”Poikani väittävät, että peli on vallan jännittävä” – Arvid Lydecken ja suomalaisen pelijournalismin jurakausi

Suomen pelimuseossa Tampereen museokeskus Vapriikissa on tällä hetkellä esillä näyttely ”Suomalaisen pelijournalismin mikrokivikausi”. Näyttely kertoo ”pelitoimittajan työn muutoksista 1980-luvulta tähän päivään”. Tampereen näyttelyn nimessä oleva mikrokivikausi viittaa Harri ”Wallu” Vaalion samannimiseen sarjakuvaan, joka ilmestyi ensin MikroBitti-lehdessä ja myöhemmin myös muualla. Vaalio piirsi myös Pelit-lehteen, joka juhlii tänä vuonna 30-vuotissyntymäpäiväänsä. Jos Suomen pelimuseossa kerrotaan pelijournalismin mikrokivikaudesta, niin tätä kirjoituksen aihetta voisi kutsua vaikkapa jurakaudeksi. Oliko sotienvälisessä Suomessa pelijournalismia?

Pelijournalismi voidaan määritellä toiminnaksi, jossa pelejä koskevaa informaatiota kootaan, järjestetään ja esitetään kriittisesti yleensä institutionalisoituneiden ja vakiintuneiden julkaisukanavien kautta. Puhuttaessa pelijournalismista sen historia esimerkiksi Suomessa aloitetaan tietokone- ja tekniikan alan harrastuslehtien julkaisemista digitaalisia pelejä koskevista uutisista, peliarvosteluista ja muista pelejä ja pelien tekemistä koskevista jutuista 1970-luvun lopulla ja erityisesti 1980-luvun alkupuolella (esim. Saarikoski 2004; Saarikoski & Suominen 2009).

Peliarvosteluilla tai pelikritiikeillä puolestaan tarkoitetaan kirjoituksia tai muita esityksiä, joissa arvioidaan yksittäisen tai useamman pelin laatua ja kuvaillaan pelejä yleisölle. Peliarvostelujen tavoitteena on yhtäältä lisätä yleisön tietoisuutta peleistä mutta ennen kaikkea antaa heille valistunutta tietoa pelien ostopäätösten tai pelaamispäätösten pohjaksi (Suominen 2010).

Digitaalisten pelien osalta varsinkin kansainvälisesti on välillä kyseenalaistettu pelijournalismin riippumattomuus ja nostettu esiin toimitusten ja toimittajien vuorovaikutussuhteita pelialan yrityksiin (esim. Nieborg & Sihvonen 2009). Suomessa keskeiset pelimediat ovat kuitenkin korostaneet omaa riippumattomuuttaan ja kiistäneet, että niihin olisi voinut vaikuttaa, vaikka vaikutusyrityksiä onkin ollut ja kansainvälisesti pelijournalismin riippumattomuus ei ole aina itsestään selvää. Yhtä kaikki, kuten mainitsin, suomalaisen pelijournalismin historiatietoisuus kattaa yleensä ainoastaan vain digitaalisten pelien aikakauden. Pelejä koskevalla, välillä jopa arvioivalla kirjoittelulla on kuitenkin paljon pidemmät juurensa.

Digitaalisten pelien arvosteluissa yhdistyvät taiteellisten arvostelujen ja teknisten tuotearvioiden kirjoituskonventiot (Suominen 2010). 1900-luvun alun lautapelikirjoittelua voi peilata sen sijaan puhtaammin taidekritiikin perinteisiin ja taidekritiikin kentän muutoksiin (taidekritiikistä, sen historiasta ja tavoitteista, ks. Heikkilä 2012).

En lähde nyt jäljittämään suomalaisen pelikirjoittelun alkupistettä, mikä voisi olla ylipäätään hankalaa. Oletan kuitenkin, että viimeistään 1800-luvun jälkipuoliskolla paperille painettuja lautapelejä on käsitelty ainakin silloin tällöin suomalaisessa sanomalehdistössä. Mistään varsinaisesta pelijournalistisesta toiminnasta tai pelikritiikeistä ei kuitenkaan ole todennäköisesti ollut kysymys.

Suomessa teatteri-, kirjallisuus-, kuvataide- ja musiikkiarvostelut alkoivat lisääntyä suurimmissa sanomalehdissä 1880-luvulla (Tommila ym. 1988, 388). Pikkuhiljaa taidekritiikistä tuli vakiintuneempaa, ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä myös elokuva-arvostelut liittyivät taidekritiikin joukkoon. Alkuvaiheessa tosin yksi keskeinen teema kirjoittelussa oli nimenomaan se, ovatko elokuvat taidetta vai ei. Kuten digipeliarvosteluja myöhemmin, myös elokuvakriitikoita syytettiin liian likeisistä suhteista elokuvayhtiöihin. Niin kutsuttu ”konjakkiarvostelu” viittasi kriitikon voitelemiseen, ”juoksupoika-arvostelu” puolestaan siihen, että toimitukseen tulleita elokuvalippuja jaettiin kenelle tahansa, vaikka lehden juoksupojille, ja varsinkin ulkomaisista elokuvista kirjoitettiin esittelyt tarvittaessa pelkästään ohjelmalehtisten perusteella.(Kivimäki 1999, 78–81.)

Lautapelejä koskevat uutiset olivat sotienvälisenä aikana usein lähinnä kaupallisia tiedotteita. Lautapelien kustantajat ovat lähettäneet pelejä toimituksiin mahdollisen muun tuotantonsa, kuten kirjojensa ohessa. Monesti uusia pelejä julkaistiin joulumyyntiin, ja pelejä koskevat mainokset ja uutisetkin ilmestyvät ennen joulua. Pelejä ja muita julkaisuja on seurannut jonkinlainen kustantajan tuotekuvaus, jonka lehdet ovat voineet painaa sellaisenaan tai lähes sellaisenaan. Pelit ovat uutisissakin ”jännittäviä” tai ”hauskoja” seurapelejä, myöhemmin ajanvietepelejä ja suunnattu usein lapsille tai tietyissä tapauksissa erityisesti pojille. Osa peleistä määriteltiin kustantajien ja lehtien kuvauksista opetustarkoituksiin sopiviksi ja silloinkin kohderyhmänä olivat nimenomaan lapset tai nuoret. Joskus pelien korostettiin sopivan sekä lapsille että vanhemmillekin, mutta nykyisin lautapeleinä tuntemiemme pelien sijasta tällainen laajempi kohderyhmä määrittely liittyi useammin puusepänteollisiin lautapeleihin, kuten shakin tapaisiin klassikoihin tai sitten koronapeliin, Fortunaan tai pöytätennikseen.

Sanomalehtien lautapelejä koskevissa jutuissa ei useinkaan mainittu kirjoittajan nimeä. Joissain tapauksissa näkyvissä olivat kirjoittajat nimikirjaimet tai nimimerkki. Sitä kautta esiin tuli yksi kirjoittaja, jonka teksteissä oli edes hitusen peliarvosteluksi tunnistettavia elementtejä. Tuo kirjoittaja oli Arvid Lydecken (1884–1960), nimimerkki Arvily, jonka tekstit olivat joskus allekirjoitettu myös lyhenteellä A. Ly.

Arvid Lydecken oli kirjailija, jonka tuotannossa oli paljon lastenkirjallisuutta. Hän kirjoitti runoja, satuja, seikkailukertomuksia ja tieteiskirjallisuuttakin sekä toimi lastenlehti Pääskysen toimittajana yhdessä Helmi Krohnin ja Anni Swanin kanssa. Lisäksi hän toimi vuodesta 1917 eteenpäin helsinkiläisen Strindbergin taidesalongin johtajana.

Arvid Lydecken 1920-luvulla. Kuva Salon Strinberg. Museovirasto, historian kuvakokoelma.

Kuten aiemmasta blogikirjoituksesta kävi ilmi, Lydecken kirjoitti myös (runomuotoiset) tekstit Pääskysen joululehdessä 1918 ilmestyneeseen sisällissota-aiheiseen Helsingin valtaus -peliin. Hän on saattanut olla tekemässä myös muita pelejä, joita esimerkiksi Pääskysen yhteydessä julkaistiin.

Arvid Lydecken arvioi sanomalehtiin ainakin oman erityisalansa, lastenkirjallisuuden suomalaisjulkaisuja. Kirjoitukset olivat yleensä lyhyitä ja muistuttavat myöhempiä tulitikkulaatikkokritiikeiksi kutsuttuja tekstejä (Saarenmaa 2009, 88). Lydecken arvioi myös sellaisia kirjoja, joita olivat tehneet hänen kollegansa, kuten Pääskysen toimittajat Krohn ja Swan sekä teoksia sellaisilta kustantajilta, joille hän itsekin kirjoitti. Todennäköisesti tapa oli yleinen. Vaikka kirja-arviot olivat lyhyitä, Lydecken tarvittaessa kritisoi tekstejä tai piirrosjälkeä eikä pelkästään suitsuttanut jokaista mainitsemaansa teosta. Toistuva teema oli myös se, että hän kaipasi mainintaa piirrosten tai tekstien tekijöistä, jos ne eivät olleet kirjaan painettuja. Hän myös saattoi erikseen kehua, jos kaikki tekijät oli kattavasti mainittu. Täten Lydecken selkeästi pyrki nostamaan lastenkirjallisuuden ja sen tekijöiden arvostusta.

Luultavasti nimenomaan kirja-arvostelujen kautta Lydecken päätyi kirjoittamaan myös peleistä. Lastenkirjallisuudella ja peleillä oli joko sama kohderyhmä ja kumpiakin tuotteita saatettiin käsitellä nimenomaan arvioimalla niiden soveltuvuutta joululahjoiksi. Kirjoilla ja peleillä oli usein myös yhteinen kustantaja.

Lydecken arvioi Suomen suurmiehiä-, Kenraalipeli- ja Salpausselän hiihto -pelit Helsingin Sanomissa 2.12.1929. Pelien esittelyn yhteydessä hän nosti esiin Suomen suurmiehiä- ja Salpausselän hiihto -pelien kuvittajan Eric Wasströmin. Siinä missä Lydecken itse arvioi kirjojen tekstejä ja kuvitusta, niin Salpausselkä-pelin yhteydessä hän kertoi myös omien lastensa innostuksesta: ”Tämäpä onkin reippaiden poikien seurapeli! Salpausselän rinteet kutsuvat hiihtomiehet kilpailuun. Varjot ovat siniset ja aurinko paistaa kuin hehkuva rauta. Poikani väittävät, että peli on vallan jännittävä ja eri ottein he yrittävät voittamaan viimeisen pelipykälän laakeriseppeleen – Kuvat ovat Eric Wasströmin varman kynän jälkeä.” Viittaus omiin lapsiin osoittaa pelin kohderyhmän ja alleviivaa pelin toimivuutta ja jännittävyyttä. Muissa kirjoituksissa vastaavaa viittausta ei ollut. (Salpausselän hiihto -peli Kansalliskirjaston digikokoelmassa: https://www.doria.fi/handle/10024/152836).

Salpausselkä- ja suurmies -pelin julkaisija Kustannus Oy Taru hyödynsi Lydeckenin arvostelua ainakin muutamassa pelimainoksessaan (esim. US 20.12.1929; HS 22.12.1930). Niissä siteerattiin arvostelua tekijän nimeä mainitsematta. Muita vastaavia peliarvosteluiden mainoskäyttöjä en ole toistaiseksi löytänyt.

Salpausselän hiihto -pelin mainos Uudessa Suomessa 20.12.1929. Kuva: Kansalliskirjaston digiaineisto.

Peliarvosteluiden ilmestymiseen tarvittiin sopivan julkaisufoorumin ja arvostelijoiden lisäksi pelejä, joita tarjottiin aktiivisesti ja säännöllisesti arvosteltaviksi. Painotalo Tilgmannin 1920-luvun puolivälissä perustama Kuvataide-niminen osasto alkoi tuottaa askartelutarvikkeiden, korttien ja lastenkirjojen lisäksi pelejä myyntiin. Siitä tuli sotienvälisen ajan merkittävin lautapelijulkaisija. Tilgmann ja sen jälleenmyyjät julkaisivat erityisesti ennen joulua mainoksia uutuustuotteista, mutta lehdet kirjoittivat myös muuten niistä.

Arvid Lydecken kirjoitti hänkin muutaman kerran Kuvataiteen julkaisuista, ja hänen Kuvataide oli julkaissut myös hänen kirjojaan. Kirjoitukset olivat yleensä lyhyitä ja perustuivat luultavasti vahvasti kustantajan tekemiin pelikuvauksiin. Jotain omaa tekstiäkin Lydecken edelleen sai mahtumaan mukaan. Uudessa Suomessa 18.12.1932 Lydecken arvioi Kuvataiteen kirjoja ja samalla myös pelejä. Hän nosti jälleen esille korttipelin kuvittajan, tällä kertaa Albert Gebhardin. Arvostelun lopuksi Lydecken innostui muistelemaan sitä, kuinka ennen seurapelien pelaajilla oli paljon vaikeampaa: ”Itse Albert Gebhard on innostunut laatimaan ”Kalevala-pelin”. Sarjassa on nelisenkymmentä kuvakorttia. Kaikki kuvat ovat mestarin kynänjälkeä […] Kotimaisten seurapelien runsaus on jo valtava. Vanhalla polvella – ennen muinoin – oli monasti vaikea päästä selville vieraskielisistä pelisäännöistä. Nyt on leikki vain leikkiä.”

Kuvataide ratsasti mainoksissaan voimakkaasti nimenomaan tuotteidensa kotimaisuudella. Peliarvostelijat ja muut kirjoittajat alkoivatkin nopeasti toistella yhtiön tätä painotusta. Painotus näkyi jo ennen vuoden 1929 talouslamaa, mutta vahvistui sen jälkeen. Ennen joulua 1935 Arvid Lydecken kirjoitti taas Kuvataiteen uutuusjulkaisuista mainiten peleistä muun muassa Talviurheilupelin, Uimarantapelin sekä Abessiinia-nimisen pelin, joka viittasi Abessinian sotaan eli Italian ja Etiopian väliseen vuosien 1935–1936 sodankäyntiin ja jonka Lydecken määritteli varsinkin poikia kiinnostavaksi. Uutuutena oli myös ”Baby-urheilupeli”, joka ”pakottaa pelin osanottajat liikehtimään ja laskemaan kulmia.”

Mainosmaista peliesittelyä edelsi johdanto, jossa Lydecken otti taas voimakkaasti kantaa kotimaisuuden puolesta: ”Kuvataiteen ansio on, että kaikki nuo lasten kaipaamat lahjat ovat kotimaisia. Vielä muutama vuosi sitten ne pääasiallisesti tilattiin ulkomailta. Sangen joutavat, monasti vallan viheliäiset kiiltokuvat varustettiin suomalaisella tekstillä ja sillä hyvä. Kuvataide on aikaansaanut melkoisen parannuksen ja kuljemme nyt tälläkin alalla kirkkaudesta kirkkauteen.” (US 15.12.1935.)

Kirjoituksensa lopuksi Lydecken esitti jälleen toiveen siitä, että piirtäjien nimet mainittaisiin julkaisuissa. Vuotta myöhemmin hän kirjoitti taas Uuteen Suomeen Kuvataiteen julkaisuista. Pelit Lydecken sivuutti lyhyillä maininnoilla, mutta kirjojen käsittely oli jälleen kriittisempää. Kotimaisuudesta hän mainitsi, että suuri osa piirtäjistä ja taiteilijoista oli suomalaisia, ”mutta valitettavasti eivät kaikki”. (US 16.12.1936.)

Kuten totesin, Arvid Lydecken ei ollut ainoa sotienvälisen ajan peliarvostelija. Uusi Suomi esimerkiksi julkaisi 15.12.1929 tekstin otsikolla ”Hauskoja satukirjoja ja pelejä lapsille”. Kirjoittaja ilmoitetaan ainoastaan nimikirjaimilla ja digitoidusta lehden sivusta erottaa selvästi vain ensimmäisen T-kirjaimen. Teksti alkaa jälleen viittauksella kotimaisuuteen, ja tuote-esittelyt ovat pelkkiä esittelyjä eikä niissä oteta kantaa tuotteiden laatuun.

Esitin kirjoituksen alussa kysymyksen, oliko sotienvälisessä Suomessa pelijournalismia. Vastaus on, että ei juuri. Pelejä koskevat kirjoitukset olivat pitkälti lyhyitä tuote-esittelyjä, joissa vain poikkeuksellisesti kerrottiin enemmän tietoa pelin tekijöistä ja arvioitiin kriittisesti pelituotteiden laatua. Kirjoituksiin tuli häivähdys arviointia lähinnä silloin, kun kirjoittajalla, kuten Arvid Lydeckenillä, oli kokemusta muiden kulttuurituotteiden arvostelemisesta ja pelejä käsiteltiin samassa yhteydessä kuin muita tuotteita. Sotienvälistä pelikirjoittelua voi kutsua peliuutisoinniksi, mutta se perustui varsin pitkälle pelien julkaisijoiden tuottamaan pohjamateriaaliin.

Kirjallisuutta

Heikkilä, Martta (2012). ”Johdanto: taiteesta puheeseen.” Teoksessa Martta Heikkilä (toim.), Taidekritiikin perusteet. Helsinki: Gaudeamus, 11–54.

Kivimäki, Ari (1999). ”Elokuvan selostajista tuomareiksi – Suomalainen elokuvajournalismi 1950-luvulla.” Teoksessa Ari Kivimäki, Mervi Pantti, Jari Sedergren, Kriisi, kritiikki, konsensus – Elokuva ja suomalainen yhteiskunta (toim. Hannu Salmi). Historian laitoksen julkaisuja 54. Turku: Turun yliopisto, kulttuurihistoria, 78–95.

Nieborg, David B. & Sihvonen, Tanja (2009). ”The new gatekeepers: The occupational ideology of game journalism.” Digra 2009 conference papers. http://www.digra.org/dl/db/09287.29284.pdf

Saarenmaa, Laura (2009). ”Osa-aikaisen ensi-iltakriitikon tunnustuksia.” Lähikuva 2009(22): 4, 85–91.

Saarikoski, Petri (2004). Koneen lumo. Mikrotietokoneharrastus Suomessa 1970-luvulta 1990-luvun puoliväliin. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 83. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/55764

Saarikoski, Petri & Suominen, Jaakko (2009). “Pelinautintoja, ohjelmointiharrastusta ja liiketoimintaa. Tietokoneharrastuksen ja peliteollisuuden suhde Suomessa toisen maailmansodan jälkeen”. Teoksessa Jaakko Suominen, Raine Koskimaa, Frans Mäyrä ja Olli Sotamaa (toim.): Pelitutkimuksen vuosikirja 2009. Tampere: Tampereen yliopisto. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/08/ptvk2009-02.pdf

Suominen, Jaakko (2010): ”Pieni askel ihmiskunnalle, mutta jättiharppaus tietokoneistetuille roolipeleille” MikroBitti-lehden peliarvostelut pelaamisen historiatietoisuuden rakentajina 1984–2008.” Teoksessa Jaakko Suominen, Raine Koskimaa, Frans Mäyrä & Olli Sotamaa (toim.) Pelitutkimuksen vuosikirja 2010. Tampere: Tampereen yliopisto, Tampere, 83–98. http://www.pelitutkimus.fi/vuosikirja2010/ptvk2010-08.pdf

Tommila, Päiviö, Landgren, Lars, Leino-Kaukiainen, Pirkko (1988). Suomen lehdistön historia 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio: Kustannuskiila.

2 vastausta to “”Poikani väittävät, että peli on vallan jännittävä” – Arvid Lydecken ja suomalaisen pelijournalismin jurakausi”

  1. ”Ne ovat kerrankin kotimaisia.” – Kuvataide pelijulkaisijana | Koneen kokemu(y)s Says:

    […] Kirjoituksia teknologiakulttuurista ja akateemisista ilmiöistä « ”Poikani väittävät, että peli on vallan jännittävä” – Arvid Lydecken ja suomalaisen pel… […]

  2. Pohjoismaiden Paperikomppania ja Kustannus Oy Taru pelijulkaisijoina | Koneen kokemu(y)s Says:

    […] yhteydessä kansallisen lasten- ja nuorten julkaisutoiminnan merkitystä korosti erityisesti Arvid Lydecken. Vaikka Iltalehden Tarua koskevassa kirjoituksessa ei ole kirjoittajan nimeä, niin kirjoitustapa […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: