”Varkaita yliopistossa.” – eli kuinka peliautomaatit tulivat Turkuun

”Varkaat kaivavat ja varastavat. Mikään ei heiltä säästy. Ei edes Alma Materkaan.” Näin aloitti turkulainen Uusi Aura -lehti 14.6.1930 juttunsa, joka käsitteli Turun yliopistoon aamuyöstä 13.6. tehtyä murtoa. Kun lehden toimittaja murtoa seuranneena päivänä kävi yliopistolla, paikat olivat vielä hujan hajan varkaiden jäljiltä, koska kaappeja oli murrettu auki ja tavaroita viskelty pitkin lattioita.

Kokoomuksen äänenkannattaja Uusi Aura vertasi näkyä murronjälkeisellä yliopistolla sisällissodan aikoihin: ”Edustajamme pistäytyessä paikalla kohtasi häntä yliopiston kansliahuoneessa näky, joka toi mieleen punakaartilaisten ”tarkastukset” takavuosina.” Varkaat saivat lehden mukaan saaliikseen yliopiston puolelta rahaa ja postilähetysvekseleitä noin 6000 markan arvosta ja Phoenix-kahvilan puolelta – johon he myös murtautuivat – kassasta rahaa 7000–8000 markkaa. Rosvot olivat tunkeutuneet yliopistolle ortodoksisen kirkon puoleisesta luentosalin reunaikkunasta, joka oli ”pensaikon peittämä” ja aivan aidan vieressä.

Pelihistoriantutkijan huomio kiinnittyi omaa Alma Materiani käsittelevään rikosuutiseen siksi, että varkaat olivat yrittäneet murtautua myös Phoenix-kahvilassa olleeseen ”taitoautomaattiin”, mutta murtoyritys oli ilmeisesti jäänyt kesken, kun kahvilan siivoojat olivat saapuneet aamulla töihin. Taito- ja taitavuusautomaateiksi kutsuttiin pajatsotyyppisiä pelikoneita, joita oli alkanut tulla Suomeen Saksasta muutamaa vuotta aiemmin.

Toistaiseksi löytämäni aineisto ei kerro, millainen tarkalleen ottaen oli Phoenix-kahvilan taitoautomaatti. Tuohon aikaan Suomessa oli useita erilaisia peliautomaatteja, mutta erityisesti kahta päätyyppiä. Bajazzo-, Pajatso- tai Pajatsu -automaateissa pelaaja yritti pyydystää pomppivaa kuulaa säädintä pyörittämällä ilveilijän hattuun, ja tuosta ilveilijästä peli oli saanut nimensä (ks. Wikimedian kuva). Blau Wunder eli Sininen ihme tai Sini-ihme -automaateissa pelaaja näppäsi nikkelimarkan tai rahakkeen liikkeelle laitteen kyljestä yrittäen osua voittoa tuottavaan lokeroon. Nimensä kone oli ehkä saanut sinisestä taustapaneelistaan (ks. saksalaisia kuvia). Jälkimmäinen pelityyppi yleistyi ja kehittyi sittemmin Suomessa mutta otti Pajatso-nimensä ensimmäiseltä automaattityypiltä.

Aluksi peliautomaattitoimintaa pyörittivät yksityiset yrittäjät, mutta pian hyväntekeväisyysjärjestöt huomasivat, että automaatit toimisivat niille oivana tulonlähteenä. Hyväntekeväisyysjärjestöt olivat jo aiemmin järjestäneet muun muassa tavara-arpajaisia ja tivolitoimintaa toimintaansa rahoittaakseen, joten uusi tulonlähde sopi mukaan varsin luontevasti. Hyväntekeväisyystyö oli myös keino, jolla ”uhkapelikoneita”, kuten yksi niiden nimitys myös kuului, tehtiin hyväksyttävämmiksi tilanteessa, jossa pelaaminen herätti paljon paheksuntaa. Pelejä pelasivat erityisesti nuoret miehet, jotka ajattelivat pystyvänsä voittamaan rahaa automaatista. Myös lasten katsottiin olevan vaarassa joutua alttiiksi pelien houkutuksille varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa pelaamista ei valvottu. Lisäksi automaatit houkuttelivat lehtijuttujen mukaan huijareita, joka yrittivät jallittaa koneista nikkelimarkkoja muun muassa laitteita hakkaamalla, käyttämällä vääriä rahoja tai rautalankojen avulla tai rikollisia, jotka pyrkivät rikkomaan automaatit ja varastamaan rahat, kuten Turussa oli tapahtunut.

Useissa lehtikirjoituksissa kuvattiin värikkäästi automaattipelaamisen turhuutta ja turmiollisuutta. Käkisalmen Sanomiin kirjoittanut nimimerkki Joonas oli esimerkiksi käynyt kesällä 1929 tutustumassa kaupunkiinsa levinneisiin peleihin, joita löytyi kahviloista, täyshoitoloista ja ”salaisista seurustelupaikoista”. Hän oli tarkkaillut, miten nuoret tehdastyöläiset hassasivat automaatteihin palkkarahansa voittojen toivossa, mutta aivan turhaan: ”Automaatti veivitti markan markan jälkeen rautaiseen pussiinsa. Ei edes nauranut eikä ilkkunut. Otti vain kylmästi.” (Käkisalmen Sanomat 24.8.1929.) Vasemmistolehdissä automaatit nähtiin nimenomaan kapitalistien salajuonina.

Samoin kuin Saksassa, myös Suomessa olennaista peliautomaatteja koskevassa keskustelussa oli kysymys onnen ja taidon suhteesta. Jos rahapeliautomaatit olivat puhtaita onnenpelejä, niiden pito oli käytännössä kiellettyä tai vähintään hyvin säänneltyä. Jos taas voittaminen perustui taitoon, niin ne olivat luvanvaraisia tietyin ehdoin. Oikeastaan kyse oli siitä, ettei pelaajia huijattaisi väittämällä laitetta taitopeliksi, silloinkin kun se olisi ollut puhdas onnenpeli. Tästä peliautomaattien onnen ja taidon suhteesta oli Suomessa nostettu ensimmäistä kertaa oikeudellinen kysymys syksyllä 1927 ja asiaan palattiin tavan takaa peliautomaattien määrän kasvaessa ja pelaamisen yleistyessä (Kortelainen 1988). Kenellä oli oikeus kerätä peleillä voittoja vai pitäisikö pelit kieltää kokonaan?

Yliopiston Phoenix-kahvilan automaattia operoi Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osasto. Se oli saanut toukokuun alusta 1930 oikeuden sijoittaa automaatteja kahvila Phoenixin lisäksi kahvila Tivoliin ja muutamaan ravintolaan: Itämereen, Ceciliin, Casino-Saleihin, Palokunnantaloon ja Seurahuoneeseen.(Turun Sanomat 29.4.1930.) Automaatit oli toimittanut Leino Molanderin omistama Dayton Vaaka Oy, joka oli aloittanut vaakojen maahantuonnilla 1923 mutta laajentanut toimialaansa automaatteihin vuosikymmenen lopulla. Yritys teki sopimuksen MLL:n Turun osaston kanssa 20 automaatista ja onnistui tämän päänavauksen jälkeen sopimaan MLL:n keskusliiton kanssa 100 automaatin toimittamisesta Helsinkiin.(Kortelainen 1988, 57–61.) Elokuussa 1930 Turun Sanomat uutisoi, että MLL:n Turun osasto oli saanut luvan 45 automaatin sijoittamiseen Turkuun ja Naantaliin (Turun Sanomat 5.8.1930).

Toinen sijoituslupia saanut yhdistys oli Turun Sokeainyhdistys, jonka automaatit sijaitsivat useissa kahviloissa ja ruokaloissa: kahvila Jupiterissa, hra. A. Rannan kahvilassa, ruokala Länsi-Linnassa, Kristiinan ruokasaleissa, kahvila Starissa, kahvila ja ruokala Kestituvassa ja kahvila Hansassa.(Turun Sanomat 29.4.1930.) Yhdistys sai luvan automaattien sijoittamiseen myös Littoisten asemalle (Turun Sanomat 5.8.1930). Kahviloiden ja ravintoloiden lisäksi automaatteja oli muun muassa markkinoilla ja kiertävissä tivoleissa.

Paikalliset poliisiviranomaiset myönsivät luvat taitoautomaateille. Etenkin aluksi lupien myöntämisessä oli paljon alueellisia eroja. Toisilla paikkakunnilla lupia sai helpommin, mutta jossain ne olivat tiukemmassa. Turun poliisi oli ilmeisesti ennen vuotta 1930 nihkeä, koska ainakin kaksi yrittäjää oli valittanut maaherralle saamastaan kielteisestä päätöksestä. Päätös ei kuitenkaan ollut muuttunut. Turkulainen kahvilanomistaja Kalle Hyytinen olisi halunnut sijoittaa taitoautomaatteja Turun Biljardisalongit -nimiseen paikkaan, jonka hän oli itse avannut 1928, ja sen lisäksi O.Y. Autolan keilasaliin (avattu myös 1928) sekä Ravintola de Parisiin (Uusi Aura 27.3.1929). Helsinkiläinen liikemies Emil Engström oli havitellut hänkin automaatteja ”Turun kaupungissa ja sen alueella sijaitseviin kahvila- ja ruokalahuoneistoihin” (Uusi Aura 18.1.1930).

Turun Biljardisalongit ja Kahvila -yrityksen mainos Uusi Aura -lehdessä 21.7.1928. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Kun lupakäytäntöjen kirjavuus tuli ilmi, alettiin laatia kansallisia ohjeita menettelyihin. Lupakäytäntö liittyi vuoden 1929 lopussa annettuun leimaveroasetukseen, joka määritteli taitoautomaatit leimaveron alaisiksi. Sisäasiainministeriö ohjeisti poliisiviranomaisia siitä, miten taitoautomaatit saattoi erottaa onnenpeleistä ja miten lupaprosessissa piti kiinnittää huomiota muun muassa pelivoittojen suuruuteen. Automaatteja ei saanut sijoittaa yksityisasuntoihin ja luvanhakijoiden piti olla täysi-ikäisiä, ”hallita itseään” ja omaa omaisuuttaan sekä nauttia kansalaisluottamusta. Automaattia ei saanut siirtää ilman lupaa ja lupa oli voimassa korkeintaan vuoden kerrallaan.(Suomen Poliisilehti 15.1.1931.)

Keskustelu automaattitoiminnan sääntelystä, monopolisoinnista tai jopa kieltämisestä kiihtyi 1930-luvun alussa. Viranomaisten ja poliitikkojen näkemykset asiasta vaihtelivat. Vaikuttaa esimerkiksi siltä, että sisäasiainministeriö ja sosiaaliministeriö olivat automaattitoiminnasta erimielisiä. Automaattialan yritykset olivat myös erittäin aktiivisia pyrkiessään lisäämään omaa liiketoimintaansa.

Vuonna 1931 Mannerheimin Lastensuojeluliitto ehdotti, että rahapelitoiminta monopolisoitaisiin ja voitot varattaisiin erityisesti lastensuojelulle ja ehkä osittain muuhun yleishyödylliseen toimintaan. Mukana taustalla hääri myös Dayton Vaaka Oy, joka oli aktiivisesti yhteydessä lastensuojelujärjestöihin ja pyrki saamaan itselleen yksinoikeuden automaattien toimittamiseen ja niiden huoltoon (Kortelainen 1988, 64–65).

Kaupunkien lastensuojelulautakunnilta pyydettiin lausuntoa ehdotuksesta. Lausunnonantajista Turku, Pori ja Vaasa eivät olleet havainneet, että ”rahapeli-automaateilla harjoitetun liikkeen vaikuttavan haitallisesti lasten ja nuorten henkilöiden kasvatukseen ja siveelliseen kuriin.” Porin ja Vaasan lastensuojelulautakunnat eivät ehdottaneet muutosta silloiseen vapaaseen järjestelmään, mutta Turku oli ainoa lausunnonantaja, joka puolsi ajatusta monopolisoinnista yleishyödyllisiin tarkoituksiin ja ainoana toi esille sen, että MLL sai Turussa voittoa automaateista. (Lastensuojelulehti 1.1.1932.)

Kaikkien muiden lausunnon antaneiden kaupunkien, Helsingin, Rauman, Tampereen, Lahden, Viipurin, Kuopion, Jyväskylän ja Oulun, lastensuojelulautakunnat pitivät rahapeliautomaattitoimintaa ”turmiollisena lasten ja nuorten henkilöiden kasvatukselle ja siveelliselle kunnolle” ja esittivät toiminnan kieltämistä kokonaan.(Lastensuojelulehti 1.1.1932.) En ole vielä tutkinut tarkemmin, miksi Turun lausunto erosi muista, mutta voisi olettaa, että Turun lastensuojelulautakunnan jäsenillä oli yhteyksiä automaattitoimintaa kaupungissa pyörittäneeseen MLL:n Turun osastoon.

Raha-automaattiyhdistyksen historiateoksen kirjoittanut Jukka Kortelainen toteaa, että 1930-luvun alun poliittinen tilanne ei suosinut automaattitoiminnan monopolisointia. Etenkin porvaripuolueissa haluttiin pikemminkin edistää yksityistämistä. Asiaan vaikutti myös se, että alkoholin kieltolaki oli päädytty kumoamaan selvän joulukuun lopussa 1931 järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen.(Kortelainen 1988, 70–71.) Vuoden 1933 kesällä astui lopulta voimaan presidentin asetus, jonka perusteella lupia automaattien pitämiseen annettiin vain yleishyödyllisille yhdistyksille tai järjestöille ja läänien maaherrat myönsivät luvat, millä haluttiin entisestään yhtenäistää lupakäytäntöjä ja rajoittaa automaattien määrää.

Seuraava suurempi muutos tapahtui noin viisi vuotta myöhemmin. Joulukuussa 1937 annettiin uusi asetus, jonka jälkeen 1938 perustettiin Raha-automaattiyhdistys. Se sai yksinoikeuden automaattitoimintaan. Valtioneuvosto puolestaan jakoi avustuksina toiminnan tuottoja Raha-automaattiyhdistyksen jäsenjärjestöille ja muille vastaaville järjestöille, jotta tuotot jakaantuisivat aiempaa tasapuolisemmin.(Kortelainen 1988, 93-94.)

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

Kortelainen, Jukka (1988). Pajatso ja kansanterveys: Raha-automaattiyhdistys 1938–1988. Raha-automaattiyhdistys. Helsinki: WSOY.

Lisätietoja rahapelaamisesta Suomessa ks. myös:

Ahonen, Jukka (2019). Kolme kriisiä ja kansalliset rahapelit – Yhteiskunnallisten murroskausien vaikutus suomalaisen rahapelijärjestelmän muotoutumiseen. Suomen historian väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4778-3

Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3282-6

Pipinen, Jaso (2020). Rahapelaamisen representaatiot 1920–1940-lukujen suomalaisessa sanomalehtiraportoinnissa. Historian maisteriohjelman maisterintutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/334709/Pipinen_Jaso_maisterintutkielma_2021.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Yksi vastaus to “”Varkaita yliopistossa.” – eli kuinka peliautomaatit tulivat Turkuun”

  1. ”Kansalaiset, varokaa pelihimoa!” – pelihaittakeskustelua 1920- ja 1930-luvuilla | Koneen kokemu(y)s Says:

    […] saada nikkelimarkkoja ulos erilaisin vilunkikonstein tai puhtaalla raa’alla voimalla, kuten aiemmista kirjoituksista on käynyt ilmi. Ja koska peliautomaatit oli sijoitettu julkisisiin tiloihin, myös lapset ja […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: