Naoshima on yksi pienistä saarista Japanissa Seton sisämerellä Honshun ja Shikokun välissä, 50 minuutin lauttamatkan päässä Shikokun Takamatsusta ja 20 minuutin päässä Honshun Unosta. Kalastuksen ja muiden perinteisten elinkeinojen kuihduttua Naoshimasta, kuten muistakin saarista, olisi voinut tulla ankea takapajula, josta väki muuttaa pois. Naoshimalle on kuitenkin käynyt toisin.
Naoshiman toimintaa ohjaavan Benesse-säätiön historian mukaan saaren kehittämisen lähtölaukauksena oli Tetsuhiko Fukutaken, Fukutaten kustannusyhtiön perustajan ja pääjohtajan sekä Chikatsugu Miyaken, Naoshiman silloisen pormestarin, tapaaminen saarella 1985. Kummallakin oli yhteneviä intressejä alueen kehittämiseen.
Tapaamisessa he sopivat Naoshimaan liittyvistä projekteista. Heinäkuussa 1989 saarella järjestettiin kansainvälinen taiteilijoiden leiri arkkitehti Tadao Andon johdolla. Leiriläiset asuivat Mongoliasta tuoduissa jurtissa, ja Karel Appelin leiripaikalle pystytetystä Sammakko ja kissa -patsaasta tuli ensimmäinen pysyvä taideinstallaatio Naoshimalla. Siitä lähtien saarelle on avattu useampia nykytaiteen museoita, monissa paikoissa on nimekkäiden taiteilijoiden ympäristötaideteoksia, näyttely- ja työtiloja, ja Naoshimassa, lähisaarilla ja satamissa on järjestetty vuodesta 2010 lähtien nykytaiteen triennaalia, joka on käynnissä jälleen tänä vuonna maaliskuusta lähtien.
Karel Appel: ”Frog and Cat” 1990
Suuremmista rakennelmista ensimmäiseksi valmiiksi tuli Benesse House, jossa yhdistyvät museo ja hotelli. Se avattiin 1992. Museon ympäristöön ja muualle saarelle on siitä eteenpäin pystytetty ympäristötaideteoksia ja installaatioita. Vaikka aluksi museoon sijoitettiin vanhempaa taidetta, pian Benesse-museon ja muiden museoiden kantavaksi ideaksi tuli se, että taiteilijoilta tilattiin uusia teoksia varta vasten tiettyihin tiloihin ja paikkoihin.
1998 alkoi puolestaan Honmuran kylässä taidetaloprojekti, jossa vanhoja asuintaloja kunnostettiin taiteilijoiden työskentely- ja näyttelytiloiksi. 2000-luvulla Naoshimaan on perustettu uusia museoita ja taidekonseptia on levitetty myös muille Seto-sisämeren saarille. Mielenkiintoista olisikin kiertää useammilla saarilla joskus tulevaisuudessa.
Omia kokemuksia
Naoshiman julkiset liikennevälineetkin on koristeltu Yayoi Kusaman taiteella.
En ollut kuullut paikasta aiemmin, mutta sain vinkin ”taidesaarista” Suomen Japanin instituutin johtajalta Merja Karppiselta. Jonkin verran etsin tietoa Naoshimasta etukäteen, mutta kaiken kaikkiaan menimme paikalle ilman ennakko-oletuksia ja toiveita avoimin mielin. Olenkin miettinyt sitä, että olisi joskus hauska kokeilla, millaisia eroja jonkun uuden paikan kokemisessa tulee siitä, että tutustuu tulevaan jo mahdollisimman paljon ennakolta tai sitten menee johonkin täysin spontaanisti ja mitään odottamatta. Spontaanit kokemukset tuntuvat monesti merkityksellisemmiltä, vaikka totta kai kaikki aikaisempi kokemus ohjaa sitä, millä tavalla uusissakin paikoissa käyttäytyy ja miten niitä omaksuu.
Muille saarille emme nyt ehtineet, mutta pelkästään Naoshimakin oli näkemisen arvoinen. Majapaikka oli sopivasti yhden taidekeskittymän lähettyvillä. Tsutsujiso-leirintäalueelta löytyi jurttamajoitus. Vaikka sitä tietoa en ole vielä varmistanut, olettaisin, että kyseessä ovat samat jurtat, jotka tuotiin saarelle taiteilijoiden leirille 1989.
Vaikka jurtassa nukkuminen oli vähän kylmää kaasulämmittimestä huolimatta, oli pelkästään se mielenkiintoinen uusi kokemus. Tavallaan jurtta oli samanlainen kuin puolijoukkueteltta mutta tässä tapauksessa varsinkin paljon hienompi.
Kaiken kaikkiaan Naoshimassa oli poikkeuksellisen kansainvälinen ilmapiiri, paljon kävijöitä eri puolilta maailmaa, opastukset käytännössä kaikkiin paikkoihin löytyivät sekä japaniksi että englanniksi, ja majapaikan ja museoiden henkilökunta puhui englantia. Naoshimaan on siis verraten helppo tulla vierailulle japania taitamattomanakin esimerkiksi, jos hankkii ulkomaalaisten turistien JR-junapassin ja tekee Japanin-kierrosta vaikkapa Kansain alueelta käsin ja jatkaa Shikokun saarelle tai toisin päin.
Ehdimme katsoa vain osan Naoshiman taideteoksista emmekä vierailleet esimerkiksi Honmuran taidetaloissa, mutta monet ympäristötaideteokset olivat vaikuttavia. Luultavasti kaikkein suosituimpia ainakin kuvien ottopaikkoina olivat Yayoi Kusaman kurpitsatyöt, joista punainen oli saaren pääsatamassa Miyanourassa ja keltainen saaren toisessa päässä Tsutsujison alueella. Kusaharan keltaista kurpitsaa (1994) kutsutaankin useilla nettisivuilla saaren symboliksi, ja keltaisen kurpitsan laiturille ulottui jatkuva kävijöiden virta. Kusaman retrospektiivinen näyttely on tulossa syksyllä myös Suomeen, Helsingin taidemuseo HAMiin.
Mieleen jäivät myös George Rickeyn hitaasti liikkuneet paneelit (Three Squares Vertical Diagonal, 1972–1982) sekä Shinro Ohtaken laivatyöt (Shipyard Works: Cut Bow sekä Stern with Hole, 1990) sekä Walter De Marian ”kuulatyö” Seen/Unseen Known/Unknown (2000). De Marian teoksista suurempi ja vielä vaikuttavampi oli Chichu-taidemuseossa.
Teoksista ja koko saaresta mieleen tuli klassinen tietokonepeli Myst, sillä tuntui kuin teokset olisivat olleet osa jotain epätodellista ja mystistä seikkailua, jossa eri paikoissa käymällä, vipuja kääntämällä ja nappeja painamalla olisi saanut aikaan erilaisten mekanismien käynnistymisen ja sitä kautta ratkaistua arvoituksia.
Taidemuseoita
Kävimme kolmessa saaren taidemuseossa, joita olisi ollut vielä ainakin yksi enemmän, arkkitehti Andon työskentelyä esittelevä museo. Museoiden pääsymaksut olivat varsin kalliit (1100 jeniä ja 2000 jeniä), mutta ne olivat kannattavia käyntikohteita sekä arkkitehtuurinsa ja taideteosten takia.
Kaikki museot ovat Tadao Andon ”kriittiseksi regionalismiksi” kutsuttua betoniarkkitehtuuria. Niistä vanhin, 1992 avattu Benesse House muistutti kerrosten välillä kulkevine luiskineen vähän Helsingin Kiasmaa. Siellä oli muun muassa Alberto Giacomettin, Keith Haringin, Cy Twomblyn, Nam June Paikin, Bruce Naumanin, Andy Warholin ja kumppaneiden vanhempia teoksia, mutta myös varta vasten museoon suunniteltuja uudempia töitä, joista eniten pidin Kan Yasudan, Jannis Kounelliksen ja Richard Longin töistä, jotka yhdistivät muotoja ja pintoja, orgaanisia ja epäorgaanisia materiaaleja.
Lee Ufan -museo keskittyi Japanissa pitkään asuneen korealaissyntyisen taiteilijan töihin, joiden esittelyssä keskeisellä sijalla oli Andon suunnittelema museorakennus. Rakennuksen sisäänkäynti – kuten muidenkin Andon museoiden – toi mieleen vastikään vierailemamme Japanilaiset linnat, joissa varsinainen sisäänkäynti on piilotettu huomaamattomaksi kauas erilaisten valvottavien muurien ja sisääntulokäytävien jatkeeksi.
Kaikista suurin labyrintti oli kukkulan sisään pitkälti rakennettu Chichu-taidemuseo, jossa oli vain kolmen taiteilijan töitä, mutta jossa silti oli eksymisvaara. Ajatus Claude Monet’n impressionistisista lummeteoksista ei lähtökohtaisesti tässä ympäristössä tuntunut kovin kiinnostavilta, mutta esillä oli vain muutama Monet’n myöhäisteos omassa huoneessaan, johon tuli luonnonvalo ylhäältä kattoikkunasta. Teoksia oli tarpeeksi vähän ja ne oli oikealla tavalla nostettu jalustalle, monumentalisoitu hiljentyvien katselijoiden tarkasteltaviksi. Museon pihassa oli myös kukkiva puutarha, joka oli saanut inspiraationsa Monet’n puutarhoista. Museo on havaittavissa oikeastaan vain ilmasta, josta näkyvät sen kattoikkunat ja valopihat.
De Marian akustisista elementeistä, portaista ja kivikuulasta koostunut valoisa huone, jossa piti liikkua varovasti ja hiljaa, tuntui salaseuran temppeliltä, jossa joku varomaton liike tai ääni saisi kuulan vierimään alas portaita pelästyneen väkijoukon päälle.
James Turrelin valoteos oli jopa vielä mystisempi. Sitä pääsi katsomaan vain pieni ryhmä kerrallaan. Tässäkin tapauksessa kengät piti riisua ja jättää ulkopuolelle. Turrelin teos hehkui sinistä valoa, ja opas kehotti kävijöitä astumaan valoa kohti kuin enkeli paimentaisi ruumiista irtautuneita sieluja kohti jotain ikuista kirkkautta. Ensin menimme portaita ylös teoksen sisään, jossa valo pakeni kauemmas ja jota pystyi seuraamaan vielä hetken alaspäin viettävällä liuskalla. Sitten opas käski pysähtymään. Kirkkaus jäi saavuttamatta ja palasimme takaisin, puimme kengät jalkaamme ja jatkoimme matkaa labyrintissä.
Muutakin virvoitusta oli tarjolla – edelleen kalliiseen hintaan. Sekä Benessen että Chichun kahvilat oli sijoitettu niin, että niistä aukesi upea näköala merelle ja saaristoon, jossa rahtilaivat ja matkustajalautat jatkoivat loputonta liikettään sisämerta pitkin ja sen yli. Horisontissa näkyi kartionmuotoinen Ozuchi-saari, sen takana Honsun ja Shikokun yhdistävät valtavat riippusillat. Siltojen takaa pöllähtelivät teollisuusalueen valkoiset savupilvet. Ne olisi voinut kuvitella tulivuoren tuprahduksiksi, mutta mielikuvitus ei pystynyt ylittämään realismia: olimme nähneet teollisuusalueen ylittäessämme sillan aiemmin junalla. Benessen kahvila tarjosi – tietenkin – kurpitsakeittoa.
Taidepäivän lopuksi kävimme vielä Miyanouran kylään 2009 avatussa yleisessä I love Yu -kylpylässä (I♥︎湯). Sitäkin kävivät turistijoukot kuvaamassa, mutta harvempi vieraili sisällä istumassa lämpimässä kylvyssä nauttimassa pikkutuhmasta postmodernista remix-taiteesta, joka yhdisteli Hokusain puupiirroksia, vintage-näyttelijä- ja pin up -kuvastoa, lonkeroerotiikkaseinämaalauksia ja lähes aidon kokoisen elefanttiveistoksen. Pukuhuoneiden pöytään integroitu tabletti näytti vartaloja pitkin kameraa kuljettanutta vanhaa dokumenttia ama-helmensukeltajanaisista.
Tässä vielä oma taideperformanssi Naoshimalta: Ukemi Arts with Kusama, de Saint Phalle, Guo-Quang and Ohtake:
Koneen kokemu(y)s 