Montrealin pelibaarit

Konferenssimatkan yhteydessä vierailimme myös Motrealin Arcade MTL retropelibaarissa. Baari oli avattu tänä keväänä, kun lakiepäselvyydet oli saatu ratkaistua.

Peliautomaatit ja alkoholimyynnin samassa tilassa kieltävä vanha laki oli tehnyt tilanteen kinkkiseksi, mutta ratkaisu oli se, että pelien pelaaminen ei teknisesti vaadi rahaa. Baarin asiakas maksaa iltaisin pääsymaksun, jonka jälkeen itse automaattien käyttäminen on ilmaista. Päivisin pääsymaksuakaan ei peritä, mutta asiakkaalta odotetaan toki juomien ostamista.

Baarissa ei tarjoilla syötävää, mutta asiakkaat voivat tuoda ruokaa mukanaan tai tilata aterioita vaikkapa noutopitseriasta baariin. Juomapuolen erikoisuus on Mario-hanasta tarjoiltava yllätysolut, jonka tankki tosin vierailukäynnillämme osoittautui tyhjäksi ja jouduimme tyytymään muihin hanatuotteisiin.

Paikan pelivalikoima oli varsin tyypillinen. Joukossa oli Streetfighter II -teemainen flipperi ja muutama vanha pelikonsoli peleineen, mutta suurin osa peleistä oli kabinettivideopelejä. Niistä valtaosa puolestaan keskittyi mätkimiseen. Street Fighter ja Mortal Kombat -tyyppisten mätkimisten lisäksi baarissa saattoi mitellä taitojaan Nintendon vanhalla nyrkkeilypelillä.

Ei-mätkimistä edustivat muun muassa Tetris, Terminator 2 -sarja-ammuntapeli (joka oli kokemuksena puuduttava ja johon olisi joutunut syöttämään koko ajan kolikkoja, jos kolikkoja olisi tarvinnut syöttää), Ms. Pac-Man, Pac-Manin pöytäversio, Super Mario Bros. sekä yksi kömpelö ajopeli, josta en huomannut ottaa kuvaa. Ilmeisesti baarinpitäjät etsivät asiakkaiden käyttöön jotain toista ajopeliä ja myös muita vanhoja automaatteja.

Baarissa järjestetään myös pelikilpailuja ja muita teemailtoja. Uutisia niistä löytyy baarin Facebook-sivulta.

Montrealin baari on osa Pohjois-Amerikan pelibaaribuumia, jonka aloitti kymmenisen vuotta sitten, myöhemmin ketjuksi laajentunut, brooklyniläinen Barcade. Se on rekisteröinyt barcade-nimen, joten muut joutuvat tyytymään Beercade, Brewcade ja Arcade Bar -väännelmiin. Ilmeisesti pelivalikoimissa ei ole suuria eroavaisuuksia, mutta täytyy tehdä myöhemmin lisää empiiristä tutkimusta tuon seikan varmistamiseksi 🙂

Oppaanamme toiminut montrealilainen pelitutkija Carl Therrien esitteli  meille myös Randolph-lautapelibaarin. Sen erikoisuutena on yhden seinän täyttävän laajan pelikokoelman lisäksi suosittelupalvelu. Baarin työntekijät kysyvät asiakkailta, millaisia pelejä asiakkaat haluaisivat pelata ja suosittelivat ja tarvittaessa opastivat pelien pelaamisessa toiveiden perusteella.

Molemmat baarit sijaitsivat lähellä toisiaan nuorten suosimalla alueella Saint Denis -kadulla, jolta löytyi myös lautapelikauppa sekä karvaisemman ajanvietteen ystäville kissakahvila. Kaikkiin niihin tuntui riittävän asiakkaita.

Advertisement

Tehtaasta kauppakeskukseksi

Olen noin kahden vuoden ajan seurannut työhuoneeni ikkunasta Porin Puuvillan kauppakeskuksen rakentamista. Kieltämättä varsinkin aina silloin on jurppinut, kun on joutunut kuuntelemaan paalutuskoneiden lakkaamatonta jyskytystä ja muuta työmaakoneiden jyrinää. Omat digitaaliset työkoneeni ovat hyppineet ilottomasti pöydällä matalataajuuksisen bassolinjan tahdissa. Yritä siinä sitten kontemploida henkevästi tieteellisten peruskysymysten äärellä.

Lounasruokaloihin on tullut uusia asiakkaita huomioliiveineen ja suojakypärineen, outoine tapoineen, murteineen ja puheenaiheineen. Jonot ovat pidentyneet. Jonottajan pinna taasen on lyhentynyt. Entinen kirjasto- ja toimistotilamme alakerrassa on muuttunut rakentajan työmaakeskukseksi. Sen seinillä ei ole enää taidetta vaan tyttökalentereita.

Aiemmin pidemmälle pohjoiseen ulottuneen ikkunanäkymäni peittää nyt lasiin ja punaiseen peltiin verhoiltu kulutuskonstruktio loistavine liikekyltteineen. On Heseä, Halosta, Henkkaa ja Maukkaa. Ja Cittaria, Eccoa ja Aschania sekä HopLop. Raha-automaattiyhdistyksen pelihelvettiin pääsee pian ruokkimaan kolikoilla hedelmäpelejä ja muita masiinoita. Hypermarketista saa kaiketi sinisimpukoita, ranskalaisia juustoja ja muita maailman ihmeitä.

Uusi hohtava hehtaarihalli on liimautunut vanhempaan puuvillatehtaan punatiiliseen rakennuskantaan kuin taivaalta tupsahtanut jälkiteollinen elintasosiipi. Se jatkuu ja jatkuu. Lasi kiiltää ja pelti loimottaa.

Mutta ei se minua suuremmin haittaa. Tämä ei ole kamarihumanistin valitusvirsi. En halaile apeana tiilikasoiksi kaatuneita muurinpätkiä tai haikaile nostalgisesti aiempaa, kuvitellun ihanaisempaa industriaali-idylliä. En itke kadonnutta parkkipaikkaa, joka yliopistokeskuksen seutuvilla ensimmäistä kertaa vaellellessani 2000-luvun alussa oli yksi ankeimmista paikoista. Se oli muurien sisällä piilotteleva autokeidas. Ankea tyhjänä. Yhtä ankea täynnä kulkuneuvoja. Tehdas siltä sijalta oli palanut jo 1980-luvun alussa.

Vielä emme ole päässeet kokemaan uuden kulutustemppelin iloja. Tätä kirjoittaessa kauppakeskuksen avajaisiin on noin viikko, ja uudet työntekijät täyttävät liikkeiden hyllyjä kiihtyvällä tahdilla. Huomioliiviset kypäräpäät tekevät viimeisiä puunauksia ulkotiloissa.

Olen kuitenkin päässyt etkoille. Vastaavia kohteita havaitsee nimittäin siellä ja täällä, kun luopuu Pori-keskeisestä maailmankuvasta. Kauppakeskuksen ja punatiilisen teollisuusrakennelman liittoon törmää muualla Suomessa – ja muualla maailmassa. Yleensä nämä rakennushybridit ovat vielä moninkertaisesti kookkaampia kuin Satakunnan sydämessä.

Sapporo-oluttehtaan kauppakeskus Sapporossa

Keväällä kävin Japanin Sapporossa, jossa paikallisen olutpanimon vanhasta teollisuusalueesta oli tehty kauppakeskus. Sielläkin oli useita kerroksia – sekä historiallisessa rakennuskannassa että konkreettisina korkeuksina. Olutpanimosta muistuttivat punatiilisten seinien lisäksi muun muassa pieni pubi, jossa oli vanhoja julisteita ja muuta rekvisiittaa sekä mahdollisuus maistella huokeaan hintaan panimotuotteita. Varsinainen panimomuseo oli muutaman kilometrin päässä toisella tehdasalueella. Sapporon kauppakeskuksessa oli myös vanhan tehdasalueen pienoismalli, millaista en ole muissa käymissäni tehdaskauppakeskuksissa nähnyt. Ehkäpä sellaisen voisi sijoittaa Porin Puuvillan kauppakeskukseenkin?

Vastikään vierailin Puolan Łódźissa. Tekstiiliteollisuudestaan ja elokuvakoulustaan kuuluisan kaupungin teollinen mittakaava on monikertainen Poriin ja muihin Suomen kaupunkeihin verrattuna, mutta sielläkin oli naitettu lasinen kauppakeskus ja punatiilinen tehdasalue toisiinsa. Sisähehtaareja ja ulkotilaa on paljon enemmän kuin Porissa. Ei ihme, sillä Łódźissa on satoja tuhansia asukkaita, ja perjantai-illan liikenne sekä parkkiongelmat kauppakeskuksen ympärillä sen mukaiset. Kauppakeskuksen yhteydessä on elokuvateatterikompleksi IMax-teattereineen. Myös Sapporon kauppakeskuksessa saattoi katsella elokuvia ja sen lisäksi pelata kolikkopelejä pelihallissa.

Manufakturan yhteydessä oleva vanha teollisuuspohatan palatsi on muutettu museoksi

Manufaktura-kauppakeskus Łódźissa Puolassa.

Manufaktura-kauppakeskus Łódźissa Puolassa

Sapporon kauppakeskuksen miellyttävintä antia – laajan oluttarjonnan lisäksi – oli mukava kasveilla somistettu sisätorialue esiintymislavoineen ja ravintoloineen. Łódźissa taasen oli hienosti yhdistetty kauppakeskus museoihin, sillä keskuksen yhteydessä toimivat nykytaiteen museo, teollisuusmuseo sekä huipputason hotelli vanhassa rakennuksessa.

Mutta mistä tulee Porin Puuvillan erityispiirre ja lisäarvo, se jää vielä nähtäväksi. Tai ehkä se on tämä meidän yliopistokeskuksemme?

Vammaisia robotteja

Kävimme lauantaina 18.6. Neuköllnin kaupunginosassa ”48 Stunden Neukölln” -taidetapahtumassa, jonka teema oli luksus. Taidetapahtuma levittäytyi kaduille, julkisiin tiloihin ja taidegallerioihin. Tapahtumapaikkoja oli kymmeniä, emmekä ehtineet vierailla kuin murto-osassa paikoista.

Leichtkauf-gallerian pihalla oli kirpputori ja itse galleriassa, vanhan rakennuksen toisessa kerroksessa taiteilijat myivät teoksiaan ”metritavarana”. Paperirulliin oli painettu tai maalattu kuvia, joita sai ostaa kaistaleina. Toiset taiteilijat olivat maalanneet tai piirtäneet suurille papereille kuvia, joita sai ostaa yksittäiskappaleina. Ostajan haluama kuva leikattiin irti paperista. Yksi taiteilija myi kaitafilmin pätkiä, joiden ruutuja piti tihrustaa suurennuslasilla. Catherine Metais puolestaan kauppasi Ranskan, Hollannin, Britannian ja Tanskan saarista tekemiään leväteoksia. Jokaisessa kuvassa oli muotoon laminoitu kappale levää, saaren nimi ja paikkakoordinaatit. Levät näyttivät ikään kuin saarten muotoisilta, mutta ne eivät kuulemma välttämättä muistuttaneet muodoltaan juuri sitä saarta, jota ne kuvasivat. Näyttelyssä oli hyvä tunnelma, koska taiteilijat olivat itse paikalla kertomassa teoksistaan.

Suomalaiset Teija ja Pekka Isorättyä esittelivät galleriassaan taiteilijanimi Olegtronin kanssa tekemäänsä kineettistä taidetta. ”Invalid Robot Factory 48 hours” -esityksessä galleriatilassa oli elävännäköisiä neulottuja ja kokoon kursittuja robotteja, joka liikkuivat katosta riippuneiden lankojen ja monimutkaisten ohjausrattaistojen avulla. Näyttelyvieras pystyi ohjaamaan robotteja ohjainpaneelin kytkimiä kääntämällä. Gallerian huoneissa oli myös sellaista kineettistä taidetta, joka perustui valojen ja liikkeen projisointiin seinäpinnoille. Käydessämme paikalla galleristit ja heidän kollegansa viihdyttivät kävijöitä soittamalla punkahtavia liveversioita suomalaisista iskelmistä gallerian eteen pysäköidystä pakettiautosta. Soitinvalikoimaan kuuluivat puhaltimet, rummut, kielisoittimet, syntikka ja harmonikka. Soitanta houkutteli paikalle hyvin lisää kävijöitä.

Robotit sätkynukkeina

Gallerian baarissa myytiin hampurilaista Astra Urtyp-olutta, joka mainosti myös ilmaista nettiselainta?

Olutkokeiluja

Berliner Kindl vadelmavehnäolut, lisukkeenaan asiaan kuuluva ruoka-annos, nautittu eläintarhan ravintolassa 1.5.2011

Rothaus Pils Café Slörmissä 7.5.2011 oli hyvä, vaikka pullonsuusta juominen supisti suutuntumaa.

Suodattamaton Eschenbräu La Luzissa 7.5.2011

Toinen vadelmavehnäolut, vähän erilaisessa lasissa, äitienpäivänä 2011

Berliner Kindl Weisse tällä kertaa Waldmeister-siirapilla maustettuna, Schraders 11.5.2011.

Olut joka elähdytti elämääni

Onko sellaisia? Kenties, mutta eipä juuri ole tullut vastaan viime aikoina ainakaan makunsa puolesta.

Amerikkalaisissa oluissa tuntuu olevan vikana sama kuin australialaisissa. Yritystä kyllä löytyy, mutta olut tarjoillaan aivan liian kylmänä – samoin kuin huoneiden ilmastointi tuntuu olevan järjestään liian viileällä joka paikassa. Amerikkalaiset ovat hyvin kokeellisia oluiden kanssa, ja kokeilunhalu menee välillä turhankin pitkälle, mutta pidin kylmyydestä huolimatta chicagolaisen Rock Bottom-mikropanimon suodattamattomasta vadelmavehnäoluesta. Chicagossa join myös ainakin yhtä pikkupanimon tummaa lageria sekä suodatettua vehnäolutta, mutta merkkejä en laittanut ylös.

Entä mitä on vikana unkarilaisissa oluissa? Niitäkin tuli jokin aika sitten maisteltua (esim. Sopron ja Borsodi), mutta pikavisiitillä kurkusta kaatui vaan peruslagereita, joissa ei ollut sen enempää hurraamista kuin missä tahansa bulkkilagereissa. Unkarissa kannattaa juoda ennemmin viinejä. Samaan kastiin menevät oikeastaan myös Slovakia ja Slovenia: lähinnä vaaleaa ja ääritapauksissa tummaa lageria löytyy, jos ei ole oikein touhukas olutlaatujen etsimisessä.

Itävaltalaisissa oluissa on niin ikään vikana mielikuvituksettomuus. Paikallisia merkkejä on, mutta suurempia eroja ei ole lagereissa havaittavissa (tietty sehän on koko touhun idea kaiketi). Muutaman paremmankin olen saanut sisuksiini, esimerkiksi yliopistokampusalueen ”yliopistopanimon” tumman professori-oluen. Se on ehkä toistaiseksi Itävallan olutkokemukseni huipentuma. Luultavasti nauttimishetki ja seurakin vaikuttivat asiaan. Venhnäoluet ovat Itävallassa järjestään Saksasta tuotuja. Ainoa merkittävä oma merkki taitaa olla Edelweiss, joka onkin ihan maukas.

Takatukka, syntikka ja sulku

Lauantaina matkasimme ”nostalgiajunalla” (=vanhat, normaaliliikenteestä poistetut vaunut, joita ajelutetaan silloin tällöin turistien iloksi) aprikooseistaan tunnetulle Wachaun alueelle. Olimme saaneet vinkin, että Tonavaa ei kannata risteillä Wienistä Bratislavaan tai Budapestiin vaan mieluummin yläjuoksun suunnalla – ainakin jos haluaa nauttia komeammista maisemista.

Hyppäsimme junasta Melkissä, jonka maisemaa hallitsee kukkulalla sijaitseva giganttinen luostari. Luostari on tunnettu myös Umberto Econ kirjasta Ruusun nimi, tosin nykyinen luostari on rakennettu aiemmin palaneen sijoille, eikä luostarin näyttävästä kirjastosta saa aivan samanlaisia fiiliksiä kuin sen keskiaikaisesta edeltäjästä. Ruusun nimen tappavia ja kadonneiksi luultuja antiikin käsikirjoituksiakaan ei luostarikirjastossa näkynyt – tai ne oli tietenkin suljettu salaovien taakse.

Luostari oli kaiken kaikkiaan vaikuttava, ja pari munkkiakin siellä vilahti päivähartauden aikana turistiryhmien puristuksessa. Luostarin puistoon oli toteutettu hienoja äänitaideteoksia (mm. ”puhuvia ja laulavia kiviä”), ja interaktiivista museomediaa oli hyödynnetty mukavalla tavalla sisällä näyttelytiloissa.

Luostarikäynnin jälkeen suuntasimme useita tunteja kestäneelle jokiristeilylle, joka päättyi Wieniin. Henkilökunta tarjoili viiniä, olutta ja tietenkin schnitseleitä perunasalaatilla. Risteilyaluksen kansimies näytti kuin suoraan saksalaisesta poliisisarjasta reväistyltä lainehtivine takatukkineen ja muhkeinen viiksineen. Yhden miehen vitsaileva syntikkabändi (ei takatukkaa eikä viiksiä tosin) vei puolestaan ruotsinlaivaviihteen äärimmilleen. Shown kliimaksina toimivat Wienin iltavalojen loimussa soitetut Keisarin ja Tonava kaunoinen -valssit.

Joka tapauksesta maisemat Melkistä eteenpäin olivat klassisen upeat: mutkittelevia joenmutkia, luostareita, linnoja, kukkuloita, kyliä ja kaupunkeja, viini- ja aprikoosipuutarhoja. Näimme myös Willendorfin Venuksen kotiseudut sekä Richard Leijonanmielen vankipaikan rauniot – ja Dürnsteinin kirkon karamellis-fallisen rokokootornin. Kremsin jälkeen maisema muuttui, ja tasaisen ja teollisen maiseman kohokohtia olivat lähinnä kaksi patosulkua, joiden läpi meneminen toi uuden teknisen aspektin matkantekoon. Luultavasti saamamme vinkki piti siis paikkansa. Niin houkuttelevalta kuin Wien-Budapest-risteily kuulostaakin, enemmän nähtävää on kauempana yläjuoksun suunnassa Wachaun alueella tai vielä lähempänä Saksan rajaa.

Hauptplatzin digiyllätys 8-)

Tutkijaseminaarin jälkeen piipahdin lasillisella muiden seminaarilaisten kanssa, ja testasin ensimmäistä kertaa Almdudler-limsasta ja paikallisesta Murauer-oluesta sekoitettua Radleria. Kun auringon laskiessa suuntasin Grazin keskusaukion ratikkapysäkille, koin anadigiyllätyksen: suljettujen torikojujen etulevyissä oli kuvattuina värikkäitä hymiöitä.
Samaan aikaan aukiolle pölähti lauma turisteja, jotka innokaasti näpsivät otoksia toisistaan, aukion arvorakennuksista sekä keskellä jököttävästä pompöösistä patsaasta. Minäkin kaivoin kameran esiin, mutta kuvasin torikojuja. Pitivät varmaan minua pimahtaneena, kun taltioin ihan väärää kohdetta. Sama vaikutelma syntyi Bled-järvellä Sloveniassa, kun upeiden järvimaisemien sijasta syvennyin kuvaamaan rannan metalliroskista, johon oli hakattu järven nimi.

Rakastan olutta…

… voisi olla lausahdus omasta suustani, mutta nyt se liittyy Ljubljanassa bongaamaani digi-ilmiöön.

Ljubljanan graafisen taiteen galleriassa oli näyttely tietokonepeligrafiikoista, ja näyttelyn yhteydessä saattoi lueskella paikallisia Joker-tietokonelehtiä. Nopean selailun perusteella niiden sisältö näytti suht samalta kuin Suomessa, mutta kuvamaailman seksistisyys kiinnitti huomiota – ehkä siksi että en voinut lukea tekstejä. Ylemmässä kuvassa on kuitenkin vaihteeksi mieslihaa, joka teemaltaan  minusta viittaa kuitenkin enemmän televisonkatsojiin kuin tietokonepelaajiin.

Lyhyt Slovenian-matka meni pitkälti ystäviä tavatessa sekä kaupunki- ja luontokohteisiin tutustuessa, mutta matkan varrelle sattui tietokonenäyttelyn (oheisessa kuvassa yllä  sen juliste) myös pari digi-aiheista kuvaa. Lähellä Ljubljanan rautatieasemaa talon seinään oli maalattu tietokoneen kuva, joka liittyi luultavasti rakennuksessa toimivaan alan yritykseen. Myös paikallisessa eurovaalimainoksessa oli tietokonetematiikkaa.

Yo-panimo

Kävin tänään piiipahtamassa Wienin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitoksella katsomassa mm. tulevaa vierailuluentopaikkaani. Vierailun jälkeen juutuin kampusalueen ulkoterassille (Universität Bräuhaus), jossa hevoskastanjat alkoivat jo puhjeta lehteen ja jossa tarjottiin mukavan viljaisen makuista lager-olutta.  Tarjolla oli kaikkinensa esimerkiksi maisteri- ja professori-oluita, joita ei kuitenkaan vissiin tehdä yliopistolla.  Yliopiston erikoisoluet panee Stiftsbrauerei Schlägl. Terassilla oli mukava lueskella arvioitavanani olevaa lopputyötä. Hyvää pääsiäistä kaikille!

Ottaa kringerin, ja toisenkin

Päivä kului muun muassa tulevia töiden matkareittejä kokeillessa. Ratikalla ajaessa ”sattumalta” vastaan tuli myös Ottakringerin panimo, jonka kaupassa pääsi testailemaan tehtaan ja sen yhteistyökumppaneiden tuotteita: Wiener Pilsin Gold Fassl oli mukavan viljanmakuinen ja aavistuksen humalainen. Suodattamattomassa Ottakringer Zwicklissä maistui hiiva, ja tumma Zwickl oli puolestaan mukavan paahtuneen maltaan makuinen. Molemmat viimeksi mainituista olivat vissiin pastoroimattomia ja siten nopeasti juotavia 🙂 Niitä ei saanutkaan kaupasta pullotteina. Muita pulloja kyllä ostimme.

Päivän digijuttu: Vectone käyttää prepaid-liittymissään jotain ihmeen smart roaming -toimintoa, joka tarkoittaa sitä, että soittaessa ulkomaille pitää numeron eteen naputella tietty koodi. Sitä käyttämällä soitto kurvaa jotain ihme kautta perille halvemmalla. Lieneekö niin, että soitto yhdistetään kohdemaahan netin kautta?
Huomioita Itävallasta: Ihmisten kohteliaisuustaso on Suomen luokkaa, ei juuri hymyjä tai anteeksipyyntöjä, jos esim. ratikassa tai metrossa vähän toista tönii. Jonotustaktiikka on ainakin minua aggressiivisempaa. Pari kertaa kun olen haahuillut, en ihan edellisen jonottajan tuntumassa, väliin on kiilannut joku muu. Päämäärätietoisempaa jonottamista minun on siis harjoiteltava.