0. Johdanto: mielihyvä etualalle

Johdanto * Kännykkähistoria ja halujen kenttä * Teoksen rakenne * Teknologian kulttuurinen omaksuminen * Viitteet * Tehtävät * Kommentit

Google, jokaisen 2000-luvun alun nettisurffarin ja tutkijankin perustyökalu, opastaa minut hakusanalla ”takapuoli” sinne tänne. Syksyllä 2007 tietokoneen ruudulle tulee vitsejä emännän leveästä takalistosta, keskustelua ”muhkeammasta takapuolesta”, väittelyä otsikolla ”takapuoli vai melonit?”. Yhtä lailla saan näytölle tekstiä kaunispeppuisesta jumalatar Afroditesta sekä takamuksen keskeisestä merkityksestä eurooppalaisen erotiikan historiassa, naisen rintojen ohella. Google vinkkaa minut myös nettisanomat.comin sivulle, jonka mukaan on ”Tony Blairillä paras pylly”. Yrittää Google johdattaa vielä ulkomaisille seksisivuille.

Sanapari ”Tietokoneen takapuoli” ei sen sijaan tuota kovin paljon hakutuloksia käsillä olevan teoksen ulkopuolelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita tietokoneen peputtomuutta tai etumusvetoisuutta, päinvastoin. Takamusvertauksen tarkoituksena on johdattaa lukija tarkastelemaan tietokoneita, tietotekniikkaa ja digitalisoitumista sellaisista näkökulmista, jotka eivät välttämättä tule ensinnä mieleen – tai joiden ei ainakaan ensimmäisenä tunnusteta mieleen tulevan, mutta joihin katseemme ja mielikuvituksemme silti suuntautuu kerta toisensa jälkeen. Mitä, jos tietotekniikkaa ja laitesovelluksia ei tarkastella järkisyistä hankittuna ja käytettyinä työvälineinä ja työtapoina, vaan erilaisten mielihyvien tuottajina ja kanavoijina? Tai mitä tapahtuu, jos tietotekniikan kulttuurista muutosta lähestytään fyysisesti koneiden takana sijaitsevien liitäntöjen kautta? Entä mitä seuraa, jos nykypäivän ja tulevaisuusorientaation sijaan katse käännetään tietotekniikan varhaisempaan historiaan ja erilaisiin siihen linkittyviin mediahistorioihin, jonkinlaiseen perustaan, jonka päällä tämän päivän tietoteknologia pitkälti lepää?

Kuva. Nettisanomat.comin sivuilta löytyy takapuolihuumoria.

Tämän kirjan tarkoitus on tutkia muun muassa edellä mainittuja tietotekniikan ja digitaalisen kulttuurin perusteita, muotoja, lihaksia ja rasvakudoksia, joiden päällä tai varassa istumme. Perusteiden tutkiminen viittaa tässä sekä teknologian kulttuurihistorian tutkimukseen ja osin näennäisesti taakse jätettyjen ilmiöiden esiin nostamiseen, mutta se viittaa myös tietokoneliitäntöjen tai koneiden fyysisen luonteen konkreettiseen analyysiin. Teoksen pääkysymys on, miten mielihyvän käytännöt liittyvät teknologian kulttuurisen omaksumisen prosesseihin. Kirjassa käsittelen laitteiden ja teknologisten ilmiöiden tekemistä ymmärrettäviksi. Tarkastelen teknisten ilmiöiden liittämistä osaksi arkipäivän rutiineja.

Takapuolivertauksen tehtävä on johdattaa tarkastelemaan teknologiaa ja sen omaksumisprosessia tunteiden ja aistimusten kautta. Vertaus johdattaa ajattelemaan asiaa nimenomaan inhimillisestä ja lihallisesta näkökulmasta, muun muassa tietokoneiden ruumiillisuuden ja älykkyyden problematisoinnin kautta. Samaten teosta leimaa vähintään istumalihaksien kuluttamisen pohjalta syntynyt kirjaksi päätynyt mietelmällisyys. Se pohjautuu tekijän kulttuuritieteellisen tutkimuksen perstuntumaan ihmisen ja teknologian moninaisesta suhteesta. Keskeistä on suhteen monikasvoisuus, tilannekohtainen vaihtelevuus, jossa ei yksiselitteisesti pysty määrittämään, millaista tietotekniikka ja sen käyttö on nyt ja millaista se on ollut joskus ennen. Edellinen lähtökohta kumpuaa muun muassa teknologian kulttuurisesta tutkimuksesta, joka nostaa osiin teknologian kokemisen yllätykselliset ja aktiiviset elementit.[1]

Kirja liittyy laajemmin (uuden) teknologian käytön ja omaksumisen tutkimukseen, joka on lisääntynyt viimeisen viidentoista vuoden aikana. Käyttäjäkokemukset huomioivaa tutkimusta tarvitaan toisenlaisten teknologiaa analysoivien ja ennakoivien tutkimusten ja visiointien lisäksi. Sitä tarvitaan sellaisten lineaarisuutta korostavien vastapainoksi malleille ja teorioille, jotka eivät riitä kuvaamaan teknologisen muutoksen kompleksisuutta tai teknologisten verkostojen moninaisuutta – eivätkä ylipäätään aina auta ennustamaan teknologista muutosta. Tunnetun kulutus- ja teknologiatutkijan Mika Pantzarin mukaan kulutustieteellisellä yleistämisellä, kalkyloinnilla ja mallipohjaisella ennakoinnilla on omat rajoituksensa. Pantzar toteaa, miten väärät ennusteet leimaavat teknologiahistoriaa ja miten ”uutuustuotteiden piilevä käyttöpotentiaali palautuu usein vasta hyödykkeiden yleistyessä ja vakiintuessa kuluttajien arkeen.”[2] Pantzar painottaa uutuustuotteiden kulutuksen olevan leikkiä, jossa säännöt määräytyvät toiminnan myötä ja jossa ”kaikkinainen luovuus ja joustavuus on tärkeämpää kuin annettujen sääntöjen noudattaminen.”[3]

Samaa ajatusta voinee tietyissä rajoissa soveltaa tutkimuksen tekemiseen ja käyttämiseen. Kymmenisen vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Kuinka teknologia kesytetään (1996) Pantzar visioikin avarakatseisempaa taloustiedettä, joka ”suhtautuu vakavammin esimerkiksi nautinnon fysiologiaan ja leikin psykologiaan.” Sittemmin Pantzarin edustama, kenties leikkiväisempi kulttuuritieteellinen teknologinen tutkimus, on alkanut vakiintua tieteellisen työskentelyn alueelle. Tämä on nähtävissä esimerkiksi teknologian kulttuurisen tutkimuksen, käyttäjäkeskeisen suunnittelun ja pelitutkimuksen alueilla – Suomessa ja kansainvälisesti. Leikillisyys yhdistyy tässä yhteydessä voimakkaasti kriittisyyteen, perustelevaan ja arvioivaan kykyyn kysyä ja kysyä toisin. Onko teknologinen muutos sellaista kuin millaiseksi se esitetään? Tai millaiseksi se oikein esitetään ja keiden toimesta?[4]

Kännykkähistoria ja halujen kenttä

Ensimmäinen oma kännykkäni oli turkoosikuorinen Nokia 5110, ja siinä oli valmiina pikachu -logo. Kännykkääni ei voinut tilata soittoääniä, ja muistan rasittavasti tiitittävän äänen, jonka valitsin puhelimen muistista. Olin toivonut jotain vähän modernimpaa kännykkää, mutta hyväksyin ko. halon pienin mutinoin. Kännykkäni pääsi kunniapaikalle puiseen kukka-aiheiseen kännykkätelineeseen, johon en tosin sitä enää vuoden kuluttua jaksanut asettaa. Oli sairaan upeeta saada eka tekstari. Hypin riemusta ja tekstailin innoissani kavereille, ja muut lahjat saivat jäädä odottamaan avaamista. […]

Kyseinen jalo laguuninsävyinen 5110 kesti erittäin hyvin extreme-olosuhteita. Pidin sitä talvitakkini rintataskussa, josta se lensi usein koulun kivilattialle. Akku irtoili ja löystyi, mutta lisäsin maalarinteippiä väliin. Kiinnitin kuoriin pieni tarroja, ja puhelimen takaosaan suomenlippu-tarran. […] Jalomuotoinen 5110 hajosi eräänä syksyisenä iltana vuonna 2003. Puhelimen näytölle syttyi valo ja siihen tuli teksti ”CONTACT TO THE SERVICE”, sitten puhelin sammui iäksi. Vuonna 1997 valmistetun laatupuhelimen aika oli tullut.

Sain käyttööni poikakaverini vanhan kännykän, Nokian 3210:n. Siinä oli tummanharmaat vakiokuoret. Erottuamme jo muodista poistunut puhelin sai jäädä minulle, mutta en kuitenkaan saanut iloita siitä kauaa, sillä se joutui kokemaan hukkumiskuoleman vain muutama kuukausi myöhemmin vanhojentanssien jatkoilla. Uitin sen vahingossa vesihanan alla. Siitä lähtien tuo kännykkä on ollut täysin mykkä. Kuoret sentään kelpasivat varaosiksi, akku pitää epäilyttävää surinaa.

Tragedian jälkeen kaverini antoi mulle ensiavuksi vanhan puhelimensa, samanlaisen 3210:n varusteina takaosan musta pääkallokuori. Vaihdoin kuoren tylsään harmaaseen. Kännykässä oli tallella itse aikoinaan kaverilleni säveltämä hassu luritus, joka soi aina kun soitin hänelle. Nostalgian siivittämänä asetin sen kaveriltani tulevien puhelujen soittoääneksi. Aloin myös soitella enemmän kännykällä, mutta 80% laskun hinnasta koostui edelleen tekstareista.

Näin kertoi 20-vuotias nainen ”kännykkähistoriastaan” syksyllä 2006. Hän vastasi kännykkäelämäkertakyselyyn, jonka tein digitaalisen kulttuurin uusille opiskelijoille oppiaineen peruskurssilla. Katkelma kertoo mainiosti henkilökohtaisesta ja jopa intiimistä suhteesta uuteen teknologiaan – ja uusiin laitteisiin, jotka väistämättä tulevat aikanaan käyttöikänsä loppuun. Uutuuteen liittyvä innostus muuttuu pikkuhiljaa tutustumiseksi, jossa puhelimen yksilölliset ominaisuudet ja niiden muokkautumistarinat ovat keskeisiä. Lopulta laite vanhenee ja mahdollisesti korvautuu uudella. Kuitenkin vanhoja laitteita ei unohdeta, vaan niitä muistellaan.

Oheista muistelutarinaa on mahdollista lukea monella tavalla. Voimme hahmottaa siitä faktoja, jotka liittyvät tiettyjen ja sovellusten laitteiden käyttöön. Voimme hahmotella sen perusteella sosiaalisia verkostoja ja suhteita, jotka ympäröivät teknologiaa ja jotka määrittävät teknologisia käytäntöjä ja valintaperusteita. Voimme myös lukea teknologian nimeämisen ja inhimillistämisen tapoja, jotka ovat yhteydessä siihen, millaisen paikan teknologia käyttäjänsä elämässä saa. Huomaamme, että erilaiset uudeelleennimeämiset kertovat teknologian muuttuneesta roolista. Löydämme nimistä ja muusta tekstistä useita tunteiden ilmaisemisen tapoja, joiden kautta teknologia näyttäytyy yhä henkilökohtaisempana ja erityisempänä. Teknologian käyttökokemuksia erityistävät myös erilaiset hauskat sattumukset ja tarinat. Tarinaa kokonaisuutena tarkasteltaessa huomaamme kasvukertomuksen, jossa teknologia nivoutuu kirjoittajan aikuistumiseen. Ja jos vielä siirrymme arvioimaan tarinan kirjoitusprosessia, jäämme pohtimaan, missä määrin ennakolta annettu teema ja aihealueet ovat vaikuttaneet siihen, millä tavalla kirjoittaja on mieltänyt kasvuaan kännyköidensä kanssa. Ja missä määrin kirjoittaja on pyrkinyt tiedonantamisen ohella tietynlaiseen kirjalliseen ilmaisuun, jonka tuottaminen on viehättänyt häntä itseään ja jonka perusteella minä tutkijana olen valinnut juuri tämän tekstin esimerkiksi laajemmasta kirjoitusten joukosta?

David Belliä ja Helen Kennedyä (2003) mukaillen edellinen esimerkki osoittaa, että teknologiaa ei niinkään käytetä vaan sen kanssa ja siinä eletään. Teknologiset innovaatiot ja kokonaiset järjestelmät nivoituvat osaksi yksilöiden ja yhteisöjen elämää, osaksi elämänkulkua, tunteita ja tapahtumia.

Kuva. Kirjoittaja soittaa leikkisaksofonia 1970-luvun puolivälissä. Kuvassa myös isosisko ja matkaradio.

Kulttuurihistorioitsija Jussi Parikka toteaa, että ”teknologia syntyy halujen kentässä, mutta se myös synnyttää niitä.”[5] Pantzarin ja Parikan tapaan painotan tässä teoksessa leikin ja nautinnon piirteet huomioivan kulttuuritieteellisen teknologiatutkimuksen tarpeellisuutta. Peräänkuulutan kalkylointipainotteisen ja rationaalisen teknologia-ajattelun ohella teknologian emotionaalisen ulottuvuuden, teknisen mielihyvän ja leikittelyn voimakkaampaa esiin nostamista, vaikka liian terävät vastakkainasettelut vaikkapa rationaalisen ja irrationaalisemman tai toisaalta konventionaalisen ja epäkonventionaalisen teknologia-ajattelun välille ovat ongelmallisia eivätkä itse asiassa sovi nykyisen digitaalisen tai jälkidigitaalisen kulttuurin hybridiseen, sekoittuneeseen luonteeseen, jossa eivät pelkästään teknologiat sekoitu keskenään. Yhtä lailla ei-inhimilliset ja inhimilliset oliot muodostavat erilaisia hybridien verkostoja. Bruno Latouria mukaillen tieteen ja teknologian tutkimusta leimaa moninkertainen hybridisaatio, sekasikiöityminen, jossa usean tieteenalan näkemyksiä yhdistävät tutkijat pyrkivät seuraamaan yhtä hybridisiä tutkimuskohteitaan.[6] Pantzar ja Elisabet Shove puhuvat (kulutus)käytäntöjen teoriassaan muun muassa teknologiasta kiertokulkuprosesseina, jossa tapahtuu jatkuvaa aineenvaihduntaa ja käytäntöjen romahduksia. Yksittäiset käytäntöjen aineosat, ajatukset, materiaaliset objektit ja osaaminen muodostavat kokonaisia järjestelmiä, jotka ovat keskeisiä yksittäisten osa-alueiden uusiutumisessa.[7]

Teknologia herättää meissä tietynlaista halujen nälkää, ja teknologian käyttäminen, esittely ja hankkiminen tyydyttävät hyvin moninaisia kulttuurisia ja sosiaalisia tarpeita. Teknologisen mielihyvän kulttuurihistoriaan onkin monia reittejä, jotka löytyvät muun muassa tutkimalla laitteiden muotoilua ja ulkoasua yleensä. Yhtä lailla teknologisen mielihyvän kytkennät (vrt. Grossberg 1995 [24]) – kulutuskäytännöt ja funktioyhteydet (Pantzar & Shove) – hahmottuvat tutkimalla muita teknologisen toiminnan jälkiä, tekemällä sekä käyttäjien että suunnittelijoiden haastatteluita, tutkimalla kuvia, rakennepiirustuksia, kirjallisia kuvauksia tai yhtä lailla audiovisuaalista materiaalia. Teknologian kulttuuriselle ja kulttuurihistorialliselle tutkimukselle moninaisten lähderyhmien yhdistely onkin yksi keskeinen tutkimuksen tapa, vaikka toisaalta tutkimus voi kohdistua myös tietyn spesifin aineiston tai tietyn tapauksen tarkkaan lähilukuun. Totalisoivaan otteeseen pyrkivä erityyppisiä lähdemateriaaleja haaliva tutkija voi joutua kuitenkin liian suurien pulmien eteen: miten lähteitä on oikein luettava niiden erityispiirteet huomioiden? Miten niitä voi lukea ristiin?

Teknologian kompleksisuus onkin yhteydessä teknologisen mielihyvän moniulotteisuuteen. Käyttöarvonsa lisäksi teknologialla on muun muassa erilaisia esteettisiä arvoja, visuaalisuuden lisäksi myös muihin aisteihin, koneiden tuntuun, ääneen tai tuoksuihin liittyviä arvoja ja tarpeita. Nämä tarpeet voivat olla myös yksilöllisiä ja toisilleen jopa täysin vastakkaisia. Teknologialla ei yksittäisinä laitteina tai laitejärjestelminä vastata joihinkin yksiulotteisiin rationaalisiin tarpeisiin; ei ole jokaiselle sopivaa tai parasta teknologista ratkaisua. Tämä ei tarkoita, että millään ei ole mitään väliä vaan sitä, että esimerkiksi ratkaisujen, sovellusten ja laitteiden suunnittelijan työ muuttuu entistäkin haastavammaksi. Suunnittelu- ja muotoilututkija Donald Norman onkin viime aikoina korostanut emotionaalista tuotesuunnittelua, jossa otetaan huomioon funktionaalisen käytettävyyden ohella myös muita seikkoja. Norman erottaa tuotesuunnittelussa kolme osaa: käytettävyyden, käytännöllisyyden ja esteettisen suunnittelun. Tuotteen on toimittava hyvin siinä käyttötarkoituksessa kuin mihin se on tarkoitettu, mutta yhtä lailla käytännöllisyyteen kuuluu muun muassa tuotteiden helppohoitoisuuteen, säilytettävyyteen ja kestävyyteen liittyviä tekijöitä. Kuitenkin toiminnallisessa mielessä lähes käyttökelvottomat tai syystä tai toisesta vanhentuneet tuotteet voivat olla omistajalleen tai käyttäjälleen tärkeitä; ne tuovat mieleen muistoja ja niiden olemus itsessään voi antaa tyydytystä.[8] Yhtä lailla kuin tuotesuunnittelijan myös teknologiakulttuurin tutkijan on pohdittava tätä tuotteiden monista merkityksistä avautuvaa toiminnallista ja tulkinnallista kirjoa. Samoin kuin suunnittelijan työ on haastavaa, myös kulttuurintutkijan työ on sitä.

Normanin kukaan käyttökokemukseen vaikuttaa itse käyttötilanteiden lisäksi myös se, millaista mielihyvää esineiden tai teknologisten laitteiden katselu aiheuttaa. Lisäksi olennaista on, miten laitteet ja sovellukset sopivat käyttäjänsä omakuvaan ja millaisen tarinan niiden avulla voi kertoa. Tarina kertoo esimerkiksi laitteen hankkimisesta, sijoittamisesta tai käyttämisestä, ja teknologian lisäksi tarinoiden pääosassa on teknologisia valintoja tekevä ihminen.[9]

Teknologian historioitsija David Nye lähestyy teknologisten laitteiden tarinallisuutta toisesta näkökulmasta kuin muotoilututkija Norman. Nyen mukaan ihminen käyttää mielikuvitustaan koneiden ja työvälineiden avulla ja jo lapsuuden leikeissä muodostaa (teknologisten) lelujen avulla luovan suhteen maailmaan. Nye jatkaa jokaisen työvälineen sisältävän tarinan, tilanteen tai ajatuksen jonkin asian muuttamisesta tai tekemisestä.[10] Tämän kirjan teknologisista esimerkeistä tarinoiden kirjo näkyy vaikkapa, kun tarkastellaan Postisäästöpankin 1958 käyttöönotettua Ensi-tietokonetta (IBM 650), joka käyttäjäorganisaatiolleen omana aikanaan liittyi edistyksellisyyden ja tulevaisuusorientaation tarinoihin, mutta yhtä lailla kertoi mahdollisuuksista suorittaa pankkien tilikirjanpitoon liittyviä asioita eri tavoin kuin aiemmin. Toisaalla Postisäästöpankin IBM-tietokoneesta on tullut myöhemmin käyttäjänsä ”ENSI-rakkaus”, mikä kytkee koneen teknologian inhimillistämisen, muistelun ja nostalgisoinnin käytäntöihin, kun käyttöönoton hetkeen palataan vuosikymmeniä myöhemmin ja peilataan sitä yleisempään tietotekniikka-alan kehitykseen.

Arnold Pacey mainitsee teoksessaan Culture of Technology (1983) useita teknologisen mielihyvän ja nautinnon muotoja, jotka osittain eroavat toisistaan teknologiasuhteen laadun mukaan. Pacey viittaa ensinnäkin koneiden rakentajien ja insinöörien materiaalin tuntuun sekä visuaaliseen tyydytykseen, jotka aiheutuvat teknologisen kokonaisuuden suunnittelusta ja valmistamisesta. Samankaltaista mielihyvää tuntee myös teknologian käyttäjä, aivan kuten Norman ja kumppanit ovat huomioineet. Paceyn mukaan käyttäjien teknologiseen nautintoon vaikuttaa visuaalisen ja kosketuskokemuksen lisäksi tunne teknologian tuottamasta omien kykyjen laajenemisesta, muun muassa voiman, nopeuden ja liikkuvuuden kasvamisesta. Yhtä lailla nautinnollista on tunne teknologian tuottamasta tilanteen tai jopa maailman hallinnan kokemuksesta, siitä miten vaikkapa Internetin ja tietokoneen avulla käyttäjä voi tuntea hallitsevansa valtavia globaaleja tietomääriä tai miten autoa kiihdyttäessään hän hurmaantuu omasta nopeudestaan.[11]

Tässä kirjassa teknologinen nautiskelija ei paikannu kuitenkaan tietynlaiseksi käyttäjäksi tai suunnittelijaksi, vaan erittelen pikemminkin teknologisen mielihyvän esittämisen ja ilmentämisen muotoja. Keskeistä on jonkinlainen foucault’laisesti virittynyt mielihyväkäytäntöjen diskursiivinen ja genealoginen tutkimus, jossa erilaiset teknologisen vallan, hillitsemisen, valvonnan ja toisaalta kurittomuuden, nautinnon ja hillittömyyden toimintatavat paikantuvat ja nousevat esiin. Toivottavasti osansa teknologisesta mielihyvän muodoista saa myös kirjan lukija. Ainakin kirjoittajalleen tutkimus – samoin kuin sen kuvituksen valinta ja ”blogittaminen” ovat tuottaneet teknologista ja muuta mielihyvää.

Kuva. Euran puhelinosuuskunnan vanha mainoslause viittaa enemmän lankapuhelinten aikaan, mutta toimii nykyäänkin. Kuva Jaakko Suominen, toukokuu 2007.

Teoksen rakenne

Kirja koostuu seitsemästä erillisestä käsittelyluvusta. Useat luvut perustuvat teksteihin, jotka olen julkaissut aiemmin muissa yhteyksissä. Olen kuitenkin muokannut ja korjannut jokaista aiemmin julkaistua tekstiä nimenomaan tämän teoksen tarpeisiin.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, jotka noudattelevat jossain suhteessa teknologisen kypsymisen kaarta esittelyvaiheesta, muisteluun ja muistelun aktivoimiseen. Kypsymisen kaaren aikana uutuustuote muuttuu vähitellen tutuksi ja rutiininomaiseksi ja myöhemmin pikkuhiljaa nostalgian kohteeksi tai unohdetuksi ja hylätyksi – nousten tarpeen vaatiessa uudelleen esille. Kuitenkin edellisessä lineaarisessa ajattelussa on ongelmansa. Käytännössä eri teknologisten innovaatioiden ”uutuuden”, kypsymisen ja vanhuuden vaiheet sekoittuvat toisiinsa. Teknologiasuhteen muuttuessa tai vaihdellessa myös teknologisen mielihyvän kysymykset näyttäytyvät vaihtelevasti. Tästä syystä mediaa tai teknologiaa koskevien kasvukertomushistorioiden ja yhtenäisten yleisesitysten tekeminen on vaikeaa. Tämän kirjan luvut ovatkin nähtävissä teknologiaan liittyvän syklisen prosessin tai sisäkkäisten syklisten prosessien eri osien kuvauksina. Teknologian elämänkaaren sijasta voitaisiinkin puhua jonkinlaisesta elämänkulusta, johon saattavat vielä kaiken lisäksi liittyä erilaiset kuolemanjälkeisen elämän piirteet ja henkiin heräämiset tai osittaiset halvaantumiset ja invalidisoitumiset, jotka eivät välttämättä johda teknologian kuolemaan.[12]

Käsittelen teoksessa tekniikan ja teknologian esittelemistä, muistamista ja kysymistä. Ensimmäisessä osassa pohdin teknologian esittelemistä. Esittelemisellä viittaan ensinnäkin uuden teknologian julkistamisen ja tutustuttamisen käytäntöihin (introdusointi, introduction of technology). Yhtä lailla esitteleminen viittaa teknologian representoinnin eli (uudelleen) esittämisen ja edustamisen tapoihin (representations of technology), muun muassa muotoihin, välineisiin ja käytäntöihin, joiden kautta uusi teknologia ja laajempi yleisö ovat kohdanneet. Ensimmäisen osan luvuissa korostan erityisesti teknologisten tunteiden ja aistimusten merkitystä ja roolia ”uuden” ja ”vanhan” välisessä vuoropuhelussa ja sekoittumisessa. Keskeistä on teknologisten uutuuksien käyttöönton alkuvaihe ja kontekstina erityisesti 1950-1960 -lukujen teknologiakulttuuri.

Toisen osan artikkelit liittyvät teemoiltaan voimakkaasti ensimmäiseen ja kolmanteen osaan, mutta kytkeytyvät voimakkaammin teknologian käytön muistelun problematiikkaan: Mitä tapahtuu, kun uusi teknologia ”kypsyy” ja suhde siihen saattaa muuttua jopa nostalgiseksi? Mitä seuraa, kun vanhan teknologian pariin halutaan palata tai sitä ei haluta missään vaiheessa hylätä? Tietynlaisena taustana toisen osan teemoille on oma konkreettinen kokemukseni digitaalisen kulttuurin ja sen tutkimuksen muutoksesta viimeisen viidentoista vuoden aikana. Väitän, että digitaalisen kulttuurin on tieteenalana huomioitava yhä enemmän teknologiseen muutokseen ja muistamiseen liittyviä kysymyksiä – pelkästään jo siitä syystä, että digitalisoiminen on kulttuurisena prosessina edennyt 1990-luvun alkuvuosista.[13] Digitaalisuuteen liittyy monia rutinoitumisen ja perinteistymisen ilmiöitä, jotka tulevat esille eri valossa kuin aiemmin. Tähän on viitannut aiemmin muun muassa mediakulttuurin tutkija Johan Fornäs. Hän kirjoittaa artikkelissaan ”Digitaaliset rajaseudut” (1999) yleisestä kaavasta, joka seuraa (media)teknologioita: ”alun euforisen vaiheen jälkeen jokaiseen uuteen median muotoon kohdistuu rutinoitumisen prosessi, jossa se integroituu osaksi arkipäiväisten käytäntöjen verkkoa. Tässä prosessissa aluksi erilaiselta näyttänyt ilmiö kesytetään kodin piiriin, jolloin käy ilmeiseksi, että sillä on pitkä esihistoria ja monia vastineita menneisyydessä.”[14]

Kuva. Lehtimainos keväältä 2007 näyttää esimerkin teknisestä hybridituotteesta.

Kirjan loppua kohden tärkeämmiksi nousevat teknologiasta kysymisen ja uuden tekemisen tavat ja käytännöt. Ne liittyvät yhtä aikaa teknologiseen uutuuteen, kypsymiseen ja syrjäytymiseen, ja osoittavat täten teknologioiden rutinoitumisen monikerroksisuuden ja syklisen luonteen. Sekä teknologioiden ja niiden käytön vanhentuessa että uusien teknologisten käytänteiden kehkeytyessä pyritään kysymään, mitä on tapahtunut/tapahtumassa ja mitä uhkia ja mahdollisuuksia teknologiseen muutokseen liittyy. Tekniikan kysyminen ei kuitenkaan koskaan ole (kokonaan) viatonta, vaan kysymisen tavat ja tarpeet kumpuavat yleisimmistä teknologisista tarpeista ja toimintatavoista. Kysymisen tapoihin kohdistuu yhtä lailla teknologisen perinteen painovoima; kysymiseen vaikuttavat ne tavat joilla ”uudesta” ja ”vanhasta” teknologiasta on totuttu kysymään. Käsitykset uudesta ja vanhasta mediasta sekä teknologiasta ovat usein ideologisesti ladattuja. Uutuuden käytännöillä sekä puhetavoilla luodaan ja pönkitetään mm. ikään, sukupuoleen, asemaan, yhteiskuntaluokkaan tai etniseen alkuperään liittyviä arvojärjestyksiä sekä valintoja, jotka liittyvät teknologian poliittiseen käyttöön ja näennäisestä vallankumouksellisuudesta ja uutuudesta huolimatta tarvittaessa perin konservatiiviseen arvomaailmaan ja totunnaisiin taloudellis-teknisiin järjestyksiin ja rakennelmiin.

Kirjan avaa luku ”Sähköaivon särinä”, joka perustuu teoksessa Mediaa kokemassa ilmestyneeseen artikkeliin (2003). Luvun tavoitteena on osoittaa digitaaliseen teknologiaan keskeisenä kuuluva materiaalisuuden ja ruumiillisuuden piirteitä varhaisia ”sähköaivo”-esimerkkejä koskevan aineiston avulla. Yhtä lailla luvussa näkyvät erilaiset tietoteknisen kontrollin, hillinnän ja sen pettämiseen liittyvät kysymykset, joihin eri keinoin tuotetaan säröä ja epäjärjestystä. Alkuperäiseen artikkeliin verrattuna tässä luvussa on muutamia tutkimuksellisia täsmennyksiä sekä luvun lopussa vahvemmin 1960-luvun tietokonekontrolliteeman elokuvien analyysiä. Päälähdeaineistona luvussa ovat elokuvien lisäksi tietokoneiden käyttöönottoon liittyneet populaarikuvaukset erityisesti 1950- ja 1960 -luvun sanoma- ja aikakauslehdistä.

Toinen luku, ”Koneita Ankkalinnassa” on esimerkki tietokonehistorioitsijan tutkimuksellisesta avautumisesta uusille alueille. Luvussa tarkastelen sarjakuvan ehdottamaa 1950-luvun teknologista ympäristöä erityisesti television ja yleisen kekseliäisyyden näkökulmasta. Luvun syntytarina on seuraava: tietotekniikan kulttuurihistoriaa käsitellyttä väitöskirjatyötäni (Koneen kokemus, 2003) varten kävin läpi myös 1950-luvun Aku Ankkoja löytääkseni robotteja ja tietokoneita (eli sähköaivoja) koskevaa populaariaineistoa. Tietokoneaiheisia tarinoita oli julkaistu tuolla aikavälillä ainoastaan muutamia, ja lehtiä selaillessani kiinnitin huomiota toisiin teknologisiin ratkaisuihin, joista televisio oli yksi keskeisimpiä. Nähdäkseni Aku Ankka peilasi mainiosti television, oman aikansa uusmedian, kulttuurista omaksumisprosessia, joten halusin syventyä siihen tarkemmin.

Toisaalta lehtiä lukiessani havaitsin teknisen kekseliäisyyden keskeisyyden Aku Ankka -tarinoissa. Näitä teemoja käsittelin loppuvuodesta 2004 Koti – Kaiho, paikka, muutos -teoksessa julkaistussa artikkelissa. Nyt julkaistavaan lukuun olen lisännyt muun muassa teknistä kekseliäisyyttä ja Ankkalinnan teknologista ympäristöä yleisellä tasolla käsitteleviä osioita. Laitoksemme tutkimusapulaisten Outi Lähteenlahden, Minna-Liisa Salonsaaren ja Sari Östmanin avustuksella olen koonnut myös taulukkotietoja keskeisistä Aku Ankassa 1950-luvun muutamana esimerkkivuotena esiintyneistä teknisistä laitteista ja innovaatioista. Aku Ankka antaa oivia esimerkkejä siitä, mitä vapauttavia ja mielihyvää tuottavia mahdollisuuksia nimenomaan moninaisella kekseliäisyydellä voi olla. Tässä tapauksessa mielihyvä liittyy sarjakuvien lukukokemusten lisäksi myös niissä esiteltyjen hahmojen toimintaan. Sarjakuvallinen esittäminen osallistuu tällaisen vapautuksen manifestointiin tietoisesti ja osin tiedostamatta, vaikka toisaalta sisältää useita konservatiivisen ja ei-vapauttavan teknologiasuhteen ehdotelmia, sillä näennäisestä muutoskeskeisyydestä huolimatta Ankkalinnan maailma jää kerta toisensa jälkeen ennalleen.

Kirjan kolmas ja neljäs luku palaavat selkeämmin takaisin tietokoneiden maailmaan digitaalisen ja tietoteknisen rakkauden näkökulmasta. Luvuissa tarkastelen tietokonetta sekä ihmisten rakkaussuhteen välittäjänä että rakkauden kohteena. Lukujen keskeisenä tavoitteena on osoittaa tapoja, joilla teknologisen tunteet yhdistyvät erilaisiin hallinnan ja valvonnan diskursseihin. Toisaalta luvuissa korostan tunteiden keskeisyyttä tietotekniikan esittelyssä ja henkilökohtaisessa omaksumisessa. Tällöin tietokonetunteiden eri kanavoinnin tavat näyttäytyvät myös muihin tarkoituksiin suunniteltujen teknologisten innovaatioiden luovana adaptaationa, eli muunteluna ja muokkaamisena.

Luku kolme, ”Tietokonetansseista alttarille”, on ilmestynyt aiemmin artikkelikokoelmassa Digirakkaus (2004). Keskeinen muutos tekstissä on loppuun lisäämäni lyhyt Internet-deittipalveluja käsittelevä osio. Neljäs luku, ”Koneromanssi”, on puolestaan julkaistu 2006 artikkelikokoelmassa Välimuistiin kirjoitetut, ja sijoittuu tässä tekniikan muistamista ja muistelua käsittelevään osaan. En ole tehnyt tekstiin juuri muutoksia.

Kumpikin luku painottuu sisällöllisesti 1960-luvun automaattiseen tietojenkäsittelyyn, aikakauteen, jossa kokonaisvaltaisten ATK-järjestelmien merkitys alkoi nousta yhtä keskeisemmäksi. Käsittelen konerakkaustematiikkaa kuitenkin ajallisesti laajemminkin liikkuen 1900-luvun loppupuolen tietoteknisissä kysymyksissä. Päälähdeaineiston muodostavat näissäkin tapauksissa sanoma- ja aikakauslehtiartikkelit, joiden lisäksi olen käyttänyt arkistoaineistoa, elokuvia ja pienissä määrin muistitietoa.

Toista osaa jatkaa luku ”Kasvu kesken?”, joka liittyy suoraan etenkin edellisessä luvussa ilmi tulleisiin teemoihin. Analyysin keskiössä on elektronisen pelaamisen sisäinen historiakulttuuri, erityisesti retropelaaminen eri osa-alueidensa kautta analysoituna. Historiakulttuuri viittaa tässä eri muotoihin ja tapoihin, joilla menneisyyttä koskevia jälkiä työstetään nykykulttuurin tarpeisiin.[15] Luvun lopussa esitän tulkinnan teknologisen uutuuden ja vanhuuden diskursiivisten muodostelmien yhteyksistä. Luvun teksti on aiemmin julkaisematon, mutta se perustuu keväällä 2006 pitämiini tieteellisiin esitelmiin ja luentoihin. Luvun primaariaineisto muodostuu erilaisista muistelmateksteistä sekä pelaamista käsittelevistä musiikkivideoista. Retroilmiötä olisi niin ikään tarpeellista analysoida myös etnografisin menetelmin, haastattelun ja havainnoinnin keinoin, mutta nämä aineistonkeruun muodot ovat toistaiseksi jääneet pitkälti hyödyntämättä.

Kirjan kolmannen osan avaava luku ”Murrokset ja pidemmät kestot” on niin ikään aiemmin julkaisematon. Tämäkin luku toimii jonkinlaisena lähtölaukauksena mahdolliselle tulevalle tutkimukselle. Siinä tarkoitukseni on vertailla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon talletettuja mediateknologioiden käyttöönottoa käsitteleviä muistelukirjoituksia, joita toistaiseksi on tutkimuksissa tarkasteltu pitkälti kartoittavasti ja toisistaan erillisinä aineistokokonaisuuksina. Laajempi tutkimus on vasta lähtökuopissaan, ja tässä luvussa analysoin SKS:n Kansanrunousarkistoon tallennettuja mediateknologioita käsitteleviä keruukutsuja ja keruiden suunnitteluun ja toteutukseen liittyviä dokumentteja. Pohdin, miksi käytöstä on kysytty juuri niitä asioita kuin on kysytty.

Viimeisessä luvussa sidon teknologian kysymisen tämän hetkisen uuden tai vähintään uudehkon teknologian, Internetin, esittelyyn. Analysoin luvussa kriittisesti sitä, miten nettiriippuvuudesta on tullut/tuotettu ongelma ja miten nettiriippuvuutta on yritetty määritellä nettiriippuvuustestien avulla. Luku on julkaistu erillisenä artikkelina teoksessa Raja: kohtaamisia ja ylityksiä (2006). Lähdeaineistona on jälleen lehtiartikkeleja, mutta varsinainen primaariaineisto muodostuu verkkopohjaisista nettiriippuvuustesteistä ja niiden ohessa julkaistuista nettiriippuvuutta määrittelevistä teksteistä. Aiempaan julkaisuun verrattuna olen muuttanut etenkin tekstin alkua ja täsmentänyt yksityiskohtia.

Teoksen lopussa palaan vielä lyhyesti mediateknologian ruumiillisuuden tai materiaalisuuden analyysiin – nyt ilman inhimillistävää metaforiikkaa. Kirjan loppusanojen tavoitteena on hahmottaa teknologian materiaalisen kontekstoinnin mahdollisuuksia analysoitaessa teknologian muutosta laitteiden teknisten liitäntöjen muutoksen kautta. Epilogissa tietokone kääntyy siis lopulta konkreettisesti toisinpäin paljastaen takapuoltaan. Luon myös pohjaa tulevalle tutkimukselle vetämällä yhteen kirjassa esiteltyjä teemoja ja esittelemällä alustavia ideoita teknologiasuhteen ja teknokokemusten kuvaamisesta koneromansseina.

Teknologian kulttuurinen omaksuminen

Palaan vielä teoksen laajempaan teoreettiseen viitekehykseen – tai viitekehyksiin, jotka ponnistavat yhtä lailla teknologian ja median kulttuurihistoriallisesta kuin tieteen ja teknologian kulttuurisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen alueilta. Tämänkin kirjan luvut osoittavat, että teknologisen mielihyvän käytännöt ovat osa laajempia ilmiöitä. Teknologian historioitsijat Mikael Hård ja Andrew Jamison (2005) ovat kirjoittaneet tieteen ja teknologian kulttuurisesta omaksumisesta. Heidän näkökulmansa on yleinen ja lähtökohtaisesti varsin totaalinen – se sisältää teknologisen toiminnan kaikki tasot. Teknologian kulttuurisella omaksumisella Hård ja Jamison tarkoittavat prosessia, jonka kuluessa tekniset ja tieteelliset uutuudet tuodaan inhimillisen kontrollin alaisiksi. Kulttuurinen omaksuminen tarkoittaa yhteisöjen uudelleen rakentamista niin, että uudet tuotteet ja käsitteet tuntuvat järkeviltä. Se tarkoittaa erilaisten käytännön taitojen, tiedon traditioiden, sosiaalisten roolien, visioiden ja käytäntöjen luomista ja muokkaamista. Kulttuurinen omaksuminen tapahtuu niin käsitteiden ja keskustelujen tasolla, organisaatioiden tasolla kuin varsinaisissa konkreettisissa teknologian suunnittelu- ja käyttötilanteissa, vaikka tässä kirjassa tarkastelen kulttuurista omaksumista erityisesti diskursiiviselta tasolta, analysoimalla erilaisia teknologiaan kuuluvia institutionalisoituneita puheen tapoja.

Taulukko. Teknologian kulttuurinen omaksuminen Hårdin ja Jamisonin (2005) mukaan.

Analyyttinen taso (toiminnan perspektiivi)	Ilmiöiden taso (teknologian rakenteistuminen osaksi jokapäiväistä elämää)
	Faktat jaartefaktit	Järjestelmät	Rakenteet
Diskursiivinen sisäistyminen, kaltaistuminen	Merkitykset tutustuttaminen, tuttuuntuminen (familiarization)	Kielioppi (grammar) järjestyminen, järjestäminen (disciplinaring)	Kieli transformaatio, muodonmuutos
Organisatorinen välittäminen, välittyminen, sovittaminen, sovittuminen (mediation)	Liikkeet (movements) disseminaatio, levitys, ”kylväminen”	Instituutiotinkorporaatio, sisällyttäminen, liittäminen, yhdistäminen, institutionaalistuminen	Säännöt, laitammatillistaminen, (erikoistuminen) (professionalization)
Käytännöllinen (Practical)käyttö (use)	Käytös, identiteettisisäistäminen, omaksi tekeminen (internalization)	Rutiinit (domestication), kotouttaminen, kesyttäminen	Menettelytavattottuminen, totuttaminen, tavallistuminen (habituation)

Hårdin ja Jamisonin määrittelyä voisi täydentää käsittämällä järkevyyden jonkinlaisena ymmärrettävyytenä. Se voi tarkoittaa myös kokonaisvaltaista kokemista ja aistimellista kokemusta. Kulttuurisen omaksumisen kautta muun muassa teknologia merkityksellistyy, se saa muotonsa, tarkoituksensa, tulkintansa ja paikkansa. Mika Pantzar viittaa samantapaiseen prosessiin teknologian kesyttämisenä, mutta korostaa teknologisen kehityksen olevan syklistä ja päättymätöntä. Kesyttämisen eri vaiheet seuraavat toisiaan vaihtelevassa järjestyksessä. Olosuhteiden muuttuessa myös vanha esine voi muuttua uudeksi, tarpeeton tarpeelliseksi tai arvokkaaksi.[16] Tämä näkyy esimerkiksi vanhentuneiden 1980-luvun alkupuolen mikrotietokoneiden muutoksessa keräilyharvinaisuuksiksi, joista keskustellaan Internetissä ja joita kaupitellaan Internetin huutokauppapalveluissa. Toisaalta uusiutuminen näkyy vaikkapa puhelimen tai television yhteydessä. Puhelin ja televisio ovat jonkinlaisen vakiintumis- ja kypsymisvaiheen jälkeen muuttamassa muotoaan digitalisoitumisen, matkaviestinnän ja uudenlaisten kuvan esittämisen tekniikoiden yhteydessä. Tämä muutos vaikuttaa muun muassa siihen, miten näiden teknologisten innovaatioiden vaiheita tutkitaan. Kesyttämisen ohella tapahtuukin osittaista villiintymistä, jonka tuloksena teknologia joutuu uudenlaisten määrittelyjen ja kesyttämispyrkimysten kohteeksi.

Hårdin ja Jamisonin sekä Arnold Paceyn mainitsema inhimillinen kontrolli ei ole teknologian yksilöllisen tai yleisemmän omaksumisen tavoite. Voisin jopa väittää, että osan teknologian viehätyksestä tuottaa nimenomaan sen arvaamattomuus, kontrollin puute ja oikkuilu. Arvaamattomuuden tunnustaminen ja pohdinta kuuluu omalta osaltaan teknologian kulttuuriseen omaksumiseen. Oikkuilu osoittaa, että laitteilla on omintakeista, jopa itsenäistä, luonnetta, mutta ne nimenomaan tarvitsevat ihmistä toimintansa korjaamiseen: ne suorastaan tuntuvat kaipaavan – ainakin ihmisten mielestä – fiksuja käyttäjiä, korjaajia ja suunnittelijoita, jotka pystyvät jatkamaan teknologian kesyttämistä, tai ainakin pitämään oikkuilun siedettävissä rajoissa. Teknologian mahdolliset vaarat tai riskit ovat myös tekijöitä, jotka ainakin joitakuita viehättävät. Teknologian käyttäminen rinnastuukin joillain tasolla extreme-urheilulajien suosioon. Extreme-käytön piiriin kuuluvat erilaiset laite- ja ohjelmavirittelyn äärimmäiset muodot, lain harmaalla ja rikollisella puolella liikkuvat tietomurto- ja viruskirjoituskokeilut, ohjelmakopioinnit ja niin edelleen, jotka osin tuntuvat viittaavan vaikkapa nuorten miesten tietyn ikäkauden hybriksen, uhman tarpeeseen. Hård ja Jamison kirjoittavatkin teknologian ja tieteen kulttuurisesta omaksumisesta sattuvasti hybriksen (eli uhman) ja hybridisaation (eli sekoittumisen) kautta.

Kulttuurisessa omaksumisessa voi kyse olla yksittäisen laitteen ymmärrettäväksi tekemisestä. Yhtä lailla kulttuurinen omaksuminen voi viitata kokonaisen teknologisen järjestelmän, kuten sähkön, käyttöönottoon. Edellä mainittuihin voidaan lisätä myös tieteelliseen tai teknologiseen ajatteluun laajemmassa mielessä liittyvä omaksumisprosessi, jossa tietyt laitteet ovat vain yksityiskohtia kokonaisuudessa. Tämä on näkynyt vaikkapa Aku Ankka -lehdessä, joka on esitellyt television ja robottien tapaisten laitteiden ohella laajempaa tekniseen kekseliäisyyteen liittyvää kulttuurimuotoa.

Kulttuuritieteellisessä ja kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa on viitattu esimerkiksi Michel de Certau’hon tukeutuen teknologian käyttämiseen luovana adaptaationa, omaksi tekemisenä, jossa nimenomaan erilaiset arkiset käyttötilanteet ja niihin liittyvät taktiikat ovat keskeisiä teknologian muokkautumisesta. Taktiikoilla ei ole tiettyjä vakioita, vaan ne de Certeaun mukaan muuntuvat tilanteen, ”tuulen”, mukaan; ne muuttavat tilanteita mahdollisuuksiksi.[17] Yhtä lailla voidaan viitata Claude Levi-Straussin käsitteiden kautta teknologian käyttöön ja sovittamiseen jonkinlaisena näpertelynä (bricolage), jossa askartelija (bricoleur, bricoleuse) soveltaa oman elämänpiirinsä käsityksiä ja välineitä uusien ratkaisujen aikaansaamiseksi.[18]

Yleisestä luovan adaptaation korostuksesta voidaan siirtyä myös adaptaatiokäytäntöjen tarkempaan erittelyyn. Antropologi Bryan Pfaffenberger erottaa kolme erilaista sosiaalisen käyttäytymisen tapaa, joilla yksittäiset käyttäjät voivat suhtautua teknologiaan. Pfaffenberger kirjoittaa säätelystä (regularization), tilannekohtaisesta (tai tilanteisesta) sopeuttamisesta (situational adjustment) sekä uudelleenmuodostuksesta (reconstitution). Pfaffenbergin ajattelua laajentaen voi todeta, että jokaiseen liittyy erilaisia teknologisen mielihyvän mahdollisuuksia.[19]

Säätely tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen joutuu rajoittamaan ja muuttamaan käyttäytymistään jonkun teknologisen laitteen tai järjestelmän takia. Tämän kirjan lukujen esimerkeistä säätely näkyy ehkä kaikkein voimakkaimmin 1960-atk-kokonaisjärjestelmiä koskevissa tavoissa järjestää tiedonkäsittelyä ja siihen liittyviä työtehtäviä. Yhtä lailla se näkyy henkilökohtaisissa ja institutionaalisissa pyrkimyksissä hillitä ja hallita Internet-käyttöä. Tilannekohtainen sopeuttaminen viittaa puolestaan tapauksiin, joissa ihminen ei ota hänelle tarjottuja toimintamalleja itsestään selvyyksinä vaan pyrkii hakemaan uusia tapoja käyttää yksittäistä laitetta tai kokonaista teknologista järjestelmää. Tässä kirjassa tilannekohtainen sopeuttaminen näkyy vaikkapa Aku Ankka -lehden teknisessä kekseliäisyydessä, joka vaikkapa Sepe Suden, Aku Ankan itsensä, Mummo Ankan tai Hessu Hopon tapauksessa perustuu usein nimenomaan olemassa olevien teknologisten elementtien hyödyntämiseen elementtejä yhdistelemällä ja siirtämällä uusiin käyttötarkoituksiin. Yhtä lailla tilannekohtaiseksi sopeuttamiseksi voidaan tulkita monet tietokoneavusteiseen parinvalintaan (rationaalisen tietotekniikan sovittaminen mm. lavatanssikontekstiin) sekä retropelaamisen kulttuuriset muodot, jotka perustuvat ”vanhentuneiden” teknologisten ratkaisujen hyödyntämiseen. Uudelleenmuodostus puolestaan viittaa pyrkimykseen teknologisen järjestelmän kaatamiseen kokonaisuutena ja teknologisen vallankumouksen aikaansaamiseen. Uudelleenmuodostuksesta käy esimerkiksi vaikkapa avoimeen lähdekoodiin perustuva Linux-käyttöjärjestelmä, jossa totunnainen tapa käyttää ja kehittää tietokoneohjelmia muuttuu, vaikka perustuukin vahvasti jonkinlaiselle aikaisemmalle ”aidolle” tai ”vapaammalle” tietokoneen suunnittelu- ja käyttökulttuurille (ns. hakkerikulttuurin perinne ja hakkerietiikka). Tämän kirjan luvuissa kokonainen uudelleenmuodostus jää vähemmälle huomiolle ja pääpaino on säätelyn ja sovittamisen ilmiöissä, vaikka toisaalta monet käsiteltävät ilmiöt, esimerkiksi tietokoneet itsessään, on esitelty alun perin uuden teollisen vallankumouksen ilmentyminä.

Edellä mainitut suhtautumiset sekoittuvat ja vaihtelevat tilanteesta toiseen. Samanaikaisesti voimme säädellä, sopeuttaa ja uudelleen muodostaa käytöstämme suhteessa teknologisiin järjestelmiin, verkostoihin ja rihmastoihin.

Kuva. Mika Koivulan teknologian luovaa adaptaatiota eli uudelleenkeksimistä keväällä 2007: leivänpaahdin toimii myös tupakansytyttimenä. Älä kokeile tätä kotona (siis tupakanpolttoa ylipäätään)!

Pfaffenbergerin kategoriat on mahdollista yhdistää teknologisiin tunteisiin ja mielihyvään. Tästä näkökulmasta säätely ja rajoittaminen viittaavat ainakin osittain mielihyvän tukahduttamiseen ja osin tunteiden tukahduttamiseen (repressio) – mieliharmia tai suoranaisia pelkoja lukuun ottamatta. Toisaalta säätely ja rajoittaminen luovat turvallisuuden tunnetta ja voivat olla sitä kautta nautinnollisia toiminnan tapoja myös kohteilleen eikä pelkästään säätelyteknologioiden suunnittelijoille ja hyödyntäjille, jotka voivat nauttia toimivan järjestelmän tuottamasta vallan tunteesta. Tilannekohtainen sopeuttaminen puolestaan näyttäytyy voimakkaammin positiivisten tunteiden, uudenlaisten kytkösten, luovuuden purskahdusten ja mielihyvän alueena. Kolmas, uudelleenmuodostus, sisältää taasen ehkä vieläkin voimakkaampaa toimintaa ja tuntemusten vaihtelua, jossa pettymys ja raivo vaihtuvat innostukseksi. Parhaimmassa tapauksessa luova uudelleen muodostaja kokee tunteiden hyökyjä vanhan teknologisen ratkaisun korvautuessa kokonaan uudella, jopa radikaalilla innovaatiolla. Ihminen tuntee riemua voituaan vaikuttaa asioihin ja saatuaan aikaan muutoksen.[20]

Kysymys kulttuurisesta omaksumisesta ei olekaan yksinkertainen tai yksitulkintainen. Kulttuurinen omaksuminen sisältää yksityisiä ja yleisiä tasoja sekä niiden välimuotoja. Se sisältää vaihtuvia käyttäjäpositioita, suhtautumistapoja ja toiminnan tapoja. Se ilmenee erilaisina teknologiasta kertomisen ja esittämisen käytäntöinä ja yhtä lailla kuvittelemisen, suunnittelun ja käytön tapoina. Ymmärrettävyyden lisäksi kyse on nimenomaan osittaisesta tai kokonaisesta ”väärinymmärtämisestä”. Teknologian omaksumisessa ja adaptaatiossa käytetään sen rajoitteita luovasti ja kekseliäästi omien kokeilujen näyttämönä. Juuri teknologian rajoittuneisuus ja puutteellisuus – tai kauniimmin ilmaistuna, myös ennakoimaton joustavuus – mahdollistavat sellaiset kokeilut, joita ei välttämättä alun perin ole osattu ennakoida. Väittäisin, että vaikka teknologinen ratkaisu suunniteltaisiin kuinka valmiiksi, niin sitä käytetään aina vähintään osittain ”väärin”.[21] Tässä on nimenomaan teknologisen uudistumisen ja innovatiivisuuden salaisuus. Juuri vastateot ja väärinkäytökset tuovat esiin teknologisia rajoituksia ja tuottavat uudenlaisia tulkintoja, tuotteita ja teknologioita, parannusinnovaatioita ja jopa uusia radikaaleja innovaatioita. David Nye toteaa samansuuntaisesti, että työvälineissä piilee kertomusten ja tarinoiden lisäksi ennakoimattomia käyttömahdollisuuksia ja muutospotentiaaleja, eli tekstien lisäksi toimintatapoja.[22]

Kulttuurisen ja samalla yksilöllisen herkkyyden korostus liittyy käsiteltäviin aiheisiin myös henkilökohtaisella tasolla. Käytännössä kaikki tässä kirjassa käsittelemäni aiheet ja esimerkit ovat minulle jollain tavalla läheisiä, ja niiden käsittely tuottaa henkilökohtaista mielihyvää. Ne ovat muuttuneet läheisiksi joko aiempien tutkimusteni myötä tai sitten niihin liittyy jonkinlainen henkilöhistoriallinen, jopa nostalginen suhde. Käsittelen teemoja, jotka liittyvät omaan mediakäyttöni eri vaiheisiin viimeisen yli 30 vuoden aikana. Henkilökohtaisen suhde tutkimuskohteisiin on nähdäkseni etu, vaikka se tuottaakin tiettyyn suuntaan värittyneen esityksen. Suhteeni teknologiaan on etupäässä innostuneen positiivinen, ja esimerkit liittyvät vahvasti populaarikulttuurin ilmiöihin. Tämä tutkimus kattaa moninaisuudestaan huolimatta vain pienen osan teknologian käytön osa-alueista ja teknologian kulttuurisen omaksumisen tasoista. Esimerkiksi työorganisaatioiden, poliittisen päätöksenteon tai teknologian suunnittelun tasot jäävät konkreettisen toiminnan ja toimijoiden osalta pitkälti tässä teoksessa syrjään. Vaikka teos lähestyy teknologian kulttuurista omaksumista käsitteiden ja keskustelujen muokkautumisen kautta, omaksumisen organisatoriset osa-alueet ja käyttäjäkokemuksen tasot sekä teknologian käytössä että suunnittelussa ovat yhtä lailla olennaisia. Käytäntöjen taakse ei saa piilottaa sitä, ketkä henkilöt ja mitkä yhteisöt, instituutiot sekä asiat ovat teknologisen toiminnan eri vaiheissa keskeisiä.

Esille nostamani kysymykset liittyvät siihen, miten erilaiset teknologiset ”innovaatiot” kiinnittyvät toisiinsa sekä objekteina tai tutkimuskohteina. Käsiteltävien asioiden tarkoituksena on erilaisten teknologisten maailmojen, tulkintojen ja mahdollisuuksien avaaminen, jotta teknologiset ratkaisut eivät näyttäytyisi meille väistämättöminä tai ainoina mahdollisina ja jotta voisimme pyrkiä uudenlaisten teknologisten tulkintojen ennakkoluulottomaan tuottamiseen. Haluan myös rohkaista lukijoita rääkkäämään teknologiaa, käyttämään sitä väärin, persoonallisesti ja ”uudella tavalla” – omalla vastuullaan. Ruth Schwartz Covan on kirjoittanut teknologian kulutusliittymistä (innovation junctions), risteyskohdista, joissa käyttäjä tai kuluttaja tekee valinnan kilpailevien teknologisten ratkaisujen välillä.[23] Käyttäjän on kuitenkin nähtävä, että teknologisen kehityksen moottoritie ei ole yksinäinen ja suora; liittymiä toisille teille on aina olemassa. Niille voidaan kääntyä – tai sitten voidaan jättää auto kokonaan pientareelle ja lähteä vaikka eväsretkelle metsään tai lounaalle tien vieressä olevaan pikkukylään.

Kuva. Kirjoittaja telttaretkellä äidin ja siskojen kanssa 1970-luvun puolivälissä, mukana taas myös matkaradio.

Tehtäviä

Tehtävä esim. 3 opintopisteen yliopistotasoiselle mediateknologian kulttuurihistoriaa käsittelevälle kurssille: Lue kokonaan verkkokirja ”Tietokoneen takapuoli”. Tee kirjan perusteella essee tai oppimispäiväkirja, josta löytyy noin 4 sivun referaatti tai arvio kirjasta (ohjeita referaatin tekemiseen löytyy esim. osoitteesta http://www.hum.utu.fi/oppiaineet/satakunta/opiskelu/ohjeet/referaatti.html). Vastaa oppimispäiväkirjassa myös jokaisen luvun lopussa olevaan tehtävään (esimerkki tehtävästä: https://jaasuo.wordpress.com/tietokoneen-takapuoli/1-sahkoaivon-sarina-%E2%80%93-keskuskone-aistiminen-ja-sivilisoituminen/#tehtavat). Jos luvussa on useampia tehtäviä, voit valita tehtävistä yhden, johon vastaat, kunhan myös perustelet lyhyesti valintasi. Oppimispäiväkirjan kokonaispituus voi olla noin 12-15 sivua.

Viitteet

---

[1] Uotinen 2005, 36–38.

[2] Pantzar 1996, 9.

[3] Pantzar 1996, 129.

[4] Pantzarin kesyttämistutkimuksen viimeaikaisista sovelluksista ks. esim. Peteri 2006; Repo – Koskinen – Grönman (toim.) 2006.

[5] Parikka 2004, 190.

[6] Latour 2006.

[7] Pantzar & Shove 2006, 16–17.

[8] Norman 2004, 4-6.

[9] Norman 2004, 4–6.

[10] Nye 2006, ix, 5.

[11] Pacey 1983, erit. 82–85. Pacey mainitsee (Samuel Flormanin listaamat?) arkkityyppiset inhimilliset halut, joita ovat erityisesti kommunikaatio pitkien etäisyyksien yli, nopean liikkumisen ja lentämisen nautinto. Nämä halut ovat useiden teknologisten kehittämispyrkimysten taustalla ja ne näkyvät myös erilaisissa teknologian historian lähdeaineistoissa, elokuvissa, valokuvissa, teksteissä ja tuotemuotoilussa. Aihepiiriä käsitellään myös Samuel C. Flormanin teoksessa The Existential Pleasures of Engineering (1976), johon en ole vielä tutustunut. Terra Cognita on ilmeisesti julkaisemassa teoksen suomennoksen.

[12] Vrt. Pantzar ja Shove (2006) sekä ajatus kulutuskäytäntöjen ja objektien fossiloitumisesta.

[13] Digitaalisen kulttuurin opiskelija Johannes Koski on digitaalisen kulttuurin tutkimusperinne ja uudet suunnat -kurssin esseessään (2006) käyttänyt nykyisestä vaiheesta nimitystä postdigitaalinen kulttuuri (tai jälkidigitaalinen kulttuuri), joka minusta sopii mainiosti mm. määrittämään tämän hetken viestintäteknologioiden käyttöä.

[14] Fornäs 1999, 33.

[15] Salmi 2001.

[16] Pantzar 1996, 128.

[17] de Certeau 1988, xix.

[18] Ks. myös Turkle 1995.

[19] Pfaffenberger 1988; Pfaffenberger 1992.

[20] Radikaali innovaatio tarkoittaa menetelmää tai tuotetta, joka saa aikaan kokonaisen uuden teknologisen järjestelmän syntymisen.

[21] Teknologian luovasta väärinkäytöstä ks. esim. Eglash 2004, xvii.

[22] Nye 2006, 2. Heidi Grönman (2006) jakaakin kuluttajat kesyihin ja luoviin suhteessa mm. heidän intoonsa muokata ja keksiä teknologioita uudelleen heidän persoonallisista lähtökohdistaan.

[23] Schwartz Covan 1987.

[24] Lawrence Grossbergin (1995, 238-239) mukaan mielihyvän käsite on moninainen ja mutkikas. Se voi viitata vaikka lukijan tekstistä saamaan mielihyvään mutta yhtä lailla lukemistapaan ja tapahtumaan. Mielihyvä voi syntyä ponnistelusta, jota lukeminen tai lukemiseen pääseminen aiheuttaa tai siitä, että lukemisen avulla voi paeta muita vaateita. Mielihyvä voi liittyä fantasioihin, jotka eivät muuten ”saisi ilmausta (ja joita ei koskaan todella koettaisi)”. Grossbergin mielihyvätulkintaa on mahdollista soveltaa moniin teknologian kehittämisen ja käyttämisen tilanteisiin ja tapoihin.

Johdanto * Kännykkähistoria * Teoksen rakenne * Teknologian kulttuurinen omaksuminen * Viitteet * Kommentit

Advertisement