Archive for the ‘Nettiyhteydet’ Category

Ihmeiden torni ja meluisat pelisalit

joulukuu 5, 2011

Sunnuntaina 4.12. teimme tutkimusmatkan Kioton Namco Wonder Tower -pelikeskukseen. ”Ihmeiden torni” koostui seitsemästä kerroksesta, joista jokaiseen oli koottu tietyn erikoisteeman tai parin teeman mukaisia pelejä.

Sisääntulokerroksessa oli tyypilliseen tapaan yksinkertaisia nosturipelejä. Sadan jenin panostuksella pelaaja pääsi hamuamaan parilla haparoivalla liikkeellä pehmoleluja, figuureja ja jopa jäätelöitä nostokurjen kömpelöihin leukoihin, jotka useimmiten haukkaavat tyhjää. Pelaaja jää ilman saalista.

Kun sisääntulokerroksesta käveli portaat alas, saapui söpöyden pinkin ja valkoisuuden valtakuntaan. Siellä nuoret – etupäässä tytöt – peilailivat, meikkailivat ja kampailivat itseään. Osa sonnustautui fantasia-asuihin valokuvaa varten. Valokuva-automaatit, joita mainoslauseet kehuivat muun muassa erityisen söpöyden tai vaalean ihon loihtijoiksi, houkuttelivat sisuksiinsa käyttäjiä poseeraamaan vihreää kangasta vasten. Masiina käsitteli kuvia automaattisesti niin, että ihosta tuli tasainen ja silmistä suuret – niin suuret, että käsiteltyjen kuvien ihmiset näyttävät olevan aineissa suurine tummine silmäterineen.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kuviin saattoi lisätä hektisessä ja kellotetussa jälkituotantovaiheessa koristeita, huudahduksia, omaa tekstiä – ja tarvittaessa vielä muokata hipiää ehommaksi. Otimme supersöpöautomaatissa joulukorttikuvia. Näytämmekö niissä ihanilta vai piripäisiltä vahatontuilta, se on katsojan päätettävissä.

Kakkoskerros oli rytmien valtakunta. Kerroksesta löytyi erilaisia rumpupelejä, rytmipelejä sekä klassinen Dance Dance Revolution -tanssipeli, jonka helppoa tasoa itsekin kokeilimme. Siellä oli lisäksi Pirates of the Caribbean -merirosvozombintapposimulaattori, keinuvalla korilla varustettuna. Ja taisi siellä olla myös Project Diva -vocaloidpelin halliversio, jonka hallintalaitteet muistuttivat Sonyn Playstation -konsolista tuttuja nappuloita. Näin kotikonsolipelaaminen on ikään kuin tullut takaisin halleihin, vaikka yleensä suunta käy halleista koteihin.

Kun pelaaja jatkoi retkeään yhä ylemmäs, hän kuuli kolikkojen kilinää ja näki jättimäisiä automaatteja, joissa mekaniikka ja elektroniikka sekä virtuaalinen ja materiaalinen yhdistyivät. Pelikoneisiin syötettiin liukuhihnalta rahakkeita, joita yritetään saada osumaan oikeisiin lokeroihin tai jotka käynnistävät mekanismin, jonka avulla voi esimerkiksi napata virtuaalisia kaloja. Rahakkeiden kahminen ja sijoittelu antaa konkreettisen näppituntuman ja hyvänolon tunteen, jota ei pelkällä virtuaalisuudella pelaava pelikone voi samalla tavalla tuottaa.

Namco-rahakkeita sai vaihdettua rahalla automaatista, ja kokeilimme kalanpyydystyspelin lisäksi erityisesti Mario Party -pelin teemaa hyödyntävää automaattia, jossa oikeisiin lokeroihin – harvoin – sujahtaneet kolikot liikuttivat pelihahmoa virtuaalisella näytöllä. Välillä bonusrahakkeita kävi jakelemassa Mario Party -pelin papukaijahahmo, ja välillä onnistunut suoritus aktivoi nosturitoiminnon. Nostokurjella saattoi tavoitella yllätysmunia, joita oli vähän helpompi kahmia kuin alakerran nosturipeleillä. Onnistunut nosto ei tosin antanut välitöntä palkintoa, sillä muovimuna tippui rahakevirran päälle, niin lähelle odottamaan syöksymistä alas putouksesta pelaajan ulottuville. Mutta ei se kuitenkaan tippunut.

Porttiteoriaa mukaillen nämä masiinat toimivat sisäänheittotuotteina Pachinko-automaattien käyttöön. Ne ovat automaatteja, joiden avulla voi todella tuhlata rahaa pienten voittojen toivossa. Tutut Mario-hahmot houkuttelevat lapset rahakepelin pariin ja hiukan vanhempina he voivatkin siirtyä näpelöimään Pachinko-koneita, joita samasta kerroksesta löytyi. Niistä voi sitten jatkaa tupakansavuisiin mökäkeskuksiin, Pachinko-halleihin, joita saman kadunkin varresta löytyi useita.

Namcon Wonder Tower -kompleksissa löytyi vielä muutakin ihmeteltävämpää. Ylemmissä kerroksissa tupakansavu tiheni ja pelaajakunta muuttui entistä miesvoittoisemmaksi ja vanhemmaksi. Niissä oli aina vain suurempia rahakepelejä ja yksikätisiä rosvoja mutta myös jalkapallomanagerointi- sekä laukkapelejä ja korttien avulla pelattavia historiallisia sotastrategiapelejä. Yksi kerros oli täynnä uusia sekä retropeleiksi luokiteltavia mätkimis- ja ammuskelupelejä.

Ylin kerros oli varattu tietynlaiseksi pubiympäristöksi ilman alkoholijuomia. Siellä oli mahdollista pelata muovikärkisillä tikoilla Dartsia; automaatit oli yhdistetty keskenään samaan verkkoon ja ilmeisesti myös niin, että pelaaja saattoi kisata toisessa kaupungissa olevan Dartsin pelaajan kanssa. Kerroksen nurkassa oli muutamia flippereitä, joista yksi oli rakennettu Sopranos-tv-sarjan teeman mukaan, yksi Jurassic Parkin ja yksi World Poker Tourin mukaan.

Huipulta oli vain yksi suunta: alas. Ja se suunta johti Pachinko-luolien savuun ja korviahuumaavaan automaattien sähkömekaaniseen säksätykseen.

Kawaramachi-kadulla, lähellä Shijo-kadun risteystä on useampi Pachinko-paikka, enkä edes muista, oliko se Pachinko King vai esimerkiksi Amusement Space Mikado, missä vierailimme. Käytännössä paikkojen välillä ei ole merkittävää eroa, vaikka ne kilpailevat keskenään, ja puoliammattilainen pelaaja analysoi tarkkaan, mikä pelihalli ja mikä sen sadoista automaateista olisi juuri tänään eniten voittoja tarjoavassa kunnossa. Hän haluaa olla fiksumpi kuin systeemi ja harjoittaa taitoa pelissä, joka perustuu kuitenkin pitkälti onnenkauppaan.

Aloittelijan tuhatlappunen (noin 10 euroa) hupenee hetkessä, kun neljän jenin kuulia syöttää koneeseen liukuhihnalta, säätöpyörää hieman kääntäen, jotta kuulat poukkoilisivat juuri oikeasta aukosta sisään. Ja jos kuulan saa oikeaan aukkoon, se vain aktivoi mekanismin, jossa digitaalisella ruudulla valintoja tekemällä pelaaja yrittää saada onnen puolelleen – ja onnekkaita valintoja täytyy tulla useampi peräkkäin ennen kuin pelaajat laarit täyttyvät Pachinko-kuulista.

Joillekin pelaajille se onnistui: keski-ikäinen nainen lopetti pelinsä lievä hymynkare kasvoillaan. Hänen tuolinsa viereen oli kerääntynyt useita muovilaatikollisia kuulia. Pelinhoitaja tuli paikalle, kumarsi, lastasi kuulat kärryyn ja vei tuhannet kuulat automaatin laskettavaksi. Myhäilevä nainen lipui ikään kuin mekaanisen metelin yläpuolella tiskille, jossa hän sai voittokuittiaan vastaan valita palkintoja. Hetkeä myöhemmin nainen poistui hallista, livahti sivukadun pienelle luukulle ja vaihtoi voittonsa käteiseksi rahaksi.

Mainokset

Päivä- ja yökaraokessa

lokakuu 25, 2011

Lauantaina kävimme karaokessa varmuuden vuoksi kahteen kertaan eri paikoissa. Päivällä piipahdimme tunnin laulamassa japanilaisen emäntämme ja isäntämme kanssa Nagoyan keskustan karaokepaikan pikkukopissa. Yöllä kotibileiden jälkeen hoilotimme kaksi tuntia esikaupungin karaokepalatsin neukkarin näköisessä isommassa huoneessa suuremmalla porukalla.

Päivällä käyntikohde oli Karaoke Joyjoy.

Omat aikaisemmat karaokekokemukseni ovat ainoastaan Thaimaasta ja Tokiosta, joten en kovin asiantuntevasti osaa arvioida käymiemme paikkojen erityispiirteitä. Joka tapauksessa täkäläiseen tapaan karaokea mennään laulamaan privaattihuoneista koostuviin karaokeliikkeisiin. Huoneisiin voi tilata ovipuhelimella ruokia ja juomia. Japanissa kyllä tunnetaan myös suomalaistyyppinen julkisempi karaoke, jota voi harrastaa karaokepubeissa.

Karaokepaikkojen hinnat vaihtelevat vuorokaudenajan mukaan, ja aikaisin päivällä on halvinta lauleskella. Innokkaimmat varaavat karaokehuoneen vaikka kuudeksi tunniksi kerrallaan. Ne ovat myös nuorison suosimia treffipaikkoja, joissa saa kuherrella intiimissä ja hämärässä tilassa – toki valvontakameroiden katseen alla.

Langaton karaokekaukosäädin, rytmisoittimia, juomia ja ruokalistoja.

Laulut, joita löytyy lähinnä japaniksi ja englanniksi, vähän ainakin jossain paikoissa myös koreaksi ja kiinaksi, valitaan langattomilla kosketusnäyttöisillä kaukosäätimillä. Kaukosäätimellä voi hakea kappaleita artistin tai kappaleen nimen mukaan sekä tarvittaessa säätää kappaleen tempoa ja sävelkorkeutta itselle sopivalle tasolle. Säätimen näytölle saa myös näkymän valituista kappaleista, ja kappaleita voi tarvittaessa poistaa soittolistasta.

Laulun sanojen taustalla on laskeva aurinko ja merimaisema.

Kappalevalikoima oli suhteellisen laaja, ja kappaleita kuvitettiin lähinnä sekalaisilla japanilaisilla maisemilla, ihmisillä ja kaupunkinäkymillä. Poikkeuksena olivat vanhojen japanilaiselokuvien klassikkoviisut, joiden taustalla näkyi pätkiä elokuvista. Suomalaisia artisteja emme erityisesti etsineet, mutta listalta löytyi ainakin Lordin euroviisuhitti Hard Rock Hallelujah.

Päivän ensimmäisessä karaokepaikassa otimme paketin, jossa laulun ohessa käytävän automaatista sai hakea vapaasti virvoitusjuomia. Karaokekopissa oli lauluvehkeiden lisäksi myös marakasseja ja muita helistimiä, joilla saa tunnelmaa nostatettua entisestään. Yöllisestä karaokepalatsista moiset lisävarustukset puuttuivat. Siellä juomia ei myöskään saanut automaatista, vaan tarjoilija toi ne huoneeseen tilattaessa.

Illan iloista karaokeseuruetta.

Kesken karaokesession automaatti pysäyttää laulut hetkeksi: lauluporukasta otetaan ryhmäkuva karaokemasiinan webbikameralla. Kuvan saa myöhemmin ladattua itselleen määrätystä yksilöllisestä osoitteesta. Karaokesuorituksilla voi myös kilpailla jollain tavalla verkon kautta toisia laulajia vastaan.

Olen aiemminkin huomannut, että karaokelaulamiseen jää helposti koukkuun, ja luultavasti tälläkin reissulla vierailemme karaokepaikassa vielä uudelleen – ja uudelleen.

Illan laululista näytti yhdessä vaiheessa tällaiselta.

Nettiyhteyden hankkiminen Berliinissä

Tou 5, 2011

Nettiyhteyden hankkiminen onnistui Berliinissä, mutta oli kuitenkin yllättävän hankalaa. Ensimmäisessä liikkeessä sanoivat, että tekevät vähintään kahden vuoden kiinteitä sopimuksia. Neuvoivat toiseen liikkeeseen. Siellä myyjä ilmoitti, että prepaid-mokkulat olivat loppu, ja lyhin sopimus olisi puolivuotinen. Neuvoi kolmanteen liikkeeseen. Siellä vihdoin tärppäsi. Prepaid-mokkuloita löytyi parinkymmenen euron hintaan (viikon käyttöajalla). Jotta mokkulan sai hankittua, piti näyttää passia, asumistodistusta sekä allekirjoittaa yksi kaavake kolmena kappaleena. Sama proseduuri koski myös prepaid-kännykkäliittymiä. Viikon ”ilmaisen” käyttöajan jälkeen mokkulaan voi ostaa päivän tai kuukauden latauskortteja.

Olin jo aiemmin kuullut, että Saksan lainsäädäntö on tiukka nettiliikenteen osalta. Käsittääkseni esimerkiksi langattoman Internet-yhteyden tarjoajat joutuvat vastaamaan kaikesta liittymänsä kautta kulkevasta dataliikenteestä, joten ilmaisia wlan-yhteyksiä ei juuri tarjota, jos on vaara joutua syytteeseen ja maksamaan korvauksia jonkun tuntemattoman laittomien latausten tai hakkerointien takia. Sama tiukka lainsäädäntö saattaa selittää sen, että kauppaan ei niin vaan marssittakaan ostamaan prepaid-liittymiä. Käyttäjät halutaan rekisteröidä, jotta heidät saa tarvittaessa vastuuseen nettailustaan. Tai saattaa olla kyse vain ihan perusbyrokratiasta ilman sen kummempia monitorointiajatuksia.

O2:n nettimokkula

O2:n nettimokkula käytössä

Hi-taaaaaas-ti netissä

Tou 11, 2009

Olen päivittänyt viime aikoina laiskemmin tätä blogia. Yhtenä syynä on ollut se, että toukokuun alusta kodin nettiyhteys on toiminut suunnilleen vanhan modeemin nopeudella. Vinkuna vain puuttuu, eikä kokemus tunnu erityisen nostalgiselta.

Selvisi, että meidän mokkulanettiyhteydessämme on datasiirtokiintiö: kuukausittain saa siirtää 3 gigaa dataa. Kun kiintiö tuli täyteen (mikä ei ole kovin ihme, jos päivässä voi siirtää vain noin 100 megaa), yhteys ei onneksi katkennut, hidastui vain lähes sietämättömän hitaaksi. Nopea yhteys palaa toivon mukaan kuun puolivälissä, kun uusi laskutuskausi käynnistyy.

Nopeampaa yhteyttä voin onneksi käyttää töissä Grazissa. Sain myös väliaikaiset tunnarit Wienin yliopistolle, jossa käyn pitämässä vierailuluennon. Wienin yliopiston nettiyhteys toimii myös kampusalueen puistossa – mihin lienee nyt siis ihan pakko suunnata ulkoterassille tai nurmikolle nettailemaan, kun ulkona on yli 20 astetta lämmintäkin 🙂