Archive for lokakuu 2010

Aineistosta nousee

lokakuu 27, 2010

Laadullista aineistoa, kuten haastattelulitteraatioita, muita tekstilähteitä tai kuvia kerta toisensa jälkeen lähitihrusteleva tutkija todistaa monesti kummallista luonnonilmiötä tai paranormaalia tapahtumaa: aineistosta ”nousee” jotain. Sieltä nousee yksittäisiä kuvauksia, teemoja tai kokonaisuuksia, jotka saavat erityisen merkityksensä kulkeutuessaan verkkokalvon kautta tutkijan tajuntaan vaikuttaen siellä ja jalostuen mahdollisesti tutkimustekstiksi, esitelmäksi tai tutkijan kuvaamiksi tuloksiksi.

Mutta mitä se oikein tarkoittaa, kun tutkija tai opiskelija toteaa, että hänen tutkimusaineistostaan ”nousee jotain”? Se, että laadullista aineistonkäsittelyä ja sosiaalista konstruktionismia korostava tutkija puhuu aineistosta nousemisesta, lienee yritys ojentaa kättä objektiivisuudelle ja luonnollisuudelle. Tutkija seuraa aineistosta tarkkaan katsomalla paljastuvaa ilmiötä, jolle hän antaa selityksensä. Tutkija toimii ikään kuin itsenäisen luonteen omaavan mutta puherajoitteisen aineiston tulkkina.

Näin asia ei tietenkään ole. Aineiston autonomia ja todistusvoima suhteessa tutkittavaan ilmiöön on rajallinen. Tutkijan rooli on ollut merkittävä, kun hän on kerännyt tai muodostanut tutkimusaineistoaan tutkimustehtäväänsä rajatessaan, tutkimuskysymyksiä muokatessaan, lähteitä ja tutkittavia valitessaan ja tutkittavilta asioita kysyessään ja niin edelleen. Yhtä lailla tutkijan rooli on ollut merkittävä, kun hän on tarkastellut aineistoaan, lukenut ja katsellut sitä järjestellen ajatuksiaan päässään, paperilla ja tietokoneen ruudulla – kun hän on ”analysoinut aineistoaan”. Ja tutkijan rooli on keskeinen, kun hän järjestää päätelmiään tulosten esittelyksi.

Eli mitä tutkija tarkoittaa oikeasti sillä, että ”aineistosta nousee”. Nouseminen voi viitata useisiin menetelmällisiin ja kognitiivisiin prosesseihin, joita ei useinkaan tarkkaan eritellä – eikä niitä edes voi eritellä. Aineistosta nouseminen voi viitata esimerkiksi siihen, että tietty puheentapa tai teema tai asioiden kytkös toistuu usein ja ehkä jopa säännönmukaisesti joko yksittäisen aineistopartikkelin koko ”pituudelta” tai sitten vertailtaessa vaikkapa eri haastateltavien, kirjoittajien tai kuvaajien tuotoksia toisiinsa.

Tyypillisyyden lisäksi ”aineistosta nouseminen” saattaa viitata myös erityiseen. Aineistosta ”nousee” sioita jotka syystä tai toisesta kutkuttavat tutkijaa. Ne ovat jollain tavalla erikoisia, ”rikkaita”, monipuolisia tai vaikkapa valtavirtaa vastustavia välähdyksiä tai laajempia jälkiä jostain ilmiöstä. Aineistosta nousevista saattaa muodostua tutkijan suosikkilähteitä ja niiden tekijöistä muodostua suosikki-informantteja, joiden lausahduksia tutkija käyttää usein ja taajaan.
Monesti on kyse yleisen ja erityisen sekoittumisesta, eli edellä mainitut nousutyypit sekoittuvat toisiinsa.
Siis kun seuraavan kerran ”nostatte jotain aineistosta”, miettikää, mitä oikein on tapahtunut/tapahtumassa. Millaisen tutkimusprosessin tulos nouseminen oikein onkaan?

Se, että tutkija naturalisoi tai subjektivoi aineistonsa ja ”siitä nousevat” teemat, avaa myös toisen näkökulman, joka saa virikkeitä Bruno Latourin ja kumppaneiden tieteensosiologisesta tutkimuksesta. Nousemispuhe osoittaa hienosti, että yksittäiset lähteet, lähdekorpukset, tutkimusmenetelmät ja tulosten esitykset muodostavat tutkijoiden kanssa yhdessä toimijaverkoston, johon kuuluvat ei-inhimilliset toimijat omalla laillaan muokkaavat verkostoa ja sen muita toimijoita. Aineiston mustasta laatikosta todellakin nousee tekijöitä, jotka vaikuttavat tutkijaan ja hänen toimintaansa.

Mainokset

Transmedia- ja digiherätkää!

lokakuu 23, 2010

Osallistuin ad hocina (eli itsellenikin yllättäen ja hihasta ravistettuna) Alternative Partyillä YLEn organisoimaan digitaalisen kulttuurin työpajaan, joka toteutettiin learning café -menetelmällä. Pohdimme kolmessa pöydässä, mistä digitaalinen kulttuuri on tullut ja mihin se on menossa, mikä suomalaisessa digitaalisessa kulttuurissa ”on (mahdollisesti) perseestä” sekä mitä erityispiirteitä suomalaisessa digitaalisessa kulttuurissa on erityistä positiivisessa mielessä. Pohdinnan tuloksista tulee varmaan raporttia jonnekin toisaalle, joten käyn läpi tässä lähinnä omia fiiliksiäni matkalla partyiltä kotiin.

Oli mielenkiintoista nähdä, miten eri tavoin ihmiset käsittävät digitaalisen kulttuurin. Yhdelle se on väistämätöntä bittivirtaa, joka on seurausta tekniikan kehityksestä ja tarpeesta. Toiselle se alkaa olla Kylddyyriä: se on jotain, joka pitää äkkiä nörttien puuhastelusta nostaa arvoonsa, instituutioida ja muuttaa arvostetuksi taiteenlajiksi toisten julkisesti tuettujen ja hyödynnettyjen taiteenlajien joukkoon. Kolmannelle digitaalinen kulttuuri on jotain arkipäiväistä, jota kaikki harjoittavat kännyköineen, netteineen ja feisbuukkeineen. Neljännelle digitaalinen kulttuurin etuliiteenä on kulunutta ja täysin turhaa (tästä on puhuttu jo pidempään). Keskustelu oli hämmentävää, mutta luonnollisesti kiinnostavaa näin digitaalisen kulttuurin professorin näkökulmasta. Harva keskusteluun osallistujista oli kuullut, että tällainen oppiala on olemassa saati siitä, mitä se oikein tarkoittaa (no mitä minä sen luulen olevan, katso vaikka täältä).

Tänään ja pariin kertaan aiemmin olen pannut merkille, että sosiaalisen median ohella viime aikoina Suomessa on alettu vouhottaa transmediasta, minkä käsitteen guruksi tänään nimettiin Henry Jenkins. Transmediasta ovat kirjoittaneet hiukan eri merkityksessä myös monet pelitutkijat, kuten Jesper Juul, Markku Eskelinen ja Tanja Sihvonen.

Tämän päivän määrittelyn mukaan transmedia tarkoittaa käsitteenä poikkiviestinnällistä strategiaa, jossa viestinnällinen sanoma tai kokemus täydentyy eri medioiden ja niiden käyttötilanteiden yhteisvaikutuksesta. Transmedia (tai transmediakerronta) eroaa crossmediasta ja muista sukulaisistaan nimenomaan siinä, että samaa huttua ei syötetä joka tuutista, vaan tuutit täydentävät toisiaan – ja keskeisenä pointtina on nimenomaan yksilöllinen käyttäjäkokemus, tietynlainen käyttäjän päässä tapahtuva lopullinen (mutta jatkuvasti elävä) tarinallistuminen.

On ihan pakko heittää tähän normaali setti digitaalisen kulttuurin tutkijan mussutusta. Jussi Parikka on kirjoittanut Lähikuva-lehdessä muutama vuosi sitten interaktiivisuudesta ja sen kolmesta kritiikistä: historiallistavasta, sosiaalistavasta ja ontologisesta kritiikistä. Samantyyppinen nillitystripletti sopii minusta mainiosti myös sosiaalista mediaa tai vaikkapa transmediaa koskevaan kriittiseen tarkasteluun. Ensin historiallistava kritiikki: onko transmedia todellakin jotain uudenlaista? Onhan aikaisemmin ihmisen käsitys erilaisista ilmiöistä voinut muodostua erilaisten viestinnällisten kokemusten yhteenliittymänä ja ennenkin on media-ilmiöitä osattu tuotteistaa, ajatellaan vaikkapa Kielletty Planeetta -elokuvassa esiintynyttä Robby-robottia, joka sittemmin tähditti muita elokuvia, tv-sarjojen jaksoja, lehtijuttuja sekä lelusarjoja.

Sitten sosiaalistava kritiikki: eikö yhdenlaisen transmediaalisuuden sijasta pitäisi puhua erilaisista transmedioista ja mediaalisuuksista, joita pitäisi tutkia ja eritellä suhteessa käyttäjien ja mediatuotannon vaihteleviin suhteisiin. Entä miten transmedia kuitenkaan loppujen lopuksi erottautuu sukulaiskäsitteistään ja ilmiöistään, joita on nimitetty milloin crossmediaksi, milloin mediakonvergenssiksi ja milloin intermediaalisuudeksi.

Ontologinen kritiikki voisi tässä liittyä siihen, kuinka paljon vapauksia käyttäjä lopulta saa mediakokemustaan muokatessa ja tarinallistaessaan. Transmediahekumointi, jonka killeriesimerkkinä mainitaan vaikkapa Tähtien Sota -tuoteuniversumi Lucas-imperiumeineen ja faneineen, joiden yhteisöllisessä toiminnassa ja kekseliäisyydessä voima on, sisältää omat pimeät puolensa. Jos cross- tai transmediastrategia on liian sliipattua, käyttäjät eivät välttämättä innostu tuote- ja sovellusvariaatioiden ja -perheiden keskellä. Liiallinen populaarikulttuurinen takaisinkytkentä saattaa johtaa oikosulkuun. Minä näen riskejä esimerkiksi tänä vuonna suurella hypellä lanseeratussa Alan Wake -pelissä. Peliä käsittelevässä julkisuudessa on koko ajan alleviivattu sitä, että peli on poikkeuksellinen, koska se lainailee ja ottaa vaikutteita niin laajalti kauhukirjallisuudesta, elokuvista ja tv-sarjoista sekä viittailee itseensä ja muihin peleihin.

Jäniksenpapanat! Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Samaa populaarikulttuurista viittailua digipeleissä on harrastettu aina ja iänkaiken. Uskokaa vaikka tutkimusta – ja lisää tutkimusta.

Mutta se, mikä Alan Waken intermediaalisuudessa, intertekstuaalisuudessa tai transmediaalisuudessa on erityistä, liittyy kaupalliseen laskelmointiin. Vaikuttaa siltä, että peli on jo valmiiksi käsikirjoitettu sellaiseksi, että se olisi näppärästi sovitettavissa elokuvaksi, tv-sarjaksi tai ties miksi muuksi tuotteeksi. Intertekstuaalinen viittausmatriisi ei ole siis tarkoitettu (vain) palvelemaan tietyn laajan kuluttajaryhmän jaettuja populaarikulttuurisia mieltymyksiä vaan helpottamaan transmediaalisia tuote(tele)porttauksia. Mutta joku tässä minusta mättää – ja aika näyttää, tuleeko Alan Wake herättämään tarpeeksi transmediaalista hurmiota.

Olkaa siis edes vähän varovaisia digi-transmedia-hekumoinneissanne! Päätän bussimatkan aikana syntyneen diginillitykseni täältä (jostain Forssan ja Huittisten väliltä) tähän. Hyvää viikonloppua!

Kuvioita nettihypetyksestä ja omaksumisesta

lokakuu 7, 2010

Funetista Facebookiin -kirjasta jäi pois joitain ”hienoja” kuvioita, joiden ajattelin selkeyttävän tiettyjä Internetin tai sen osa-alueiden omaksumisprosesseja. Julkaisen kuviot nyt tässä blogissa. Julkaisen tässä samalla myös Internetin ja sosiaalisen median lehtimainintoihin perustuvia kuvioita, joita voi arvioida suhteessa aiemmin käsittelemääni hypekäyräteoriaan.

Ylläolevasta kuviosta, joka on päivitetty versio Funetista Facebookiin -kirjassa julkaistusta, näkyy varsin hyvin, että Helsingin Sanomien Internet-mainintojen määrä noudattelee hypekäyrää. Internetiä koskeva kiinnostus lisääntyi vuosituhannen vaihteeseen. Olettaisin, että juttujen määrä nousu myös Y2K-ilmiötä koskevien uutisten myötä, mikä osoittaa omalta osaltaan, että hype-vaiheessa kaikkien juttujen ei tarvitse olla positiivisia. Kiinnostus Internetiä kohtaan laski IT-kuplan puhjettua sekä Yhdysvaltojen terrori-iskujen jälkeen 2001. Sittemmin juttujen määrä nousi taas jonkin verran, mutta viime aikoina on nähtävissä taas laskua.
Olen analysoinut kuviota tarkemmin Funetista Facebookiin -kirjassa.

Tämä porkkanamalli on tietynlainen oma jatkokehitelmäni hype-käyrästä. Ajatuksena on se, että uutuus ei pysy koko ajan samanlaisena. Kiinnostuksen lisäännyttyä se voi kokea myös suuren muodonmuutoksen. Uutuutta esimerkiksi käytetään ”väärin” eri tavoilla tai sitten käytetään ”oikein” mutta johonkin toiseen tarkoitukseen kuin mitä alunperin oli ajateltu.

Tämä upea PowerPoint-piirrokseni kertoo tavallisen tarinan esimerkiksi nettipalvelujen kehittämisestä. Alkuvaiheessa usein uutuuden käyttöönotto organisaatioissa on innokkaiden harrastajien varassa. He käyttävät ja kehittävät uutuutta ilman muodollista koulutusta ja harrastuksen vuoksi. Harrastuksesta voi tulla tosin ammatti. Toisessa vaiheessa organisaatio perustaa erityisiä projekteja, joiden avulla uutuus pyritään ottamaan virallisesti ja organisoidusti käyttöön. Kolmannessa vaiheessa uutuus on jo niin vakiintunut ja arkistunut, että se ei vaadi mitään erityishuomiota eikä sen ”eroavaisuutta” muusta toiminnasta enää huomata tai koeta. Malli on sovellettavissa vaikkapa nettisivujen tuotantoon 1990-luvun puolivälistä lähtien, verkko-opetuksen aloittamiseen tai siihen, miten Facebookin käyttö on muuttunut yksityiskäytöstä ainakin osittain kohden ammattimaisempaa ja systemaattisempaa käyttöä.

Tähän kuvioon olen laskenut Helsingin Sanomien sosiaalista mediaa, Facebookia, Twitteriä ja YouTubea koskevien uutisten määrät neljännesvuosittain. Siitä on vaikea tehdä muita selviä päätelmiä paitsi, että sosiaalinen media esiintyy lehdissä useimmiten yksittäisten sovellusten ja palvelujen kautta ja sen, että Facebook on julkisuudenkin määrän perusteella noussut pienen käynnistelyvaiheen jälkeen ylivoimaisesti johtavaksi sosiaalisen median sovellukseksi. Hype-käyrän lakipiste lienee vasta edessä – tai on juuri saavutettu.

Tämä kuvio summaa edelliset jutut. Kuvion perusteella voinee vetää myös johtopäätöksen, että sosiaalisen median yleinen hypen huippu on tulossa myöhemmin.

Tämä noin puolitoista vuotta kuvio erittelee tarkemmin useamman Sanoman lehden YouTube-uutiset. Kuviosta näkee tiettyjä selityksiä sille, mikä nostaa yksittäisen palvelun hypen lisäksi myös julkisen kohun (vähän eri asia) kohteeksi ja milloin taas huomio vähenee.

Tästä kuviosta näkyy (epäselvästi tosin), miten voidaan juttujen tekstisisällöistä lähteä koostamaan tietynlaista YouTuben suosiodiskurssia ja sen elementtejä. Tietyt sisällölliset teemat on mahdollista ryhmitellä suuremmiksi luokiksi (selitän tätä ehkä myöhemmin enemmän).