Miten löytää arkistotietoa automaattipelaamisesta Turussa

Aiemmin olen kirjoittanut peliautomaattien tulosta Suomeen ja Turkuun 1920–1930-lukujen vaihteessa. Lähteinä käytin tutkimuskirjallisuuden lisäksi erityisesti digitoitua lehtimateriaalia, josta löytyi varsin paljon tietoja pelaamisesta ja pelaamiseen liittyneestä julkisesta keskustelusta. Nyt kirjoitan, mitä lisätietoa arkistolähteet paljastavat peliautomaattitoiminnasta Turussa.

Lehtijutuista selvisi, että peliautomaatteja tuli enemmän käyttöön Turussa ja lähialueilla viimeistään loppukeväästä 1930, kun Mannerheimin lastensuojeluliiton Turun osasto sekä Turun Sokeainyhdistys olivat saaneet luvat automaattien asentamiseen useisiin ravintoloihin ja kahviloihin. Lupia myönnettiin sittemmin yhä useammalle automaatille. Lehdissä oli myös maininta, miten jo aiemmin 1929 ja 1930 ainakin kaksi liikemiestä olivat valittaneet maaherralle, etteivät he olleet saaneet poliisilta lupaa automaatteihin. Maaherra oli pitänyt poliisin kielteisen päätöksen voimassa. Uusi Aura kertoi myös murtoyrityksestä, joka oli tehty Kahvila Phoenixissa yliopiston yhteydessä olleeseen automaattiin.

Lisäksi lehdet kertoivat, että useiden kaupunkien lastensuojelulautakunnilta oli syksyllä 1931 pyydetty lausuntoja, pitäisikö peliautomaattitoiminta antaa hyväntekeväisyysjärjestöjen yksinoikeudeksi yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Ehdotusta oli ajanut erityisesti Mannerheimin lastensuojeluliitto (MLL). Lautakuntien lausunnoissa erityisesti Turku erottui muista kaupungeista, joissa monesti peliautomaattitoimintaa vastustettiin ja toivottiin sen täyskieltoa. Turussa taas ei ollut lautakunnan mukaan havaittu, että lapset ja nuoret olisivat päässeet käyttämään automaatteja ja lautakunta kannatti ehdotusta, että automaattitoiminta annettaisiin yleishyödyllisten yhdistysten ja järjestöjen käsiin. Pohdin aiemmassa kirjoituksessa, oliko lastensuojelulautakunnassa jostain syystä erityistä suopeutta esimerkiksi automaattitoimintaa pyörittävää MLL:n Turun osastoa kohtaan.

Edellisillä pohjatiedoilla lähdin etsimään peliautomaatteihin liittyvää arkistoaineistoa. Mannerheimin lastensuojeluliiton Turun osaston perustamiskokouksen, vuosikokousten ja johtokunnan kokousten pöytäkirjoja löytyy Kansallisarkiston Turun toimipisteestä. Ne ovat päätöspöytäkirjoja eikä niistä juuri tarkemmin näy, millaista keskustelua esimerkiksi peliautomaatteihin liittyen kokouksissa on käyty. Johtokunnan käsinkirjoitetuista kokouspöytäkirjoista näkyy kuitenkin peliautomaattien tuleminen osaksi yhdistyksen varainhankintaa ja automaattitoiminnan merkityksen kasvu ja vaihtelut siihen asti, kunnes peliautomaatit siirtyivät Raha-automaattiyhdistyksen yksinoikeudeksi 1938. Myös Turun osaston lähettämien kirjeiden kopiovihossa on automaatteja koskevia kirjeitä. Samoin osaston vastaanottamissa kirjeissä, joita on tallella vuosilta 1931–1935, on paljon erityisesti automaattilupien myöntämiseen liittyvää aineistoa. Kaikilta automaattitoiminnan vuosilta ei ole kirjeaineistoa säilynyt, ja syystä tai toisesta juuri muuta kuin automaatteihin liittyvää kirjeenvaihtoa ei ole tallella.

Arkistosta löytyy myös osaston lyhyitä vuosikatsauksia, joissa mainitaan osaston organisaatio ja kerrotaan tiiviisti toiminnasta. Automaatteja ei mainita, koska se on varainhankintaa, ei perustoimintaa. Vuosikatsauksien yhteydessä kerrotuissa talousraporteissa on joitain häivähdyksiä automaattitoiminnasta, mutta kahta poikkeusta lukuun ottamatta automaatteja ei mainita nimeltä tulonlähteenä vaan automaattitoiminnan tulot ovat kategoriassa ”Muut” esimerkiksi korkotulojen kanssa. Joka tapauksessa talousraporteista voi päätellä, että osasto sai peliautomaateilla 1930–1937 valtaosan kaikista tuloistaan ja tulot olivat välillä huomattavasti menoja suuremmat, vaikka osasto vetosi peliautomaattilupa-anomuksissaan lastenhoitoon liittyvän neuvonta-asemansa kustannuksiin. Alkuvuosien talousraporteissa näkyy pankkisaldon kasvu, mutta sitten edellisen vuoden saldon ilmoittaminen lopetetaan. Vuodelta 1938 arkistoiduissa papereissa on täydellinen osaston tulo- ja menoarvio, joka on tulojen osalta yhtenevä aiempien vuosien kanssa. Siinä osaston 214 000 markan kokonaistuloista 175 000 markkaa on automaattituottoja. Menoja vuodelle 1938 oli arvioita 185 000 markkaa.

Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osaston pöytäkirjat 1929-1940 Kansallisarkiston Turun toimipisteessä. Kuva: Jaakko Suominen.

Peliautomaatit eli taitoautomaatit MLL:n Turun osaston pöytäkirjoissa

Ensimmäinen maininta automaateista on johtokunnan kokouspöytäkirjassa 21.9.1929. Keskusjärjestö on ehdottanut Turun osastolle automaattien hankkimista, mutta koska asiasta ei ole saatu kaivattua lisätietoa ”ja kun yleisesti oltiin epäilevällä kannalla tällaisen yrityksen onnistumisen nähden, niin sai asia raueta toistaiseksi.” 26.2.1930 johtokunta kuitenkin hyväksyi osaston sihteerin, herra A. Yli-Pohjan tekemän sopimuksen ”koskien osaston oikeutta sijoittaa peli-automaatteja julkisiin paikkoihin Turussa.”

Sopimuksella osasto vuokrasi automaattien pito-oikeuden herra Henrik Appelbergille. Appelberg oli vaasalainen maisteri ja liikemies, joka oli yrittänyt saada syksyllä 1928 automaattien pito-oikeuden Turussa, mutta poliisi ei ollut antanut hänelle lupaa. Hänellä oli kuitenkin ollut automaatteja muissa kaupungeissa, ainakin Tampereella, sillä Aamulehti kirjoitti 17.11.1928 rikosuutisessaan raastuvanoikeuden tuomiosta, jonka olivat saaneet neljä nuorukaista. He olivat anastaneet rahaa Appelbergin automaateista käyttämällä markkojen sijasta muun muassa litteiksi hakattuja kymmenen pennin kolikoita ja mutterien alusrenkaita sekä ”kohottamalla erään automaatin lasia”.

Lehtitietojen mukaan MLL:n Turun osasto sai luvan automaattien pitoon toukokuun alusta 1930 (TS 29.4.1930). Lehdet kirjoittivat, että MLL:n Turun osasto oli saanut maaherralta luvan 20 automaatin asentamiseen. Ja elokuussa 1930 MLL:n Turun osasto sai luvan 45 automaatin asentamiseen (TS 5.8.1930). Toinen luvansaaja oli Turun Sokeainyhdistys. Ilmeisesti ensimmäiset MLL:n Turun osaston nimissä asennetut automaatit olivat Appelbergin toimittamia, mutta sitä ei lehdissä mainittu. Olin luullut, että automaatit olisivat tulleet Dayton Vaaka Oy:ltä, mutta MLL:n Turun osasto teki Dayton Vaa’an kanssa sopimuksen vasta syyskuussa 1931. Epäselvää on, asennettiinko kaikkiin paikkoihin, joihin luvat oli saatu, kuitenkaan heti automaatteja. Todennäköisesti kaikkia peliautomaatteja ei asennettu. Vuoden 1930 loppukevään ja kesän ajanjaksolta ei ole tallessa Turun osaston johtokunnan kokousten pöytäkirjoja eikä automaatteihin liittyvää kirjeenvaihtoa.

Lokakuun alussa 1930 automaatit ilmestyivät jälleen Turun osaston kokousaiheeksi. Automaattiasia ei ollut jostain syystä edennyt halutulla tavalla. Appelbergin kanssa tehty sopimus päätettiin sanoa irti marraskuun puolivälissä ja ostaa häneltä kolme automaattia osaston omiksi. Appelbergiltä automaatteja ei kuitenkaan saatu, ja joulukuun kokouksessa Turun osasto päätti kääntyä MLL:n keskustoimiston puoleen kolmen automaatin hankkimiseksi. Määrä oli erittäin pieni verrattuna siihen, kuinka monelle automaatille osasto oli saanut lupia.

Huhtikuussa 1931 tilanne oli se, ettei automaatteja ollut edelleenkään hankittu osaston omistukseen. Kun kaupunkiin oli tulossa Suomen Tivoli, jonka tuloista osa oli tulossa MLL:n Turun osastolle, johtokunta päätti kokouksessaan 13.4.1931, että osasto tutustuisi tivolin peliautomaatteihin ja tekisi vasta sitten päätöksen sopivien automaattien hankkimisesta. Tilanne muuttui kuitenkin kokousten välissä. Ilmeisesti Dayton Vaaka Oy oli tehnyt yhdistykselle yhteistyötarjouksen automaattien asentamisesta ja operoimisesta. Raha-automaattiyhdistyksen historiateoksessa Jukka Kortelainen (1988, 60) kirjoittaa, että Dayton Vaaka olisi tehnyt Turun osaston kanssa sopimuksen 20 automaatista ja myöhemmin keskusliiton kanssa 100 automaatista, mutta Turun osaston johtokunnan kokouksen liitteenä olevassa sopimuksessa ja myös lupa-anomuksissa kirjoitetaan yhteensä 57 automaatista Turkuun ja lähialueille.

Dayton Vaaka Oy:n ehdotusta, että se asentaisi automaatteja yhdistyksen nimiin ja tulouttaisi yhdistykselle 30–35 prosenttia voitoista, käsiteltiin johtokunnan kokouksessa 14.8.1931. Johtokunta päätti hyväksyä tarjouksen mutta antaa lopullisen päätösvallan yhdistyksen silloiselle puheenjohtajalle tohtori Armas Ensiölle ja sihteerille rouva Ebba Salinille. Armas Ensiö oli aktiivinen kunnallispoliitikko ja oli toiminut vuonna 1930 lyhyen aikaa Turun ensimmäisenä kaupunginjohtajana sekä työskenteli lehtorina Turun tyttölyseossa ja vuodesta 1935 samassa paikassa rehtorina (Wikipedia). Kokouksen jälkeen asia eteni rivakasti. Osaston kirjekopioiden joukosta löytyy maaherralle 3.9.1931 lähetetty Ensiön ja Salinin nimissä lähetetty kirje, jossa pyydetään lupaa taitoautomaattien pitoon ja luetellaan paikat, joihin lupaa haetaan. Kirjeen alussa osasto perusteli automaateista saatavien tulojen tarvettaan sillä, että osasto oli avannut elokuun alussa ”pikkulasten huoltoa varten neuvonta-aseman”. Neuvonta-aseman kustannuksiin osasto vetosi myöhemminkin käytännössä aina tehdessään lupa-anomuksia maaherralle tai poliisille.

Syyskuun 1931 kokouksessa johtokunta keskusteli voitto-osuuden kasvattamisesta. Asialistalla oli yhteistyö Turun Sokeainyhdistyksen kanssa niin, että kahviloille ja ravintoloille, joissa automaatteja oli, annettaisiin vain 15 prosenttia tuloista eikä 30 prosenttia, joka oli ollut siihenastinen osuus. Eräs yrittäjä myös tiedusteli, voisiko asentaa yhdistyksen nimissä ”makeis-peliautomaatteja”, mutta lupaa ei myönnetty.

Seuraavassa kokouksessa tuotiin tiedoksi, että Dayton Vaaka Oy:n kanssa oli tehty sopimus 57 peliautomaatin sijoittamisesta muun muassa kahviloihin ja ravintoloihin, upseerikerholle ja aliupseerikerholle ja muihin kerhohuoneistoihin sekä kahdeksaan Turusta liikennöineeseen höyrylaivaan ja myös Turun Historialliseen Museoon. Maaherra Helenius oli antanut luvan automaateille 14. syyskuuta.

25.2.1932 MLL:n Turun osaston johtokunta käsitteli taas useampia peliautomaattiasioita. Poliisimestari oli ilmoittanut, että vastedes useampikin yhdistys saisi kiinnittää automaatteja samoihin ravintoloihin ja kahviloihin. Yhdistys päätti hakea lupaa automaatin sijoittamiseen Gramola-nimiseen liikkeeseen ja valtuutti puheenjohtaja Ensiön neuvottelemaan taas Turun Sokeainyhdistyksen kanssa yhteisistä periaatteista, kuinka paljon ravintoloille korvattaisiin automaateista. Gramola oli osoitteessa Yliopistonkatu 24 sijainnut gramofoni- ja soitinliike, ja Dayton Vaaka Oy asensikin sinne peliautomaatin, kun poliisilta oli saatu lupa.

Vuonna 1932 peliautomaatteja koskeva kilpailu oli selvästi kiristynyt. Automaattien valmistajat ja huoltoyritykset kilpailivat keskenään. Niiden lisäksi myös automaattitoiminnan ylläpitäjät, erityisesti eri yhdistykset kisasivat automaattien sijoituspaikoista. 9. toukokuuta MLL:n Turun osasto käsitteli johtokunnan kokouksessa Pelastusrengas-nimisen yhdistyksen yhteydenottoa. Nimensä perusteella Pelastusrengas oli meripelastusseura. Pelastusrenkaan puheenjohtajana toimi kenraali Helenius, siis sama mies, joka oli ollut Turun ja Porin läänin maaherrana myöntämässä peliautomaattilupia yhdistykselle ja joka oli myös ollut Turun osaston johtokunnassa. Nyt Helenius oli ilmoittanut keskusteluissa osaston sihteerille, että Pelastusrengas alkaisi asentaa peliautomaatteja muutamaan sellaiseen laivaan, jossa oli jo osaston automaatteja ja että osaston oli poistettava omat automaattinsa. Turun osasto päätti lähettää neljän hengen delegaation puheenjohtajansa johdolla neuvottelemaan vielä asiasta Pelastusrenkaan kanssa ja osaston johtokunta oli yksimielisesti sitä mieltä, ”ettei kaikkiin mainitun yhdistyksen puolelta tehtäviin vaatimuksiin pitäisi myöntyä.”

Lähes kaikkiin vaatimuksiin kuitenkin myönnyttiin. Toukokuun 17. päivä Turun osasto ilmoitti Turun poliisimestarille osoitetulla kirjeellä poistaneensa taitoautomaatit neljästä höyrylaivasta ”Pelastusrengas nimisen yhdistyksen hyväksi”. Yhteen laivaan automaatti vielä jäi. Laivojen nimet viittasivat Ahvenanmaahan, joten niiden kotipaikka saattoi olla siellä. Hieman aiemmin 9.5. toisessa kirjeessä osasto oli pyytänyt lupaa asentaa yhteensä 11 automaattia sellaisiin seitsemään laivaan, joiden kotipaikka oli Turku. Ja itse asiassa Turun poliisilaitoksen anomusdiaariosta käy ilmi, että Pelastusrengas oli jo anonut 2.5.1932 peliautomaattien sijoituslupia neljään laivaan ja luvat oli myönnetty. Anojana yhdistyksen puolesta oli B. (eli Bertha, kuten myöhemmistä anomuksista käy ilmi) Helenius eli maaherra Heleniuksen vaimo.

Vuoden 1932 syyskuun kokouksessa käsiteltiin Automaatti Teollisuus Oy:n ehdotusta uusista automaateista, mutta ehdotus päätettiin hylätä, koska yhdistyksellä oli jo sopimus Dayton Vaa’an kanssa. Automaatti Teollisuus oli saksalaisen Walter Sachsen omistama yritys. Sachse oli aloittanut automaattiliiketoimintansa ostamalla ensin muiden automaatteja, mutta perusti alkuvuodesta 1931 Automaatti Teollisuus Oy:n, joka aloitti omien peliautomaattien rakentamisen Helsingin Hakaniemessä. Yrityksestä tuli Suomen suurin peliautomaattien valmistaja ja sen myös piti automaatteja eri paikoissa.(Kortelainen 1988, 59.)

Syyskuun kahdentenatoista päivänä 1932 osasto lähetti poliisimestarille kirjeen, jossa se haki uudestaan lupia automaateilleen, koska maaherran vuotta aiemmin antama lupa oli menossa umpeen. Marraskuussa 1932 MLL:n Turun osaston johtokunta käsitteli puolestaan kirjettä, jonka osaston puheenjohtaja oli jo lähettänyt Turun poliisimestarille yhdessä Turun Sokeainyhdistyksen ja Koteja Kodittomille -yhdistyksen kanssa. Yhdistykset ehdottivat kirjeessään, ettei poliisimestari myöntäisi uusia automaattilupia paikkoihin, joissa oli jo automaatti ja että sijoituspaikoille maksettaisiin korkeintaan vain 30 prosentin korvauksia ja että tätä valvottaisiin. Yhdistysten anomus löytyykin Turun poliisilaitoksen anomusdiaariosta, tosin päivättynä 14. joulukuuta ja keskeneräisyysmerkinnällä varustettuna. Voi siis olettaa, että jotkut uudet tulokkaat lupailivat sijoituspaikoille suurempia osuuksia päästäkseen hyville pelipaikoille. Kolmantena asiana yhdistykset ehdottivat, että jos joku saisi luvan automaattien pitämiselle ulkona, niin vastaava lupa myönnettäisiin kaikille muillekin.

Seuraavana vuonna kilpailu aiheutti edelleen pulmia. Poliisimestari oli ilmoittanut yhden luvan peruuttamisesta, mutta yhdistys kirjelmöi, että saisi pitää luvan ja ehdotti samalla, että voisi poistaa automaatin parista muusta paikasta (jotka eivät luultavasti olleet niin tuottavia). Syyskuussa 1933 MLL:n Turun osasto haki lupaa automaateille jälleen poliisilaitoksen sijaan maaherralta, mikä liittyi todennäköisesti kesällä 1933 voimaan tulleeseen uuteen automaattiasetukseen. Kun läänin maaherra kenraali Ilmari Helenius oli siirtynyt 1932 Uudenmaan läänin maaherraksi, hänen tilalleen oli tullut Wilho Kyttä. Kyttä valittiin MLL:n Turun osaston johtokuntaan vuoden 1933 alussa kolmivuotiskaudeksi, eli edelleen osasto oli turvannut hyvät suhteet maaherraan. Siitä eteenpäinkin automaattiluvat haettiin maaherralta. Helenius vaikutti uudessa työpaikassaankin aktiivisesti peliautomaattiasioihin ja ajoi hyväntekeväisyysjärjestöille yksinoikeutta toimintaan (Kortelainen 1988, 80–81). MLL:n Turun osaston arkistoaineiston perusteella on tosiaan huomattavissa, että Helenius oli itsekin toiminut useammassa hyväntekeväisyysjärjestössä, jotka harjoittivat automaattitoimintaa.

Osasto huomioi marraskuussa 1933 myös muutaman uuden automaattioperaattorin, joiden toiminta uhkasi yhdistyksen saamia voittosummia: automaatteja olivat asennuttaneet Turkuun ravintoloihin ja kerhohuoneistoihin myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton keskusjärjestö, Suomen Punainen Risti ja Kaasunsuojeluyhdistys. Osasto kirjelmöi keskusjärjestölle, että keskusjärjestön saamat tulot luovutettaisiin paikallisosastolle. Ainakaan ensimmäinen kirjelmöinti ei tuottanut tulosta, koska asiaan palattiin uudestaan. Raha-automaattiyhdistyksen historiateoksissa Jukka Kortelainen (1988, 81–82) kirjoittaa, että MLL:n keskusjärjestö, Suomen kaasusuojelujärjestö ja Punainen Risti – joka aiemmin oli suhtautunut automaatteihin kielteisesti – sopivat yhteistoiminnasta automaattien pitämisessä toukokuussa 1933. Yhteistoiminta tarkoitti tulojen jakamista.

Vuoden 1934 alusta voimaan puolestaan oli astunut muutos, että myös MLL joutui maksamaan automaateista leimaveroa. Niin ei ollut tapahtunut aiemmin, vaikka automaatit olivat periaatteessa olleet leimaveron alaisia jo useita vuosia. Sisäministeriö oli nimittäin tehnyt vuonna 1932 leimaverolaista tulkinnan, että MLL ja vastaavat järjestöt voitiin vapauttaa verosta (Kortelainen 1988, 71). Muista Turussa automaatteja pitäneistä yhdistyksistä esimerkiksi Turun Sokeainyhdistys ja Turun Voimailijat joutuivat maksamaan leimaveroa. Tämä näkyy Turun poliisin anomusdiaarioista, joista kirjoitan lisää myöhemmin. Turun osasto käsitteli leimaveroasiaa tammikuun 1934 johtokunnan kokouksessaan.

Kesällä 1933 oli siis tapahtunut peliautomaatteja koskevan asetuksen muutos. Peliautomaattitoiminta oli asetuksella annettu yleishyödyllisten yhdistysten ja järjestöjen yksinoikeudeksi ja samalla verotus oli kaiketi muuttunut. Kesän 1933 uudistus rajasi automaatit myös ainoastaan ensimmäisen luokan ravintoloihin, eli automaatteja ei voinut enää pitää kahviloissa, aulatiloissa, ruokaloissa, elokuvateattereiden odotustiloissa, eikä tivoleissa. Asetus määritteli myös sen, että automaattien voittosumma oli korkeintaan viisi markkaa.(Kortelainen 1988, 79–81.)

Huhtikuussa 1934 MLL:n Turun osaston johtokunta joutui puolestaan pohtimaan sitä, ettei automaattien tuottamat tulot enää kattaneet yhdistyksen menoja, koska automaattien tuotto oli laskenut. Osaston vuosikatsausten talousraportit eivät kuitenkaan viittaa mihinkään talousahdinkoon edes vuonna 1934.

Kilpailun takia uusia automaattilupia ei ollut kokouspöytäkirjan mukaan myöskään mahdollista saada. Niinpä osasto kirjelmöi uudestaan MLL:n keskuskansliaan siitä, että keskusjärjestö luovuttaisi Turun osastolle nettovoiton niistä automaateista, joita keskusjärjestö Turussa piti yhdessä Suomen Punaisen Ristin ja Kaasusuojeluyhdistyksen kanssa. Osasto vetosi myöhemmin kirjeessään keskuskansliaan ja totesi joutuvansa supistamaan toimintaansa, elleivät tulot lisääntyisi. ”Toispaikkakuntalaisten” tuloa Turkuun automaatteineen pidettiin epäoikeudenmukaisena, koska se vähensi osaston mahdollisuuksia sijoittaa omia automaattejaan: ”Mielestämme on aivan väärin, että toispaikkakuntalaiset järjestöt asettavat taitoautomaatteja paikkakunnille, missä on samojen alojen toimivia järjestöjä, jotka kipeästi tarvitsevat toimintaansa varten ne tulot, mitkä taitoautomaateilla paikkakunnalta on saatavissa. Tämä on mielestämme sitäkin epäoikeudenmukaisempaa, kun se tapahtuu ajankohtana jolloin valtiovalta supistaa varsin kovakouraisesti mainittujen järjestöjen tulolähteitä.” Turun arkistolähteet eivät kerro, miten MLL:n keskuskanslia vastasi kirjelmöintiin.

1930-luvun puolivälissä automaattiasioiden käsittely kokouksissa väheni, mutta ne tulivat ajoittain esille ja enemmän lupakirjeenvaihdossa. Automaattilupia haettiin uudelleen ja sijoituspaikkoja vaihdettiin hieman. Syyskuussa 1935 MLL:n Turun osasto päätti uudistaa lähes kaikki käytössä olleet automaatit.

Kokouspöytäkirjoista näkyy, miten automaatteja varten alettiin anoa enemmän ja enemmän lupia ja miten niiden merkitys varainkeruussa kasvoi 1930-luvun alkuvuosina. Aluksi suhtautuminen automaattitoimintaan oli ainakin osin epäilevää ja vastahakoista, mutta sitten innostus kasvoi. MLL:n Turun osasto pyrki tekemään yhteistyötä Turun Sokeainyhdistyksen kanssa, jotta yhdistykset olisivat saaneet suuremman osuuden automaattien tuotosta. Tuotto nimittäin jaettiin yhdistyksen, automaatin sijoituspaikan sekä automaatit toimittaneen ja niitä huoltaneen yrityksen välillä. Kirjelähteet myös osoittavat, että MLL:n Turun osasto haki ja sai lupia myös muille paikkakunnille Varsinais-Suomessa, esimerkiksi Uuteenkaupunkiin ja Laitilaan.

Automaattituotosta tuli niin tärkeä osa yhdistyksen varainhankintaa, että silloin kuin tuotot olivat vaarassa laskea, se aiheutti huolta. Lasku johtui paitsi pelaamisen määrästä myös kilpailusta. Jukka Kortelainen (1988, 85) summaakin, että kilpailu ja kateus johtivat osaltaan peliautomaattitoiminnan keskittämiseen ja Raha-automaattiyhdistyksen perustamiseen 1938.

Kun syksyllä 1937 ja alkukeväästä 1938 valmisteltiin Raha-automaattiyhdistyksen perustamista, MLL:n Turun osaston johtokunta käsitteli vielä sitä, miten uudistus vaikuttaisi yhdistyksen varainkeruuseen. Tarkoitus oli, että RAY tulouttaisi tuottoja yleishyödyllisille yhdistyksille ja järjestöille siinä suhteessa, mitä ne olivat aiemmin omalla automaattitoiminnallaan saaneet.

Turun Sokeainyhdistyksen mahdollista arkistomateriaalia en ole vielä tutkinut. Ilmeisesti sitä ei löydy Kansallisarkiston kokoelmista, mutta säilytyspaikkana voisi olla Näkövammaisten liitto tai sen paikallisosasto Turussa.

Verkostot automaattitoiminnan turvaajina

Entä mikä mahdollisesti selittää Turun lastensuojelulautakunnan myönteisen lausunnon automaattitoiminnan jatkamisesta mutta varaamisesta yleishyödyllisten yhdistysten yksinoikeudeksi talvella 1931–1932? Lähdin etsimään tietoa, oliko lastensuojelulautakunnassa samoja henkilöitä kuin Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osaston toiminnassa. Turun kaupunginarkiston hyllyongelmien takia en ole vielä saanut nähtäväksi lastensuojelulautakunnan kokouspöytäkirjoja, joissa on automaattiasiaa käsitelty. Arkistonhoitaja kuitenkin antoi vinkin, että lautakuntien jäsentiedot löytyvät esimerkiksi Turun kunnalliskalentereista ja ne puolestaan löytyvät kaupunginkirjaston maakuntakokoelman varastokokoelmasta.

Lautakuntien jäsentiedot tarjoavatkin yhden mahdollisen selityksen. Lastensuojelulautakunnan pitkäaikaisena puheenjohtajana toimi Turun Suomalaisen Yhteiskoulun rehtori Juhani Vuorela (tai Wuorela), jolla oli myös muita kunnallisia ja seurakunnallisia luottamustoimia. Vuorela toimi myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osaston perustavan kokouksen 3.12.1927 sihteerinä (perustavasta kokouksesta ks. myös Uusi Aura 4.12.1927) ja sittemmin osaston johtokunnan jäsenenä useita vuosia. MLL:n Turun osaston ja Turun kaupungin lastensuojelulautakunnan välillä oli siis Vuorelan kautta selvä kytkös.

Osaston ensimmäiseen johtokuntaan valittiin myös maaherra, kenraali Ilmari Helenius, joka oli johtokunnassa myös ainakin 1931, kun automaattitoiminta käynnistyi. Helenius oli Turun ja Porin läänin maaherrana 1922–1932 ja siirtyi sitten Uudenmaan maaherraksi. Helenius oli toiminut ennen MLL:n Turun osaston perustamista yhdessä Vuorelan kanssa Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksen Turun paikallisosaston paikallistoimikunnassa (Uusi Aura 5.12.1926). Ja kuten edellä olen kirjoittanut, Helenius operoi automaattiasioissa aktiivisesti eri rooleissa.

Turun poliisilaitoksen lupa-asioiden anomusdiaario 1932 Kansallisarkiston Turun toimipisteessä. Kuva: Jaakko Suominen.

Peliautomaattilupia kahdesta eri paikasta

Luvat peliautomaateille myönsi joko maaherra tai poliisilaitos. Aluksi oli hieman hämärää, kummalle myöntöoikeus kuului, koska ei ollut selvää, olivatko pajatsotyyppiset automaatit onnenpelejä vai taitopelejä. Maaherra myönsi luvat karkeasti jaoteltuna esimerkiksi arpajaisille (onnenpeli) ja poliisilaitos taas taitoon perustuville huvituksille (esim. tivolien ampumakojut). Sisäministeriön joulukuussa 1930 maaherroille lähettämässä kiertokirjeessä todettiin pajatsojen olevan taitavuusautomaatteja – jota nimitystä lupa-anomuksissa käytettiin – ja sitä kautta lupien kuuluvan poliisin käsittelyyn. (Kortelainen 1988, 58–59.) On mahdollista, että silti lupia kysyttiin molemmilta viranomaisilta. Turun esimerkki ainakin viittaa siihen, ja esimerkiksi ensimmäisissä lehtiuutisissa keväällä ja kesällä 1930 todettiin, että automaattiluvat oli myöntänyt maaherra – joka siis istui samaan aikaan toisen luvan saaneen yhdistyksen johtokunnassa (Turun Sanomat 29.4.1930; 5.8.1930).

Luettuani Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osaston kokouspöytäkirjat lähdin etsimään Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelusta potentiaalisia peliautomaatteihin liittyviä viranomaisasiakirjoja. Turun poliisilaitoksen osalta kiinnitin huomiota ensin pariin lupaavalta vaikuttavaan lähdekokonaisuuteen. Tarkastuspöytäkirjojen joukosta löytyi kokonaisuus nimeltä ”Ravintoloitten, kahviloitten ynnä muiden tarkastuspöytäkirjoja”. Kun lehteilin tarkastuspöytäkirjoja, huomasin että ne liittyivät yleensä lupiin uusien hotellien, ravintoloiden ja kahviloiden avaamisesta. Tarkastusryhmä oli arvioinut esimerkiksi tilojen paloturvallisuutta, ilmanvaihtoa, tilojen kuntoa, siisteyttä ja hygieenisyyttä. Peliautomaateista ei ollut mainintoja, koska niitä haettiin sellaisiin ravintoloihin ja kahviloihin, jotka olivat jo toiminnassa. Tarkastuspöytäkirjoista löysin kuitenkin esimerkiksi tarkastuskertomukset (perustaminen ja laajennus), jotka koskivat aiemmissa kirjoituksissa esillä ollutta Turun Biljardisalongit ja Kahvila -nimistä biljardisalia ja arkistotieto täsmensi kuvaa paikan huonejärjestyksestä ja kalustuksesta.

Peliautomaatteja koskevia tietoja löytyi toisesta arkistokokonaisuudesta. Se on nimeltään ”Keskusosaston anomusdiaari”. Anomusdiaariin on käsin kirjattu poliisilaitokselle tulleet lupa-anomukset päiväyksineen sekä päätös ja mahdollinen leimaveroa koskeva tieto. Diaarissa ei ole mitään perusteluja päätöksille. Läpikäymissäni anomusdiaareissa oli esimerkiksi aselupa-anomuksia, pyyntöjä päästä töihin poliisilaitokselle, pyyntöjä järjestää tanssiaisia, naamiaisia ja muita huvitilaisuuksia, uskonnollisia tilaisuuksia julkisiin tiloihin, anomuksia soittaa musiikkia automaattigrafomofoneilla, pitää ampumakojuja tivoleissa, pyyntöjä säilyttää autoa linja-autoasemalla sekä harjoittaa linja-autoliikennettä ja niin edelleen.

Pienen etsiskelyn jälkeen anomusdiaareista löytyi mainintoja myös peliautomaateista. Koska anomuksia oli vuosittain paljon ja paikoitellen epäselvän kaunokirjoituksen läpikäynti oli hidasta – vaikka siihen äkkiä tottuikin, yritin keksiä tapoja nopeuttaa lukemista. Vuoden 1931 osalta huomasin, että peliautomaattipäätökset erottuvat leimaveron määrien avulla. Yhden automaatin kuukauden leimavero oli 50 markkaa ja yleensä lupia haettiin useammille automaateille. Kokonaissummat poikkesivat siten muiden lupa-anomusten leimaveromääristä, joten suurempia ja tietyn kokoisia summia etsimällä peliautomaattitiedot löytyvät nopeammin.

Leimaveroetsintä ei kuitenkaan toiminut aiempien vuosien kanssa. Peliautomaatit olivat tulleet leimaveron alaiseksi vuoden 1930 alussa, mutta verotus ilmeisesti muuttui vuonna 1931. Niinpä minun piti miettiä joku toinen kiertotie, joka ei tietenkään korvannut sitä, että olisin yksitellen lukenut joka ikisen merkinnän. Tiesin jo etukäteen, että MLL ja Turun Sokeainyhdistys olivat saaneet automaattilupansa toukokuun alusta 1930, joten etsimällä tiettyjen karkeiden ajoitusten sekä luvan hakijoiden avulla oikeat kohdat diaarioista saattoivat löytyä.

Lehtitiedoista tiesin myös suurin piirtein, ketkä pari henkilöä olivat aiemmin saaneet kielteiset lupapäätökset. Kun suurimpaan osaan kaikista poliisilaitokselle tulleista anomuksista vastattiin myönteisesti, aloin käydä läpi kevättä 1930 edeltävistä merkinnöistä ja myöhemmistäkin kielteisiä päätöksiä. Niistä löysinkin useampia yrittäjiä, jotka olivat saaneet kielteisen päätöksen peliautomaattianomuksilleen. Vaikka en ole kaikkia merkintöjä käynyt läpi systemaattisesti, niin väittäisin, että Turun poliisi suhtautui kielteisesti kaikkiin yksittäisten kahvilanpitäjien ja muiden yrittäjien peliautomaattianomuksiin. Siitä syystä jotkut heistä hakeutuivatkin yhteistyöhön yleishyödyllisten yhdistysten kanssa, ja yhteistyö oli tapa saada automaatteja yrittäjien omiin ravintoloihin ja kahviloihin.
Kaikkein sinnikkäin luvanhakija oli Turun Biljardisalongit ja Kahvilan omistaja Kalle Hyytinen, joka haki lupaa ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1928 omaan yritykseensä ja pariin muuhun paikkaan ja sen jälkeen vielä ainakin kaksi kertaa, viimeisen kerran tammikuussa 1930. Lupia ei myönnetty, eikä Hyytistä auttanut edes hänen tekemänsä valitus maaherralle. Biljardisalongit ja Kahvila sai sittemmin peliautomaattinsa, luultavasti 1931 tai 1932, kun luvan hakijana oli MLL:n Turun osasto.

Pettymään lupahakemuksissaan joutuivat myös muutamat muut. Ensimmäiset löytämäni lupa-anomukset jätettiin syyskuussa 1928, anojana aiemmin mainitsemani maisteri Appelberg sekä Malmberg-niminen mies, mutta tiiviimmin lupia anottiin talvella 1929–1930. Syynä oli ehkä yhtäältä automaattisen yleistyminen ja toisaalta lupakäytäntöjen vakiintuminen, kun sisäministeriö oli ohjeistanut poliisiviranomaisia lupien myöntämisestä. Joulukuussa 1929 oli annettu leimaverolaki, jonka myötä peliautomaatit tulivat leimaveron piiriin. Peliautomaatteja oli ollut Helsingissä käytössä jo ainakin vuonna 1927, jolloin sisäasiainministeriö oli saanut poliisilta ensin tietoja automaateista ja pyytänyt sitten oikeuskansleri Axel Charpentieriltä lausuntoa niistä. Helsingin poliisi oli sittemmin kuulustellut muutamia automaattitoiminnan harjoittajia ja heidät oli asetettu syytteeseen uhkapelitoiminnasta.(Kortelainen 1988, 55–57). Kaikki syytetyt vapautettiin syyskuussa 1928, mikä sopii yhteen sen kanssa, että samaan aikaan Turussakin poliisi alkoi saada anomuksia peliautomaattien sijoittamisesta kaupunkiin.

Olen käynyt tähän mennessä läpi vuosien 1927–1932 anomusdiaariot. Vuodelta 1931 löytyy säännöllisesti Turun Sokeainyhdistyksen peliautomaattianomuksia, mutta Mannerheimin Lastensuojeluliittoa en ole löytänyt, vaikka Turun osaston omista pöytäkirjoista näkee, että he ovat anoneet lupia. Tässä tapauksessa kyse oli osittain siitä, että MLL oli anonut myös silloin lupansa maaherralta eikä poliisilta. Toinen selitys sille, että en vuodelta löytänyt MLL:n lupa-anomuksia, on leimaverossa, koska yhdistys ei välttämättä maksanut leimaveroja myöskään vuonna 1931. Joka tapauksessa Turun osaston vastaanottamissa kirjeissä on automaattien lupien myöntökirjeitä ja saattaa olla, että osasto haki isomman lupaerän maaherralta ja yksittäisiä täydennyslupia poliisilta. Vuoden 1932 anomusdiaarioista löytyy myös MLL:n Turun osaston anomuksia.

Jo nyt anomusdiaarioista on löytynyt useampia uusia yhdistyksiä, joiden automaattitoiminnasta minulla ei ollut aiempaa tietoa. Urheiluseura Turun Voimailijoilla on ollut automaatteja Ruissalossa Marjaniemen ravintolassa ja muutamassa muussa kahvilassa tai ravintolassa, yhdessä hotellissa, Autolan keilaradalla sekä Voimamiesten kerhossa ainakin vuosina 1931–1932. Sen lisäksi vuoden 1932 maaliskuulta löytyy hyväksytty lupa-anomus, jonka mukaan Turun Urheilunystävät (tai Turun Urheilun Ystävät) saa luvan asettaa raha-automaatteja Teatteritalolle. Myöhemmin samana vuonna Urheilunystävät lisäsivät automaattiensa määrää ja mukaan tuli taas uusia toimijoita. Heinäkuun 20. päivälle päivätyllä anomuksellaan Jääkäriliitto ry. haki ja sai luvat 26 automaatille ja jatkaa sen jälkeen automaattilupien hakemista. Diaarista ei käy ilmi, mihin kaikkialle Jääkäriliitto automaattinsa sijoitti, lukuun ottamatta yksittäistä ilmeisesti omaan kerhoon liittyvää hakemusta. Jääkäriliitto haki kuitenkin lupia myös kioskiensa siirtämiseen, ja voi olettaa, että peliautomaatteja on sijoitettu kioskien yhteyteen.

Turun Työväen Teatterin Kannatusyhdistys haki ja sai marraskuun alussa 1932 luvan yhden automaatin sijoittamiseen puoleksi vuodeksi Työväen ravintolaan. Koteja Kodittomille Lapsille ry, joka kirjelmöi siis poliisimestarille yhdessä MLL:n Turun osaston ja Turun Sokeainyhdistyksen kanssa automaattitoiminnan pelisäännöistä, haki (ja sai) puolestaan automaattilupia koko vuodelle 1933 15.12.1932 päivätyllä anomuksellaan. Yhdistys oli vapautettu leimaverosta, ja anomusdiaarista ei siten käy ilmi, kuinka monelle automaatille yhdistys haki lupaa, koska sijoituspaikat oli mainittu anomuksen liitteessä. Eli uusien toimijoiden mukaan tulo osoittaa sen, miten automaattitoiminnan kilpailu kiristyi Turussa vuoden 1932 aikana.

Anomuksissa käytetyt nimitykset vaihtelevat. Yleisin on taito- tai taitavuusautomaatti, mutta myös raha-automaatti- tai peliautomaattisanaa käytetään.

Seuraavaksi tarkoitukseni olisi jatkaa peliautomaatteja koskevien tietojen etsimistä poliisin anomusdiaarioiden lisäksi maaherran päätöksistä, kunhan vain löydän oikean arkistokokonaisuuden. Saatan myös verrata Turun poliisin tekemiä päätöksiä Rauman ja Porin poliisin päätöksiin, jotka löytyvät nekin, vaikka vähän eri nimillä, Kansallisarkiston Turun toimipisteestä. Vertailu paljastanee sen, oliko poliisilaitosten päätöstavoissa eroja. Saivatko yrittäjät esimerkiksi lupia peliautomaateille Porissa tai Raumalla helpommin kuin Turussa? Toisaalta arkistolähteiden kaivelua voi jatkaa lähes loputtomiin ja löytää jotain yksittäisiä johtolankoja tai sitten ei, joten saatan siirtyä välillä taas toisiin aiheisiin ja lähdekokonaisuuksiin.

---

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

Kortelainen, Jukka (1988). Pajatso ja kansanterveys: Raha-automaattiyhdistys 1938–1988. Raha-automaattiyhdistys. Helsinki: WSOY.

Advertisement

Vuoden 1918 lautapelitapahtumat

Vuosi 1918 sisälsi dramaattisia käänteitä Suomessa ja muualla. Etenkin Euroopassa käytiin edelleen suursotaa, ja Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 6.12.1917 Venäjän vallankumouksen tiimellyksessä. 27.1.1918 Suomessa alkoi sisällissota valkoisten ja punaisten välillä. Tässä kirjoituksessa tarkastelen vuoden 1918 tapahtumia lautapelien näkökulmasta.

Pohjolan Sanomissa 4.1.1918 mainostettiin seurapeliä nimeltä Rauhan peli. Mainoksen kosiskelevassa ja maailmansotaan viittaavassa otsikossa esitettiin kysymys ”Koska tulee rauha” ja annettiin heti vastaus: ”Se saadaan ostamalla ’Rauhan peli’”. Mainoksen tekijältä ei puuttunut luottamusta pelin laatuun, sillä Rauhan peliä mainostettiin maailman jännittävimpänä ja mielenkiintoisimpana seurapelinä. Peliä myi korutavaratehdas Toivo Lepistö Vesivehmaalta ja yritys etsi pelin jälleenmyyjiksi asiamiehiä ympäri maata. Ensimmäiset Rauhan pelin mainokset yritys oli julkaissut jo vuoden 1917 lopulla (esim. Karjalan Aamulehti 11.12.1917).

Rauhan peli katosi pian lehti-ilmoituksista. Ehkä katoaminen tapahtui sen takia, että Suomi joutui keskelle sisällissotaa, joka päättyi toukokuun 15. päivänä 1918. Sisällissodan aikana korutavaratehdas Toivo Lepistö kuitenkin mainosti vielä helsinkiläisessä punaisten Työmies-lehdessä 19.3.1918, että pelejä oli jäljellä suuri varasto, josta yhden pelin sai viidellä markalla ja viisi ”leikkiä” kahdellakymmenellä markalla. Leikki-mittayksikkö ja myös ilmoituksen otsikko paljastavat, että Rauhan peli oli korttipeli. Juuri muuta tietoa pelistä ei aikalaislehdistä löydy enkä toistaiseksi ole löytänyt sitä esimerkiksi museoiden tai kirjastojen kokoelmista.

Myös muuta peleihin liittyvää tapahtui sisällissodan aikana. Valkoisen armeijan päämajassa perustettiin sotilaskirjastotoimikunta. Sen tehtävänä oli hankkia harjoituksissa ja rintamalla olleille joukoille ajanvietettä. Toimikunta etsi lehti-ilmoituksin lahjoituksia. Kirjojen, lehtien, soittimien ja esimerkiksi gramofonien ohella toimikunta kaipasi seurapelejä sotilaita varten. Ilmoituksissa ei kerrota, millaisia seurapelejä haettiin, mutta oletettavasti esimerkiksi shakki- ja tammipelit olivat kaivattuja pelituotteita.(Esim. Valkoinen Suomi 19.3.1918.)

Seurapelit tulivat myös sotilaskotien ajanvietevalikoimaan sisällissodan lopussa ja sen jälkeen. Ensimmäisen sotilaskodin avasi Helsingin NMKY huhtikuun puolivälissä 1918, kun kaupunkia vallassaan pitäneet punaiset olivat antautuneet. Sotilaskotitoimintaa esitelleissä lehtiartikkeleissa mainittiin pelit aina silloin tällöin (esim. Karjala 25.3.1918; Suomen Nainen 2.12.1918).

Vuonna 1918 julkaistiin ja myytiin myös muutamia pelejä, joita voisi luonnehtia oppimispeleiksi. Marraskuussa lehdissä alettiin mainostaa Elintarvepeliä, jolle etsittiin jälleenmyyjiä. Mainoksessa ei mainittu pelin kustantajaa, ja mainoksen yhteystietona oli maininta ”Elintarvepeli, Helsinki, Annankatu 27” (Helsingin Sanomat 16.11.1918; Uusi Päivä 16.11.1918). Peli löytyy Kansalliskirjaston kokoelmista digitoituna, ja peliohjeiden yhteydessä lukee painotalon Lilius & Hertzbergin nimi. Se on ainakin painanut pelin, mutta voi olla myös kustantaja.

Nimimerkki ”Eräs isä” kuvaili Elintarvepeliä Uudessa Suomettaressa 19.11.1918. Peli koostui pahviruuduista, joissa toiselle puolelle oli painettu jonkun elintarvikkeen nimi ja toisella puolelle tiedot sen ravintoaineista. Peliohjeissa oli taulukko tavallisimpien elintarvikkeiden kalorimääristä ja ravintoaineista, ja ohjeissa selitettiin myös useita pelitapoja, ”joista ainakin jotkut ovat täysin yhtä ”jännittäviä” kuin seurapelit yleensä ja lisäksi kieltämättä opettavampia kuin useimmat niistä.” Uuden Suomettaren kirjoittajan mukaan peli kehittäisi ”elintarvikesivistystä” ja olisi samanaikaisesti huviksi ja hyödyksi. Peli oli suositeltava ”seurapelejä harrastaville kodeille, eikä olisi haitaksi, jos siihen opetustunneilla kouluissa, toverikunnissa, nuorisoseuroissa ym. huomiota kiinnitettäisiin.” ”Eräs isä” lopetti kirjoituksensa toteamukseen, että peli sopii erittäin hyvin joululahjaksi kouluiässä oleville lapsille.

Kansalliskirjastossa olevan pelin ohjeissa esitelläänkin useampia pelitapoja. Pelissä voi kilpailla esimerkiksi tiettyjen ravintoaineiden haalimisessa tai ruokien ravintoaineiden määrien ja osuuden tietämyksessä. Myös pelaajat olivat ehdottaneet uusia pelitapoja, joita oli pelin ohjeisiin lisätty.

Elintarvepelin kustantaja mainitsi yhdessä ilmoituksessaan myös toisen, Atomipaino-nimisen pelin. Pelistä ei löydy muita tietoja, mutta nimensä perusteella se on ollut fysiikkaan tai kemiaan liittyvä opetuspeli. (HS 24.11.1918.)

Vuoden uutuuspeleissä hallitsivat kuitenkin vielä sotateemat. Jouluksi 1918 ilmestyi ainakin kolme saman vuoden keväällä päättynyttä Suomen sisällissotaa käsitellyttä peliä. Voi olla yllätys, että jo vuonna 1918 lautapelimyynnille ja pelimyynnille yleisemminkin joulu oli suurinta sesonkiaikaa, johon monet uudet pelijulkaisut tähdättiin. Jo tuolloin mainosten ja ilmoitusten yhteydessä käytettiin sanaa ”joulumarkkinat”. Samaten voi olla yllätys, että sisällissota oli teema, joka jo niin pian sodan päättymisen jälkeen ja vielä erittäin kipeässä vaiheessa hyödynnettiin pelituotannossa.

Peleillä oli kuitenkin monia käyttötarkoituksia, eikä kyse ollut pelkästä opportunistisesta sodankäynnillä rahastamisesta joulumyynnissä. Pelejä voi ajatella muiden julkaisujen ja tuotteiden tapaan muistelukulttuurin välineinä. Ne pitivät yllä sodan perintöä hieman eri tavoin kuin kirjat, kuvasarjat ja muut muistojulkaisut. Samalla pelejä voi ajatella välineinä, jotka uutismaisesti esittivät tuoreita tapahtumia niin, että niihin pelaajat pystyivät osallistumaan, eläytymään ja samaistumaan ajankohtaistapahtumiin (ks. myös Ylänen 2017). Pelin kulku saattoi noudatella pelin tekijän ohjaamaa tulkintaa sodan kulusta ja lopputuloksesta, mutta etenkin avoimemmat strategiapelit saattoivat mahdollistaa vaihtelevia tapahtumakulkuja ja lopputuloksia.

Kaikkein tunnetuin sisällisotapeleistä on kustannusyhtiö Juusela & Leväsen julkaisema Punaisten ja valkoisten taistelu. Tämäkin peli löytyy Kansalliskirjaston kokoelmista digitoituna. Peli on ollut esimerkiksi esillä Tampereella museokeskus Vapriikissa Tampereen vuoden 1918 taisteluita kuvaavassa näyttelyssä sekä samoin Vapriikissa Suomen pelimuseon perusnäyttelyssä. Punaisten ja valkoisten taistelua on käsitelty myös useammassa julkaisussa (esim. Kultima & Peltokangas 2017; Antila 2017; Yrjölä 2020).

Punaisten ja valkoisten taistelua kuvailtiin Helsingin Sanomissa 7.12.1918 ilmestyneessä aikalaistekstissä. Teksti perustui luultavasti suoraan kustantajan mainokseen: ”Tässä pelissä on pelipintana Suomen kartta, johon on merkitty ”punainen” ja ”valkoinen” rintama sekä kaikki vapaussotamme tärkeimmät taistelupaikat. Paitsi sitä, että peli on erittäin mielenkiintoinen, on se myöskin opettava ja herättää isänmaallista mieltä sekä pitää vireillä vapaussotamme suuria muistoja.” Teksti, joka ilmestyi myös ainakin Uusi Päivä -lehdessä samana päivänä, kertoo ensinnäkin sen, että kehystämällä sodan vapaussodaksi näkökulma on valkoisen puolen mukainen. Peli käsittelee tuoretta tapahtumaa, mutta se määritellään myös muistelun välineeksi (ks. myös Yrjölä 2020, 31).

Pelin julkaisija Juusela & Levänen -yhtiö ei julkaissut pelkästään pelejä. Yhtiö oli perustettu viimeistään 1916, ja se julkaisi alkuvaiheessa muun muassa lasten kuvapostikortteja ja kuvakirjoja, joissa oli runomuotoisia tekstejä (esim. Helsingin Ympäristön osote- ja ammattikalenteri 1916; US 23.11.1919).

Yritys omisti kirja- ja paperikaupan sekä arpajaistoimiston sekä teki esimerkiksi kirjanpitoa ja toimi tilitoimistona (Registeringtidning för varumärken 1916; Uusi Suometar 15.1.1916). Graafisen alan tuotantoketjun monella alalla tai lähialoilla toimiminen ei ollut aivan tavatonta tuon alan yrityksille ja saman tyyppistä laaja-alaisuutta oli myös muilla pelijulkaisijoilla. Yrityksen toiminta arpajaisten järjestäjänä näkyi ainakin lehtimainoksissa laajasti, mutta varsinkin alkuvaiheessa lehdissä ilmestyi myös pari puheenvuoroa, jossa yrityksen toiminnasta ei pidetty.(Suomen Lehtikustantajain Tiedonantoja 2/1916; HS 13.6.1917.)

Juusela & Leväsen kirja- ja paperikaupassa myytiin jo vuonna 1917 pelejä. Niistä Kerberos-lehdessä ja Helsingin Sanomissa 9.12.1917 julkaistussa mainoksessa mainittiin Siltapeli, Partiopeli, ABC-peli, Sotapeli, Suomen kuvia, Sfinx ja Hullunkuriset perheet. Hintojensa perusteella useimmat pelit olivat todennäköisesti korttipelejä, poikkeuksena ainoastaan Siltapeli ja luultavasti myös Partiopeli sekä mahdollisesti Suomen kuvia. Yritys totesi mainoksessaan, että näiden ”kehittävien ja rattoisien pelien kysyntä kasvaa päivä päivältä.” Todennäköisesti pelit eivät olleet vielä yhtiön omia julkaisuja, mutta toisten kustantajien pelien myynti osoitti, että yritys oli kiinnostunut peleistä ja oli myynnin kautta huomannut pelien potentiaalin.

Juusela & Levänen oli ensin toiminimi, mutta muutettiin 1917 osakeyhtiöksi (Helsingin ja ympäristön osote- ja ammattikalenteri 1917; Kauppalehti 24.1.1917). Yrityksen perustajat Toivo Eemil Juusela ja Juli Levänen työskentelivät molemmat ennen yhteistä yritystä arpajaisten järjestämisen parissa. Heillä kummallakin oli myös muita bisneksiä, ja esimerkiksi Levänen puuhaili konttorikoneiden jälleenmyynnin parissa. (Esim. Helsingin nimikirja ja suomalainen osotekalenteri 1913; Hämeen Sanomat 25.11.1913; Uusi Suometar 25.11.1915.)

Yhteisessä yrityksessä he alkuvaiheessa kauppasivat sitten myös suomalaista Plus-nimistä laskukonetta, jossa ilmeisesti oli myös rakenneosa, jonka patentti heillä oli hallussaan (Velikulta 27.4.1916). Yhtiö laajensi toimintaansa jo ennen Suomen itsenäistymistä ja sisällissotaa hankkimalla lisää kirja- ja paperikauppoja sekä kirjapainoja. Julkaisujen painamisen lisäksi kustannustoiminta oli luonteva jatke yrityksen muulle toiminnalle. Juusela & Levänen julkaisi omalla nimellään erityisesti lastenkirjallisuutta sekä muutamia pelejä. Lastenkirjat olivat enimmäkseen kuvitettuja runomuotoisia teoksia, joissa ei ollut mitään erityistä agendaa, mutta julkaisuihin kuului sittemmin myös Hilkka Finnen vuonna 1920 ilmestynyt Karhu-Nalle suojeluskuntalaisena -teos. Juusela & Levänen julkaisi myös useita muita Finnen lastenkirjoja.

Sisällissodan jälkeen Juuselan & Leväsen valikoimiin tulivat vapaussota-aiheiset kuvapostikorttisarjat ja kuvapainatukset (esim. HS 6.7.1918; Uusi Suometar 28.8.1918). Niiden piirtäjänä toimi Joseph Alanen, muun muassa Kalevala-aiheista tunnettu taiteilija (Rantanen 2003). Voidaan spekuloida, saattaisiko Alanen olla myös Punaisten ja valkoisten taistelun laudan ja kääreen (lautapelit myytiin monesti pieneen tilaan mahtuvissa kääreissä tai kuorissa, ei laatikoissa) piirtäjä, mutta pelilaudasta tai muusta materiaalista ei löydy edes tekijän nimikirjaimia eikä laudassa ole juuri sellaisia tyylipiirteitä, joita voisi vertailla Alasen tuotantoon. Piirtäjä on siten voinut olla joku muukin graafikko tai kuvataitelija, jonka kanssa yritys teki yhteistyötä.

Toivo Juusela sekä Juusela & Levänen perustivat myös Kustannusliike Ahjo -nimisen yrityksen (Pörssitieto). Ahjo julkaisi sisällissodan jälkeen muun muassa Suomen Vapaussota -kirjasarjaa, jonka kansikuvan suunnitteli jälleen Alanen, ja julkaisi muutakin sotakirjallisuutta.

Juusela & Leväsen pelien mainos Helsingin Sanomissa 8.12.1918. Lähde: Suomen Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Juusela & Levänen julkaisi Punaisten ja valkoisten taistelun lisäksi muutamia muita pelejä. Myös näitä pelejä mainostettiin jo jouluna 1918. Kaikkien kuvaukset ja ohjeet ilmestyivät sekä suomeksi että ruotsiksi. Julkaisuista Europan peli löytyy Kansalliskirjaston digikokoelmasta. Europan pelin laudalla on kuvattu maiden lippuja sekä signaalilippuja tai niitä muistuttavia lippuja. Pelissä edetään laudalla tavallista noppaa tai värinoppaa heittämällä numeroitua reittiä. Ruudulla ei edetä nopan silmälukujen mukaan vaan kulkemalla aina seuraavaan lippuruutuun, missä on vähänkin samaa väriä kuin mitä värinoppa osoittaa. Tavallisen nopan kutakin sivua vastaa yksi väri, joiden numerokoodit on ilmoitettu ohjeissa. Valtioliput ovat erityisruutuja, joissa kerrotaan maiden lippujen historiasta ja joista pääsee kulkemaan lisää eteenpäin tai sitten taaksepäin. Valtiolippuruuduissa kuvaillaan myös kunkin kansakunnan luonnetta, ja pelin eteneminen on yhteydessä siihen, millaiseksi kansan luonne tai kansakunnan tila kuvataan.

Osa Europan pelin laudasta. Lähde: Kansalliskirjasto.

Pelistä käy selväksi stereotyyppinen suhtautuminen maihin ja kansanluonteisiin, joista toisia pidetään hyvinä ja toisia vähemmän edullisina. Ruotsin lipusta pääsee hyppäämään suoraan seuraavaan ristilippuun, Norjaan, mutta Venäjän lippuun päätyminen aiheuttaa aivan päinvastaisen tuloksen: ”N:o 25 Venäjä. Kaikki on sekaisin ja mullin mallin nyt suuressa ja ennen ulkonaisesti niin mahtavassa Venäjän valtakunnassa. Muut värit ovat sen lipusta hävinneet paitsi alimmainen punainen, vallankumouksen ja veren väri, joka nyt liehuu kaikkialla. Jos joudut tämän liput numeroon, saat kauhistuneena alkaa pelin uudelleen aivan alusta, sillä täällä alkaa kaikki alusta muutenkin.” Pelissä on viittauksia maiden historiaan ja myös maailmansodan tapahtumiin sekä vaikutuksiin. Pelin päätepisteenä on Suomen vastikään viralliseksi lipuksi hyväksytty sinivalkoristilippu, jota voittaja tervehtii. Pelin ohjeet päättyvät lipun värejä koskevaan runoon, jonka tekijä on ilmeisesti sinivalkoisen (ei tosin siniristilipun) Suomen lipun varhainen puolesta puhuja Topelius.(Muistelusta, valkoisesta historiakulttuurista ja Suomen lipusta ks. Tepora 2011.)

Europan peli oli siis yksi variaatio lineaarisesta juoksupelistä. Juusela & Levänen julkaisi myös Lentopelin, joka sijoittui maailmansodan länsirintamalle. Autopeli oli puolestaan jonkinlaista kilvanajoa, jossa eteneminen määräytyi pelilaudan yhteydessä olleen ruletin avulla. Klassisemmista peleistä yhtiö julkaisi pelilaudan, jonka toisella puolella oli Mylly ja toisella puolella Tammi. Helsingin Sanomien esittelyjutun, jossa oli mukana myös Punaisten ja valkoisten taistelu, mukaan ”[k]aikki seurapelit toimitetaan erittäin aistikkaissa koteloissa, joten niiden ulkoasukin jo kiinnittää ostajan huomiota.[…] Olemme varmat, että nämä pelit tulevat joulumarkkinoilla saamaan suuremmoisen menekin.”(HS 7.12.1918. Myös Uusi Päivä 7.12.1918.)

Punaisten ja valkoisten taistelu on verraten monimutkainen strategia- ja onnenpeli, joka voi päättyä kumman tahansa osapuolen voittoon. Keskeistä pelissä on Etelä-Suomen kartta, johon on merkitty rintamalinjat ja jolla eteneminen tapahtuu. Pelin mainostekstien lisäksi myös pelin sääntöjen sanavalinnat paljastavat, että näkökulma on nimenomaan sodan voittajan näkökulma. (Antila 2017, 12; Yrjölä 2020, 28-32) Johanna Yrjölä, joka on tehnyt pro gradu-tutkielman Suomen sisällissotaa käsittelevistä peleistä, toteaa: ”Pelin tekijän voi päätellä tunteneen sisällissodan ja vallitsevan maailmanpoliittisen kontekstin melko syvällisesti, mutta toisaalta myös edustaneen valkoisen Vapaussodan ihanteita. Peliä voikin kutsua valkoisen voitonhuuman ilmentymäksi ja kiistattomaksi oman aikakautensa tuotokseksi, jonka julkaiseminen sellaisenaan ei olisi enää nykypäivän Suomessa mahdollista.” Itse en kuitenkaan pidä pelin artikuloitua voittajan puolella olemista kovin vahvana, ja vaikka juuri tällaista peliä ei nykyään tehtäisikään, niin tuoreidenkin sotatapahtumien käsittely peleissä on edelleen tyypillistä.

Toinen saman aihepiirin peli on selkeämmin puolueellinen. Suomen Vapaussota -peli on sekin kahden pelaajan strategiapeli. Se poikkeaa Punaisten ja valkoisten taistelusta siinä, että Suomen Vapaussodassa kamppailu on abstraktimpaa, vaikka tässäkin pelissä on karttaruudukko, joka rajaa pelialueen suunnilleen Vaasan ja Savonlinnan korkeudelta Viipuriin, Hyvinkääseen ja Ouluun, eli esimerkiksi Helsinki on rajattu alueelta pois. Kaupungit on esitetty vaakunoina, ja karttapohjalla näkyvät paikkakuntien väliset tie- ja rautatieyhteydet. Niitä pitkin pelissä voi edetä, mutta esimerkiksi radat voi myös katkaista. Myös tämä peli löytyy digitoituna Kansalliskirjaston kokoelmista. Pelin keskeinen strateginen elementti on se, että vastapuoli ei tiedä, millaisia joukkoja vastaan on hyökkäämässä, koska joukkotiedot ovat piilossa pelinappulan toisella puolella. Johanna Yrjölä otaksuu, että tämä elementti on otettu peliin ranskalaisesta vuonna 1909 ilmestyneestä L’Attaque (Hyökkäys) -sotapelistä (Yrjölä 2020, 34).

Suomen Vapaussodan julkaisi vuonna 1917 perustettu ja seuraavana vuonna osakeyhtiöksi muutettu Kustannusliike Minerva, joka on eri yhtiö kuin nykyinen Minerva Kustannus. Kustannusliike Minervaltakin ilmestyi aluksi sisällissotaan ja sitä seuranneisiin Suomen lähialueiden konflikteihin liittynyttä muistelukirjallisuutta tai sotaseikkailukirjallisuutta. Myöhemmin yhtiö julkaisi kaikenlaisia muita kirjoja, erityisesti käännettyä kaunokirjallisuutta, esimerkiksi englannista suomennettuja jännitys- ja rakkausromaaneja (Pörssitieto). Käännöskirjallisuutta tutkineen Urpo Kovalan (1992, 120) mukaan yhtiö etsi linjaansa ensimmäiset neljä toimintavuottaan ja keskittyi sitten angloamerikkalaiseen käännöskirjallisuuteen. Aikalaiset pitivät Minervaa roskakirjojen kustantajana, eikä yhtiön kirjoja juuri hankittu esimerkiksi kirjastoihin.

Minervan toimitusjohtaja ja suurin omistaja oli kirjakauppias Paavo Lönngren, joka toimi myös lastenkirjoja julkaisseen Kustannusosakeyhtiö Tarun toimitusjohtajana. Aivan alkuvaiheessa vähemmistöosakkaana oli Risto Ryti. Taru julkaisi myös muutaman pelin 1920-luvulla. Kustannusliike Minerva toimi Lönngrenin kuolemaan 1934, jolloin WSOY osti yhtiön kirjavaraston kustannusoikeuksineen.

Minervan kustannuslinjan hakeminen näkyi luultavasti siinä, että yhtiö julkaisi kirjojen ohella vuonna 1918 myös pelin. Peli sopi teemaltaan kirjojen sotaseikkailupainotukseen. Pelin kääreessä todetaan, että julkaisu on ”[m]ielenkiintoinen peli nuorille ja vanhoille.” Syyskuun lopulla, ilmeisesti ennen pelin ilmestymistä, kustantamon syksyn julkaisuja esiteltäessä peliä kuvattiin vielä jännittäväksi lastenpeliksi (Uusi Päivä 28.9.1918). Helsingin Sanomien jutussa, jossa nimimerkki ”Kirjallisuuden ystävä” käsitteli 14.12.1918 Minervan vuoden 1918 julkaisuja, siteerattiin kustantajan peliesittelyä. Pelin ”suunnitelman kustantaja selittää kokoonpannuksi sotilaallisella asiantuntemuksella.” Peliä käsitellään jutussa ”varttuneemmalle nuorisolle” suunnatun kirjallisuuden jälkeen. Esittely-yhteyden perusteella voi olettaa, että pelin kohderyhmänä oli sama varttuneempi nuoriso. Pelin kohderyhmän määrittely siis muuttui jonkin verran.

”Kirjallisuuden ystävä” viittaa aika suoraan kustantajan ilmoitukseen, joka julkaistiin edelliseen päivän Helsingin Sanomissa ja jossa kerrotaan tarina pelin alkuperästä, pelin soveltuvuudesta opetuskäyttöön ja kohderyhmästä: ”Suojeluskuntalaiset tappoivat punakapinan aikana aikansa Helsingissä [kursivointi alkutekstissä] keksimällä pelin, joka nyttemmin on ilmestynyt kauppoihin nimellä Suomen vapaussota peli. Pelin suunnitelma on kokoonpantu sotilaallisella asiantuntemuksella, joten sillä tulee olemaan merkitystä tämänlaatuisista seikoista innostuneelle nuorelle ja miksei varttuneemmallekin väelle, erittäinkin juuri sotilaille [kursivointi alkutekstissä], sotajoukkojen strategisesta liikehtimisestä neuvovana opastajana. Peli muistuttaa lähinnä shakkipeliä, ollen kuitenkin aktuaalisin tapahtumiin perustuvana erikoisen mielenkiintoinen. Koska ajanvietteeksi soveltuvista peleistä on tällä hetkellä suuri puute, tulee varmaankin yllämainitun pelin kysyntä olemaan vilkas. Peli on saatavilla kaikissa maamme kirja- ja paperikaupoista ja Rautatiekirjakaupan myymälöistä. Hinta on S:mk 6:50.”(HS 13.12.1918.)

Sittemmin kustantaja mainosti peliä erityisesti suojeluskuntalaisille ja sotilaille sopivana joululahjana (esim. HS 21.12.1918). Juttu osoittaa, miten painettujen lautapelien kohderyhmänä nähtiin usein lapset ja nuoret. Tapauskohtaisesti pelejä suositeltiin myös vanhemmille, varsinkin aina silloin kuin pelit olivat monimutkaisempia ja niissä pärjääminen ei perustunut pelkkään onneen. Painetuille peleille annettiin usein myös opetuksellisia tarkoituksia. Siinä missä monet pelit kuvattiin hauskoina tai huvittavina, niin sotapeleissä tällainen mainosretoriikka oli huomattavasti vähäisempää, mutta peliä oli turvallisempaa kutsua ainakin ajankohtaiseksi ja mielenkiintoiseksi. Kuvaus yhdistyy moneen muuhun pelikuvaukseen myös siinä, että pelin keksimisen ja alkuperäisen pelaamisen tarkoituksena oli ajan kuluttaminen. Tässä tapauksessa ajan kuluttamista ei kuitenkaan esitetä huvitteluna tai viihteenä vaan pikemminkin tarkkaavaisuuden ja valmiuden pakollisena ylläpitämisenä.

Uusi Suometar -lehdessä 22.12.1918 ja ilmeisesti muissakin lehdissä Suomen Vapaussota -pelin syntytarinasta kerrottiin vielä hieman lisää: ”Kirjailija Eino Leino kertoo Helsingin valloitus nimisessä kirjassaan [myös Minervan kustantama], kuinka hänen ja hänen huonetoverinsa pelastaja synkimpinä hetkinä punakapinan aikana oli shakkipelin pelaaminen. Eräillä Helsingin suojeluskunnan urheilla pojilla, jotka kapinan aikana olivat pakoitettuja tiukasti pysymään piilossa, ei ollut shakkipeliä, mutta nerokkaina miehinä he keksivät uuden pelin, joka on jokseenkin shakkipelin veroinen, ja jota pelatessa aika kului mainiosti. Tämä heidän keksimänsä pelin, jonka nimi on Suomen vapaussota, on kustannusliike Minerva Oy. painattanut ja lähettänyt joulumarkkinoille. Se saa varmaan suuren menekin.”

Peli määritellään siis ajanvietteeksi. Samalla kuitenkin sille haetaan kohderyhmiä, jotka voivat käyttää peliä paitsi maanpuolustushengen, myös sotastrategian harjoittelemiseen. Myös vertaus shakkipeliin vahvistaa sotastrategiakytköstä, vaikka shakin yhteys sodankäyntiin oli tuossa vaiheessa jo kauan sitten heikentynyt. Vaikka pelin tekijöiden nimiä ei mainita, niin voi olettaa, että heillä on ollut jo aiempaa kokemusta strategiapeleistä.

Juttujen spekulatiiviset maininnat pelin todennäköisestä suuresta menekistä olivat vakiintuneita mainoslauseita, joilla haluttiin luoda kollektiivista innostusta ja painetta pelin hankkimiseen.

Suomen Vapaussota -pelin mainos Helsingin Sanomissa 21.12.1918. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.

Johanna Yrjölä (2020, 36) huomioi, että Suomen Vapaussota -pelin ohjeissa otettiin vielä selkeämmin valkoinen näkökulma sodan tapahtumiin kuin Punaisten ja valkoisten taistelu -pelissä. Jo ohjeiden ensimmäinen virke paaluttaakin sodan lähtötilannetta ja esimerkiksi Venäjän vaikutusta: ”Maan satavuotisen sortajan avulla ovat harhaanjohdetut joukot nousseet kapinaan laillista hallitusta vastaan.” Tässäkin pelissä voitonmahdollisuus on molemmilla osapuolilla, mutta epäselväksi ei nyt jää, kumman voittoa toivotaan: ”Peliä voi pelata kaksi pelaajaa. Arpa ratkaisee, kumpaa puolta pelaaja pääsee pelaamaan. Molemmilla puolilla on yhtä suuret voitonmahdollisuudet. Mutta hallituksen joukkojen johtajaa innostakoon tieto, että hän taistelee Suomen nuoren vapauden puolesta. Hänestä riippuu, onko Suomi säilyttävä vapautensa, vai joutuva entistä suurempaan sortoon. — Kapinallisten joukkojen johtaja tekee ensimmäisen siirron, jonka jälkeen kumpikin vuorotellen siirtää nappuloitaan.”(Suomen Vapaussota -pelin ohjeet 1918.)

Wikmanin paperikaupan mainoksessa Länsi-Suomi-lehdessä 14.12.1918 mainostetaan Elintarvepeliä, Suomen vapaussota -peliä, Potkupallopeliä ja muita pelejä. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Kolmas suomalainen vuoden 1918 sisällissotapeli on kaikkein vähiten tunnettu, mutta ei kuitenkaan unohdettu. Helsingin valtaus -peli on ollut esillä muun muassa Helsingin kaupungin tietokeskuksen Kaikkea Helsingistä – 100 vuotta kaupunkitietoa -näyttelyssä vuonna 2011. Marko Leppänen on tehnyt myös Esoteerinen maantiede -blogiinsa pelistä kirjoituksen, josta löytyvät pelilaudan kuvat. Pelin ohjeet löytyvät Kansalliskirjaston digitoidun lehtiaineiston kokoelmasta.

Helsingin valtauksen julkaisufoorumi, joululehti, oli sotienvälisen ajan peleille tyypillinen, vaikka peliaihe olikin poikkeuksellinen muihin joululehtien pelijulkaisuihin. Kuitenkin erityisesti lapsille ja nuorille mutta myös muillekin suunnattujen joululehtien viihteelliseen sisältöön kuului kuvien ja kertomusten lisäksi pelejä, joiden jännittävyyttä ja hauskuutta lehtien etukäteismainoksissa korostettiin. Helsingin valtausta kenties tavanomaisempi joululehden peli oli Jouluilo-lehdessä 1918 julkaistu Pyöräshakki-niminen seurapeli.

Katkelma Otavan joululehtien mainoksesta Uusi Päivä -lehdessä 22.10.1918, jossa mukana Pääskysen Joulukontti sekä Helsingin valloitus -pelin esittely. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Joululehtien lisäksi jouluina myyntiin tuli eri myyjien joulupaketteja, joihin oli koottu erilaista viihdyttävää tavarasisältöä, mukana usein myös joku peli. (Esim. Turun Sanomat 19.12.1918.) Helsingin valtaus ilmestyi Pääskynen-lastenlehden joulunumerossa, Pääskysen Joulukontissa. Pääskystä toimittivat Helmi Krohn ja Arvid Lydecken. Helsingin valtauksen tekijät on mainittu lehdessä, mikä on poikkeuksellista, sillä yleensä pelien tekijätietoja ei julkaistu. Luultavasti poikkeus johtui siitä, että peli tulkittiin samanlaiseksi teokseksi kuin joululehden muut tarina- ja kuvasisällöt, ja tekijät olivat tunnettuja. Pelin runomuotoisen tekstin oli laatinut Arvid Lydecken ja kuvituksen oli tehnyt tunnettu lastenkirjakuvittaja Rudolf Koivu, joka muutenkin teki Pääskyseen kuvituksia ja vinjettejä (http://populaari.blogspot.com/2006/03/pskynen-lastenlehti.html). Ylipäätään muutamien tunnettujen esimerkkien perusteella vaikuttaa siltä, että varsinkin yksinkertaisempien juoksupelien tekijät olivat usein kirjoittajia ja kuvittajia, joille pelien tekeminen oli osa muuta sisältötyötä.

Pääskysen joululehden etukäteismainoksissa peliä kutsuttiin esimerkiksi jännittäväksi seurapeliksi ja jopa uudeksi hauskaksi peliksi (Uusi Suometar 9.12.1918). Pelin teeman takia hauskuus ei ehkä määrittelynä ensimmäisenä tule mieleen, mutta jännittävyys ja hauskuus olivat laatusanoja, jotka painettuihin lautapeleihin usein yhdistettiin. Jännittäväksi seurapeliksi oli kuvailtu esimerkiksi Pääskysen joulukontissa liitteenä vuonna 1914 julkaistua peliä Seikkailumatka Afrikan halki (HS 2.12.1914).

Helsingin valtaus on juoksupeli, jossa valkoisella puolella taistelevat pelaajat kamppailevat punaisia vastaan. Peliin on kuvattu sisällissodan aikana 11.–13.4.1918 tapahtuneen Helsingin valtauksen päävaiheita. Valtaus päättyi, kun Helsinkiä hallussaan pitäneet punaiset antautuivat. Pelissä matka etenee Töölönlahdelta eri kohteiden kautta Senaatintorille voiton juhlintaan. Pelin ruutukuvissa on joukkoja ja aseita, kahakoita, kuolleita taistelijoita sekä Helsingin maamerkkejä, erityisesti rakennuksia, jotka liittyivät taisteluiden kulkuun. Pelissä pelaajat siirtävät nappuloitaan nopanlukemien mukaan. Heillä on käytössään myös tulitikkuja valuuttana, ja pelissä on myös valuuttapankki, ”Vapauskassa”, kuten monessa muussakin saman aikakauden juoksupelissä. Tuttuun tapaan pelin tapahtumaruuduissa pelaaja voi päästä etenemään lisään, voi joutua perääntymään, ja hän voi saada lisää valuuttatikkuja tai menettää niitä. Tikkujen menetys on kuitenkin kytketty esimerkiksi sankarivainajien muisteluun:
”30.(Vanhan kirkon puisto)
Täällä lepää sankarit, on heillä
rauha syvä,
vaahterien suojassa on lepo ikihyvä.
Kaunis niinkuin sadun maa on levon
laaja lehto,
vapauden, kevään lasten kukitettu kehto.
Sankarien muistoksi ostat kukkia 5 tikulla.” (Helsingin valloitus -pelin ohjeet.)

Myös muissa ruuduissa viitataan muistamiseen, joten tätäkin peliä voi ajatella sodan muistelukulttuurin välineenä.

Pelin näkökulma on yksiselitteinen. Kaikki pelaajat edustavat Helsingin vapauttajia, valkoisia. Punaisia kutsutaan rosvoiksi, he käyttäytyvät salakavalasti ja jättävät perääntyessä jälkeensä kauhean siivon. Saksalaisilla joukoilla oli keskeinen merkitys Helsingin valtauksessa, mutta pelissä saksalaisiin viitataan vain yhdessä ruudussa, jossa Katajanokalla pelaaja pysähtyy auttamaan ”merilaiva ”Posenin” poikia”, merijääkäreitä, jotka ovat nousseet maihin.

Peli päättyy Senaatintorille ja eläköön-huutoihin. Pelin voittaja, ensimmäiseksi perille päässyt, saa palkinnoksi paperista leikatun vapaudenristin sekä neljäsosan vapauskassan valuutasta.

Näiden kolmen sisällissotapelin lisäksi Suomessa ilmestyi 1918 sellaisia sotapelejä, jotka käsittelivät maailmansotaa. Jostain peleistä on tiedossa vain mainoksissa mainitut nimet, joten niiden tarkempaa sisältöä on vaikea arvioida. Esimerkiksi lahtelainen kustantamo mainosti jälleenmyyjille Helsingin Sanomissa 30.11.1918 sota- ja seurapelejä, joita olivat Kaupungin valtaus, Rajakahakka, Pieni Biljaardi ja Onnen kortit. Ainakin Kaupungin valtaus on voinut liittyä Suomen sisällissotaan, mutta se on voinut käsitellä myös jotain muita sotatapahtumia. (Helsingin Sanomat 30.11.1918.)

Maailmansotapelejä oli ilmestynyt jo sodan alusta lähtien, ja ne kytkeytyivät pidempään ajankohtaisten sotapelien traditioon. Suomessakin olivat useat painot ja kustantamot julkaisseet pelejä aiemmin muun muassa Venäjän ja Japanin sodasta (1904–1905) sekä Turkin ja Kreikan vuoden 1897 sodasta. Pelejä ilmestyi tyypillisesti hyvin nopeasti sodan syttymisen jälkeen, ja julkaisuajankohta vaikutti siihen, oliko käsitys sodan syistä, osapuolista, käänteistä, sankareista ja pahoista vakiintunut. (Ylänen 2017.)

Monista vuonna 1918 ilmestyneistä tai silloin mainostetuista peleistä ei ole olemassa paljoa tietoa. Pelejä todennäköisesti löytyy museoiden ja yksittäisten keräilijöiden kokoelmista. Sisällöltään toistaiseksi tuntemattomaksi jää esimerkiksi muutamassa mainoksessa mainittu Siltapeli (myös jo jouluna 1917 Juusela & Leväsen kirjakaupassa). Samoissa mainoksissa oleva Potkupallopeli löytyy Kansalliskirjaston kokoelmasta ja Henna Ylänen on dokumentoinut sen osana lautapelihistorian tutkimuksiaan. Ainakin yhden Potkupallopeli-nimisen tuotteen on julkaissut O.Y. Launis A. B. Siinä pelilauta on ruudukko, johon kumpikin pelaaja asettaa 11 jalkapalloilijaa. Palloilijoita ja palloa liikutellaan nopan määräämien lukujen perusteella. Tavoitteena on saada pallo vastustajan maaliin. On tosin mahdollista, että vuoden 1918 mainosten Potkupallopeli on joku muu kuin Launis-yhtiön julkaisu, sillä yrityksen Potkupallopeli oli ilmestynyt itse asiassa jo kymmenen vuotta aiemmin (Työmies 10.11.1908) Launis, joka oli kaupannut muun muassa myös konttoritarvikkeita ja postikortteja, julkaisi 1900-luvun alussa Potkupallopelin lisäksi myös useita muita pelejä, jotka liittyivät urheilulajeihin, sodankäyntiin ja jopa hylkeenpyyntiin. Yhtiön valikoimasta löytyi myös tavallisia useiden valmistajien pelejä, kuten Hullunkuriset perheet -kortteja.(Uusi Suometar 26.11.1909 ehkä kuva tästä) Launis oli mennyt sitä paitsi vararikkoon 1911 (Kauppalehti 1.11.1911), joten jos vuonna 1918 oli kyse samasta Potkupallopelistä, niin silloin sillä saattoi olla joku toinen kustantaja. Sinänsä peleistä voitiin ottaa useita painoksia ja ne olivat myynnissä pitkäänkin.

Launis Oy:n pelien mainos Uusi Suometar 26.11.1909. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Suomalaisista kustantajista jouluksi 1918 pelejään julkaisi ainakin myös Weilin&Göös, jolta ilmestyivät Kuningaspeli sekä Kivi, säkki ja sakset. Uusi Päivä -lehden mainosmaisessa kuvauksessa Kuningaspeliä luonnehdittiin tammipeliä muistuttavaksi ”vaihtelevaksi” ja ”jännittäväksi” ja pelin ulkoasua ”miellyttäväksi”. Kivi, säkki ja sakset oli kuvauksen mukaan puolestaan aikuisille ja lapsille soveltuva korttipeli, ”ja kaikessa yksinkertaisuudessaan on myös varsin hupainen”. (Uusi Päivä 21.12.1918.) Hupaisuus ja hauskuus olivat termejä, joita peleihin muulloinkin yhdistettiin. Kuten aiemmin totesin, tyypillistä oli myös se, että uusia pelejä kuvailtiin tekemällä vertauksia laajemmalle yleisölle valmiiksi tuttuihin peleihin, jotta mahdolliset ostajat saivat pelistä jonkinlaisen käsityksen. Vertailukohtina saattoivat olla esimerkiksi shakki, tammi ja biljardi. Sama vertailujen kautta tapahtuva selittäminen on tavanomaista myös muiden uutuustuotteiden esittelyssä.

Kirjallisuutta
Antila, Kimmo (2017). “Museonjohtaja Kimmo Antila kertoo Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 -pelistä ja siihen liittyvästä museotyöstä.” Teoksessa Anna-Kaisa Kultima & Jouni Peltokangas (toim.), Ylistetyt, rakastetut, paheksutut, unohdetut. Avauksia pelihistorian laajaan kirjoon. Mediamuseo Rupriikin julkaisuja 5. Tampere: Media-museo Rupriikki, 10–14.

Kovala, Urpo (1992). Väliin lankeaa varjo, Angloamerikkalaisen kaunokirjallisuuden välittyminen Suomeen 1890–1939. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/43924

Laukka, Maria (2001). ”Koivu, Rudolf.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 15.2.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-000707

Rantanen, Tuula (2003). ”Alanen, Joseph.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 16.2.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003294

Tepora, Tuomas (2011). Lippu, uhri, kansakunta: Ryhmäkokemukset ja -rajat Suomessa 1917–1945. Helsinki: Yliopistopaino.

Ylänen, Henna (2017). ”Kansakunta pelissä: Nationalismi ja konfliktit 1900-luvun alun suomalaisissa lautapeleissä.” Ennen ja Nyt, Vol 17, Nro 1 (2017): Pelit ja historia, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108787

Yrjölä, Johanna (2020). Sisällissota pelilaudoilla: Suomen sisällissodan muistokulttuuri lautapeleissä 1918 ja 2018. Historian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-202006173155

Kortteja, lautapelejä ja pienoisbiljardeja: kolme lounaissuomalaista pelivalmistajaa 1900-luvun alussa

Aiemmin olen esitellyt pari turkulaista pelialan yritystä. Niistä O.Y. Huonekalu ja Sorvimo aloitti koronapelin valmistuksen Turussa 1926 ja teki myös joitain muita pelituotteita. U. E. Viljasen puusepänyritys valmisti myös koronalautoja jonkin aikaa. Tällä kertaa esittelyvuorossa on kaksi varhaista turkulaista ja yksi salolainen yritys, joiden valikoimaan kuului myös muutamia pelituotteita.

Pelit olivat yrityksille kuitenkin varsin vähäinen tulonlähde verrattuna muihin myyntiartikkeleihin, poikkeuksena kenties Turun Kivipaino, joka valmisti tunnettuja pelikorttejaan pitkään. Turun Kivipainon ohella kerron Turun Pussi- ja Kirjekuoritehtaan sekä salolaisen monialayrityksen E. & J. Leinon pelituotannosta. Nämäkin esimerkit osoittavat, että suomalaisen peliteollisuuden juuret ovat kahdessa eri suunnassa, graafisessa teollisuudessa ja puusepänteollisuudessa.

”Kun ”Kiva”-peli saapui kauppaan” – E. & J. Leino ja pienoisbiljardit

Salossa toimi E. &. Leino -niminen yritys, joka toimi useilla eri aloilla, puusepänteollisuudessa ja metalliteollisuudessa. Yhtiön tuotevalikoima sisälsi alkuvuosikymmeninä esimerkiksi maatalouskoneita, polkupyöriä, potkukelkkoja, liesiä, kaivon vesipumppuja ja kaikkea muuta.

Yhtiö oli perustettu Salon lähistöllä Kuusjoella 1898, mutta toiminta siirtyi Saloon 1900-luvun alussa. Yhtiö rakensi Saloon tuotantolaitoksia sekä esimerkiksi vuonna 1925 liiketalon, jossa toimi yhtiön rautakauppa, pääkonttori ja josta vuokrattiin tiloja myös muutamalle muulle yrittäjälle (Lavonen 2018). Rakennuksen katolla oli Salon ensimmäinen vilkkuva valoreklaami (Uusi Aura 6.12.1925) Yhtiön yhdessä liikkeessä myytiin myös Ford-merkkisiä autoja.

Yhtiön historiateoksen kirjoittaneen Petri Lavosen mukaan taloussuhdanteiden lasku 1929–1932 eli suuri lama vaikutti E. & J. Leinon toimintaan. Yhtiö joutuu vähentämään väkeä ja supistamaan tuotantoaan. Lavonen kirjoittaa, että pulakauden aiheuttamien ongelmien takia Leinon tehtailijat etsivät uusia tuotteita ja kehittivät tuotantoa.(Lavonen 2018, 42–47. Ks. myös Paavonkallio 1938, 79–89.) Lavonen ei mainitse pelejä, mutta niidenkin valmistamista yritys kokeili lehtitietojen perusteella lamavuosina. Voi olla, että pelinkehityskokeiluihin vaikuttivat muiden suomalaistehtaiden menestykset samalla alalla jopa pula-aikana, erityisesti O.Y. Huonekalu ja Sorvimon koronapelit ja Juho Jussilan Fortunat.

E. & J. Leino lähti iskemään kotipelimarkkinoille tuotteella, joka esitteli tutun pelin erittäin kompaktissa koossa. Pelin pystyi sijoittamaan pieneenkin tilaan kodeissa. Kesäkuussa 1930 yritys haki patenttia pelipöydälle ja siihen liittyville mekanismeille (Patentti-ilmoitus 20.6.1930, Patenttirekisteri 11/1932). Syksyllä yritys lanseerasi Kiva-nimisen ”pikku-biljardin”, jota mainostettiin ensin paikallislehdessä, Salon Seudun Kunnallislehdessä 25.9.1930. Myöhemmin samankaltainen mainos julkaistiin esimerkiksi Turussa ja Helsingissä ja ennen joulua pelistä kerrottiin muuallakin, Rovaniemeä myöten (Lapin Kansa 11.11.1930). Lapin Kansan mainokselta kuulostavassa uutisessa kerrottiin ajan menevän kuin siivillä pelin parissa. Peli sopi tekstin mukaan useamman henkilön joutohetkiin esimerkiksi silloin, kun satoi ja ulos ei voinut lähteä.

Vaasalaisen C. J. Hartmanin rautakaupan pienessä mainoksessa Vaasa-lehdessä 15.12.1930 Kiva-peli mainittiin jo yhdessä koronapelin ja Fortunan kanssa. Raahen Seutu puolestaan tiesi kertoa 20.12.1930, että Kiva-biljardi oli herättänyt huomiota myös ulkomailla, Pohjoismaissa ja Englannissa. Lehti jatkoi: ”Mm. Kööpenhaminaan on jo lähetetty useita huomattavia lähetyksiä ja on ”Kiva” siellä herättänyt aivan erikoista kiinnostusta. Sen kanssa on äskettäin kokeiltu huomattavissa seurapelejä harrastavissa piireissä ja tullaan siellä toimeenpanemaan suuret ”kiva”-pelikilpailut ennen joulua, joten peli epäilemättä tulee saamaan yhä uusia ystäviä.” (Raahen Seutu 20.12.1930.) Kilpailut olivat taas tapa, jolla uutta peliä levitettiin kansan keskuuteen ja jota kautta pelille oli mahdollista hakea lisää huomiota.

Kiva-pikkubiljardin mainos Viikkosanomissa 4.10.1930. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Vuoden 1931 joulumyyntiin E. & J. Leino oli tehnyt Kiva-pelin rinnalle toisen, hieman isomman biljardiversion. Kotikerho-nimistä mahongista valmistettua jaloilla seisovaa biljardipöytää voitiin käyttää myös tavallisena pöytänä, koska siinä oli mukana kansi. Kiva-biljardi oli pöydälle asetettava malli, mutta kannellisena sekin oli tietynlainen ”mobiilipeli”, helppo ottaa matkalle mukaan.

Kotikerho-biljardin mainos Ajan Sanassa 18.12.1931. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Maaliskuussa 1932 Viikkosanomat julkaisi lyhyen kehuvan arvostelun Kotikerhosta. Jos pelin koko oli epäilyttänyt vakavampia biljardiharrastajia, niin Viikkosanomat vakuutteli, että Kotikerho oli kunnon peliväline: ”Kysymyksenä ei ole mikään leikkibiljardi, vaikkakin koko on hieman tavallisten biljardien kokoa pienempi. Voimme omasta kokemuksesta todistaa, että vallit antavat oikeat kulmat ja että ”Kotikerho” siis vastaa aika suuriakin vaatimuksia. Muuten on biljardi varustettu yhtä hyvin kuin ”suuret” biljardit; verka on hyvää, pohja kestävää, pallot sarvisaineksesta, vallit oikeita j.n.e.” (Viikkosanomat 5.3.1932.)

Kiva- ja Kotikerho -peleistä julkaistiin mainoksia erityisesti ennen joulua aina vuoden 1933 loppuun asti. Mainostus ei ollut kuitenkaan myöhemmin yhtä intensiivistä kuin ensimmäisenä vuonna. Pelit tulivat esille myös pikkuilmoituksissa, joissa myytiin käytettyjä pelejä. Vuoden 1933 jälkeen E. & J. Leino todennäköisesti luopui biljardien valmistuksesta. Yhtiö satsasi uusiin tuotantotiloihin ja aivan erilaisiin tuotteisiin, kuten säleventtiileihin, vesipumppuihin ja erilaisiin liesiin (Lavonen 2018, 42–49). Pienempien ja isompienkin biljardipöytien ainoaksi valmistajaksi Suomessa jäi luultavasti jyväskyläläinen Juho Jussila.

Erityisesti Fortunasta ja tikkapelistä kuuluisaa Juho Jussilaa tutkineiden Pirjo Hyytiäisen ja kumppanien mukaan autonomian aikana kaikki biljardivälineet oli tuotu Suomeen Pietarista. Suomeen avattiin 1920 avoimia kaupallisia pelisaleja, joihin tarvittiin vanhojen välineiden lisäksi myös uusia. Juho Jussila alkoi valmistaa kokeiluluonteisesti biljardeja 1930-luvun alussa ja sitten laajamittaisemmin. Yhtiö valmisti eri kokoisia biljardeja. Koteihin soveltui halvempi malli, joka E. & J. Leinon Kivan tavoin voitiin asettaa myös pöydälle.

Kiva-pikkubiljardin mainos Suomen Kuvalehdessä 31.1.1931. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Biljardipöytiä ei ollut helppo viedä Englantiin – toisin kuin Fortuna-pelejä – koska biljardit eivät kestäneet niin hyvin kuljetusta, eikä kotimaan kysyntä riittänyt tekemään tuotannosta kannattavaa. Niinpä Jussila lopetti valmistuksen vuonna 1938, vaikka se oli silloin ainoa biljardeja tehnyt yritys Suomessa.(Hyytiäinen ym. 2001, 110–111.)

”Turun pelikortit ovat tunnettuja kaukana maan rajojen ulkopuolellakin” – Turun Kivipaino ja pelikortit

Turun Kivipaino oli ehkä Turun kaikkein vanhin pelien parissa toiminut yritys. Turun Kivipainon historia alkaa 1850-luvulta, mutta Åbo Stentryckeri Ab -nimellä se toimi vuodesta 1874 (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942; Turun Kivipaino 50 vuotta; Aamuset 29.11.2019). Yritys valmisti erilaisia painotuotteita, mutta yksi sen keskeisistä myyntiartikkeleista olivat pelikortit, joita Turun Kivipaino teki vuodesta 1878 lähtien. Aluksi korttien piirustukset tilattiin Saksasta, mutta kun niitä ei enää saanut, yhtiön valokuvaaja Rainer Baer kuvasi Turun linnan maalauksia. Maalauksia käytettiin pohjana Turun linna -pelikorteille.

Turun Kivipaino oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa yksi merkittävimmistä tai jopa kaikkein tärkein suomalainen pelikorttivalmistaja. Toinen keskeinen yritys oli Ferdinand Tilgmannin kivipaino Helsingissä, missä pelikorttien valmistus aloitettiin niin ikään viimeistään 1880-luvun alussa. 1800-luvun lopulta lähtien pelikortteja valmisti myös painotalo Weilin & Göös, 1880-luvulla ainakin lyhytaikaisesti Backhoff.(Esim. Helsingfors Dagblad 18.1.1883; Uusi Suometar 15.8.1894; Suomen Kirjapainolehti 31.8.1894.) 1900-luvun alussa kortteja alkoi tehdä myös kivipaino Lilius & Hertszberg (Kotkan Sanomat 20.6.1903).

Vaikka pelikorttivalmistajia oli useampia, niiden keskinäinen kilpailu oli osin näennäistä. Vuonna 1942 ilmestyneessä Suomen kirjapainotaidon historiaa -teoksen Turun Kivipainoa käsittelevässä luvussa todetaan, että Turun Kivipaino oli tehnyt 1800-luvun lopulla Tilgmannin kanssa sopimuksen pelikorttien myynnistä ja hinnoista. Turun Kivipaino oli myös aloitteellinen, kun 1905 solmittiin uusi laajempi sopimus, ”joka koski maan kaikkia neljää pelikorttien valmistajaa ja säänteli yhtiölle tyydyttävällä tavalla sekä myynnin että hinnoittelun.”(Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455.) Helsingin Graafillisen Klubin julkaiseman kirjan sanamuoto on kaunisteleva ja kuulostaa käytännössä pelikortteja koskevalta kartellilta, jollaisten tavoittelu ei ollut mitenkään harvinaista eri teollisuuden aloilla.

Suomen itsenäistyttyä pelikorttiliiketoiminta keskittyi edelleen. Vaikka useammat painotalot tekivät kortteja, niin niille muodostui yhteinen omistuspohja. Ensin liikemies Amos Anderson oli ostanut itselleen Tilgmannin osake-enemmistön 1916, minkä jälkeen yhtiö alkoi laajentua. Vuonna 1918 Tilgmann hankki omistukseensa viisi muuta kivipainoa, esimerkiksi Lilius & Hertzbergin, Turun Kivipainon sekä Weilin&Göösin pelikorttipainon. (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 317–318.)

Pelikortit olivat tietynlainen erityistapaus pelien joukossa. 1800-luvun lopun lehdissä julkaistiin uutisia siitä, kuinka paljon yritykset olivat painaneet pelikortteja ja kuinka paljon niistä oli maksettu leimaveroa. Vain leimattuja pelikortteja oli lupa myydä. Leima lyötiin jokaisen pakan ruutuässään tai korttipakan sulkeneeseen sinettiin tai valmiin korttipakan paperiseen siteeseen. Korttien verotuksessa ja uutisissa käytetty mittayksikkö oli leikki, joka tarkoitti yhtä korttipakkaa.(Wikipedia: pelikorttivero; Nykänen 2012.)

Helsingin lääninvankilassa vangilta takavarikoidut Turun Kivipainon Turun Linna -pelikortit. Kansallismuseo / Vankilamuseon kokoelmat.

Pelikortit löytyvät omana kategorianaan myös Suomen ulkomaankauppatilastoista. Syynä tähän on luultavasti se, että kortteja koskivat omat asetuksensa ja veronsa. Muita pelejä ei esimerkiksi 1900-luvun alkupuolen ulkomaankauppatilastoista pysty suoraan löytämään. Niitä koskeva vienti ja tuonti saattavat löytyä esimerkiksi luokissa ”Erikseen mainitsemattomia painotuotteita”, ”Leluja ja kuusenkoristeita”, ”Faneeriteoksia” tai ”Muunlaisia paperiteoksia” (Esim. Suomen Virallinen Tilasto, Ulkomaankauppatilasto 1930).

Turun Kivipainon pelikorttien painolaatta. Turun museokeskus: TMK16527:10.

Leimavero vaikutti tietenkin korttien hintaan. Niinpä kortteja yritettiin myös salakuljettaa Suomeen. 1900-luvun alun sanomalehdissä onkin silloin tällöin juttuja kiinnijääneistä salakuljettajista tai yrittäjistä, jotka ovat myyneet leimaamattomia kortteja. (Esim. Sosialisti 4.5.1909; Uusi Aura 13.1.1935.)

Turun Kivipaino joutui sekin silloin tällöin suoraan tekemisiin korteista kiinnostuneiden rikollisten kanssa. Esimerkiksi vuonna 1915 Linnankatu 31:ssä sijainneen (Linnankadun ja Ursininkadun kulma) tehtaan ullakolta oli varastettu kortteja (Käkisalmen Sanomat 17.9.1915), ja 1919 Turun raastuvanoikeus antoi tuomion kahdelle nuorukaiselle, jotka olivat varastaneet Turun Kivipainon kortteja usean tuhannen markan arvosta. (TS 6.7.1919; 19.7.1919). Ja jos eivät murtovarkaat, niin korttituotannon – kuten muunkin tehdastoiminnan – uhkana saattoi olla myös tulipalo (Aamulehti 9.6.1907; Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455-456).

Turun Kivipainon varhaisissa mainoksissa ei kuvailtu itse kortteja kovin tarkkaan. Helsingin Sanomien edeltäjässä Päivälehdessä 9.1.1903 julkaistussa ilmoituksessa kuitenkin todetaan Kivipainon tekevän pariisilaisia pelikortteja. Mainoksessa kehuttiin, että kortit olivat ”lohkeilemattomia, läpinäkymättömiä, kestäviä, helposti luistavia, pestäviä, ajanmukaisesti painettuja, kulmat kullatut ja kartongipäällyksiin pannut.”

Suomen kirjapainotaidon historiaa -teoksessa mainitaan, että Turun Kivipaino painoi etupäässä Boston-pelikortteja. Sillä viitataan ehkä tavallisilla pelikorteilla pelattuun neljän hengen Boston-korttipeliin. (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455.) Ainakin yksittäisen mainoksen hintatiedon perusteella Turun Kivipainon pelikortit olivat hieman kalliimpia kuin kilpailijoiden kortit (HS 21.12.1922).

Turun Kivipainon korteissa käytettiin aluksi kulmien kultausta (Päivälehti 9.1.1903), mutta jo talvisodan sytyttyä joulukuussa 1939 yhtiö mainosti uusia kuparireunaisia pelikortteja. Aiemmin kortteja oli luonnehdittu kuperareunaisiksi, joten en ole aivan varma, viitattiinko mainoksessa metalliin. 1930-luvun lopulla korttien mainonta oli myös muuttunut ja luultavasti pelikortteja oli myynnissä muitakin kuin tuttuja Turun linna -kortteja. (Suomen Poliisilehti 15.12.1939.)

Turun Kivipainon pelikorttimainos Jousimies-lehdessä 1.12.1931. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Turun Kivipainon pelikorttimainos Jousimies-lehdessä 1.12.1936.

”historiallinen aihe, huvittaa suuresti sekä nuorta että vanhaa” – Turun Pussi- ja kirjekuoritehdas historian lautapelin valmistajana

Yksi varhaisimmista turkulaisista pelialallakin toimineista yrityksistä oli Turun Pussi- ja kirjekuoritehdas. Vuonna 1874 perustettu yritys, jonka tehdas oli Käsityöläiskadun ja Yliopistonkadun kulmassa (Käsityöläiskatu 5, ks. esim. Turun Lehti 18.11.1911), valmisti nimensä mukaisesti erityisesti erilaisia paperipusseja ja kirjekuoria. Tehtaan tuotevalikoima oli kuitenkin paljon tätäkin laajempi ja sisälsi muita paperituotteita (esim. Paperikauppias 20.4.1932), makeisrasioita, savukekoteloita sekä apteekeissa tarvittavia rasioita ja etikettejä (Semina 1.7.1921). Aamuset-lehden vuonna 2017 ilmestyneen ”Nostalginen Turku” -jutun mukaan kieltolain aikana 1919–1932 tehtaan yksi suosikkituote olivat myös kanisterit, joiden myynti käytännössä kuivui kieltolain kumoamisen jälkeen 1932 (Aamuset 15.1.2017). Vanhoista sanomalehdistä en tosin ole löytänyt varsinaisia yrityksen kanisterimainoksia, mutta mainintoja yhtiön valmistamista peltirasioista kylläkin ja vuoden 1938 tuotekuvastosta löytyy maininta ja kuva yhtiön tekemistä läkkipeltirasioista, joita löytyy 20 litran kokoon asti. Läkkipeltirasiat olivat kaiketi hieman erilaisia kuin varsinaiset kanisterit, mutta soveltuivat silti samaan kuljetustarkoitukseen.

Tehtaan valikoimissa oli myös pari peliä. Vuoden 1920 joulukuusta lähtien yritys mainosti Välskärin Kertomukset -nimistä peliä, joka perustui Zacharias Topeliuksen samannimiseen kuuluisaan historialliseen romaaniin (Fältskärns berättelser, ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena Helsingfors Tidningar -lehdessä 1851–1866). Peli löytyy digitoituna suomen- ja ruotsinkielisenä versiona Kansalliskirjaston kokoelmista, jonne pelin julkaisuajankohdaksi on merkitty vuosi 1910, mutta lehtimainoksia tai juttuja pelistä löytyy vasta vuodesta 1920 eteenpäin ja niissä mainostetaan peliä uutuuspelinä, jossa on ”[h]istoriallinen aihe” ja joka ”huvittaa suuresti sekä nuoria että vanhoja” (Uusi Suomi 27.11.1920). Hufvudstadsbladet 27.11.1920 kertoi pelin olevan isänmaallinen seurapeli, joka sisälsi monia kirjan kuvia hienoilla väreillä, sinisellä, keltaisella ja punaisella, painettuna ja joka oli edullinen, vain viiden markan hintainen. (Ks. myös Åbo Underrättelser 26.11.1920.)

Ensi katsomalta itse peli näyttää varsin tavanomaiselta juoksupeliltä. Se eroaa kuitenkin monesta muusta pelistä siinä, että laudalla eteneminen tapahtuu nopan lukeman sijasta ruletin tai pelikorttien osoittaman numeron mukaan. Jos ruletin kuula pysähtyy punaiseen numeroon – tai pelaaja nostaa pakasta punaisen numeron – hän matkaa ruudulla eteenpäin. Jos kuula pysähtyy mustaan, niin matka käy taaksepäin. Jos pelaaja päätyy laudalla punaisen ympyrän kohdalle, hänen on meneteltävä ruutua koskevan runomuotoisen tekstin mukaisesti ja siirryttävä yleensä joko eteenpäin tai taaksepäin lisäaskeleita. Jotkut palkinnot tai rangaistukset liittyvät pelirahaan, jota pelaaja voi saada ruuduissa tai menettää. Normaalista matkapelistä poikkeava etenemistapa saattoi johtaa siihen, että viimeiseen ruutuun numero 300 oli todella vaikea päästä.

Yksityiskohta Välskärin kertomuksia -pelin pelilaudasta. Lähde: Kansalliskirjasto.

Pelilaudan tekstikatkelmat noudattelevat Topeliuksen kirjan tapahtumia. Suomessa ei ollut aiemmin julkaistu juuri kirjoihin perustuvia lautapelejä lukuun ottamatta Kalevala-aiheista peliä. Myös useat matkapelit esittelivät suomalaisia nähtävyyksiä ja kulttuurimaisemia, kuten Topeliuksen Maamme-kirja.(Ylänen 2017.)

Välskärin kertomukset -peli saattoi jäädä Turun Pussi- ja Kirjekuoritehtaan ainoaksi lautapelijulkaisuksi. Toistaiseksi ei ole tietoa, miksi yritys julkaisi pelin ja miksi se ei julkaissut muita pelejä. Todennäköisesti pelin suosio jäi kuitenkin pieneksi verrattuna tehtaan muihin tuotteisiin. Peleistä Turun Pussi- ja Kirjekuoritehdas kauppasi kuitenkin myös ensin Hullunkuriset Perheet -pelikortteja (esim. Uusi Aura 20.11.1921) ja myöhemmin myös Musta Pekka -kortteja ja totesi tuoteluettelossaan seurapelien kuuluvan valikoimiinsa (Paperikauppias 15.5.1931; Yhtiön hintaluettelo 1938).

Kuva yhtiön hinnastosta 1938, jossa näkyy Välskärin kertomukset -peli, korttipelejä, pienoislippuja, paperinukkearkkeja ja pienoislippuja. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

***

Kirjallisuutta

Hyytiäinen, Pirjo – Talja, Virpi – Vuorinen, Pirjo (2001). Leluneuvos ja naulapojat. Juho Jussilan tie pedagogista leikkikalutehtailijaksi. Jyväskylän yliopiston museon julkaisuja 14. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston museo.

Lavonen, Petri (2018). Leino Group Oy 120 vuotta. Puusepänverstaasta Leino Group Oy 1898–2018. Turku: k&h tilauskirjat, Turun yliopisto.

Nykänen, Pekka (2012). ”Ulkomaalaisten yrittäjien vuosien 1865–1897 elinkeinosuostuntavero.” Historiallinen Aikakauskirja, 2012, nro 1, 53–67.

Paavonkallio, T. W. (1938). E. & J. Leino 1898–1938. Salo: E. & J. Leino.

Turun Kivipaino Osakeyhtiö 100 vuotta (1950). Turku: Turun Kivipaino.

Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942 (1942). Toim. Einari Teräskivi ja Olavi Suominen. Helsinki: Helsingin Graafillinen Klubi.

Ylänen, Henna (2017). ”Kansakunta pelissä. Nationalismi ja konfliktit 1900-luvun alun suomalaisissa lautapeleissä.” Ennen ja nyt 1: (2017), https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108787/63784.

”Uhkapelistä Turussa ei liene puhuttu perättömiä” – laillista ja laitonta pelitoimintaa ennen toista maailmansotaa

Turun Sanomien otsikko 10.6.1937. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Toukokuun 14. päivänä 1937 siviilipukuiset rikospoliisin etsivät rynnivät Turun Biljardisalongit ja Kahvila -nimiseen biljardisaliin. Sali sijaitsi Eerikinkatu 17:n talon kolmannessa kerroksessa, jonka nykyturkulaiset tuntevat Hansakorttelin St. Eerikin kulmauksena. Etsivien sännätessä illalla sisään yhdessä kabinettihuoneessa oli kahdella pöydällä korttipeli käynnissä.

Toiselta pöydältä takavarikoitiin 2630 markkaa ja toiselta 200 markkaa. Huoneessa oli poliisien saapuessa 16 pelaajaa, joukossa tunnettuja ulkopaikkakuntalaisia ”korttihummereita”, kuten Varsinais-Suomi-lehti heitä kutsui. Tapaus herätti huomiota ympäri Suomea ja monet lehdet uutisoivat tutkinnan ja oikeudenkäynnin käänteistä. (Muutamia paikallisia esimerkkejä: TS 15.5.1937; 10.6.1937; 21.6.1937; 9.7.1937; Varsinais-Suomi 13.6.1937.)

Poliisi oli alkanut epäillä laittomuuksia, kun ”eräs turkulainen rouvashenkilö lähetti läänin maaherralle kantelukirjelmän”. Kirjeessä rouva kertoi oman aviomiehensä pelaavan Biljardisalongeissa korttia ja paitsi tuhlaavansa aikaa, niin myös rahansa, jotka olivat pois perheen huoltamisesta. Rouvan mukaan paikassa kävi myös pirtutrokareita pelaamassa ja hän pyysi, että siellä toimitettaisiin tarkastus ”ja moinen paha meno lopetettaisiin.”(TS 10.6.1937; 9.7.1937.)

Kun maaherranvirasto alkoi selvittää tapausta, niin osoittautui, että kirje oli lähetetty väärällä nimellä. Viranomaiset siitä huolimatta epäilivät, ”ettei savua tuprahtele ilman tulta” – kuten tapausta kuvaillut Turun Sanomat 10.6.1937 kirjoitti. Viranomaiset alkoivat pitää Biljardisalonkeja silmällä.

Turun Biljardisalongit ja Kahvila oli avattu noin kymmenen vuotta aiemmin. Kauppiaana ja Turun Sos. dem. Klubin kahvilanhoitajana toiminut Kalle Hyytinen oli saanut luvan kahvila- ja biljardiliikkeen perustamiseen keväällä 1928 (Uusi Aura 4.12.1926; TS 3.4.1928; Turun Ympäristön Kunnallisia Sanomia 5.4.1928). Hyytinen käynnisteli myös linja-autoliikennettä Turun keskustan ja silloin Kaarinan pitäjän puolella sijainneen Uittamon välille (Uusi Aura 3.11.1927; TS 8.5.1928). Hyytisen liikekumppanina toimi John Arvidsson, metsästystä ja koiria harrastanut kolmekymppinen liikemies.

Biljardisali aloitti neljällä pelipöydällä heinäkuussa 1928, mutta toiminta laajeni nopeasti (Uusi Aura 21.7.1928). Saman vuoden marraskuussa Hyytinen sai luvan paikan laajentamiseen kahdella huoneella ja neljällä pöydällä sekä luvan ruokatarjoilun aloittamiseen (Uusi Aura 18.11.1928; TS 22.11.1928). Biljardisalonkiin palkattiin lisää henkilökuntaa muun muassa keittiöön ja salin puolelle, ja marraskuussa saliin etsittiin myös ”ehdottoman raitista ja tottunutta biljardimarkkööriä” töihin (HS 7.11.1928). Kalle Hyytinen yritti saada lupaa myös rahapeliautomaattien asentamiseen saliin ja myös keskustassa sijainneeseen keilahalliin, mutta lupia ei myönnetty, ei vaikka Hyytinen valitti asiasta läänin maaherralle (esim. Turunmaa 26.3.1929).

Loppuvuodesta 1928 biljardisalongissa aloitettiin myös kilpailuturnaukset. Ensin salilla kilpailtiin Kaisa-pelissä (Karolina) ja pian myös Pyramidi-pelissä, johon molempiin yhteistyökumppanit olivat lahjoittaneet kiertopalkintoja. (Uusi Aura 18.11.1928; Sosialisti 12.12.1928; Uusi Aura 9.1.1929; 17.2.1929.)

Biljardisalongin mainos Turun Ympäristön Kunnallisia Sanomia -lehdessä 15.2.1929. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Biljardisalonki ja Kahvila veti myös muita pelaajia puoleensa, sillä turkulainen shakkikerho Turun Shakinystävät alkoi kokoontua kahvilapuolella (TS 29.8.1929). Syksyllä 1929 kahvilassa alettiin järjestää myös shakkiturnauksia, jonka pääpalkinnon biljardisali lahjoitti (TS 16.9.1929).

Samoihin aikoihin Hyytinen oli saanut luvan laajentaa jälleen biljardisalia neljällä pöydällä. Yhteensä kahdestatoista pöydästä yksi oli varattu karambolebiljardille ja muutamat pöydistä sijaitsivat erillisissä kabinettihuoneissa. Kabinettihuoneita mainostettiin myös kokouksiin ja muuhun käyttöön sopiviksi ja paikkaa esiteltiin Suomen suurimpana sekä monipuolisena virkistyslaitoksena, ”jossa sekä päivätunnit että iltahetket kuluvat hupaisesti.”(Uusi Aura 8.10.1929; 20.10.1929.)

Turun Sanomien 13.1.1929 julkaisema kuva biljardisalin päähuoneesta. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Pari kertaa biljardisalongin asiakkaat pääsivät paikallisuutisiin muutenkin kuin peliharrastuksistaan. Yhden kerran asiakkailla oli tullut sanaharkkaa liittyen siihen, oliko paikalle pyrkineellä kauppamatkustajalla viinaa laukussaan. Tapahtumakulkua selviteltiin raastuvanoikeudessa asti. (Sosialisti 5.6.1929.) Toisella kertaa biljardisalilta poistuneet nuorukaiset olivat leikitelleet porraskaiteella ja yksi oli tipahtanut liukuessaan korkealta maahan ja saanut aivotärähdyksen (Turunmaa 14.10.1930).

Omistaja Kalle Hyytisellä riitti myös muita kiireitä. Kesällä 1929 hän oli mennyt Petsamossa naimisiin kotkalaisen leskirouvan Alma Ahlqvistin kanssa (Uusi Aura 27.5.1929; Eteenpäin 3.7.1929), hän puuhaili kahvila-, hotelli- ja ravintola-alan yhdistyksissä ja järjestöissä ja kaavaili myös vuonna 1930 uuden panimon perustamista Turkuun, koska ei ollut tyytyväinen panimoiden hintapolitiikkaan. (Suomen Hotelli-ravintola-kahvilalehti 1.9.1930; 1.12.1930).

Syksyllä 1931 Kalle Hyytinen ilmeisesti luopui biljardisalongista ja keskittyi sen jälkeen uuden ravintolan ja myöhemmin myös hotellitoiminnan pyörittämiseen. Biljardisalongin ja Kahvilan pitämiseen luvan sai John Charles Arvidsson, joka oli jo aiemmin mainittu Hyytisen kumppanina (esim. Turunmaa 20.11.1931).

Paikassa järjestettiin edelleen säännöllisesti biljardikilpailuja, mutta Arvidsonin johtajakaudella biljardisali mainosti toimintaansa vähemmän. Aiemmin biljardisalia oli mainostettu päivälehtien lisäksi muun muassa poliisiyhdistysten jäsenlehdissä. Muitakaan uutisia biljardisalista ei juuri julkaistu, kunnes poliisi ratsasi paikan uhkapelin takia toukokuussa 1937. Yhdessä pikkuilmoituksessa tosin etsittiin schäfer-rotuista koulutettua koiraa ja lisätietoja oli saatavissa biljardisalista (TS 6.1.1932). Samaten biljardisali mainosti kilpailujen ohella anniskeluoikeuksiaan, kun kieltolakiaika oli päättynyt keväällä 1932 (TS 19.9.1932).

Turun Biljardisalonkien ja Kahvilan mainos Suomen Poliisilehdessä syyskuussa 1931. Lähde: Historiallinen Sanomalehtikirjasto.

Biljardia ei yhdistetty kovin usein uhkapelaamiseen, vaikka toki biljardiakin oli mahdollista pelata rahapanoksin. Uhkapeli tarkoitti yleensä kortti- tai noppapelejä. Uhkapeleillä oli huono maine sotienvälisessä Suomessa. Yleensä lehtien uhkapelaamista koskevat jutut kertoivat ulkomaisista ”pelihelveteistä” ja ”uhkapeliluolista”, vaikka myös suomalaisia varoiteltiin rahasta pelaamisen vaaroista. Jopa viaton muu seurapelaaminen tai ainakin korttipelaaminen saattoi kuljettaa pahaa-aavistamattoman pelaajan lopulta uhkapelin pauloihin.(Esim. Kajaani 11.10.1929; Liitto 28.1.1930; Palvelija 1.10.1931.) Vähintään yhtä paheksuttavia saattoivat olla uudet rahapeliautomaatit, joiden avulla vaanittiin omaan pelitaitoonsa luottavia uhreja höynäytettäviksi (Käkisalmen Sanomat 24.8.1929).

Uhkapeliluolat sijaitsivat kuitenkin usein lehtien perusteella ulkomailla ja niiden moraalittomuudella mässäiltiin myös fiktiivisissä jatkokertomuksissa. Uhkapelejä tuntui olevan suurkaupungeissa ja pienemmissäkin kaupungeissa eri puolilla maailmaa, Berliinissä, Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa, Chicagossa, Egyptissä, Marokossa, Kiinassa ja niin edelleen. Uhkapelaaminen yhdistyi järjestäytyneeseen rikollisuuteen, salakapakoihin, jatsiin, prostituutioon ja jopa valkoiseen orjakauppaan. (Esim. Riihimäen Sanomat 13.2.1929; Satakunnan Kansa 17.2.1929; Suomen Sosialidemokraatti 4.4.1937.)

Kotimaisista uhkapelitapauksista uutisointiin kuitenkin varsin harvoin (esim. Kajaani 11.10.1929). Tyypillisempi pelikortteihin liittynyt rikos oli se, että joku yritti salakuljettaa tullitta pieniä tai suurempia määriä leimaverottomia ulkomaisia kortteja Suomeen matkatavaroissaan tai muuten (esim. TS 10.3.1932; Uusi Aura 13.1.1935).

Uhkapelaamista kuvattiin tai sivuttiin myös ulkomaisissa ja suomalaisissa elokuvissa. Amerikkalaista Uhkapeliä-nimistä elokuvaa mainostettiin 1931 jännittävänä elokuvana ”korttihuijareiden ja seikkailijoiden parissa (Suomen Sosialidemokraatti 3.5.1931) ja jossa esiintyi seikkailijoiden ja korttihuijareiden lisäksi ”kauniita kreolittaria, hienoja ylimyksiä” (HS 25.10.1931). Uhkapeliä oli alkuperäisnimeltään Cameo Kirby ja sen oli Yhdysvalloissa ohjannut Irving Cummings vuonna 1930.

Valentin Vaalan ohjaamassa Sininen varjo (1933) -elokuvan juoni ei pyörinyt niinkään pelaamisen ympärillä, mutta siinä murhataan uhkapeluri. Myös Suomessa verraten uutta Pajatso-raha-automaattia pelataan elokuvassa.(Salmi 2009, blogi.) Elokuvan peliteemat eivät jääneet huomaamatta. Nimimerkki ”Kitty”, joka kirjoitti Ilta-Sanomissa tuohtuneena peliautomaateista uutena kansallisena vitsauksena, paheksui sitä, että elokuvatkin on valjastettu automaattien esittelyyn. Korttipelistä hän ei kirjoittanut: ”Ja tämä inhoittava, pieni [pajatso]kaappi, johon keksitään yhä uusia ja uusia menettelytapoja, että saataisiin se entistä mahdottomammaksi, on muodostunut oikein kansalliseksi vitsaukseksemme. Sen levikki on valtava. Mutta yhä valtavammaksi sitä yritetään saada, jopa niin, että kotimaiset elokuvammekin ovat myyneet itsensä tämän paholaisen palvelukseen ja alkaneet kappaleissaan sitä mainostaa, kuten esim. ”Sinisessä Varjossa”. (Ilta-Sanomat 30.3.1933.)

Keväällä 1937 alkoi tapahtua jotain, mitä oli ikään kuin odotettu ulkomaisten esimerkkien takia. Ensin huhtikuun 25. päivän vastaisena yönä poliisi teki ratsian venäläisen kauppayhdistyksen klubitiloihin ja paljasti peliluolan, joka oli saattanut olla toiminnassa jo jopa parinkymmenen vuoden ajan, klubin toiminnan alusta lähtien, tammikuusta 1918. Peliluolassa pelattiin useita erilaisia korttipelejä. Klubin henkilökunta sai oman osuutensa pelivoitoista. Osuudet olivat välillä jopa kymmeniä tuhansia markkoja kuukaudessa. Pelit järjestettiin takahuoneessa, jonne kulki varoitusjärjestelmä mahdollisten poliisivierailujen varalta. Varoitusjärjestelmä oli kuitenkin pettänyt, kun poliisit olivat edenneet ratsiassa ripeästi, ja niin salapaikka oli paljastunut.(Esim. HS 8.6.1937; Karjalan Ääni 10.6.1937.)

Uhkapelaamisen tapainturmeluksesta syytettiin Helsingin jutun yhteydessä erityisesti ulkomaalaisia. Tampereen Sanomissa nimimerkki Turo vuodatti: ”Venäläisiä emigranttihuijareita uhkaa Helsingissä melkoisen ankara rangaistus luvattomasta uhkapelistä. Yksistään peliluolan hoitaja joutunee maksamaan sakkoja puoli miljoonaa. Se on oikein näille vierasmaalaisille ja Suomessa turvapaikan saaneille keinottelijoille. Nähtävästi ovat tämän venäläisten hallussa olleen pelipaikan asiakkaat tottuneet suuriin panoksiin tsaarinaikaisessa Pietarissa, missä uhkapeli ja muu mädännäisyys ja irstailu olivat kehittyneet huippuunsa. Pelihimo on kait syöpynyt heihin niin syvälle, että heidän on ollut vaikea luopua siitä maanpaossakaan. Enemmän vain muukalaisille huijareille sellaisia sakkoja, niin ehkäpä vähitellen oppivat elämään maassa maan tavalla.” (Tampereen Sanomat 11.9.1937.)

Alle kuukausi Helsingin tapauksesta poliisi iski Turussa. Lehdissä nämä kaksi tapausta yhdistettiin ja pohdittiin, oliko maassa joku suurempikin uhkapeliongelma. Turun Sanomat spekuloi myös sillä, kuinka laajaa Biljardisalongin uhkapelaaminen oli ollut. Lehti kertoi, että poliisi oli kuulustellut myös yhtä entistä ulosottoapulaista, joka oli pelannut paikassa parin vuoden ajan selvästi yli varojensa. Myös toinen ulosottoapulainen oli harrastanut uhkapeliä ja kumpikin oli käyttänyt välillä ulosottamiaan rahoja pelivelkojensa maksuun. He olivat itse maksaneet rahat takaisin realisoimalla omaisuuttaan, mutta olivat saaneet lopulta potkut.(TS 10.6.1937.)

Turun ratsiassa Biljardisalongit ja Kahvilassa pidätettiin 16 henkilöä. Lehtien mukaan pidätettyjen joukossa oli pelipaikasta toiseen liikkuneita uhkapelaajia ja korttihuijareita, joista ainakin yksi oli erikoistunut ”maalaismiesten jymäyttämiseen” (TS 10.6.1937). Myöhemmin kuulusteltiin myös muita. Kun rikostutkinta valmistui kesäkuussa 1937 ja syytteet nostettiin, niin syytteen sai 8 henkilöä, heidän joukossaan biljardisalin omistaja John Arvidsson. Häntä syytettiin huoneen pitämisestä uhkapeliin ja muita syytettiin jatketusta uhkapelistä.(TS 21.6.1937.) Osaa syytetyistä ei tavoitettu oikeuden eteen.

Pelaajat olivat pelanneet biljardisalin kabinetissa avopokeria, jossa ”panoksen kasvaminen saattoi jatkua rajattomiin.” Oikeudenkäynnissä keskusteltiin siitä, kuinka paljon kukakin oli loppujen lopuksi pelannut ja kuinka paljon käyttänyt rahaa suhteessa varallisuuteensa. Se oli tärkeä kysymys, koska uhkapelin määritelmä ei laissa ollut yksiselitteinen (TS 10.6.1937; HS 8.6.1937; Ilkka 9.6.1937).

Helsingissä, jossa syytettynä oli 11 venäläisen kauppiasyhdistyksen hallituksen jäsentä ja 25 muuta henkilöä, syytetyt vetosivat siihen, etteivät panokset olleet valtavia. Sinänsä pelien panossummat olivat nousseet korkeiksi, mutta syytetyillä oli selitys tähän: he väittivät, että varsinaisten pelaajien lisäksi pottiin laittoivat rahaa katsojat, joten yksittäisen osallistujan satsaama rahasumma jäi varsin pieneksi. Helsingin syytetyt eivät tietenkään puhuneet mitään siitä, että moinen voisi kuulostaa uhkapelin lisäksi vedonlyönniltä.(HS 22.10.1937.)

Turun tapauksessa raastuvanoikeudessa väiteltiin myös siitä, kuinka suuri osa taidolla oli pokerinpeluussa ja kuinpa paljon se perustui pelkkään onneen ja sattumaan. Syytetty E. E. Tuominen korosti, että peli oli ”puhdasta taitopeliä, missä ei tietenkään kenenkään mahdolliselle tyhmyydelle voida mitään.” Syyttäjä oli aivan päinvastaista mieltä. Hänen mukaansa peli oli ”puhdasta hasardipeliä, jossa taito ei näyttele minkäänlaista osaa.”(TS 9.7.1937.)

Biljardisalin omistaja John Arvidsson ja hänen henkilökuntansa puolestaan väittivät, että he olivat kuvitelleet pelin olevan aivan laillista. Eriäviä näkemyksiä oli myös siitä, kuinka kauan paikassa oli pelattu pokeria. Biljardisali otti pelaajilta pienen osallistumismaksun ja myi peliä varten korttipakkoja 30 markan hintaan ja maksoi niistä 15 markkaa, jos pelaaja ei halunnut ottaa pakkoja mukaansa. Lehtijutuissa ei kerrottu, olivatko korttipakat kaupungin oman painon, Turun Kivipainon valmistamia vai jotain muita. Yksi Biljardisalongin tarjoilija, joka oli jutussa todistajana, totesi luulleensa pelin olevan sallittua, ”koska virkapukuiset poliisit ja komisariot olivat käyneet usein tarkastamassa.” Hänen mukaansa johtaja Arvidsson oli myös ollut paikalla vain harvoin. Syytetty Lehtinen vetosi vielä lopuksi, että hänen mielestään oli hullunkurista, että häntä rangaistaisiin pelistä, ”mihin itse poliisit olivat hänet johdattaneet.”(TS 9.7.1937.)

Turun Kivipainon Turun Linna -pelikortit vuodelta 1930. Lähde: Helsingin kaupunginmuseo:
XLII-1013.

Turun raastuvanoikeus antoi tuomionsa 8.7.1937. Johtaja Arvidsson tuomittiin uhkapelin sallimisesta 900 markan sakkorangaistukseen. Kalakauppias E. E. Tuominen ja vakuutustarkastaja V. S. Lehtinen Turusta sekä helsinkiläinen maalari N. A. Ohriluoma tuomittiin jatketusta uhkapelistä 300 markan sakkorangaistukseen. Jos he olivat varattomia, tuomio olisi muutettavissa 20 päivän vankeudeksi. Takavarikoidut rahat ”julistettiin samalla valtiolle menetetyiksi.”(TS 9.7.1937. Ks. myös Sosialisti 9.7.1937.) Tuomiosta valitettiin hovioikeuteen, joka palautti käsittelyn uudestaan raastuvanoikeuteen. Turun raastuvanoikeus käsitteli tapausta toisen kerran 24.1.1939 ja piti tuomiot ennallaan (TS 25.1.1939).

Helsingin uhkapelijutussa Helsingin raastuvanoikeus antoi tuomionsa 11.12.1937. Venäläisen kauppiasyhdistyksen johtokunnan jäsenet tuomittiin ”huoneen pitämisestä uhkapelin harjoittamista varten” sakkorangaistuksiin. Sakot olivat isompia kuin Turun jutussa, 800–4000 markkaa riippuen kunkin tuomitun varallisuudesta ja asemasta yhdistyksen johtokunnassa. Syynä suurempiin sakkoihin oli luultavasti se, että uhkapelaaminen oli jatkunut pidempään ja rahaa oli liikkunut huomattavasti enemmän kuin Turussa. Venäläisen kauppiasyhdistyksen johtokunnan varajäsenet, rahastonhoitaja, varastonhoitaja sekä muut henkilöt, joita oli syytetty osanotosta uhkapeliin, vapautettiin syytteistä. Raastuvanoikeus hylkäsi myös korvausvaatimukset ja vaatimuksen yhdistyksen lakkauttamisesta. Korvausvaatimukset hylättiin, koska ”tuomituilla ei ollut pelivoitosta ollut mitään henkilökohtaista etua ja kun rahat oli käytetty hyväntekeväisyystarkoituksiin.” (esim. TS 12.12.1937). Tapauksen käsittely eteni valitusten jälkeen Turun hovioikeuteen, mutta hovioikeus ei muuttanut 20.1.1939 tekemässään ratkaisussa Helsingin raastuvanoikeuden päätöstä (Uusi Aura 21.1.1939). Saatavilla olevat digitoidut lehdet eivät kerro, etenikö juttu myöhemmin vielä korkeimpaan oikeuteen, vai tuliko oikeuden päätöksestä lopullinen.

Turun uhkapelitapauksen ensimmäisen oikeuskäsittelyn jälkeen Turun Biljardisalongit ja Kahvila hävisi lähes kokonaan lehtijutuista. Paikka oli kuitenkin toiminnassa ja sinne etsittiin välillä uutta henkilökuntaa. Turussa paljastui sittemmin myös toinen peliluola, kun hotelli Standardin yhdestä huoneesta löytyi seuraavan vuoden heinäkuussa kymmenmiehinen uhkapeliseurue, johon kuului turkulaisten lisäksi ”tunnettuja helsinkiläisiäkin uhkapelureita”. Uusi Aura -lehti kuitenkin korosti tapausta käsitelleen uutisensa yhteydessä, ettei hotelli Standard ei ollut ”suinkaan ole mikään vakinainen pelipaikka.” (Uusi Aura 2.7.1938.)

Kahdeskymmenes päivä lokakuuta 1939 John Arvidsson kaatoi uroshirven Paraisten Mågbyssä. Turun Sanomien metsästyspalstan uutinen oli viimeinen, jossa hänen nimensä mainittiin ennen toista maailmansotaa (TS 21.10.1939). Mukana jahdissa hänellä saattoivat olla hänen suomenajokoiransa Kiho ja Matti, joita hän oli aiemmin esitellyt koiranäyttelyssä (Suomen Kennelklubin Aikakauskirja 1.8.1936). Kalle Hyytinen, joka oli jättänyt Biljardisalongit ja Kahvilan monta vuotta ennen uhkapelitapausta, jatkoi muiden yritystensä pyörittämistä ja toimi Länsi-Suomen Ravintoloitsijayhdistyksen johtokunnassa (esim. TS 10.3.1938).

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

***

Kirjallisuutta

Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3282-6

Salmi, Hannu (2009). ”Sininen Varjo (1933).” Hannu Salmen blogi 13.3.1933, http://hannusalmi.blogspot.com/2009/03/sininen-varjo-1933.html