Tieteellisen tekstin tyylirajat

Tutkijan työ on kirjoittamista – ja lukemista. On se paljon muutakin, mutta kirjoittaminen ja lukeminen seuraavat tutkijaa läpi koko tutkimusprosessin. Tutkija tutustuu aiempaan tutkimukseen, silmäilee, lukee ja tekee muistiinpanoja ja ehkä reunamerkintöjä kirjoihin ja artikkeleihin. Tutkija muodostaa aineistonsa, ja vaikka aineisto ei aina ole kirjallista, niin edelleen hän yleensä tekee aineistoja koskevia kuvauksia, havaintoja ja tulkintoja kirjalliseen muotoon.

Historioitsija Jorma Kalela on todennut, että tutkimusprosessin aikana kirjoittamisen tapa ja tehtävä muuttuvat. Ensin tutkija raportoi itselleen havainnoistaan. Sitten kun tutkija alkaa työstää havainnoistaan, tulkinnoistaan ja keskustelustaan omaa lopullista julkaistavaa tutkimustekstiään, hän pyrkii saamaan tutkimustekstin sellaiseen muotoon, että se vakuuttaa lukijat.(Kalela, Jorma (2010): ”Historian rakentamisen mieli ja tutkijan valinnat.” Teoksessa Pertti Grönholm ja Anna Sivula (toim.) Medeiasta pronssisoturiin. Kuka tekee menneestä historiaa? Historia Mirabilis 6, Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 40-59.)

Tutkijan on hallittava useita kirjoittamisen lajityyppejä, joista osa on erityisesti akateemiselle yleisölle suunnattujen tutkimustekstien lajityyppejä: tieteellisiä monografioita, kirjojen lukuja ja tutkimusartikkeleita alatyyppeineen. Akateemista julkaistua kirjoittamista ovat myös esimerkiksi tieteellisten julkaisujen johdantotekstit, kommenttipuheenvuorot ja vaikkapa tieteellisten teosten kirja-arvioinnit.

Tutkijan on yleensä hallittava myös sellaiset kirjoittamisen lajityypit, jotka liittyvät edellä mainitun tieteellisen tutkimuksen ja tieteellisten julkaisujen yleistajuistamiseen.  Tutkija kirjoittaa omasta tutkimuksestaan ja muiden tutkimuksesta tieteen yleistajuistamiseen tarkoitettuihin julkaisuihin, sanoma- ja aikakauslehtiin, blogeihin ja muihin sosiaalisen median kanaviin. On myös edellisten sekamuotoja, jolloin julkaisun arviointi on akateeminen mutta yleisö on laajempi kuin pelkkä tiedeyhteisö.

Kaikilla lajityypeillä on omia konventioitaan, jotka saattavat vaihdella julkaisukanavasta ja myös tieteenalasta riippuen. Näitä konventioita voi yrittää venyttää ja jopa rikkoa, mutta se ei aina onnistu. Jotkut konventiokehikot ovat ahtaampia kuin toiset, ja venyttäminen vaatii tilanne- ja tyylitajua. Uskalias tai yksinkertaisesti laadullisesti huono venytys voi johtaa siihen, että tekstiä ei julkaista, sitä halutaan editoida tai sitten julkaistu teksti aiheuttaa täydellisen hiljaisuuden tai jonkinlaisen vihamielisen vastareaktion yleisössä.

Voi myös väittää, että kirjoittajan oma (auktoriteetti)asema vaikuttaa siihen, millaista tyylillistä rajojen venyttämistä tai niiden kanssa leikkimistä hänelle sallitaan. Jos kirjoittajana on joku Bruno Latourin kaltainen yhteen lokeroon sopimaton monen alan auktoriteetti, niin erilaista rajojen rikkomista tutkimusaiheissa ja kirjoitustyyleissä suorastaan odotetaan. Olen aikoinani inspiroitunut itsekin Latourin tavoista laittaa elottomia toimijoita puhumaan tutkimusteksteissään tai siitä, miten hän on kuvannut toimijaverkostoteoriaa tekstissä, jonka hän on rakentanut turhaantuneen opiskelijan ja aika lailla yhtä turhautuneen professorin jonkinlaiseksi vinon sokraattiseksi vuoropuheluksi. Opiskelija yrittää ottaa selvää, mikä toimijaverkostoteoria on ja miten sitä voi soveltaa. Teorian ”kehittänyt” professori yrittää selittää, että kumpaankaan kysymykseen ei oikein pysty vastaamaan.

Itse kokeilin saman tyyppistä vuoropuhelumenetelmää, kun kirjoitin artikkelin teknologiasta kieltäytymisen kulttuurihistoriasta, mutta positiivisemmassa mielessä. Omassa artikkelissani hätääntynyt valtionjohtaja soittaa ”Koneinfoon” (vrt. mainoksen Omo-pesuaineinfo) ja haluaa tietää, miten hän voi kieltää tiettyjen teknologisten ratkaisujen käyttämisen valtakunnassaan (Suominen, Jaakko (2008): ”Kuinka kieltäytyä koneista.” Teoksessa Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa. Toim. Mari K. Niemi. Ajatus Kirjat, Helsinki 2008, s. 169–188). Koneinfo antaa valtionjohtajalle pitkän vastauksen, jossa asiaa tarkastellaan monien erilaisten historiallisten esimerkkien kautta. Osapuolten käytyä aihealueesta pitkällisen keskustelun, valtionjohtaja päättää puhelun tyytyväisenä. Se, että pystyin tekemään moisen tyylillisen kokeilun, johtui yhtäältä siitä, että teksti julkaistiin suomenkielisessä tietokirjassa, joka oli ajateltu tutkijoita laajemmalle yleisölle. Ennen kaikkea mahdollisuus kirjoittaa moisella tavalla johtui julkaisun toimittajan avarakatseisuudesta.

Olen tehnyt myös muita tyylillisiä kokeiluja akateemisilla teksteillä. Osa teksteistä on julkaistu teoksissa, joihin vahvasti esseistinen tyyli on sopinut. Olen saanut mahdollisuuden julkaista jopa yhden Rappio!-seminaarin iltaohjelman workshop-kuvauksen proosarunona (Ks. Rappio!-julkaisu). Olen yhden kerran myös leikitellyt akateemisen kirjan arvostelussa ja kirjan artikkelin kuvailun ja arvioinnin sijasta olen sijoittanut artikkelien kirjoittajat kuvitteelliseen tutkimustilanteeseen ja kuvannut, miten he siinä omista lähtökohdistaan minun mielestäni olisivat voineet toimia.

Lukijoiden arvioitavaksi jää, ovatko nämä tyylikokeilut olleet onnistuneita. Itse olen nauttinut niistä valtavasti ja ne ovat piristäneet tutkijantyötäni. Kaikissa tapauksissa kokeilut ovat olleet mahdollisia ainoastaan siksi, että julkaisujen toimittajat ovat ne hyväksyneet eivätkä ne ole olleet vertaisarvioituja julkaisuja. Viime vuosina vastaavat kokeiluni ovat vähentyneet eri syistä. Oma julkaisemiseni on painottunut enemmän vertaisarvioituihin artikkeleihin, joissa kokeiluihin ei ole tuntunut olevan juuri tilaa.

Opinnäytetöiden tyylit

Väitöskirjaohjattavani ovat kysyneet, millaisia tyylillisiä rajoja voi opinnäytetöissä olla. He ovat tietenkin kysyneet paljon muitakin asioita, mutta tässä nyt pohdin lyhyesti nimenomaan opinnäytetyön tekstiä.  Opinnäytetöitä määrittelevät sisällöllisesti niitä koskevat yliopistojen ohjeet ja myös ohjeet, joita annetaan opinnäytetöiden arvioitsijoille eli vaikkapa väitöskirjojen esitarkastajille ja tarkastajille. Ohjeissa ei välttämättä sanota kirjoitustyylistä kovin paljoa. Esimerkiksi oman tiedekuntani, Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan jatkotutkinto-oppaan arviointia koskevassa osiossa todetaan seuraavaa: ”Muotoseikat: Esityksen on oltava rakenteeltaan johdonmukainen ja kieliasultaan selkeä. Ajatus ei saa jäädä informaatiotulvan alle.”

Voi toki ajatella, että tekstin tyyliä käsitellään ohjeiden muissakin kohdissa, mutta erityisesti se kiteytyy tuohon kohtaan, jossa kirjoitetaan ”muotoseikoista ja esityksestä”. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan esitarkastajan ohjeissa puolestaan todetaan lakonisesti luettelossa yhtenä kohtana, että esitarkastajan pitää arvioida työn ”[k]irjallinen esitystapa ja kieliasu”. Saman tiedekunnan opiskelijan oppaassa todetaan puolestaan, että väitöskirjan ”kieliasun tulee olla huoliteltu.”

Monissa opinnäytetöitä koskevissa ohjeissa puolestaan viitataan siihen, että opinnäytetöiden tekstin täytyy olla tieteellistä asiatekstiä tai ohjeissa käytetään joitain vastaavantyyppisiä ilmauksia. Näitä ohjeita arvioitsijat sitten soveltavat oman tulkintansa ja oman vakiintuneen käsityksensä mukaisesti. Käsitykset muodostuvat arvioitsijan tieteellisen koulutuksen ja kokemuksen kautta.

Mitä sitten on se tieteellinen asiateksti? Kuten edellä on tullut ilmi, se riippuu kontekstista, asiayhteydestä, tilanteesta tai miksi sitä sitten halutaankin kutsua. Väitöskirjoilla on yliopisto-, oppiala-, aihe- ja metodologiakohtaisia erityispiirteitä suhteessa tyyliin. Kuten todettua, tyylirajoilla voi tehdä kokeiluja, mutta esimerkiksi väitöskirjojen tapauksessa voi käydä niin, etteivät tarkastajat innostu näistä kokeiluista ja se vaikuttaa tutkimuksen kokonaisarviointiin haitallisella tavalla. Toki, jos tyylikokeilut todetaan onnistuneiksi, ne myös kohottavat työn kokonaislaatua.

Olennaista on, että työssä on yhtenäinen kirjoitustyyli. Tästä voi olla jotain pieniä poikkeuksia. Väitöskirjan esipuheella on oma merkityksensä ja se on tyylillisesti vapaampi. Samaten voisi ajatella, että koska työn johdanto ja lopputarkastelu ovat erilaisia suhteessa tutkimuksen muihin lukuihin, myös ne voisivat olla jonkin verran erilaisia. Käytännössä kuitenkaan johdannossa tai sen alussakaan ei voi lähteä suuremmin irrottelemaan, mutta teksti kannattaa kuitenkin aloittaa niin, että se imee lukijan mukaansa, vaikka kyse onkin tutkimustekstistä.

Olen opiskelijoille jakanut jollain kurssilla esimerkkejä erilaisista tieteellisten tekstien aloituksista. Ehkä yksi vaikuttavimmista omalle kohdalle sattuneista on ollut Michel Foucault’n aloitus kirjassa Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980). En välttämättä samanlaista aloitusta lähtisi suosittelemaan jokaiselle väitöskirjantekijälle, mutta jotain oppia siitäkin voi ottaa. Foucault aloittaa kirjansa shokeeraavan yksityiskohtaisella kuvauksella Pariisissa 1757 tapahtuneesta julkisesta teloituksesta, jonka yhteydessä tuomittua kidutettiin monin tavoin. Usean sivun teloituskuvauksen jälkeen Foucault siirtyy kuvaamaan seitsemänkymmentä viisi vuotta myöhemmin laadittuja Pariisin nuorisovankilan sääntöjä ottamalla esimerkkejä sääntökohdista. Hän rakentaa näiden kahden esimerkin kautta tutkimusasetelman, jossa lähtee tutkimaan rangaistusajattelussa verraten nopeasti tapahtunutta muutosta ja sen syitä.

Koko tekstin lopetus on sekin tärkeä kohta aloituksen lisäksi. Ainakin itselleni lopetus jotenkin muuten kuin tyyliin ”tarvitaan lisää tutkimusta”, on vaikeaa. Myös tekstin lopetukseen voi hakea hyviä esimerkkejä aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta.

Tieteellinen asiateksti on usean osa-alueen summa. Ensinnäkin tekstin pitää olla oikeakielistä. En esimerkiksi suosittele leikkimään lauserakenteilla. Älä. Välimerkityksellä? Kokeile. Väitöskirja ei ole romaani. Kirjoita sopivanmittaisia lauseita ja virkkeitä, joista löytyy vähintään subjekti ja predikaatti.

Sanavalinnoissa kannattaa myös pysytellä asialinjalla ja välttää puhekielimäisyyksiä. Tässä tapauksessa yleensä oman persoonallisen tyylin esille tuominen on kuitenkin mahdollista, kunhan se ei mene överiksi.

Itse ilmaisun asiallisuuden lisäksi oma kysymyksensä on se, millä tavalla tutkija tuo itsensä esille tekstissä. Tässäkin on paljon tieteenalakohtaisia ja valittuihin tutkimusmenetelmiin liittyviä eroja. Jos esimerkiksi tutkimus sisältää etnografista tai autoetnografista metodologiaa, tutkijan oma persoona näkyy tekstissä yleensä vahvemmin kuin toisten metodologioiden kanssa, mutta on myös esimerkkejä arkistolähteisiin perustuvasta tutkimuksesta, jossa tutkija tuo esille oman persoonansa ja kokemuksensa suhteessa tutkimukseen ja tutkimusprosessiin. Oma persoona voi tulla esille myös siinä, kun tutkija perustelee tekemäänsä aiheenvalintaa.

On hyvä, että tutkija reflektoi tekemistään monella tasolla suhteessa tutkimusaiheeseensa ja tutkimuskohteeseensa. Teksti voi olla minä-muotoista. Mutta jos tutkimus alkaa pyöriä tutkijan oman persoonan ympärillä, silloin voi olla epäselvää, onko teksti enää opinnäytetyön tekstiä vai edustaako se jotain muuta lajityyppiä. Näistä tietenkin kannattaisi antaa esimerkkejä, mutta teen sen ehkä jossain toisessa yhteydessä.

Niin kuin muutkin lajityypit, myös tieteellisen kirjoittamisen lajityypit rakentuvat sosiaalisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Ne muuttuvat, mutta niissä on myös verraten pitkäkestoisia elementtejä. Yksittäinen tutkija voi tehdä tieteellisen kirjoittamisen lajityyppien sisällä erilaisia kokeiluja ja leikkiä konventioiden rajoilla niitä ylittäen ja ohittaen. Mutta varsinkin silloin, kun tutkijan teksti joutuu läpikäymään arviointiprosesseja, hän joutuu varautumaan siihen, etteivät kaikki tyylilliset kokeilut miellytä arvioitsijoita.

Advertisement

Apurahalomake – viimeisenä vai ensimmäisenä

Minun piti kirjoittaa taas ihan muuta, kirja-arvostelua, artikkelia tai sen sellaista. Mutta sitten sain yhteydenoton, joka käynnisti töiden välttelyreaktion ja laukaisi tarpeen kirjoittaa teemasta, josta olen kirjoittanut jo niin monta kertaa aiemmin, etten enää kehtaa linkata aiempia kirjoituksia tähän. Jos olette kiinnostuneita myös aiemmista kirjoituksista, niin hakekaa tästä blogista hakusanalla ”tutkimussuunnitelma” tai kirjoittakaa suoraan osoite https://jaasuo.wordpress.com/?s=tutkimussuunnitelma (hups, linkitin kuitenkin).

Siis taas on aiheena se vanha tuttu, tutkimussuunnitelma. Tai apurahahakemus. Tai joku muu tieteellisen rahan hakemus. Tällä kertaa kirjoitan osa-alueesta, jota olen pyöritellyt viimeisen vuoden aikana arvioidessani hakemuksia, opettaessani tutkimussuunnitelman tekemistä ja joskus itsekin rahoituksia hakiessani.

Yleisesti oma hakuprosessini on mennyt niin, että viimeiseen asti on hinkattu tutkimussuunnitelmaa ja ehkä hieman myös muita hakemusliitteitä. Sähköinen hakulomake on sitten väännetty kuntoon viimeiseksi ja viime tipassa. Tutkimussuunnitelman tiivistelmät, julkiset kuvaukset ja vastaavat on jonkun kerran tullut kirjoiteltua deadlinekellon tikittäessä kohti nollapistettä. Kukaan muu ei varmaan tee näin. Eihän? Ei tule kiire ja kaikki on huolellisesti harkittua ja mietiskeltyä hyvissä ajoin.

Mutta mitä enemmän olen alkanut miettiä asiaa, niin olen tullut siihen tulokseen, että voisin kiinnittää hakulomakkeen tiivistelmiin vähän enemmän huomiota. En nyt tätä asiaa ole mitenkään lakkaamatta miettinyt, mutta aina välillä.

Jos taas kerran kuvitellaan tilanne, että arvioitsija lukee kymmeniä hakemuksia, niin hyvin mahdollista käy niin, että hän tekee jo vähintään alustavan tulkintansa hakemuksen laadusta pelkän otsikon, tiivistelmän ja tiivistelmässä kerrottujen perustelujen pohjalta. Viime hetkellä väännetty kökkötiivistelmä saattaa siis aiheuttaa sen, ettei arvioitsija edes avaa pidempää tutkimussuunnitelmaa tai vain silmäilee sitä. Tai vaikka hän lukisi hakemusliitteitä tarkemmin, niin vaatii paljon enemmän, jotta hän muuttaa nuivaantunutta asennoitumistaan, jos sellainen on päässyt syntymään kehnojen tiivistelmätietojen pohjalta.

Eli siis sähköisen hakulomakkeen tiivistelmätiedot eivät voi olla sellaisia tajunnanvirtamaisia sekavia löperryksiä, jotka viime hädässä huolimattomasti vain oksennetaan määrämittaiseen lokeroon. Tiedän tämän. Mutta muistanko seuraavassa haussa toimia oman oppini mukaisesti? Saa nähdä.

 

Historiantutkimuksen päivien avaussanat 2017

Tässä ovat dekaanin avaussanani Historiantutkimuksen päiville 2017 Turussa:

Hyvät historioitsijakollegat!
Yle uutisoi verkkosivuillaan 19.9.2017  seuraavasti tieteellisestä tutkimuksesta:

”Sipilä paljasti yllätyshankkeen: historiatieteen huippuyksikkö Suomeen
Aamun tiedotustilaisuudessa oli paikalla myös akatemiaprofessori Hannu Salmi. Salmi korosti, että uudessa yksikössä perehdytään myös tekoälyyn ja koneoppimiseen.

Suomi saa uuden historiatieteen huippuyksikön. Se tarjoaa opetusta historiatieteen kaikilla keskeisillä aloilla, joita ovat muun muassa sivilisaatiohistoria ja yhteiskunnan rakenteiden muutoksen tutkimus. Erityisesti yksikössä keskitytään myös sovellettuun mikrohistoriaan ja aineistopohjaiseen päätöksentekoon.

Uusia professuureja saattaa tulla jopa 15 vuoteen 2022 mennessä. Hankkeeseen haetaan myös yksityistä rahoitusta.

Yksikön nimi on Finland Graduate School of History. FGSH:n valmistelu alkaa kolmen yliopiston yhteistyönä, ja täydessä laajuudessaan yksikkö toimii viimeistään vuonna 2022.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) piti tiistaina tiedotustilaisuuden, jossa asia paljastettiin. Sipilän mukaan Suomen Muistipankki on vahvasti hankkeen takana.

Muistipankin pääjohtaja Laura Kolbe sanoi tilaisuudessa, että Suomi tarvitsee lisää suomenkielisiä huippuhistoriatieteilijöitä, joita yksiköstä on luvassa.

Pääministeri puolestaan totesi, että poliittisen päätöksenteon pitää perustua korkeatasoisiin arvioihin politiikan vaikutuksista yhteiskuntaan.

Tiedotustilaisuudessa olivat paikalla myös opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori, akatemiaprofessori Hannu Salmi.

Digitaaliseen historiantutkimukseen perehtyneen Salmen mukaan vastaavia historiatieteen laitoksia on muun muassa Barcelonassa ja Tukholmassa. Yksiköissä tutkitaan myös tekoälyä ja koneoppimista, ja anti ja kokemukset ovat olleet hyviä.”

Tai itse asiassa, Sipilä ei tehnyt tuollaista julkistusta eikä esimerkiksi professori Hannu Salmi sanonut noita sanoja. Edellinen uutinen on minun tekemäni väärennös alkuperäisestä uutisesta. Korvasin talous-sanat historia-sanoilla ja muokkasin muutamia yksityiskohtia, kuten henkilönimiä.

Voimme käyttää tekemääni muokattua versiota kontrafaktuaalisen tarkastelun lähtökohtana. Miten olisi voinut syntyä sellainen vaihtoehtotodellisuus, jossa Suomen itsenäisyyden juhlavuonna pääministeri paljastaisi historiatieteeseen liittyvän yksikköhankkeen ja jossa historiatiede nauttisi suuren tieteellisen ja yhteiskunnallisen selittäjän asemasta?

Olisiko tällaiseen vähän vinksahtaneeseen todellisuuteen vaadittu sittenkään kovin suuria muutoksia verrattuna nykytilanteeseen? Tähän en osaa tai halua antaa nyt mitään hyvää vastausta. Jätän sen teidän pohdittavaksenne. Näillä sanoilla toivotan teidät tervetulleeksi Suomen Turkuun ja historiantutkimuksen päiville 2017.

Mitä hyötyä on tutkimuksesta ja tutkimusyhteistyöstä?

Silloin tällöin, aika useinkin, opiskelijat kertovat ihan syystä, että haluavat tehdä gradu-tutkielman, josta on jotain hyötyä. Tällainen lausuma johtaa tavallisesti luennoivaan paasaukseeni siitä, että hyötyä pitää ajatella monella tasolla, tekijän itsensä ja muiden näkökulmista. Jätän opiskelijapaasaukseni ylös kirjaamisen blogimuotoon toiseen ajankohtaan ja keskityn nyt toiseen hyötyaiheeseen: mitä hyötyä yhteistyökumppanille on siitä, että osallistuu yliopistolliseen tutkimushankkeeseen? Yhteistyökumppani voi olla yritys, julkisyhteisö tai joku muu toimija.

En nyt mene pidemmälle hyödyn käsitteen filosofisiin koukeroihin, mutta totean, että hyödyllä voidaan tarkoittaa etua, jota tietty taho saavuttaa jostain toiminnasta. Tuo etu voi olla taloudellista tai sitten se voi merkitä sitä, että jostain tekemisestä tulee yksinkertaisesti hyvä mieli, vaikka tekemiseen kuluisi esimerkiksi rahaa ja aikaa.

Ennen kuin sukellan yliopistotutkimuksen taloudellisiin hyötyihin haluan todeta, että (potentiaalinen) yhteistyökumppani voi ajatella olevansa mukana tutkimuksessa tutkimuksen eksistentiaalisen relevanssin takia. Eksistentiaalisella relevanssilla ruotsalainen historioitsija Anders Florén viittaa käytännössä sivistykseen. Tällainen ihmisten ja yhteisöjen tutkimus ”antaa väriä olemassaololle” ja kiinnostaa tutkijoiden lisäksi myös muita antaen tietämiseen ja oivaltamiseen liittyvää nautintoa. (Dahlgren & Florén 1996, 157–158.) Lisääntyvä tieto on itsessään kiinnostavaa ja tavoittelemisen arvoista ja vie ihmiskuntaa eteenpäin. Kuitenkaan ajatus siitä, että joku hörhöilevä tutkija on tässä lisäämässä tiedon määrää maailmassa, ei yleensä riitä kovin monelle motivaattoriksi esimerkiksi satsata aikaa ja rahaa tutkimushankkeeseen, mutta kyllä ajatus sivistyksestä ja ”hengenviljelystä” toimii esimerkiksi useiden tutkimusta ja tutkijoita rahoittavan säätiön tausta-ajatuksena, vaikka säätiöillä voi olla myös muita tavoitteita.

Yleensä yhteistyökumppani kuitenkin haluaa suorempaa instrumentaalista eli välineellistä hyötyä tutkimuksesta. Toki se aikaväli, jolla sitä hyötyä odotetaan saavutettavan, vaihtelee. Joissain tapauksissa instrumentaalinen hyöty on epäsuoraa. Rahoittaja tai yhteistyökumppani haluaa tukea tutkimusta, koska tutkimuksen tekeminen vaikkapa tietyllä alueella tai paikkakunnalla tukee itsessään alueen elinvoimaisuutta, tukien samalla koulutusta ja tutkimusta tekevää organisaatiota. Tuki ja yhteistyö antavat tutkimusta tekevälle yksikölle mahdollisuuden kehittää toimintaansa ja olla mukana esimerkiksi kansainvälisissä tutkimusverkostoissa. Tutkimuksesta on siis vähintään epäsuoraa hyötyä sekä alueen imagotekijänä ja vireyden ylläpitäjänä ainakin pienessä mittakaavassa. Jos yhteistyökumppanin pääasiallinen motivaatio liittyy tällaiseen epäsuoraan instrumentaaliseen hyötyyn, sitä tarkastellaan pidemmän aikaperspektiivin ja potentiaalin näkökulmasta, ja yhteistyökumppani voi ottaa ikään kuin jonkinlaisen tutkimuksen mesenaatin roolin.

Mesenaatin roolin ottaessaan yhteistyökumppani voi ajatella myös sitä PR-hyötyä, jonka se itse saa yhteistyöstä. Yhteistyöllä voi toki olla muitakin vielä välineellisempiä tavoitteita, mutta olemalla mukana tutkimuksessa yhteistyökumppani osoittaa omaa tutkimusmyönteisyyttään ja jakavansa ajatuksen tutkimuksen ja koulutuksen merkityksestä sekä oman toimintansa että laajemmin esimerkiksi edellä mainitun alueellisen kehittämisen moottorina.

Tutkimusyhteistyö voi olla kumppanille myös tapa levittää omaa itseään tai alaansa liittyvää tietoisuutta. Kysymys ei tällöin ole yhden agendan yksipuolisesta ja kylmäverisestä syöttämisestä julkisuuteen vaan siitä, että tiettyä aihetta ja sen merkittävyyttä koskeva tietoisuus lisääntyy sitä koskevan tutkimuksen ja tutkimuksen saaman huomion kautta. Omakohtaisesti olen useasti todennut, miten jotain ilmiötä koskeva historiantutkimus toimii juuri näin. Esimerkiksi tietotekniikkaa, internetin käyttöä ja pelejä koskeva historiatieto on levinnyt laajemmalle tutkimusjulkaisujen lisäksi silloin, kun tutkimustietoa on käytetty erilaisissa näyttelyissä ja kun tutkijaa on haastateltu eri medioissa. Tutkimuksen kohteina olleet ilmiöt ovat saattaneet nousta laajempaankin keskusteluun ja joskus siitä on saattanut olla myös liiketoiminnallista hyötyä.

Silloin kun puhutaan etenkin yritysten kanssa tehtävästä yhteistyöstä, yhteistyökumppanin tavoitteena on monesti suorempi ja nopeampi hyöty. Tutkimus on luonteeltaan soveltavaa ja siihen liittyy konkreettisten ongelmien määrittely, ratkaisuehdotusten tuottaminen, mahdollisesti ratkaisujen kokeileminen ja tarvittaessa sen jälkeen uusien parempien ratkaisuehdotusten tuottaminen ja niin edelleen.

Ongelmanratkaisu voi liittyä esimerkiksi yhteistyökumppanien toiminta-, palvelu- tai tuotantoprosesseihin. Tutkimuksen avulla haetaan tapoja, millä voidaan tehdä asioita nopeammin, tehokkaammin, edullisemmin tai muuten paremmin. Tutkimus auttaa tunnistamaan tapoja, mitä ei kannata tehdä. Tutkimushanke voi myös auttaa löytämään uusia yhteistyökumppaneita, verkostoja ja asiakkaita.

Yhtä lailla tutkimus voi antaa parempaa tietoa kuluttajista ja asiakkaiden tarpeista. Tätä tietoa voidaan käyttää palveluiden ja tuotteiden markkinoinnissa sekä uusien tuotteiden ja palveluiden kehittämisessä. Kaikkea tätä voidaan tehdä myös silloin kuin yliopistollisena tutkimuksen toteuttajana on humanististen tieteiden yksikkö. Olemme myös havainneet sen, että yksi keskeinen hyöty yhteistyökumppaneille hankkeista on se, että monesti he löytävät hankeyhteistyön kautta esimerkiksi mukana olleista opiskelijoista tai tutkijoista sellaisia henkilöitä, jotka he voivat palkata omaan organisaatioonsa.

Keskeistä kaikessa edellä mainitussa ”hyötytutkimuksessa” on se, että tutkimuksen toteuttaja ja yhteistyökumppanit käyvät avointa ja jatkuvaa vuoropuhelua omista toiveistaan, tavoitteistaan ja tutkimuksen tuloksista sekä merkittävyydestä.

Lähteet

Dahlgren, Stellan & Anders Florén (1996). En introduktion till modern historieforskning. Lund: Studentlitteratur.
Suominen, Jaakko (ilmestyy): Soveltavaa kulttuurintutkimusta käsittelevä artikkeli kokoomateoksessa.

Miten perustella tutkimuksen merkittävyys

On taas lähes jokavuotisen rahoitushakemusblogikirjoitukseni aika. Kirjoituksen innoittajana toimivat tällä viikolla olevat Suomen Akatemian ja Koneen säätiön hakudeadlinet sekä se, että jälleen kerran olen lukemassa ja arvioimassa Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen JUNO-tohtoriohjelmaan lähetettyjä hakemuksia ja tutkimussuunnitelmia.

Tutkimussuunnitelmista olen yleisellä tasolla kirjoittanut jo useita kertoja (ks. esim. tämä ja tämä), joten tänä vuonna keskityn siihen, miten tutkimussuunnitelmassa vakuutetaan lukijat tutkimuksen merkittävyydestä. Tutkimuksen merkittävyyden ohella esimerkiksi väitöskirjojen tutkimussuunnitelmien arvioinnissa olennaista on suunnitelmien toteuttamiskelpoisuus, mutta en käsittele sitä tällä kertaa.

Keskeinen lähtökohta tutkimuksessa on uuden tiedon tuottaminen. Kun kirjoitat tutkimussuunnitelmaa, satsaa erityisesti sen artikuloimiseen, millaista uutta tietoa tutkimuksesi tuottaa. Pidä tämä mielessä koko ajan.

Tutkimuksen tuottaman uuden tiedon merkittävyyttä on hyvä perustella kahdella pääalueella: 1) mikä on tutkimuksen uutuus tieteen kentällä ja 2) mikä on uuden tutkimuksen merkitys muuten yhteiskunnallisesti. Kun olet kirjoittanut tutkimussuunnitelman, tarkasta löytyvätkö kaikki seuraavassa mainitsemani merkittävyyden osa-alueet tai ainakin suuri osa niistä tutkimussuunnitelmastasi.

Tieteelliset perustelut tutkimukselle

Vaikka tutkimuksesi edustaisi nk. kansallisia tieteitä, tutkimuksellisen perustelun pitää olla aina kansainvälistä. Tutkimuksesi täytyy liittyä kansainväliseen tieteelliseen keskusteluun. Kun viittaat siihen, ainakin seuraavia seikkoja kannattaa pohtia: Onko tutkimuskohdettasi tai aihettasi tutkittu aiemmin? Onko tutkimuksesi kohde vasta hiljattain esiin noussut uusi ilmiö (vaikkapa joku sosiaalisen median laji tai toimintamuoto) tai tuottaako tutkimuksesi jonkun uuden näkökulman jo vaikkapa paljon tutkittuun tai käsiteltyyn aiheeseen, kuten vaikkapa Suomen rooliin toisessa maailmansodassa? Uutuusarvo voi olla esimerkiksi siinä, että hyödynnät tutun aiheen tutkimuksessa sellaista aineistoa, jota ei ole käytetty aiemmin.

Jos väität, että aihetta ei ole tutkittu aiemmin, sinun pitää pystyä todistamaan väitteesi. Jos taas tutkimuksesi liittyy johonkin pidempään traditioon, se voi toimia myös eduksesi, koska voit silloin käydä laajasti keskustelua aiemman tutkimuksen kanssa.

Tutkimusaiheen lisäksi tieteellisesti on paljon muita uutuusarvoja, joita voit tuoda esiin. Jos väität, että tutkimuksesi on monitieteiden tai tieteidenvälinen, perustele millä tavalla se on sellainen ja mitä lisäarvoa monitieteinen ja esim. monimetodinen tai -aineistoinen tarkastelu tuo (olen taas lukenut aivan liikaa tutkimussuunnitelmia, jossa monitieteisyyttä on käytetty ainoastaan bullshit-bingon taikasanana ilman konkreettisia selityksiä tai perusteluja).

Uutuusarvo voi liittyä myös tutkimusteoriaan tai metodeihin. Voit todeta, että tätä menetelmää tai menetelmiä ei ole ennen käytetty ollenkaan tai niitä ei ole aiemmin sovellettu (tähän aihepiiriin) tai olet todellakin kehittämässä uudenlaista tutkimusmenetelmää. Samat asiat koskevat tutkimusteorioita: niitä ei ole aiemmin sovellettu tai olet (jatko)kehittelemässä uutta teoriaa. Jos kehittelet uutta teoriaa, se on monesti erityisansio, mutta sinun pitää pystyä perustelemaan, mikä on teoriasi liittymäpinta aiempaan tutkimukseen ja aiemmin käsiteltyihin aihealueisiin.

Muut yhteiskunnalliset perustelut

Tutkimus ei ole muusta yhteiskunnasta irrallista. Tutkimussuunnitelmassa eivät yleensä riitä pelkät tieteen sisäiset perustelut vaan monia rahoittajia kiinnostaa myös laajempi ja muunlainen yhteiskunnallinen relevanssi. Se voi liittyä esimerkiksi taloudelliseen hyötyyn tai yhteiskunnalliseen keskusteluun. Väitän, että käytännössä mikä tahansa tutkimusaihe on mahdollista motivoida tällä tavalla, vaikka se aluksi tuntuisikin joissain tapauksissa vaikealta.

Yleensä yhteiskunnalliset perustelut liittyvät joko jonkun olemassa olevan ongelman ratkaisuun tai ainakin uudenlaiseen määrittelyyn. Ongelmanratkaisu(ehdotukse)t voivat olla joko konkreettisia tai enemmänkin ehdotuksia ja uudenlaisten näkökulmien esiin nostamista. Tutkija tuottaa siis uutta tietoa jonkun ongelman ratkaisemiseksi tai uudenlaiseksi määrittelyksi.

Tyypillisesti esimerkiksi väitöskirjantekijä viittaa siihen, miten tutkimusaihe on ajankohtainen esimerkiksi jonkun käynnissä olevan yhteiskunnallisen keskustelun takia. Myös ajallisesti kaukaisempia aiheita voi motivoida ajankohtaisen keskustelun kautta: keskustelu voi liittyä vaikkapa maahanmuuttoon, vähemmistöjen asemaan, teknologian käyttöön, kulutuskulttuureihin, vallan- ja voimankäyttöön, sukupuolijärjestelmiin, ympäristön resursseihin ja niin edelleen. Yleensä kuitenkaan ei riitä pelkästään se, että tutkija toteaa osallistuvansa ajankohtaiseen keskusteluun vaan hänen on ainakin lyhyesti selitettävä, miten hän konkreettisesti keskusteluun osallistuu ja miten hän kommunikoi ja toimii yleisöjensä, sidosryhmiensä ja yhteistyökumppaniensa kanssa.

Tutkijan osallisuus tutkimukseen

Useimmiten tutkija perustelee tutkimustaan myös henkilökohtaisen kiinnostuksensa kautta. Kiinnostus voi olla vain uteliaisuutta jotain tutkijalle tuntematonta kohtaan, mutta yhä useammin varsinkin kulttuurintutkimuksellisissa töissä tutkija tuo esiin oman osallisuutensa tutkittavaan ilmiöön. Aina hän ei tutkimussuunnitelmassa tai tutkimustekstissä tätä osallisuutta eksplikoi, vaikka se onkin olemassa, esimerkiksi jos hän ei joko tiedosta selkeästi osallisuutta tai osallisuuden tunnustaminen olisi liian intiimiä.

Kiinnostus tutkimuskohteen on melkein pakollinen lähtökohta. Kuitenkin jos tutkija on esimerkiksi tutkimansa yhteisön jäsen, hänen on pystyttävä aina tuomaan esiin myös osallisuuden tutkimuseettiset ja metodologiset edut ja haitat: mitä hyötyä siitä on, että tutkija tuntee jo entuudestaan tutkimuskohdettaan ja toisaalta, miten se esimerkiksi vaikuttaa tutkimuskohteeseen, käsittelytapaan ja esimerkiksi vaikeuttaa vaikeuden kysymysten nostamista esille tai voi jopa estää tutkijaa tunnistamatta olennaisia seikkoja tutkimuskohteesta.

Eli aina kun olet kirjoittamassa tutkimussuunnitelmaa, lähde liikkeelle tutkimuksesi uutuusarvosta ja muista perustella tutkimuksesi relevanssia sekä tieteellisesti että yleisempänä yhteiskunnallisena kysymyksenä. Muista myös käydä läpi omat sitoumuksesi ja osallisuutesi: miksi juuri sinun kannattaa tehdä tutkimusta tällä tavalla tästä aiheesta?

Menestystä hakuihin ja hankkeisiin!

Hiipumista ja aktivoitumista – miten verkkokeskustelujen tutkimusta on tehty ja yritetty tehdä tutkimusryhmässämme

Tiistaiaamuna 3.11.2015 olin Porin Reposaaressa koulutusohjelmamme tutkijoiden ”kirjoitusretriitissä”. Juttelin kollegani kanssa tulevista yhteisartikkeleistamme. Selailin samaan aikaan sähköposteja ja huomasin, että Suomen Akatemialta oli tullut viesti: ”Hakemuksestanne on tehty päätös. Verkkoasioinnista näette, onko päätös myönteinen vai kielteinen.”

Ääneni vähän värisi ja käteni tärisi, kun jatkoin työkaverini kanssa keskustelua artikkelista. Samalla siirryin Akatemian verkkoasiointiin katsomaan arvioinnin tuloksen. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että päätös oli ollut myönteinen. Viiden yliopistoyksikön konsortiohankkeemme ”Kansakunnan mielenliikkeet” oli saanut rahoituksen Suomen Akatemian Digitaalisten ihmistieteiden tutkimusohjelmasta.

Hankesuunnitelma perustuu pitkäjänteiseen tutkimustyöhön, jota tutkimusjohtaja Mika Pantzar ja kumppanit ovat tehneet erityisesti Kuluttajatutkimuskeskuksessa synnyttääkseen Suomi24-verkkokeskustelujen ympärille tutkimusta. Samoihin aikoihin, kun vuoden 2015 alusta Kuluttajatutkimuskeskus siirtyi osaksi Helsingin yliopiston valtiotieteellistä tiedekuntaa, yhä enemmän Suomi24-aihepiireistä kiinnostuneita tutkijoita oli tullut mukaan tekemään tutkimusta, avaamaan aineistoja laajempaan käyttöön ja järjestämään Suomi24-aineiston ympärille tapahtumia. Yhteenliittymää on alettu kutsua tutkijakollektiiviksi, ja kollektiivia voi ajatella tässä tapauksessa kuuluisan ranskalaisen tieteentutkijan Bruno Latourin teorioita noudattaen kokonaisuutena, jossa ihmistoimijoiden lisäksi mukana on erilaisia ei-inhimillisiä toimijoita: verkkopalveluita, aineistoja, sovelluksia, datavarastoja ja instituutioita.

”Kansakunnan mielenliikkeet” -hankkeen alkaessa on hauska jälleen kerran havaita, miten hitaasti erilaiset tutkimusponnistelut voivat edetä. Ne voivat välillä hiipua ja koteloitua ja sitten aktivoitua uudelleen. Käsittelen tässä kirjoituksessa itseni ja oman tutkimusryhmäni suhdetta verkkokeskustelujen tutkimukseen juuri tästä näkökulmasta.

Internetin kulttuurisen omaksumisen tutkimusyrityksiä

Vuosina 2007 ja 2008 haimme rahoitusta Suomen Akatemialta sekä yleisistä tutkimusmäärärahoista että jokapaikan tietotekniikan MOTIVE-tutkimusohjelmasta projektiin, joka olisi käsitellyt internetin kulttuurista omaksumista. Teoreettisena taustana hankesuunnitelmassa oli Mikael Hårdin ja Andrew Jamisonin kehittelemä teoretisointi tieteen ja teknologian omaksumisesta (cultural appropriation of science and technology). Emme saaneet hankkeelle rahoitusta, mutta teimme silti jotain: pidimme aihepiiristä opetusta digitaalisen kulttuurin opiskelijoille ja julkaisimme Petri Saarikosken, Riikka Turtiaisen ja Sari Östmanin kanssa aihepiiristä 2009 kirjan Funetista Facebookiin – Internetin kulttuurihistoria.

Pelitutkimusta koskevat hankehakemuksemme olivat menestyksellisempiä, mutta silti jatkoimme myös internetiin ja sen kulttuurihistoriaan liittyvien hankkeiden parissa. Keväällä 2010 Suomessa käyntiin keskustelua – jälleen kerran – muun muassa verkon vihapuheesta sekä verkkokeskustelujen laadusta . Aloimme suunnitella verkkokeskustelujen ja niiden laatuun liittyvää tutkimusprojektia. Kävin aihepiiristä keskusteluja muun muassa Metropolia-ammattikorkeakoulun yliopettajan, verkkokeskusteluista väitelleen Robert Arpon sekä Tampereen teknillisen yliopiston dosentin, Satakunnan ammattikorkeakoulussa työskennelleen Harri Ketamon kanssa, joka oli erikoistunut tekoälyyn, oppimisen mallintamiseen ja käsiteverkostoihin. Olin yhteydessä paikallisiin aihepiiristä kiinnostuneisiin yritystahoihin, mutta erityisesti kiinnosti yhteistyö Suomi24-palvelun kanssa. Olin tutustunut aiemmin Jussi Halliin, joka työskenteli tuolloin Suomi24 Oy:n myyntijohtajana.

Kesäkuun alussa 2010 hankesuunnittelu oli edennyt niin pitkälle, että lähetin Hallille lyhyen ideapaperin hankkeesta, jolle voisi hakea rahaa muun muassa Tekesiltä ja myöhemmin Suomen Akatemialta. Tekesin kanssa olin käynyt aihepiiristä jo alustavia keskusteluja. Ideapaperissa näkyvät silloiset kiinnostukset muun muassa keskustelujen laadun määrittämiseen sekä keskustelukulttuurien historiaan:

”*Tutkimushankkeen ideapaperi 11.6.2010*

* *

*Nettikeskustelujen laadun arviointi ja kehittäminen*

*Miksi: *

Esim. keväällä kärjistynyt julkinen keskustelu netin vihayhteisöistä, mielipidepainostuksesta ja nettikeskustelujen keskustelukäytännöistä nosti aihepiirin uudelleen ajankohtaiseksi ja paljasti sen laaja-alaisen merkittävyyden -> On selvä tarve kehittää menetelmiä, joilla nettikeskustelujen laatua voi arvioida ja mahdollisesti parantaa -> Toisaalta on tarve kriittisesti arvioida nettikeskustelujen tehtävää, luonnetta, moninaisuutta ja moniarvoisuutta

*Mitä: *

Kaksivaiheinen tutkimus (kummatkin vaiheet käynnissä yhtä aikaa), jossa ensimmäisessä kartoitetaan nettikeskustelujen tutkimusperinteitä ja analyysitapoja sekä tuloksia 1990-luvulta tähän päivään (keskustelupalstojen dynamiikka, viestiketjujen ja viestien rakenneanalyysi, keskustelijoiden motiivit jne.: kirjallisuuskatsaus).
Ensimmäiseen vaiheeseen liittyy myös arvioinnin, luokittelun ja sääntelyn tapojen kartoittaminen (aineistokatsaus) (esim. netiketit, ”peukkusysteemit”, ”tähditykset” jne., vapaaehtoisten valvojien käyttö, palkattujen valvojien käyttö, automaattivalvonta. Ensimmäisen vaiheen tavoitteena on luoda kokonaisvaltainen käsitys ja mahdollinen uusi malli keskustelujen erojen hahmottamisesta ja laatujen arvioinnista. Toisessa vaiheessa kehitetään ja kokeillaan uusia menetelmiä laadun arviointiin, sisällön luokitteluun ja tarvittaessa parantamiseen (esim.
käyttäjälähtöisesti ja avoimesti tuotettu sisällön arviointimenetelmä).
Toisessa vaiheessa hyödynnetään eksploratiivista otetta eli tehdään verkkoon liittyvä toimintatutkimus ja kehitetään arviointimenetelmiä aktiivisesti yhteistyössä joidenkin olemassa olevien keskustelupalvelujen kanssa.”

Jatkoimme hankkeen suunnittelua kesällä 2010, jolloin tuli myös idea siitä, että verkkokeskustelujen ”natsikorteista”, ”talvisotakorteista” ja muista korteista voisi tehdä jonkinlaisen pelin. Minä, Riikka Turtiainen ja Sari Östman valmistelimme Tekes-hanketta 16.9. matkalla Jyväskylään tutkijaseminaariin, mutta käytännössä suunnittelu oli tuolla matkalla pitkälti sitä, että keräsimme listaa peliin sisällytettävistä korteista. Yksi syy muutokseen oli kenties siinä, että olin muutama päivä aiemmin kuullut, että Jussi Halli oli siirtynyt pois Suomi24:n palveluksessa ja yritys teki uusia järjestelyjä koko Suomi24:n liiketoiminnan ostaneen Aller Median kanssa. Käytännössä ajatus Tekes-hankkeesta kaatui siihen, että suoraa kontaktia Suomi24:een ei enää minulla ollut.

Haimme verkkokeskustelujen ja niiden moderoinnin tutkimiseen rahoitusta myös muun muassa Suomen Kulttuurirahastolta ja Koneen Säätiöltä, mutta emme saaneet rahoitusta. Tekes-ajatus näkyy syksyn 2010 tutkimushankehakemuksen suunnitelmanimessä: ” Laatua ja liiketoimintaa Internet-keskusteluista (LLIKE)”.  Hankesuunnitelmamme alussa viittasimme aihepiirin yhteiskunnalliseen merkittävyyteen ja käytyyn julkiseen keskusteluun, jonka takia muun muassa Julkisen Sanan Neuvosto oli laatimassa nettikeskusteluihin liittyviä ohjeistoja ja Oikeusministeriössä oli tekeillä selvitys, pitäisikö keskustelupalstojen ylläpitäjien rikosoikeudellista vastuuta lisätä. Esitimme seuraavat tutkimuskysymykset, joihin halusimme hakea vastausta:

• Miten erilaisten Internet-keskustelujen laatua voi arvioida?
• Miten laatua voi parantaa esim. hyödyntämällä avoimen ohjelmistokehityksen ja sosiaalisen median työkaluja?
• Miten Internet-keskusteluja ja niiden laadun arviointia voisi hyödyntää sisältöliiketoiminnan kehittämisessä?

Käytännössä haimme rahoitusta kaikilta mahdollisilta isommilta säätiöiltä vielä syksyllä 2011 ja keväällä 2012 muun muassa otsikoilla ”Laatukriteerejä ja mediakasvatusta sosiaaliseen mediaan” sekä ”Laatukriteerejä ja mediakasvatusta sosiaalisen median nettikeskusteluihin”. Rahoitusta ei tullut, joten sittemmin huomio siirtyi välillä muihin suuntiin.

Rahoituksen näyttäessä epävarmalta syksyllä 2010 järjestimme taas kurssin, jossa käsittelimme sosiaalisen median eri piirteitä. Yleensä toimimme niin, että jos emme saa johonkin hankkeeseen erillistä rahoitusta, edistämme sitä jotenkin muuten, nimenomaan esimerkiksi opetuksen avulla ja hitaammin oman työn ohessa, jos hankeidea tuntuu tärkeältä. Opetuskurssien avulla veimme muun muassa peli-ideaa eteenpäin. Keväällä 2011 pelin suunnittelu eteni, ja suunnittelusta päävastuun ottivat opiskelijamme Aliisa ja Tuomas Sinkkonen. Pelin ensimmäistä valmiimpaa versiota testattiin digitaalisen kulttuurin järjestämän monitieteisen Rappio!-seminaarin iltaohjelmana 15.4.2011. Peli-idea vaikutti testien perusteella erittäin toimivalta ja päätimme tehdä pelistä julkaisun, mikä oli mahdollista muun muassa siksi, että Petri Saarikoski oli saanut rahoitusta Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan Rahastolta digitaalisen kulttuurin julkaisutoiminnan kehittämiseen. Keskustelupeli muutti vielä paljon muotoaan, mutta julkaisimme sen nimellä Off Topic ystävänpäivänä 14.2.2012.

Samaan aikaan valmistelimme myös uutta kirjaa aihepiiristä. Kirjakin koki useita muodonmuutoksia, mutta sosiaalisen median käyttöä ja siihen liittyvän julkisen keskustelun vaiheita käsittelevä teoksemme Sosiaalisen median lyhyt historia ilmestyi 29.11.2013.

Uuden laajan tutkimuskonsortion suunnittelu keväällä 2015 on oma tarinansa, johon palaan ehkä myöhemmin. Yksi keskeinen tekijä suunnittelun käynnistyksessä oli keskusteluyhteys, joka minulla on ollut Mika Pantzarin kanssa noin viidentoista vuoden ajan hyvin moniin tutkimusteemoihin liittyen. Olemme nyt siinä onnellisessa tilanteessa, että voimme jälleen lisätä ja kehittää yhteistyössä muiden tutkijoiden kanssa verkkokeskustelututkimusta.

Alkuperäiset verkkokeskustelupalveluita koskevat tutkimusideamme ovat osin muuttuneet. Tulevassa hankkeessa on kuitenkin mukana paljon niitä elementtejä, joita olemme pohtineet jo pidempään: verkkokeskustelujen historiallinen kontekstualisointi, tutkimuseettisten kysymysten korostaminen sekä huomion kiinnittäminen muun muassa keskustelujen tukemiseen ja moderointiin liittyviin tekijöihin.

Kirjoituksen lähteet

Minun lähettämäni ja saamani sähköposti- ja Facebook-viestit, tutkimussuunnitelmien luonnokset, kalenterimerkinnät sekä julkaisujen ja seminaarien blogisivut

Tentissä kysyn…

Sain lauantaina sähköpostia opiskelijalta. Opiskelija ei ollut osallistunut perjantaina peruskurssin tenttiin ja kyseli minulta, voisinko toimittaa hänelle perjantain tentin kysymykset nähtäviksi. En luvannut, mutta paljastan tenttikysymykset tässä blogissa!

Tai no, en taida sittenkään paljastaa kaikkia kysymyksiä, mutta paljastan osan mahdollisista kysymyksistä. Näitä ohjeita voi hyödyntää myös valmistautuessa muihin tentteihin. Samat vinkit olen antanut niille opiskelijoille, jotka ovat osallistuneet kurssin luennoille.

Kirjallinen kuulustelu on yksi tapa monien joukossa, jolla mitata, miten opiskelija on omaksunut kurssilla käsitellyt asiat. Se ei ole paras tapa, mutta edelleen se on käyttökelpoinen joidenkin opintojaksojen yhteydessä. Kirjallisessa kuulustelussa ei mitata opiskelijan detaljitietojen muistikapasiteettia vaan kykyä arvioida ja jäsentää oppimaansa.

Tenttikysymysten vaatimustaso kasvaa opintojen edistyessä. Perusopintotasolla teen yleensä sellaisia kysymyksiä, joissa opiskelija joutuu tiivistämään ja arvioimaan lukemaansa kirjallisuutta ja luentomuistiinpanojaan. Hänen on pystyttävä kiteyttämään mielestään olennaiset asiat. Aineopintotasolla lisääntyvät kysymykset, joissa opiskelija joutuu vertailemaan perustellen esimerkiksi useamman lukemansa artikkelin tai teoksen näkökulmia. Tyypillisiä ovat myös kysymykset, joissa opiskelija joutuu soveltamaan lukemaansa ja oppimaansa esimerkiksi jonkun tenttitilaisuudessa jaettavan aineiston analyysissä. Syventävien opintojen tenteissä soveltavuus korostuu entisestään, ja opiskelijan on pystyttävä suhteuttamaan oppimaansa esimerkiksi oman pro gradu -työnsä aihepiiriin. Yhdestä ainoasta tenttikirjasta on siis periaatteessa mahdollista laatia eri vaativuus- ja osaamistason kysymyksiä.

Perusopintoihin kuuluvan Digitaalinen maailma -kurssini tenttikysymykset eroavat useimmista muista tenteistäni siinä, että Digitaalinen maailma -kurssin tentissä on sekä laajaa esseevastausta edellyttävä kysymys että suppeampia määrittelytehtäviä. Esseekysymys koskee kurssin oheiskirjallisuutta, Sosiaalisen median lyhyt historia -kirjaa. Vastauksessa opiskelijan on pystyttävä käsittelemään esimerkiksi jonkun yksittäisen sosiaalisen median osa-alueen, kuten kuvanjakopalveluiden luonnetta ja muodonmuutoksia 2000-luvun alusta kohti tätä päivää. Esseekysymys voi olla myös sellainen, jossa opiskelijan on esiteltävä perusteluineen teemoja, joiden avulla hän itse jatkaisi vuoteen 2013 päättyvää tenttikirjaa.

Tentin suppeammat määrittelytehtävät koskevat kurssin luennoilla käsiteltyjä aihepiirejä. Saatan pyytää opiskelijaa määrittelemään muutamalla kymmenellä sanalla, mitä on kulttuuri tai mitä on digitaalisuus tai mitä ovat sähkösyntyiset aineistot. Määrittelyissään opiskelijan on hyödynnettävä kurssin luentoja ja kurssilla käytyjä keskusteluja. Olen myös saattanut antaa opiskelijalle digitaalisen kulttuurin pelijulkaisusarjassa ilmestyneen pelin nimen ja pyytänyt kertomaan lyhyesti siitä. Yhdellä kurssikerralla on nimittäin pelattu julkaisusarjan pelejä.

Kaiken kaikkiaan tentissä ei siis ole tarkoitus, että opiskelija oksentaa paperille päähän takomansa yksityiskohdat. Tentti on oppimistilaisuus, jossa parhaimmillaan opiskelija harjaantuu tuottamaan akateemiselta asiantuntijalta vaadittavia kirjallisia tekstejä, arvioimaan kriittisesti omaksumaansa tietoa, soveltamaan sitä ja esittämään sitä laaja-alaisesti.

Rohkeita avauksia?

Näyttää olevan taas se aika vuodesta, jolloin mieleni tekee kirjoittaa jotain opiksi ja ojennukseksi apurahanhakijoille, erityisesti väitöskirjantekijöille. Tällä kertaa en mene yksityiskohtiin vaan pohdin enemmän aiheenvalintaa sekä teoreettis-metodologisia kysymyksiä. Aiempia kirjoituksiani tutkimussuunnitelman laadinnasta löytyy esimerkiksi täältä.

Bloggaamisen tarve kumpuaa siitä, että luen ja arvioin parasta aikaa pinoa tutkimussuunnitelmia erästä tutkimusrahoitusta varten. Joukosta erottuvat huiput – mikä on hyvä, koska rahoitusta on tälläkin kertaa tarjolla vain harvoille, mutta toivoisin pääseväni antamaan palautetta myös muille, jotta he pystyisivät parantamaan hakemuksiaan.

Harva väitöskirjan tutkimussuunnitelma erottuu massasta nopean vilkaisun perusteella. Juuri kenelläkään ei ole asian omaksumista selkeyttäviä kuvia, kuvioita tai edes taulukoita. Ainakin minä kaipaisin sellaisia. Hyvin valituilla kuvilla tai kuvioilla hakija voisi selventää, mitä tarkalleen on tutkimassa ja osoittaa esimerkiksi tutkimuskohteessa tapahtuneita muutoksia. Taulukoihin puolestaan voisi koota tietoja tutkimuksen osa-alueista ja siitä, missä vaiheessa työtään tutkija on tällä hetkellä. Nyt lukemissani suunnitelmissa on pääasiassa vain tekstiä, tekstiä ja tekstiä. Sivu toisensa jälkeen.

Ja jos tutkimussuunnitelman määräpituus haussa on viisi sivua, siitä ei kannata ainakaan omasta mielestäni uhrata yli kahta sivua aihepiirin yleiseen taustoittamiseen. Taustoittamisen pitää olla napakampaa, mutta tutkimustyön mielekkyys on kuitenkin sidottava sekä yhteiskunnalliseen kiinnostavuuteen että teoreettis-metodologiseen kiinnostavuuteen. Yhteiskunnallinen kiinnostavuus ei tarkoita välttämättä sitä, että nyt oltaisiin ratkaisemassa jotain päivänpolttavaa ongelmaa. Kiinnostavuus voi liittyä myös mielenkiintoiseen uuteen tietoon.

Hakijan pitää myös muistaa vääntää asioita rautalangasta ja selittää, mitä oikein on tutkimassa. Suunnitelmien lukijoilla ei ole yleensä samaa erityisalan tietämystä kuin hakijalla. Jos hakija tutkii vaikka blogeja, hänen on lyhyesti selitettävä, mitä blogit ovat – vaikka kuinka itsestään selvältä se tuntuisikaan.

Ehkä olen nyt ylikriittisessä tilassa, mutta suurin ongelma lukemissani tutkimussuunnitelmissa on se, että ne ovat liian kesyjä ja riskittömiä. Tutkijanaluilta ja vähän pidemmälle ehtineiltä puuttuu tieteellistä kunnianhimoa. Liian usein tutkimuksen tavoitteena on suunnitelman mukaan pienten tutkimuksellisten aukkojen paikkaaminen. Teoreettis-metodologiset valinnat ovat ihan sitä samaa kuin mitä kovin moni muu on aiemmin tehnyt.

Aloittelevan tutkijan on monesti vaikea tehdä uusia rohkeita avauksia, eikä niitä välttämättä kaikilla aloilla tutkijanoviiseille niin helposti suodakaan. Vähän enemmän pitäisi kuitenkin laittaa riskiä peliin. Peräänkuulutan tässä erityisesti väitöskirjan ohjaajien roolia. Ei pidä taputella päälaelle ja hymistellä, että ”ihan kiva, palataan asiaan parin vuoden kuluttua”. Jatko-opiskelijat pitää viedä uuden äärelle ja kannustaa heidät haastamaan tieteenalojen luutuneita lähestymistapoja. Varsinaisia ”pieniä aiheita” ei ole olemassakaan, mutta tutkijanalkujen pitää pystyä kytkemään oma tutkimusteemansa yleisempään: mikä on tutkimuksen laajempi merkitys? Mikä on sen uusi teoreettis-metodologinen kontribuutio? Onko aina tehtävä samoja iänikuisia teemahaastatteluja, sisällönanalyysejä, lähilukuja ja vastaavia?

Karonkka on (puoli)akateeminen juhla – mutta ei pakkopönötystä

Olen osallistunut väitöskaronkkoihin kymmeniä kertoja, pääosin Turun yliopistossa mutta muuallakin. Hauskaa on ollut havainnoida tilaisuuksien eroja, jotka johtuvat sekä juhlijoista sekä yliopisto- ja laitoskohtaisista perinteistä.

En tässä käy kuvaamaan eroavaisuuksia ja nyansseja tai antamaan mitään omia yksityiskohtaisia karonkkaohjeita, sillä sovellettavia ohjeita löytyy muualta, mutta toteanpahan vaan muutaman oman mielipiteeni. Perusprinsiipit ovat seuraavat: väitöskaronkassa syödään ja juodaan hyvin – ja pidetään kiitospuheita, mutta muita prinsiippejä ei juuri ole. Paitsi se, että väitöskaronkka on (puoli)akateeminen juhla ja väittelijä järjestää sen vastaväittäjän kunniaksi. Se ei ole siis mikään sukujuhla, eivätkä väittelijän sukulaiset ole pääroolissa karonkassa, vaikka lähisukulaiset myös mainiosti karonkkaan mukaan mahtuvat. Sukulaisille voi toki järjestää myös erillisen juhlan tai kutsua enemmän sukulaisia, ystäviä ja kollegoita vapaamuotoisempaan jatkokaronkkaan.

Vaikka karonkka järjestetään vastaväittäjän kunniaksi, ei sen tarvitse olla pakkopönötystä ja millilleen joidenkin ”perinteisten protokollasäädösten” mukaan koreografioitu. Ainakaan minua itseäni ei haittaisi, vaikka karonkka järjestettäisiin Grilli-Porissa, sille osallistuisi vain minimikokoonpano eli väittelijä, vastaväittäjä ja kustos ja tilaisuuden tarjoilu koostuisi tupla-porilaisista ja pilsneristä. Ei minua haittaisi sekään, että väittelijä haluaisi karonkassaan laulaa karaokea avannossa, ei vaikka moinen saattaa olla vähän ristiriidassa esimerkiksi professori Matti Sillanpään kirjoittamien Turun yliopiston karonkkaohjeiden kanssa. Pääasia, että karonkka on väittelijän näköinen – sillä reunaehdolla, että hän ottaa huomioon myös vastaväittäjän.

Jos väittelijä haluaa noudattaa karonkassa tiukkaa protokollaa, niin se on ok, kunhan hän itse pitää sitä hyvänä ja tuntee olonsa kotoisaksi etikettisäännösten kanssa. Jos taas väittelijä haluaa rakentaa peruskaavan ympärille jotain rennompaa, sekin käy hyvin. Ja jos väittelijä inhoaa (isoja) juhlia, niin ei sellaisia ole pakko järjestää. Edellä kuvaamani kaltainen minimalistinen ja epämuodollinen vaihtoehto on aivan mahdollinen.

Meille ei Porissa ole vakiintunut mitään selkeitä omia karonkkaperinteitä, mutta erona esimerkiksi Turun karonkkoihin verrattuna on ollut se, että yliopistoihmisiä on Porissa ollut vähemmän. Tämä on johtanut entistä useammin  keskusteluihin tyyliin: ”Väitöstilaisuushan oli paljon mielenkiintoisempi kuin odotin, samoin karonkka, ja yliopistoissahan on ihan mukavaa ja tavallista porukkaa.”

Olen myös tavannut aiempaa enempää väittelijän saavutuksesta liikuttuneita isiä ja äitejä ja muita läheisiä, jotka ovat halunneet kertoa, kuinka väittelijä osoitti tutkijan taipumuksia jo nuorella iällä – tai sitten ei osoittanut. Nämä keskustelut eivät tosin ole paikkakuntariippuvaisia vaan johtuvat enemmän muuttuneesta roolistani suhteessa väittelijöihin. Nykyään olen paikalla useammin kustoksen, vastaväittäjän tai ohjaajan roolissa, enkä (pelkkänä) ystävänä tai kollegana.

Näyttää myös siltä, että porilaiseen karonkkaperinteeseen kuuluu Turkua yleisemmin saunominen. Se on osoittautunut varsin hauskaksi ohjelmanumeroksi.

Olin digihumanisti (jo) viime vuosituhannella

Kirjoitimme taannoin Anna Haverisen kanssa katsauksen digihumanismista. Siinä totesimme, miten digitaalisten ihmistieteiden uutuuspuheen alta paljastuu myös pidempiä tutkimustraditioita ja toisaalta hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, mitä digital humanities tarkoittaa. Tässä kirjoituksessa pohdin hieman omia digihumanistitaustojani.

Ensimmäisen kerran tutustuin tietokoneisiin 1980-luvun alussa, kun kävin luokkakaverieni luona pelaamassa VIC-20- ja Commodore 64 -pelejä. Oma Salora Fellow -tietokone tuli perheeseemme 1984. Pari vuotta myöhemmin vaihdoin sen Commodore 128 -tietokoneeseen, ja varsin pian sen jälkeen alkoi PC-tietokoneiden kausi ensin Amstrad PC-koneiden myötä (lisätietoja alkuvuodet kattavasta konehistoriastani).

Koulussa ATK-opetus alkoi yläasteella, jolloin ATK eli automaattinen tietojenkäsittely oli minulla valinnaisena aineena. Ensin käytössä olivat AMC-100-tietokoneet, joissa oli CP/M-käyttöjärjestelmä. Tämä taisi tapahtua kahdeksannella luokalla lukuvuonna 1987–1988. Seuraavana vuonna kouluun saatiin MikroMikko 3 -PC-tietokoneita, joiden käytön perusteet olivat minulle tuttuja, koska puuhailin PC-koneilla kotonakin. Taisi koulussa olla myös jonkinsorttinen ATK-kerhokin, mutta en muista sen toiminnasta juuri mitään. PC-kerhossa kävin muutaman kerran koulun ulkopuolella Raisiossa, koska Raision silloinen kirkkoherra oli innokas PC-käyttäjä. Hänellä oli raahattava PC-kone, jossa oli jännittävä sisäänrakennettu lämpöpaperia käyttänyt printteri.

Koulussa ATK tarkoitti käytännössä käyttöjärjestelmäkomentojen ja ohjelmoinnin opettelua. Mieleeni on jäänyt myös opettajan oppi siitä, että levykkeiden etiketteihin ei saa kirjoittaa tietoja lyijykynällä, jottei grafiitti kulkeudu levykeaseman sisään ja tuhoa kallista laitetta. Muutenkin keskeistä oli se, että vahinkoja ei tehdä ja mihinkään ei kosketa tai mitään nappulaa tai näppäintä paineta ilman lupaa.

CP/M-koneilla ohjelmoimme muistaakseni jonkin verran Basicilla ja ehkä Pascalilla mutta ennen kaikkea Logo-kielellä, jossa pääasiassa komennettiin kolmionmuotoista ”kilpikonnaa”, joka piirsi näytölle kuvioita. PC-puolella tärkein ohjelmointiympäristö oli Turbo Pascal -kääntäjä, jolla pystyi tekemään jo vähän monimutkaisempia juttuja. ATK-kouluarvosana määräytyi pitkälti sen mukaan, kuinka hyvin oppi ohjelmoimaan ja kuinka kehittyneitä ohjelmia pystyi tekemään. Ohjelmointiopetus on jättänyt pitkäkestoisia traumoja monelle tuon aikakauden oppilaalle, jotka eivät olleet niin kiinnostuneita asioista. Minä nyt en erityisesti nauttinut opetuksesta, mutta pidin ohjelmointia ihan kiinnostavana asiana – varsinkin kun pystyin kokeilemaan ja kehittelemään asioita myös kotona. Se oli etu moneen muuhun koululaiseen verrattuna. Muistan kirjoittaneeni Pascal-ohjelmia muun muassa eräälle ohjelmointiin tuskastuneelle yhtä luokka-astetta alempana olleelle kaverilleni ja tehneen niistä vähän simppelimpiä, jottei opettajan epäluulo heräisi. Sittemmin kaveristani tuli diplomi-insinööri – ja minusta humanisti – tosin jonkinlainen digihumanisti.

Yhdeksännellä luokalla ohjelmoinnin lisäksi ATK-tunneilla käytiin läpi piirto-ohjelmien ja toimisto-ohjelmista ainakin tekstinkäsittelyä. Tekstinkäsittelyä taisi olla jo aiemmin, mutta CP/M-tietokoneen Wordstar-ohjelma oli aika vaikeakäyttöinen ja hidas. Tietokoneluokassa oli värimatriisiprintteri, jolla sai joskus tulostaa jopa jonkin pienen kuvan.

Osallistuin ainakin ysiluokalla kansalliseen MAOLin ja Osuuspankin järjestämään ATK-kilpailuun. Voitin oman koulun kilpailun, mutta minulla ei riittänyt kärsivällisyyttä eikä kunnianhimoa kisan toiselle valtakunnalliselle kierrokselle, jossa olisi joutunut tekemään paljon vaativampia itsenäisiä töitä. Aika tyypillistä minulle.

Sain kouluvoitosta kutsun Turun TOP-keskukseen palkintojenjakotilaisuuteen ja palkinnoksi Osuuspankin logolla varustetun radiorepun. Se on vieläkin minulla tallessa jossain laatikossa. Radiovastaanotin oli siis integroitu repun etutaskun sisään. Repussa oli myös kaiutin. En tainnut kehdata käyttää moista nörttivehjettä koskaan julkisesti. Olisi ollut noloa. Tilaisuudessa muutamat muut palkitut kehuskelivat ylläpitävänsä ja käyttävänsä piraattiohjelmien välitykseen erikoistunutta BBS-boksia.

Lukiossa en enää valinnut ATK:ta, koska muutenkin minulla oli kursseja maksimimäärä, ja lukion valinnainen ATK-kurssi oli tarkoitettu enemmän aloittelijoille silloin. Olin fantasioinut jonkinlaisesta tietojenkäsittelyyn suuntautuneen ekonomin tai diplomi-insinöörin urasta (siskoni opiskeli kauppatieteitä), mutta lukion aikana kiinnostukseni matemaattis-luonnontieteellisiä aineita kohtaan väheni ja hurahdin yhä enemmän historiaan. Kaiketi kyse oli ennen kaikkea siitä, mihin minulla oli oikeasti lahjoja, mutta valinnoista on kiittäminen ainakin osittain myös opettajia. Kiitokset historianopettajalle hyvästä opetuksesta ja fysiikan opettajalle, no, esimerkiksi ”älä seiso taululla laskukaavasi edessä, ellei isäsi ole lasimestari” -tason sutkauksista, jotka helpottivat jatko-opintopaikkojen poisvalintojen tekemistä.

Hain kuitenkin 1992 opiskelemaan Turun yliopistoon sekä tietojenkäsittelyoppia että historiaa. Silloin pystyi ottamaan vielä ottamaan kaksi opiskelupaikkaa vastaan, ja teinkin niin. Tietojenkäsittelyopin aloitusta lykkäsin kuitenkin parilla vuodella siihen asti, kunnes olin välillä ollut armeijassa. Armeija-aikana kiinnostukseni tietokoneita kohtaan oli vähentynyt, eikä minulla ollut ihan uusinta tietokonetta käytössä. Useanmammankin tietokoneharrastajan muisteluissa korostuu se, miten armeija-aika toimi esimerkiksi 1980-luvulla tai 1990-luvulla tietokoneilun vedenjakajana. Jotkut pystyivät käyttämään armeijan luppoaikaa vaikkapa ohjelmointiin, mutta monelle armeija merkitsi katkosta, joka esimerkiksi torppasi keskeneräiset peliohjelmointiprojektit.

Yliopisto-opinnot olin aloittanut historian puolella ja siirtyminen tietojenkäsittelyn opintoihin 1994–1995 oli aikamoinen kulttuurishokki kurssivaatimuksineen, toimintatapoineen ja opiskelijakunnan koostuessa melkein kokonaan pojista. Jos tietojenkäsittelyopista olisi halunnut tutkinnon, olisi pitänyt suorittaa massiivinen määrä matematiikan opintoja. Minulla tietojenkäsittelyoppikin tyssäsi suunnilleen perusopintoihin. Opintojen sisällön ohella kyse oli siitä, että en oikein integroitunut toisenlaiseen opiskelijayhteisöön.

1990-luvun alkupuolen multimedia- ja netti-innostus tarttui kuitenkin minuun ja päätin satsata uuteen tietokoneeseen 1994. Sain ensimmäiset kokemukset netistä tietojenkäsittelyopin kursseilla sekä kulttuurihistorian oppiaineessa Tapio Onnelan pitämillä tiedonhakukursseilla. Menin mukaan myös Turku Unix Users Groupin toimintaan. Halusin yhdistää tietokoneet ja historiat. Ensin mietin historiapeleihin liittyviä tutkimusaiheita, mutta päädyin tietotekniikan kulttuurihistorian tutkimukseen.

Tapio Onnela alkoi vetää kulttuurihistoriassa 1995 syventävien opintojen seminaari 1 -ryhmää, jonka puitteissa luimme ja tuotimme informaatioteknologian historiaan ja kulttuuriin liittyviä tekstejä, teimme vierailuja muun muassa multimedianäyttelyihin ja ennen kaikkea kehittelimme Suomalaisen Historiantutkimuksen Elektronista Keskusta SHEKiä (Varhaisin Internet Archivesta löytyvä tallenne  sekä Tapio Onnelan viesti sivuston avaamisesta H-verkko-sähköpostilistalla 14.11.1995), josta pian tuli Agricola – Suomen Historiaverkko -palvelu (ks. http://agricola.utu.fi/tekijat.php). Tein Agricolalle keikkahommia ja kesätöitä muun muassa ohjelmoimalla erityisesti Perl-ohjelmointikielellä erilaisia skriptejä palveluiden toteuttamiseksi ja aineistojen käsittelyyn. Jotain taisin tehdä myös PHP:llä myöhemmin. Samoihin aikoihin minut rekrytoitiin Tapion jälkeen pitämään tietokone- ja tiedonhakuopetusta kulttuurihistorian proseminaarikurssilaisille ja tein nettisivuja yhä useammalle humanistisen tiedekunnan oppiaineelle ja laitokselle. Kuten monen muunkin vastaavantyöntekijän tapauksessa, sivustot seurasivat minua vuosikausia: aina kun jonkun palvelinpäivityksen myötä skriptit lakkasivat toimimasta, minun piti tehdä korjauksia. 1990-luvun lopussa pääsin mukaan myös multimediatuotantoprojekteihin.

Käytännössä en kuitenkaan ollut ensisijaisesti kiinnostusta tekniikasta vain apuvälineenä. Yhä enemmän aloin muutamien opiskelukaverieni kanssa kiinnostua siitä, mitä teknologia on ja miten teknologiakulttuuriset ilmiöt ovat kehkeytyneet ja muuttuneet historiallisissa prosesseissa. Näitä asioita olemme tutkineet eri menetelmin ja eri näkökulmista, joita yhdistää kriittinen suhtautuminen teknologiaa. Vaikka teemme tutkimusta digitaalisessa toimintaympäristössä, tutkimustavat voivat ja lähteet voivat olla myös ei-digitaalisia.

Kädet savessa -vaiheeni suhteessa mediatuotantoon ja ohjelmointiin loppui suunnilleen kymmenen vuotta sitten, mutta ajoittain haaveilen siitä, että minulla olisi aikaa päivittää ohjelmointi- ja laitevärkkäilyosaamiseni. Ennenkin minulla on ollut hiljaisempia kausia tietotekniikkaharrastamisessa, joten koodaaminen voi hyvinkin alkaa uudestaan. Luultavasti se vaatii sitä, että päätän pitää aiheesta kurssin opiskelijoille. Muuten en saa aloitettua.