Archive for heinäkuu 2010

Miksi digitalisoidaan?

heinäkuu 26, 2010

Tähän kirjoitukseen sain inspiksen eräästä museoita ja sosiaalista mediaa käsittelevästä artikkeliluonnoksesta, johon minulta pyydettiin kommentteja. Kuin luin tekstiä, minulle tule jälleen kerran olo, että sosiaalisen median myötä ollaan keksimässä uudelleen melkein samaa pyörää kuin mitä on tehty erilaisten asioiden netittämisessä ja digitalisoimisessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Mielenkiintoista olisikin tutkia, miten vaikkapa museoiden ja muiden muistiorganisaatioiden tavat ja perustelut toimintansa ja aineistojensa digitalisoimiseen ovat vaihdelleet 1990-luvulta tähän päivään. Yhtä mielenkiintoista olisi tutkia mahdollista organisatorista kitkaa ja perinteen painovoimaa sekä yleisösuhteita, jotka kaiketi ovat johtaneet siihen, että ainakin osa projekteista on kosahtanut ja jäänyt yksittäisiksi kuriositeeteiksi. Konferensseissa hehkutetut digitointiprojektit eivät ole johtaneet käytänteiden pysyvään muuttumiseen. Eikä omasta mielestä selvistä epäonnistumisista ole hiiskuttu edes konferensseissa.

Listaan seuraavassa (taidan rakastaa asioiden listaamista ja luokittelua nykyään :)) toisiinsa limittyviä digitalisoimisen perusteita. Ehkäpä täsmennän ja laajennan tätäkin jossain vaiheessa konferenssipaperiksi tai artikkeliksi käytännön esimerkeillä höystettynä. Kaikkiin kohtiin liittyy omia ongelmiaan ja ongelmakeskustelua, johon en mene tässä. Listaus on pitkälti sama kuin millä on määritelty digitaalisen median tai uuden median ominaispiirteitä alan eri oppikirjoissa 1990-luvulta lähtien.

  1. Säilytettävyys: Vaikka digitointiin liittyvät kysymykset resursseista ja huoli siitä, että digitoitua aineistoa on aika ajoin tuoreutettava, yksi lähtökohta digitalisoimiselle on aineiston säilytettävyys ja helppo kopioitavuus. Vaikka alkuperäiset esineet, asiakirjat ja vastaavat pidetään nekin edelleen tallessa, digitalisoiminen mahdollistaa varmuuskopioiden tekemisen, säilyttämisen ja jakelun.
  2. Saavutettavuus: Edellisen kohdan kopiointi ja jakelu ovat yhteydessä aineiston saavutettavuuteen. Digitointi- ja digitalisointihankkeiden yhtenä lähtökohtaisena tavoitteena on alkuperäisaineiston saavutettavuuden parantaminen. Monesti kohderyhmänä ovat ammattitutkijoiden lisäksi muut asiakkaat, harrastajatutkijat, ”tavalliset museokävijät”, erityisryhmät ja niin edelleen. Museoiden tapauksissa digitoitujen aineistojen oletetaan innostavan erityisesti lapsia ja nuoria museopalvelujen käyttäjiksi ja oppijoiksi. Samasta syystä on esitelty milloin mitäkin museoteknologiaa jo kauan ennen tietokoneita: televisioita, elokuvakoneita, radioita…
  3. Vuorovaikutus ja vuorovaikutteisuus: Digitaalinen media nähdään tyypillisesti ympäristönä, jossa tapahtuu vuorovaikutusta käyttäjän ja teknologian, käyttäjän ja eri sisältöjen sekä käyttäjien välillä. Vuorovaikutus on yhteydessä saavutettavuuteen, ja uuden teknologian avulla – on se sitten ”perusnettiä” tai sosiaalista mediaa, pyritään saamaan laajempi ja nopeampi yhteys (muisti)organisaation ja yleisön välille. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi toiminnasta tiedottamista, palautteen keräämistä, virtuaalisten näyttelyjen järjestämistä mutta myös aineiston keräämistä (esim. kontekstitieto, muistitietoaineistot).
  4. Puhuttelevuus. Tämän kohdan nimeämisestä tai erillisyydestä en ole ihan varma, mutta se on yhteydessä edellisiin ja seuraavaan. Tarkoitan tällä sitä, että digitalisoimisen avulla aineisto halutaan tuoda lähemmäksi käyttäjää, koskettavaksi. Tähän liittyy usein kokemusten tarinallistaminen. Tarinat voivat liittyä vaikkapa esineisiin, asiakirjoihin tai tapahtumiin, joista verkossa julkaistaan vaikkapa puhuttuja ja kuvattuja aikalaistodistuksia ja muistelmia, jos mahdollista.
  5. Elämyksellisyys: Varsinkin kahden viimeisen kategorian julkilausuttuna tavoitteena on tyypillisesti lisätä käyttökokemuksen elämyksellisyyttä, johon liittyy tietynlainen virtuaalinen moniaistisuuden spektaakkeli. Eläytynyt käyttäjä pääsee ikään kuin syvemmälle kohteeseen ja intoutuu toivon mukaan käyttämään palvelua yhä uudelleen. Tämä oikeuttaa tekijäorganisaation olemassa olon muuttuvissa olosuhteissa.

Tähän hätää en pysty luomaan edellisestä listauksesta mitään nelikenttää tai yleistystä, mutta edellisiä voisi mahdollisesti koota muutaman perusprinsiipin ympärille. Digitalisoimisen perusteita olisi houkuttelevaa koota vaikkapa käyttäjä- ja tunnekeskeisten ja toisaalta organisaatio- ja järkikeskeisten syiden mukaan (tuosta voisi yrittää rakentaa nelikenttää). Digitalisoimista perustellaan yhtäältä yleisellä edulla ja jatkuvuuden turvaamisella. Toisaalta yritetään hivellä erilaisten ja yksittäisten käyttäjien kokemusmaailmaa. Perustelujen painotus riippuu osittain kulloinkin käytettävästä teknologiasta, mutta se on enemmän kiinni siitä, ketä yritetään puhutella.

Yhtä lailla voisi analysoida digitointiorganisaatioiden historiakäsityksiä. Missä mielessä kyse on Nietzschen määrittelemistä antikvaarisista, monumentaalisista tai kriittisistä lähtökohdista? Tai missä mielessä vuorovaikutteisuutta, tarinallisuutta, elämyksellisyyttä ja simulaatiota painottavat tulkinnat on nähtävä uushistoristisena päiväunelmointina tietynlaisesta historian aikakoneesta, jonka avulla käyttäjä voi itse kokea tapahtumat sellaisina kuin ne olivat – moniaistisuudessaan ja yksillöllisesti vaihtelevina ja täynnä mahdollisuuksia.

Mainokset

Media on viesti(n)

heinäkuu 20, 2010

Kirjoitan tätä pohdintaa inspiroituneena tällä kertaa siitä, että osallistun tänään SuomiAreena-paneelikeskusteluun aiheesta ”Kun liitutaulu ei enää riitä – luokkahuoneesta Facebookiin”. Aloin taas pohtia sosiaalista mediaa ilmiönä ja käsitteenä. Mieleen tuli jälleen Marshall McLuhanin fraasi ”The Medium is the Message”, joka on tullut tunnetuksi McLuhanin teoksesta Understanding Media: The Extensions of Man (1964, suom. Antero Tiusanen 1968 nimellä Ihmisen uudet ulottuvuudet). McLuhania lienee osaltaan kiittäminen siitä, että media-sanasta on tullut viimeisen viidenkymmenen vuoden muotivillitys, joka tuntuu olevan aina siellä, kun jotain teknologista uutuutta hypetetään eli hehkutetaan ja vouhotetaan yli kaiken muun.

McLuhanin keskeinen lähtökohta oli se, että viestintäväline ei ole ainoastaan viestin välittäjä vaan itsessään viesti, joka määrittää meitä. McLuhan toteaa kirjansa toisen painoksen esipuheessa, että ”jokainen teknologia luo asteittain kokonaisen uuden inhimillisen ympäristön. Ympäristöt eivät ole passiivisia kääreitä, vaan aktiivisia prosesseja.” Ei ole niinkään olennaista, mikä on viestimen sisältö, vaan nimenomaan se, että käytämme juuri televisiota, radiota tai tietokonetta. Nykyperspektiivistä voi tosin todeta, että viestimen ja sen sisällön erottelu toisistaan on vaikeaa tilanteessa, jossa eri käyttömuodot limittymät päällekkäin: tietokoneet on yhdistetty tietokoneverkoksi, Internetiksi, joka sisältää monia sovellusympäristöjä ja palveluja, kuten vaikkapa Facebookin, jonka puitteissa taas ihmiset tuottavat, välittävät ja käyttävät hyvin monenlaisia mediasisältöjä, tekstiä, puhetta, videota, kuvia ja niin edelleen.

McLuhanin ajatteluun liittyivät muun muassa välineiden jaottelut kuumiin ja viileisiin (ei tosin ole niin yksiselitteistä kuin usein esitetään) sekä ajatus välineistä ihmisen jatkeina, laajentumina tai ulottuvuuksina. Vaikka ajatustapa tuntuu teknologiadeterministiseltä (sellaiselta, jossa teknologia kehittyy omalakisesti ja määrää inhimillistä toimintaa), niin McLuhan korosti minusta nimenomaan sitä, että välineet ovat inhimillisen elämän osia ja jatkeita. Jotta voi tutkia välineitä, on tutkittava myös niihin linkittyvää kulttuuria.
Uuden välineen tai kulttuurin sisältö on vanha. McLuhanin sanoin uuden elektroniikan aikakauden sisältö on teollisen aikakauden mekaanisessa ympäristössä, ja esimerkiksi television sisältö on elokuva.

Kuumat välineet, kenties paradoksaalista kyllä, kuten lehdet ja kirjat (kirjoitettu teksti ylipäätään), elokuva, radio ja valokuva, ovat McLuhanin mukaan lineaarisia, sisällöllisesti rikkaita ja säilyttävät etäisyyden käyttäjäänsä. Ne laajentavat yhtä aistia ”runsasmääritteisesti”. Viileät välineet, kuten sarjakuva, televisio, puhelin ja puhuttu sana, sisältävät vähän informaatiota ja pakottavat osallistumaan. Ne perustuvat usein katseen lisäksi kuuloon ja tuntoaistiin. Yhden aistin kuumentuminen (rikkaan sisällön massiivinen syöttäminen) johtaisi McLuhanin mukaan hypnoosiin ja kaikkien viilentyminen (esim. koetilanteessa, jossa kaikki ulkoiset aistiärsytykset poistetaan) pyrkii johtamaan hallusinaatioon (ihminen alkaa itse kuvitella asioita puuttuvien ärsykkeiden tilalle). McLuhan jaottelee kuumiin ja viileisiin mitä tahansa muutakin, kuten nailonsukkia ja verkkosukkia (arvatkaa kummat ovat viileitä ja kummat kuumia).

Nettimaailmassa tuo binaarinen jaottelu viileään ja kuumaan ei täysin toimi – ei se tosin ole toiminut ennenkään. Netti on välineenä kenties yhtä aikaa kuuma ja viileä, kuuma-viileä tai haalea, sillä sen informaatiosisältö ja osallistamispotentiaali vaihtelevat. Netin toimintamuodoista vaikkapa pikaviesteily ja chattaily on toimintana jossain kirjoituksen ja puheen välimaastossa, mutta McLuhan sijoittaisi pikaviesteilyn luultavasti viileiden välineiden joukkoon viestien sisältämän vähäisen informaation takia.

Ylipäätään on mahdollista leikitellä ajatuksella netistä viileänä välineenä siinä mielessä, että McLuhanin mukaan viileän välineen, asian tai teon perusperiaate on se, että se vaatii täydentämistä: käyttäjälle ei näytetä tai anneta kaikkea. Täten vaikka netti ikään kuin naamioituu kuumaksi (”kaikki tieto löydettävissä”, ”kokonaisvaltainen elämys kaikille aisteille”, ”jokaiselle jotain”), se ei kuitenkaan käytännössä toimi täydellisesti yhdellä napin painalluksella. Palvelujen keskeneräisyys, muuttuminen, versioiminen, ohjelmointivirheet, väärinkäytöt ja vastaavat omalta osaltaan viilentävät kuumottavaa nettiä. Virheellisyys ärsyttää käyttäjää ja pakottaa hänet osallistumaan – ei ainoastaan sisällön käyttäjänä vaan myös teknologisten ongelmien tuntijana ja ratkaisijana – käytetyn mediateknologian kehittäjänä ja rakentelijana.

McLuhan maalaili ajatusta sähkökulttuurista, globaalista kylästä ja paluusta heimokulttuurin (ns. retribalisoituminen) ja viileiden välineiden dominanssiin. Tietokone oli McLuhanille keskushermoston laajentuma. Netti ei kuitenkaan ole ainoastaan aivolisäke tai ”sähköiho”, ihmisen suurimman elimen laajentuma (ks. Erkki Huhtamon ja Martti Lahden toimittama samanniminen artikkelikokoelma) vaan tietyllä tavalla kaikkien aistien jatke – missä jatkaminen voi sanan suomalaisessa yhdessä merkityksessä tarkoittaa rikastamisen ja laajentamisen ohella myös laimentumista ja väljähtymistä. Jatke on myös proteesi, joka ei välttämättä sovi saumattomasti jatkettavaan (De Kerckhove, kirjassa Sähköiho 1995).

Menemättä tässä McLuhanin ajatteluun enää sen syvemmälle voi todeta, että välttämättä ei tarvitse ajatella, että joku yksittäinen mediamuoto (medumi) ainoastaan on se viesti ja se kohde, joka määrittää toimintaamme ja jota pitäisi tutkia. Tällä hetkellä kiinnostavaa on esimerkiksi se, millainen viesti media itsessään (media is the message) on. Miksi teknologinen uutuushypetys tuntuu kerta toisensa jälkeen liittyvän nimenomaan mediaan, jolla tässä viitataan jonkinlaisen erilaisia toimintatapoja, välineitä ja toimijoita sisältävään viestintäsysteemiin?

Kahdenkymmenen viime vuoden aikana media-hypetys on tavallaan vaihtanut muotojaan mutta sisällöllisesti konnotoinut jatkuvasti ajatuksella aktiivisuudesta ja vuorovaikutteisesta valinnan vapaudesta, jonka teknologia mahdollistaa – teoriassa – muttei ehkä niinkään käytännössä. Tämän hetken hypekeskus on sosiaalisessa mediassa, jota ovat edeltäneet multimedia, digitaalinen media, hypermedia, cross-media, remediaatio, intermediaalisuus, transmediaalisuus, mediakonvergenssi, hybridimedia ja niin edelleen ja niin edelleen. Käsitteet laskostuvat päällekkäin. Osa on tutkimuksellisia, osa enemmän kaupallislähtöisiä. Mikä lopulta on muuttunut ja mikä ei?

Keskustelu vielä ruokkii itseään, sillä lienee luonnollista, että mediatoimijat(kin) puhuvat mielellään itsestään.

* * *

Entä mitä McLuhan toteaisi ”Kun liitutaulu ei enää riitä” -paneelikeskustelussa? Hän ehkä sanoisi, että muutos on tehnyt tuloaan jo useita vuosikymmeniä. Ihmisen uudet ulottuvuudet -kirjan toisen painoksen esipuheessa (1969, s. 15) McLuhan kirjoittaa muun muassa seuraavasti: ”Nykyajan nuori kasvaa elektronisten välineiden jäsentämään maailmaan. Se ei ole pyörien vaan virtapiirien maailma, ei irrallisten osasten vaan ehjien kokonaisuuksien maailma. Koululainen elää nykyisin myyttisesti, kokonaisesti. Koulussa hän kuitenkin joutuu tilanteeseen, joka järjestyy luokitellun tiedon pohjalle. Opetettavilla asioilla ei ole yhteyttä toisiinsa. Visuaalisesti käsitettäviksi ne tehdään kaavakuvin. Oppilas ei pysty millään keinoin eläytymään niihin, eikä hän liioin näe mitä yhteyttä koulun maailmalla on siihen elektronisesti käsitellyn tiedon ja kokemuksen ’myyttiseen maailmaan’, joka hänelle on itsestään selvää todellisuutta. Eräs IBM:n virkailija on sanonut: — Kouluikään tullessaan lapseni olivat jo eläneet monta elämää isovanhempiinsa verrattuna.”