui varsin toimivaksi työtavaksi, mutta tämäntapainen työskentely vaatii sekin motivoituneen ja Facebookin käyttöön tottuneen ryhmän. Ongelmana sosiaalisten median työkalujen ja palvelujen kanssa kun on se, että niitä on niin paljon, että kaikkia uusia ei koko ajan jaksa opetella käyttämään.

Teknologian historiapuhe ja perinnepuhe

elokuu 4, 2010

Olen tutkinut useita vuosia teknologian kulttuurihistoriaa sekä yhä enemmän teknologista historiakulttuuria. Tutkimukseni on monesti liittynyt teknologisiin puheen tapoihin, diskursseihin, ja huomasin, että monet tänä vuonna julkaistavat tutkimukseni viittaavat sivulauseenomaisesti tässä suhteessa taas uuteen suuntaan. Työlistalla tuleekin olemaan artikkeli, jossa yritän syntetisoida erityisesti tietotekniikkaan ja mediateknologiaan liittyvää muistamis- tai muistelupuhetta. Kirjaan tähän muutamia alustavia huomioita, joiden pohjalta käsittelyä olisi tarkoitus syventää sekä empiirisesti että teoreettisesti. Tämänhetkiset huomiot perustuvat muun muassa peliarvosteluja sekä SKS:n Kansanrunousarkiston teknologia-aiheisia keruukyselyjä sisältäviin aineistoihini (kunhan niitä koskevat artikkelit ilmestyvät tämän vuoden aikana, laitan tänne viitetiedot).

Ohessa on paraatiesimerkki muistamispuheesta, josta voi bongata useita tyypillisiä piirteitä ja elementtejä: viittaukset menneeseen aikaan, historiallisuuteen, klassisuuteen, tuttuuteen, kokemuksellisuuteen, retroiluun, murroksiin, muistoihin ja muisteluun, veteraaneihin ja ”naavapartaisiin huru-ukkoihin” ja niin edelleen:

”80-luvun alkuvuosina Midway-yhtiö loi monta klassista kolikkopeliä, joita käännettiin kaikille sen ajan lukuisille mikrotietokoneille. Naavapartaisten huru-ukkojen iloksi edelleen sinnittelevä Midway on pakannut seitsemän historiallista kolikkopeliään Windows-kuoriin. Nuoremman sukupolven edustajat voivat olla varmoja kulttuurishokista.[…] Pelit olivat yksinkertaisia, mutta niihin pyrittiin injektoimaan ennenkaikkea mehevä pelattavuus. Myös Midwayn kokoelman kaikki seitsemän peliä edustavat tiukasti tätä varhaista aikaa, ajalta ennen 1983-1984 videopelien Suurta Romahdusta. Monet pelit kantavat tuttuja, klassisia nimiä.[…] eivätkä Windows-käännöksetkään kohdelleet kullattuja muistoja epäkohteliaasti.[…] Retropelien toiminnassa ei ole valittamista.[…] positiivinen kokemus, ja omiaan kolikko/tietokonepelien historiasta kiinnostuneille ja 80-luvun alun muistojaan viritteleville mikroveteraaneille.” (Jukka O. Kauppinen: Midway Arcade’s Greatest Hits -pelikokoelman arvostelu, MikroBitti 5/1998.)

Tavoitteeni on analysoida oheisenkaltaisia tekstejä ja niiden ominaispiirteitä tarkemmin, mutta tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että teknologisen muistamispuheen voi jakaa kahteen toisistaan osin poikkeavaan tyyliin, historiadiskurssiin ja perinnediskurssiin (tai perintödiskurssiin). Kumpikin on julkisia puheentapoja, mutta ne tulevat myös esiin yksittäisten käyttäjien kertoessa teknologiakokemuksistaan. Molemmat rakentuvat jaetun kokemuksen ja yhteisöllisyyden kautta, mutta nähdäkseni toimintalogiikat ovat erilaisia. Historiapuhe tavoittelee useammin jonkun käyttäjäryhmän tai kansainvälisen käyttäjäyhteisön tietynlaista ylevää historiatajua, jolloin muistelun taustalla soivat mahtavat ja vaikuttavat sibeliaaniset (tai pelien yhteydessä esim. ronhubbardiaaniset) sävelet. Historiapuheessa vilisevät voimakkaammin suurmiehet ja suuret käännekohdat, murrokset, keksinnöt, klassikot ja romahdukset.

Perinnepuhe saa tenhonsa kansanomaisuudesta, omakohtaisesta arjen kokemuksesta, oivalluksista, sutkautuksista ja yksilötarinoista. Sitä maustetaan esimerkiksi omakohtaisilla tuntemuskuvauksilla, eksplisiittisellä puheella perinteisyydestä sekä sananlaskuilla. Perinnepuhe korostaa enemmän jatkuvuutta ja säilyttämistä kuin historiallista muutosta ja vallankumouksia. Kumpikin diskurssi voi esiintyä samoissa teksteissä sisäkkäin.

Olen tutkinut useita vuosia teknologian kulttuurihistoriaa sekä yhä enemmän teknologista historiakulttuuria. Tutkimukseni on monesti liittynyt teknologisiin puheen tapoihin, diskursseihin, ja huomasin, että monet tänä vuonna julkaistavat tutkimukseni viittaavat sivulauseenomaisesti tässä suhteessa taas uuteen suuntaan. Työlistalla tuleekin olemaan artikkeli, jossa yritän syntetisoida erityisesti tietotekniikkaan ja mediateknologiaan liittyvää muistamis- tai muistelupuhetta. Kirjaan tähän muutamia alustavia huomioita, joiden pohjalta käsittelyä olisi tarkoitus syventää sekä empiirisesti että teoreettisesti. Tämänhetkiset huomiot perustuvat muun muassa peliarvosteluja sekä SKS:n Kansanrunousarkiston teknologia-aiheisia keruukyselyjä sisältäviin aineistoihini (kunhan niitä koskevat artikkelit ilmestyvät tämän vuoden aikana, laitan tänne viitetiedot).

Ohessa on paraatiesimerkki muistamispuheesta, josta voi bongata useita tyypillisiä piirteitä ja elementtejä: viittaukset menneeseen aikaan, historiallisuuteen, klassisuuteen, tuttuuteen, kokemuksellisuuteen, retroiluun, murroksiin, muistoihin ja muisteluun, veteraaneihin ja ”naavapartaisiin huru-ukkoihin” ja niin edelleen:

”80-luvun alkuvuosina Midway-yhtiö loi monta klassista kolikkopeliä, joita käännettiin kaikille sen ajan lukuisille mikrotietokoneille. Naavapartaisten huru-ukkojen iloksi edelleen sinnittelevä Midway on pakannut seitsemän historiallista kolikkopeliään Windows-kuoriin. Nuoremman sukupolven edustajat voivat olla varmoja kulttuurishokista.[…] Pelit olivat yksinkertaisia, mutta niihin pyrittiin injektoimaan ennenkaikkea mehevä pelattavuus. Myös Midwayn kokoelman kaikki seitsemän peliä edustavat tiukasti tätä varhaista aikaa, ajalta ennen 1983-1984 videopelien Suurta Romahdusta. Monet pelit kantavat tuttuja, klassisia nimiä.[…] eivätkä Windows-käännöksetkään kohdelleet kullattuja muistoja epäkohteliaasti.[…] Retropelien toiminnassa ei ole valittamista.[…] positiivinen kokemus, ja omiaan kolikko/tietokonepelien historiasta kiinnostuneille ja 80-luvun alun muistojaan viritteleville mikroveteraaneille.” (Jukka O. Kauppinen: Midway Arcade’s Greatest Hits -pelikokoelman arvostelu, MikroBitti 5/1998.)

Tavoitteeni on analysoida oheisenkaltaisia tekstejä ja niiden ominaispiirteitä tarkemmin, mutta tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että teknologisen muistamispuheen voi jakaa kahteen toisistaan osin poikkeavaan tyyliin, historiadiskurssiin ja perinnediskurssiin (tai perintödiskurssiin). Kumpikin on julkisia puheentapoja, mutta ne tulevat myös esiin yksittäisten käyttäjien kertoessa teknologiakokemuksistaan. Molemmat rakentuvat jaetun kokemuksen ja yhteisöllisyyden kautta, mutta nähdäkseni toimintalogiikat ovat erilaisia. Historiapuhe tavoittelee useammin jonkun käyttäjäryhmän tai kansainvälisen käyttäjäryhmän tietynlaista ylevää historiatajua, jolloin muistelun taustalla soivat mahtavat ja vaikuttavat sibeliaaniset (tai pelien yhteydessä esim. ronhubbardiaaniset) sävelet. Historiapuheessa vilisevät voimakkaammin suurmiehet ja suuret käännekohdat, murrokset, keksinnöt, klassikot ja romahdukset.

Perinnepuhe saa tenhonsa kansanomaisuudesta, omakohtaisesta arjen kokemuksesta, oivalluksista, sutkautuksista ja yksilötarinoista. Sitä maustetaan esimerkiksi omakohtaisilla tuntemuskuvauksilla, eksplisiittisellä puheella perinteisyydestä sekä sananlaskuilla. Perinnepuhe korostaa enemmän jatkuvuutta ja säilyttämistä kuin historiallista muutosta ja vallankumouksia. Kumpikin diskurssi voi esiintyä samoissa teksteissä sisäkkäin.