Suomen graafisessa teollisuudessa tapahtui muutoksia ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Suurliikemies Amos Anderson hankki omistukseensa 1869 perustetun Tilgmannin kivipainon vuonna 1916. Muutaman vuoden kuluessa Anderson osti myös useita muita kivipainoja. 1920-luvun puolivälissä Tilgmannin yhteyteen perustettiin Kuvataide-niminen osasto, joka alkoi tuottaa kuvapainotuotteita postikorteista ja kartoista kuvakirjoihin, peleihin ja askartelutarvikkeisiin. Tässä kirjoituksessa keskityn Kuvataiteen sotienvälisiin pelijulkaisuihin, sillä osastosta tuli 1920–1930-luvuilla merkittävin suomalainen lautapelijulkaisija. Myöhemmin Kuvataide on tullut tunnetuksi muun muassa Afrikan Tähden (1951) ensimmäisenä julkaisijana.
Tilgmann oli ollut melkein koko toimintansa ajan tekemisissä myös pelien kanssa. Yhtiöstä oli tullut jo 1800-luvun lopulla Suomen suurimpia pelikorttivalmistajia yhdessä Turun Kivipainon kanssa. 1900-luvun puolella nämä yhtiöt sopivat muiden valmistajien kanssa yhteistyöstä eli käytännössä kartellista. Ja kun Amos Anderson oli ostellut useita kivipainoja, niin lähes kaikki suomalainen pelikorttivalmistus oli samassa omistuksessa, vaikka yhtiöt tekivät ja myivät kortteja omilla nimillään (ks. aiempi blogikirjoitus).
Kivipainot julkaisivat itse tai painoivat toisille kustantajille myös lautapelejä. Tilgmannin varhaisia omia pelejä oli esimerkiksi 1872 julkaistu Vaellus lyyran saantiin (ruots. Vandringen till lyran, Kansalliskirjaston digikokoelmassa). Siinä pelaajat etenivät laudalla noppaa heittäen sekä opiskelivat suorittaakseen ylioppilastutkinnon ja saadakseen ylioppilaslakin. 1897 yhtiö julkaisi puolestaan samana vuonna käytyä Kreikan ja Turkin lyhyttä sotaa kuvanneen Risti ja puolikuu -pelin (ruots. Korset och halfmånen, Kansalliskirjaston digikokoelmassa). Sen lisäksi Tilgmann painoi monia muiden kustantamia lautapelejä.
Kuvataide-nimisen erikoisosaston perustaminen Tilgmannin yhteyteen liittyi todennäköisesti yhtiöiden omistusjärjestelyihin. Järjestelyjen myötä Tilgmannin toimitusjohtajaksi oli tullut Oskar Öflund (1876–1947), jonka painotalo Öflund & Pettersson oli siirtynyt Andersonin omistukseen. Öflund perusti Kuvataiteen, koska pyrki pitämään painon pyörimässä. Kuvataiteen johtajana 1928–1952 toimineen graafikko- ja pilapiirtäjäpioneeri Oscar Furuhjelmin (1880–1963) kirjoittaman julkaisemattoman historiakatsauksen mukaan uusi osasto alkoi toimittaa tuotteita myyntiin 1924, vaikka nimi Kuvataide – Bildkonst otettiin käyttöön vasta seuraavana vuonna.(Furuhjelm 25.2.1957. Furuhjelmiä olivat edeltäneet Kuvataiteen johtajina Lauri Björk 1924 –1925 ja Alexander Krause 1925–1927). Joululta 1924 löytyy tosin jo ainakin yksi lapsille tarkoitettuihin laskupeleihin liittyvä pikkumainos, jossa nimi Kuvataide esiintyy ja jossa yhtiön osoite on sama kuin Tilgmannin painon osoite (US 12.12.1924).
Pelejä ja pelintekijöitä
Vuoden 1925 jouluksi Kuvataide oli saanut myyntiin jo suuremman määrän tuotteita. Lotta-Svärd-yhdistyksen Joululotta-lehdessä Tilgmannin mainoksen yhteydessä esiteltiin noin 20 Kuvataiteen julkaisemaa seurapeliä ”vanhoille ja nuorille, opettavaisia, huvittavia”. Osa mainostetuista peleistä oli ilmestynyt jo edellisen vuoden puolella, ja ensimmäisten pelijulkaisujen joukossa oli useita Tammen, Myllyn ja Dominon tapaisia peliklassikoita sekä korttipelejä, kuten Hullunkuriset perheet, Musta Pekka ja Jöröjukka. Pelien ja muiden tuotteiden rajamailla olivat ennustuskortit.
Kuvataiteen valikoima laajeni entisestään vuonna 1926. Samalta vuodelta Kansalliskirjaston kokoelmista löytyy varhaisin digitoitu Kuvataiteen tuotehinnasto, joka oli ilmeisesti osaston kolmas tuoteluettelo. Furuhjelmin historiakatsauksen mukaan kesällä 1926 ilmestyi nimenomaan ensimmäinen kuvitettu hinnasto. Hinnastossa lueteltiin kuutisenkymmentä erilaista yhtiön pelijulkaisua, joiden lisäksi Kuvataide myi pelkkiä pelilautoja shakin ja tammen tapaisiin peleihin, pelinappuloita, peliohjeita, usean pelin kokoelmapaketteja sekä neljän Amos Andersonin omistuksessa olleen yhtiön, Tilgmannin, Weilin & Göösin, Lilius & Hertzbergin ja Turun Kivipainon pelikortteja.
Vuoden 1926 Kuvataiteen hinnastossa mainittiin useiden lastenkirjojen yhteydessä niiden kuvituksen tekijät, joissain tapauksessa tekstien kirjoittajat, jos he olivat eri henkilöitä. Myös postikorttien piirtäjiä mainittiin, mutta pelien tekijöitä ei nimetty. Tämä kertoo luultavasti siitä, että pelejä tai niiden elementtejä ei pidetty kovinkaan vahvasti taideteoksina vaan ne olivat sarjatuotantotuotteita, joiden katsottiin perustuvan pelimekaniikaltaan tai visuaaliselta ilmeeltään usein niin vanhoihin esikuviin, ettei niihin liitetty erityistä yksilöityä tekijyyttä. Mutta sitten kun muualla tunnustetut taiteilijat ja muut tekijät alkoivat suunnitella pelejä tai niiden osa-alueita, tilanne muuttui ainakin osittain – tosin hitaasti. Vuoden 1930 Kuvataiteen hinnastossa numero 4 pelien tekijöistä nimeltä mainittiin ainoastaan Kalevala-korttipelin kuvittaja A. (Albert) Gebhard (1869–1937), jonka nimi nostettiin esiin myös pelin lehtiarvioissa. Vuoden 1940 hinnastossa numero 8, joka löytyy myös digitoituna, ei lukenut enää minkään tuotteen yhteydessä tekijätietoja.
Pelien tekijöistä saa joitain tietoja kuitenkin muista lähteistä. Vuonna 1930 ilmestyneen, teemaltaan muista peleistä poikenneen ja Lapuan liikkeen talonpoikaismarssia käsitelleen Lapuanpelin laudan alakulman nimimerkin perusteella olemme tunnistaneet pelin tekijäksi Monica Ehrströmin (1903–1986) (julkaisemme aiheesta laajan artikkelin toisaalla). Hän teki Kuvataiteelle myös pari kirjaa sekä Nuoren neidon kohtalon ennustustaja -korttisarjan (kuva korteista Finnassa). Ehrström oli monipuolinen kirjoittaja, kuvittaja ja taiteilija, josta myöhemmin tuli myös suomalaisen nukketeatteritaiteen pioneeri.
1932 julkaistun Lippusignaalipelin kannesta, jossa on kuva Suomen Joutsen -laivasta, löytyvät nimikirjaimet B. E. U.(-n tai -r). Saman nimikirjaimet ovat myös pelilaudan kulmassa, mutta en ole vielä selvittänyt, kuka pelin piirtäjä tai yleisemminkin tekijä on.
Tarkempia signeerauksia löytyy muutamista Kuvataiteen peleistä tai niiden kansikuvista. Yksi sotien välisen ajan Kuvataiteen lautapelin tarkka signeeraus löytyy vuonna 1934 julkaistusta Partiopelistä, jossa tekijänä oli Eric Vasström (tai Wasström, 1887–1958) (laudassa signeeraus Vasström 1934 ja kansikuvassa Eric Vasström -34). Hän oli pilapiirtäjä, kuvataiteilija ja taidemaalari, mutta samalla myös aktiivinen suojeluskuntalainen ja Suomen ruotsinkielisen partiojärjestön päällikkö 1929–1939. Täten voi ajatella, että hänen nimensä laudassa oli Partiopelin laadun tae ja helpotti pelin myyntiä partiolaisille. Kuvituksen lisäksi Vasström oli luultavasti suunnitellut koko pelin, ja siihen viittasi esimerkiksi Uudessa Suomessa 20.12.1934 ilmestynyt pelin esittelyteksti. Aiemmin Suomessa oli ilmestynyt myös muita partioaiheisia pelejä, mutta niiden tekijöistä ei ole tietoa.
Samassa Uuden Suomen jutussa mainittiin toinen Kuvataiteen peliuutuus, Lintupeli. Sen tekijäksi todettiin Ivar Hortling (1876–1956), joka oli kieltenopettaja, rehtori ja lintutieteilijä. Hän oli myös yksi Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen sen lehden Ornis Fennican perustajista ja lehden toimittaja seitsemän vuotta. Hän kirjoitteli muutenkin aktiivisesti. Hortling oli samaten hänkin suojeluskuntalainen. Kuvataide oli jo aiemmin julkaissut samantapaisen pelin, Kasvistopelin, ja molempia pelattiin korteilla, mutta Kasvistopelin tekijä ei ole vielä tullut ilmi.
Vasströmin ja Hortlingin mainitseminen pelien yhteydessä liittyi luultavasti heidän asiantuntija-asemaansa. Ei ole tietoa, pyysikö yritys heitä suunnittelemaan oman asiantuntijuusalansa pelejä vai ehdottivatko he itse pelien tekemistä. Oletettavasti he ovat kuitenkin liikkuneet samassa suomenruotsalaisten piirissä kuin yrityksen keskeiset henkilöt. Ja ainakin Vasströmillä oli jo aiempaa kokemusta lautapelien tekemisestä.
Salpausselkä -pelin kannen ja laudan on signeerannut puolestaan E. Finne. En ole vielä selvittänyt, kuka hän oli. Peli on ilmestynyt luultavasti 1930-luvun lopulla, sillä se mainittiin Pikku Matti -lastenlehdessä 1/1939 julkaistussa Kuvataiteen mainoksessa. Peli on myös eri kuin Kustannus Oy Tarun 1929 julkaisema Salpausselän hiihto, jonka kuvittaja oli Eric Vasström, joka kuvitti myös samoin Tarun julkaiseman Suomen Suurmiehiä -pelin (HS 2.12.1929).
Pelien jaotteluja Kuvataiteen hinnastoissa
Pelityyppejä käsittelevä akateeminen tutkimus on keskittynyt pitkälti digitaalisiin peleihin (pelien tyyppiluokitteluista ks. esim. Kemppainen 2012). Tutkijoiden ja arvioiden lisäksi pelivalmistajat tyypittelevät pelejä. Tämä näkyi hyvin myös Kuvataiteen tuotehinnastoissa ja lehtimainoksissa. Kuvataide jakoi pelinsä ryhmiin muun muassa sen mukaan, olivatko pelit kaksikielisiä vai suomen- tai ruotsinkielisiä, mutta käytti myös muita ryhmittelytapoja, jotka todennäköisesti perustuivat ainakin osittain vakiintuneisiin käsityksiin pelien keskinäisistä sukulaisuussuhteista ja ennen kaikkea peleihin liittyvistä vuorovaikutustilanteista.
Vuoden 1926 hinnastossa Kuvataide jaotteli pelinsä seurapeleihin, yksinpeleihin, puzzlepeleihin, korttipeleihin sekä pelikortteihin. Seurapelien ryhmä sisälsi shakin, tammen ja myllyn tapaisia klassisia pelejä, mutta myös sekalaisen joukon muita useamman hengen pelejä. Ne perustuivat esimerkiksi nopan heittoon ja sitä kautta onneen tai sitten näppäryyteen (esim. Lentävät hatut). Useimmista peleistä ei nimen perusteella pysty päättelemään niiden luonnetta, mutta Kuvataide julkaisi myös joitakin opetukseen liittyviä pelejä (esim. edellä mainitut matematiikkaan liittyneet pelit). Seurapelit olivat siis sellaisia pelejä, joita nykyään kutsuttaisiin ehkä digitaalisen pelaamisen kontekstin takia moninpeleiksi tai pelkästään lautapeleiksi.
Yksinpelit olivat nimensä mukaisesti pelejä, joiden pelaamisessa ei tarvittu pelikumppaneita, vaikka varsinkin jossain tapauksissa pelejä pystyi pelaamaan myös yhdessä, esimerkiksi vuorotellen tai niin, että yksi pelasi ja muut joko katselivat tai antoivat sen lisäksi ohjeita. Kuvataiteen hinnastossa 1926 yksinpelien joukossa oli esimerkiksi Fortuna sekä muita puisella laudalla kuulilla pelattavia pelejä. Hinnaston kuvan Fortuna näyttää pitkälti samalta kuin myöhempi tunnettu Juho Jussilan tehtaan Fortuna, mutta ero tuossa vaiheessa oli nimenomaan siinä, että Kuvataide määritteli Fortunan yksinpeliksi.
Puzzlepelit olivat erilaisia puisia tai muista materiaalista valmistettuja esineitä, joiden rakenteellisten arvoitusten ratkaiseminen vaati kärsivällisyyttä ja oivaltamista. Puzzle-sanaa oli käytetty englanninkielessä peleihin tai leluihin viittaavassa yhteydessä jo 1800-luvun alussa (Oxford English Dictionary), ja Kuvataiteen hinnastot osoittavat, että englanninkielinen nimitys oli levinnyt 1900-luvun alussa jo suomen- ja ruotsinkieleen. Puzzlepeli-nimitystä on siis käytetty paljon pidempään kuin digitaalisten pelien lajityyppinä, jota kautta monet tuntevat nimityksen nykyään.
Vuosien varrella tavat jaotella pelejä muuttuivat hiukan. Vuoden 1930 Kuvataiteen hinnastossa pelit jaoteltiin peleihin (aiemmat seurapelit), yksinpeleihin ja korttipeleihin. Sekä yksipelien ja korttipelien joukossa oli nyt useita puzzlepelejä. Yksinpelejä hinnastossa kuvattiin edelleen seuraavalla määrittelyllä: ”Yksinpelit ovat jo vanhastaan suosittuja lasten huvituksia.” Joukossa olikin esimerkiksi Archimedespuzzle, joka viittasi todennäköisesti niin kutsuttuun Arkhimedeen laatikkoon (tunnettu myös esim. nimellä Ostomachion), jonka palasista pystyi kokoamaan erilaisia näköiskuvioita.
Korttipelien joukossa olivat edelleen esimerkiksi Hullunkuriset perheet ja Musta Pekka. Niiden lisäksi Kuvataide valmisti korttipelejä, jotka olivat vähintään osittain tehty opetustarkoituksiin. Tällaisia pelejä olivat Aapispeli, Lippupeli ja Kasvistopeli, joka oli ”[m]ukava ja lapsille hyödyllinen kasvien oppipeli.” Korttipelejä olivat myös esimerkiksi Filmia, jonka 70 kortissa olivat ”yleisön suosimain filmitähtien muotokuvat”. Elokuva-aiheinen peli olikin ajankohtainen ja liittyi omalta osaltaan uudenlaiseen filmitähtijulkisuuteen, joita tuottivat myös elokuviin keskittyneet kuvalehdet. Filmia-pelistä pystyi myös ottamaan 52 ja käyttää niitä pelikortteina, mikä vaikuttaa peruspelikorteista maksetun leimaveron kiertämiseltä, sillä Filmia-korttipakka oli selvästi halvempi (hinta 5 markkaa 50 penniä) kuin vaikkapa Tilgmannin tai Turun Kivipainon pelikorttipakka (korttipakkojen hinnat noin 20 markkaa, jonka päälle tuli 10 markan leimavero).
Yleisen pelit-kategorian alta löytyivät muun muassa Autokilpailu-peli ”joka käyttää nykyään käytettyjä automerkkejä”, urheilupeli Stadion, maanpuolustushenkinen Suojeluskuntamanööverit sekä Taikataituri, joka kuvan perusteella näytti enemmän taikurinvälinepaketilta kuin peliltä. Luettelossa myös aiemmin mainittu Lapuanpeli esiteltiin uutuuspelinä, jonka aiheena oli ”Talonpoikaismarssi hauskana seurapelinä”.
Vuoden 1940 hinnastossa pelit oli puolestaan jaettu peleihin (eli taas lähinnä aiemmat seurapelit), korttipeleihin ja askartelupeleihin, joiden nimi ruotsiksi oli puzzlespel. Nimitysten muutokset saattoivat liittyä arkihavaintoon, että aina ei pystynyt yksiselitteisesti määrittelemään, oliko peli tarkoitettu yksin vai ryhmässä pelattavaksi. Ja etenkin 1920–1930-lukujen taitteessa alkoi yleistyä uudenlainen terminologia, jossa seurapeli-sanan lisäksi tietynlaisiin peleihin viitattiin yhä useammin myös ajanvietepeleinä. Pelit-kategoriassa oli edelleen keskenään hyvin erilaisia pelejä, yhtäältä tammi ja mylly mutta toisaalta myös sellaisia nimekkeitä, kuten Pörssipeli, Liikennepeli (”Opettavainen ja hyödyllinen peli lapsille tänä vilkasliikenteisenä aikana.”), Tonttupeli (”Hupaisa peli pikkuväelle”), Radiopeli, Lumikki-satupeli, Upotussota, Merisotapeli ja Jalkapallomestari. Pelien aiheissa näkyivät siis monet ajankohtaisilmiöt ja kansainväliset populaarikulttuurin virtaukset, mutta samalla peleillä tavoiteltiin erilaisista peleistä kiinnostuneita kohderyhmiä, pienempiä lapsia ja vähän vanhempia, tyttöjä ja poikia. Valtaosaltaan pelit kuitenkin vaikuttavat suunnatuilta lapsille ja nuorille, eivät aikuisille. Useita vuoden uutuuspelejä kuvailtiin nimen lisäksi jollain selitysvirkkeellä, aiempia pelejä ei.
Syy siihen, miksi puzzlepeli korvautui suomenkielessä askartelupelillä, liittyi todennäköisesti yhtäältä haluun suomentaa ja selventää käytettyä sanastoa. Askartelupeli kattoi nimityksenä myös hieman laajemman joukon pelejä kuin puzzle-sana ja viittasi siihen, että peleissä saattoi älyllisen ongelmanratkaisun lisäksi olla kyse pitkäjänteisemmästä elementtien yhdistelystä, erottelusta ja esimerkiksi rakentelusta. Useiden askartelupelien nimissä oli edelleen puzzle-sana (esimerkiksi uudet Walt Disneyn suosikkeihin viittaavat Mikki- ja Minni -puzzlet), mutta niiden lisäksi samaan askartelupelien kategoriaan Kuvataide oli sijoittanut 5 possua- ja Suomen vaakuna -nimiset pelit.
Kotimaisuuden eetos
Kuvataiteen mainonnassa, tuoteluetteloissa, yhtiötä koskevassa kirjallisuudessa sekä jopa peliarvosteluissa huomio kiinnittyy kotimaisuuden vahvaan painotukseen. Esimerkiksi vuonna 1942 jatkosodan aikana julkaistussa Suomen kirjapainotaidon historiateoksessa todettiin Kuvataiteen kuvakirjojen, seurapelien ja muiden vastaavien tuotteiden korvanneen ”suurimmaksi osaksi aikaisemmin ulkomailta tapahtuneen tuonnin.” (Suomen kirjapainotaidon historia, 325)
Rahapelihistorian tutkija Riitta Matilainen on (2017, 61) nimittänyt taloudelliseksi nationalismiksi toimintaa, jossa esimerkiksi kotimaisten rahapelimonopolien luomista ja ylläpitoa on perusteltu kansallisilla eduilla. Kuvataidetta koskeva keskustelu alkoi nopeasti painottaa saman tyyppistä asiaa, jota voisi kutsua myös kotimaisuuden eetokseksi eli moraaliseksi puheenparreksi siitä, miten kuluttajien pitäisi pelien ja muiden lastentuotteiden osalta suosia ulkomailta tuotujen tuotteiden sijasta kotimaisia. Kotimaisuuden eetosta perusteltiin ensinnäkin yleisillä syillä, joita ei niinkään liitetty työllisyyteen vaan pikemminkin siihen, että valuutta ei karkaisi ulkomaille. Kotimaisten tuotteiden paremmuutta saatettiin perustella myös halvemmalla hinnalla ja paremmalla laadulla. Samankaltainen kotimaisuuden eetos on leimannut nykyään esimerkiksi porilaisen Tactic Gamesin (entinen Nelostuote, tunnettu mm. Kimblen ja Aliaksen valmistaja) markkinointia, jossa lautapelivalmistajan kansainvälisestä orientaatiosta huolimatta yritys painottaa tuotteiden ja työn kotimaisuutta (https://games.tactic.net/tactic/tapa-toimia/).
Kotimaisuus ei noussut esiin teemana Kuvataiteen parin ensimmäisen vuoden mainonnassa. Selkeästi se oli kuitenkin läsnä edellisestä kirjoituksesta tutun lastenkirjailija Arvid Lydeckenin (1884–1960) 18.12.1927 Helsingin Sanomissa julkaisussa arviossa, jossa hän esitteli lapsille ja nuorille tarkoitettuja ”joulujulkaisuja” eli joululahjoiksi tarkoitettuja uutuustuotteita, erityisesti kirjoja mutta Kuvataiteen osalta myös pelejä. Lydecken kirjoitti ensin muiden kustantajien kirjoista ja lopuksi Kuvataiteen tuotteista. Hän oli selvästi innostunut uuden kustannustoimijan profiilista, ja vaikkei sitä kirjoituksessaan maininnut, oli ehkä ollut itsekin siihen vaikuttamassa, koska Kuvataide julkaisi myös hänen omia kirjojaan. Kuvataide oli julkaissut esimerkiksi jo vuonna 1926 Lydeckenin kirjoittaman ja Arnold Tilgmannin (1902–1978) kuvittaman teoksen 10 possua. Myöhemmin Kuvataide julkaisi myös useita muita Lydeckenin kirjoja.
Lydeckenin alustus Kuvataiteen kotimaisuudesta oli suorastaan pamflettimainen ja julistava. Hän kirjoitti muun muassa seuraavasti etenkin kirjajulkaisuista, mutta myös pelit tulivat saman kotimaisuuden sateenvarjon alle: ”Tunnustuksella on varsinkin mainittava, että kaikki tekstit ovat kotimaisten kirjailijoiden alkuperäistä tuotantoa, samoin kuin ovat kuvat alkuperäiset ja kotimaiset. Meillä ollaan jo melkein ”tottuneet” nimettömiin, hämäräperäisiin julkaisuihin. Kuvataide tahtoo luoda jotakin omaa ja vallan uutta, ja sen tuotteet ansaitsevat huomiota ja tunnustusta. Ne ovat kerrankin kotimaisia. Suomessa ostetaan tavattoman paljon ulkomailla painettua kuvakirjarojua usein kalliimpaan hintaan kuin kuvataiteen nyt tarjoamat kirjat. Tämä seikka olisi yleisön varteenotettava kuvakirjoja valitessa. Kysykää nimenomaan kotimaisia kuvakirjoja!”
Lydecken jatkoi kirjoitustaan käsittelemällä pelejä, samalla yleisöön vetoavalla tavalla: ”Entä sitten lukemattomat pelit! Nyt juuri jouluksi on julkaistu joukko ”puzzlepelejä”, ne kysyvät kärsivällisyyttä ja taitoa, kahta hyvää seikkaa, ja ne ovat melkoista huokeampihintaiset kuin ulkomailta hankitut samantapaiset pelit. Käsillä on myöskin seurapelit ”Auto” ja ”Stadion” vallan nykyaikaiset, lapsille mielenkiintoiset pelit, erittäin kauniissa koteloissa.” Kotimaisuuden eetokseen yhdistyi muita arvoja, kuten säästäväisyyttä ja sitä, miten pelit ollessaan mielenkiintoisia ja esteettisesti kauniita pystyivät opettamaan lapsille myös tärkeitä hyveitä, kuten tässä tapauksessa kärsivällisyyttä ja taitoa, vaikkei Kuvataiteen tuotannossa vielä varsinaisia tiedollisia opetuspelejä ollutkaan.
Voi olla, että Kuvataiteen viljelemä kotimaisuuden eetos rakentui ja kehittyi yhtiön ja yhtiöstä kirjoittaneiden tahojen vuorovaikutuksessa. Kotimaisuus alkoi näkyä osaston mainonnassa yhä enemmän ja sen kautta taas uudet tuotteita esitelleet kirjoittajat omaksuivat saman esitystavan kirjoituksiinsa. Siinä missä kotimaisuus ei painottunut Kuvataiteen vuoden 1926 hinnaston alkuesittelyssä, niin vuoden 1930 hinnastossa se tuli esille: ”Vetoamme yhä edelleenkin siihen, että arvoisat asiakkaamme käsittävät välttämättömäksi täydentää alaamme sekä laatuihimme kuuluvien tavaralajien varastojansa, mikäli mahdollista, kotimaisilla tuotteilla ja sen avulla välttää rahojen maastaviennin.”
Vuonna 1930 Suomen – kuten monen muunkin maan – taloudellinen tilanne oli muuttunut. Sitä kautta kotimaisuuden eetos sopi entistäkin paremmin ajattelu- ja toimintamalleihin. 1929 ensin Yhdysvalloissa tapahtunut ja sieltä muualle levinnyt pörssiromahdus ja kansainvälinen talouslama sai aikaan talous- ja kauppapoliittisen muutoksen, jossa omaa kotimaista tuotantoa pyrittiin protektionistisesti suojelemaan esimerkiksi tullien avulla, vaikka esimerkiksi valuutan devalvointi toimi toisaalta keinona pyrittäessä piristää vientiä. Suomen bruttokansantuote supistui vuosina 1930 –1932 ja lähti vasta sitten uudelleen kasvuun. Monet teollisuuden alat joutuivat supistamaan tuotantoaan ja vähentämään työväkeä, vaikka talouslama iski aloille hieman eritahtisesti riippuen niiden käyttämistä raaka-aineista sekä tuotteiden asiakasryhmistä ja esimerkiksi siitä, mihin maihin mahdollinen ulkomaanvienti oli tapahtunut.(Esim. Ahvenainen & Vartiainen 1982.)
Laman keskellä Kuvataiteeseen liittynyt kansallisuuden eetos vahvistui. Se muuttui entistä selvemmin isänmaallisen kuluttamisen painottamiseksi. Teema näkyi erityisen vahvasti niissä julkaisuissa, joissa jo muutenkin julistettiin kansallisuusaatteen ja esimerkiksi maanpuolustuksen sanomaa. Esimerkiksi Lotta-Svärd-lehdessä 29.11.1930 julkaistussa Kuvataiteen mainoksessa kotimaisten tuotteiden valinta joululahjoiksi näyttäytyi isänmaallisena tekona ja samalla kasvattavana toimintana, kuin oikeiden valintojen avulla myös lapset oli mahdollista totuttaa kotimaisiin tuotteisiin.
Kuten todettua kansallinen eetos säilyi vahvana koko 1930-luvulla ja se näkyi yhtiön mainonnassa ja julkaisujen esittelyssä. Yksi uusi ilmentymä oli tietynlainen retrospektio. Eli enää ei viitattu pelkästään siihen, että Kuvataide oli tuonut markkinoille kotimaisen vaihtoehdon useisiin tuoteryhmiin ja todettiin, että ostajien tuotetottumukset olivat muuttuneet yhtiön pitkäjänteisen työn tuloksena ja tuota työtä oli edelleen syytä tukea. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Arvid Lydeckenin Uudessa Suomessa 15.12.1935 julkaistu Kuvataiteen uutuuksien esittely, jonka johdantoa siteerasin jo edellisessä kirjoituksessanikin: ”Kuvataiteen joulupukki kantaa tänä jouluna harvinaisen sisältörikkaan kontin pienille ystävilleen. Tuo kontti sisältää monivärisiä kuvakirjoja nuorimmalle väelle, seurapelejä, kuva-arkkeja, puzzle-pelejä jne. Kuvataiteen ansio on, että kaikki nuo lasten kaipaamat lahjat ovat kotimaisia. Vielä muutama vuosi sitten ne pääasiallisesti tilattiin ulkomailta. Sangen joutavat, monasti vallan viheliäiset kiiltokuvat varustettiin suomalaisella tekstillä ja sillä hyvä. Kuvataide on aikaansaanut melkoisen parannuksen ja kuljemme nyt tälläkin alalla kirkkaudesta kirkkauteen.” Lydeckenin toteamukset kotimaisuudesta olivat kenties kaikkein värikkäimpiä mutta eivät ainoita, vaan muutkin kirjoittajat painottivat samaa asiaa.
Kotimaisuuden eetos ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että Kuvataide olisi julkaissut pelkkiä suomalaisiin aiheisiin liittyneitä pelejä. Toki eetokseen sopi esimerkiksi Kalevalan, suomalaisten kasvien ja eläinten tai maisemakuvaston ja tapahtumien käyttö pelien elementteinä tai se, että peleissä esiteltiin suomalaisia ”suururheilijoita” ulkomaisten urheilusankarien rinnalla. Kuvataide toi kuitenkin myyntiin myös ulkomaisia pelisuosikkeja, kuten Pinakel-nimisen korttipelin 1930-luvun puolivälissä.
Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön.
Kirjallisuutta
Ahvenainen, Jorma & Vartiainen, Henri J. (1982). ”Itsenäisen Suomen talouspolitiikka.” Teoksessa Suomen taloushistoria 2: Teollistuva Suomi. Toim. Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala & Viljo Rasila. Tammi: Helsinki, 175-191.
Furuhjelm, Oscar (1957). “Oy Tilgmann Ab:s förlagsavdelging Bildkonst 1924–1955.” Julkaisematon käsikirjoitus 25.2.1957. Tilgmannin arkistokokoelma. Elinkeinoelämän keskusarkisto.
Kemppainen, Jaakko (2012). ”Genremetsä – peligenrejen käyttö digitaalisissa palveluissa.” Teoksessa Jaakko Suominen, Raine Koskimaa, Frans Mäyrä, Riikka Turtiainen (toim.), Pelitutkimuksen vuosikirja 2012. Tampere: Tampereen yliopisto, 56–70, http://www.pelitutkimus.fi/vuosikirja2012/ptvk2012-06.pdf
Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/226022
Reitala, Aimo (2004). ”Furuhjelm, Oscar (1880–1963).” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: SKS, http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003371
Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942. Toim. Einari Teräskivi ja Olavi Suominen. Helsinki: Helsingin Graafillinen Klubi.
Tawast, Marjut (2019). ”Leo, Mona.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: SKS, http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-010104
Koneen kokemu(y)s 
2 huhtikuun, 2022 6:17 pm |
[…] Aiemmin esittelemäni pelijulkaisija Kuvataide julkaisi vuosien varrella useita opetukseen sopivia pelejä matematiikkapeleistä aapispeleihin ja kasvien nimiä opettaneeseen peliin. Monen muun lailla Kuvataide mainosti pelejään hyödyn yhdistämisellä huviin (esim. HS 19.12.1925). […]
8 huhtikuun, 2022 5:27 pm |
[…] kirjoitustyyli on hyvin samakaltainen sen tyylin kanssa, jolla sittemmin erityisesti Kuvataiteen kirjojen, pelien ja muiden tuotteiden suomalaisuutta korostettiin. Kuvataiteen yhteydessä […]