Jos Sipilä olisi humanisti

Mitä jos Juha Sipilä ei olisi diplomi-insinööri vaan humanisti? Silloin ei vatuloitaisi, iteroitaisi eikä jumpattaisi suunnitelmia hallitusta muodostettaessa. Terminologia olisi erilaista.

Humanisti-Sipilä harjoittaisi ensin hallitusohjelmahermeneutiikkaa, jossa kierros kierrokselta kehämäisesti edeten pyrittäisiin parempaan ymmärrykseen Suomesta, suomalaisista ja neuvottelun osapuolten toimijuuksista.

Neuvotteluissa tuotettaisiin yhteistä hallitusdiskurssia. Kriittisellä aineistolähtöisellä tarkastelulla edettäisiin tyypittelyn ja kategorisoinnin kautta kohti tulkintaa. Hallituksen muodostamisprosessia reflektoitaisiin jatkuvasti yhteistuotantona (co-creation) ja jaettuna kokemuksena (co-experience).

Hallitus olisi poliittinen enemmistöhahmo, affektiivinen toimija ja kone, joka koodaisi uutta järjestystä. Neljän vuoden hallituskauden sijasta Sipilä tarkastelisi toimintaa eri lähtökohdista. Hän ajattelisi syvää aikaa, kerrostumia, sommitelmia, muodostelmia ja rihmastoja sekä samalla mikropolitiikkaa.

Lopulta deleuzeläisen kohtauksen saanut hyvän elämän virtaa ja Tulemisen Suomea julistava Sipilä suljettaisiin yliopiston kellarikammioon. Uudeksi hallitusneuvottelijaksi nimitettäisiin iteroiva insinööri.

Advertisement

Olin digihumanisti (jo) viime vuosituhannella

Kirjoitimme taannoin Anna Haverisen kanssa katsauksen digihumanismista. Siinä totesimme, miten digitaalisten ihmistieteiden uutuuspuheen alta paljastuu myös pidempiä tutkimustraditioita ja toisaalta hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, mitä digital humanities tarkoittaa. Tässä kirjoituksessa pohdin hieman omia digihumanistitaustojani.

Ensimmäisen kerran tutustuin tietokoneisiin 1980-luvun alussa, kun kävin luokkakaverieni luona pelaamassa VIC-20- ja Commodore 64 -pelejä. Oma Salora Fellow -tietokone tuli perheeseemme 1984. Pari vuotta myöhemmin vaihdoin sen Commodore 128 -tietokoneeseen, ja varsin pian sen jälkeen alkoi PC-tietokoneiden kausi ensin Amstrad PC-koneiden myötä (lisätietoja alkuvuodet kattavasta konehistoriastani).

Koulussa ATK-opetus alkoi yläasteella, jolloin ATK eli automaattinen tietojenkäsittely oli minulla valinnaisena aineena. Ensin käytössä olivat AMC-100-tietokoneet, joissa oli CP/M-käyttöjärjestelmä. Tämä taisi tapahtua kahdeksannella luokalla lukuvuonna 1987–1988. Seuraavana vuonna kouluun saatiin MikroMikko 3 -PC-tietokoneita, joiden käytön perusteet olivat minulle tuttuja, koska puuhailin PC-koneilla kotonakin. Taisi koulussa olla myös jonkinsorttinen ATK-kerhokin, mutta en muista sen toiminnasta juuri mitään. PC-kerhossa kävin muutaman kerran koulun ulkopuolella Raisiossa, koska Raision silloinen kirkkoherra oli innokas PC-käyttäjä. Hänellä oli raahattava PC-kone, jossa oli jännittävä sisäänrakennettu lämpöpaperia käyttänyt printteri.

Koulussa ATK tarkoitti käytännössä käyttöjärjestelmäkomentojen ja ohjelmoinnin opettelua. Mieleeni on jäänyt myös opettajan oppi siitä, että levykkeiden etiketteihin ei saa kirjoittaa tietoja lyijykynällä, jottei grafiitti kulkeudu levykeaseman sisään ja tuhoa kallista laitetta. Muutenkin keskeistä oli se, että vahinkoja ei tehdä ja mihinkään ei kosketa tai mitään nappulaa tai näppäintä paineta ilman lupaa.

CP/M-koneilla ohjelmoimme muistaakseni jonkin verran Basicilla ja ehkä Pascalilla mutta ennen kaikkea Logo-kielellä, jossa pääasiassa komennettiin kolmionmuotoista ”kilpikonnaa”, joka piirsi näytölle kuvioita. PC-puolella tärkein ohjelmointiympäristö oli Turbo Pascal -kääntäjä, jolla pystyi tekemään jo vähän monimutkaisempia juttuja. ATK-kouluarvosana määräytyi pitkälti sen mukaan, kuinka hyvin oppi ohjelmoimaan ja kuinka kehittyneitä ohjelmia pystyi tekemään. Ohjelmointiopetus on jättänyt pitkäkestoisia traumoja monelle tuon aikakauden oppilaalle, jotka eivät olleet niin kiinnostuneita asioista. Minä nyt en erityisesti nauttinut opetuksesta, mutta pidin ohjelmointia ihan kiinnostavana asiana – varsinkin kun pystyin kokeilemaan ja kehittelemään asioita myös kotona. Se oli etu moneen muuhun koululaiseen verrattuna. Muistan kirjoittaneeni Pascal-ohjelmia muun muassa eräälle ohjelmointiin tuskastuneelle yhtä luokka-astetta alempana olleelle kaverilleni ja tehneen niistä vähän simppelimpiä, jottei opettajan epäluulo heräisi. Sittemmin kaveristani tuli diplomi-insinööri – ja minusta humanisti – tosin jonkinlainen digihumanisti.

Yhdeksännellä luokalla ohjelmoinnin lisäksi ATK-tunneilla käytiin läpi piirto-ohjelmien ja toimisto-ohjelmista ainakin tekstinkäsittelyä. Tekstinkäsittelyä taisi olla jo aiemmin, mutta CP/M-tietokoneen Wordstar-ohjelma oli aika vaikeakäyttöinen ja hidas. Tietokoneluokassa oli värimatriisiprintteri, jolla sai joskus tulostaa jopa jonkin pienen kuvan.

Osallistuin ainakin ysiluokalla kansalliseen MAOLin ja Osuuspankin järjestämään ATK-kilpailuun. Voitin oman koulun kilpailun, mutta minulla ei riittänyt kärsivällisyyttä eikä kunnianhimoa kisan toiselle valtakunnalliselle kierrokselle, jossa olisi joutunut tekemään paljon vaativampia itsenäisiä töitä. Aika tyypillistä minulle.

Sain kouluvoitosta kutsun Turun TOP-keskukseen palkintojenjakotilaisuuteen ja palkinnoksi Osuuspankin logolla varustetun radiorepun. Se on vieläkin minulla tallessa jossain laatikossa. Radiovastaanotin oli siis integroitu repun etutaskun sisään. Repussa oli myös kaiutin. En tainnut kehdata käyttää moista nörttivehjettä koskaan julkisesti. Olisi ollut noloa. Tilaisuudessa muutamat muut palkitut kehuskelivat ylläpitävänsä ja käyttävänsä piraattiohjelmien välitykseen erikoistunutta BBS-boksia.

Lukiossa en enää valinnut ATK:ta, koska muutenkin minulla oli kursseja maksimimäärä, ja lukion valinnainen ATK-kurssi oli tarkoitettu enemmän aloittelijoille silloin. Olin fantasioinut jonkinlaisesta tietojenkäsittelyyn suuntautuneen ekonomin tai diplomi-insinöörin urasta (siskoni opiskeli kauppatieteitä), mutta lukion aikana kiinnostukseni matemaattis-luonnontieteellisiä aineita kohtaan väheni ja hurahdin yhä enemmän historiaan. Kaiketi kyse oli ennen kaikkea siitä, mihin minulla oli oikeasti lahjoja, mutta valinnoista on kiittäminen ainakin osittain myös opettajia. Kiitokset historianopettajalle hyvästä opetuksesta ja fysiikan opettajalle, no, esimerkiksi ”älä seiso taululla laskukaavasi edessä, ellei isäsi ole lasimestari” -tason sutkauksista, jotka helpottivat jatko-opintopaikkojen poisvalintojen tekemistä.

Hain kuitenkin 1992 opiskelemaan Turun yliopistoon sekä tietojenkäsittelyoppia että historiaa. Silloin pystyi ottamaan vielä ottamaan kaksi opiskelupaikkaa vastaan, ja teinkin niin. Tietojenkäsittelyopin aloitusta lykkäsin kuitenkin parilla vuodella siihen asti, kunnes olin välillä ollut armeijassa. Armeija-aikana kiinnostukseni tietokoneita kohtaan oli vähentynyt, eikä minulla ollut ihan uusinta tietokonetta käytössä. Useanmammankin tietokoneharrastajan muisteluissa korostuu se, miten armeija-aika toimi esimerkiksi 1980-luvulla tai 1990-luvulla tietokoneilun vedenjakajana. Jotkut pystyivät käyttämään armeijan luppoaikaa vaikkapa ohjelmointiin, mutta monelle armeija merkitsi katkosta, joka esimerkiksi torppasi keskeneräiset peliohjelmointiprojektit.

Yliopisto-opinnot olin aloittanut historian puolella ja siirtyminen tietojenkäsittelyn opintoihin 1994–1995 oli aikamoinen kulttuurishokki kurssivaatimuksineen, toimintatapoineen ja opiskelijakunnan koostuessa melkein kokonaan pojista. Jos tietojenkäsittelyopista olisi halunnut tutkinnon, olisi pitänyt suorittaa massiivinen määrä matematiikan opintoja. Minulla tietojenkäsittelyoppikin tyssäsi suunnilleen perusopintoihin. Opintojen sisällön ohella kyse oli siitä, että en oikein integroitunut toisenlaiseen opiskelijayhteisöön.

1990-luvun alkupuolen multimedia- ja netti-innostus tarttui kuitenkin minuun ja päätin satsata uuteen tietokoneeseen 1994. Sain ensimmäiset kokemukset netistä tietojenkäsittelyopin kursseilla sekä kulttuurihistorian oppiaineessa Tapio Onnelan pitämillä tiedonhakukursseilla. Menin mukaan myös Turku Unix Users Groupin toimintaan. Halusin yhdistää tietokoneet ja historiat. Ensin mietin historiapeleihin liittyviä tutkimusaiheita, mutta päädyin tietotekniikan kulttuurihistorian tutkimukseen.

Tapio Onnela alkoi vetää kulttuurihistoriassa 1995 syventävien opintojen seminaari 1 -ryhmää, jonka puitteissa luimme ja tuotimme informaatioteknologian historiaan ja kulttuuriin liittyviä tekstejä, teimme vierailuja muun muassa multimedianäyttelyihin ja ennen kaikkea kehittelimme Suomalaisen Historiantutkimuksen Elektronista Keskusta SHEKiä (Varhaisin Internet Archivesta löytyvä tallenne  sekä Tapio Onnelan viesti sivuston avaamisesta H-verkko-sähköpostilistalla 14.11.1995), josta pian tuli Agricola – Suomen Historiaverkko -palvelu (ks. http://agricola.utu.fi/tekijat.php). Tein Agricolalle keikkahommia ja kesätöitä muun muassa ohjelmoimalla erityisesti Perl-ohjelmointikielellä erilaisia skriptejä palveluiden toteuttamiseksi ja aineistojen käsittelyyn. Jotain taisin tehdä myös PHP:llä myöhemmin. Samoihin aikoihin minut rekrytoitiin Tapion jälkeen pitämään tietokone- ja tiedonhakuopetusta kulttuurihistorian proseminaarikurssilaisille ja tein nettisivuja yhä useammalle humanistisen tiedekunnan oppiaineelle ja laitokselle. Kuten monen muunkin vastaavantyöntekijän tapauksessa, sivustot seurasivat minua vuosikausia: aina kun jonkun palvelinpäivityksen myötä skriptit lakkasivat toimimasta, minun piti tehdä korjauksia. 1990-luvun lopussa pääsin mukaan myös multimediatuotantoprojekteihin.

Käytännössä en kuitenkaan ollut ensisijaisesti kiinnostusta tekniikasta vain apuvälineenä. Yhä enemmän aloin muutamien opiskelukaverieni kanssa kiinnostua siitä, mitä teknologia on ja miten teknologiakulttuuriset ilmiöt ovat kehkeytyneet ja muuttuneet historiallisissa prosesseissa. Näitä asioita olemme tutkineet eri menetelmin ja eri näkökulmista, joita yhdistää kriittinen suhtautuminen teknologiaa. Vaikka teemme tutkimusta digitaalisessa toimintaympäristössä, tutkimustavat voivat ja lähteet voivat olla myös ei-digitaalisia.

Kädet savessa -vaiheeni suhteessa mediatuotantoon ja ohjelmointiin loppui suunnilleen kymmenen vuotta sitten, mutta ajoittain haaveilen siitä, että minulla olisi aikaa päivittää ohjelmointi- ja laitevärkkäilyosaamiseni. Ennenkin minulla on ollut hiljaisempia kausia tietotekniikkaharrastamisessa, joten koodaaminen voi hyvinkin alkaa uudestaan. Luultavasti se vaatii sitä, että päätän pitää aiheesta kurssin opiskelijoille. Muuten en saa aloitettua.

 

 

Päiväni zombina

Harvoin työpäiväni ovat niin mukavia kuin lauantaina 25.4.2015 Zombie Run Pori -tapahtumassa. Tai ovathan työpäiväni usein ihan kivoja, eikä työn ja vapaa-ajan tai työn ja harrastusten rajaa ole helppo vetää, joten en lauantainakaan oikeastaan ollut töissä vaan zombi-osallistujan roolissa vapaapäivää viettämässä. Siitä näkökulmasta kirjoitan tämänkin tekstin, vaikka vähän tieteen puolelle teksti lopuksi nyrjähtää.

Olin saanut idean pukeutua Super Mario -zombiksi, koska minulla sattuu olemaan valmista Mario-varustusta: lakki, sopiva kokohaalari ja rannenauha. Mario-zombeja löytyi Googlen kuvahaulla, mutta en niistä varsinaisesti ottanut mallia.

Tarkoitukseni oli laittaa päälle myös Mario-paita, mutta se olikin jäänyt Helsinkiin. Sen takia otin käyttöön vanhan valkoisen Nuijasota-paidan, jota koristelin tekoverellä.

Maskeerauksessa halusin päästä suhteellisen helpolla ja ajattelin käyttää meillä ennestään olevia kasvomaaleja. Jouduin kuitenkin ostamaan Mario-tekoviikset Helsingin Punanaamiosta, ja kysyin samassa yhteydessä sopivaa maskeerausvarustusta. Kaupasta löytyikin valmis zombi-paketti, joka sisälsi rasvaliukoisia kasvomaaleja, puhdistusaineita, geeliä kasvojen epämuodostumien tekoon, maalit kiinnittävää puuteria sekä maalia hampaiden värjäämiseen. Hammasmaalia en loppujen lopuksi käyttänyt, koska hampaani eivät juuri näkyneet viiksien alta. Ostin myös pullollisen siirappipohjaista tekoverta.

Kuvasarjassa näkyy maskeeraukseni eteneminen sekä sen jälkeen otos itse tapahtumapaikalta sekä tapahtuman jälkeen kotoa.

Maskeeraukseen meni aikaa vähän yli tunti. Olisin voinut käyttää värejä rajummin, ja lisäilinkin kontrasteja zombien kokoontumispaikassa Porin yliopistokeskuksessa ennen tapahtuman alkua. Selkeämmin valkoinen tai vaalean harmaa väri olisi sopinut pohjaväriksi.

Alkuvalmistelujen ja tehtävänannon jälkeen siirryimme juoksureitin varrelle. Väijyin ensimmäisellä zombialueella heti lähdön jälkeen Puuvillan ja Kokemäenjoen välisellä alueella Sukkula-patsaan tuntumassa. Kollegani Anna päivysti samalla alueella.

Ilmoittauduin ryntääjä-zombiksi, ja koska zombeja ilmestyi paikalle vähemmän kuin oli ilmoittautunut, ryntäilin sitten aika pitkän matkaa ensimmäiseltä väijypaikalta. Olin piiloutunut lähtösuoralle roskiksen taakse (ks. Kari Vuorion kuva), ja nousin sieltä siinä vaiheessa kun ensimmäiset juoksijat olivat kohdalla. Juoksijaporukassa syntyi jopa hieman vaarallista paniikkia, koska väistelevät juoksijat eli selviytyjät törmäilivät toisiinsa ja jotkut kaatuivat. Alkusuoralla oli myös muita zombeja, joten selviytyjät pääsivät heti kunnolla tunnelmaan (ks. Mikael Peltomaan kuva).

Hamuilin hetken selviytyjien elämänauhoja alkuasemissa ja lähdin sitten juoksemaan heidän perässään kohti Pormestarin siltaa. Sainkin juoksijoita kiinni, eivätkä kaikki tajunneet, että uusi uhka tuli takaapäin. Kun he tajusivat sen, paniikki oli taas valmis. Jäin välillä hengähtämään reitin varrelle ja uhkailin vielä jäljempänä juosseita (ks. Mikael Peltomaan kuva).

Kun aloimme kerääntyä zombikulkueeksi, jäimme vielä hetkeksi Kirjurinluodon puolelle vaanimaan takalenkin tehneitä selviytyjiä. Enää en ryöstänyt elämänauhoja, koska emme olleet enää meidän omalla ”zombialueellamme”, vaan keskityin enemmän tai vähemmän uupuneiden juoksijoiden uhkailuun (suoritukseni ikuistivat reitin varrella mm. Niina Varheenmaa ja Juhani Lemmetti).

Kun juoksijat olivat ohittaneet tuonkin paikan, kiersimme vielä koko reitin läpi kävellen ja keräsimme matkan varrelta zombit kulkueeksi ja saavuimme yhdessä laahustaen maalialueelle etelärantaan (ks. esim. Mikael Peltomaan kuva ja Niina Varheenmaan kuva). Säätila oli tapahtumalle täydellinen: lämmin mutta pilvinen

Zombie Run -tapahtumat osana leikillistymisen kulttuuria

Zombi Run Porin suunnittelivat Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin opiskelijat osana aineopintojen kurssia Porin yliopistokeskuksessa. Kurssin vetivät Riikka Turtiainen ja Usva Friman, ja tapahtuma oli myös osa Suomen Akatemian rahoittamaa Leikillistyminen ja pelillisen kulttuurin synty –tutkimusprojektia. Tampereen, Jyväskylän ja Turun yliopistojen yhteishankkeessa tutkitaan, millä tavoin leikistä ja pelaamisesta on muodostunut osa erilaisia kulttuuri-ilmiöitä ja miten yhteiskunnan instituutiot ovat huomioineet muun muassa digitaalisen pelaamisen. Zombie Run Porin aineistoja tullaan käyttämään toivottavasti muutaman tieteellisen tutkimusartikkelin pohjana.

Zombit kuuntelevat ohjeistusta ennen lähtöä

Zombie Run Pori -tapahtuma on malliesimerkki leikillistymisestä tai pelillistymisestä. Siinä on eräässä mielessä kyse juoksutapahtumasta, johon on tuotu mukaan fantasiaelementtejä, joiden tarkoituksena on lisätä tapahtuman kiinnostavuutta ja saada osallistujat eläytymään uudella tavalla tilanteeseen. Zombie Run antaa mahdollisuuden osallistua tapahtumaan eri rooleissa, ja se hyödyntää yhtäältä juoksukiinnostusta sekä kiinnostusta zombeihin ja muuhun populaarikulttuuriin, kuten roolipelaamiseen ja cosplay -harrastukseen. Tapahtuman tuottanut opiskelijaryhmä oli upeasti luonut tapahtumalle hypetystä etukäteisvideoiden, kilpailujen ja muiden tempausten avulla, joiden välittämisessä käytettiin Facebookia ja muita sosiaalisia medioita hyväksi. Yhteistyökumppanina toimineen henkilöstörekrytointifirman zombi-työntekijän haku ylitti jopa valtakunnallisen uutiskynnyksen ainakin Taloussanomissa ja aamutelevisiossa. Selviytymisjuoksussa oli myös taustatarina, joka osaltaan lisäsi immersiivisyyttä eli eläytymistä ja tapahtuman upottavuutta.

Selviytyjät saattoivat maskeerata itsensä tekoverellä, jotta pääsivät helpommin läpi Pormestarinsillan pahasta zombipaikasta

On mahdotonta luetella kaikkia niitä historiallisia juuria ja käänteitä, joista Zombie Run -tapahtumia voi jäljittää. Ilmiselvä kytkös löytyy populaarikulttuurin zombi-kiinnostuksesta, joka näkyy paitsi kirjallisuudessa, elokuvissa ja nettisisällöissä, myös zombi-aiheisissa tapahtumissa. Populaarikulttuurin kautta zombeille on vakiintunut omat konventionsa, yleinen käsitys siitä, miltä zombin kuuluu näyttää ja miten zombin kuuluu käyttäytyä.

Zombie Run -tapahtumia on järjestetty ainakin muutaman vuoden ajan eri puolilla maailmaa (esimerkkejä: Run for Your Lives ja Zombie Run Sävar 2013) ja tiettävästi ensi kerran Suomessa Riihimäellä 7.6.2014 (ks. myös Iltalehden uutinen tapahtumasta). Juoksutapahtumia vanhempia ovat Zombie Walk -kulkueet, joita on järjestetty ainakin vuosituhannen alusta lähtien.

Rullaluisteluzombit lopettelevat urakkaansa

Ainakaan nopealla haulla ei Zombie Run -tapahtumista ei vielä löydy tieteellistä tutkimusta, mutta totta kai tapahtumia voi tarkastella tieteellisesti esimerkiksi pelillistymisen ja leikillistymisen tai niin kutsuttujen pervasiivisten pelien tai vaihtoehtoisen todellisuuden pelien (ARG) tai roolipelien viitekehyksessä soveltaen. Pelillistymisen eli gamifikaation tutkimuksessa ei mainita Zombie Run -tapahtumia, mutta useamman kerran yksittäisille lenkkeilijöille tarkoitettu Zombies Run! -mobiilisovellus kyllä mainitaan.

Zombie Walk -tapahtumista löytyy muutamia tutkimusartikkeleita, joissa tapahtumia on käsitelty muun muassa karnevaalisuuden, ruumiillisuuden, kuluttajuuden, yhteisötaiteen ja julkisen tilan käytön näkökulmista. Jos tekisin Zombie Run Porista tutkimusartikkelia, käyttäisin näitä vertailukohtina ja lähtökohtina. Artikkeleita voi hakea esim. Google Scholarilla.

Yksi mahdollisuus olisi tarkastella Zombie Runeja osana juoksutapahtumien karnevalisoitumisen historiaa. Tällöin kiinnostavaa olisi tutkia, miten maratonien ja muiden juoksutapahtumien osallistujakunta on laajentunut ja monipuolistunut ja miten kilpailemisen ja parhaan mahdollisen ajan tavoittelun oheen on tullut muita elementtejä. Tässä mielessä Suomessakin voisi tutkia myös sellaisia juoksutapahtumia, joissa nopeimman juoksijan etsiminen on toissijaista yhdessä olon sijaan ja jossa palkitaan esimerkiksi parhaita asuja. Uraauurtava tapahtuma tässä suhteessa on ollut Helsingissä 1984 ensimmäistä kertaa järjestetty Naisten Kymppi, jonka vuonna 1983 perustettu taustayhdistys JuoksuAika Ry halusi ”enemmän iloa, virkistystä ja huumoria kuntoilutapahtumiin”[1]. Käytännössä samoista asioista on kyse myös Zombie Run -tapahtumissa, joissa on vielä lisänä erityinen tarinallinen ja populaarikulttuurinen genreulottuvuutensa. Zombie Runien karnevalistisia sukulaistapahtumia ovat myös Suomessakin parin vuoden aikana yleistyneet väriestejuoksut.