”Peli, joka kehittää kättä ja silmää” – Keskustelua pelien hyödyistä

Nimimerkki ”Thoracoplast” kirjoitti Tuberkuloosi-lehdessä 1/1935 parantolapotilaiden vapaa-ajan vietosta varsinaisten hoitojen ulkopuolella. Potilaille järjestettiin esimerkiksi luentoja, ja parantolakirjastoista löytyi lueskeltavaa ja apua itseopiskeluun. Niidenkin jälkeen jäi vapaa-aikaa seurapelien pelaamiseen, joka ”Troracoplastin” mukaan oli harrasteena ”paljoa parempi kuin veltto tarkoitukseton maleksiminen, johon helppo, huoleton parantolaelämä monen laiskan ja mukavuuttarakastavan luonteen voi johtaa.”

Kirjoittajan mukaan seurapeleillä oli tärkeä merkitys erityisesti mielenvirkistäjinä, eikä niissä ollut mitään pahaa, ”kunhan se vain ei muodostu raha- eikä uhkapeliksi”, jonka parantolasäännöt jo ”jyrkästi” kielsivätkin. ”Thoracoplast” kirjoitti erityisesti koronapelin sopivuudesta parantolaan. Koronapelissä oli monia hyviä puolia: ”Se on hygieeninen ja helppo, vähän ajatustyötä, mutta sen enemmän taitoa kysyvä peli. Se on peli, joka kehittää kättä ja silmää, siinä tulee kysymykseen monenlainen arvioiminen ja miettiminen, jos mieli kustakin tilanteesta selviytyä. Se antaa pelaajilleen myöskin pientä liikuntoa, varsinkin jos sitä pelataan seisoen. Ja ennen kaikkea, sitä voivat pelata kaikki, pystyvätpä naiset ja lapset hyvinkin tasaväkiseen kamppailuun miesten kanssa, useasti heidät voittamaankin.”

Kirjoituksessa yhdistyy moni hyviin peleihin liitetty tulkinta. Hyvät pelit piti erottaa huonoista, raha- ja uhkapeleistä, mutta pelit tarjosivat sopivia virikkeitä tilanteissa, joissa ihmiset olivat esimerkiksi pakotettuja jotain ajankulua keksimään. Sopivaa ajankulua tarvittiin parantoloiden lisäksi vankiloissa sekä tukkikämpillä, sairaaloiden, poliisilaitosten ja palokuntien päivystysvuoroilla. Näitä kaikkia koskevissa lehtijutuissa seurapelit mainittiin kelpoina ajanvietteinä. Seura- tai ajanvietepelit – nimitykset, joita näissä yhteyksissä käytettiin, olivat nimensä mukaisesti sosiaalisia ajanvietteitä. Vaikkei asiaa aina suoraan sanottu, hyväksytyt sosiaaliset ajanvietteet pitivät ihmiset poissa huonompien ajanvietteiden, kuten mainitun uhkapelaamisen parista. Hyvä peli oli sellainen, jossa esimerkiksi fyysisillä taidoilla ei saanut merkittävää etulyöntiasemaa, vaan peliä pystyivät pelaamaan lähes kaikki esimerkiksi ikään tai sukupuoleen katsomatta.

Koronapelin mainos Miesten lehdessä 1928 viittaa sekin siihen, että pelissä ei tarvita fyysistä voimaa vaan ”tarkkuutta ja rauhallista mieltä”. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.

Samaten seurapelejä tarvittiin silloin, kun vuorokauden- tai vuodenaika tai sääolosuhteet rajoittivat ulkona tapahtuneita aktiviteetteja (esim. Aamulehti 11.6.1930). Liitto-lehdessä oli 31.7.1934 selostus Limingan nuorisosiirtolasta ja sen toiminnasta. Päivä aloitettiin aina voimistelulla, jonka jälkeen oli erilaisia töitä. Töiden jälkeen oli aikaa ensinnäkin ”ruumiinkulttuurille”, pesäpallolle, jalkapallolle, yleisurheilulle sekä uinnille, mutta seurapeleillekin oli paikkansa: ”Kaikenlaiset seurapelit taas kehittävät näppäryyttä ja taitoa ja saavat valoisat iltapuhteet kulumaan nopeasti.”

Pelejä jopa mainostettiin lama-aikana halpoina harrastuksina verrattuna muihin huvituksiin. Ja kirjoittipa Suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehti keväällä 1928, miten sisällisodan aikana 1918 Viipurissa kaupunkiin piiloon jääneet valkoiset kaivoivat esiin lautapelit, kun odottivat tietoja sodan etenemisestä. Aiemmasta kirjoituksesta muistamme myös Sisällissota-pelin syntytarinan, jonka mukaan pelin olivat kehittäneet vastaavassa tilanteessa Helsinkiin jääneet suojeluskuntalaiset, jotka eivät siis tyytyneet pelkkien olemassa olevien pelien pelaamiseen vaan tekivät aivan oman pelinsä (ks. vuoden 1918 lautapelitapahtumia käsittelevä kirjoitus).

Monopoly (Monopooli) -pelin mainos Helsingin Sanomissa 23.2.1938 viittaa sekin siihen, että lautapelejä voi pelata huonolla säällä. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.

Erityisen hyviä olivat pelit, joilla oli jotain kehittäviä ominaisuuksia. Kehittävän ajanvietteen merkitys korostui tiettyjä ryhmiä koskevassa keskustelussa. Pelaaminen saattoi tukea parantolapotilaiden hoitoa tai olla suoranaisesti osa sitä, tai sitten erityisesti shakin tapaiset lautapelit tarjosivat kunniallisen älyä ja keskittymistä stimuloivan vapaa-ajan harrastuksen sotilaskotien asiakkaille tai vangeille.     

Lapset olivat myös erityisryhmä, jolle peleistä oli hyötyä. Monia pelejä mainostettiin hauskana tapana oppia tärkeitä historiaan, lukemiseen, laskemiseen tai vaikkapa maatalouteen tai luonnontieteisiin liittyviä asioita (ks. opetuspelejä käsittelevä kirjoitus). Tiedollisen hyödyn lisäksi pelaaminen saattoi kehittää myös muita lapsille toivottuja ominaisuuksia. Uudessa Suomessa mainostettiin 18.12.1932 Snip-Snap-nimistä peliä, ”jonka pirteät iloiset kuvat ilahduttavat mieltä ja pelitapa kehittää tarkkaavaisuuskykyä.”

Lahti-lehdessä 20.1.1921 julkaistiin puolestaan selostus suomalaisen liikuntakasvatuksen aktiivin Kaarina Karin (1888–1982) esitelmästä. Siinä Kari korosti leikkien ja seurapelien merkitystä muun muassa ”harkintaa, suunnittelua ja tarkkuutta” opittaessa. Hän kannusti myös aikuisia sallimaan lastensa ystävien kutsumisen kotiin pelaamaan ja leikkimään yhdessä, ”niin ei lasten huomio kiinnittyisi niin aikaiseen kodin ulkopuolella oleviin houkutuksiin ja muistokin kodista tulisi säilymään rakkaampana ja valoisampana.”   

Suomen Terveydenhuolto -julkaisu taasen suositteli maaliskuussa 1931 ruumiillisen työn tekijöille virkistykseksi seurapelejä ja lukemista. Henkisen työn tekijä kaipasi lehden mukaan sen sijaan liikuntaa.  

Pelitaidosta saattoi olla hyötyä myös työmarkkinoilla. Helsingin Sanomat antoi 22.2.1932 ohjeita nuorille naisille, jotka halusivat kotiapulaisiksi tai seuraneideksi Englantiin. Kielitaito oli tietenkin tärkeä lähtökohta, mutta seuraneidin bridgen ja muiden korttipelien ja seurapelien osaaminen sekä kirjallisuuden tuntemus olivat nekin tärkeitä taitoja.

Hakkapeliitta-lehdessä 6.10.1928 julkaistussa kölninvesimainoksessa pelattiin bridgeä, ”sivistyneistön peliä”. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.