6. Murrokset ja pidemmät kestot. Mediaymmärryksen rakentumisen prosesseja (eli mediatietoa keräämässä ja tallentamassa)

Johdanto * Kysymisen syyt ja seuraukset * Mediaymmärrystä rakentamassa * KRA:n kyselyjen esittely * I ”Kun radio tuli meille” * II ”Kun TV tuli taloon” * III ”Telefonista puhelimeen” * IV ”Tietokone – isäntä vai renki?”* Kyselyjen eroja ja yhtäläisyyksiä * Toimijuuden rakentuminen kuvissa ja teksteissä * Lopuksi – jo kerrottu? * Viitteet * Tehtäviä * Kommentit

Kuka paikkakunnallasi tai tuttavapiirissäsi hankki kotiinsa ensimmäisen television ja koska? […] Miten television tulo perheeseenne vaikutti vapaa-ajan käyttöön ja harrastuksiin? – ”Kun TV tuli taloon” -kirjoituskilpailu 1982

Miten Sinut perehdytettiin tietotekniikan työpaikallasi? […] Miten rakastuit uuteen työkaluusi? Rakastuitko oikopäätä vai herättikö se pelkoja? – ”Tietokone – isäntä vai renki” -kirjoituskilpailu 1995

Sähköisten ja painettujen viestimien sisällön tutkimuksesta sen käytön tutkimukseen siirtyessään populaarikulttuurin tutkimus kohtaa nopeasti alueita, joiden kohdalla on totuttu puhumaan nykyperinteestä. Vastaavasti puhtaasti suullisesti ja informaalisesti välittynyt lastenperinne sisältää lukemattomia viitteitä joukkotiedotuksen sisältöihin. Lapsiin pätee sama kuin aikuisiinkin: jos ei tiedä mitä ihmiset katsovat televisiosta, ei ymmärrä mistä nämä puhuvat keskenään. – Jyrki Pöysä: ”Nykyperinteen tutkimus” (Pöysä 1996)

Teknologia muuttuu ympärillämme. Yhtenä päivänä aiemmin hankkimaamme polkupyörään tai autoon ei saa enää varaosia. Vanha matkatelevisio ei ole enää kunnolla digi-kelpoinen, koska siinä ei ole scart-liitintä, johon digiboksi olisi kytkettävissä. Asialla ei sinänsä ole suurta väliä, koska televisiosta ei tule enää sellaisia ohjelmia, joita aiemmin on säännöllisesti seurannut. Kännykän akku reistailee, eikä virttyneeseen matkapuhelimeen saa lähetettyä kuvaviestejä, niin kuin uudempiin multimediakapuloihin.

Kuva. Vanha radio sisustuselementtinä. (c) Jari Suominen <Lisätietoja>

Huomaamme muutoksen myös katsomalla vanhoja valokuvia kodeista tai kotien ulkopuolelta. Ne paljastavat monien muiden asioiden ohella sen, miten käyttämämme laitteet ja laitejärjestelmät ovat toisenlaisia kuin joskus aiemmin, vaikka löytäisimmekin kuvista tuttuja teknisiä elementtejä, jotka tyypillisesti liittyvät sähköverkkoon, joukkoviestimiin ja liikenteeseen. Vanhoissa kuvissa kodeista puuttuvat tietokoneet, kenties tutut kodinkoneetkin. Televisio ei ole tyylikäs littu, vaan palisanteriverhoiltu pullukka. Ulkona autot näyttävät kummallisilta ja niitä on vähän.

Kokiessamme teknologisen muutoksen, ainakin toisinaan me alamme pohtia, mitä oikein on tapahtunut ja mitä on tapahtumassa. Ammattimaisemmin näitä kysymyksiä esittävät muun muassa historian, perinteen ja sosiologian tutkijat. Kun he esittävät kysymyksiä tutkimuskohteilleen, ei teknologinen muutos tai käsitys muutoksesta tallennu ainoastaan tutkijoiden keräämiin lähteisiin ja julkaisemiin tutkimuksiin. Yhtä lailla käsityksiä teknologisista muutoksista on luettavissa tutkijoiden esittämistä kysymyksistä sekä laajemmin siitä materiaalista, joka on syntynyt heidän valmistellessaan ja toteuttaessaan tutkimustaan, vaikka tutkimusprosessin ja kysymisen tavat jäisivät tutkimuksen kriittisen ja itsekriittisen tarkastelun ulkopuolelle. Kysymysmateriaali voidaan nähdä sosiaalisen ja kulttuurisen todellisuuden ilmauksina ja määrittäjinä samoin kuten tilastot tai lomaketutkimukset uudessa suomalaisessa sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa (Kinnunen 2001, 12; Alastalo 2005, 190-191).

Kuuluisassa esitelmässään ”Tekniikan kysyminen” (”Die Frage nach der Technik”, 1949) Martin Heidegger pohti tekniikan luonnetta ja alkuperää. Filosofi Heidegger korosti teknologisen ajattelun merkitystä ja sitä, ettei tekniikka tai teknologia tapahdu pelkästään ihmisessä: ihmistä tarvitaan paljastamaan teknologisia olioita. Heideggerille erityisesti moderni tekniikka tarkoitti suoranaisten haasteiden ja vaatimusten esittämistä luonnolle, kun aiemmin paljastaminen ei tapahtunut yhtä rajusti. (Heidegger 1994, erit. 33–34. Ks. myös Naukkarinen 2005) Tässäkin luvussa tekniikan tai teknologian kysymisellä on keskeinen merkitys. Näkökulma on kuitenkin toisenlainen, ja heideggerilaisen paljastamisen sijasta näkökulma ponnistaa pikemminkin Michel Foucaultin tiedonarkeologisesta tutkimuksesta. Pohdin ja paljastan mediateknologiasta kertomisen ja kysymisen tapoja päälähteinäni Suomalaisen Kirjallisuuuden Seuran kansanrunousarkiston (KRA) ja yhteistyökumppaneiden radiota (1972), televisiota (1982), puhelinta (1977) ja tietokonetta (1995) käsittelevien kyselyjen keruukutsut eli ohjelmalehtiset. Niissä julkaistujen kuvien, kysymysten ja muiden tekstien avulla ihmisiä on pyydetty kertomaan tietojaan ja kokemuksiaan mediateknologioista. Miksi nämä keruut on järjestetty ja miksi niissä on kysytty juuri niitä asioita kuin niissä on kysytty? Millaisia olisivat keruita, ja vielä rajaten keruukutsuja, koskevat relevantit tutkimuskysymykset teknologian kulttuurisen tutkimuksen näkökulmasta?

Edelliset seikat kiinnostavat minua muun muassa siksi, että aikaisemmat yksittäisiä medialaitekilpakeruita käsittelevät opinnäytetutkimukset (ks. esim. Saraneva 1982; Helsti 1988; Huokuna 2001) pitkälti sivuuttavat aineistojen muodostumiseen liittyvät prosessit ja kontekstit.[1] Tutkijoiden tekemät lähdekriittiset huomiot keskittyvät voimakkaammin vastaajiin ja vastausten käyttöarvoon, muun muassa vastaajien tietojen luotettavuuteen, teemojen valintaan sekä aineiston rajaamiseen.

Kuva. ”Kun radio tuli meille” -kyselyn sivu.

Luku on kaksiosainen: ensin hahmottelen lyhyesti keruukutsujen tutkimuksen teoreettista taustaa osana teknologiakulttuurin tutkimusta. Sitten esittelen keruut tarkemmin yksitellen ja valotan keruukutsujen sisältöä ristiin. Aineistona luvussa olen käyttänyt keruukutsujen lisäksi erityisesti Kansanrunousarkistosta löytyvää keruita koskevaa arkistomateriaalia ja julkaisuja: raportteja, mainoksia, pöytäkirjoja ja muistiinpajoja, jotka eivät tosin puhelinkyselyä ja osin tietokonekyselyä lukuun ottamatta juuri selvennä kysymysten laadinnan prosesseja ja välivaiheita. Dokumentit liittyvät enemmälti keruukutsujen julkistamiseen ja vastaajien palkitsemiseen. Perinteentutkija Jyrki Pöysä huomioikin, miten kyselyjen toteuttamiseen ohjaaminen tapahtuu ”pääosin suullisena, arkiston tutkijoiden keruuhankkeiden suunnittelijoille antamana opastuksena ja keruukutsuehdotusten toimitustyönä. Mitään kirjallisia ohjeita hyvän keruukutsun laatimiseksi ei ole olemassa.”[2] Kysymisen muotoutumisesta voidaan tehdä siis lähinnä epäsuoria päätelmiä. Kiinnostavaa tosin on myös se, mistä keruiden järjestämisen osavaiheista on jäänyt jälkiä arkistoon ja mistä taas ei.

Kysymisen syyt ja seuraukset

Lähtökohtanani on hypoteesi, että mediakeruukutsut, ohjelmalehtiset (televisiokysely) ja esitteet (puhelinkyselyssä käytetty termi) paljastavat itsessään niitä oletuksia ja käsityksiä, joita liittyy mediateknologioiden[3] käyttöönottoon, yleistymiseen sekä keskinäisiin suhteisiin. Kysymisellä on intentio, tietty oletushorisontti ihmisen ja teknologian suhteesta. Keruukutsut ehdottavat määrättyjä vastaamisen strategioita, joita vastaajat myötäilevät tai joihin he suhtautuvat – luultavasti harvemmin – tarkoituksellisen vastakarvaisesti, vaikka keruukutsuissa korostetaankin vastausten omaehtoisuutta. Hypoteesini saa vahvistusta kyselyvastausten esittelystä, kuten television tapauksessa: ”Jotkut kirjoittajat ovat käyttäneet ohjelmalehtisen sisältöä jäsentelyrunkonaan. Monet ovat kuitenkin keskittyneet vain muutamaan teemaan, kuten vetoomuksessa kehotettiin.” (Oy. Yleisradio Ab. Raportti, radion suunnitteluosasto, Kirsti Penttinen 28.1.1983)[4]

Luvun varsin triviaalilta tuntuva väitteeni on, että kysymykset vaikuttavat vastauksiin. Yhtä keskeinen ja triviaali lähtökohta on, että kyselyajankohtalla on olennainen merkitys sekä kysymisen että vastaamisen tapojen kannalta. Tästä syystä niin kysymyksiä kuin vastauksia on analysoitava tiettynä hetkenä syntyneinä lähteinä, ei jonkinlaisena alkuperäisenä ja ajattomana perinteenä saati ”oikeana” tai ”vääränä” tietona menneisyyden mediakäytöstä. Vastauksia tulkittaessa ristivalotuksen kohteeksi joutuvat useat eri aikapisteet tai jatkumot: muistelun kohdeajankohta, aineistonkeruuajankohta ja aineiston tutkimusajankohta.

Mediaymmärrystä rakentamassa

Tähänkin lukuun voi soveltaa perinteentutkija Sari Tuuva-Hongiston ajatusta tietotekniikan arkipäiväistymiskertomuksista (joita näidenkin kilpakeruiden vastaukset yleensä ovat) tilattuina tarinoina. Haastattelutilanteissa syntyy yhteinen ymmärrys ja tulkinta tiettyjen aihepiirien ja kertomistapojen mielekkyydestä. (Tuuva 2003, 95; Tuuva-Hongisto 2007) Yhtä lailla yhteinen ymmärrys voi syntyä tilanteissa, joissa kysyjä ja vastaaja eivät kohtaa kasvokkain, esimerkiksi juuri kilpakeruiden yhteydessä. Tätä korostaa juuri se, että kysymys on kilpakirjoituksista, joissa vastaaja pyrkii vastaamaan mahdollisimman hyvin ja halutulla tavalla, toisia vastaajia paremmin, ainakin jos haluaa saada palkinnon tai saada kirjoituksensa julkaistua.[5] Mahdollisimman hyvä tarkkuus voi liittyä pyrkimykseen noudattaa tietynlaista informatin ja tutkijan sopimusta. Informatti toimii todistajana, joka pyrkii mahdollisimman tarkasti vastaamaan haluttuihin kysymyksiin ja kuvailemaan yksityiskohtaisesti, uskottavasti ja rehellisesti asioita, joista tutkija tai keruukutsun tekijä osoittaa olevansa kiinnostunut.(Apo 2001, 19–20, 221).

Kilpailun ohella on kiinnitettävä huomiota myös siihen, että on kyse keräämisestä. Jyrki Pöysä (1997) huomauttaa, että ”kilpakeruu tuo ajatuksen siitä, että perinne olisi jossain ikään kuin odottamassa kerääjäänsä. Keruu on kuitenkin yhdessä tuottamista, keruun järjestäjien ja tiedonantajina toimivien kohtaamista, jossa molemmat osapuolet vaikuttavat toisiinsa.” (Cit. Latvala 2004, 139)[6] Yhtä lailla ajatus jonkinlaisesta puhtaasta ja täydestä perinteestä voi säilyä, kun aineisto on järjestetty ja talletettu tutkijoiden käyttöön Kansanrunousarkiston kokoelmiin. Silloin saattaa unohtua, että kysymysten tekijöiden omat käsitykset ja kokemukset ovat ohjanneet kysymysten laadintaa. Nämä käsitykset ja kokemukset ovat osittain jaettuja vastaajien kanssa.

Jaettujen kokemusten muodostumaa voisi kutsua tämän kirjan kontekstissa jonkinlaiseksi teknologiseksi kehykseksi (Bijker 1995), teknologiseksi tyyliksi (Hughes 1987, 68–70), diskurssiverkostoksi (Kittler 1999) tai kollektiiviseksi representaatioksi (Chartier <täydennä>), joka ei ole puhtaasti teknologia- tai mediaspesifi vaan yleisempi (ks. myös Suominen 2003). Se yhdistää eri teknologioita. Carolyn Marvin (1988, 8 ) on todennut, että mediat eivät ole paikalleen kiinnitettyjä luonnollisia objekteja; niillä ei ole luonnollisia rajoja. Tämä näkyy muun muassa siinä, miten suhteutamme käsityksiämme ”uusista medioista” aiempiin kokemuksiimme ”vanhoista medioista”.

Kun tämän päivän tutkija tarkastelee varhaisempia lähteitä teknologioiden käyttöönotosta, hän esittää lähteille kysymyksiä, joita aiemmin ei ole esitetty. Uudet kysymykset ja havainnot voivat tuottaa uudenlaista kokemusta yhtäläisyyksistä. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan ”uuden tulemisesta vanhaksi ja tutuksi” vaan myös toisin päin. Yhtä lailla uudenlainen herkistyminen teknologian ominaisuuksille näkyy vaikkapa kuluttajahaastatteluissa, joissa arvioidaan eri teknologioiden ominaisuuksia ja käyttöarvoja. Uudet tilanteet ja mediakonstellaatiot katalysoivat uudenlaisia ongelmanasetteluja, joiden kautta jo aiemmin syntynyttä ja kerättyä aineistoa uudelleentulkitaan. Virve Peteri kirjoittaa teknologioiden kohtaamisesta ja kohtauttamisesta artikulaatioprosessina ja uudenlaisena kontekstiherkkyytenä. Hän esimerkiksi toteaa, että ”ilman uudempien mediateknologioiden tarjoamia uusia kokemuksia ei voisi olla myöskään uutta tietoisuutta perinteisempien mediateknologioiden merkityksestä arjessa.”(Peteri 2006, 226. Teknologisista artikulaatioprosesseista ks. myös Uotinen 2005. Tuoreemmasta vertailevasta ja rinnastavasta mediateknologioiden tutkimuksesta ks. myös Gitelman 2006)

KRA:n aineistojen muodostumisprosessia – ja yhtä lailla niiden tutkimusta – on mahdollista lähestyä myös mediaymmärryksen käsitteen avulla. Susanna Paasosen (2006) verkkoviestinnän tutkimuksen yhteydessä käyttämä mediaymmärrys tarkoittaa ”tapoja hahmottaa median sisältöjä, käyttöjä ja kokemuksia, medioiden välisiä yhteyksiä ja niiden muuttuvia asemia mediakulttuurissa.” (emt., 23) Paasonen korostaa mediaymmärryksen muuttuvaa ja uudelleen hahmottuvaa luonnetta, ja myös hän viittaa mediaymmärryksen rakentumiseen jonkinlaisena merkityksenannon tai diskurssin tuottamisen prosessina, johon osallistuvat niin tutkijat, journalistit, mainonnan tekijät kuin median käyttäjätkin.

Paasonen (2006) esittää, että mediaymmärryksen rakentaminen on näkyvintä ja ilmeisintä aina ”uudeksi” leimatun median kohdalla. (Uutta) mediaa määritetään muun muassa nimeämällä ilmiöitä, vertaamalla sitä toisiin medioihin sekä jäsentämällä sen piirteitä. Keskeistä mediaymmärryksessä on myös median kykyjen osoittaminen pohtimalla, mitä median avulla voi tehdä tai kokea. Yhtä olennaista mediaymmärryksessä on toisto, jonka avulla median määriteltyjen piirteiden keskeisyyttä vakuutellaan. Vaikka toisto viittaakin tietynlaiseen hallitsevaan mediaymmärryksen tapaan, mediaymmärrys sisältää usein myös keskenään ristiriitaisia määritelmiä ja tulkintoja vaikkapa tietokoneen tai television käytön luonteesta.

Vaikka mediaymmärryksen rakentaminen olisi näkyvintä ”uuden median” yhteydessä, samalla myös vanhat määrittyvät ja saavat uusia tulkintoja – kuten edellä on käynyt ilmi. Kansanrunousarkistoon tallennettujen kilpakirjoitusaineistojen ja niiden kysymysten yhteydessä ei aina edes suoraan ole havaittavissa niitä uuteen mediaan liittyviä käsityksiä, joiden läpi vanhoja tarkastellaan.

 

KRA:n kyselyjen esittely

 

Esittelen seuraavaksi neljää mediateknologiaa käsitelleen keruun kutsuja. Tämän luvun lähtökohtana on keruissa ilmenevien erojen ja yhtäläisyyksien havainnointi. Tarkastelun kohteena ovat kyselyt ”Kun radio tuli meille” (1972), ”Telefonista puhelimeen – Puhelinperinteen kilpakeräys” (1977), ”Kun tv tuli taloon” (1982) sekä ”Tietokone – isäntä vai renki” (1995).

Taulukko 1. Mediateknologiakeruiden perustiedot.

Kysely	Järjestäjät	Palkintolautakunta	Palkinnot	Vastausten lukumäärä
Kun radio tuli meille (1972)	Yleisradion tiede- ja kulttuuriohjelmien toimitus	Suomen historian professori Päiviö Tommila, hallintojohtaja L. H. Vennola, yli-insinööri A. M. Kuusela, maisteri Eero Saarenheimo[7] ja toimituksen esimies Jorma Vuori. Palkintolautakunnan sihteerinä toimi lisensiaatti Kirsti Penttinen.[8]	I Palkinto 500 markkaa	Kyselyvastauksia on Kansanrunousarkistoon tallennettu yhteensä 5000 sivua 2905 vastaajalta (keskimäärin 1,7 sivua vastaajaa kohden, suurin osa vastaajista naisia)
Telefonista puhelimeen. Puhelinperinteen keruukilpailu (1977)	SKS, Posti- ja lennätinhallitus sekä Puhelinlaitosten liitto	Erilliset järjestelytoimikunta ja palkintotoimikunta, jälkimmäinen muodostui pitkälti korkeimman johtotason miehistä yrityksissä, yliopistoissa ja SKS:ssa. Mukana oli myös maaherra Matti Viitanen. Järjestelytoimikunnan puolestaan muodostivat Puhelinlaitosten Liiton, Posti- ja lennätinhallituksen sekä SKS:n edustajat.	I Palkinto 1500 markkaa	Kyselyvastauksia on talletettu Kansanrunousarkistoon yhteensä 2700 sivua, ja kyselyyn vastasi 338 henkilöä (keskimäärin 8 sivua vastaajaa kohden), mukana laajoja keräelmiä
Kun TV tuli taloon (1982)	Yleisradio, HY:n Kansatieteen laitos	Professori Juhani U. E. Lehtonen (Suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori, HY, mm. historiallinen tutkimus, kaupunkikulttuuri), ohjelmapäällikkö Ville Zillacus ja tv-toimittaja Eero Silvasti. Palkintolautakunnan sihteerinä Kirsti Penttinen.	I Palkinto 1000 markkaa	Vastauksia kyselyyn tuli yhteensä 3500 sivua ja vastaajia oli 1020 (keskimäärin 3,4 sivua vastaajaa kohden).
Tietokone – isäntä vai renki (1995)	SKS:n Kansanrunousarkisto ja Toimihenkilöjärjestöjen sivistysliitto	Puheenjohtaja arkistonjohtaja Pekka Laaksonen (KRA), jäsenet opintojohtaja Hannu Lilja (TJS), tutkija Juha Nirkko (KRA), opiskelija Laura Junnila (KRA), erikoissuunnittelija Olli Sundqvist Keravalta ja opiskelija Heidi Tyrväinen Tampereelta, sihteerinä kulttuuri- ja tiedotussihteeri Ulla Piela (TJS), jonka merkitys kyselyn toteutuksessa lienee ollut keskeinen.		Kyselyvastauksia tuli yhteensä 719 sivua 133 vastaajalta. Vastaajamäärä oli siis radiota, puhelinta ja televisiota suppeampi, mutta yksittäiset vastaukset varsin pitkiä (keskimäärin 5,4 sivua vastaajaa kohden).

Kyselyjen nimistä voi hahmottaa perinteistävän puhetavan. Perinteistävällä puhetavalla viittaan muun muassa käytäntöihin, joilla käsiteltävä aihe paikannetaan suhteessa agraariyhteiskuntaan, kaskuihin tai kansanperinteeseen.[9] Lisäksi kyselyjen otsikoinnista voi lukea kutakin mediateknologioita koskevia muita käsityksiä ja lähtöolettamuksia. Radio ja televisio näyttäytyvät toistensa sukulaisina, laitteina, jotka tulevat sosiaaliseen käyttöympäristöön kohtalaiseen rajatussa yhteydessä. Puhelin-kyselyn otsikoinnissa keskeisenä puolestaan on laitteistossa ja puheen tavassa tapahtunut muutos, joka kertoo teleteknisestä kehitysprosessista. Yhtä lailla alaotsikko viittaa voimakkaammin siihen, miten henkilökohtaisten muistojen lisäksi kilpailuun voi osallistua myös keräelmillä, esimerkiksi haastatteluja tekemällä ja kokoamalla. Tällöin ajatus keruukilpailusta näyttäytyy hieman toisessa valossa kuin yksittäisten kirjoitusten yhteydessä, sillä hyvä keräelmä sisältää todennäköisesti laajemman ja monipuolisemman katsauksen kiinnostuksen kohteena olevasta aiheesta. Tämä näkyy puhelinperinteen keruun palkittujen valinnan perusteluissa.

Tietokoneen käyttö taasen esittäytyy jonkinlaisena valtakamppailuna, jonka tuloksena kone asettuu joko käskijäksi tai käskettäväksi. Toisaalta nimi voi tuoda mieleen myös tuleen liittyvän sananparren: ”Hyvä renki, huono isäntä.”

I ”Kun radio tuli meille”

Kuva. Radiota koskeneen keruujulisteen kansi. Lähde KRA.

”Kun radio tuli meille” -keruun järjesti 1972 Yleisradion tiede- ja kulttuuriohjelmien toimitus, ”kimmokkeena lähestyvä [radiotoiminnan] 50-vuotisjuhlien kausi”, johon liittyivät julkisen radiotoiminnan aloittaminen Tampereella ja Helsingissä 1923 sekä Yleisradion lähetystoiminnan alkaminen 1926. Keruukilpailun etusivulla onkin lyhyt kronologia radiotoiminnan alkuvuosista. Oletettavasti tarkoitus oli saada talteen radion alkuvaiheen omakohtaisia muisteluita vielä, kun se oli mahdollista. Kirsti Penttisen tekemän raportin mukaan kilpailun avulla ”pyrittiin selvittämään, miten uusi tiedotusväline radio oli otettu vastaan Suomen kodeissa ja milloin radion kuuntelusta oli tullut jokapäiväinen tapa. Paitsi vuosikymmenten takaisista radion kuuntelijoista Yleisradio oli kiinnostunut radiotekniikan uranuurajista.” (Oy. Yleisradio Ab. Raportti, radion suunnitteluosasto, Kirsti Penttinen 28.1.1983) Kirsti Penttinen viittaa kymmenen vuotta myöhemmin tekemässä raportissaan myös kyselyn terapeuttiseen vaikutukseen järjestämisen motiivina: ”Tuona vuonna [1972] oli ilmapiiri Yleisradion ympärillä tulehtunut; radion johtaja Eino S. Repo oli parhaillaan pakkolomalla moitteenalaisen vappuohjelmiston vuoksi. Muistelmakilpailu tarjosi turvallisesti epäpoliittisen radioaiheen. Kun radio tuli meille oli myös aihe, josta jokaisella oli omaa sanottavaa. Ja kannattaa muistaa, että kymmenen vuotta sitten radio-ohjelmista oli kautta linjan enemmän tietoja kuin nykyään.” Kilpailua, jota pohjustettiin erilaisin muisteluohjelmin ja mainoksin, käytettiin siis myös ohjaamaan radiota koskevaa keskustelua turvallisempiin ja kuulijoiden kannalta henkilökohtaisempiin suuntiin. Yhtä lailla Penttisen kommentti viittaa perinteenkeruun tarpeen hetkellä, jolloin sen oli katsottu olleen moninaisempaa ja rikkaampaa kuin myöhemmin.

Vastaajilta pyydettiin kirjoituksia omakohtaisista muistoista tai ”toisilta muistiin merkittyjä kuvauksia”. Keruujulistus pyysi vastaajilta myös valokuvia ja muuta alkuperäisaineistoa. Kysymyksissä teititeltiin vastaajaa ja kannustetaan häntä muisteluun: ”Muistelkaapa, minkä hintaisia…” Keruujulistus kehotti kirjoittamaan seuraavista aiheista (osa aiheista sanasta sanaan seuraavassa muodossa (esim. ne, jotka ovat isolla alkukirjaimella), osaa olen lyhentänyt): Radiokärpäsen puremia, kenellä oli ensimmäinen laite lähipiirissä, Radioihmettä kuuntelemassa, yhteisiä kuuntelutilaisuuksia, kallis peli, keitä radioesiintyjiä, milloin radio yleistyi, kuuntelutottumukset (mm. ulkomaiset asemat, oliko opetus-, tiedotus- vai viihdeväline), mistä tietoa radio-ohjelmista, mitä lempinimiä tai haukkumanimiä radiolla on ollut.

Taulukossa 1 mainitun radiokeruun palkintolautakunnan kokoonpano on olennainen muun muassa siksi, että se näyttää ohjanneen kyselykysymyksiä ja myös kyselyaineistojen myöhempää käyttöä. Kysymykset nimittäin suuntaavat tarkastelemaan aineistoa suhteessa radion käyttöönottoon ja yleistymiseen, uutuuden muuttumista tottumuksiksi.[10] Sama myöhemmän käytön ja palkintolautakunnan suhde on havaittavissa myös muiden kyselyjen yhteydessä.

Kyselyn aikana radion tilanne vaikutti Suomessa varsin vakiintuneelta. Radio tuntui laitteena ja mediateknologiana arkipäiväistyneeltä. Radiolupien määrä oli nousemassa kahteen miljoonaan ja stereovastaanotto oli yleistymässä. Enemmänkin radion tilanteeseen vaikuttivat television puolella tapahtumassa olleet tekniset kokeilut, käyttöönotot ja kehitykset, jotka liittyivät muun muassa värilähetyksiin, kaukosäätimiin sekä kaapelitelevisiolähetyksiin. Televisio oli 1960–1970-lukujen keskeisin mediateknologia, johon muita viestimiä suhteutettiin.(Ks. esim. Williams 1974; Salmi 2006) Television ja radion välistä suhdetta oli pohdittu jo Suomen television alkutaipaleelta lähtien.[11]

II ”Kun TV tuli taloon”

Kuva. Televisiota koskeneen keruukutsun etu- ja takakannet. Lähde KRA.

Aika oli kypsä televisiota koskevalle kilpakeruulle vuonna 1982, jolloin Yleisradio järjesti ”Kun TV tuli taloon” -kyselyn. Kilpailun suunnitteluun ja toteutukseen osallistui myös Helsingin yliopiston kansatieteen laitos, jonka oli määrä hyödyntää aineistoa tutkimuksessa. Vuonna 1982 televisiotoiminnan aloittamisesta oli Suomessa kulunut 25 vuotta, ja televisio oli jälleen uudistumassa muun muassa teksti-tv-palvelujen (teletext) sekä erilaisten lisälaitteiden, kuten videoiden, tv-pelien ja mikrotietokoneiden myötä. Nimenomaan vuosijuhlat tai ajatus jonkin aikakauden loppumisesta ovat katalysoineet mediateknologioihinkin liittyvää muistelua. Tälläkin kertaa kilpakeruuta järjestämässä oli Kirsti Penttinen, joka totesi Pimennetty kylä -julkaisussa, miten tv:n tulo koteihin oli tuolloin ”ilmeisesti sopivalla muisteluetäisyydellä.” Television tulosta oli kulunut jo niin kauan aikaa, että sen yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vaikutukset olivat nähtävissä, mutta television käyttöönottoon liittyvät kokemukset eivät kuitenkaan olleet vielä unohtuneet.

Televisioon liittyviä muutoksia olivat tuona aikana myös MTV:n omat uutislähetykset sekä satelliittiohjelmien välittäminen kaapeliverkossa. Käsitys viestinnällisestä tulevaisuudesta vaihteli 1980-luvun alussa. Viestinnän tutkija Risto Sinkko esimerkiksi totesi 1980, että ”joukkoviestinnässä ei enää tapahdu mitään vallankumousta. Televisio on tuon kumouksen jo tehnyt, ja tulossa olevat uudet viestimet ovat useimmiten television erilaisia parannuksia ja sovelluksia”. (Sinkko 1980, 245) Näillä parannuksilla Sinkko viittasi nimenomaan kaapelitelevision ja teksti-tv:n tapaisiin sovelluksiin, joissa keskeisenä elementtinä oli kuvaputkiruutu. Toisaalta Sinkko maalaili viestinnän tulevaisuutta kansainväliseen informaatioyhteiskuntakeskusteluun sitoutuen hybridiviestimen, ”interaktiivisen”[12] videotekstin sekä kohdeviestinten kehityksen kautta:

Tulevaisuudessa yhteiskunnan informaatiotehokkuus epäilemättä kasvaa, tietoa syntyy, sitä kysytään ja käytetään entistä aktiivisemmin. Sen käsille saaminen on huomattavan helppoa. Näin yhteiskunnassa tapahtuva liikenne muuttaa muotoaan: enää ei liikutella fyysisiä esineitä ja ihmisiä paikasta toiseen, vaan siirrettävät elementit ovat sähköisessä muodossa olevaa tietoa. […] Uusien viestinten ja uudenlaisen viestinnän merkitys on siis suurinta juuri kotien seinien sisäpuolella. Tämä puolestaan merkitsee nimenomaan ihmisten elämisen laadun parantumista. (Sinkko 1980, 259–260)

Sinkon tulkinnan mukaan nimenomaan joukkoviestinnässä edettäisiin enemminkin parannusinnovaatioiden kautta, ja suuremmat muutokset olivat tapahtumassa keskinäisviestintäteknologioiden alueella.

Yleisradion keruu katsoi tulevaisuuden sijasta joukkoviestinnän lähihistoriaan, mutta television tietyssä mielessä vakiintunut rooli muuttuvassa mediakentässä sekä kyselyaikana tapahtumassa olleet uudistukset ovat vaikuttaneet kysymisen ja vastaamisen tapoihin. Keruukilpailujulistuksen etusivulla oli lyhyt kronologia tv:n tulosta vuosina 1956–1965, ja sisäsivun kysymykset oli jaoteltu kuuden eri teeman puitteisiin: ”Television hankinta, Tv ja elämänmuutos, Lapset ja televisio, Jutunaiheita ja puheenparsia, Tv:n paikka kotona, Televisio ja radio-ohjelmien valinta.” Kysymyksissä korostuivat muutokseen, asenteisiin ja vaikutukseen viittaavat sanat, joiden myötä televisio näyttäytyi jonkinlaisena ulkoa tulevana suuren murroksen tai jopa shokin aiheuttavana laitteena. Paras vastaaja palkittiin 1000 markan palkinnolla, ja keskeinen palkitsemis- ja julkaisemisperuste oli ”kirjoittajien eläytyvä ote aiheeseen.” (Pimennetty kylä -julkaisu) Aineistoa on sittemmin käytetty muutamassa opinnäytetyössä ja tutkimuksessa, joissa korostuu elämäntavan ja kokemuksen murroksellisuuden analyysi (ks. esim. Helsti 1988; Huokuna 2001).

III ”Telefonista puhelimeen”

Kuva. Puhelinkyselyn ruotsinkielinen kutsujuliste. Lähde KRA.

Jo ennen televisiokyselyä SKS, Posti- ja lennätinhallitus sekä Puhelinlaitosten liitto järjestivät puhelinperinteen keräyksen ”Telefonista puhelimeen. Keruukutsussa todettiin kyselyn järjestämisestä seuraavasti: ”vanhimmat ikäluokat ovat nähneet puhelimen läpimurron yhteydenpitovälineenä ja olleet seuraamassa puhelintoiminnan valtaisaa kehitystä – puhelimen yleistymistä harvinaisesta ylellisyysesineestä jokapäiväiseksi yhteydenpitovälineeksi.” Etukäteismuistiossa todettiin järjestämisestä puolestaan seuraavasti. ”Kilpailun tarkoituksena on koota ja tallentaa puhelimeen liittyvä, puhelintoimintaa, sen syntyä ja kehitystä koskeva sekä puhelinmiehistä ja puhelunvälittäjistä kertova tieto talteen, perustuipa tämä tieto sitten todistettavissa oleviin tapahtumiin tai syntyneisiin tarinoihin ja kaskuihin.” (Luonnos I (23. tai 29.11.1976) Puhelinperinteen kilpakeräykseksi, KRA)

Puhelinkysely järjestettiin, kun laitteen käyttöönotosta Suomessa oli kulunut sata vuotta, jolloin myös puhelimen tilanne vaikutti varsin vakiintuneelta ennen kannettavien puhelinten yleistymistä. Puhelintoiminta oli vahvasti säänneltyä, eikä lankapuhelinlaitevalikoima ollut laajaa.

Kilpailukutsussa viitataan lyhyesti ensimmäisen puhelinyhteyden järjestämiseen 1877, ja kilpailu liittyi puhelimen erilaisiin satavuotisjuhlallisuuksiin näyttelyineen, mutta keruukutsussa ei ole radion ja television tapaan puhelinhistoriaan liittyvää kronologiaa. Puhelinperinteen kilpakeräyksessä oli sekä järjestelytoimikunta että palkintolautakunta, joista jälkimmäinen muodostui pitkälti korkeimman johtotason miehistä yrityksissä, yliopistoissa ja SKS:ssa. Tässä näkyy puhelimen historiaan keskeisesti Suomessa liittynyt valtiollisen ja kaupallisen organisoitumisen kahtalaisuus.

Keruukutsussa mainitaan palkintoperusteiksi muun muassa ”perinteen laatu, aitous ja monipuolisuus”. Puhelinperinteeksi määritellään ”muistelukset, jutut, kaskut ja kronikat” kolmesta pääaiheesta: ”Puhelintoiminnan vaiheet, Puhelinkokemuksia ja Puhelimeen liittyviä käsityksiä.” Puhelintoiminnan vaiheisiin liittyvät tarinat puhelimien hankkimisesta, puhelinkeskusten perustamisesta ja linjojen vedosta, puhelinnimityksistä, puhelinluetteloista ja puheluista, sota-ajasta, automaatiosta sekä epätavallisista palvelumuodoista.

Puhelinkokemuksissa haettiin ihmisten henkilökohtaisia vaikutelmia, tilanteita ja yksityiskohtia muun muassa ensitapaamisesta puhelimen kanssa, varhaisista puhelintyöntekijöistä (sentraali-Santrat ja monttöörit eli puhelun välittäjät ja asentajat), luonnonvoimien vaikutuksista, tärkeistä puheluista, pilasoitoista, puhelinpylväistä mielenkiinnon kohteena sekä automaattisista puhelinvastaajista. Jos puhelintoiminnan vaiheiden kuvauksilla kysyjät etsivät tiedonantoja puhelintoiminnan kehityksestä, puhelinkokemukset luovat jonkinlaista puhelimenkäytön mentaalihistoriaa yksittäisten esimerkkien ja anekdoottien kautta. Mentaalihistorialliseen linjaan sopivat myös puhelimeen liittyvät käsitykset, vaikka niihin kytkeytyy voimakkaammin kuvaamisen lisäksi vastaajan arviointia puhelintoiminnan merkityksestä ja toiminnan tavoista (puhelimen tarpeellisuus, puhelin jokapäiväisenä palvelijana, puhelinkäyttäytyminen jne).[13] Aineiston pohjalta on julkaistu ainakin kaskukirja Hymyä luuriin (1981), ja professori Kari Immonen on hyödyntänyt aineistoa puhelimen kulttuurihistoriaa käsittelevässä teoksessaan (Immonen 2002).

IV ”Tietokone – isäntä vai renki?”

Kuva. Tietokonekyselyn kutsumonisteen kansi. Lähde KRA.

Tietotekniikan alan ”Tietokone – isäntä vai renki” -kilpailun järjestivät 1995 Kansanrunousarkisto ja Toimihenkilöjärjestöjen sivistysliitto. Kilpailutoimikuntaa ei keruukutsussa mainita, ja palkintolautakunnan sanotaan koostuvan ”kilpailun järjestäjien edustajista sekä atk-ammattilaisista”. Palkintolautakunnan kokoonpano löytyy kuitenkin päiväämättömästä muistiosta (ks. Taulukko 1.).tötenmsori ttaneet kysymisen ja vastaamisen tapoihinli muuttuvassa mediakentässä sekä uudistuksetssä..

Kilpailujulisteen mukaan tarkoituksena oli ”kerätä aineistoa suomalaisten omakohtaisista kokemuksista tietokoneistumisen vaikutuksista arkeen sekä työssä että vapaa-aikana”.[14] Kysymykset jakautuvat seuraaviin luokkiin: ”Miten sinut perehdytettiin tietotekniikkaan työpaikallasi? Suhtautuminen uuteen työkaluun [rakastuminen, pelot, helpottava vai asioita vaikeuttanut työväline]. Miten tietokone on vaikuttanut työsi laatuun ja määrään? Yllätykset ja vähältä piti -tilanteet. Ajan tasalla pysyminen. Miten tietokoneet vaikuttavat elämään kotona? Miten tietokoneet vaikuttavat muuten elämääsi ja asioitten hoitoon? Tietokonekielenkäyttö. Kaskut, tarinat ja uskomukset.” Kysymysten yhteydessä ei suoraan mainittu muita mediateknologisia laitteita.

Tietokoneet olivat yleistyneet kotitalouksissa sekä työpaikoilla edellisen kahdenkymmenen vuoden aikana, mutta edelleenkään tietokoneita ei ollut kuin noin joka neljännessä suomalaisessa kotitaloudessa (Ks. esim. Nurmela 2006). 1995 elettiin tilannetta, jossa Internetin käyttö oli juuri yleistymässä. Laajalevikkisissä sanomalehdissä Internetistä oli kirjoiteltu vuodesta 1993 lähtien.<viitteitä esim. Hesarin ensimmäisiin juttuihin>[15] Internetin merkitys ei vielä näy keskeisena kyselykysymyksissä tai -vastauksissa, joissa kuitenkin viitataan muun muassa netissä ”surffailuun” ja ”tiedon valtateihin”, jotka termeinä olivat tulleet tutuksi joukkotiedotusvälineiden Internetiä popularisoivien viestien kautta. Töissä tietokone oli tullut nimenomaan enemmän naisten toimistotöiden apuvälineeksi, kotien tietokoneharrastus oli puolestaan alkanut enemmälti nuorten poikien toimintana. Samana vuonna julkaistiin Suomen ensimmäinen tietoyhteiskuntastrategia (Suomi tietoyhteiskunnaksi – kansalliset linjaukset)

Kyselyjen eroja ja yhtäläisyyksiä

Kuva. Mediavälineiden evolutionaarisia sukupuita. Lähde: Pantzar 2000, 118.

Mika Pantzar (2000) on pohtinut teknologisten innovaatioiden evoluutiota ja tuotesuhteita. Näillä termeillä Pantzar viittaa prosesseihin, joiden kautta teknologia ja sen käyttö muuttuu ja joiden kautta teknologiset innovaatiot linkittyvät toisiinsa. Tuotteilla tai innovaatioilla voi olla muun muassa käsitteellisiä suhteita (esim. puhe televisiosta ”näköradiona”), yhteistyösuhteita (tietyn teknologisen innovaation menestys hyödyntää myös toista), kilpailu- ja jopa riistosuhteita (joku teknologinen innovaatio korvaa toisen tai pakottaa sen muodonmuutokseen). Pantzarin esittämää tulkintaa teknologian evoluutiopoluista erilaisina tuotesuhteina voikin kehitellä suuntaan, jossa eri mediateknologiat linkittyvät toisiinsa myös perinteenmuodostuksen kautta, käyttöä muisteltaessa ja muisteluun aktivoitaessa. Osa näistä tuotesuhteista näkyy eksplikoituina vertailuina, mutta osittain vertaukset ovat piiloteltuja ja liittyvät esimerkiksi käyttötapoihin ja kokemuksiin, joiden yhteyksiä ei aina tiedosteta.

Nähdäkseni keskeistä onkin keruukutsujen yhtäläisyyksien ja erojen pohdinta. Miten vaikkapa televisiota ja tietokonetta koskevat kyselyt tuottavat samantapaista kerrontaa ihmisen ja teknologian suhteesta? Miten eri keruukyselyissä viitataan eksplisiittisesti toisiin mediateknologioihin? Miltä osin kerrontatavat taas eroavat toisistaan? Analyysin kohteina olevat kyselyt on toteutettu eri historiallisina hetkinä, 1970-luvun alusta 1990-luvun puoliväliin ja ne koskevat eri laitteita. Kuitenkin niistä löytää yhteisiä rakenteita, jotka eivät liity pelkästään Kansanrunousarkiston ja kumppanien kilpakeruuformaattiin perinnelajityypittelyineen tai juonnu automatisoituneista ja sementoituneista tavoista kysyä tietyllä tavalla. Yhtäläisyydet liittyvät myös käsityksiin mediateknologioiden luonteesta sekä teknologisen muutoksen ja arkielämän suhteesta. Yhtäläisyydet eivät tosin aina lävistä jokaista kyselyä tai liity peräkkäisiin mediateknologioihin. Tuotesuhteet eivät olekaan selkeitä vaan varsin monimutkaisia.

Kaikki esitellyt keruukutsut painottavat teknologista uutuutta, muutosta ja vaikutuksia arkielämään. Lisäksi useimpia keruukutsuja yhdistävät perinteistävä otsikointi sekä nostalgisoiva kuvitustyyli. Kuitenkin lähestymistavoissa on eroja tai sellaisia yhtymäkohtia, jonka linkittävät vain tiettyjä teknologioita toisiinsa.

Erityisesti radiota ja televisiota koskevissa kysymyksissä sekä kyselyjen otsikoinnissa on samankaltaisuuksia, jotka eivät selity pelkästään yhteisestä järjestäjätahosta (Yle ja keskeinen organisaattori Kirsti Penttinen). Sekä radio että televisio määrittyvät joukkoviestimiksi, joiden käyttöönotossa kollektiivinen kokemus ja kotipiirin konteksti korostuvat. Vastaaja on lähtökohtaisesti laitteiden kuuntelija tai katsoja, vaikka hänellä on voinut olla myös jonkinlainen ammatillinen suhde niihin. Professionäkökulma ei kuitenkaan korostu. Kummassakin kyselyssä myös mainitaan suoraan toinen mediateknologia ja vastaajaa pyydetään tekemään vertailuja: ”Kun tv tuli taloon, mitä ohjelmia kuuntelitte radiosta ja mihin aikaan radiota kuunneltiin? Mikä oli radion paikka?” (”Kun Tv tuli taloon”) Radion osalta tosin mainitaan myös lehdet: ”Voitteko verrata television ja radion leviämistä? […] Tuliko radio jonkin tilalle vai entisten lisäksi? Onko teillä tapana vertailla radion ja lehtien välittämiä tietoja?” Television erottaa radiokyselystä voimakkaampi elämäntavan käsitteen korostus, mikä ilmentää 1970-luvun lopulla tapahtunutta tutkimuksellista käännettä nimenomaan elämäntavan ja kokemuksellisuuden tutkimukseen. Tämä muutos on nähtävissä SKS:n keruissa laajemminkin viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. (Pöysä ja Timonen 2004, 237–241) Nimenomaan näissä puitteissa television yhteydessä korostuu kokemuskerronta, joka sisältää perinnelajeista erityisesti henkilökohtaista kerrontaa ja kronikaatteja, osin kaskuja, juoruja ja nykytarinoita.(Pöysä 1996) Kirsti Penttinen huomioi kokemuksellisuuden korostuksen myös kilpailua käsittelevässä muistiossaan: ”Kirjoittajat kertovat omista kokemuksistaan, kuten oli tarkoituskin; muistitiedon keräelmiä aineistoon ei sisälly.”(Oy. Yleisradio Ab. Raportti, radion suunnitteluosasto, Kirsti Penttinen 28.1.1983)

Kuva. Televisiokyselyn keruukutsun tarkemmat ohjeet sisältävä sivu. Lähde KRA.

Tietokone ja puhelin puolestaan esittäytyvät voimakkaammin henkilökohtaisen käyttösuhteen kautta.[16] Toisaalta ne esiintyvät myös useamman bipolariteetin, työn ja vapaa-ajan, työn ja kodin sekä huvin ja hyödyn kaksinapaisen erottelun kautta. Puhelin paikantuu tarpeelliseksi keskinäisviestimeksi, jolla on ollut mahdollista jopa hullutella ja jota leimaavat ajoittaiset tekniset ongelmat. Vastaajilta haetaan sekä kronikoivaa, henkilökohtaisen tunteikasta ja yksityiskohtiin menevää sekä arvioivaa vastausta. Mutta jos puhelinsuhde on luonteeltaan leikittelevä, tietokonetta tarkastellaan yhtäältä hallinta- ja valtapelin kautta, toisaalta voimakkaiden tunteiden, suoranaisen rakkauden tai vihan kautta. Tämä näkyy myös aineistoa esittelevästä muistiosta:

Etukäteen kuviteltiin, että kirjoituskilpailun aihe kiinnostaa enemmän miehiä kuin naisia. Toisin kuitenkin kävi. […] Kirjoitusten kertomuksellinen juonne alkaa yleensä kirjoittajan omien pelonsekaisten epäluulojen kuvauksella. Sitten kerrotaan laitteiden ja ohjelmien oppimisesta ja niihin liittyvistä hankaluuksista. Lopuksi suurin osa kirjoittajista kertoo nauttivansa omasta tietokoneestaan. Laitteesta on tullut monelle kuin läheinen ystävä, sille annetaan lempinimi, sitä kutsutaan rakkaaksi ja viruksen iskiessä sitä hoidetaan lempeästi kuin sairastunutta läheistä konsanaan.(Kirjoituskilpailun tuloksia käsittelevä päiväämätön muistio, KRA)

Kysymykset ovat selvästi puhutelleet vastaajia. ”Tietokone, isäntä vai renki” -kyselyaineistoa tutkinut Jyrki Pöysä huomioi, että ”[h]allinnan metaforaa hyödyntävä sananparsi [isäntä vai renki] soveltui hyvin vastaajien kokemuksia strukturoivaksi kaavaksi: tietokone koettiin sekä hallitsemattomana että hallittavana asiana.[…] Tunnustukselliseen, henkilökohtaiseen kirjoittamiseen ohjasi myös kirjoittajien sinuttelu vastausohjeessa.”(Pöysä 2003, 149) Joitakin kirjoituksia leimaa myös niin kutsuttu parisuhdeduaali, leikillinen tapa kuvata koneen käyttöä sosiaalisena suhteena, jossa on kaksi osapuolta (Pöysä 2003, 173–174. Ks. myös luku 4.). Muodoiltaan tosin tarinat olivat hyvin vaihtelevia ja sisällöltään yksilöllisiä ja henkilökohtaisia. Sekä vapaa-aika, että teknologinen työkulttuuri tulevat molemmat esille.

Puhelin- ja tietokonekyselyjen vastaajamäärät ovat niin ikään pienempiä ja vastaukset pidempiä, mikä liittynee muun muassa juuri henkilökohtaisen käyttökokemuksen kuvaamisen konventioihin – mutta puhelimen tapauksessa myös siihen, että vastaukset sisältävät omien kokemusten lisäksi myös laajoja keräelmiä, esimerkiksi katoavien työprosessien tallentamista. Piteneminen voi niin ikään liittyä vastaustekniikkaan, varsinkin tietokoneen tapauksessa, jolloin vastaukset on nimenomaan kirjoitettu yleensä tietokoneen tekstinkäsittelyohjelmalla, ei käsin tai kirjoituskoneella.

Myös muita kyselyajankohtiin nähden epäkronologisia yhteyksiä on havaittavissa. Jos radio- ja puhelinkyselyt ovat luonteeltaan varsin neutraaleja suhteessa teknologian murroksellisuuteen, television ja tietokoneen osalta rakentuu vahvemmin kuva ulkoa tulevan teknologian shokkivaikutuksesta. Uusi teknologia aiheuttaa elämäntavallisen muutoksen, jolla on monia vaikutuksia muun muassa ajankäyttöön ja elämänrytmiin. Tietokoneen tapauksessa muutos näkyy sekä kotona että töissä. Televisio on enemmänkin kotitalouksien viihdeteknologia, jonka tuloa tarkastellaan myös suhteessa lasten käyttäytymiseen. Nimenomaan lapset ovat näissä tapauksessa keskeisiä uuden käyttömuodon omaksujia mutta samalla vaaravyöhykkeessä. Radio- ja puhelinkyselyissä lapsia ei erikseen mainita erityisenä käyttäjäryhmänä.

Tietokonetta koskevat luonnehdinnat ovat erityisen voimakkaita ja tunnelatautuneita. Ne korostavat yksittäisen ihmisen ja koneen suhteen intiimisyyttä. Koneeseen rakastutaan tai se voi aiheuttaa yllätyksiä tai suoranaisia katastrofeja. Vähintään joku tuttava voi ”hurahtaa harrastukseen kokonaan.”

Television ja tietokoneen vaikutuksen ja shokin korostus saattaa olla sattumaa, mutta se liittynee myös kyseisten laitteiden käytön luonteeseen sekä aikansa teknologiseen ja mediakasvatukselliseen keskusteluun. Lisäksi kyse on muisteluajan pituudesta, laitteen kesyyntymisestä ja kylmenemisestä. Televisiokysely toteutettiin silloin, kun lähetystoiminnan aloittamisesta Suomessa oli kulunut 25 vuotta, jolloin ”Tv:n tulo koteihin on [ollut] ilmeisesti sopivalla muisteluetäisyydellä.”(Kirsti Penttinen: Pimennetty kylä -julkaisun esipuhe) Tietokonekysely peilaa taas nykyhetkessä käynnissä ollutta teknologian muokkautumista sekä etupäässä edeltävän viidentoista vuoden käyttökokemusta, johon liittyy voimakkaita taloudellisen kehityksen vaihteluita. Vastauksissa oli viittauksia myös vanhempiin tapahtumiin. Radion käyttöönotosta oli kyselyhetkellä kulunut 50 vuotta ja puhelimen 100 vuotta. Näissä tapauksissa teknologiat nähtiin vakiintuneina niin, että voimakkaammat tunteet olivat kenties haalenneet ja käyttö rutinoituneempaa.

Toimijuuden rakentuminen kuvissa ja teksteissä

Kilpailukysymysten perusteella on mahdollista myös lukea, miten mediateknologista toimijuutta konstruoidaan (tietoteknisestä toimijuudesta ks. Uotinen 2005; Sihvonen 2006): millaisia rooleja ja toimintamahdollisuuksia erilaisille ihmisille määritetään suhteessa teknologiaan? Toimijuuden rakentuminen näkyy kysymysten lisäksi myös kilpailukutsujen kuvituksessa, jotka poikkeuksetta tukevat kilpakysymyksiä asettumatta niitä haastamaan tai esittämään jotain uusia puolia mediateknologiakokemuksesta. Radiokysely on kuvitettu kahdella piirroskuvalla kuulotorvella varustetusta varhaisesta vastaanottimesta. Piirrostyylin voisi tulkita viittaavan varsinkin etusivulla amatöörimäisyyteen, ja kuvat johdattavat ajatukset nimenomaan varhaiseen radionkuunteluun. Vaikka varsinaiset kuuntelijat ovatkin poissa, juuri kuulotorvi viittaa siihen, että kuulijoita on voinut olla paikalla yksi tai useampia.

Radiokysely ei aseta kuulijoita pelkästään yleisellä tasolla johonkin sosiaaliseen kollektiiviin (kylä, kauppala, kaupunki, koti) vaan esittelee erilaisia toiminnan rooleja, jotka teknisen toiminnan osalta yhdistyvät osin miessukupuoleen: ”Oliko teidän paikkakunnallanne radiotekniikasta innostuneita miehiä, jotka rakentelivat kuuntelulaitteita? Mistä he olivat saaneet oppinsa? Kenen puoleen käännyttiin, kun radio oikutteli? Kenen tiedätte levittäneen radioharrastusta ja välittäneen vastaanottimia?” Rakentelun lisäksi esitetään kysymyksiä myös mieleenpainuvista radioesiintyjistä sekä ”radioväen” mahdollisista käynneistä paikkakunnalla.

Televisiokysely esittelee puolestaan sinisävyisessä kuvituksessaan kuusimetsäluontoa ja pikkukaupunki-infrastruktuuria ja yhdistää siihen ihmistoimijoita. Yhdessä huoneessa loistaa valo, ja sohvalle sekä sen tuntumaan on kokoontunut puolisen tusinaa ihmistä katsomaan televisiota. Toisella sivulla, hämärän idyllin rikkovassa räiskyvässä kulmauksessa televisioruudussa näkyy luultavasti kuuluttaja Teija Sopasta esittävä hahmo. Myös Yle TV:n lintulogo on kuvituksessa keskeisessä asemassa. Kuten todettua, kysymykset asettavat television tulon vahvasti perhekontekstiin, ja televisiota pyydetään tarkastelemaan erityisesti eri-ikäisten perheenjäsenten kannalta pitkälti kotitalouden sisäisenä asiana. Perheenjäsenistä lapset nostetaan erityisasemaan, eikä kysymyksissä viitata televisio-ohjelmien esiintyjiin, tekijöihin tai televisiokauppiaisiin. Huomiota kiinnitetään sen sijaan television vaikutuksia kodin tilan järjestämiseen (sisustaminen, huonekalujen sijoittelu jne.), ja vastaajilta pyydetään myös pohjapiirroksia televisiokodeista. Ote on enemmän kansatieteellinen ja sosiologinen kuin viestintä- tai diffuusiohistoriallinen, kuten radion tapauksessa.

Puhelinkysely esittelee jo punaharmaassa kuvituksessa selkeämpiä toimintarooleja. Vanhan telefooni esiintyy yhdessä kuvassa uuden muovikuorisen valintalevypuhelimen kanssa, mutta muissa kuvissa on mukana ihmisiä. Huolellisesti pukeutunut silmälasipäinen herrasmies puhuu piirroskuvassa ”pitkäkorvaan”. Taustalla oleva gramofoni viittaa sekin 1900-luvun alkuvuosiin. Toisessa kuvassa luurinvarressa on puolestaan nuori henkilö, jonka sukupuolta ei voi varmasti päätellä. Tämän kuvan taustalla on vinyylilevysoitin ja uudempi kaiutin sekä pop-juliste. Kuvapari kertoo puhelimen käytössä tapahtuneesta muutoksesta. Kolmannessa ihmiskuvassa on puheluita yhdistävä nainen, Sentraali-Santra, joka ei enää tarvitse kuvallista vastinparia muutosta kuvaamaan, koska automaattiset puhelinkeskukset olivat korvanneet puhelunvälittäjät.

Kuva. Puhelinkyselyn sisäsivu, jossa on kuva puhelinta käyttävästä nuoresta. Lähde KRA.

Kyselyn yhteydessä mainitaan nimeltä metallitehtailija Johan Nissinen, jonka patentti- ja agentuurikonttorin eri huoneisiin saatiin puhelinyhteys 1877 ensimmäisenä Suomessa noin puolitoista vuotta puhelimen keksimisen jälkeen. Omien puhelinkokemusten lisäksi vastaajia pyydetään kertomaan Sentraali-Santroista ja monttööreistä (eli asentajista), jotka edustavat kyselyssä varhaisvaiheiden puhelintoiminnan ammattilaisia.

Tietokonekyselyä on kuvitettu ainoastaan järjestäjäorganisaatioiden logoilla. Kysely kiinnittää tietokoneet sekä työpaikan että kodin konteksteihin. Vastaajasubjektin lisäksi kysymysten kautta nousevat esiin myös atk-opettajan ja yli-innokkaan harrastajan, ”atk-friikin”, profiilit. Muista kyselyistä tietokonekysely erottuu nimenomaan asiantuntijaroolien voimakkaana korostamisena. Teknologinen asiantuntijuus on läsnä myös muissa kyselyissä, mutta tietokoneen osalta se nousee esille moninaisempana, ja koko kysymyspatteri lähtee liikkeelle tietotekniikkaan perehdyttämisestä työpaikoilla: ”Miten Sinut perehdytettiin tietotekniikkaan työpaikallasi? Kirjoita ensiaskeleistasi tietotekniikan parissa, kokemuksistasi atk-kursseilta, opettajista, oppimateriaaleista ja opetuksen laadusta.” Tietokoneistuminen tai tietoteknistyminen vaikuttaa tältä osin eräänlaiselta (kansan)sivistykselliseltä projektilta, jossa tietokonelukutaidon omaksumista motivoidaan sivistyksellisen aspektin ohella tulevaisuuden keskeisenä ja välttämättömänä kilpailukeinona työelämässä.(Ks. myös Saarikoski 2006)

Taulukko 2. Kyselyiden yhteenvetoa ja vertailua.

 

Kysely	Käyttöympäristö	Käyttösuhde	Mediasuhteet	Muuta
Kun radio tuli meille (1972)	Koti, ammatillinen	Kollektiivisuutta korostava	Lehdistö, televisio	Raportoiva luonne, käytön leviämisen selvittäminen
Telefonista puhelimeen (1977)	Koti, ammatillinen	Henkilökohtaisuutta painottava	–	Mukana keräelmiä, leikillisyys tulee esiin
Kun TV tuli taloon (1982)	Koti, (ammatillinen)	Kollektiivista kokemuksellisuutta korostava	Radio	Laitteen tulon voimakas vaikutus, elämäntapa
Tietokone – isäntä vai renki (1995)	Koti, työpaikka	Henkilökohtaista kokemuksellisuutta korostava	–	Laitteen tulon voimakas vaikutus

 

Lopuksi – jo kerrottu?

Missä mielessä kilpakirjoitukset toimivat jälkinä aiemmin tapahtuneesta mediateknologioiden käyttöönotosta ja käytöstä? Kysymykseen on vaikea vastata, ja väitän, että kilpakirjoitukset toimivat ennen muuta jälkinä syntyhetkiensä mediateknologisten merkitysten dialogisesta konstruointiprosessista.

Mediateknologioita koskevien kyselyjen järjestämiseen on (ollut) useita syitä. Kyselyt liittyvät siirtymiseen yhä vahvemmin nykyperinteen keräämiseen, ja yhtä lailla kysymyksissä on havaittavissa trendi kohden elämäntavallista tutkimusta ja kokemuksellisuuden korostamista. Yhtä lailla kyselyt kertovat, miten keskeiseksi teknisten ja yhä tärkeämmäksi innovaatioiden ja mediateknologioiden merkitys modernissa elämässä tulkitaan. Samaten kyselyt implikoivat mediateknologian muuttumista osaksi kulttuuriperintöä sekä yksilöllistä ja kollektiivista muistia, jolloin mediateknologia liittyvä kerronta ei itsestäänselvästi enää näyttäydykään suppeasti tulkittuna nykyperinteenä.(Nykyperinteen kompleksisuudesta ja muuttuvasta luonteesta ks. Pöysä 1996)

Analysoidessaan tietoyhteiskuntakertomuksia Seppo Knuuttila (2001, 190) on todennut seuraavasti: ”Kun jokin kulttuurinen tai yhteiskunnallinen prosessi täyttyy [tai esitetään täyttyneenä], se yleensä voidaan esittää johdonmukaisena kertomuksena.” Knuuttila esittää useita tapoja prosessien ”täyttämiseen”. Tapoja ovat periodisointi (epookit), homogenisointi, periferioiden määrittäminen, aukkojen paikkaaminen, yleistykset, käänteentekevän hetken (peripatetian) määrittäminen sekä alun ja lopun korostus. SKS:n Kansanrunousarkiston ja yhteistyökumppanien mediateknologiakeruista erityisesti radion ja puhelimen yhteydessä on havaittavissa ajatus teknologioiden tulemisesta valmiiksi, ajatus prosessin täyttymisestä. Television ja tietokoneen osalta prosessi on edelleen kesken, mutta kyselyhetkellä sen on katsottu kenties saavuttaneen uuden vaiheen.

Kuva. Luonnos puhelinkyselyn sivusta. Lähde KRA.

Myös keruukutsut ja ohjelmalehtiset ovat kysymysluonteestaan huolimatta kertomuksia, jotka osallistuvat kulttuurisen ja yhteiskunnallisen teknologisoitumisprosessin täyttämiseen. Keruukutsut korostavat alkuja ja loppuja sekä käänteentekeviä hetkiä ja hyödyntävät periodisointeja sekä epookkeja. Täyttämiseen osallistuvat vastaajat ja tutkijat, joiden toimesta aukot viimeistään paikataan ja periferiat määritetään. Keruukutsuista rakentuu mediateknologinen arkipäiväistymiskertomus, jossa on läsnä jaettuja, kullekin teknologialla määritettyjä kulttuurisia piirteitä mutta yhtä lailla lineaarisen kronologian ja mediateknologisten innovaatioiden rajoja rikkovia ja risteytyviä tulkintakehikkoja. Ne kertovat teknologian merkityksellistämistä osana yhteisöjen ja yksilöiden, kotitalouksien ja työympäristöjen toimintaa.

Tämä luku toimii lähtökohtana laajemmalle tutkimukselle. Jatkotutkimuksissa olisi tarpeen vertailla itse kyselyvastauksia ja kiinnittää ylipäätään huomiota vastauksiin ja vastaajiin. Susanna Sallisen mukaan nykyhetkessä elävä ihminen ”tarkistaa aika ajoin muistelunsa kautta, miten hän on kehittynyt nykyhetken suuntaan. Muistelun kautta hän pystyy eheyttämään elämäntarinansa hajanaiset kohdat johdonmukaisesti eteneväksi kokonaisuudeksi.” (Sallinen 2004, 92) Onko mediateknologioiden eheyttäminen tapahtunut sellaisilla tavoilla kuin keruukutsuissa on ehdotettu? Mikä on ollut vastaamisen motiivi ja tarkoitus? Miten vastaukset kiinnittyvät yleiseen teknologiapuheeseen ja kulloisinkiin odotuksiin teknologian merkityksestä?

Vaikka tässäkin luvussa olen hakenut yhtäläisyyksiä ja teknologista jatkuvuutta, yhtäläisyyksien ja jatkuvuuden ohella mediateknologista kulttuuria on lähestyttävä Michel Foucault’n tiedon arkeologian hengessä katkosten ja murtumakohtien kautta. Tiedon arkeologiassaan Foucault nimenomaan kritisoi aikansa historiantutkimusta keinotekoisten yhteyksien ja jatkuvuuksien rakentelusta. Foucault ei kuitenkaan esitä, että katkokset tai murtumat olisivat äkillisiä, vaan pikemminkin hän korostaa tapahtumien monirytmisyyttä, mikä on havaittavissa myös KRA:n mediateknologiakyselyjen yhteydessä. Kysymyksissä ja vastauksissa sekoittuvat yleisempi käsitys vanhasta, keski-ikäisestä ja uudesta teknologiasta sekä jonkinlainen perinteen ja perinteistämisen painovoima (vrt. Knuuttila 1982). Kyselyt kuitenkin myös eroavat toisistaan; ne ovat media- ja aikaspesifejä.

Foucault tuntuu tiedonarkeologiallaan (1969) peräänkuuluttavan hyvinkin lähdekriittistä ja induktiivista tutkimustapaa, jossa muun muassa paikannetaan diskurssien esiintulopintoja: paikkoja, joissa esimerkiksi puhe uudesta teknologioista tapahtuu, ja paikkoja, joissa teknologioiden käyttö tapahtuu. Yhtä lailla Foucaultin viitoittamalla tiellä liikkuvan tutkijan tulisi kartoittaa kohteita, tässä tapauksessa mediateknologioita ja niiden käyttäjiä rajaavia instansseja sekä erikoistumisen asteikoita, joiden avulla esimerkiksi määritellään erilaisia teknologisia käyttösuhteita. Kansanrunousarkiston ja kumppanien keruut sekä niihin liittyvä aineisto toimivat tällaisina diskurssien esiintulopintoina, joita analysoimalla päästään kiinni mediateknologisten diskurssien ja diskurssiverkostojen muotoutumiseen.

Objekteja tutkitaan Foucault’n mukaan suhteuttamalla ne sääntökokonaisuuteen, ”joka sallii niiden muotoutumisen diskurssin kohteina ja muodostaa niin ollen historiallisen ilmaantumisen ehdot.”(Foucault (1969)2005, 67) Foucault’n kautta tähän lukuun on liittynyt kokonainen joukko taustalla kummittelevia kysymyksiä mediateknologian käyttökokemuksista: missä uuden median käyttö tulee esiin? Kuka mediakäyttöä rajaa ja miten sitä erotellaan osa-alueisiin? Kuka käytöstä kysyy? Miten käyttötietoa kerätään, analysoidaan ja esitellään? Millä tavoin käyttökokemuksista kysytään ja kerrotaan? Mistä saa kertoa? Mitkä asiat liitetään yhteen? Miten käyttökertomuksista muodostuu teorioita uudesta mediasta tai teknologisesta murroksesta? Miten käyttökokemukset ja -kertomukset linkittyvät teknologisten verkostojen ja järjestelmien toisiin solmukohtiin, itse laitteisiin, tiedonsiirtoverkkoihin ja käyttösovelluksiin?

Seuraavassa luvussa siirryn kuitenkin aineistomielessä lähimenneisyydestä nykypäivään ja toisenlaisen mediateknologisen kysymisen äärelle. Miten teknologiasta kysytään, kun halutaan tietää, mitä uusi teknologia on aiheuttamassa käyttäjilleen? Miten kysytään, kun halutaan herättää vastaaja pohtimaan oman mediakäyttönsä rajoja ja vaikutuksia?

Kuva. Kirjoittaja tavoittelemassa leikkipuhelinta (tai tuttia) 197o-luvun puolivälissä siskonsa kanssa. Taustalla näkyvät isoveljen jalat.

Tehtäviä

1. Valmistele jotain teknistä laitetta koskeva aineistonkeruu lukemasi pohjalta. Mitä haluaisit kysyä esimerkiksi digiboksin, kännykän tai konsolipelien käytöstä? Kun olet tehnyt kyselyn, pohdi, miksi valitsit juuri kyseisen laitteen keruukohteeksi. Miksi haluat kysyä juuri niitä kysymyksiä kuin kysyit? Mitä odottaisit kirjoittajien vastaavan kysymyksiisi?

Viitteet

---

[1] Aineistojen syntyprosessi ei saa kovin keskeistä huomiota muissakaan SKS:n keruukyselyaineistoja käsittelevissä tutkimuksissa, joissa tosin poikkeuksetta kuvataan vähintään lyhyesti ne olosuhteet, joissa aineistot ovat syntyneet (Ks. esim. Apo 2001, 275–276).

[2] Pöysä 2006, 232.

[3] Mediateknologioilla viittaan tässä useimmin käytettyihin laitteisiin (radio, televisio, puhelin, tietokone), jotka mahdollistavat yksi- tai kaksisuuntaisen viestinnän yksittäisten tai useampien ihmisten välillä. Käsitykseni teknologiasta pohjautuu kuitenkin Thomas Hughesin kehittelemään ajatukseen teknologiasta järjestelmänä, joka sisältää useita erityyppisiä teknisiä ja sosiaalisia komponentteja. (ks. esim. Hughes 1987) Kun tarkastelemme esim. televisiolaitteita, emme voi unohtaa lähetysverkkoja tai ohjelmia, emmekä niihin liittyviä tuotanto-, valmistus-, suunnittelu- ja koulutusprosesseja. Hughesin ajatusmaailmassa tutkimani mediateknologiset innovaatiot kuuluvat lisäksi niin kutsuttuihin toisen polven järjestelmiin, jotka rakentuvat pitkälti sähköjärjestelmän varaan. Toisaalta ankkuroin näkökulmani teknologian sosiaalista ja kulttuurista rakentumista korostaviin tutkimuksiin, jossa korostetaan teknologisten merkitysten yksilöllistä ja kollektiivista merkityksellistämisprosessia. (ks. esim. Bijker 1995; Nye 1990; Uotinen 2005)

[4] Samantapaisesti tehtävänannon vaikutuksesta kirjoitusten sisältöön 1976–1977 syntyneen alkoholiperinteen kilpakirjoituksissa viittaa Satu Apo (2001, 275–276) tutkimuksessaan.

[5] Kerrontatavat saattavat vakioitua myös sen takia, että tyypillisesti julkaistaan sellaisia kirjoituksia, jotka ovat rakenteellisesti eheitä. Yhtä olennaista on, että kirjoituskilpailuihin vastaavat monesti sellaiset henkilöt, jotka ovat vastanneet niihin ennenkin. Toisin sanoen samalla kun vastaajien kirjoittajaidentiteetti on vahvistunut, heidän kirjallinen tyylinsä on voinut kehittyä kilpakirjoituslajityyppiin paremmin sopivaksi.(Vrt. Pöysä 2006, 228–232.)

[6] Tähän seikkaan onkin kiinnitetty yhä useammin huomiota perinteentutkimuksen piirissä. Seppo Knuuttila esimerkiksi toteaa, että ”[k]äytännöllisesti katsoen kaikissa folkloristiikan väitöskirjoissa on jo puolentoista vuosikymmenen ajan problematisoitu kenttä- ja arkistotekstien implisiittisiä ja kontekstuaalisia merkityksiä. Tutkimusaineistojen muodostamisprosessi on alettu tarkastella merkitysten konstruointina[…].” (Knuuttila 2004, 256–257.)

[7] Lautakunnan jäsenistä Eero Saarenheimo oli toiminut mm. Yleisradion rinnakkaisohjelman ohjelmapäällikkönä ja ollut mukana laatimassa suunnitelmia, joiden avulla radio vastasi television aiheuttamaan kilpailuun.(Salokangas 1996, 333–334)

[8] Penttisen merkitys kyselyn laatijana ja työskentelyn organisoijana on ilmeisesti ollut keskeinen.

[9] Yhtä lailla perinteistävään puhetapaan kuuluu se, että käsiteltävää ilmiötä kutsutaan nimenomaan perinteeksi. Puhetavan voisi olettaa johtavan siihen, että vastaukset sisältävät myös sellaisia nykytarinoita, joissa vanhempien uskomustarinoiden motiivit esiintyvät nykykysyjää ja vastaajaa puhuttelevassa muodossa.(Vrt. Pöysä 1996, 237)

[10] Usko Saraneva teki sittemmin aineiston pohjalta Suomen historian pro gradu -tutkielman, jossa hän tarkastelee nimenomaan radion diffuusiota Suomessa. Saraneva selvittää tutkimuksessaan ”Yleisradion kuuntelijakunnan muodostumista ja sitä, mitä vaikutuksia radiolla ja sen ohjelmilla oli suomalaisten jokapäiväiseen elämään.” Tutkimusaineistoaan Saraneva arvioi tiedonantoina ja korostaa muista lausumista varmistettavien ensi käden tiedonantojen keskeisyyttä toisen käden kuulopuheisiin verrattuna, mikä kertoo kytkeytymisestä aikaisempaan historiatieteen lähdekriittiseen valta-ajatteluun. (Saraneva 1982, tiivistelmä, johdanto)

[11] Yrjö Littusen 1957 kirjoittaman muistion mukaan radiolla tulisi olemaan tärkeä asema vähintään halpana päiväsaikaisen ”puhdetyökuuntelun” välineenä. Radion etuina 1960-luvulla nähtiin olevan sen nopeus, keveys, liikkuvuus, vastaanottamisen helppous sekä kyky palvella pienryhmiä. Radion roolista lähinnä taustamusiikin tarjoajana väännettiin kuitenkin pitkään kättä suhteessa Yleisradion vanhempaan sivistystavoitteeseen.(Salokangas 1996, 332–335)

[12] Sinkko (1980, 246) käyttää interaktiivisuuden käsitettä määritessään uusia sähköisiä televisioon liittyviä palveluita: ”Teleteksti (vapaasti eteneviä radioaaltoja käyttävä viestin), videoteksti (puhelinverkkoa — tai mahdollisesti kaapeliverkkoa — välitystienä käyttävä interaktiivinen, kahdensuuntainen tekstiviestin) sekä kuvanauhoittimet ja mahdollisessti kuvalevylaitteet ovat ”ilmiasultaan” siis siinä määrin televisiomaisia, että ne varmasti kilpailevat television yleisöstä.” Sinkko viittaa hybridiviestinnän käsitteellä sellaisiin viestimiin, jotka ovat jossain joukkoviestinnän ja keskinäisviestinnän välissä (esim. videoteksti).

[13] Kansanrunousarkistoon talletetusta keruuta koskevasta aineistosta näkyy, miten kysymyksiä on osittain suoraviivaistettu ja siirretty kategoriasta toiseen keruun suunnittelun aikana. Aineiston ehdotusten ja suunnitelmien päiväyksistä myös näkee, että kyselyä on alettu systemaattisesti valmistella vuoden 1976 loppupuolella.

[14] 5.9.1995 lähetetyn tiedotteen mukaan kilpailu myös jatkoi ”Toimihenkilöiden Sivistysliiton järjestämien kirjoituskilpailujen sarjaa, joiden avulla on kerätty toimihenkilöiden elämäntapaa, työn muuttumista ja yhteiskunnallista asemaa valaisevaa aineistoa.”

[15] Internetiä koskevaa uutisointia ei kuitenkaan ole mielekästä ainakaan kokonaan erottaa muita tietoverkkoja koskevasta uutisoinnista ja keskusteluista, joita oli populaarilehdissäkin Suomessa julkaistu viimeistään 1970-luvun alusta lähtien.

[16] Esimerkiksi televisioaineistosta puhelinta koskeva aineisto eroaa kuitenkin siinä, että se sisältää myös keräelmiä.

Johdanto * Kysymisen syyt ja seuraukset * Mediaymmärrystä rakentamassa * KRA:n kyselyjen esittely * I ”Kun radio tuli meille” * II ”Kun TV tuli taloon” * III ”Telefonista puhelimeen” * IV ”Tietokone – isäntä vai renki?”* Kyselyjen eroja ja yhtäläisyyksiä * Toimijuuden rakentuminen kuvissa ja teksteissä * Lopuksi – jo kerrottu? * Viitteet * Kommentit

Advertisement