Archive for the ‘Yleistä tutkimuksesta ja akateemisesta elämästä’ Category

Mitä hyötyä on tutkimuksesta ja tutkimusyhteistyöstä?

lokakuu 21, 2016

Silloin tällöin, aika useinkin, opiskelijat kertovat ihan syystä, että haluavat tehdä gradu-tutkielman, josta on jotain hyötyä. Tällainen lausuma johtaa tavallisesti luennoivaan paasaukseeni siitä, että hyötyä pitää ajatella monella tasolla, tekijän itsensä ja muiden näkökulmista. Jätän opiskelijapaasaukseni ylös kirjaamisen blogimuotoon toiseen ajankohtaan ja keskityn nyt toiseen hyötyaiheeseen: mitä hyötyä yhteistyökumppanille on siitä, että osallistuu yliopistolliseen tutkimushankkeeseen? Yhteistyökumppani voi olla yritys, julkisyhteisö tai joku muu toimija.

En nyt mene pidemmälle hyödyn käsitteen filosofisiin koukeroihin, mutta totean, että hyödyllä voidaan tarkoittaa etua, jota tietty taho saavuttaa jostain toiminnasta. Tuo etu voi olla taloudellista tai sitten se voi merkitä sitä, että jostain tekemisestä tulee yksinkertaisesti hyvä mieli, vaikka tekemiseen kuluisi esimerkiksi rahaa ja aikaa.

Ennen kuin sukellan yliopistotutkimuksen taloudellisiin hyötyihin haluan todeta, että (potentiaalinen) yhteistyökumppani voi ajatella olevansa mukana tutkimuksessa tutkimuksen eksistentiaalisen relevanssin takia. Eksistentiaalisella relevanssilla ruotsalainen historioitsija Anders Florén viittaa käytännössä sivistykseen. Tällainen ihmisten ja yhteisöjen tutkimus ”antaa väriä olemassaololle” ja kiinnostaa tutkijoiden lisäksi myös muita antaen tietämiseen ja oivaltamiseen liittyvää nautintoa. (Dahlgren & Florén 1996, 157–158.) Lisääntyvä tieto on itsessään kiinnostavaa ja tavoittelemisen arvoista ja vie ihmiskuntaa eteenpäin. Kuitenkaan ajatus siitä, että joku hörhöilevä tutkija on tässä lisäämässä tiedon määrää maailmassa, ei yleensä riitä kovin monelle motivaattoriksi esimerkiksi satsata aikaa ja rahaa tutkimushankkeeseen, mutta kyllä ajatus sivistyksestä ja ”hengenviljelystä” toimii esimerkiksi useiden tutkimusta ja tutkijoita rahoittavan säätiön tausta-ajatuksena, vaikka säätiöillä voi olla myös muita tavoitteita.

Yleensä yhteistyökumppani kuitenkin haluaa suorempaa instrumentaalista eli välineellistä hyötyä tutkimuksesta. Toki se aikaväli, jolla sitä hyötyä odotetaan saavutettavan, vaihtelee. Joissain tapauksissa instrumentaalinen hyöty on epäsuoraa. Rahoittaja tai yhteistyökumppani haluaa tukea tutkimusta, koska tutkimuksen tekeminen vaikkapa tietyllä alueella tai paikkakunnalla tukee itsessään alueen elinvoimaisuutta, tukien samalla koulutusta ja tutkimusta tekevää organisaatiota. Tuki ja yhteistyö antavat tutkimusta tekevälle yksikölle mahdollisuuden kehittää toimintaansa ja olla mukana esimerkiksi kansainvälisissä tutkimusverkostoissa. Tutkimuksesta on siis vähintään epäsuoraa hyötyä sekä alueen imagotekijänä ja vireyden ylläpitäjänä ainakin pienessä mittakaavassa. Jos yhteistyökumppanin pääasiallinen motivaatio liittyy tällaiseen epäsuoraan instrumentaaliseen hyötyyn, sitä tarkastellaan pidemmän aikaperspektiivin ja potentiaalin näkökulmasta, ja yhteistyökumppani voi ottaa ikään kuin jonkinlaisen tutkimuksen mesenaatin roolin.

Mesenaatin roolin ottaessaan yhteistyökumppani voi ajatella myös sitä PR-hyötyä, jonka se itse saa yhteistyöstä. Yhteistyöllä voi toki olla muitakin vielä välineellisempiä tavoitteita, mutta olemalla mukana tutkimuksessa yhteistyökumppani osoittaa omaa tutkimusmyönteisyyttään ja jakavansa ajatuksen tutkimuksen ja koulutuksen merkityksestä sekä oman toimintansa että laajemmin esimerkiksi edellä mainitun alueellisen kehittämisen moottorina.

Tutkimusyhteistyö voi olla kumppanille myös tapa levittää omaa itseään tai alaansa liittyvää tietoisuutta. Kysymys ei tällöin ole yhden agendan yksipuolisesta ja kylmäverisestä syöttämisestä julkisuuteen vaan siitä, että tiettyä aihetta ja sen merkittävyyttä koskeva tietoisuus lisääntyy sitä koskevan tutkimuksen ja tutkimuksen saaman huomion kautta. Omakohtaisesti olen useasti todennut, miten jotain ilmiötä koskeva historiantutkimus toimii juuri näin. Esimerkiksi tietotekniikkaa, internetin käyttöä ja pelejä koskeva historiatieto on levinnyt laajemmalle tutkimusjulkaisujen lisäksi silloin, kun tutkimustietoa on käytetty erilaisissa näyttelyissä ja kun tutkijaa on haastateltu eri medioissa. Tutkimuksen kohteina olleet ilmiöt ovat saattaneet nousta laajempaankin keskusteluun ja joskus siitä on saattanut olla myös liiketoiminnallista hyötyä.

Silloin kun puhutaan etenkin yritysten kanssa tehtävästä yhteistyöstä, yhteistyökumppanin tavoitteena on monesti suorempi ja nopeampi hyöty. Tutkimus on luonteeltaan soveltavaa ja siihen liittyy konkreettisten ongelmien määrittely, ratkaisuehdotusten tuottaminen, mahdollisesti ratkaisujen kokeileminen ja tarvittaessa sen jälkeen uusien parempien ratkaisuehdotusten tuottaminen ja niin edelleen.

Ongelmanratkaisu voi liittyä esimerkiksi yhteistyökumppanien toiminta-, palvelu- tai tuotantoprosesseihin. Tutkimuksen avulla haetaan tapoja, millä voidaan tehdä asioita nopeammin, tehokkaammin, edullisemmin tai muuten paremmin. Tutkimus auttaa tunnistamaan tapoja, mitä ei kannata tehdä. Tutkimushanke voi myös auttaa löytämään uusia yhteistyökumppaneita, verkostoja ja asiakkaita.

Yhtä lailla tutkimus voi antaa parempaa tietoa kuluttajista ja asiakkaiden tarpeista. Tätä tietoa voidaan käyttää palveluiden ja tuotteiden markkinoinnissa sekä uusien tuotteiden ja palveluiden kehittämisessä. Kaikkea tätä voidaan tehdä myös silloin kuin yliopistollisena tutkimuksen toteuttajana on humanististen tieteiden yksikkö. Olemme myös havainneet sen, että yksi keskeinen hyöty yhteistyökumppaneille hankkeista on se, että monesti he löytävät hankeyhteistyön kautta esimerkiksi mukana olleista opiskelijoista tai tutkijoista sellaisia henkilöitä, jotka he voivat palkata omaan organisaatioonsa.

Keskeistä kaikessa edellä mainitussa ”hyötytutkimuksessa” on se, että tutkimuksen toteuttaja ja yhteistyökumppanit käyvät avointa ja jatkuvaa vuoropuhelua omista toiveistaan, tavoitteistaan ja tutkimuksen tuloksista sekä merkittävyydestä.

Lähteet

Dahlgren, Stellan & Anders Florén (1996). En introduktion till modern historieforskning. Lund: Studentlitteratur.
Suominen, Jaakko (ilmestyy): Soveltavaa kulttuurintutkimusta käsittelevä artikkeli kokoomateoksessa.

Miten perustella tutkimuksen merkittävyys

syyskuu 28, 2016

On taas lähes jokavuotisen rahoitushakemusblogikirjoitukseni aika. Kirjoituksen innoittajana toimivat tällä viikolla olevat Suomen Akatemian ja Koneen säätiön hakudeadlinet sekä se, että jälleen kerran olen lukemassa ja arvioimassa Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen JUNO-tohtoriohjelmaan lähetettyjä hakemuksia ja tutkimussuunnitelmia.

Tutkimussuunnitelmista olen yleisellä tasolla kirjoittanut jo useita kertoja (ks. esim. tämä ja tämä), joten tänä vuonna keskityn siihen, miten tutkimussuunnitelmassa vakuutetaan lukijat tutkimuksen merkittävyydestä. Tutkimuksen merkittävyyden ohella esimerkiksi väitöskirjojen tutkimussuunnitelmien arvioinnissa olennaista on suunnitelmien toteuttamiskelpoisuus, mutta en käsittele sitä tällä kertaa.

Keskeinen lähtökohta tutkimuksessa on uuden tiedon tuottaminen. Kun kirjoitat tutkimussuunnitelmaa, satsaa erityisesti sen artikuloimiseen, millaista uutta tietoa tutkimuksesi tuottaa. Pidä tämä mielessä koko ajan.

Tutkimuksen tuottaman uuden tiedon merkittävyyttä on hyvä perustella kahdella pääalueella: 1) mikä on tutkimuksen uutuus tieteen kentällä ja 2) mikä on uuden tutkimuksen merkitys muuten yhteiskunnallisesti. Kun olet kirjoittanut tutkimussuunnitelman, tarkasta löytyvätkö kaikki seuraavassa mainitsemani merkittävyyden osa-alueet tai ainakin suuri osa niistä tutkimussuunnitelmastasi.

Tieteelliset perustelut tutkimukselle

Vaikka tutkimuksesi edustaisi nk. kansallisia tieteitä, tutkimuksellisen perustelun pitää olla aina kansainvälistä. Tutkimuksesi täytyy liittyä kansainväliseen tieteelliseen keskusteluun. Kun viittaat siihen, ainakin seuraavia seikkoja kannattaa pohtia: Onko tutkimuskohdettasi tai aihettasi tutkittu aiemmin? Onko tutkimuksesi kohde vasta hiljattain esiin noussut uusi ilmiö (vaikkapa joku sosiaalisen median laji tai toimintamuoto) tai tuottaako tutkimuksesi jonkun uuden näkökulman jo vaikkapa paljon tutkittuun tai käsiteltyyn aiheeseen, kuten vaikkapa Suomen rooliin toisessa maailmansodassa? Uutuusarvo voi olla esimerkiksi siinä, että hyödynnät tutun aiheen tutkimuksessa sellaista aineistoa, jota ei ole käytetty aiemmin.

Jos väität, että aihetta ei ole tutkittu aiemmin, sinun pitää pystyä todistamaan väitteesi. Jos taas tutkimuksesi liittyy johonkin pidempään traditioon, se voi toimia myös eduksesi, koska voit silloin käydä laajasti keskustelua aiemman tutkimuksen kanssa.

Tutkimusaiheen lisäksi tieteellisesti on paljon muita uutuusarvoja, joita voit tuoda esiin. Jos väität, että tutkimuksesi on monitieteiden tai tieteidenvälinen, perustele millä tavalla se on sellainen ja mitä lisäarvoa monitieteinen ja esim. monimetodinen tai -aineistoinen tarkastelu tuo (olen taas lukenut aivan liikaa tutkimussuunnitelmia, jossa monitieteisyyttä on käytetty ainoastaan bullshit-bingon taikasanana ilman konkreettisia selityksiä tai perusteluja).

Uutuusarvo voi liittyä myös tutkimusteoriaan tai metodeihin. Voit todeta, että tätä menetelmää tai menetelmiä ei ole ennen käytetty ollenkaan tai niitä ei ole aiemmin sovellettu (tähän aihepiiriin) tai olet todellakin kehittämässä uudenlaista tutkimusmenetelmää. Samat asiat koskevat tutkimusteorioita: niitä ei ole aiemmin sovellettu tai olet (jatko)kehittelemässä uutta teoriaa. Jos kehittelet uutta teoriaa, se on monesti erityisansio, mutta sinun pitää pystyä perustelemaan, mikä on teoriasi liittymäpinta aiempaan tutkimukseen ja aiemmin käsiteltyihin aihealueisiin.

Muut yhteiskunnalliset perustelut

Tutkimus ei ole muusta yhteiskunnasta irrallista. Tutkimussuunnitelmassa eivät yleensä riitä pelkät tieteen sisäiset perustelut vaan monia rahoittajia kiinnostaa myös laajempi ja muunlainen yhteiskunnallinen relevanssi. Se voi liittyä esimerkiksi taloudelliseen hyötyyn tai yhteiskunnalliseen keskusteluun. Väitän, että käytännössä mikä tahansa tutkimusaihe on mahdollista motivoida tällä tavalla, vaikka se aluksi tuntuisikin joissain tapauksissa vaikealta.

Yleensä yhteiskunnalliset perustelut liittyvät joko jonkun olemassa olevan ongelman ratkaisuun tai ainakin uudenlaiseen määrittelyyn. Ongelmanratkaisu(ehdotukse)t voivat olla joko konkreettisia tai enemmänkin ehdotuksia ja uudenlaisten näkökulmien esiin nostamista. Tutkija tuottaa siis uutta tietoa jonkun ongelman ratkaisemiseksi tai uudenlaiseksi määrittelyksi.

Tyypillisesti esimerkiksi väitöskirjantekijä viittaa siihen, miten tutkimusaihe on ajankohtainen esimerkiksi jonkun käynnissä olevan yhteiskunnallisen keskustelun takia. Myös ajallisesti kaukaisempia aiheita voi motivoida ajankohtaisen keskustelun kautta: keskustelu voi liittyä vaikkapa maahanmuuttoon, vähemmistöjen asemaan, teknologian käyttöön, kulutuskulttuureihin, vallan- ja voimankäyttöön, sukupuolijärjestelmiin, ympäristön resursseihin ja niin edelleen. Yleensä kuitenkaan ei riitä pelkästään se, että tutkija toteaa osallistuvansa ajankohtaiseen keskusteluun vaan hänen on ainakin lyhyesti selitettävä, miten hän konkreettisesti keskusteluun osallistuu ja miten hän kommunikoi ja toimii yleisöjensä, sidosryhmiensä ja yhteistyökumppaniensa kanssa.

Tutkijan osallisuus tutkimukseen

Useimmiten tutkija perustelee tutkimustaan myös henkilökohtaisen kiinnostuksensa kautta. Kiinnostus voi olla vain uteliaisuutta jotain tutkijalle tuntematonta kohtaan, mutta yhä useammin varsinkin kulttuurintutkimuksellisissa töissä tutkija tuo esiin oman osallisuutensa tutkittavaan ilmiöön. Aina hän ei tutkimussuunnitelmassa tai tutkimustekstissä tätä osallisuutta eksplikoi, vaikka se onkin olemassa, esimerkiksi jos hän ei joko tiedosta selkeästi osallisuutta tai osallisuuden tunnustaminen olisi liian intiimiä.

Kiinnostus tutkimuskohteen on melkein pakollinen lähtökohta. Kuitenkin jos tutkija on esimerkiksi tutkimansa yhteisön jäsen, hänen on pystyttävä aina tuomaan esiin myös osallisuuden tutkimuseettiset ja metodologiset edut ja haitat: mitä hyötyä siitä on, että tutkija tuntee jo entuudestaan tutkimuskohdettaan ja toisaalta, miten se esimerkiksi vaikuttaa tutkimuskohteeseen, käsittelytapaan ja esimerkiksi vaikeuttaa vaikeuden kysymysten nostamista esille tai voi jopa estää tutkijaa tunnistamatta olennaisia seikkoja tutkimuskohteesta.

Eli aina kun olet kirjoittamassa tutkimussuunnitelmaa, lähde liikkeelle tutkimuksesi uutuusarvosta ja muista perustella tutkimuksesi relevanssia sekä tieteellisesti että yleisempänä yhteiskunnallisena kysymyksenä. Muista myös käydä läpi omat sitoumuksesi ja osallisuutesi: miksi juuri sinun kannattaa tehdä tutkimusta tällä tavalla tästä aiheesta?

Menestystä hakuihin ja hankkeisiin!

Hiipumista ja aktivoitumista – miten verkkokeskustelujen tutkimusta on tehty ja yritetty tehdä tutkimusryhmässämme

marraskuu 7, 2015

Tiistaiaamuna 3.11.2015 olin Porin Reposaaressa koulutusohjelmamme tutkijoiden ”kirjoitusretriitissä”. Juttelin kollegani kanssa tulevista yhteisartikkeleistamme. Selailin samaan aikaan sähköposteja ja huomasin, että Suomen Akatemialta oli tullut viesti: ”Hakemuksestanne on tehty päätös. Verkkoasioinnista näette, onko päätös myönteinen vai kielteinen.”

Ääneni vähän värisi ja käteni tärisi, kun jatkoin työkaverini kanssa keskustelua artikkelista. Samalla siirryin Akatemian verkkoasiointiin katsomaan arvioinnin tuloksen. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että päätös oli ollut myönteinen. Viiden yliopistoyksikön konsortiohankkeemme ”Kansakunnan mielenliikkeet” oli saanut rahoituksen Suomen Akatemian Digitaalisten ihmistieteiden tutkimusohjelmasta.

Hankesuunnitelma perustuu pitkäjänteiseen tutkimustyöhön, jota tutkimusjohtaja Mika Pantzar ja kumppanit ovat tehneet erityisesti Kuluttajatutkimuskeskuksessa synnyttääkseen Suomi24-verkkokeskustelujen ympärille tutkimusta. Samoihin aikoihin, kun vuoden 2015 alusta Kuluttajatutkimuskeskus siirtyi osaksi Helsingin yliopiston valtiotieteellistä tiedekuntaa, yhä enemmän Suomi24-aihepiireistä kiinnostuneita tutkijoita oli tullut mukaan tekemään tutkimusta, avaamaan aineistoja laajempaan käyttöön ja järjestämään Suomi24-aineiston ympärille tapahtumia. Yhteenliittymää on alettu kutsua tutkijakollektiiviksi, ja kollektiivia voi ajatella tässä tapauksessa kuuluisan ranskalaisen tieteentutkijan Bruno Latourin teorioita noudattaen kokonaisuutena, jossa ihmistoimijoiden lisäksi mukana on erilaisia ei-inhimillisiä toimijoita: verkkopalveluita, aineistoja, sovelluksia, datavarastoja ja instituutioita.

”Kansakunnan mielenliikkeet” -hankkeen alkaessa on hauska jälleen kerran havaita, miten hitaasti erilaiset tutkimusponnistelut voivat edetä. Ne voivat välillä hiipua ja koteloitua ja sitten aktivoitua uudelleen. Käsittelen tässä kirjoituksessa itseni ja oman tutkimusryhmäni suhdetta verkkokeskustelujen tutkimukseen juuri tästä näkökulmasta.

Internetin kulttuurisen omaksumisen tutkimusyrityksiä

Vuosina 2007 ja 2008 haimme rahoitusta Suomen Akatemialta sekä yleisistä tutkimusmäärärahoista että jokapaikan tietotekniikan MOTIVE-tutkimusohjelmasta projektiin, joka olisi käsitellyt internetin kulttuurista omaksumista. Teoreettisena taustana hankesuunnitelmassa oli Mikael Hårdin ja Andrew Jamisonin kehittelemä teoretisointi tieteen ja teknologian omaksumisesta (cultural appropriation of science and technology). Emme saaneet hankkeelle rahoitusta, mutta teimme silti jotain: pidimme aihepiiristä opetusta digitaalisen kulttuurin opiskelijoille ja julkaisimme Petri Saarikosken, Riikka Turtiaisen ja Sari Östmanin kanssa aihepiiristä 2009 kirjan Funetista Facebookiin – Internetin kulttuurihistoria.

Pelitutkimusta koskevat hankehakemuksemme olivat menestyksellisempiä, mutta silti jatkoimme myös internetiin ja sen kulttuurihistoriaan liittyvien hankkeiden parissa. Keväällä 2010 Suomessa käyntiin keskustelua – jälleen kerran – muun muassa verkon vihapuheesta sekä verkkokeskustelujen laadusta . Aloimme suunnitella verkkokeskustelujen ja niiden laatuun liittyvää tutkimusprojektia. Kävin aihepiiristä keskusteluja muun muassa Metropolia-ammattikorkeakoulun yliopettajan, verkkokeskusteluista väitelleen Robert Arpon sekä Tampereen teknillisen yliopiston dosentin, Satakunnan ammattikorkeakoulussa työskennelleen Harri Ketamon kanssa, joka oli erikoistunut tekoälyyn, oppimisen mallintamiseen ja käsiteverkostoihin. Olin yhteydessä paikallisiin aihepiiristä kiinnostuneisiin yritystahoihin, mutta erityisesti kiinnosti yhteistyö Suomi24-palvelun kanssa. Olin tutustunut aiemmin Jussi Halliin, joka työskenteli tuolloin Suomi24 Oy:n myyntijohtajana.

Kesäkuun alussa 2010 hankesuunnittelu oli edennyt niin pitkälle, että lähetin Hallille lyhyen ideapaperin hankkeesta, jolle voisi hakea rahaa muun muassa Tekesiltä ja myöhemmin Suomen Akatemialta. Tekesin kanssa olin käynyt aihepiiristä jo alustavia keskusteluja. Ideapaperissa näkyvät silloiset kiinnostukset muun muassa keskustelujen laadun määrittämiseen sekä keskustelukulttuurien historiaan:

”*Tutkimushankkeen ideapaperi 11.6.2010*

* *

*Nettikeskustelujen laadun arviointi ja kehittäminen*

*Miksi: *

Esim. keväällä kärjistynyt julkinen keskustelu netin vihayhteisöistä, mielipidepainostuksesta ja nettikeskustelujen keskustelukäytännöistä nosti aihepiirin uudelleen ajankohtaiseksi ja paljasti sen laaja-alaisen merkittävyyden -> On selvä tarve kehittää menetelmiä, joilla nettikeskustelujen laatua voi arvioida ja mahdollisesti parantaa -> Toisaalta on tarve kriittisesti arvioida nettikeskustelujen tehtävää, luonnetta, moninaisuutta ja moniarvoisuutta

*Mitä: *

Kaksivaiheinen tutkimus (kummatkin vaiheet käynnissä yhtä aikaa), jossa ensimmäisessä kartoitetaan nettikeskustelujen tutkimusperinteitä ja analyysitapoja sekä tuloksia 1990-luvulta tähän päivään (keskustelupalstojen dynamiikka, viestiketjujen ja viestien rakenneanalyysi, keskustelijoiden motiivit jne.: kirjallisuuskatsaus).
Ensimmäiseen vaiheeseen liittyy myös arvioinnin, luokittelun ja sääntelyn tapojen kartoittaminen (aineistokatsaus) (esim. netiketit, ”peukkusysteemit”, ”tähditykset” jne., vapaaehtoisten valvojien käyttö, palkattujen valvojien käyttö, automaattivalvonta. Ensimmäisen vaiheen tavoitteena on luoda kokonaisvaltainen käsitys ja mahdollinen uusi malli keskustelujen erojen hahmottamisesta ja laatujen arvioinnista. Toisessa vaiheessa kehitetään ja kokeillaan uusia menetelmiä laadun arviointiin, sisällön luokitteluun ja tarvittaessa parantamiseen (esim.
käyttäjälähtöisesti ja avoimesti tuotettu sisällön arviointimenetelmä).
Toisessa vaiheessa hyödynnetään eksploratiivista otetta eli tehdään verkkoon liittyvä toimintatutkimus ja kehitetään arviointimenetelmiä aktiivisesti yhteistyössä joidenkin olemassa olevien keskustelupalvelujen kanssa.”

Jatkoimme hankkeen suunnittelua kesällä 2010, jolloin tuli myös idea siitä, että verkkokeskustelujen ”natsikorteista”, ”talvisotakorteista” ja muista korteista voisi tehdä jonkinlaisen pelin. Minä, Riikka Turtiainen ja Sari Östman valmistelimme Tekes-hanketta 16.9. matkalla Jyväskylään tutkijaseminaariin, mutta käytännössä suunnittelu oli tuolla matkalla pitkälti sitä, että keräsimme listaa peliin sisällytettävistä korteista. Yksi syy muutokseen oli kenties siinä, että olin muutama päivä aiemmin kuullut, että Jussi Halli oli siirtynyt pois Suomi24:n palveluksessa ja yritys teki uusia järjestelyjä koko Suomi24:n liiketoiminnan ostaneen Aller Median kanssa. Käytännössä ajatus Tekes-hankkeesta kaatui siihen, että suoraa kontaktia Suomi24:een ei enää minulla ollut.

Haimme verkkokeskustelujen ja niiden moderoinnin tutkimiseen rahoitusta myös muun muassa Suomen Kulttuurirahastolta ja Koneen Säätiöltä, mutta emme saaneet rahoitusta. Tekes-ajatus näkyy syksyn 2010 tutkimushankehakemuksen suunnitelmanimessä: ” Laatua ja liiketoimintaa Internet-keskusteluista (LLIKE)”.  Hankesuunnitelmamme alussa viittasimme aihepiirin yhteiskunnalliseen merkittävyyteen ja käytyyn julkiseen keskusteluun, jonka takia muun muassa Julkisen Sanan Neuvosto oli laatimassa nettikeskusteluihin liittyviä ohjeistoja ja Oikeusministeriössä oli tekeillä selvitys, pitäisikö keskustelupalstojen ylläpitäjien rikosoikeudellista vastuuta lisätä. Esitimme seuraavat tutkimuskysymykset, joihin halusimme hakea vastausta:

  • Miten erilaisten Internet-keskustelujen laatua voi arvioida?
  • Miten laatua voi parantaa esim. hyödyntämällä avoimen ohjelmistokehityksen ja sosiaalisen median työkaluja?
  • Miten Internet-keskusteluja ja niiden laadun arviointia voisi hyödyntää sisältöliiketoiminnan kehittämisessä?

Käytännössä haimme rahoitusta kaikilta mahdollisilta isommilta säätiöiltä vielä syksyllä 2011 ja keväällä 2012 muun muassa otsikoilla ”Laatukriteerejä ja mediakasvatusta sosiaaliseen mediaan” sekä ”Laatukriteerejä ja mediakasvatusta sosiaalisen median nettikeskusteluihin”. Rahoitusta ei tullut, joten sittemmin huomio siirtyi välillä muihin suuntiin.

Rahoituksen näyttäessä epävarmalta syksyllä 2010 järjestimme taas kurssin, jossa käsittelimme sosiaalisen median eri piirteitä. Yleensä toimimme niin, että jos emme saa johonkin hankkeeseen erillistä rahoitusta, edistämme sitä jotenkin muuten, nimenomaan esimerkiksi opetuksen avulla ja hitaammin oman työn ohessa, jos hankeidea tuntuu tärkeältä. Opetuskurssien avulla veimme muun muassa peli-ideaa eteenpäin. Keväällä 2011 pelin suunnittelu eteni, ja suunnittelusta päävastuun ottivat opiskelijamme Aliisa ja Tuomas Sinkkonen. Pelin ensimmäistä valmiimpaa versiota testattiin digitaalisen kulttuurin järjestämän monitieteisen Rappio!-seminaarin iltaohjelmana 15.4.2011. Peli-idea vaikutti testien perusteella erittäin toimivalta ja päätimme tehdä pelistä julkaisun, mikä oli mahdollista muun muassa siksi, että Petri Saarikoski oli saanut rahoitusta Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan Rahastolta digitaalisen kulttuurin julkaisutoiminnan kehittämiseen. Keskustelupeli muutti vielä paljon muotoaan, mutta julkaisimme sen nimellä Off Topic ystävänpäivänä 14.2.2012.

Samaan aikaan valmistelimme myös uutta kirjaa aihepiiristä. Kirjakin koki useita muodonmuutoksia, mutta sosiaalisen median käyttöä ja siihen liittyvän julkisen keskustelun vaiheita käsittelevä teoksemme Sosiaalisen median lyhyt historia ilmestyi 29.11.2013.

Uuden laajan tutkimuskonsortion suunnittelu keväällä 2015 on oma tarinansa, johon palaan ehkä myöhemmin. Yksi keskeinen tekijä suunnittelun käynnistyksessä oli keskusteluyhteys, joka minulla on ollut Mika Pantzarin kanssa noin viidentoista vuoden ajan hyvin moniin tutkimusteemoihin liittyen. Olemme nyt siinä onnellisessa tilanteessa, että voimme jälleen lisätä ja kehittää yhteistyössä muiden tutkijoiden kanssa verkkokeskustelututkimusta.

Alkuperäiset verkkokeskustelupalveluita koskevat tutkimusideamme ovat osin muuttuneet. Tulevassa hankkeessa on kuitenkin mukana paljon niitä elementtejä, joita olemme pohtineet jo pidempään: verkkokeskustelujen historiallinen kontekstualisointi, tutkimuseettisten kysymysten korostaminen sekä huomion kiinnittäminen muun muassa keskustelujen tukemiseen ja moderointiin liittyviin tekijöihin.

Kirjoituksen lähteet

Minun lähettämäni ja saamani sähköposti- ja Facebook-viestit, tutkimussuunnitelmien luonnokset, kalenterimerkinnät sekä julkaisujen ja seminaarien blogisivut

Tentissä kysyn…

lokakuu 22, 2015

Sain lauantaina sähköpostia opiskelijalta. Opiskelija ei ollut osallistunut perjantaina peruskurssin tenttiin ja kyseli minulta, voisinko toimittaa hänelle perjantain tentin kysymykset nähtäviksi. En luvannut, mutta paljastan tenttikysymykset tässä blogissa!

Tai no, en taida sittenkään paljastaa kaikkia kysymyksiä, mutta paljastan osan mahdollisista kysymyksistä. Näitä ohjeita voi hyödyntää myös valmistautuessa muihin tentteihin. Samat vinkit olen antanut niille opiskelijoille, jotka ovat osallistuneet kurssin luennoille.

Kirjallinen kuulustelu on yksi tapa monien joukossa, jolla mitata, miten opiskelija on omaksunut kurssilla käsitellyt asiat. Se ei ole paras tapa, mutta edelleen se on käyttökelpoinen joidenkin opintojaksojen yhteydessä. Kirjallisessa kuulustelussa ei mitata opiskelijan detaljitietojen muistikapasiteettia vaan kykyä arvioida ja jäsentää oppimaansa.

Tenttikysymysten vaatimustaso kasvaa opintojen edistyessä. Perusopintotasolla teen yleensä sellaisia kysymyksiä, joissa opiskelija joutuu tiivistämään ja arvioimaan lukemaansa kirjallisuutta ja luentomuistiinpanojaan. Hänen on pystyttävä kiteyttämään mielestään olennaiset asiat. Aineopintotasolla lisääntyvät kysymykset, joissa opiskelija joutuu vertailemaan perustellen esimerkiksi useamman lukemansa artikkelin tai teoksen näkökulmia. Tyypillisiä ovat myös kysymykset, joissa opiskelija joutuu soveltamaan lukemaansa ja oppimaansa esimerkiksi jonkun tenttitilaisuudessa jaettavan aineiston analyysissä. Syventävien opintojen tenteissä soveltavuus korostuu entisestään, ja opiskelijan on pystyttävä suhteuttamaan oppimaansa esimerkiksi oman pro gradu -työnsä aihepiiriin. Yhdestä ainoasta tenttikirjasta on siis periaatteessa mahdollista laatia eri vaativuus- ja osaamistason kysymyksiä.

Perusopintoihin kuuluvan Digitaalinen maailma -kurssini tenttikysymykset eroavat useimmista muista tenteistäni siinä, että Digitaalinen maailma -kurssin tentissä on sekä laajaa esseevastausta edellyttävä kysymys että suppeampia määrittelytehtäviä. Esseekysymys koskee kurssin oheiskirjallisuutta, Sosiaalisen median lyhyt historia -kirjaa. Vastauksessa opiskelijan on pystyttävä käsittelemään esimerkiksi jonkun yksittäisen sosiaalisen median osa-alueen, kuten kuvanjakopalveluiden luonnetta ja muodonmuutoksia 2000-luvun alusta kohti tätä päivää. Esseekysymys voi olla myös sellainen, jossa opiskelijan on esiteltävä perusteluineen teemoja, joiden avulla hän itse jatkaisi vuoteen 2013 päättyvää tenttikirjaa.

Tentin suppeammat määrittelytehtävät koskevat kurssin luennoilla käsiteltyjä aihepiirejä. Saatan pyytää opiskelijaa määrittelemään muutamalla kymmenellä sanalla, mitä on kulttuuri tai mitä on digitaalisuus tai mitä ovat sähkösyntyiset aineistot. Määrittelyissään opiskelijan on hyödynnettävä kurssin luentoja ja kurssilla käytyjä keskusteluja. Olen myös saattanut antaa opiskelijalle digitaalisen kulttuurin pelijulkaisusarjassa ilmestyneen pelin nimen ja pyytänyt kertomaan lyhyesti siitä. Yhdellä kurssikerralla on nimittäin pelattu julkaisusarjan pelejä.

Kaiken kaikkiaan tentissä ei siis ole tarkoitus, että opiskelija oksentaa paperille päähän takomansa yksityiskohdat. Tentti on oppimistilaisuus, jossa parhaimmillaan opiskelija harjaantuu tuottamaan akateemiselta asiantuntijalta vaadittavia kirjallisia tekstejä, arvioimaan kriittisesti omaksumaansa tietoa, soveltamaan sitä ja esittämään sitä laaja-alaisesti.

Rohkeita avauksia?

lokakuu 5, 2015

Näyttää olevan taas se aika vuodesta, jolloin mieleni tekee kirjoittaa jotain opiksi ja ojennukseksi apurahanhakijoille, erityisesti väitöskirjantekijöille. Tällä kertaa en mene yksityiskohtiin vaan pohdin enemmän aiheenvalintaa sekä teoreettis-metodologisia kysymyksiä. Aiempia kirjoituksiani tutkimussuunnitelman laadinnasta löytyy esimerkiksi täältä.

Bloggaamisen tarve kumpuaa siitä, että luen ja arvioin parasta aikaa pinoa tutkimussuunnitelmia erästä tutkimusrahoitusta varten. Joukosta erottuvat huiput – mikä on hyvä, koska rahoitusta on tälläkin kertaa tarjolla vain harvoille, mutta toivoisin pääseväni antamaan palautetta myös muille, jotta he pystyisivät parantamaan hakemuksiaan.

Harva väitöskirjan tutkimussuunnitelma erottuu massasta nopean vilkaisun perusteella. Juuri kenelläkään ei ole asian omaksumista selkeyttäviä kuvia, kuvioita tai edes taulukoita. Ainakin minä kaipaisin sellaisia. Hyvin valituilla kuvilla tai kuvioilla hakija voisi selventää, mitä tarkalleen on tutkimassa ja osoittaa esimerkiksi tutkimuskohteessa tapahtuneita muutoksia. Taulukoihin puolestaan voisi koota tietoja tutkimuksen osa-alueista ja siitä, missä vaiheessa työtään tutkija on tällä hetkellä. Nyt lukemissani suunnitelmissa on pääasiassa vain tekstiä, tekstiä ja tekstiä. Sivu toisensa jälkeen.

Ja jos tutkimussuunnitelman määräpituus haussa on viisi sivua, siitä ei kannata ainakaan omasta mielestäni uhrata yli kahta sivua aihepiirin yleiseen taustoittamiseen. Taustoittamisen pitää olla napakampaa, mutta tutkimustyön mielekkyys on kuitenkin sidottava sekä yhteiskunnalliseen kiinnostavuuteen että teoreettis-metodologiseen kiinnostavuuteen. Yhteiskunnallinen kiinnostavuus ei tarkoita välttämättä sitä, että nyt oltaisiin ratkaisemassa jotain päivänpolttavaa ongelmaa. Kiinnostavuus voi liittyä myös mielenkiintoiseen uuteen tietoon.

Hakijan pitää myös muistaa vääntää asioita rautalangasta ja selittää, mitä oikein on tutkimassa. Suunnitelmien lukijoilla ei ole yleensä samaa erityisalan tietämystä kuin hakijalla. Jos hakija tutkii vaikka blogeja, hänen on lyhyesti selitettävä, mitä blogit ovat – vaikka kuinka itsestään selvältä se tuntuisikaan.

Ehkä olen nyt ylikriittisessä tilassa, mutta suurin ongelma lukemissani tutkimussuunnitelmissa on se, että ne ovat liian kesyjä ja riskittömiä. Tutkijanaluilta ja vähän pidemmälle ehtineiltä puuttuu tieteellistä kunnianhimoa. Liian usein tutkimuksen tavoitteena on suunnitelman mukaan pienten tutkimuksellisten aukkojen paikkaaminen. Teoreettis-metodologiset valinnat ovat ihan sitä samaa kuin mitä kovin moni muu on aiemmin tehnyt.

Aloittelevan tutkijan on monesti vaikea tehdä uusia rohkeita avauksia, eikä niitä välttämättä kaikilla aloilla tutkijanoviiseille niin helposti suodakaan. Vähän enemmän pitäisi kuitenkin laittaa riskiä peliin. Peräänkuulutan tässä erityisesti väitöskirjan ohjaajien roolia. Ei pidä taputella päälaelle ja hymistellä, että ”ihan kiva, palataan asiaan parin vuoden kuluttua”. Jatko-opiskelijat pitää viedä uuden äärelle ja kannustaa heidät haastamaan tieteenalojen luutuneita lähestymistapoja. Varsinaisia ”pieniä aiheita” ei ole olemassakaan, mutta tutkijanalkujen pitää pystyä kytkemään oma tutkimusteemansa yleisempään: mikä on tutkimuksen laajempi merkitys? Mikä on sen uusi teoreettis-metodologinen kontribuutio? Onko aina tehtävä samoja iänikuisia teemahaastatteluja, sisällönanalyysejä, lähilukuja ja vastaavia?

Karonkka on (puoli)akateeminen juhla – mutta ei pakkopönötystä

kesäkuu 24, 2015

Olen osallistunut väitöskaronkkoihin kymmeniä kertoja, pääosin Turun yliopistossa mutta muuallakin. Hauskaa on ollut havainnoida tilaisuuksien eroja, jotka johtuvat sekä juhlijoista sekä yliopisto- ja laitoskohtaisista perinteistä.

En tässä käy kuvaamaan eroavaisuuksia ja nyansseja tai antamaan mitään omia yksityiskohtaisia karonkkaohjeita, sillä sovellettavia ohjeita löytyy muualta, mutta toteanpahan vaan muutaman oman mielipiteeni. Perusprinsiipit ovat seuraavat: väitöskaronkassa syödään ja juodaan hyvin – ja pidetään kiitospuheita, mutta muita prinsiippejä ei juuri ole. Paitsi se, että väitöskaronkka on (puoli)akateeminen juhla ja väittelijä järjestää sen vastaväittäjän kunniaksi. Se ei ole siis mikään sukujuhla, eivätkä väittelijän sukulaiset ole pääroolissa karonkassa, vaikka lähisukulaiset myös mainiosti karonkkaan mukaan mahtuvat. Sukulaisille voi toki järjestää myös erillisen juhlan tai kutsua enemmän sukulaisia, ystäviä ja kollegoita vapaamuotoisempaan jatkokaronkkaan.

Vaikka karonkka järjestetään vastaväittäjän kunniaksi, ei sen tarvitse olla pakkopönötystä ja millilleen joidenkin ”perinteisten protokollasäädösten” mukaan koreografioitu. Ainakaan minua itseäni ei haittaisi, vaikka karonkka järjestettäisiin Grilli-Porissa, sille osallistuisi vain minimikokoonpano eli väittelijä, vastaväittäjä ja kustos ja tilaisuuden tarjoilu koostuisi tupla-porilaisista ja pilsneristä. Ei minua haittaisi sekään, että väittelijä haluaisi karonkassaan laulaa karaokea avannossa, ei vaikka moinen saattaa olla vähän ristiriidassa esimerkiksi professori Matti Sillanpään kirjoittamien Turun yliopiston karonkkaohjeiden kanssa. Pääasia, että karonkka on väittelijän näköinen – sillä reunaehdolla, että hän ottaa huomioon myös vastaväittäjän.

Jos väittelijä haluaa noudattaa karonkassa tiukkaa protokollaa, niin se on ok, kunhan hän itse pitää sitä hyvänä ja tuntee olonsa kotoisaksi etikettisäännösten kanssa. Jos taas väittelijä haluaa rakentaa peruskaavan ympärille jotain rennompaa, sekin käy hyvin. Ja jos väittelijä inhoaa (isoja) juhlia, niin ei sellaisia ole pakko järjestää. Edellä kuvaamani kaltainen minimalistinen ja epämuodollinen vaihtoehto on aivan mahdollinen.

Meille ei Porissa ole vakiintunut mitään selkeitä omia karonkkaperinteitä, mutta erona esimerkiksi Turun karonkkoihin verrattuna on ollut se, että yliopistoihmisiä on Porissa ollut vähemmän. Tämä on johtanut entistä useammin  keskusteluihin tyyliin: ”Väitöstilaisuushan oli paljon mielenkiintoisempi kuin odotin, samoin karonkka, ja yliopistoissahan on ihan mukavaa ja tavallista porukkaa.”

Olen myös tavannut aiempaa enempää väittelijän saavutuksesta liikuttuneita isiä ja äitejä ja muita läheisiä, jotka ovat halunneet kertoa, kuinka väittelijä osoitti tutkijan taipumuksia jo nuorella iällä – tai sitten ei osoittanut. Nämä keskustelut eivät tosin ole paikkakuntariippuvaisia vaan johtuvat enemmän muuttuneesta roolistani suhteessa väittelijöihin. Nykyään olen paikalla useammin kustoksen, vastaväittäjän tai ohjaajan roolissa, enkä (pelkkänä) ystävänä tai kollegana.

Näyttää myös siltä, että porilaiseen karonkkaperinteeseen kuuluu Turkua yleisemmin saunominen. Se on osoittautunut varsin hauskaksi ohjelmanumeroksi.

Olin digihumanisti (jo) viime vuosituhannella

Touko 15, 2015

Kirjoitimme taannoin Anna Haverisen kanssa katsauksen digihumanismista. Siinä totesimme, miten digitaalisten ihmistieteiden uutuuspuheen alta paljastuu myös pidempiä tutkimustraditioita ja toisaalta hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, mitä digital humanities tarkoittaa. Tässä kirjoituksessa pohdin hieman omia digihumanistitaustojani.

Ensimmäisen kerran tutustuin tietokoneisiin 1980-luvun alussa, kun kävin luokkakaverieni luona pelaamassa VIC-20- ja Commodore 64 -pelejä. Oma Salora Fellow -tietokone tuli perheeseemme 1984. Pari vuotta myöhemmin vaihdoin sen Commodore 128 -tietokoneeseen, ja varsin pian sen jälkeen alkoi PC-tietokoneiden kausi ensin Amstrad PC-koneiden myötä (lisätietoja alkuvuodet kattavasta konehistoriastani).

Koulussa ATK-opetus alkoi yläasteella, jolloin ATK eli automaattinen tietojenkäsittely oli minulla valinnaisena aineena. Ensin käytössä olivat AMC-100-tietokoneet, joissa oli CP/M-käyttöjärjestelmä. Tämä taisi tapahtua kahdeksannella luokalla lukuvuonna 1987–1988. Seuraavana vuonna kouluun saatiin MikroMikko 3 -PC-tietokoneita, joiden käytön perusteet olivat minulle tuttuja, koska puuhailin PC-koneilla kotonakin. Taisi koulussa olla myös jonkinsorttinen ATK-kerhokin, mutta en muista sen toiminnasta juuri mitään. PC-kerhossa kävin muutaman kerran koulun ulkopuolella Raisiossa, koska Raision silloinen kirkkoherra oli innokas PC-käyttäjä. Hänellä oli raahattava PC-kone, jossa oli jännittävä sisäänrakennettu lämpöpaperia käyttänyt printteri.

Koulussa ATK tarkoitti käytännössä käyttöjärjestelmäkomentojen ja ohjelmoinnin opettelua. Mieleeni on jäänyt myös opettajan oppi siitä, että levykkeiden etiketteihin ei saa kirjoittaa tietoja lyijykynällä, jottei grafiitti kulkeudu levykeaseman sisään ja tuhoa kallista laitetta. Muutenkin keskeistä oli se, että vahinkoja ei tehdä ja mihinkään ei kosketa tai mitään nappulaa tai näppäintä paineta ilman lupaa.

CP/M-koneilla ohjelmoimme muistaakseni jonkin verran Basicilla ja ehkä Pascalilla mutta ennen kaikkea Logo-kielellä, jossa pääasiassa komennettiin kolmionmuotoista ”kilpikonnaa”, joka piirsi näytölle kuvioita. PC-puolella tärkein ohjelmointiympäristö oli Turbo Pascal -kääntäjä, jolla pystyi tekemään jo vähän monimutkaisempia juttuja. ATK-kouluarvosana määräytyi pitkälti sen mukaan, kuinka hyvin oppi ohjelmoimaan ja kuinka kehittyneitä ohjelmia pystyi tekemään. Ohjelmointiopetus on jättänyt pitkäkestoisia traumoja monelle tuon aikakauden oppilaalle, jotka eivät olleet niin kiinnostuneita asioista. Minä nyt en erityisesti nauttinut opetuksesta, mutta pidin ohjelmointia ihan kiinnostavana asiana – varsinkin kun pystyin kokeilemaan ja kehittelemään asioita myös kotona. Se oli etu moneen muuhun koululaiseen verrattuna. Muistan kirjoittaneeni Pascal-ohjelmia muun muassa eräälle ohjelmointiin tuskastuneelle yhtä luokka-astetta alempana olleelle kaverilleni ja tehneen niistä vähän simppelimpiä, jottei opettajan epäluulo heräisi. Sittemmin kaveristani tuli diplomi-insinööri – ja minusta humanisti – tosin jonkinlainen digihumanisti.

Yhdeksännellä luokalla ohjelmoinnin lisäksi ATK-tunneilla käytiin läpi piirto-ohjelmien ja toimisto-ohjelmista ainakin tekstinkäsittelyä. Tekstinkäsittelyä taisi olla jo aiemmin, mutta CP/M-tietokoneen Wordstar-ohjelma oli aika vaikeakäyttöinen ja hidas. Tietokoneluokassa oli värimatriisiprintteri, jolla sai joskus tulostaa jopa jonkin pienen kuvan.

Osallistuin ainakin ysiluokalla kansalliseen MAOLin ja Osuuspankin järjestämään ATK-kilpailuun. Voitin oman koulun kilpailun, mutta minulla ei riittänyt kärsivällisyyttä eikä kunnianhimoa kisan toiselle valtakunnalliselle kierrokselle, jossa olisi joutunut tekemään paljon vaativampia itsenäisiä töitä. Aika tyypillistä minulle.

Sain kouluvoitosta kutsun Turun TOP-keskukseen palkintojenjakotilaisuuteen ja palkinnoksi Osuuspankin logolla varustetun radiorepun. Se on vieläkin minulla tallessa jossain laatikossa. Radiovastaanotin oli siis integroitu repun etutaskun sisään. Repussa oli myös kaiutin. En tainnut kehdata käyttää moista nörttivehjettä koskaan julkisesti. Olisi ollut noloa. Tilaisuudessa muutamat muut palkitut kehuskelivat ylläpitävänsä ja käyttävänsä piraattiohjelmien välitykseen erikoistunutta BBS-boksia.

Lukiossa en enää valinnut ATK:ta, koska muutenkin minulla oli kursseja maksimimäärä, ja lukion valinnainen ATK-kurssi oli tarkoitettu enemmän aloittelijoille silloin. Olin fantasioinut jonkinlaisesta tietojenkäsittelyyn suuntautuneen ekonomin tai diplomi-insinöörin urasta (siskoni opiskeli kauppatieteitä), mutta lukion aikana kiinnostukseni matemaattis-luonnontieteellisiä aineita kohtaan väheni ja hurahdin yhä enemmän historiaan. Kaiketi kyse oli ennen kaikkea siitä, mihin minulla oli oikeasti lahjoja, mutta valinnoista on kiittäminen ainakin osittain myös opettajia. Kiitokset historianopettajalle hyvästä opetuksesta ja fysiikan opettajalle, no, esimerkiksi ”älä seiso taululla laskukaavasi edessä, ellei isäsi ole lasimestari” -tason sutkauksista, jotka helpottivat jatko-opintopaikkojen poisvalintojen tekemistä.

Hain kuitenkin 1992 opiskelemaan Turun yliopistoon sekä tietojenkäsittelyoppia että historiaa. Silloin pystyi ottamaan vielä ottamaan kaksi opiskelupaikkaa vastaan, ja teinkin niin. Tietojenkäsittelyopin aloitusta lykkäsin kuitenkin parilla vuodella siihen asti, kunnes olin välillä ollut armeijassa. Armeija-aikana kiinnostukseni tietokoneita kohtaan oli vähentynyt, eikä minulla ollut ihan uusinta tietokonetta käytössä. Useanmammankin tietokoneharrastajan muisteluissa korostuu se, miten armeija-aika toimi esimerkiksi 1980-luvulla tai 1990-luvulla tietokoneilun vedenjakajana. Jotkut pystyivät käyttämään armeijan luppoaikaa vaikkapa ohjelmointiin, mutta monelle armeija merkitsi katkosta, joka esimerkiksi torppasi keskeneräiset peliohjelmointiprojektit.

Yliopisto-opinnot olin aloittanut historian puolella ja siirtyminen tietojenkäsittelyn opintoihin 1994–1995 oli aikamoinen kulttuurishokki kurssivaatimuksineen, toimintatapoineen ja opiskelijakunnan koostuessa melkein kokonaan pojista. Jos tietojenkäsittelyopista olisi halunnut tutkinnon, olisi pitänyt suorittaa massiivinen määrä matematiikan opintoja. Minulla tietojenkäsittelyoppikin tyssäsi suunnilleen perusopintoihin. Opintojen sisällön ohella kyse oli siitä, että en oikein integroitunut toisenlaiseen opiskelijayhteisöön.

1990-luvun alkupuolen multimedia- ja netti-innostus tarttui kuitenkin minuun ja päätin satsata uuteen tietokoneeseen 1994. Sain ensimmäiset kokemukset netistä tietojenkäsittelyopin kursseilla sekä kulttuurihistorian oppiaineessa Tapio Onnelan pitämillä tiedonhakukursseilla. Menin mukaan myös Turku Unix Users Groupin toimintaan. Halusin yhdistää tietokoneet ja historiat. Ensin mietin historiapeleihin liittyviä tutkimusaiheita, mutta päädyin tietotekniikan kulttuurihistorian tutkimukseen.

Tapio Onnela alkoi vetää kulttuurihistoriassa 1995 syventävien opintojen seminaari 1 -ryhmää, jonka puitteissa luimme ja tuotimme informaatioteknologian historiaan ja kulttuuriin liittyviä tekstejä, teimme vierailuja muun muassa multimedianäyttelyihin ja ennen kaikkea kehittelimme Suomalaisen Historiantutkimuksen Elektronista Keskusta SHEKiä (Varhaisin Internet Archivesta löytyvä tallenne  sekä Tapio Onnelan viesti sivuston avaamisesta H-verkko-sähköpostilistalla 14.11.1995), josta pian tuli Agricola – Suomen Historiaverkko -palvelu (ks. http://agricola.utu.fi/tekijat.php). Tein Agricolalle keikkahommia ja kesätöitä muun muassa ohjelmoimalla erityisesti Perl-ohjelmointikielellä erilaisia skriptejä palveluiden toteuttamiseksi ja aineistojen käsittelyyn. Jotain taisin tehdä myös PHP:llä myöhemmin. Samoihin aikoihin minut rekrytoitiin Tapion jälkeen pitämään tietokone- ja tiedonhakuopetusta kulttuurihistorian proseminaarikurssilaisille ja tein nettisivuja yhä useammalle humanistisen tiedekunnan oppiaineelle ja laitokselle. Kuten monen muunkin vastaavantyöntekijän tapauksessa, sivustot seurasivat minua vuosikausia: aina kun jonkun palvelinpäivityksen myötä skriptit lakkasivat toimimasta, minun piti tehdä korjauksia. 1990-luvun lopussa pääsin mukaan myös multimediatuotantoprojekteihin.

Käytännössä en kuitenkaan ollut ensisijaisesti kiinnostusta tekniikasta vain apuvälineenä. Yhä enemmän aloin muutamien opiskelukaverieni kanssa kiinnostua siitä, mitä teknologia on ja miten teknologiakulttuuriset ilmiöt ovat kehkeytyneet ja muuttuneet historiallisissa prosesseissa. Näitä asioita olemme tutkineet eri menetelmin ja eri näkökulmista, joita yhdistää kriittinen suhtautuminen teknologiaa. Vaikka teemme tutkimusta digitaalisessa toimintaympäristössä, tutkimustavat voivat ja lähteet voivat olla myös ei-digitaalisia.

Kädet savessa -vaiheeni suhteessa mediatuotantoon ja ohjelmointiin loppui suunnilleen kymmenen vuotta sitten, mutta ajoittain haaveilen siitä, että minulla olisi aikaa päivittää ohjelmointi- ja laitevärkkäilyosaamiseni. Ennenkin minulla on ollut hiljaisempia kausia tietotekniikkaharrastamisessa, joten koodaaminen voi hyvinkin alkaa uudestaan. Luultavasti se vaatii sitä, että päätän pitää aiheesta kurssin opiskelijoille. Muuten en saa aloitettua.

 

 

Päiväni zombina

Touko 3, 2015

Harvoin työpäiväni ovat niin mukavia kuin lauantaina 25.4.2015 Zombie Run Pori -tapahtumassa. Tai ovathan työpäiväni usein ihan kivoja, eikä työn ja vapaa-ajan tai työn ja harrastusten rajaa ole helppo vetää, joten en lauantainakaan oikeastaan ollut töissä vaan zombi-osallistujan roolissa vapaapäivää viettämässä. Siitä näkökulmasta kirjoitan tämänkin tekstin, vaikka vähän tieteen puolelle teksti lopuksi nyrjähtää.

Olin saanut idean pukeutua Super Mario -zombiksi, koska minulla sattuu olemaan valmista Mario-varustusta: lakki, sopiva kokohaalari ja rannenauha. Mario-zombeja löytyi Googlen kuvahaulla, mutta en niistä varsinaisesti ottanut mallia.

Tarkoitukseni oli laittaa päälle myös Mario-paita, mutta se olikin jäänyt Helsinkiin. Sen takia otin käyttöön vanhan valkoisen Nuijasota-paidan, jota koristelin tekoverellä.

zombie01

Maskeerauksessa halusin päästä suhteellisen helpolla ja ajattelin käyttää meillä ennestään olevia kasvomaaleja. Jouduin kuitenkin ostamaan Mario-tekoviikset Helsingin Punanaamiosta, ja kysyin samassa yhteydessä sopivaa maskeerausvarustusta. Kaupasta löytyikin valmis zombi-paketti, joka sisälsi rasvaliukoisia kasvomaaleja, puhdistusaineita, geeliä kasvojen epämuodostumien tekoon, maalit kiinnittävää puuteria sekä maalia hampaiden värjäämiseen. Hammasmaalia en loppujen lopuksi käyttänyt, koska hampaani eivät juuri näkyneet viiksien alta. Ostin myös pullollisen siirappipohjaista tekoverta.

zombie02 zombie03 zombie04 zombie05 zombie06 zombie07 zombie08

Kuvasarjassa näkyy maskeeraukseni eteneminen sekä sen jälkeen otos itse tapahtumapaikalta sekä tapahtuman jälkeen kotoa.

Maskeeraukseen meni aikaa vähän yli tunti. Olisin voinut käyttää värejä rajummin, ja lisäilinkin kontrasteja zombien kokoontumispaikassa Porin yliopistokeskuksessa ennen tapahtuman alkua. Selkeämmin valkoinen tai vaalean harmaa väri olisi sopinut pohjaväriksi.

Alkuvalmistelujen ja tehtävänannon jälkeen siirryimme juoksureitin varrelle. Väijyin ensimmäisellä zombialueella heti lähdön jälkeen Puuvillan ja Kokemäenjoen välisellä alueella Sukkula-patsaan tuntumassa. Kollegani Anna päivysti samalla alueella.

zombie09 zombie10

Ilmoittauduin ryntääjä-zombiksi, ja koska zombeja ilmestyi paikalle vähemmän kuin oli ilmoittautunut, ryntäilin sitten aika pitkän matkaa ensimmäiseltä väijypaikalta. Olin piiloutunut lähtösuoralle roskiksen taakse (ks. Kari Vuorion kuva), ja nousin sieltä siinä vaiheessa kun ensimmäiset juoksijat olivat kohdalla. Juoksijaporukassa syntyi jopa hieman vaarallista paniikkia, koska väistelevät juoksijat eli selviytyjät törmäilivät toisiinsa ja jotkut kaatuivat. Alkusuoralla oli myös muita zombeja, joten selviytyjät pääsivät heti kunnolla tunnelmaan (ks. Mikael Peltomaan kuva).

Hamuilin hetken selviytyjien elämänauhoja alkuasemissa ja lähdin sitten juoksemaan heidän perässään kohti Pormestarin siltaa. Sainkin juoksijoita kiinni, eivätkä kaikki tajunneet, että uusi uhka tuli takaapäin. Kun he tajusivat sen, paniikki oli taas valmis. Jäin välillä hengähtämään reitin varrelle ja uhkailin vielä jäljempänä juosseita (ks. Mikael Peltomaan kuva).

Kun aloimme kerääntyä zombikulkueeksi, jäimme vielä hetkeksi Kirjurinluodon puolelle vaanimaan takalenkin tehneitä selviytyjiä. Enää en ryöstänyt elämänauhoja, koska emme olleet enää meidän omalla ”zombialueellamme”, vaan keskityin enemmän tai vähemmän uupuneiden juoksijoiden uhkailuun (suoritukseni ikuistivat reitin varrella mm. Niina Varheenmaa ja Juhani Lemmetti).

Kun juoksijat olivat ohittaneet tuonkin paikan, kiersimme vielä koko reitin läpi kävellen ja keräsimme matkan varrelta zombit kulkueeksi ja saavuimme yhdessä laahustaen maalialueelle etelärantaan (ks. esim. Mikael Peltomaan kuva ja Niina Varheenmaan kuva). Säätila oli tapahtumalle täydellinen: lämmin mutta pilvinen

Zombie Run -tapahtumat osana leikillistymisen kulttuuria

Zombi Run Porin suunnittelivat Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin opiskelijat osana aineopintojen kurssia Porin yliopistokeskuksessa. Kurssin vetivät Riikka Turtiainen ja Usva Friman, ja tapahtuma oli myös osa Suomen Akatemian rahoittamaa Leikillistyminen ja pelillisen kulttuurin synty –tutkimusprojektia. Tampereen, Jyväskylän ja Turun yliopistojen yhteishankkeessa tutkitaan, millä tavoin leikistä ja pelaamisesta on muodostunut osa erilaisia kulttuuri-ilmiöitä ja miten yhteiskunnan instituutiot ovat huomioineet muun muassa digitaalisen pelaamisen. Zombie Run Porin aineistoja tullaan käyttämään toivottavasti muutaman tieteellisen tutkimusartikkelin pohjana.

Zombit kuuntelevat ohjeistusta ennen lähtöä

Zombit kuuntelevat ohjeistusta ennen lähtöä

Zombie Run Pori -tapahtuma on malliesimerkki leikillistymisestä tai pelillistymisestä. Siinä on eräässä mielessä kyse juoksutapahtumasta, johon on tuotu mukaan fantasiaelementtejä, joiden tarkoituksena on lisätä tapahtuman kiinnostavuutta ja saada osallistujat eläytymään uudella tavalla tilanteeseen. Zombie Run antaa mahdollisuuden osallistua tapahtumaan eri rooleissa, ja se hyödyntää yhtäältä juoksukiinnostusta sekä kiinnostusta zombeihin ja muuhun populaarikulttuuriin, kuten roolipelaamiseen ja cosplay -harrastukseen. Tapahtuman tuottanut opiskelijaryhmä oli upeasti luonut tapahtumalle hypetystä etukäteisvideoiden, kilpailujen ja muiden tempausten avulla, joiden välittämisessä käytettiin Facebookia ja muita sosiaalisia medioita hyväksi. Yhteistyökumppanina toimineen henkilöstörekrytointifirman zombi-työntekijän haku ylitti jopa valtakunnallisen uutiskynnyksen ainakin Taloussanomissa ja aamutelevisiossa. Selviytymisjuoksussa oli myös taustatarina, joka osaltaan lisäsi immersiivisyyttä eli eläytymistä ja tapahtuman upottavuutta.

Selviytyjät saattoivat maskeerata itsensä tekoverellä, jotta pääsivät helpommin läpi Pormestarinsillan pahasta zombipaikasta

Selviytyjät saattoivat maskeerata itsensä tekoverellä, jotta pääsivät helpommin läpi Pormestarinsillan pahasta zombipaikasta

On mahdotonta luetella kaikkia niitä historiallisia juuria ja käänteitä, joista Zombie Run -tapahtumia voi jäljittää. Ilmiselvä kytkös löytyy populaarikulttuurin zombi-kiinnostuksesta, joka näkyy paitsi kirjallisuudessa, elokuvissa ja nettisisällöissä, myös zombi-aiheisissa tapahtumissa. Populaarikulttuurin kautta zombeille on vakiintunut omat konventionsa, yleinen käsitys siitä, miltä zombin kuuluu näyttää ja miten zombin kuuluu käyttäytyä.

Zombie Run -tapahtumia on järjestetty ainakin muutaman vuoden ajan eri puolilla maailmaa (esimerkkejä: Run for Your Lives ja Zombie Run Sävar 2013) ja tiettävästi ensi kerran Suomessa Riihimäellä 7.6.2014 (ks. myös Iltalehden uutinen tapahtumasta). Juoksutapahtumia vanhempia ovat Zombie Walk -kulkueet, joita on järjestetty ainakin vuosituhannen alusta lähtien.

Rullaluisteluzombit lopettelevat urakkaansa

Rullaluisteluzombit lopettelevat urakkaansa

Ainakaan nopealla haulla ei Zombie Run -tapahtumista ei vielä löydy tieteellistä tutkimusta, mutta totta kai tapahtumia voi tarkastella tieteellisesti esimerkiksi pelillistymisen ja leikillistymisen tai niin kutsuttujen pervasiivisten pelien tai vaihtoehtoisen todellisuuden pelien (ARG) tai roolipelien viitekehyksessä soveltaen. Pelillistymisen eli gamifikaation tutkimuksessa ei mainita Zombie Run -tapahtumia, mutta useamman kerran yksittäisille lenkkeilijöille tarkoitettu Zombies Run! -mobiilisovellus kyllä mainitaan.

Zombie Walk -tapahtumista löytyy muutamia tutkimusartikkeleita, joissa tapahtumia on käsitelty muun muassa karnevaalisuuden, ruumiillisuuden, kuluttajuuden, yhteisötaiteen ja julkisen tilan käytön näkökulmista. Jos tekisin Zombie Run Porista tutkimusartikkelia, käyttäisin näitä vertailukohtina ja lähtökohtina. Artikkeleita voi hakea esim. Google Scholarilla.

Yksi mahdollisuus olisi tarkastella Zombie Runeja osana juoksutapahtumien karnevalisoitumisen historiaa. Tällöin kiinnostavaa olisi tutkia, miten maratonien ja muiden juoksutapahtumien osallistujakunta on laajentunut ja monipuolistunut ja miten kilpailemisen ja parhaan mahdollisen ajan tavoittelun oheen on tullut muita elementtejä. Tässä mielessä Suomessakin voisi tutkia myös sellaisia juoksutapahtumia, joissa nopeimman juoksijan etsiminen on toissijaista yhdessä olon sijaan ja jossa palkitaan esimerkiksi parhaita asuja. Uraauurtava tapahtuma tässä suhteessa on ollut Helsingissä 1984 ensimmäistä kertaa järjestetty Naisten Kymppi, jonka vuonna 1983 perustettu taustayhdistys JuoksuAika Ry halusi ”enemmän iloa, virkistystä ja huumoria kuntoilutapahtumiin”[1]. Käytännössä samoista asioista on kyse myös Zombie Run -tapahtumissa, joissa on vielä lisänä erityinen tarinallinen ja populaarikulttuurinen genreulottuvuutensa. Zombie Runien karnevalistisia sukulaistapahtumia ovat myös Suomessakin parin vuoden aikana yleistyneet väriestejuoksut.

Viittausindeksejä keltanokille – tai miten sukellat pintaa syvemmälle sitaatioihin

maaliskuu 8, 2015

Julkaisufoorumiluokitus – eli meidän kesken jufo-vaan – on iskeytynyt viime aikoina humanistienkin tajuntaan. Yksi jos toinen jo puntaroi, missä ja kuinka paljon pitäisi (tieteellisesti) julkaista, jotta jufo-arvot saataisiin korkeuksiin ja tieteellinen elämä ihanasti hymyilisi. Muiden tieteenalojen edustajat saattavat naurahtaa humanistille ja todeta, että eihän tuo jufottelu ole vielä mitään. Naurahtelija voisi jatkaa ja kysäistä ohimennen, mikä on humanistipolon h-indeksi ja kuinkahan korkeaksi on noussut i10.

Tässä kirjoituksessa paljastan, että h-indeksi ei viittaa humanisti-indeksiin eikä i10 ole omenalaitteen uusi käyttöjärjestelmäversio. Teen myös omien tekstieni viittausluvuista pika-analyysin, joka on sovellettavissa h-luvuillaan hekumoivien tutkija-urarakettien saavutusten syyniin. Onko tutkijan laatu osoitettavissa parin klikkauksen päässä olevia lukuarvoja toisiin vertaamalla?

Mitä ovat h ja i10

Aloitetaan peruskäsitteistä. Nykytutkijan aivonjatke Wikipedia tietää kertoa, että h-indeksi on niinkin tuore kuin vuodelta 2005. Kehittäjänsä fyysikko Jorge Eduardo Hirsch mukaan indeksiä kutsutaan myös Hirschin luvuksi tai Hirschin indeksiksi. H-indeksi kuvaa sekä tutkijan tuotteliaisuutta että hänen julkaisujensa viittausten määrää. Indeksiluku on suurempi, jos paljon julkaisevalla tutkijalla on huippujulkaisuja, jotka keräävät suuren määrän viittauksia (ks. tarkemmat laskukaavat esim. Wikipediasta tai Hirschin tekstistä).

Suomenkielinen Wikipedia toteaa, että on ”tärkeää huomata, että h-indeksi on vertailukelpoinen vain saman alan sisällä ja silloinkin vain samaa aihepiiriä tutkivien tutkijoiden keskuudessa.” Minun nähdäkseni tämä yleensä unohtuu h-indeksihehkuttelussa. Esimerkiksi viime viikkoina olen törmännyt eri yhteyksissä jo kahdesti tilanteeseen, jossa indeksiuskoinen tutkija – jopa indeksifetisisteiksi voisi heitä nimittää – on uskonut lukuarvojen kertovan lähes yksiselitteisesti siitä, onko joku tutkija hyvä tai huono. Heidän mukaansa varsinkin tehtäväntäytöissä lukuarvojen tutkiskelu suunnilleen riittää asettamaan hakijat paremmuusjärjestykseen ilman, että itse julkaisuja tarvitsee edes lukea ja vertailla. Itse olen eri mieltä. On mentävä syvemmälle numeroiden taakse.

Englanninkielinen Wikipedia tarkentaa väitettä tieteenalakohtaisuudesta ja viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan fyysikoiden h-indeksiluvut ovat korkeampia kuin esimerkiksi yhteiskuntatieteilijöiden. Humanisteista ei juuri edes puhuta tässä yhteydessä – luultavasti siksi, että humanistien julkaisukanavia ei edes niin kattavasti löydy viitetietokannoista. Pienillä tieteenaloilla erikoistunut yksin puurtava tutkija ei voi saada yhtä paljon viittauksia kuin suurta tutkimusalaa edustava tutkimusryhmän kanssa toimiva luonnontieteilijä. H-indeksiä kohtaan on esitetty monenlaista kritiikkiä, ja sille on ehdotettu kehitelmiä ja parannuksia.

Google Scholar laskee tutkijalle h-indeksin lisäksi myös i10-indeksin. Itse asiassa indeksi näyttää olevan Googlen esittelemä ja vieläkin uudempi kuin h-indeksi. Google esitteli I10-indeksin heinäkuussa 2011. Sen laskukaava on varsin yksinkertainen: lukuarvo paljastaa, kuinka moneen tutkijan tekstiin on viitattu vähintään kymmenen kertaa.

Indeksejä ja impaktilukuja eli vaikuttavuuskertoimia on paljon muitakin, mutta palaan niihin joskus toiste – jos jaksan. Seuraavaksi tarkastelen hieman omien julkaisujeni viittauksia. Arvaatteko esimerkiksi, kuka on viitannut minun julkaisuihini kaikkein eniten?

Luvuista viittaustietokantoihin

Scopus on tiedejulkaisijajätti Elsevierin omistama viitetietokanta, joka listaa 20 000 vertaisarvioidun julkaisun tietoja. Ihmistieteetkin (esim. yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet), joten se kannattaa siksi mainita humanistiviitekehyksessä.

Yliopistolaiset pääsevät omien kirjastopalveluidensa kautta kiinni Scopukseen. Esimerkiksi Turun yliopiston sivuilta Scopus löytyy Nelli-portaalista aineistohaun kautta palvelun nimellä haettaessa. Minä löysin Scopuksesta kokonaista seitsemän julkaisua koko tuotannostani, jossa on aika lailla enemmän kaikenlaisia julkaisuja kuin nuo seitsemän. Scopukseen olivat tiensä löytäneet lähinnä jotkin tuoreet artikkelijulkaisut ja konferenssipaperit. Ainoastaan yhteen niistä Scopus löysi viittauksia muista teksteistä. Scopuksen hyvänä ja huonona puolena onkin pidetty valikoivuutta ja sitä, että se ei tunnista vanhempia julkaisuja. Scopus-uskoinen ihminen voisikin todeta: ”Säälittävää, Suominen, säälittävää. Tieteellinen toimintasi on hölynpölyä ja kohdistunut ihan vääriin asioihin.” Minun on pakko väittää vastaan ja todeta, että Scopus ei ole luotettavin instrumentti minun – eikä monen muunkaan ihmistieteilijän – tieteellistä toimintaa ja tasoa arvioitaessa.

Google Scholarin kanssa tilanne näyttää – minun kannaltani – vähän paremmalta, mutta siellähän nyt listataan sitä sun tätä. Niin ainakin palvelun kriitikot toistelevat. Käsittelen seuraavassa tarkemmin Google Scholarista löytyvien tekstieni viittauksia. Viittausmäärät näyttävät ensi vilkaisulla suomeksi paljon julkaisseelle humanistille varsin kohtuullisilta. Google Scholar kertoo h-indeksikseni 8 ja i10-indeksiksi 7. Kaiken kaikkiaan julkaisuihini on viitattu 263 kertaa ja vuodesta 2010 lähtien 191 kertaa. Listalla korkeimmalla komeilee 39 viittauksella Vastapainon 2003 julkaisema väitöskirjani Koneen kokemus. Väitän, että siihen on viitattu itse asiassa paljon useammin kuin mitä Google esittää. Viitelistauksesta puutuvat monet sellaiset teokset, jotka Koneen kokemuksen tavoin ovat ilmestyneet suomeksi ja vain painettuina. Olen nähnyt sellaisia. Sama Googlen viitetietojen puutteellisuus koskee myös muita minun ja muiden tutkijoiden paperijulkaisuja.

Mutta kukas on viitannut eniten julkaisuihini? Hetkonen, se on joku J. Suominen – joka siis itse itseään tekstistä toiseen siteeraa. Muita tyypillisiä viittaajia on esimerkiksi J. Suomisen kollega, samantyyppisiä aiheita tutkiva P. Saarikoski, johon Suominenkin ajoittain viittaa. Viittaamalla itseensä Suominen toimii kuin muutkin tutkijat, jotka perustavat uudet tutkimuksensa aiemmille tekemisilleen. Kyse ei siis useinkaan ole tietoisesta sitaatiolukujen pumppauksesta – ellei tutkijalla ole pakkomielle omista sitaatioluvuistaan. Verkko kertoo tapauksista, joilla esimerkiksi Googlen sitaatiolukuja voi väärentää jopa roboteilla, jotka generoivat automaattisesti sopivia viitteitä sisältäviä tekstejä.

Edellisen perusteella väitän, että tutkijalla itsellään on keskeinen merkitys siinä, miten hän rakentaa omaa tieteellistä uraansa ja mitä hän esimerkiksi määrittää avainteksteikseen. Rakentaminen ei tässä tarkoita siis pelkkää tietoista julkisuuskuvan muokkausta vaan tutkijan omaelämäkerrallista ymmärrystä omasta toiminnastaan ja sen muutoksista käännekohtineen ja merkkipaaluineen. Väitöskirja on siitä hyvä avainteksti, että sillä on symboliarvoa tieteellisen uran käännekohtana ja määrittäjänä. Symboliarvo on kenties laskenut ja vaihtelee tieteenalasta riippuen, mutta urallaan etenevä tutkija varmasti useimmiten kokee oman väitöskirjansa tärkeäksi tieteelliseksi kontribuutioksi ja myös siitä syystä viittaa siihen. Avaintekstejä ei tietenkään pelkästään määritä tutkija itse vaan myös toiset tutkijat sekä kolmantena tapauksena tutkija ja muut tutkijat vuorovaikutusprosesseissa.

Omien ja kollegaviittausten lisäksi teksteissäni on omien opiskelijoiden tekemiä viittauksia jonkin verran. Olettaisin että suurissa hankejulkaisujaan tuottavissa ja prosessia osiin paloittelevissa tutkimusryhmissä ristiviittaaminen vielä korostuu. Ulkopuolinen ei aina näe, ketkä kuuluvat samaan tutkimusryhmään, mutta se selviää joko kysymällä tai esimerkiksi henkilöitä googlaamalla tai julkaisujen kirjoittajien instituutiotietoja tarkastelemalla. Tutkimusryhmän tuotantoyksiköissä tapahtuva julkaiseminen selittää osaltaan sitä, miksi vaikkapa teknisissä tieteissä, luonnontieteissä ja lääketieteissä tehdään enemmän julkaisuja ja niihin myös viitataan enemmän.

Syvemmälle sitaatioihin

Viime vuosina olen julkaissut kollegoideni Petri Saarikosken, Riikka Turtiaisen ja Sari Östmanin kanssa kaksi laajaa teosta internetin ja sosiaalisen median kulttuurihistoriasta erityisesti suomalaisesta näkökulmasta. Myös näihin teoksiin Google Scholar löytää paljon viittauksia, toistaiseksi vähemmän tuoreempaan julkaisuun kuin vanhempaan. Myös niiden viittaukset sisältävät omia ja kollegaviittauksia sekä oppilasviittauksia. Niiden lisäksi viittaukset eroavat hieman väitöskirjani viittauksista. Funetista Facebookiin (2009) ja Sosiaalisen median lyhyt historia (2013) ovat selkeämmin asemoituneet oppikirjoiksi, joihin ovat viitanneet ainakin Google Scholarin tietojen mukaan graduntekijät ja vielä enemmän ammattikorkeakoulujen lopputöiden tekijät. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden aktiivisuutta selittää omalta osaltaan se, että heidän lopputyönsä löytyvät verkosta kattavasti yhdestä paikasta, Theseus-palvelusta. Kaikki gradut eivät edelleenkään ole verkossa eivätkä verkossa ollessaan samassa paikassa.

On aika luonnollista, että suomenkielisiin julkaisuihini viittaavat toiset suomalaiset. Mutta entä mikä on tilanne tapauksissa, joissa olen kirjoittanut englanniksi? Otan kolme esimerkkiä lähempään tarkasteluun. Varhainen (?) retropeliartikkelini ”The past as the future? Nostalgia and retrogaming in digital culture” (2008) on kerännyt yhteensä 37 viittausta. Veikkaisin, että se ohittaa pian väitöskirjani viitatuimpana julkaisunani Google Scholarissa. Viittauksista omia ja yhteisjulkaisujani on 7, läheisten kollegoiden ja oppilaiden viittauksia 5 ja muita viittauksia 25. Muiden viittaajien joukossa on useampia tutkijoita, joita olen sittemmin tavannut ja joiden kanssa olen alkanut tehdä yhteistyötä, koska tutkimusintressit ovat lähellä toisiaan (8 viittausta). Yksi syy yhteistyölle on ollut nimenomaan se, että olen havainnut intressien yhtäläisyyden nimenomaan viittauksen ansiosta. Valtaosa viittaajista on muita kuin suomalaisia.

Mutta on joukossa myös useampia tutkijoita, joita en tunne, ja itse asiassa tämän artikkelin tapauksessa heitä on noin puolet kaikista viittauksista. Siitäkin syystä ”The past as the future?” on muodostumassa ulkoa määritellyksi avaintekstiksini. Kirjoittamishetkellä en ajatellut tekstiä yhtään sen kummallisempana kuin muita tekemiäni tutkimuksia tai julkaisuja. Retropelaamista koskeva teksti on ollut vain yksi sivupolku kaikessa tutkimuksessani, mutta tuo polku on vahvistunut muualta tulleen kiinnostuksen takia. Kaiken kaikkiaan olen menetellyt toisin kuin mitä monelle tutkijalle tänä päivänä toitotetaan. En ole selkeästi keskittynyt yhteen suppeaan tutkimussuuntaan vaan teen jatkuvasti monenlaisia asioita.

”The past as the future?” on saanut viittauksia, koska retropelaamista koskeva huomio on lisääntynyt ja koska tekstiin on voinut viitata myös muun populaarikulttuurin, teknologian ja nostalgian tutkimuksen yhteydessä. Teksti on julkaistu Fibreculture-nimisessä lehdessä, joka on saanut jufo-luokan 1, eli on luokituksen kannalta vain perustason julkaisu.

Toinen enemmän viitattu teksti on yhdessä Jussi Parikan kanssa kirjoittamani ”Victorian Snakes?” (2006), joka käsittelee mobiilipelaamista media-arkeologisesta näkökulmasta. Se on edellä mainitun retropeliartikkelin tapaan julkaistu vapaasti luettavassa open access -julkaisussa, mutta sen jufo-luokka on korkeampi eli kaksi. Omia tai kanssakirjoittajani Jussi Parikan tekemiä viittauksista on 5, läheisten kollegoideni viittauksia 2. Kanssakirjoittajani kollegoita en tunnista viittaajista, mutta osa viittaajista on minulle niminä tuttuja, vaikka en tunne heitä lähemmin. Myös tämän julkaisun arvo on siis pitkälti määrittynyt oman läheisen kollegaverkostoni ulkopuolella.

Kolmanneksi esimerkiksi nostan minun ja Jussi Parikan kanssa tekemän artikkelin ”Sublimated attractions” (2010), joka käsittelee varhaisen tietokonejulkisuuden aistimellisuutta Suomessa. Englanninkielisistä artikkeleista se perustuu eniten väitöskirjaani ja on julkaistu johtavassa mediahistorian alan julkaisussa Media History, joka ei ole vapaasti verkossa saatavissa vaan maksumuurin takana. Sen jufo-luokka on 2. Lieneekö syynä artikkelin sisältö vai julkaisumuoto, mutta artikkeliin on viitattu ainoastaan 5 kertaa – ja kaikki viittaukset ovat omiani. Aika heikkoa siis siihen nähden, että siinä on väitöskirjani keskeisiä tuloksia nykyisellä kansainvälisellä tieteen kielellä esitettynä.

Tutkija (viittausten) verkostoissa

Tämän blogitekstin tavoite on ollut osoittaa, että viittausindeksilukuihin ei voi tuijottaa pelkkinä lukuina. On mentävä lukujen taakse ja tutkittava, miten viittaukset ovat muodostuneet. On pohdittava, miten viittausindeksi ylipäätään sopii tarkasteltavan tutkijan ja tieteenalan tapauksessa. Löytyvätkö esimerkiksi kaikki viittaukset käsiteltävistä viitetietokannoista tai voiko sitaatioita ylipäätään käyttää vaikkapa tutkija tason määrittämisessä? Viittaukset eivät kerro pelkästään tutkimuksen sisällöllisestä laadusta vaan siitä, miten tutkija on onnistunut rakentamaan sosiaalisia verkostojaan ja millaisia merkkipaaluja ja käännekohtia hän on itse määrittänyt uralleen.

Tiivistän lopuksi vielä, miten voit analysoida omasi tai jonkun toisen viittaukset. Menetelmä ei ole ihan pikainen, varsinkin jos tutkijan teksteihin on paljon viittauksia, mutta pika-analyysin voi tehdä myös nopeammin ja karkeammin:

  1. Katso esimerkiksi Google Scholarista lista analysoitavan tutkijan teksteistä tai keskity niistä johonkin suppeampaan joukkoon (satunnaisotanta, rajaaminen tärkeämpiin, valikoima erilaisia tms.)
  2. Listaa valitsemistasi julkaisuista niihin kohdistuneet viittaukset ja kirjaa vaikkapa taulukkoon niiden tutkijoiden nimet, jotka ovat julkaisuihin viitanneet. Pidä samalla kirjaa, kuinka monta kertaa kyseinen henkilö on analysoitavan tutkijan tuotantoon viitannut.
  3. Selvitä, mikä on viittaavan henkilön suhde viitattuun. Jos kysymys on itsestäsi, sinun pitäisi hahmottaa suhde, mutta jos kyse on jostain toisesta, sinun on yritettävä päätellä yhteydet – tai sitten voit kysyä yhteyksistä suoraan analysoitavalta tutkijalta: käy läpi listaa ja kysy jokaisen listalla olevan osalta, tunteeko tutkittava viittauksen tekijän ja jos tuntee, niin mistä.

Viettele lukija – eli miten kirjoittaa hyvää tieteellistä tekstiä

helmikuu 18, 2015

Some on pilannut keskittymiskykyni. Tai sitten en vain muuten jaksa. En jaksa lukea pitkään ja syventyen, pohdiskellen ja mietiskellen tieteellistä tekstiä. Lamppu ei syty pääni päällä. En inspiroidu, enkä valaistu tutkijan kirjan tai artikkelin äärellä. Paitsi joskus. No, onneksi aina silloin tällöin. Eikä aina tarvitse valtavasti innostua.

Mutta onko vika aina minussa ja somessa, jos en jaksa ja innostu? Vai onko vika lukemissani teksteissä? Kun kysyin graduseminaariopiskelijoilta, mistä tutkimustekstin tunnistaa tutkimustekstiksi, sain monta vastausta. Yksi kuvaava määrittely oli sellainen, että tutkimuskirja yöpöydällä toimii unilääkkeenä. Pari sivua tankkaamista ja nukkumatti lyö lekalla päähän.

Hyvä romaani on vastakohta. Se vie mukanaan. Sitä ei malta jättää käsistään. Vieressä kuikuileva ja hiekkamassiaan sormeileva nukkumatti saa tunkea santapulverinsa jonnekin muualle. Santamies saa ärtyisän kehotuksen tulla myöhemmin takaisin. Paljon myöhemmin. Toki joskus sen unen on tultava, ja itselleni hyvän kirjan merkki on se, että kirja tulee uniin – ja kirjassa on kartta.

Innostuin paasaamaan opiskelijoille, millaista hyvän tutkimustekstin pitää olla. Tylsyyden ei tarvitse olla sen tunnusmerkki. Tunnusmerkit löytyvät ihan muualta. Pauhasin, että tekstin pitää olla selkeää ja johdonmukaista. Gradutekstin ei tarvitse olla jokaisen ymmärrettävissä, mutta vähintään sellaista, että jonkun toisen pääaineen opiskelija ymmärtää sen.

Eikä pelkkä ymmärtäminen riitä. Tekstin pitää olla juuri sellaista, että lamppu syttyy – eikä sammu. Lukijan pitää olla lukemisen jälkeen suht seesteisessä mielentilassa. Hänen ei aina tarvitse olla hymy huulillaan. Voi hän olla joskus järkyttynytkin, mutta hänen pitää olla ainakin aiempaa viisaampi ja yhtä lukuelämystä rikkaampi.

En muista mitä kaikkea paasasin opiskelijoille. Paasaan tässä lisää. Paasaan ja paasaan tutkijoille ja muille kirjoittajille: vie lukijasi kaninkolon kautta uuteen maailmaan. Viettele ja houkuttele hänet jollain yksityiskohdalla tai asialla mukaasi, omaan maailmaasi. Pidä hänet siellä niin, että hän viihtyy ja haluaa viimeisen virkkeen luettua takaisin. Kirjoita välillä intensiivisempää, välillä väljempää. Vaihtele. Kirjoita tekstiin itsesi. Kirjoita siihen voimasi. Kirjoita sanomasi. Kirjoita kunnolla!