”Tämä on eräänlaista hermojenkutkutuspeliä” – Fortunan matka Jyväskylästä maailmalle

”Fortuna on täydellisesti valloittanut Englannin ja se on aloittanut nyt voittokulkunsa muissakin maissa. Fortuna on todella jokamiehen peli. Se soveltuu sekä aikuisille että lapsille, muuta ei silti ole lasten peli.” (Suomen Ulkomaankauppa 15.10.1932)

Samaan aikaan syksyn 1932 jojokuumeen kanssa huomiota sai suomalainen peli, joka oli uutisten mukaan aloittanut maailmanvalloituksensa. Jyväskyläläisen Juho Jussila -yrityksen valmistama Fortuna oli saavuttanut menestystä erityisesti Englannissa. Suomen Ulkomaankauppa -lehdessä Jussila mainosti, että ”Englannin kuningaskin pelaa Fortunaa.” Mainoksen mukaan ”tarkkasilmäinen ja varmakätinen” kuningas päihittää pelissä muut kuningasperheen jäsenet. Samassa lehdessä oli pieni uutinen lähetystöstä, miesjoukosta, joka oli lahjoittanut Fortunan Walesin prinssi Edvardille.

Jussilan Fortuna-mainos Suomen Ulkomaankauppa -lehdessä 15.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Juho Jussila oli aloittanut Fortunan valmistuksen samana vuonna 1926, kun myös koronapeliä oli alettu tehdä Suomessa. Korona ja Fortuna olivatkin esiintyneet myös samoissa urheilu-, lelu- ja kirjakauppojen mainoksissa, joissa erityisesti joulunaikaan mutta myös muulloin mainostettiin erilaisia pelituotteita (ks. blogikirjoitus koronapelistä). Näiden kahden pelin lisäksi mainoksissa ja jutuissa kolmantena esiintyi usein Ping-pong eli pöytätennis tai myöhemmin pienoisbiljardi.

Fortunan ja sen valmistajan suomalaista historiaa on tutkittu enemmän kuin monia muita pelejä tai peliyrityksiä. Yksi syy tutkimustilanteeseen on se, että Juho Jussilan yhtiön arkistoaineisto on olemassa, tosin osin järjestämättä, Jyväskylän yliopiston museon kokoelmissa, johon yritys aineiston on lahjoittanut. Juho Jussila työskenteli pitkään Jyväskylän opettajaseminaarissa, nykyisen yliopiston edeltäjässä, mikä on yksi keskeinen syy yhteydelle ja sille, että yliopisto ollut kiinnostunut Jussilan vaiheista. Juho Jussila suunnitteli pelien lisäksi myös erilaisia leluja, jotka yhdistyivät hänen pedagogiseen ajatteluunsa (Hyytiäinen ym. 2001; Raitanen 2011).

Juho Jussilan Fortuna on peli, jossa pelaaja lyhyen kepin avulla sinkoaa matkaan lasisia tai metallisia kuulia. Kelaaja yrittää saada kuulat osumaan naulojen ympäröimiin tarhoihin tai kuoppiin, joihin on merkitty osumasta saatava pistearvo. Kuulien tuottama pistemäärä lasketaan yhteen ja pelaajat kilpailevat korkeimmasta pistemäärästä. Alussa mainitun Fortuna-mainoksenkin mukaan pelissä tarvitaan ”sekä taitavuutta että onnea”.

Kuten aiemmin esittelemieni muiden peli-ilmiöiden tapauksessa Fortunan alkujuuret ovat hämärän peitossa. Englannissa Fortunaa myytiin 1930-luvulla nimellä Corinthian Bagatelle. Corinthian-nimensä se sai pelin Britannian myyjän Alfred T. Hillin suosikkijalkapallojoukkueesta, ja samalla Corinthian-etuliitteellä myytiin maassa myös muita Jussilan valmistamia pelejä.(Hyytiäinen ym. 2001, 102.) Eräässä tutkimuksessa jopa esitetään, että Corinthian Bagatelle olisi ollut japanilaisen Pachinko-pelin esikuva (Rockwell & Amano 2019), mutta ajallisesti väite ei oikein voi pitää paikkaansa. Todennäköisempää on, että Pachinkon esikuvana ovat toimineet ennemminkin jotkut muut Bagatelle-pelit, joita oli myynnissä jo paljon aiemmin.

Bagatelle-nimi viittaa pelityyppiin, jota Fortunakin edusti ja jonka avulla peliä pystyttiin kuvaamaan yleisölle ja pelaajille. Bagatellea kuvataan biljardin sukuiseksi pöytäpeliksi, jossa kuulia yritetään lyödä reikiin, joiden eteen on tehty esteitä puisista tikuista. Bagatellen tyyppinen peli alkoi kehittyä Ludvig XIV:n aikana Ranskassa biljardista, mutta se sai vaikutteita yhtä lailla keilapeleistä.(Hyytiäinen ym. 2001, 96–97.) 1800-luvun loppupuolella Bagatellesta kehitettiin pienempiä ja yksinkertaisempia versioita, jotka sopivat paremmin kotikäyttöön ja myös lasten peleiksi.(Bagatelle – History and Useful Information 2020.)

Verkosta yliopiston tunnuksilla löytyvä Oxford English Dictionary toteaa bagatelle-sanan tulleen englantiin ranskasta 1600-luvun puolivälissä ja sinne italiasta. Sana on viitannut joko matkatavaraan (baggage) tai sitten se on diminutiivimuoto latinan marjaa tarkoittavasta baca-sanasta. Sana vakiintui kuitenkin tarkoittamaan sellaisia pikkuasioita, joilla ei ollut suurempaa merkitystä. Bagatelle-peliin (jossa lyödään pallot liikkeelle, jonka jälkeen ne valuvat kaltevaa lautaa pitkin kohti numeroarvoilla merkittyjä koloja ja pinnit toimivat esteinä) sana on viitannut 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Kolmas sanan merkitys liittyy lyhyisiin ja kevyihin pianokappaleisiin ja muihin musiikkiteoksiin. (Esimerkki hienostuneesta Bagatelle-pelistä)

Juho Jussila oli esitellyt jo vuonna 1909 Satakunnassa työskennellessään Porin maanviljelysseuran järjestämässä näyttelyssä erilaisia valmistamiaan puutavaratuotteita, joista yksi oli kuulapeli. Siitä ei ole olemassa tarkempia tietoja. Edellisenä vuonna hän oli tehnyt valtion apurahalla matkan Saksaan ja tutustunut Saksan leluteollisuuteen. (Raitanen 2011, 16). Myöhemmin hän teki yksin tai yhdessä jonkun työtoverinsa kanssa Fortuna-pelin prototyypin, jonka malli oli ehkä peräisin Pietarista. Se ei muistuttanut myöhempää Fortunaa vaan se oli muodoltaan pyöreä.(Hyytiäinen 2001, 94.) Hyytiäinen ja kumppanit selittävätkin, että Fortunan nimi on saattanut tulla venäläisestä pyöreästä kuulapelistä (fortunka igra), ja omassa pelissään Jussila olisi yhdistänyt toisen pelin nimen Bagatelle-tyyppiseen omaan peliinsä (Hyytiäinen ym. 2001, 99).

Nimi Fortuna viittaa roomalaiseen onnen ja sattuman jumalattareen, jonka kreikkalaisen mytologian vastine oli Tykhe. Fortuna-nimiset pelit tunnettiin Suomessakin jo ennen Juho Jussilan pelikeksintöä, mutta toistaiseksi en ole löytänyt tarkempaa tietoa, millaisia 1800-luvun sanomalehdissä mainitut Fortuna-pelit olivat. Esimerkiksi Uusi Suometar -lehdessä 18.10.1887 oli ilmoitus tavarahuutokaupasta, jossa oli myytävänä erään ravintoloitsijan omaisuutta, mukana amerikkalainen ”fortuna peli kapineineen”. Sanomia Turusta -lehdessä 20.12.1891 puolestaan oli ilmoitus lapsille sopivista joululahjoista, joista yksi oli fortuna-peli.

Turkulaisessa Aura-lehdessä 20.2.1895 taasen oli ilmoitus paikallisen kauppaseuran vuosikokouksessa, jossa oli käsitelty tilinpäätöstä. Tilinpäätöksessä ilmoitettiin, että seura oli saanut tuloja muun muassa biljardipelistä sekä fortunapelistä. Biljardista saadut tulot olivat tosin huomattavasti suuremmat kuin fortunasta saadut. Voi siis olettaa, että seuran tiloissa biljardia ja fortunaa on voinut pelata maksua vastaan.(Fortuna-maininnoista ks. myös HS 15.12.1896.)

Helsingfors Dagbladetissa mainostettiin 30.1.1878 osoitteessa Senaatintori 28 sijainneen Osberg & Bade -liikkeen ilmoituksessa Fortunaa eli ”kiinalaista biljardia”. Samoja ilmoituksia julkaistiin myös suomeksi esimerkiksi Uudessa Suomettaressa. Brittiläisestä sanomalehtiarkistosta löytyy sieltäkin viittauksia kiinalaiseen biljardiin – tosin ei Fortunan yhteydessä. Mutta sieltäkään ei löydy ainakaan otsikoiden perusteella tarkempaa kuvausta Fortuna-peleistä (jotka viittaavat lähinnä onneen) saati kiinalaisen biljardin säännöistä tai pelivälineistä. Ruotsalaisissa 1800-luvun sanomalehdissä on niissäkin mainintoja Fortuna-peleistä, mutta ei kuvia tai kuvauksia peleistä, joita Ruotsissakin on kylläkin myyty muun muassa lastenpeleiksi. Ja jotta mikään ei olisi yksinkertaista, niin on ollut olemassa myös peli nimeltä japanilainen biljardi, ja siinäkin on yhtymäkohtia Fortunaan. Sellaista ei kuitenkaan mainita suomalaisissa lehdissä.

1800-lukulaisen Fortunan olemuksesta voi siten lähinnä spekuloida. Onko Fortunalla voitu lehtijutuissa tarkoittaa mahdollisesti Carom– eli Carambole -biljardia, jota pelataan pöydällä, jossa ei ole kulmapusseja vaan jossa peli perustuu esimerkiksi osumiin toisiin palloihin? Tämä sopisi pelin biljardiyhteyksiin. (Ks. myös Nya Pressen 25.3.1884.) Tai voisiko olla koronan sukulainen Carrom-peli, jota pelattiin puisella laudalla? Joka tapauksessa peli saattoi joku muu kuin Jussilan Fortunan kaltainen peli.(Varhaisista Fortuna-maininnoista ks. myös Hbl 10.12.1899; Aamulehti 31.8.1910.)

Noista muutamasta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun fortunapeliuutisesta ja mainoksesta herää epäilys, viitattiinko Fortunalla silloin itse asiassa kahteen osittain erilaiseen peliin. Toinen on ollut Bagatelle-tyyppinen pöytä, jota on pelattu esimerkiksi kerhoissa ja ravintoloissa. Toinen on puolestaan ollut pienempi ja yksinkertaisempi, ja sitä on myyty lasten peli- ja leikkivälineeksi. Voi myös olla, että Fortuna-nimitys on viitannut moneen keskenään erilaiseen peliin, joissa onnella on ollut merkittävä osuus. Pöydällä ja kuulilla pelattavan pelin lisäksi se on voinut tarkoittaa esimerkiksi noppapelejä, mutta lehtiuutiset tuntuvat kuitenkin viittaavan enemmän jonkinlaiseen sukulaisuussuhteeseen biljardin kanssa. Missään lehtiuutisessa ei selitetä pelin luonnetta, mikä voi tarkoittaa sitä, että peli oli yleisesti tunnettu ja vakiintunut, eikä siksi tarvinnut selitystä. Tosin uutuuspelien mainoksissakaan harvoin tarkemmin kuvattiin pelien toimintaa.

Oli Fortuna-pelin alkuperä ja luonne mikä tahansa, peli joka tapauksessa sai uuden suosion Juho Jussilan aloitettua oman kehitelmänsä tuotannon. Jussilan yhtiötä käsittelevässä kirjallisuudessa mainitaan, että Fortuna-pelin valmistus aloitettiin Jyväskylässä vuonna 1926. Kuitenkin jo muutamia vuosia aiemmin jouluisin lehdissä ilmestyi mainoksia, joissa mainostettiin Fortuna-nimistä peliä. Joulukuussa 1923 Fortuna-nimistä lapsille ja aikuisille sopivaa peliä kaupitteli Ilmolan kehys- ja taulukauppa Riihimäeltä, vuosina 1924 ja 1925 turkulainen Jenny Österblomin siemenkauppa. Helsingin Stockmannin tavaratalon joulumainoksesta Fortuna löytyy muiden pelien joukosta joulukuussa 1925. Mainokset osoittavat myös sen, että eri alojen kaupoissa myytiin muiden tuotteiden ohella myös pelejä – vähintään silloin kun myyntisesonki oli kuumimmillaan eli ennen joulua.

Fortuna mainittiin muiden pelien ohella Stockmannin pelimainoksessa Helsingin Sanomissa 13.12.1925. Sama ilmoitus oli myös muissa lehdissä. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Jussilan vuonna 1926 esitelty Fortuna on ollut sopiva sekä lapsille että aikuisille, ja peliä valmistettiinkin sittemmin erilaisina versioina, vaikka sinänsä pelin toiminnallisuus on ollut kaikissa versioissa samanlainen. Versiot erosivat toisistaan muun muassa kokonsa ja verhoilun osalta. Kalliimpia versioita oli verhoiltu veralla ja niissä saattoivat olla myös jalat. Pelistä tehtiin myös versio, jossa lyöntikepin korvasi automaattimekanismi, mutta mekanismi ei aluksi toiminut luotettavasti. Suomessa parhaiten kaupaksi meni kuitenkin yksinkertaisin vanerinen versio.(Hyytiäinen 2001, 104.)

Juho Jussila Oy:n valmistama Fortuna. Peli on todennäköisesti aikaisintaan vuodelta 1934, koska pelin takapuolella olevissa ohjeissa mainitaan Juho Jussila Oy, ja yritys muutettiin toiminimestä osakeyhtiöksi 1934. Kuva ja esine: Turun museokeskus, TMK23294:15.

Juho Jussilan ensimmäisiä Fortuna-pelejä myi Jyväskylän Rauta-Osakeyhtiö. Jussila oli tehnyt yhteistyötä yhtiön kanssa jo aiemmin ja tunsi yhtiön johtoa.(Raitanen 2011, 34-35. Ks. myös Suomen Kuvalehti 10.12.1927.) Yhteistyö päättyi kuitenkin keväällä 1928. Aitosuomalainen-lehdessä 3.4.1928 julkaistiin Fortuna-pelin mainos, jossa ei mainittu ollenkaan Jussilan nimeä, ainoastaan Jyväskylän Rauta-Osakeyhtiö. Jussilan Suomen Kuvalehdessä 19.5.1928 julkaistussa mainoksessa puolestaan todetaan, että Rauta-Osakeyhtiöllä ei ole enää edustusoikeutta peleihin ja heidän tarjoamansa ”fortunapeli on vaan heikko jäljennös meidän alkuperäisestä pelistämme.” Jyväskylän Rauta-Osakeyhtiö siis kauppasi joko itse valmistamaansa tai jonkun toisen tekemää Fortunaa Jussilan pelin sijasta. Fortunaan tarvittavaa vaneria oli esimerkiksi saatavilla Schaumanin vaneritehtaalta Jyväskylästä.

Samassa Suomen Kuvalehden mainoksessa toukokuussa 1928 viitataan myös Fortuna-nimeen: ”Fortunapeli on aina ollut erittäin suosittu perhe- ja seurapeli. Meidän valmistamamme fortunapeli poikkeaa monessa suhteessa edukseen aikaisemmin käytössä olleista muodoista.” Ero muihin on ilmoituksen mukaan siinä, että kuulat on valmistettu teräksestä ja että laudassa on käytetty laadukkaita materiaaleja ja työtapoja. Vaikka korona oli kenties enemmän peli, jota ihmiset saattoivat valmistaa myös itse tai sitten pelejä valmistettiin erilaisissa puusepänverstaissa, niin myös Fortunan valmistuksessa ilmeni kilpailua. Pelilauta vaati kuitenkin puu- ja vaneriosien lisäksi joitakin muita elementtejä, kuten kuulat ja metallikupit, joihin kuulat putosivat sekä mahdollisen verkapäällysteen, joten ehkä kynnys Fortunoiden kotivalmistukseen oli korkeampi kuin koronapelin tapauksessa.

Juho Jussilan mainos Suomen Kuvalehdessä 19.5.1928. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Vuonna 1928 Fortuna oli joka tapauksessa levinnyt jo eri kansankerroksiin ja käyttöyhteyksiin riippumatta siitä, pelattiinko eri paikoissa Jussilan pelillä vai jollain kopiolla. Kouvolan Sanomat kertoi 14.8.1928 Amsterdamin olympialaisista laivalla palaavista urheilijoista ja urheilujohtajista. Laivalla on Fortuna ja muita seurapelejä viihdykkeeksi: ”Tupakkasalongissa tapaamme vaalean, kiharatukkaisen [10-ottelun olympiavoittajan Paavo] Yrjölän ”Fortunaa” pelaamassa, urheiluprofessori [Lauri ”Tahko”] Pihkalan kanssa. Yrjölä ei ole yhtä etevä tällä alalla kuin 10-ottelussa ja niin käykin, että professori voittaa pelin harkituilla työnnöillään.”

Kuten koronassa tai jojottelussa, myös Fortunassa kilpailtiin muutenkin kuin yksittäisten pelaajien välisinä satunnaisina mittelöinä. Kilpailujen luonne vain oli osin erilainen. Tähän voi olla useita syitä. Fortunan pelaaminen perustui taidon lisäksi enemmän onneen, ja vaikka peliä pystyi periaatteessa pelaamaan vuorotellen useampi pelaaja, se ei ollut samalla tavalla jännittävä kaksinkamppailu, jota yleisö saattoi seurata. Joka tapauksessa Fortuna-kisa toimi kuitenkin useita vuosia ohjelmanumerona erilaisissa illanvietoissa ja tapahtumissa. Tosin lehtiuutisten ja ilmoitusten perusteella vaikuttaa taas siltä, että Fortunalla saatettiin jälleen viitata myös aivan toisiin peleihin kuin Juho Jussilan Fortunaan. Fortuna-kilpailut ilmestyivät esimerkiksi suojeluskuntien, työväenyhdistysten, urheiluseurojen ja vapaapalokuntien iltamien ja kesäjuhlien ohjelmistoon 1920-luvun puolivälissä ja säilyivät niissä toiseen maailmansotaan asti.

Länsi-Uusimaa-lehdessä 4.6.1929 julkaistu ilmoitus Nummen Lotta Svärd -yhdistyksen kesätapahtumasta, jossa ohjelmassa oli myös Fortuna-kilpailu. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Joissakin ilmoituksissa Fortuna – tai fortuna – rinnastettiin ulkona tapahtuviin heittopeleihin, kuten keilailuun tai tikan, renkaan tai pallon heittoon. Jossain tapauksissa Fortuna yhdistyi taas arpajaisiin. Muutamassa tapauksessa tapahtumia koskevissa jälkikäteisuutisissa oli maininta Fortuna-kisan parhaista, jotka olivat esitetty paremmuusjärjestyksessä pisteiden perusteella. Sadoissa lasketut pistemäärät sopivat sinänsä Jussilan Fortunan pistelukemiin (esim. Savo 26.5.1927). Yksittäisissä ilmoituksissa mainittiin Fortuna-peli yhdessä koronapelin kanssa tai kerrottiin, että ulkotapahtuman yhteydessä Fortuna-kilpailu järjestettiin sisätiloissa (esim. Savon Työmies 29.7.1937). Näissä tapauksissa on entistä todennäköisempää, että Fortuna on viitannut nimenomaan Jussila-yhtiön valmistamaan peliin.

Vapaus-lehdessä 19.6.1929 julkaistu ilmoitus Mikkelin Työväenyhdistyksen arpajaisista, jossa arpojen voittamisesta oli kilpailua Fortunalla. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Fortunan ohella tapahtumailmoitukset kertovat laajemminkin sotienvälisen ajan peliharrastuksista. Tapahtumailmoituksissa luetellut yleisön osallistumisen mahdollistaneet kisat ovat suurimmaksi osaksi edelleen meille tutunkuuloisia. Sellaisia ovat erilaisten esineiden tarkkuusheitot, ampumakilpailut, ruletit ja syömiskilpailut. Joukossa on joitain tuntemattomampiakin lajeja. Vieraamman kuuloisia ovat pippapallo (esim. Vapaus 6.7.1928), piilenheitto (Työ 27.7.1929) ja kuolemapeli (Pohjanmaan Kansa 1.8.1939). Piilenheitto tarkoitti tikanheittoa, ja pippapallo viittasi todennäköisesti pallon tarkkuusheittoon, koska pippapallon tuloksissa on pistemääriä. Kuolemapeli mainitaan ilmoituksissa ainoastaan kerran, eikä ole tietoa, mitä sillä on tarkoitettu.

Heinolalainen-lehdessä 9.8.1934 julkaistu ilmoitus Heinolan suojeluskunnan kesäjuhlista, joiden ohjelmassa oli monenlaisia kilpailuja. Lähde: Historiallinen sanomalehtiarkisto.

Palataan takaisin Fortunaan. Vaikka Fortunaa käytettiin kansankilpailujen ohjelmanumerona, ainakin Jussila-yhtiön oman leikekirjan sekä myös brittiläisen sanomalehtiarkiston perusteella vaikuttaa siltä, että kisoja järjestettiin Suomea enemmän Britanniassa ja kilpailutoiminta oli siellä systemaattisempaa. Britanniassa käytettiin myös useampia eri pelisääntöjä kuin Suomessa, ja siten kilpailemisestakin saatiin jännittävämpää. Elina Raitasen (2011, 36) mukaan Britanniassa järjestettiin jopa Fortuna-liigaotteluita (ks. myös Hyytiäinen ym. 2001, 103).

Kuten todettua, vuonna 1926 esitellyt koronapeli ja Fortuna kulkivat alkuvuosina usein käsi kädessä. Niitä mainostettiin yhdessä ja niitä voitiin myös pelata samoissa yhteyksissä. Turkulainen Uusi Aura kertoi 24.7.1928 Miekan terällä -nimisen Kalle Kaarnan ohjaaman mykkäelokuvan kuvauksista, joissa filmiseurue kulutti luppoaikaa ajanvietepelejä, Fortunaa ja koronaa, pelaamalla. Uusi Aura kuvasi tilannetta, jossa näyttelijät odottivat turhaan ”täydessä tällingissä” eli meikattuina ja puvustettuina sateen loppumista, jotta sisällissodasta kertovan filmin kuvauksia voitaisiin jatkaa. Tirehtööri eli ohjaaja oli jo ärtynyt, kun filmaamisesta ei meinannut tulla mitään. Pelaaminen oli sitten keino kireän tilanteen laukaisemiseen, henkisen ja fyysisen ilmapuntarilukeman korottamiseen:

”– Maskit siis pois, sanoo siihen [miespääosan esittäjä] Joel Rinne, ja vähän ajan kuluttua on koko esikunnan jäsenistö muuttunut hilpeäksi seurueeksi, joka istuu coronan, fortunan tai jonkun muun ajanvietepelin ääressä yrittämässä aurinkoa taivaalle ja saadakseen siten taas ”päänsä” paremmalle ja tyytyväisemmälle tuulelle.”

Muitakin pelien käyttömahdollisuuksia löytyi. Partionjohtaja-lehdessä 1/1929 julkaistiin juttu, jossa annettiin ehdotuksia hieman varttuneempien partiolaisien kokouksiin. Yksi ehdotettu ohjelmanumero oli koronan tai Fortunan pelaaminen, vaikka se oli vain pieni osa kokouksen kokonaisuutta. Kolmas esimerkki noiden kahden pelin liitosta löytyy 19.4.1929 Seinäjoen Sanomien artikkelista, jossa esiteltiin Seinäjoen piirisairaalaan valmistunutta henkilökunnan virkistystilaa. Virkistystilan yksi huone oli varattu seurapeleille, joihin itse oikeutetusti kuuluivat juuri korona ja Fortuna.

Nämä kaksi peliä juurtuivat siis osaksi suomalaisten vapaa-ajan viettoa muutamassa vuodessa ensiesittelynsä jälkeen. Pelejä pelattiin kotien lisäksi yhdistysten ja kerhojen illanvietoissa, kesäpaikoissa, keuhkotautiparantoloissa, sotilaskodeissa ja milloin missäkin.

Pelien yhteys jatkui vähintään talvisotaan. Kun lokakuussa 1939 reserviläiset oli kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin, kansalaisilta alettiin kerätä lahjoituksia reserviläisten vapaa-ajan viettoa varten. Kaivattuja välineitä olivat radiot, pöytätennis, shakki- ja tammipelit ja niiden lisäksi juuri koronat ja Fortunat. Vetoomuksia lahjoitusten saamiseksi julkaistiin sotaa edeltävinä kuukausina ja myös sodan alkamisen jälkeen. Turkulaisissa lehdissä oltiin pyynnöissä poikkeuksellisen vitsikkäitä vielä vähän ennen talvisodan puhkeamista: ”Vaikka Turkuun sijoitetut reserviläiset eivät ole sen enempää pelihimon vallassa kuin muutkaan kuolevaiset, olisivat he kuitenkin kiitollisia, jos saisivat aikansa ratoksi erilaisia ajanvietepelejä.[…] Kaikki pelit, kuten coronat, ping-pongit, fortunat, shakki- ja tammilaudat y.m. ovat tervetulleita.”(Turun Sanomat 21.12.1939.)

Laajasalo Tullisaari, Deckerin huvilan interiööriä, jaloilla seisova Fortuna-peli. Kuvaaja Juho Nurmi / Helsingin kaupunginmuseo (kuvauspäivä 20080925)

Kuten alussa totesin, Jussila kauppasi Fortunaansa myös ulkomaille. Fortunan ulkomaankauppa vaikuttaa suurelta menestystarinalta, jota on kerrottu eri yhteyksissä. Fortunan vienti alkoi vuonna 1929 ensin Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan. Myös englannin suuntaan tehtiin samana vuonna tunnusteluja, mutta viennin käynnistäminen vei pidempään. Skandinaviassa Fortunaa kaupattiin nimellä Suomi-spelet, Suomi-spillet tai Suomi-game, maasta riippuen.(Hyytiäinen 2001, 99-100; Raitanen 2011, 35) Ehkä noissakin maissa Fortuna viittasi johonkin muuhun peliin ja siksi nimi piti vaihtaa.

Useammissa lähteissä viitataan siihen, että vuonna 1933 Englantiin vietiin noin neljännesmiljoona Fortuna-peliä (Hyytiäinen ym. 2001, 102; Raitanen 2011, 40, Jussilan verkkosivut). Se onkin ainoa kappalemäärä, joka teoksissa ja nettisivuilla mainitaan. Muiden vuosien vientimääristä tai suomalaisista myyntimääristä ei ilmeisesti ole tietoa. Sen sijaan joitakin tietoja on olemassa myynnin rahallisesta arvosta. Hyytiäinen ja kumppanit (2001) esimerkiksi huomauttavat, että alkaneesta lamasta huolimatta vuosi 1929 oli Jussilan tehtaalle menestyksekäs ja myynnin arvo nousi lähelle miljoonaa silloista markkaa. Suomalaisen puusepänteollisuutta tutkinut Minna Sarantola-Weiss (1995, 75) onkin todennut, että alalla lama alkoi pienellä viiveellä ja vuosi 1929 tuotti koko 1920-luvun parhaan tuloksen.

Britannian myynnin siivittämänä vuonna 1933 päästiin kuitenkin aivan toisiin lukemiin. Tilanteeseen vaikuttivat luultavasti myös 1931 tapahtunut markan arvon heikkeneminen (kun markka irrotettiin kultakannasta, ks. esim. Kuusterä 1997) ja se, että maaliskuussa 1933 markan kurssi sidottiin Englannin punnan kurssiin ja samassa yhteydessä markan arvo devalvoitui suhteessa Englannin puntaan noin 15 %, mikä paransi viennin kilpailukykyä (Ahvenainen & Vartiainen 1982, 187). Viennin elpymiseen vaikuttivat myös Iso-Britannian kanssa jo aiemmin sekä vuonna 1933 solmitut kauppasopimukset sekä se, että Iso-Britannia ei ollut kärsinyt lamasta yhtä paljon kuin moni muu maa. Erkki Pihkalan mukaan Suomen ulkomaankaupassa oli vuosina 1933–1937 selvä laajenemisvaihe (Pihkala 1982, 264–266; Sarantola-Weiss 1995, 77).

Lisäksi Suomessa sekä yksittäiset yritykset että valtiovalta ponnistelivat viennin kehittämiseksi. Fortunan osalta kehitys ei kuitenkaan ollut koko ajan nousujohteista. Elina Raitanen kirjoittaa pro gradu -tutkielmassaan, että vuonna 1933 Jussilan tuotteita meni vientiin 6,27 miljoonan markan arvosta, mutta seuraavana vuonna arvo putosi 2,94 miljoonaan. Pelituotteiden hinnat olivat laskeneet. Raitanen mainitsee, että lasku jatkui vielä pari seuraavaa vuotta, mutta 1930-luvun lopulla tehtaan tuotanto alkoi elpyä myös uusien tuotteiden myötä.(Raitanen 2011, 40–42.)

Fortunan menestystarinaan esityksiin kuuluu myös kuvaus siitä, miten Britanniassa alun perin kiinnostuttiin pelistä. Englantilainen Alfred T. Hill oli perustanut Abbey Sports Company -nimisen yrityksen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Yhtiö kauppasi leluja, pelejä ja urheiluvälineitä. Jussilan Pohjoismaissa aiemmin menestyksellisesti toiminut myyntiedustaja Otto Rosendal oli tavannut Hillin. Hill vei Rosendalin esittelemän Fortunan viidelle lapselleen kokeiltavaksi. Hillin lapset innostuivat pelistä ja niinpä hän tilasi Jussilan tehtaalta 1929 pienen koe-erän Fortunoita. Peli ei kuitenkaan aluksi mennyt kaupaksi, ja laajemman viennin käynnistäminen vei puolisentoista vuotta ja vaati töitä.(Hyytiäinen ym. 2001, 99–101.)

Samankaltainen omien lasten innostumiseen liittyvä pelituotetarina liittyy Nelostuotteen/Tacticin menestyspeliin Kimbleen. Heljakan perhe oli saanut kesällä 1967 Amerikan sukulaisilta lahjaksi Trouble-nimisen pelin, jotta lapset innokkaasti pelasivat. Muovialalla toiminut isä Aarne Heljakka kiinnostui pelistä, solmi lisenssisopimuksen amerikkalaisen valmistajan kanssa ja aloitti pelin tuotannon Kimble-nimellä Suomessa.(Sihvonen & Sivula 2016.)

Fortunan alkuperäisen keksijän ja yritystoiminnan käynnistämisen lisäksi ulkomaankauppaan ja Iso-Britannian myyntiin vaikuttivat muutamat muut henkilöt. Juho Jussilan pojalla insinööri Erkki Jussilalla oli suuri merkitys, kun hän palasi Pohjois-Amerikasta takaisin Suomeen 1930-luvun alussa ja matkusteli sen jälkeen useita kertoja esimerkiksi Englannissa. Viennin käynnistämisessä keskeinen henkilö vuosina 1929–1934 oli myyntiedustaja Otto Rosendal. Englannissa Abbey Sportsin perustaja Alfred T. Hillin lisäksi Hyytiäinen ja kumppanit mainitsevat herra W. Copelandin, joka toimi Lontoon Westendin johtavan tavaratalon Messrs Fortnum and Masonin edustajana ja sai sitä kautta esiteltyä Fortunan esimerkiksi Walesin prinssille ja muille kuninkaallisille. Fortunan menestyksen salaisuus olikin lennokas mainonta, jossa hyödynnettiin kuninkaallisia ja muita julkkiksia, joiden esimerkin kautta peli levisi eri puolille maata myös muihin kansankerroksiin. Hyytiäisen ja kumppanien mukaan prinssi myös lahjoitti pelejä, jotka siis Englanissa tunnettiin nimellä Corinthian Bagatelle, työttömien sosiaalikeskuksiin ja poikien klubeille (Hyytiäinen ym. 2001, 101–104.)

Fortunaa kaupattiin myös muihin maihin. Fortunaa oli yritetty myydä esimerkiksi Meksikoon 1934 (Raitanen 2011, 37). Samoin loppusyksystä 1934 koululaiva Suomen Joutsen valmistautui vienninedistämismatkalle Välimerelle. Laivan ”uiva näyttely” oli lastattu suomalaisilla teollisuustuotteilla, joita oli tarkoitus esitellä muun muassa Kreikassa ja Lähi-Idän maissa. Mukana oli myös Jussilan tehtaan pelejä, mutta osa messumatkasta uutisoineista lehdistä sekoitti Fortunan ja koronapelin toisiinsa, mikä osoittaa näiden kahden pelin kietoutumisen yhteen arkisissa käyttöyhteyksissä ja johtuu myös pelien nimien samankaltaisuudesta: ”Siellä [Suomen] Joutsenella esim. oli Jyväskylän Jussilalla erikoisosto [!] pelkkiä coronapelejä. Kun Joutsenen upseerit toimivat myöskin messuairueina ja oppaina, on heillä mieluista opettaa Levantin maiden hienohelmoille coronapelin sääntöjä. Niin siitä tulee seurapeli Espanjaan, Italiaan, Kreikkaan ja kukaties vielä Turkkiinkin. Brittiläinen maailma jo pelaakin Jussilan peliä vallan huimasti.” (Keskisuomalainen 25.10.1934. Vienninedistämismatkasta ks. myös HS 24.10.1934.)

Fortunan maailman- tai Britannian suosio ei kestänyt monta vuotta, vaikka myyntimäärät nousivat myöhemmin uudestaan. Jussila-yritys pyrkikin tarjoamaan sekä kotimaan että vientimarkkinoille myös muita pelejä. Yhtiön teknillinen johtaja, Erkki Jussila totesi asian itsekin lehtikirjoituksessa Sisä-Suomi-lehdessä marraskuussa 1934:

”– Jos arvostelee nykytilannetta ”Fortunan” kannalta, niin täytyy sanoa, että myös ulkomaalaiset alkavat jo kyllästyä pelaamaan ”Fortunaa” ja pitäisi siis keksiä joku muu ajanvietepeli. Lähiaikojen toiveista voinee mainita, että sekin lienee jo keksitty, ja toivottavasti se on meidän uusi pelimme.”

Sisä-Suomi-lehden haastattelussa Erkki Jussila totesi heidän huomanneen, että hyvä pelituote kävi kaupaksi pula-aikanakin. Hän kuitenkin kannatti vapaakauppaa tilanteessa, jossa valtioiden välinen kauppa oli muuttunut laman jäljiltä hyvin protektionistiseksi: ”Tietysti myynti olisi ollut moninkertainen, jos ei olisi tullimuureja ja tuontikieltoja, ym. pulan pitkittäjiä.” Samassa jutussa hehkutettiin myös sitä, miten Fortuna oli levinnyt myös eri maiden eliitin keskuuteen: ”Ukko-Pekka [presidentti P. E. Svinhufvud] on innokas Fortunan pelaaja, samoin Walesin prinssi [Edvard], [Benito] Mussolini ja [Saksan entinen] keisari Wilhelm”. (Sisä-Suomi 4.11.1934.) Suomalainen tavallinen pelaaja saattoi tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta presidentin sekä ulkomaisten kuninkaallisten tai valtionjohtajien kanssa.

Fortunalle alkoi kopioiden lisäksi ilmaantua myös kilpailijoita, joissa peli-ideaa oli viety pidemmälle. Stockmannin tavaratalo mainosti 12.5.1934 Helsingin Sanomissa Bagatel-peliä, joka oli kuvauksen mukaan ”Fortunan uusi, jalompi muoto”. Verrattuna normaaliin Fortunaan, laudalla oli pyöreä kiekko, joka ”asettaa taitavuuden koetukselle”. Hintaa pelillä oli noin kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin Fortunalla, jota myös samassa ilmoituksessa mainostettiin – kuten myös koronapeliä.

Stockmannin mainos Helsingin Sanomissa 12.5.1934. Mainoksessa esitellään erityisesti Bagatel-nimistä peliä. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Bagatel-tyyppisen pelin kuva oli myös Ajan Suunnassa 30.11.1934 Rake Oy:n mainoksessa, vaikkei siinä pelin nimeä kerrottukaan. Sen sijaan ilmoituksessa mainittiin useampia sota-aiheisia lautapelejä sekä Lapua-niminen peli, joka luultavasti viittasi Kuvataiteen 1930 julkaisemaan Lapuanliikkeen talonpoikaismarssista kertovaan peliin. Sitä ei julkaisuvuoden jälkeen juuri mainoksissa näkynyt, mutta IKL:n äänenkannattajan Ajan Suunnan julkaisemaan mainokseen aiheeltaan sopi ja osoitti sitä, että peliä voitiin pelata myös useita vuosia marssin jälkeen esimerkiksi muistelutarkoituksissa.

Mainoksissa ei mainittu Bagatel-pelin tekijää, mutta luultavasti se oli joku muu kuin Juho Jussila -yhtiö. Jussila lanseerasi sekin 1930-luvun puolivälissä muutaman peliuutuuden, joista kenties suurimman suosion sai nykyäänkin tunnettu tikkapeli. Tikan valmistus aloitettiin 1934.

Yksi mainostettu peliuutuus oli myös pöytäkeila ”Hyri”, minkä lisäksi Jussila valmisti kotibiljardeja. KPS Kodin Palloseura ja myöhemmin PPS, Perheen Palloseura olivat puolestaan nimiä Jussilan jalkapallopelille. Englannissa jalkapallopeliä myytiin nimellä Corinthian Soccer. Jalkapallopeliä valmistettiin ruotsalaisella lisenssillä. (Raitanen 2011, 44.)

Vuoden 1935 jouluksi Jussila lanseerasi niin kutsutun Kolokolo-shakin, joka perustui erittäin vanhaan erityisesti Afrikassa ja Aasiassa levinneeseen peliin. Se on tunnettu esimerkiksi nimillä Mancala, Oware tai Bao. Kaikki ne ovat perustuneet pikkukivien tai muiden pelimerkkien asettamiseen pelilaudassa oleviin koloihin.

Keskisuomalainen julkaisi 24.11.1935 pienen uutinen Kolokolo-pelistä. Uutisessa mainittiin, että peli ”ei ole minkäänlaista ’jojottamista’”. Maininta saattoi viitata pelin hieman samankaltaiseen nimeen jojon kanssa tai sitten jujuttamiseen tai siihen, ettei peli ollut samanlainen lyhytaikainen muotivillitys kuin jojo.

Kolokolo oli pelille Suomessa annettu nimi ja Englannissa ainakin pelin koemalleista käytettiin Mankalla-nimeä. Pelin mainostapa noudatteli oman aikansa kolonialistista ja rasistista tyyliä. Vaikka pelin afrikkalaiset alkujuuret tunnustettiinkin, niin alkuperäisiin pelaajiin suhtauduttiin ylemmyyden tuntein. Helsinkiläisen mainostoimisto Erva-Latvalan suunnittelemissa mainoksissa (Hyytiäinen ym. 2001) ja myös peliä käsittelevissä ilmoituksissa kuvattiin, miten peli oli tullut Afrikasta Eurooppaan, jossa se oli ”sivistetty”. Mainokset noudattivat yleisiä stereotyyppisiä käsityksiä afrikkalaisista esimerkiksi lapsellisina, hitaina ja sivistymättöminä (stereotypioista ks. Kaartinen 2004, esim. 45-49).

Jussilan muut pelit eivät saavuttaneet ulkomailla samanlaista suosiota kuin Fortuna, mutta Suomessa niistä yleiseen käyttöön jäi tikkapeli, vaikka sen oikeudet Jussila myikin 1960-luvun lopulla Piipolle (Raitanen 2011, 43). Jussila aloitti myös koronapelin valmistamisen, mutta tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 1944 ja säännönmukaisena toimintana vasta 1950-luvulla.

Kirjallisuutta

Ahvenainen, Jorma & Vartiainen, Henri J. (1982). ”Itsenäisen Suomen talouspolitiikka.” Teoksessa Suomen taloushistoria 2: Teollistuva Suomi. Toim. Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala & Viljo Rasila. Tammi: Helsinki, 175–191.

Hyytiäinen, Pirjo – Talja, Virpi – Vuorinen, Pirjo (2001). Leluneuvos ja naulapojat. Juho Jussilan tie pedagogista leikkikalutehtailijaksi. Jyväskylän yliopiston museon julkaisuja 14. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston museo.

Kaartinen, Marjo (2004). Neekerikammo – Kirjoituksia vieraan pelosta. Turku: k&h.

Kuusterä, Antti (1997). ”Markan matkassa – Suomen rahajärjestelmän historiaa 1840–1997.” Kansantaloudellinen Aikakauskirja 93 (2): 1997, 285–305.

Pihkala, Erkki (1982). ”Kauppa sotien välisellä kaudella.” Teoksessa Suomen taloushistoria 2: Teollistuva Suomi. Toim. Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala & Viljo Rasila. Tammi: Helsinki, 262–278.

Raitanen, Elina (2011). Puulelutehtaan vuosikymmenet. Kasvattavien puulelujen valmistaja Juho Jussila Oy 1923–1980. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-2011040710605

Rockwell, Geoffrey & Amano, Keiji (2019). “Pachinko: A Case Study in Hybrid Physical and Virtual Interface.” Journal of the Japanese Association for Digital Humanities, vol. 4, No. 1, 72–89.

Sarantola-Weiss, Minna (1995). Kalusteita kaikille. Suomalaisen puusepänteollisuuden historia. Jyväskylä: Puusepänteollisuuden liitto ry.

Sihvonen, Lilli & Sivula, Anna (2016). ”Klassikoksi rakennettu – erään lautapelin historia.” Teoksessa Pelitutkimuksen vuosikirja 2016. Toim. Raine Koskimaa, Jonne Arjoranta, Usva Friman, Frans Mäyrä, Olli Sotamaa, Jaakko Suominen. Tampere: Tampereen yliopisto, 38–51, https://www.pelitutkimus.fi/vuosikirja2016/klassikoksi-rakennettu-eraan-lautapelin-historia

”Nyt jo – ”Yo-Yo” – meitäkin kiinnostaa” – Jojo villitsi Suomessa syksyllä 1932

”Nykyään kun yo-yo kuume raivoaa kaikkialla, arvelee kaiketi moni, että kysymyksessä on jokin uusi keksintö. Samalla tietenkin mietiskellään sitä kysymystä, mistä tuo peli oikeastaan on kotoisin? Kun ryhtyy tutkimaan tuon pyörivän ”trissan” alkuperää, huomaa pian, ettei asia ole niinkään helposti selvitettävissä.” (Kansan Lehti 19.11.1932.)

Tässä jojoa käsittelevässä kirjoituksessa liikuskelen entistä enemmän Turun ulkopuolella, mutta edelleen myös turkulainen pelitoiminta on tekstissä läsnä.

Jojo on tuhansia vuosia vanha leikkiväline. Se on kaksoiskiekko, jota voidaan kelata ja liikutella edestakaisin narun avulla. Saman tyyppisiä välineitä on ollut myös esimerkiksi Alaskan alkuperäisasukkailla, joiden tapauksessa kyse ei välttämättä aina ole leikkikalusta vaan jopa aseesta (Klistoff 2007). Jojosta on tullut viimeisen sadan vuoden aikana teollinen tuote, jota on valmistettu vaihtuvilla menetelmillä ja useista materiaaleista. Se on yksinkertaisuudessaan muuntunut matkamuistoksi ja mainostuotteeksi, jota on käyttänyt esimerkiksi Turun kulttuuripääkaupunkihanke 2011. Turun kulttuuripääkaupunkijojo on tehty oranssista läpinäkyvästä muovista, ja muovista tulikin jojojen päämateriaali toisen maailmansodan jälkeen, vaikka edelleen tehdään jonkin verran myös puisia sorvattuja jojoja. Jojoja on tehty myös muun muassa metallista ja savesta.

Jojo; Turku 2011 Myyntituote.
Turun museokeskus,
TMK22867:37.

Jojoja löytyy jonkin verran suomalaisten museoiden kokoelmista, ja noita kokoelmia pääsee kurkistamaan Finna-tietokannan kautta. Turun kulttuuripääkaupunkijojon lisäksi Finnasta löytyy pari muuta Turun museokeskuksen jojoa. Eniten huomiota kiinnittää kenties vähän vanhempi jojo, johon on maalattu kullanvärinen hakaristi sinisellä pohjalla. Sen tiedoissa ei mainita ajoitusta eikä sitä, onko se uniikkiesine vai teollista tuotantoa. Joka tapauksessa koristelun perusteella voisi kuvitella tuon jojon olevan peräisin sota-ajalta tai olevan sitä varhaisempi. Se voi olla itse asiassa vuodelta 1932, koska samanlaisesta jojosta näyttää olevan piirroskuva 17.12.1932 Turun Sanomissa julkaistussa Wiklundin mainoksessa.

Jojo. Turun museokeskus, TMK17097:110.

Osa Wiklundin joululahjamainoksesta Turun Sanomissa 17.12.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Kolmas museokeskuksen jojo on ajoitettu 1930-luvulle. Se on keltainen ja koostuu kahdesta yhteen liitetystä sorvatusta puukiekosta ja narusta. On mahdollista, että se on valmistettu Turussa, mutta yhtä hyvin se voi olla muualtakin. Tässä kirjoituksessa tulee esille pari vaihtoehtoista valmistajaa.

Jojo. Turun Museokeskus, TMK16572:32.

Ainakin viimeisen sadan vuoden aikana jojot ovat ponnahtaneet taustalta parrasvaloihin silloin tällöin. Viimeisin suuri jojobuumi lienee ollut Suomessa syksyllä 1991, jolloin jojojen myynti taisi liittyä Coca-Colan mainoskampanjaan (kertokaa kommenteissa, jos muistatte uudempia). (Ks. myös Yle Elävä Arkisto.)

Ensimmäinen vastaava puolestaan tapahtui luultavasti syksyllä 1932. Buumit ovat yleensä kansainvälisiä, ja ainakin 1960-luvulta lähtien Coca-Cola-yhtiö on käyttänyt jojoja mainoskampanjoissaan ja tehnyt yhteistyötä 1947 perustetun Russell-jojoyhtiön kanssa.

Laajamittainen teollinen jojotuotanto alkoi Yhdysvalloissa 1920-luvun lopussa. Filippiiniläissyntyinen Pedro Flores esitteli 1929 uudenlaisen jojotyypin, joka soveltui aiempaa paremmin erilaisten temppujen tekemiseen. Jojoa oli aiemmin pelattu Filippiineilläkin pitkään, ja sana jojo on sekin useiden lähteiden mukaan johdettavissa filippiiniläiskieliin (ks. esim. englanninkielinen Wikipedia). Tuo yhteys on myös kiistetty (Murfin 2012). Vastaavaa leikkivälinettä oli muissa maissa aiemmin kutsuttu eri nimillä. Ranskassa aivan 1700-luvun lopulla oli ollut jo yksi jojovillitys. Lelua kutsuttiin silloin erityisesti nimellä l’Émigrette, mutta ranskalaiset 1800-luvun sanakirjat tunsivat myös samaan välineeseen viitaten nimityksen Jou-jou eli lelu tai leikkikalu (Browne & Davis 1953, 100). Jojolla leikkivät ilmeisesti myös Ranskan kuninkaalliset sekä myöhemmin keisari Napoleon (A Brief History of Yo-Yo).  Björneborgs Tidningen kirjoitti 1.11.1932 jojon varhaisesta ranskalaisvillityksestä dramatisoiden asiaa jopa toteamalla, että kun kuninkaan pää katkesi giljotiinissa, niin ranskalaiset vain jatkoivat jojottelua: ”Och medan kungens huvud föll för giljotinen yo-yoade Paris.”

Vaikka Pariisissakin oli tuotettu kymmeniä tuhansia jojoja ja innostus oli levinnyt Ranskasta myös Britanniaan, niin aikaa vierähti noin 130 vuotta vielä suurempaan suosioon. Pedro Floresin aloitettua massatuotannon jojot levisivät nopeasti 1920–1930-lukujen taitteessa Yhdysvalloissa. Erityisesti liikemies Donald Duncan, joka osti Floresin jojojen oikeudet, sai leikkivälineiden suosion räjähtämään. Duncan teki yhteystyötä lehtimoguli William Randolph Hearstin kanssa. Hearst mainosti Duncanin yrityksen jojoja lehdissään ja julkaisi juttuja jojokilpailuista, joissa niissä sitten yritettiin houkutella Hearstin lehdille uusia tilaajia ja asiakkaita (A Brief History of Yo-Yo).

Syyskuun 12. päivänä 1932 järjestettiin ensimmäiset jojottelun maailmanmestaruuskilpailut Lontoossa Empire-teatterissa. Teatteri oli rakennettu alun perin näyttämötaidetta varten, mutta oli avattu 1928 kokonaan uudistettuna elokuvanäytäntöjä varten. Jojokilpailun voiton vei kanadalainen mutta kiinalaisten maahanmuuttajien perheeseen syntynyt 13-vuotias Harvey Lowe. Voitettuaan kisan hän jatkoi parin vuoden ajan näytöskiertueita Euroopassa ja tutustui aikakauden kuuluisuuksiin, kuten Walesin prinssiin, kunnes buumi meni ohi.

Samoin vuonna 1932 Ruotsissa alettiin tehdä myös Kalmartrissan-jojoja. Puiset Kalmartrissan-jojot oli valmistettu yhdestä kappaleesta toisin kuin monet muut puiset jojot, joissa kaksi puoliskoa oli liimattu tai liitetty tapilla toisiinsa. Kalmartrissaneita tekee edelleen Elfverson & Co -niminen yritys, jonka osakas Gösta Elfverson toi 1932 jojon mukanaan matkaltaan Englannista ja aloitti pian tuotannon kotimaassaan.

Jojo-pilapiirros Hufvudstadsbladetissa 30.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Syksyllä 1932 jojokuume valtasi myös Suomen. Jojojen yleistymistä kuvattiin lehdissä nimenomaan kuumeeksi, kuten muitakin nopeasti levinneitä muoti-ilmiöitä. (Esim. TS 9.10.1932; Länsi-Suomi 12.10.1932; Kalajokilaakso 15.10.1932; Kansan Lehti 19.11.1932; Ilta-Sanomat 2.1.1932.)

Kuume oli nimitys, jonka avulla voitiin korostaa uuden ilmiön epidemiamaista leviämistä. Se ei tuntenut paikkakuntien eikä valtioiden välisiä rajoja. Tartunnan leviäminen näkyi ensin erittäin voimakkaana metropoleissa, joihin väki oli pakkautunut. Sitten se levisi periferioihinkin. Kuume-vertauksella voitiin viitata myös epäterveeseen tilaan, johon uutuus ajoi suuria joukkoja. Kollektiivisen ulottuvuuden lisäksi kuume saatettiin nähdä myös yksilön ominaisuutena: tuotekuumeen valtaan joutunut henkilö hullaantui jostain asiasta ja hänen käytöksensä muuttui kuumeen seurauksena. Kuume ei tällöin liittynyt välttämättä johonkin muotiin tai uutuuteen vaan myös pidempään saatavilla olleeseen asiaan, johon kuumeen valtaan joutunut ei vain ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota. Kuume saattoi tarkoittaa jonkun asian omakohtaista käyttöä, mutta myös jonkun asian seuraamista kauempaa.

Suomalaiset 1900-luvun alkupuolen lehdet kirjoittivat monenlaisista tuotekuumeista. Autokuume esiintyi teemana tavan takaa. Se näyttäytyi myös yksilöiden saamana tartuntana ja aluksi nimenomaan sellaisena tartuntana, että se vaaransi muiden tielläliikkujien turvallisuuden (esim. Karjalatar 23.7.1914; Iltalehti 24.9.1923.) Lentokuume puolestaan oli sellainen, jossa lentäminen ei koskenut laajoja kansanjoukkoja, mutta joka omakohtaisen lentämisen lisäksi saattoi tarkoittaa lentonäytösten ja lentoennätysten seuraamista (esim. HS 13.5.1910; Tampereen Sanomat 11.6.1910). Jazz-kuume nimitystä saatettiin käyttää puolestaan silloin, kun haluttiin yhdistää populaarikulttuurinen muoti analyysiin nyky-yhteiskunnan oletetusta hermostuneisuudesta ja rappiotilasta (Keski-Uusimaa 15.7.1922).

Sotien välisen ajan kuumeista tunnetuimpia lienee vuoden 1929 gramofonikuume. Sitä tutkineen historioitsija Tiina Männistö-Funkin (2009) mukaan gramofonikuume johtui monesta yhteen liittyneestä tekijästä. Vaikka gramofoneja oli ollut kaupan jo aiemmin, tullisäännöksen muuttaminen laski gramofonien hintaa nimenomaan vuonna 1929, juuri ennen pörssiromahdusta ja sitä seurannutta talouslamaa. Markkinoille oli tullut myös pienempiä ja helppokäyttöisempiä kannettavia gramofoneja. Itse musiikkilaitteiden lisäksi vaikutusta oli valtavasti lisääntyneellä kevyen musiikin levytuotannolla ja sillä, että myös alemmilla yhteiskuntaluokilla alkoi olla rahaa ja aikaa enemmän käytettävissä levyjen kuunteluun. Suurin gramofonikuume loppui, kun tulleja uudestaan korotettiin ja taloustilanne kääntyi huonommaksi.

Jojo oli tuotteena erilainen kuin gramofoni. Se oli halpa 2–3 markan hintainen kapistus, jota alettiin nopeasti valmistaa myös Suomessa. Sitä kutsuttiin peliksi, jota pelasivat erityisesti lapset mutta myös aikuiset.

Stockmann-tavaratalo mainosti jojoja muiden tuotteiden ohella Helsingin Sanomissa 8.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Digitoidusta lehtimateriaalista löytää jojomainoksia ja lehtijuttuja erityisesti loka–marraskuulta 1932. Toistaiseksi en ole jutuista löytänyt viitteitä jojon maailmanmestaruuskilpailuihin Lontoossa syyskuussa 1932, mutta voisi olettaa että samoihin aikoihin mestaruuskilpailujen kanssa jojobuumi alkoi nousta maailmalla. Itse jojojen suomalaisissa lisäksi mainoksissa kaupattiin sääntökirjasta pelaamiseen (esim. Hämeen Kansa 18.10.1932).

Joululahjamainoksissa joulukuussa jojo näkyi vielä silloin tällöin (esim. HS 11.12.1932; TS 17.12.1932). Sen jälkeen jojo katosi melkein kokonaan 1930-luvun lehtiviittauksista yksittäisiä, lähinnä muisteluluonteisia mainintoja lukuun ottamatta. Lalli-lehdessä 1.4.1937 kirjoitettiin esimerkiksi erilaisten asioiden kulta-ajoista, ja luettelossa mukana oli ”jo-jo”, polkkatukan, lyhyiden hameiden, autojen, tieteen, taiteen ja tekniikan kulta-aikojen kanssa.

Helsingin Sanomat julkaisi yhden varhaisimmista jojojutuista 30.9.1932. Siinä paljastettiin jojojen yllättävä kytkös Suomeen. Lehti aloitti jutun toteamuksella yleisestä luulosta, että kaikki hyvä ja hieno tulee ulkomailta, vaikka niin ei olisikaan. Jutussa kerrottiin jojoon liittyvää tarinaa: ”Eräänä päivänä tuli Stockmannin tavarataloon eräs englantilainen pyytäen saada ostaa Yo-Yo:n. Myyjä ihmetteli nimeä ja tiedusteltuaan asiaa ilmoitti, ettei heillä sellaista myyntitavaraa lainkaan tunnettu. Englantilainen oli hieman hämmästyneen näköinen ja selitti sen olevan ympyriäisen puuhyrrän, joka pyöri ylös ja alas lankaa pitkin sekä kertoi sen olevan erittäin suositun Englannissa. Eivät ainoastaan nuoret omaksuneet tätä hauskaa ja taitavuutta vaativaa leikkikalia, vaan vieläpä vanhatkin ihmiset ovat siihen innostuneet. Stockmann tilasikin heti tällaisia leikkikaluja, ja kun ne saapuivat tänne todettiin niissä kirjoitus ”Made in Finland”.”

Helsingin Sanomat jatkoi vielä kirjoittamalla kahdesta Helsingissä vierailleesta ”ranskalaisesta herrasmiehestä”, jotka kävellessään kaduilla ”leikkivät Yo-Yolla koko ajan”. Miesten mukaan jojoja näki kaikissa kahviloissa ja kaikilla bulevardeilla, millä he viittasivat todennäköisesti kotimaahansa. Helsingin Sanomien mukaan Tornator-yhtiö valmisti jojoja Lahdessa ja että ne olivat niin suosittuja ulkomailla, että ”200 miestä työskentelee päivin ja yöin niiden valmistamisessa.” Helsingin Sanomien juttu loppui arvailuun, milloin ”meikäläinen yleisö omaksuu tämän uuden ”kärpäsen” – ehkä vuoden perästä, kuten muunkin muodin.” (HS 30.9.1932.) Kuumeen lisäksi siis jutuissa toistui viittaus muotiin kärpäsenä tai kärpäsen puremana.

Tarina englantilaisesta Stockmannilla ja jojojen paljastuminen suomalaisiksi oli niin herkullinen, että monet muut lehdet toistelivat sitä. Kertomuksessa tapahtui pientä variaatiota, mutta pääpiirteittäin se pysyi samana. Tarinassa englantilainen mies saa Helsingin Stockmannin tavarataloon suomalaisen jojonsa ulkomailta tilattuna ja Tornator on se yritys, joka Suomessa jojoja valmistaa ja niitä joka viikko vaunulastillisen ulkomaille toimittaa, jopa Argentiinaan. (Ks. esim. Käkisalmen Sanomat 13.10.1932; Kalajokilaakso 15.10.1932.)

Tornatorin rooli jojobuumissa sai myyttisiä sävyjä. Suomi alkoi muuttua jopa maaksi, jossa koko leikkikalu olisi ollut keksitty. Raumalaisessa Länsi-Suomi -lehdessä 12.10.1932 pakinoitsija ”Piste” esitti, että Tornatorin lankarullatehdas olisi aloittanut jojojen valmistuksen jo vuonna aiemmin, mutta silloin niistä ei ollut kukaan kiinnostunut. Yhtiö oli valmistanut ”Suomen lasten ratoksi elefanttitautiasteelle lihonnutta lankarullaa muistuttavan pelin”, mutta lapset eivät olleet innostuneet. Tarvittiin markkinointia ulkomailla: ”Joku neropattikauppamatkustaja esitti sattumoisin Englannissa peliä. Eikä muuta tarvittu. Koko Englanti nousi takajaloilleen ja yo-yo kuume levisi kuin tse-tse kärpänen olisi ollut tartunnan levittäjä.” Länsi-Suomen pakinoitsija jatkoi kuvaamalla jojobuumin etenemistä: ”Ranska pelaa, Saksa pelaa, Italia pelaa – kaikki pelaavat. Suomikin pelaa. Raumakin pelaa, sillä eilen myi Länsi-Suomen kirjakauppa yo-yonsa loppuun.” Pakinoitsija pohti vielä jojon menestyksen yhteiskunnallista selitystä: ”Hakaneula on yksinkertainen keksintö, mutta miljoonien arvoinen. Yo-yolla ei ole taloudellista arvoa, mutta se tuntuu olevan välttämätön hermolääke nykyisenä superhermostuneena aikakautena.” Viittaus hermolääkkeeseen oli yleisempi, ja englanninkielisessä jojohistoriassa väitetään jo keisari Napoleonin käyttäneen jojoa stressinpoistossa (A Brief History of Yo-Yo).

Suomalaisten lehdistön jojouutisissa yhdistyi muutama asia. Niissä ihmeteltiin ja kuvattiin jojovillityksen etenemistä osittain selittämättömänä muoti-ilmiönä. Toisaalta selitysmalleja voitiin etsiä jonkinlaisesta ajan hengestä, Zeitgeistista, vaikka käsitettä ei suoraan käytettykään. Kolmanneksi uutisointi rakensi kuvaa suomalaisen teollisuuden aliarvioidusta ja huonosti arvostetusta potentiaalista sekä ulkomaankaupan roolista taloudellisen nousun mahdollistajana vaikean laman pitkittyessä.

Jos syyskuun lopulla 1932 Helsingin Sanomissa vielä spekuloitiin, olisiko jojovillitys ylipäätään tulossa Suomeen ja milloin, niin alle kuukautta myöhemmin jojot olivat levinneet kaikkialle. Paperikauppiaiden liiton Paperikauppias-lehdessä kirjoitettiin 20.10.1932 artikkelissa ”Nyt jo – ”Yo-Yo” –  meitäkin kiinnostaa”, että jojoja oli myyty Suomessa jo lähes neljännesmiljoona kappaletta. Myös Paperikauppias-lehden mukaan jojoja oli tarjottu myyntiin alan liikkeisiin jo vuoden 1931 syksynä, mutta silloin vielä ne eivät olleet herättäneet kiinnostusta. Vasta kun jojot olivat nousseet maailmalla suosioon, ne alkoivat mennä kaupaksi myös Suomessa. Lehti toivoi suosion jatkuvan: ”Toivokaamme vaan, että innostusta riittää ja että siitä tosiaankin sukeutuu jatkuvasti hyvä myyntiartikkeli paperikauppiaille.” Osa suomalaisten lehtien kirjoittajista oli toiveikkaita menestyksen jatkumisesta, mutta osa povasi nopeaa loppua jojobuumille.

Kansan Lehden piirros jojomestareista 19.11.1932. Lähde historiallinen sanomalehtikirjasto.

Lontoossa oli järjestetty maailmanmestaruuskilpailut, mutta Suomessakin järjestettiin jojokilpailuja – ainakin paikallisella tasolla. Esimerkiksi Vasabladet uutisoi 20.10.1932 ruotsinkielisessä tyttölyseossa järjestetystä kilpailusta. Ainakaan tuossa kilpailussa ei tehty erilaisia jojotemppuja vaan kilpailu perustui kelaustoistojen määrään. Voittaja Vera Åberg kelasi jojoa 1252 kertaa ja muutkin parhaat pääsivät selvästi yli tuhannen kelauksen lukemiin.

Paljon vaatimattomampia tuloksia saatiin Jyväskylän Uimaseuran karnevaalien jojokilpailussa. Syyksi todettiin se, että ”[k]ilpailuvälineet eivät olleet parhaimpia”. Voittaja, rouva Lahtinen, kelaili jojoa 132 kertaa kahdessa minuutissa. Parhaat saivat kuitenkin palkinnoiksi kahden käden jojot, ”joilla pelaaminen vaatii atleetin voimat.” (Sisä-Suomi 22.11.1932.)

Jojokilpailut ilmestyivät seurojen ja yhdistysten tapahtumien lisäksi vähäksi aikaa erityisesti ravintoloiden ohjelmatarjontaan (HS 8.10.1932; Käkisalmen Sanomat 13.10.1932; Satakunnan Kansa 13.10.1932; Suomen Sosialidemokraatti 21.10.1932).  Syynä tähän oli jojon pompottelun performatiivinen ja osallistava luonne. Kilpailun etenemistä oli helppo seurata yleisöstä ja jokainen pystyi itsekin kokeilemaan, kuinka hyvin kelailusta suoriutui.

Ilmoitus tanssiaisista ja jojokilpailusta Suomen Sosialidemokraatissa 21.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Lehdissä julkaistiin tietoja myös kestävyysennätyksistä. Uudenkaupungin Sanomat uutisoi 25.10. littoislaisesta Pentti Ahosta, joka oli nykäissyt ”rullaa käteensä saakka 17,510 kertaa.” Ahonen oli aloittanut urakkansa seitsemältä illalla ja lopettanut yöllä kello 1.30. Lehden kotikaupungin senhetkinen ennätys oli paljon matalampi, 3100, ja lehti esittikin uutisensa lopussa vetoomuksen: ”Uudenkaupungin ennätystä on nopeasti nostettava.”

Aina kaikilla kisailijoilla ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Turun Sanomat kertoi 30.10., että lukijat olivat lähettäneet lehteen tietoja lukuisista jojon pompottelun ennätystuloksista. Tuloksia ei kuitenkaan voinut pitää kirjaimellisesti yhteismitallisina, koska osa oli käyttänyt pompottelussa jojoja, joiden narut olivat normaalia mittaa, yhtä metriä, huomattavasti lyhyempiä. (Narun pituuden vaikutuksista ks. myös Iisalmen Sanomat 11.10.1932.)

Jojottelu saattoi häiritä myös muuta kilpailemista. Pargas Kungrörelse julkaisi 23.11.1932  jutun siitä, miten Unkarissa jalkapallo-ottelussa puolustajapelaaja oli alkanut tehdä kesken kaiken jojotemppuja, joita yleisö oli alkanut seurata ottelun sijaan.

O.Y. Huonekalutehdas ja Sorvimon ”Yo-Yo”-mainos Turun Sanomissa 16.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Suomessa keskusteltiin 1930-luvun alussa kotimaisen tuotannon edistämisestä ja toisaalta suomalaisten tuotteiden viennistä ulkomaille. Taloudellisesta lamasta oli päästävä ylös. Jojokin näyttäytyi tässä keskustelussa yhtenä puutavarateollisuuden potentiaalisena vientituotteena, jota olisi ollut mahdollista kaupata esimerkiksi Iso-Britanniaan ja Ranskaan (Pohjois-Savo 5.11.1932). Turunmaa-lehden uutisen 20.10.1932 mukaan edellisessä kirjoituksessa esitelty raunistulalainen Huonekalutehdas ja Sorvimo oli hankkinut kaksi uutta sorvia, joiden avulla se pystyi valmistamaan jopa kymmeniä tuhansia jojoja päivässä, erityisesti Britannian vientiä varten. Marraskuun lopussa Lauttakylä-lehti puolestaan kertoi, että ”Ruotsissa on nyt jouduttu oikein perusteellisesti tämän vimman valtaan.” Ruotsiin oli lehden mukaan palkattu jojospesialisti opettamaan harrastajia, jotka välittävät tietoa eteenpäin luennoilla ja näytöksissä. Lehdissä puolestaan oli alettu julkaista jojo-osastoja. Lauttakylä-lehti mainitsi myös, että muualla buumi oli jo menossa ohitse ja että Suomessa Tornator olisi jo lopettanut jojojen valmistamisen.

Karjalainen-lehden mainoksessa 15.10.1932 viitattiin myös jojon suomalaisuuteen ja 200 hengen tehtaaseen. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Hyvä esimerkiksi kotimaisuus- ja vientikeskustelun kansanomaisemmasta versiosta on ”Reservikorpraalin” pakina Satakunnan Kansassa 5.11.1932. Siinä maalailtiin tilannetta, jossa kuvitteellinen kansanedustaja Lapikainen oli poikennut kotiseudulleen Tuohiniemeen eduskunnan ollessa lomalla. Tuohiniemi-niminen paikka löytyy Köyliöstä, joten sen verran ainakin kirjoittaja yhdisti tarinaansa todelliseen Satakuntaan.

Samaan aikaan Lapikaisen kotikäynnin kanssa maassa vietettiin kotimaista viikkoa, kotimaisen työn ja tavaran kampanjaa. Pakinassa viitattiin viikolla ilmeisesti Venäjän vallan aikana vuonna 1912 perustetun Kotimaisen Työn Liiton järjestämiin Suomalaisiin viikkoihin, joilla pyrittiin edistämään kotimaista teollisuutta.

Pakinassa Tuohiniemen paikallisasukas Tahvo tuli kansanedustajan kotiin kyläilemään. Tahvokin halusi tietää lisää kotimaisesta viikosta, jota hän piti tärkeänä. Hän ei kuitenkaan meinannut saada kansanedustajan huomiota, kun Lapikainen ja hänen vaimonsa kilpailivat intensiivisesti keskenään, kumpi pariskunnasta saisi pomputettua jojoa enemmän. Tahvo yritti avata keskustelua huonolla menestyksellä. Kansanedustaja jatkoi pelaamista:

”— Jo-jo, murahti Lapikainen, muljautti hätäisen silmäykseen Tahvoon ja jatkoi narun päässä olevan rullan hypyttämistä, sekä höpisi jotakin itsekseen. Lapikaisen Maija seisoi perimmäisen akkunan ääressä ja heiputti samanlaista vehjettä kuin hänen aviopuolisonsakin.”

Tahvo luuli herrasväen valmistavan pikilankaa. Sitten kun hän totesi, ettei siitä ollutkaan kyse, hän piti molempia seonneina. Lopulta Tahvoa valistettiin asioiden todellisesta pelillisestä luonteesta, mutta hän alkoi epäillä, että rullia tuodaan ulkomailta ”ja vastalahjaksi ulkomaille kieritetään meidän vähiä markkojamme”. Kansanedustaja Lapikainen rauhoitteli, että huoleen ei ollut aihetta: ”Kyllä nämä rustingit ovat suomalaista tevollisuutta. Lankarullatehtaassa niitä pyöritetään oman maan tarpeiksi ja viedään vielä laivalasteittain ulkomaillekin. […] Heruu siinä kerrakseen miljoonia meidän köyhään maahamme.”

Tahvokin sitten asiasta innostui. Seuraavana päivänä hän meni kaupunkiin myymään kananmunia ja osti saamillaan rahoilla 12 jojoa, yhden jokaiselle perheenjäsenelleen. Tähän kaupunkireissuun valistava tarina jojojen merkityksestä kansantaloudelle päättyi.(Satakunnan Kansa 5.11.1932.)

Liitto-lehden mainoksen 3.11.1932 mukaan ”Yo-Yo” oli hyvää ajanvietettä mutta Saimaa-tupakan polttaminen vielä parempaa. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Sosiaalihistorioitsija Riitta Matilainen (2017, 61) on kirjoittanut taloudellisesta nationalismista, ajattelutavasta, joka oli esimerkiksi suomalaisten rahapeliorganisaatioiden, Raha-automaattiyhdistyksen ja Veikkauksen, perustamisen taustalla. Kotimaisten rahapeliorganisaatioiden tarvetta perusteltiin muun muassa sillä, etteivät suomalaisten rahat joutuisi ulkomaille tai ulkomaalaisten käsiin. Sama taloudellinen nationalismi näkyi 1930-luvulla myös monen muun tuotteen yhteydessä, esimerkiksi kotimaisten pelituotteiden mainoksissa. 

Monessa lehdessä herättiin ennen pitkää siihen, ettei jojo sittenkään ollut suomalainen keksintö. Itse asiassa oli vaikea hahmottaa, milloin ja missä se oli keksitty, koska samanlaisesta leikkikalusta löytyi kuvia jo antiikin Kreikan maljakoista. Tästä syystä jojokuumeen aikana jojo esiteltiin myös aikoja ja yhteiskuntaluokkia lävistäneenä leikkivälineenä (TS 30.10.1932). Teollisen käänteen ohella lehdissä julkaistiin artikkeleita, joissa käsiteltiin laajemmin leikkivälineen vuosituhantista historiaa.(TS 6.11.1932; Kansan Lehti 19.11.1932; Björneborgs Tigning 1.11.1932).

Jojon historiaa käsitelleissä lehtijutuissa viitattiin erityisesti siihen, miten se oli yleistynyt Ranskan vallankumouksen aikaan 1700-luvun lopulla. Uusimaa-lehden jutussa 27.10. oli kuvituksena Élisabeth Vigée Le Brunin maalaus Marie Antoinetten ja Ludvig XVI:n pojasta prinssi Louis Charlesista jojon kanssa noin vuodelta 1790. Sittemmin on tosin kyseenalaistettu, onko teoksen tehnyt taitelija mme Vigée Le Brun ja onko malli prinssi.

Kuva Wikimedia Commons.

Maalauksessa oletetusti jojottelevan prinssin elämä päättyi traagisesti vain 10-vuotiaana vallankumouksen aikaan 1795, ei tosin väkivaltaisesti vaan imusolmuketuberkuloosin takia. Ranskan vallankumousta käsittelevän historiatarinan esittely mahdollisti senkin takia vuonna 1932 rinnastuksen ja pohdinnan siitä, oliko jojokuume merkki vaikeiden ja epävakaiden aikojen tulosta (Uusimaa 27.10.1932). 1930-luvun alun taloudellinen lama ja poliittiset levottomuudet vertautuivat Ranskan vallankumouksen käänteisiin.

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

A Brief History of Yo-Yo, http://www.yoyomuseum.com/museum_view.php?action=profiles&subaction=yoyo_tom Haettu 19.1.2022.

Browne, Richard J. & M. C. Davis (1953). “Goethe and the Yo-Yo.” Modern Language Quarterly (1953) 14 (1): 98–101, https://german.washington.edu/sites/germanics/files/documents/newsletters/ddmlq_14_1_98.pdf

Klistoff, Alysa J. (2007). Weapon, Toy, Or Art? The Eskimo Yo-Yo As A Commodified Artic Bola And Marker Of Cultural Identity. Thesis (M.A.), University of Alaska Fairbanks, 2007, http://hdl.handle.net/11122/8567

Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3282-6

Murfin, Brian (2012). “Exploring the Yo-Yo: Filipino Physics Fun.” Science Activities, 49:1, 29-35, DOI: 10.1080/00368121.2011.591449

Männistö-Funk, Tiina (2008). ”Säveltulva kaupungissa – Gramofonimusiikkki uudenlaisena kaupungin äänenä ja makukysymyksenä Helsingissä 1929.” Ennen ja nyt, Vol 8 Nro 3–4 (2008): Aistien urbaania historiaa, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108414/63424  

”corona-innostus on rakkaassa kaupungissamme saavuttanut tavattoman laajuuden” – Koronan leviäminen Suomeen Turusta 1926

Tällä kertaa menen digitoitujen lehtiaineistojen lillukanvarsiin asti, mutta matka suomalaisessa ja turkulaisessa pelihistoriassa jatkuu. Pysähdyspaikkana on korona.

Turun Sanomat 1.3.1927 kertoi koronapelin yleistymisestä. Kuvat: Historiallinen sanomalehtiarkisto.

Samoihin aikoihin 1920-luvun lopulla, kun peliautomaatit tulivat Suomeen, myös toinen peliuutuus alkoi valloittaa maatamme. Turkulainen O.Y. Huonekalutehdas ja Sorvimo alkoi syksyllä 1926 valmistaa Nippa- eli Corona-pelilautoja ja puisia nappuloita. Tai ei se tarkalleen ottaen turkulainen ollut, vaikka turkulaiseksi monesti mainoksissa itseään tituleerasi. Yritys sijaitsi Maarian pitäjän puolella, Raunistulassa tai vielä tarkemmin Lonttisissa osoitteessa IV Linja 12. Nykyään tuon linjakadun nimi on Airikinkatu.

Aluksi peliä, jota myös pöytäbiljardiksi kutsuttiin, pelattiin lähinnä sormilla nippailemalla tai ”näppäämällä” (TS 1.3.1927). Lyöntikepit tulivat mukaan myöhemmin. Pelilaudan pohjaosa oli tehty vanerista ja reunat paksummasta puusta. Vaneri oli puuteollisuusinnovaatio, joka oli lyömässä sekin itseään läpi yhä laajemmin ja vaneritehtaita perustettiin eri paikkoihin. Vaneria käytettiin myös muiden pelien, kuten jyväskyläläisen Juho Jussila Oy:n Fortuna-pelien tekoon. Jussila aloitti Fortuna-pelien tekemisen niin ikään vuonna 1926 (Jussilan verkkosivut). Nykyisin juuri Jussila on tunnettu myös koronapelien valmistajana, mutta Jussila aloitti koronapelien valmistuksen vasta 1944, melkein 20 vuotta Huonekalutehdas ja Sorvimoa myöhemmin. Tosin peli oli Jussilan tuoteluettelossa mainittu jo aiemmin, ja toisaalta säännöllinen valmistus käynnistyi vasta 1950-luvulla (Raitanen 2011, 58). Puuteollisuusyritysten lisäksi myös näppärät tee-se-itse-puusepät ovat kautta vuosikymmenten koronapelejä tehneet omaan käyttöönsä.

Korona oli sukua muun muassa intialaisen Carrom-pelille sekä muun muassa sen kanadanranskalaisille varianteille, joita ilmeisesti alkoi kehittyä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sukulaispeleissäkin käytettiin puisia nappuloita ja lautoja, ja nappuloita pyrittiin ampumaan käsin tai erilaisia keppejä käyttäen pelilaudan keskustassa tai kulmissa sijainneisiin koloihin.

Koronapeli (tai Couronne) levisi ensin Euroopassa ja Ruotsin ja Tukholman kautta Suomeen (ruotsalaisista lehdistä löytyy jo joitakin pelin myynti-ilmoituksia joululta 1925). Ruotsista, Suomesta ja ehkä Pohjanmeren rannikkokaupungeista päätyi myös Baltian maihin, joissa niissäkin se aiheutti villityksen. On sanottu, että peli olisi levinnyt Baltiaan erityisesti merimiesten mukana, koska peliä pystyi pelaamaan myös laivoilla. Pekka Linnainen on Estofennia-verkkojulkaisussa käsitellyt perusteellisesti koronapelin leviämistä ja vaiheita erityisesti Virossa, mutta myös Suomessa. Hän on todennut, että Göteborgissa koronaa pelattiin lehtitiedon mukaan jo vuonna 1923. Vuoden 1926 syksyllä korona villitsi tukholmalaisia.

Linnaisen tekstistä voi lukea myös muun muassa koronan suomalaisista mestaruuskisoista, joita järjestettiin ainakin 1928–1930. Tässä blogikirjoitukseen sivuan myös noita kilpailuja, mutta tarkastelen koronanpelinkin historiaa jälleen turkulaisten silmälasien läpi ja keskityn erityisesti Huonekalutehdas ja Sorvimo -yrityksen peliliiketoimintaan 1920–1930-luvuilla.

Kun Huonekalutehdas ja Sorvimo aloitti koronapelien valmistuksen 1926, se oli yrityksenä aivan tuore, mutta jatkoi itse asiassa aiempia toimintoja. Raunistulassa osoitteessa IV Linja 12 oli 1910-luvulta lähtien toiminut Huonekalutehdas Koivu, mutta syyskuussa 1926 sen toimi- ja tuotantotilat myytiin Laine ja Kumppanit -nimiselle yritykselle, joka oli eräiden lehtitietojen mukaan perustettu 1917. Uusi omistaja käynnisti Raunistulassa tehdastilojen laajennuksen ja peruskorjauksen.(TS 26.8.1926; Uusi Aura 18.9.1926; Kauppalehti 20.9.1926.) Jo samassa kuussa Laineen ja Kumppaneiden toimintaa jatkamaan perustettiin O.Y. Huonekalutehdas ja Sorvimo, jonka toimitusjohtaja oli aluksi Kustaa Emil Hongisto, mutta pian toimitusjohtajaksi vaihtui Oskar Paasikivi (Suomen Kaupparekisteri 1926; Rakennustaito 5.2.1927). Hän oli jo alusta mukana yhtiön hallituksessa ja sittemmin toimi muun muassa yritystä edustaen tuomarina koronapelin SM-kisoissa. Myöhemmin yritykset toimitusjohtajat vaihtuivat vielä pariin otteeseen (Kaupparekisteri 1930; 1932; 1933; 1935; 1938). Paasikivi oli aktiivisesti mukana myös Maarian kunnallispolitiikassa ja toimi esimerkiksi vuosina 1927–1943 kunnallislautakunnan esimiehenä eli kunnanhallituksen puheenjohtajana (Kaukovalta & Kaukovalta-Kaila 1950, 186).

En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt tietoa, että koronapelejä olisi valmistettu ennen uuden yrityksen perustamista. Onkin ehkä luontevaa, että nimenomaan uuden yrityksen puitteissa alettiin laajentua ja kokeilla erilaisilla ja erihintaisilla puusta ja vanerista valmistetuilla tuotteilla. Ja samoihin aikoihin uuden yrityksen aloittamisen kanssa syyskuussa 1926 Turussa päättyi huonekalutehtaissa toukokuusta asti ollut lakko, joten senkään takia välttämättä ei mitään kummempia uutuuksia ollut päästy ennen syksyä valmistamaan (Uusi Aura 19.6.1927).

Kuva koronapelin mainoksesta Turun Sanomat 22.12.1926.

Yhtiö mainosti jo jouluna 1926, että Corona oli saavuttanut suuren suosion (esim. TS 22.12.1926). Paikallista menekkiä varmaan oli jo ollutkin, mutta laajempaan tietoisuuteen Suomessa korona nousi seuraavina vuosina. Monessa mukana ollut helsinkiläinen urheilutoimittaja Yrjö Halme eli nimimerkki ”Uppercut” pelasi uutuuspeli koronaa Suomen Kuvalehden humoristisessa ja leikillisessä jutussa (Halmeesta ks. Arponen 1997). Juttu ilmestyi 7.5.1927 lehden ajanvietesivulla, jota toimitti ”Veli Giovanni” eli Hillari Johannes Viherjuuri. Hän toimitti myös pilalehtiä ja oli julkaissut muutamia kirjoja, joissa käsiteltiin pelejä ja pelien tekemistä (niistä lisää ehkä jossain myöhemmässä kirjoituksessa).

Suomen Kuvalehti 7.5.1927. Kuvat: Historiallinen sanomalehtiarkisto.

Suomen Kuvalehden artikkelissa vertailtiin muun muassa pelin turkulaisia ja helsinkiläisiä sääntöjä, jotka poikkesivat hiukan toisistaan. Jutussa käytiin ensin läpi helsinkiläinen peliversio, jossa nappulat olivat aloituksessa keskiympyrässä ja sitten viitattiin lyhyesti turkulaiseen versioon: ”Turkulaista peliä emme rohkene mennä ensinkään selittämään. Pyydämme jotakuta ehtaturkulaista lähettämään meille turkulaisen pelin säännöt. Sen verran rohkenemme sanoa, että turkulaisessa pelissä pannaan nappulat vastapuolen sivulle.” Jutun yhteydessä oli myös kuva erilaisista alkuasetelmista. (Suomen Kuvalehti 7.5.1927.)

Turun Sanomat oli jo aiemmin keväällä 1.3.1927 esitellyt sääntöjä. Turun Sanomissa oli esitelty nimenomaan sellaista peliversiota, johon Suomen Kuvalehdessä viitataan turkulaisina sääntöinä. Turun Sanomat oli myös intoillut pelin monipuolisuudesta: ”Kuten alusta huomautimme, on corona-peli jännittävää, innostavaa ja kehittävää. […] corona-innostus on rakkaassa kaupungissamme saavuttanut tavattoman laajuuden ja toisinaan tapaa oikeita corona-pelitaitureitakin sen harjoittajain yhäti tihenevistä riveistä.”(TS 1.3.1927.)

Koronan menekin edistämisessä näytti olevan muutamia keskeisiä tahoja, jotka osittain kietoutuivat juuri koronaa Suomen Kuvalehdessä pelanneen Yrjö Halmeen ympärille 1920-luvun lopulla. Halme kirjoitteli koronasta ja oli mukana järjestämässä pian keväällä 1928 myös pelin SM-kilpailuja, joissa peliä pelattiin sekä sormilla nippailemalla että kepeillä. Aiemmin mainittujen turkulaisten ja helsinkiläisten sääntöjen sijasta kilpailussa oli kolmas pelitapa, jossa alkuasetelmassa puiset pelikiekot kasattiin kuuden nappulan keoiksi pelilaudan keskiympyrään. Kilpailun virallisena järjestäjänä toimi vuonna 1927 aloittanut Lukemista Kaikille -lehti (johon Halme kirjoitteli säännöllisesti ja jonka kustantajan Ilmarisen toimitusjohtaja Halme oli) ja palkintoja olivat lahjoittaneet helsinkiläinen urheiluvälineliike Suomen Urheiluaitta (jonka Halmeen veli, sisällissodan aikana ammuttu Juho oli perustanut) sekä Huonekalutehdas ja Sorvimo. Nuo samat tahot järjestivät mestaruuskilpailun tosiaan ainakin kolme kertaa.

Ensimmäisenä kilpailuvuonna 1928 osallistujia oli noin kolmekymmentä. Suuri osa osallistujista oli miehiä, mutta mukana oli myös joitakin naisia, ja vaikka peliä pelattiin eri sarjoissa, sarjojen voittajat pelasivat myös toisiaan vastaan. Ensimmäisenä vuonna naisten sarjan voitti turkulainen Ester Gestrin ja miesten sarjan Suomen Voimailulehden ilmoitusmestari Uno Soljo. Osallistujia oli naisten sarjassa kolme, miesten keppisarjassa 8 ja miesten nippailusarjassa 15. Yrjö Halme selosti kattavasti kilpailun vaiheet Lukemista Kaikille -lehdessä 21.4.1928. Viikkoa myöhemmin lehdessä julkaistiin vielä kuvia kisasta ja osallistujista.

Lukemista Kaikille -lehti julkaisi 28.4.1928 vielä kuvia kilpailuista. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Myös Nyrkkeilyliiton julkaisema Suomen Voimailulehti kirjoitti 30.4.1928 kisasta, koska oma työntekijä oli pärjännyt siinä: ”Lopulliseksi voittajaksi pääsi tämän miesten lehden ilmoitusmestari Uno Soljo, jonka hermot kestivät kilpailun kiitettävällä tavalla. Nippapeli onkin hermo-urheilua ja voidaan sitä kilpajännityksensä vuoksi verrata mihin urheilulajiin tahansa.”

Kilpailujen kuvauksissa keskeistä oli nimenomaan pelaajien rauhallisuuden tai hermostuneisuuden käsittely. Samaten moisten peliuutuuksien yhteydessä arvioitiin niiden suhdetta urheiluun.

Vuonna 1929 nippapelin mestaruuskisoissa Helsingin Poliisimaneesissa oli mukana jo selvästi enemmän osallistujia, 86 miestä ja 9 naista. Sarjojen parhaille oli luvassa järjestäjien lahjoittamia kiertopalkintoja ja hopealusikoita. Kolme nopeinta voittoa napannut sai palkinnoksi vielä Huonekalutehtaan ja Sorvimon tekemän keinutuolin (HS 29.3.1929).

Tällä kertaa Yrjö Halme raportoi kisasta urheiluaiheiseen Miesten Lehteen ja kuvasi esimerkiksi kisan huipentumaa, miesten ja naisten sarjan voittajan välistä kamppailua, josta siitäkin tuli selostusten keskeinen aihe:
”Levänneenä hän [neiti Impi Ravinen] asettautui [Birger] Sjöbergiä vastaan loppuotteluun. Sjöberg näytti selvästi väsyneeltä. Pingottuneet hermot pettivät nyt, kun vielä olisi tarvinnut vähän kiristää. Ja niin tapahtui sellainen ihme, että neiti Ravinen päitti miehen ja ylivoimaisesti. Neiti Ravinen pelaa vasemmalta puolelta ja siioitteli taitavasti nippoja pusseihin niin, että kun peli päättyi, oli Sjöbergiltä jäänyt laudalle 13 nippaa.” (Miesten Lehti 1.4.1929.)

Miesten Lehdessä 1.8.1928 oli julkaistu myös koronapelin mainos, jossa todettiin, että ”hento tyttö voi voittaa väkevänkin miehen”. Sama mainos julkaistiin myös keväällä 1929 koronan sääntökirjan kannen sisäsivulla. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Lukemista Kaikille -lehti yritti organisoida myös nippapelikerhon perustamista Suomeen syksyllä 1929, mutta yksittäisen uutisen jälkeen asiasta ei sen koomin kirjoiteltu (Lukemista Kaikille 19.10.1929). Seurat ja harrastusporukat järjestivät lisäksi omia kilpailujaan (ks. esim. Merimiehen Ystävä 1.9.1927; Sosialisti 17.4.1928; Savo 7.4.1929; 6.12.1929; Aamulehti 27.11.1930; Asemamies 1.5.1931). Ja ainakin yksittäiset pelaajat kilpailivat toistensa kanssa rahapanoksin. Ylioppilaslehdessä 10.3.1928 nimimerkki Teinin pakinassa oli kuvaus rahapelaamisesta:

””Taas pinna puttaan! – Kiva peli tämä corona! – Ja taas meni pinna – ja taas! ahah! menipä möykkykin, siinäs sait.” Meitä on kaksi sahuria, jotka opiskelemme corona-pelin ääressä. Sen niminen syntipukki meidän osakunnassa nyt on, kun suuremmat paheet, nim. viinan juonti ja kortin lyönti ovat kiellettyä hedelmää ja ping-pongi on jo ratki vanhentunut. […] ”Jeh! Sooli tiärämmä sellaanen puhet, notta markka ja pinna. Jeh! Rahat tänne!””(Ylioppilaslehti 10.3.1928.)

Pakinassa opiskelijat haaveilevat uuden ylioppilaskunnan perustamisesta ja päättävät saman tien luoda sen osakeyhtiöksi, Osakeyhtiö Kruunuhaan Uudeksi Ylioppilaskunnaksi. Kirjoituksesta käyvät ilmi myös koronapelin elementeille annetut nimitykset. Pienempi pelikiekko ei ole nyt nimeltään nippa vaan pinna, suurempi kiekko on möykky ja kolo, johon pinnoja lyödään, on nimeltään putta.

Kolmantena SM-kilpailuvuonna keväällä 1930 osallistujia oli jo yli sata. Huonekalutehdas ja Sorvimo oli kahdenkymmenen kilpailulaudan lisäksi lahjoittanut palkinnoksi tälläkin kertaa keinutuolin, joka yleisön huutoäänestyksen jälkeen annettiin kolmanneksi miesten sarjassa sijoittuneelle Leo Piikille, ilmeisesti koska hän oli pelityylillään saanut yleisön sympatiat puolelleen. Lukemista Kaikille -lehden kilpakuvauksessa kerrottiin, miten tällä kertaa miesten sarjan voittaja oli kukistanut loppuottelussa naisten sarjan voittajan. (HS 23.4.1930; Lukemista Kaikille 17.5.1930.)

Kolmen vuoden jälkeen mestaruuskilpailu-uutisointi loppui. Kenties kilpailun alkuperäiset järjestäjät eivät saaneet enää itselleen lisäarvoa kilpailuista. Peli oli jo levinnyt eri puolille ja arkipäiväistynyt, mutta se ei välttämättä enää mennyt kaupaksi alkuvuosien tapaan, kun pelejä oli jo kaikkialla ja niitä näppärimmät saattoivat valmistaa myös itse.

Tätä ennen, vuoden 1929 alkupuolella Yrjö Halme oli laatinut myös koronan sääntö- ja ohjekirjan, jonka Lukemista kaikille -lehti julkaisi. Kirjasessa kuvattiin pelisääntöjä ja erilaisia pelitapoja. Sääntökirjassa annettiin ohjeita myös pelilaudan liukastamiseen. Jos nuoremman sukupolven pelaajat – kuten minä itse – ovat tottuneet käsittelemään koronalautaa perunajauhoilla, niin vuoden 1929 ohjeissa vastaavaa liukuefektiä tavoiteltiin suosittelemalla laudan vahaamista tai pesemistä spriillä. Sääntökirjassa esitettyjä ohjeita käytettiin myös mestaruuskilpailuissa 1929 ja 1930. Sääntökirjan viimeisillä sivuilla mainostettiin sekä Nippaa että Fortunaa, kahta Suomessa valmistettua peliä. ”Nippa on kotipelien kuningas, mutta kuningatar on Fortuna”, todettiin takakannessa Suomen Urheiluaitan mainoksessa.(Halme 1929.)

Palataan takaisin pelin turkulaiseen valmistajaan. Joulukuussa 1927 Huonekalutehtaan ja Sorvimon kuivatusuunissa oli tulipalo, mutta ilmeisesti se ei juuri vaikuttanut tuotantoon (Uusi Aura 10.12.1927; Avustaja 1.5.1928). Varhaisissa ilmoituksissa Huonekaluliike ja Sorvimo kauppasi koronapelejä 75 markan hinnalla, mutta Suomen Kuvalehden jutussa toukokuussa 1927 mainittiin Suomen Urheiluaitan myyvän peliä 105 markalla. Tosin turkulainen U. E. Viljanen, jonka liike sijaitsi osoitteessa Rauhankatu 22 ja jolla oli kaupungissa ensin puusepänliike ja sitten huonekalu- ja autokoritehdas, kauppasi pelejä ”suoraan verstaalta” vielä halvemmalla, 55 markan hintaan (TS 1.3.1927. Viljasen liikkeestä ks. myös TS 19.7.1927; Suomen Liikekalenteri 1928-1929). Viljasen liike mainosti koronapelejä ainakin vielä vuoden 1927 lopulla:

Huonekalu- ja Autokoritehdas U. E. Viljanen Turusta mainosti erityisesti muita tuotteita mutta mainitsi erikoisalakseen myös ”hyviksi tunnustetut Coronapelit.” Uusi Aura 6.11.1927. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Pelejä myytiin helsinkiläisen Urheiluaitan lisäksi muissakin urheiluvälineliikkeissä ympäri Suomen sekä paperi- ja kirjakaupoissa sekä lelukaupoissa ja tavaratalojen leluosastoilla. Peliä mainostettiin erityisesti joulun aikoihin. Muutamassa vuodessa pelit levisivät yksityiskotien lisäksi yhdistyksille ja seuroille niiden illanviettoihin, klubihuoneistoihin ja sotilaskoteihin (Keskisuomalainen 29.9.1928; Suomen Sotilas 13.10.1928).

Huonekalutehdas ja Sorvimo myi koronalautojen lisäksi myös irtonappuloita peleihin sekä joitain muita pelituotteita, kuten krokettipelejä. Kaiken kaikkiaan yritys kuitenkin keskittyi muihin tuotteisiin, huonekaluihin, sisustuskokonaisuuksiin ja sorvattuihin koriste-esineisiin. Vuonna 1930 yritys perusti ensin myymälän Turkuun Linnankadulle ja sitten Tampereelle Pellavatehtaankadulle (Uusi Aura 25.5.1930; Poliisimies 10.7.1930). Yhtiö oli edellisenä vuonna osallistunut myös Samppalinnanmäellä järjestettyjen ensimmäisten Turun messujen – jotka ovat kuuluisia muun muassa Alvar Aallon ja Erik Bryggmanin suunnittelemista paviljongeista ja muusta toteutuksesta – huonekaluvalmistajien yhteiseen näyttelyyn (HS 12.6.1929). Yritys pyrki kauppaamaan tuotteitaan myös ulkomaille ja osallistui kotimaan messujen lisäksi myös vuodesta 1931 eteenpäin ulkomaisiin myyntinäyttelyihin ja liittyi mukaan suomalaisiin vientiorganisaatioihin. Ja sisustipa yritys kieltolain kumoamisen jälkeen Turussa huhtikuussa 1932 avatut kolme Alkon liikehuoneistoa (TS 23.3.1932) sekä osallistui 1933 valmistuneen Paimion parantolan toteutukseen sisustamalla suuren eteishallin (TS 19.2.1933).

Huonekalutehdas ja Sorvimo mainosti koronapelejään eli nippapelejä Lukemista Kaikille -lehdessä vielä 10.1.1931. Mainoksessa käytettiin samaa kuvaa kuin aiemmin. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Suomen puusepänteollisuuden historiaa tutkinut Minna Sarantola-Weiss on todennut, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjän kaupan katkettua kotimaan markkinat korvasivat ensin viennin. Kotimarkkinateollisuutta suojeltiin esimerkiksi tullien avulla. Vilkas rakennustoiminta loi kysyntää ja erityisesti työväestön suhteellinen elintaso nousi, jolloin rahaa jäi myös kuluttamiseen ja kulutustavaroihin. 1920-luvun lopun lama näkyi puusepänteollisuudessa puolestaan pienellä viiveellä ja vuosi 1929 oli alan paras tulosvuosi. Sen jälkeen rakennustoiminnan aallonpohja ja kuluttajien talouden järkkyminen vaivasi puusepänteollisuudessa. Noususuhdanteen aikana myös moni yritys oli pahasti velkaantunut, koska oli ostanut uusia koneita lainarahalla. Laman aikana myyntihinnat laskivat ja yritysten konkurssipesien realisointi laski hintoja entisestään. Muun muassa näistä syistä uusia markkinoita etsittiin ulkomailta, esimerkiksi Englannista, jossa lama ei vaivannut yhtä paljon kuin muualla. Kilpailu oli kuitenkin erittäin kovaa, ja monissa maissa oltiin esimerkiksi sarjatuotannossa Suomea edellä.(Sarantola-Weiss 1995, 74–78.)

Huonekalutehtaan ja Sorvimon pelituotteet olivat näytteillä ulkomailla yhtiön muiden tuotteiden ohella, esimerkiksi vuoden 1931 näyttelyissä Leipzigissa ja Utrechtissa. Pelit eivät ilmeisesti herättäneet samanlaista huomiota kuin muut tuotteet, kuten visakoivuiset koriste-esineet.(Suomen Ulkomaankauppa 9.1.1931; 27.3.1931; 14.8.1931; Ajan Sana 10.1.1931; TS 30.8.1931.) Koronapelit pysyivät kuitenkin yrityksen valikoimassa sen toiminnan loppuun 1930-luvun puolivälissä. Toiminnassa nimittäin alkoi olla hankaluuksia, niin kuin monella muullakin alan yrityksellä.

Huonekalutehdas ja Sorvimon mainos, jossa on piirroskuva myös yhtiön tuotantotiloista. Mainoksessa ei mainita pelejä vaan sen sijaan kehutaan ”kauniita visateoksiamme, jotka ovat löytäneet tiensä koristeina lukuisiin ulkomaalaisiinkin koteihin. Turunmaa 5.9.1931. Sama mainos julkaistiin myös Herättäjä-lehdessä, jossa oli myös yhtiön mainoksia.

Huonekalutehdas ja Sorvimo oli laajentunut 1930-luvulla kenties liikaakin ja ulkomaan vienti osoittautui vaikeaksi ja tappiolliseksi. Jo vuonna 1932 yhtiö sulki Tampereen myymälänsä ja siirsi Turun myymälänsä Linnankadulta Humalistonkadulle (Aamulehti 15.4.1932; 1.6.1932; TS 5.6.1932). Seuraavan vuoden syksynä myös Humalistonkadun myymälä lopetettiin (Uusi Aura 8.10.1933). Vuonna 1934 yritys alkoi myydä huonekalujaan ja raaka-ainevarastojaan sekä sahanpurua ja sorvauslastua ja ilmoitti huonekalujen valmistuksen lopettamisesta (HS 13.2.1934; TS 21.3.1934; TS 15.4.1934; Uusi Aura 15.4.1934; Sosialisti 19.5.1934; Sosialisti 26.5.1934). Sosialisti-lehti uutisoi 16.6.1934, että Huonekalutehdas ja Sorvimo oli irtisanomassa kaikki 70 työntekijäänsä, koska ulkomaanvienti oli osoittautunut kannattamattomaksi.

Kun yritys lopetti taloudellisten vaikeuksien jälkeen, niin varastojen loppuunmyynneissä oli huonekalujen ja puutavaran lisäksi myös kroketteja ja koronapelejä sekä kolmatta pelituotetta, jojoa, josta kerron enemmän seuraavassa blogikirjoituksesta. (Uusi Aura 6.9.1935). Jojojen avulla Huonekalutehdas ja Sorvimo oli hakenut uutta potkua liiketoimintaansa syksyllä 1932.

Kun yritys lopetti toimintansa Raunistulassa, irtaimiston lisäksi myös sen kiinteistöt myyntiin (TS 23.9.1935). Samassa osoitteessa toimi sittemmin useita yrityksiä, erityisesti A. Poikolaisen veneveistämö, jolla oli sama puhelinnumero kuin aiemmilla huonekaluyrityksillä sekä O. Laineen auto- ja moottoripyöräkorjaamo, Balmoral Export Oy kivihiomo, S. Tuomisen maalaamo, Sandellin vaatturinliike sekä Turun korumetalli taidetakomo (TS 28.2.1937; TS 24.12.1938; Suomen Liikekalenteri 1.1.1938 ja toinen sivu; TS 25.5.1939). Tontilla oli tehdasrakennusten lisäksi myös asuntoja. Koronapelejä ja muita puisia pelejä valmisti 1930-luvun lopulla jo useampi suomalaisyritys (Sininen kirja: Suomen talouselämän hakemisto 1.12.1939, ks. kuva).

Vaikka Huonekalutehdas ja Sorvimo lopetti toimintansa ja koronapelien valmistuksen 1930-luvun puolivälissä, niin ei enää siinä vaiheessa vaikuttanut itse pelin suosioon. Koronapeli oli vakiintunut osaksi vapaa-ajanviettoa, vaikka se ei ollutkaan niin arkipäiväinen, että sitä ei oltaisi ollenkaan mainittu. Korona ja muut seura- tai ajanvietepelit – millä nimillä niitä kutsuttiin – tarjosivat viihdykettä tilanteissa, joissa ihmiset olivat omasta tahdostaan tai siitä riippumatta joutilaita. Tietynlainen tahdosta riippumaton joutilaisuus liittyi esimerkiksi vankiloihin, keuhkotautiparantoloihin tai vaikkapa matkustamiseen. Esimerkiksi suomalaisurheilijoiden olympiamatkoilta 1928 ja 1932 kirjoitettiin seurapelien pelaamisesta. Vuoden 1928 Amsterdamin olympialaisten osalta Fortuna, mutta ei koronapeli, näyttäytyy laivamatkan kuvauksessa. Vuoden 1932 Los Angelesin olympialaisiin ja kisakylään suomalaiset olivat kuljettaneet sen sijaan koronan ja pikku-biljardin mukanaan (Aamulehti 14.8.1932).

Tuberkuloosilehti kirjoitti puolestaan maaliskuussa 1935 seurapelien merkityksestä parantolapotilaiden mielenvirkistäjänä. Lehden mukaan koronan peluu oli sopivaa ajanvietettä, koska se oli ”hygieeninen ja helppo” ja ”kehittää kättä ja silmää”. Lehti kertoi myös, miten kerran kuukaudessa järjestettävät koronakilpailut olivat suuri tapaus potilaille, ja kisatapahtumat oli mahdollista välittää keskusradion välityksellä osastoille vuodepotilaiden kuultaviksi, jotta hekin pääsivät osalliseksi kilpailun jännityksestä. Tuberkuloosilehti kuitenkin tähdensi sitä, ettei pelaamisesta saanut tulla uhkapelaamista, eli rahasta pelaaminen ei ollut suotavaa. Seurapelin erottamisessa uhkapelistä piti olla tarkkana.

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

Arponen, Antti O. (1997). ”Halme, Juho ja Yrjö.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 13.1.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007480

Halme, Yrjö (Uppercut) (1929). Nippapeli: Säännöt – peliohjeita. Kuvitus M. Masalin. Helsinki: Lukemista Kaikille.

Kaukovalta, K. V. & Kaukovalta-Kaila, Eila (1950). Maarian pitäjän historia, osa III: 1866–1943. Turku: Maarian seurakunta ja kunta.

Linnainen, Pekka (2020). ”Siihen aikaan kun korona(peli) Viroon ilmaantui, kulkutautina levisi ja riippuvuutta aiheutti.” Estofennia 6.11.2020, https://estofennia.eu/kun-koronapeli-viroon-ilmaantui/

Raitanen, Elina (2011). Puulelutehtaan vuosikymmenet. Kasvattavien puulelujen valmistaja Juho Jussila Oy 1923–1980. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-2011040710605

Sarantola-Weiss, Minna (1995). Kalusteita kaikille. Suomalaisen puusepänteollisuuden historia. Jyväskylä: Puusepänteollisuuden liitto ry.

”Varkaita yliopistossa.” – eli kuinka peliautomaatit tulivat Turkuun

”Varkaat kaivavat ja varastavat. Mikään ei heiltä säästy. Ei edes Alma Materkaan.” Näin aloitti turkulainen Uusi Aura -lehti 14.6.1930 juttunsa, joka käsitteli Turun yliopistoon aamuyöstä 13.6. tehtyä murtoa. Kun lehden toimittaja murtoa seuranneena päivänä kävi yliopistolla, paikat olivat vielä hujan hajan varkaiden jäljiltä, koska kaappeja oli murrettu auki ja tavaroita viskelty pitkin lattioita.

Kokoomuksen äänenkannattaja Uusi Aura vertasi näkyä murronjälkeisellä yliopistolla sisällissodan aikoihin: ”Edustajamme pistäytyessä paikalla kohtasi häntä yliopiston kansliahuoneessa näky, joka toi mieleen punakaartilaisten ”tarkastukset” takavuosina.” Varkaat saivat lehden mukaan saaliikseen yliopiston puolelta rahaa ja postilähetysvekseleitä noin 6000 markan arvosta ja Phoenix-kahvilan puolelta – johon he myös murtautuivat – kassasta rahaa 7000–8000 markkaa. Rosvot olivat tunkeutuneet yliopistolle ortodoksisen kirkon puoleisesta luentosalin reunaikkunasta, joka oli ”pensaikon peittämä” ja aivan aidan vieressä.

Pelihistoriantutkijan huomio kiinnittyi omaa Alma Materiani käsittelevään rikosuutiseen siksi, että varkaat olivat yrittäneet murtautua myös Phoenix-kahvilassa olleeseen ”taitoautomaattiin”, mutta murtoyritys oli ilmeisesti jäänyt kesken, kun kahvilan siivoojat olivat saapuneet aamulla töihin. Taito- ja taitavuusautomaateiksi kutsuttiin pajatsotyyppisiä pelikoneita, joita oli alkanut tulla Suomeen Saksasta muutamaa vuotta aiemmin.

Toistaiseksi löytämäni aineisto ei kerro, millainen tarkalleen ottaen oli Phoenix-kahvilan taitoautomaatti. Tuohon aikaan Suomessa oli useita erilaisia peliautomaatteja, mutta erityisesti kahta päätyyppiä. Bajazzo-, Pajatso- tai Pajatsu -automaateissa pelaaja yritti pyydystää pomppivaa kuulaa säädintä pyörittämällä ilveilijän hattuun, ja tuosta ilveilijästä peli oli saanut nimensä (ks. Wikimedian kuva). Blau Wunder eli Sininen ihme tai Sini-ihme -automaateissa pelaaja näppäsi nikkelimarkan tai rahakkeen liikkeelle laitteen kyljestä yrittäen osua voittoa tuottavaan lokeroon. Nimensä kone oli ehkä saanut sinisestä taustapaneelistaan (ks. saksalaisia kuvia). Jälkimmäinen pelityyppi yleistyi ja kehittyi sittemmin Suomessa mutta otti Pajatso-nimensä ensimmäiseltä automaattityypiltä.

Aluksi peliautomaattitoimintaa pyörittivät yksityiset yrittäjät, mutta pian hyväntekeväisyysjärjestöt huomasivat, että automaatit toimisivat niille oivana tulonlähteenä. Hyväntekeväisyysjärjestöt olivat jo aiemmin järjestäneet muun muassa tavara-arpajaisia ja tivolitoimintaa toimintaansa rahoittaakseen, joten uusi tulonlähde sopi mukaan varsin luontevasti. Hyväntekeväisyystyö oli myös keino, jolla ”uhkapelikoneita”, kuten yksi niiden nimitys myös kuului, tehtiin hyväksyttävämmiksi tilanteessa, jossa pelaaminen herätti paljon paheksuntaa. Pelejä pelasivat erityisesti nuoret miehet, jotka ajattelivat pystyvänsä voittamaan rahaa automaatista. Myös lasten katsottiin olevan vaarassa joutua alttiiksi pelien houkutuksille varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa pelaamista ei valvottu. Lisäksi automaatit houkuttelivat lehtijuttujen mukaan huijareita, joka yrittivät jallittaa koneista nikkelimarkkoja muun muassa laitteita hakkaamalla, käyttämällä vääriä rahoja tai rautalankojen avulla tai rikollisia, jotka pyrkivät rikkomaan automaatit ja varastamaan rahat, kuten Turussa oli tapahtunut.

Useissa lehtikirjoituksissa kuvattiin värikkäästi automaattipelaamisen turhuutta ja turmiollisuutta. Käkisalmen Sanomiin kirjoittanut nimimerkki Joonas oli esimerkiksi käynyt kesällä 1929 tutustumassa kaupunkiinsa levinneisiin peleihin, joita löytyi kahviloista, täyshoitoloista ja ”salaisista seurustelupaikoista”. Hän oli tarkkaillut, miten nuoret tehdastyöläiset hassasivat automaatteihin palkkarahansa voittojen toivossa, mutta aivan turhaan: ”Automaatti veivitti markan markan jälkeen rautaiseen pussiinsa. Ei edes nauranut eikä ilkkunut. Otti vain kylmästi.” (Käkisalmen Sanomat 24.8.1929.) Vasemmistolehdissä automaatit nähtiin nimenomaan kapitalistien salajuonina.

Samoin kuin Saksassa, myös Suomessa olennaista peliautomaatteja koskevassa keskustelussa oli kysymys onnen ja taidon suhteesta. Jos rahapeliautomaatit olivat puhtaita onnenpelejä, niiden pito oli käytännössä kiellettyä tai vähintään hyvin säänneltyä. Jos taas voittaminen perustui taitoon, niin ne olivat luvanvaraisia tietyin ehdoin. Oikeastaan kyse oli siitä, ettei pelaajia huijattaisi väittämällä laitetta taitopeliksi, silloinkin kun se olisi ollut puhdas onnenpeli. Tästä peliautomaattien onnen ja taidon suhteesta oli Suomessa nostettu ensimmäistä kertaa oikeudellinen kysymys syksyllä 1927 ja asiaan palattiin tavan takaa peliautomaattien määrän kasvaessa ja pelaamisen yleistyessä (Kortelainen 1988). Kenellä oli oikeus kerätä peleillä voittoja vai pitäisikö pelit kieltää kokonaan?

Yliopiston Phoenix-kahvilan automaattia operoi Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osasto. Se oli saanut toukokuun alusta 1930 oikeuden sijoittaa automaatteja kahvila Phoenixin lisäksi kahvila Tivoliin ja muutamaan ravintolaan: Itämereen, Ceciliin, Casino-Saleihin, Palokunnantaloon ja Seurahuoneeseen.(Turun Sanomat 29.4.1930.) Automaatit oli toimittanut Leino Molanderin omistama Dayton Vaaka Oy, joka oli aloittanut vaakojen maahantuonnilla 1923 mutta laajentanut toimialaansa automaatteihin vuosikymmenen lopulla. Yritys teki sopimuksen MLL:n Turun osaston kanssa 20 automaatista ja onnistui tämän päänavauksen jälkeen sopimaan MLL:n keskusliiton kanssa 100 automaatin toimittamisesta Helsinkiin.(Kortelainen 1988, 57–61.) Elokuussa 1930 Turun Sanomat uutisoi, että MLL:n Turun osasto oli saanut luvan 45 automaatin sijoittamiseen Turkuun ja Naantaliin (Turun Sanomat 5.8.1930).

Toinen sijoituslupia saanut yhdistys oli Turun Sokeainyhdistys, jonka automaatit sijaitsivat useissa kahviloissa ja ruokaloissa: kahvila Jupiterissa, hra. A. Rannan kahvilassa, ruokala Länsi-Linnassa, Kristiinan ruokasaleissa, kahvila Starissa, kahvila ja ruokala Kestituvassa ja kahvila Hansassa.(Turun Sanomat 29.4.1930.) Yhdistys sai luvan automaattien sijoittamiseen myös Littoisten asemalle (Turun Sanomat 5.8.1930). Kahviloiden ja ravintoloiden lisäksi automaatteja oli muun muassa markkinoilla ja kiertävissä tivoleissa.

Paikalliset poliisiviranomaiset myönsivät luvat taitoautomaateille. Etenkin aluksi lupien myöntämisessä oli paljon alueellisia eroja. Toisilla paikkakunnilla lupia sai helpommin, mutta jossain ne olivat tiukemmassa. Turun poliisi oli ilmeisesti ennen vuotta 1930 nihkeä, koska ainakin kaksi yrittäjää oli valittanut maaherralle saamastaan kielteisestä päätöksestä. Päätös ei kuitenkaan ollut muuttunut. Turkulainen kahvilanomistaja Kalle Hyytinen olisi halunnut sijoittaa taitoautomaatteja Turun Biljardisalongit -nimiseen paikkaan, jonka hän oli itse avannut 1928, ja sen lisäksi O.Y. Autolan keilasaliin (avattu myös 1928) sekä Ravintola de Parisiin (Uusi Aura 27.3.1929). Helsinkiläinen liikemies Emil Engström oli havitellut hänkin automaatteja ”Turun kaupungissa ja sen alueella sijaitseviin kahvila- ja ruokalahuoneistoihin” (Uusi Aura 18.1.1930).

Turun Biljardisalongit ja Kahvila -yrityksen mainos Uusi Aura -lehdessä 21.7.1928. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Kun lupakäytäntöjen kirjavuus tuli ilmi, alettiin laatia kansallisia ohjeita menettelyihin. Lupakäytäntö liittyi vuoden 1929 lopussa annettuun leimaveroasetukseen, joka määritteli taitoautomaatit leimaveron alaisiksi. Sisäasiainministeriö ohjeisti poliisiviranomaisia siitä, miten taitoautomaatit saattoi erottaa onnenpeleistä ja miten lupaprosessissa piti kiinnittää huomiota muun muassa pelivoittojen suuruuteen. Automaatteja ei saanut sijoittaa yksityisasuntoihin ja luvanhakijoiden piti olla täysi-ikäisiä, ”hallita itseään” ja omaa omaisuuttaan sekä nauttia kansalaisluottamusta. Automaattia ei saanut siirtää ilman lupaa ja lupa oli voimassa korkeintaan vuoden kerrallaan.(Suomen Poliisilehti 15.1.1931.)

Keskustelu automaattitoiminnan sääntelystä, monopolisoinnista tai jopa kieltämisestä kiihtyi 1930-luvun alussa. Viranomaisten ja poliitikkojen näkemykset asiasta vaihtelivat. Vaikuttaa esimerkiksi siltä, että sisäasiainministeriö ja sosiaaliministeriö olivat automaattitoiminnasta erimielisiä. Automaattialan yritykset olivat myös erittäin aktiivisia pyrkiessään lisäämään omaa liiketoimintaansa.

Vuonna 1931 Mannerheimin Lastensuojeluliitto ehdotti, että rahapelitoiminta monopolisoitaisiin ja voitot varattaisiin erityisesti lastensuojelulle ja ehkä osittain muuhun yleishyödylliseen toimintaan. Mukana taustalla hääri myös Dayton Vaaka Oy, joka oli aktiivisesti yhteydessä lastensuojelujärjestöihin ja pyrki saamaan itselleen yksinoikeuden automaattien toimittamiseen ja niiden huoltoon (Kortelainen 1988, 64–65).

Kaupunkien lastensuojelulautakunnilta pyydettiin lausuntoa ehdotuksesta. Lausunnonantajista Turku, Pori ja Vaasa eivät olleet havainneet, että ”rahapeli-automaateilla harjoitetun liikkeen vaikuttavan haitallisesti lasten ja nuorten henkilöiden kasvatukseen ja siveelliseen kuriin.” Porin ja Vaasan lastensuojelulautakunnat eivät ehdottaneet muutosta silloiseen vapaaseen järjestelmään, mutta Turku oli ainoa lausunnonantaja, joka puolsi ajatusta monopolisoinnista yleishyödyllisiin tarkoituksiin ja ainoana toi esille sen, että MLL sai Turussa voittoa automaateista. (Lastensuojelulehti 1.1.1932.)

Kaikkien muiden lausunnon antaneiden kaupunkien, Helsingin, Rauman, Tampereen, Lahden, Viipurin, Kuopion, Jyväskylän ja Oulun, lastensuojelulautakunnat pitivät rahapeliautomaattitoimintaa ”turmiollisena lasten ja nuorten henkilöiden kasvatukselle ja siveelliselle kunnolle” ja esittivät toiminnan kieltämistä kokonaan.(Lastensuojelulehti 1.1.1932.) En ole vielä tutkinut tarkemmin, miksi Turun lausunto erosi muista, mutta voisi olettaa, että Turun lastensuojelulautakunnan jäsenillä oli yhteyksiä automaattitoimintaa kaupungissa pyörittäneeseen MLL:n Turun osastoon.

Raha-automaattiyhdistyksen historiateoksen kirjoittanut Jukka Kortelainen toteaa, että 1930-luvun alun poliittinen tilanne ei suosinut automaattitoiminnan monopolisointia. Etenkin porvaripuolueissa haluttiin pikemminkin edistää yksityistämistä. Asiaan vaikutti myös se, että alkoholin kieltolaki oli päädytty kumoamaan selvän joulukuun lopussa 1931 järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen.(Kortelainen 1988, 70–71.) Vuoden 1933 kesällä astui lopulta voimaan presidentin asetus, jonka perusteella lupia automaattien pitämiseen annettiin vain yleishyödyllisille yhdistyksille tai järjestöille ja läänien maaherrat myönsivät luvat, millä haluttiin entisestään yhtenäistää lupakäytäntöjä ja rajoittaa automaattien määrää.

Seuraava suurempi muutos tapahtui noin viisi vuotta myöhemmin. Joulukuussa 1937 annettiin uusi asetus, jonka jälkeen 1938 perustettiin Raha-automaattiyhdistys. Se sai yksinoikeuden automaattitoimintaan. Valtioneuvosto puolestaan jakoi avustuksina toiminnan tuottoja Raha-automaattiyhdistyksen jäsenjärjestöille ja muille vastaaville järjestöille, jotta tuotot jakaantuisivat aiempaa tasapuolisemmin.(Kortelainen 1988, 93-94.)

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

Kortelainen, Jukka (1988). Pajatso ja kansanterveys: Raha-automaattiyhdistys 1938–1988. Raha-automaattiyhdistys. Helsinki: WSOY.

Lisätietoja rahapelaamisesta Suomessa ks. myös:

Ahonen, Jukka (2019). Kolme kriisiä ja kansalliset rahapelit – Yhteiskunnallisten murroskausien vaikutus suomalaisen rahapelijärjestelmän muotoutumiseen. Suomen historian väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4778-3

Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3282-6

Pipinen, Jaso (2020). Rahapelaamisen representaatiot 1920–1940-lukujen suomalaisessa sanomalehtiraportoinnissa. Historian maisteriohjelman maisterintutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/334709/Pipinen_Jaso_maisterintutkielma_2021.pdf?sequence=2&isAllowed=y