7. Verkon käytön rajoilla – eli miten tulimme riippuvaisiksi netistä?

Johdanto * Nettiriippuvuus uutisissa * Internetin käyttö riippuvuutena * Kysymisen poliittisuus ja tarkoitushakuisuus * Lopuksi: mikä on sopiva kysymys? * Tehtäviä * Viitteet * Kommentit

Poikani on kohta täysi-ikäinen opiskelija. Hän on pienestä pitäen käyttänyt atk-laitteita ja tietää niistä kaiken mahdollisen. Hän käyttää tietokonetta säännöllisesti joka päivä. Käytännöllisesti katsoen hän seurustelee laitteen kanssa. Ystäviä hän ei harrastukseltaan ole ehtinyt hankkia. Laite on vieraannuttanut hänet kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Tietysti internetissäkin voi seurustella, mutta se ei korvaa aitoja ihmiskontakteja. Olen taistellut ilmiötä vastaan jo muutaman vuoden – tuloksetta. Olen myös hakenut asiantuntija-apua. He ovat olleet sitä mieltä, että antaa pojan käyttää konetta, sehän on vain positiivista ja kehittävää. […] Yritin rajoittaa käyttöä – pitää sen aisoissa – asettamalla käytölle aikarajoja. Internet vei kuitenkin mukanaan ja vahinko on jo päässyt tapahtumaan. Nyt mietin, miten korjata tilanne. Atk-riippuvuus on sairaus siinä kuin alkoholismi tai mikä muu tahansa riippuvuutta aiheuttava tekijä. Jos laitetta käytetään säännöllisesti aamusta iltaan – toisinaan jopa öisin – eikä välillä maltettaisi tulla edes syömään, on kyse riippuvuudesta. – Nimimerkki ”Pojastaan huolestunut äiti”, Turun Sanomien verkkolehti, mielipiteet, julkaistu 28.9.1997 19:51:24.

 

Käytän nettiä tavalla tai toisella päivittäin noin 10 tuntia, enimmäkseen työpaikalla. Käyttöni liittyy pitkälti työhön, mutta työ on luonteeltaan sellaista, että se ajoittain tuntuu sekoittuvan vapaa-aikaan ja harrastamiseen. Yhtä lailla netinkäyttö mössöytyy muuhun tietokoneiluun, muun muassa kirjoitustyöhön tekstinkäsittelyohjelmalla (ks. myös luku 1).

”Netinkäyttöhistoriani” on lyhykäisesti esitettynä seuraavanlainen: en muista, mistä ja milloin tarkalleen ottaen kuulin ensimmäisen kerran netistä, mutta käytön alkuvaiheessa 1990-luvun puolivälissä aloin huomata yhä enemmän nettiä käsitteleviä uutisia esimerkiksi päivälehdissä.[1] Internetiä edeltäneestä ARPANET-verkosta olin ainakin lukenut jo aiemmin tietokonelehdistä, luultavasti raflaavien tietomurtokuvausten yhteydessä. Tutustuin Internetiin tiedonhaun ja sähköpostin kautta osana historian ja tietojenkäsittelyopin yliopisto-opintoja vuodesta 1995 lähtien. Kurssien ohessa vanhempi opiskelija, tyttöystäväni isosisko, antoi minulle lisäopetusta sähköpostiohjelman hyödyntämisestä, mutta en muista, lähetinkö ensimmäisen sähköpostini mahdollisesti hänelle vai aiemmin jollain kurssilla. Muistan kuitenkin sen riemun ja jännityksen, joka liittyi dokumenttien hakemiseen verkon kautta toiselta puolelta maailmaa ja yhtä lailla sähköpostien lähettämiseen ja saamiseen. Minua vähän epäilytti, saatoinko todellakin hakea tietoa ulkomailta maksutta.

Pian minusta tuli netin aktiivikäyttäjä, ja laadin omat ensimmäiset nettisivuni vuonna 1996. Suunnilleen samaan aikaan tutustuin reaaliaikaisiin keskustelujärjestelmiin, erityisesti Internet Relay Chatiin ja sitä(kin) kautta erityisesti Depeche Mode -yhtyeen faneihin ympäri maailmaa. Työ ja vapaa-aika sekoittuivat jo varhain netinkäytössä, enkä voinut olla tarkistamassa sähköpostilaatikkoani lähes vuoden jokaisena päivänä, juhlapyhät mukaan lukien.

Aktiivisinta nettiaikaa kesti muutamia vuosia, jonka jälkeen kiinnostus tiettyihin netin sovelluksiin on laimennut ja käyttö rutinoitunut. Samalla harrastuksesta on tullut yhä selkeämmin työtä ja osin yleisemminkin osa elämäntapaa. Tuntuu siltä, että ilman nettiä ei tule oikein toimeen. Sähköpostikin tuntuu monissa tapauksissa enemmän vastenmieliseltä kuin hyödylliseltä apuvälineeltä.(ks. myös Suominen 2006)

Kuva. Tietokonetyöpisteeni noin vuonna 1998.

Jossain vaiheessa, erityisesti vuosina 1996–1997, netinkäyttöni oli niin intensiivistä, että ulkopuolinen olisi voinut kutsua minunkin netinkäyttöäni riippuvuudeksi. IRC-keskustelu ja esimerkiksi Depeche Moden suorien nettihaastattelujen seuraaminen vaati tietokoneilua mitä kummallisimpiin vuorokaudenaikoihin. Verkosta nykyään löytyvä Päihdelinkit-sivuston nettiriippuvuustesti luokittelee minut kuitenkin kohtuukäyttäjäksi. Ajatus pakkkomielteisestä netinkäytöstä on kuitenkin jäänyt vaivaamaan mieltäni tutkimuksellisesti, ja tämän luvun tavoitteena osoittaa, että Internetin historiaa – ja samalla nykyteknologian vaiheita laajemminkin – on mahdollista tarkastella myös tautien näkökulmasta. Nämä taudit liittyvät sekä ihmisen fyysisiin ja psyykkisiin sairauksiin – ja yhtä lailla myös koneiden sairauksiin, viruksiin, ohjelmien sekoamiseen ja niin edelleen.(Ks. myös Parikka 2007) Tässä luvussa rajaan kuitenkin tautiesimerkit yhteen, ihmisen nettiriippuvuuteen, jossa sekoittuvat yksilölliseen ja yksilölliseen pakkoon ja pakonomaisuuteen liittyvät asiat.

Luvussa kysyn, mitä nettiriippuvuus tarkoittaa yksilöllisenä ja yhteisöllisenä ilmiönä. Miten se on syntynyt? Tarkoitukseni on lisäksi kriittisesti arvioida käytäntöjä, joiden kautta tietynlainen netinkäyttö tunnistetaan ongelmaksi. Vaikka olen sitä mieltä, että nettiriippuvuus – tai ainakin jonkinlainen pakonomainen liikakäyttö – on todellinen ongelma, haluan siitä huolimatta kyseenalaistaa tapoja, joilla nettiriippuvuudesta kerrotaan. Yhtä lailla haluan kyseenalaistaa tai vähintään nostaa esille tavat ja tilanteet, joiden avulla nettiriippuvuus havaitaan ja tunnistetaan ongelmaksi. Mikä on se kulttuurinen konteksti, jossa netti näyttäytyy ongelmana, joka täytyy hallita tai poistaa? Miten määrittyvät normaalin ja epänormaalin Internet-käytön rajat?[2]

Luku jakautuu muutamaan pääosaan. Ensin pohdin nettiriippuvuuden esittelyä julkisuudessa yksittäisen esimerkin kautta. Sitten käsittelen nettiriippuvuus-termin syntyhistoriaa. Artikkelin loppupuolella analysoin tunnetuimpien nettiriippuvuustestien kysymyksiä ja niihin vastaamisen mielekkyyttä. Lopuksi esitän tulkinnan nettiriippuvuuden suhteesta uuden teknologian esittelyyn yksityisellä ja yleisellä tasolla.

Nettiriippuvuus uutisissa

Nettiriippuvuus ja laajemmin teknologiariippuvuus on myös kiehtonut minua jo useiden vuosien ajan. Omakohtaisen käytön lisäksi olen kiinnostunut nettiriippuvuudesta julkisuusprosessien näkökulmasta. Usein nettiriippuvuus liittyy teknologian mustavalkoiseen uutisointiin, jossa jopa samanaikaisesti maalaillaan teknologialle mitä merkillisimpiä positiivisia tulevaisuuden kuvia ja yhtä lailla äärimmäisiä haittoja.[3] Nettiriippuvuus onkin pitkälti populaarijulkisuudessa esiin nouseva ongelma, jonka kuvauksia on löydettävissä säännöllisin väliajoin lehtien palstoilta ja muista tiedotusvälineistä.

Seuraavassa erittelen lyhyesti yhtä tuoretta uutista, Satakunnan Kansassa 10.5.2006 julkaistua Jukkapekka Varjosen juttua ”Netinkäyttäjistä neljä prosenttia on sotkeutunut pahoin verkkoon. Nettiriippuvuus uhkaa jopa ala-asteen koululaisia, todettiin Porin Cygnaeuksen koulun vanheinpainillassa”. Juttu toimii ponnahduslautana nettiriippuvuuden esittelyihin. Yhtä lailla juttu toimii ikkunana nettiriippuvuuden toteamisen ja määrittämisen käytäntöihin, joilla on pidempi teknologiaan linkittyvä historiansa.

Kuva Satakunnan Kansan nettiriippuvuutta käsittelevästä jutusta

Kuva. Satakunnan Kansan juttu nettiriippuvuudesta kuvineen 10.5.2006.

Jutun lähtökohtana on kahden sosionomiopiskelijan päättötyö, johon kuului nettiriippuvuutta käsittelevien vanhempainiltojen järjestäminen. Jutussa haastatellaan myös A-Klinikkasäätiön päihdelinkin projektikoordinaattoria Aino Majavaa, joka kertoo päihdelinkin nettiriippuvuustestistä, ”jota tehdään 8000–9000 kertaa kuussa. Nimettömistä testeistä jää tiedot tietokantaan. Testaajista noin neljä prosenttia saa todella kovat tulokset. Heitä voi kutsua nettiriippuvaisiksi.”[4] Jutussa ei oteta kantaa siihen, onko nettiriippuvaisten määrä suuri tai missä mielessä kyseisen testin perusteella voi yleistää tulosten koskevan kaikkien nettiriippuvaisten osuutta käyttäjien kokonaismäärästä.[5] Jutussa ei pohdita, missä mielessä annettuihin vastauksiin voi luottaa tai miten kysymykset mahdollisesti ohjaavat vastaamista. Palaan tähän vielä artikkelin lopussa.

Satakunnan Kansan jutussa nettiriippuvuutta ja ylipäätään netin käytön kahtiajakoa sekä erityisesti lasten joutumista vaaravyöhykkeelle käsitellään monin tavoin.(vrt. edellinen luku) Varsinaisessa jutussa on kaksi alaotsikkoa, jotka viittaavat ongelman yleisyyteen ja osa-aiheuttajiin: ”Kolmekymppisiltä on mennyt jo työkunto” sekä ”Laiskat vanhemmat syyttäköön itseään”. Jutun lopussa on linkki nettiriippuvuustestiin. Pääjutun yhteydessä on useita kainalojuttuja[6], jotka laajentavat käsittelyä. Yksi niistä on otsikoitu seuraavasti: ”Lihansyöjäkasvin hoito-ohjeet löytyivät internetistä. Sivénin veljeksille netti on tuttu juttu, vaikka tietokoneen käyttö on rajoitettu tuntiin kerralla”. Juttu kertoo 11- ja 13-vuotiaista veljeksistä, jotka ”ovat sitä ikäluokkaa, joille tietokone on arkipäivää.” Jutussa kuvaillaan Napoleonia käsittelevän kouluesitelmän tekemistä ”googlaamalla”[7] mutta samalla mainitaan Battlefield-peli ja Habbo Hotel -kommunikaatioympäristö veljesten useimmin käyttäminä Internet-sovelluksina.

Jutussa tuodaan esiin myös peliajan rajoittaminen ja veljesten äidin toimet käytön sääntelijänä. Äiti kokee roolinsa kasvattajana ristiriitaiseksi, koska hänen pitäisi samanaikaisesti kannustaa itsenäiseen tietokoneen ja Internetin käyttöön ja toisaalta rajoittaa sitä. Tämäkin äiti joutuu pohtimaan, onko tietokone isäntä vai renki (ks. myös edellinen luku). Jutun kuvituksena on leikillinen kuva veljesten tietokoneilusta. Toinen kuristaa hupimielessä toista, jotta saisi käyttövuoron. Tekstissä mainittu tietokoneen käytön ajan rajoittaminen on havaittu suomalaisissa haastattelututkimuksissakin. Tampereen yliopiston Hypermedialaboratorion tutkimuksen mukaan vanhemmat valvovat ennemminkin tietokoneen käyttöaikaa kuin esimerkiksi sitä, millaisia pelejä lapset pelaavat. Lasten pelaamista hallittiin tavallisesti peliajan, pelipäivien ja pelivuorojen avulla.[8] Sama käy ilmi Sivénin perhettä käsittelevässä jutussa.

Toinen kainalojuttu on otsikoitu sanoin ”Pajunkissallakin voi päätyä seksisivuille”. Siinä haastatellaan Porin Cygneuksen koulun tietokoneista vastaavaa opettajaa, jonka loppukommentiksi on annettu esimerkki pajunkissan englanninkielisen nimityksen ”Pussy willow” tuottamista pornahtavista hakutuloksista. Jutun yhteydessä on niin ikään lista nettiyliannostuksen tunnusmerkeistä, joka on pitkälti koottu Päihdelinkit-sivuston perusteella jopa hieman koomisesti lyhentäen. Riippuvuuden todetaan syntyvän monenlaisiin asioihin, verkkoihmissuhteisiin, nettipelaamiseen, tiedonhakuihin, online-seksiin, chattiin sekä pakonomaiseen sähköpostin tarkasteluun. Luettelossa kerrotaan myös riippuvuuden fyysisistä ja psyykkisistä seurauksista. Lopuksi kirjoittaja mainitsee, että ”[m]onitorin edessä roskaruuan syöminen lihottaa ja riippuvuus herättää syyllisyyden tunteita ja salailua.”[9]

Vaikka Satakunnan Kansa on nettiriippuvuusuutisensa varsin vahvasti ajan hermoilla, verkon käytön patologisointi ja varoittelu liittyvät paljon pidempään ja laajempaan keskusteluun tietoverkkojen ja ihmisen tai laajemmin ihmisen ja teknologian välisestä suhteesta. Yhtäältä tämä keskustelu paikantuu Internetin käytön yleistymisen varhaisvaiheisiin 1990-luvun alkuun ja toisaalta sitäkin edeltäviin teknologiadiskursseihin. Seuraavaksi esittelen muutamia keskustelun rajapyykkejä, vaikka niiden kautta emme pystykään löytämään Internet-riippuvuudelle mitään alkuperää tai alkupistettä.

Internetin käyttö riippuvuutena

One warning is perhaps in order—this territory we are entering can become a fantastic time-sink. Hours can slip by, people can come and go, and you’ll be locked into Cyberspace. Remember to do your work! – Brendan Kehoe: Zen and the Art of the Internet. A Beginner’s Guide to the Internet, First Edition, January 1992. Preface <http://www.cs.indiana.edu/docproject/zen/zen-1.0_1.html#SEC1>.

Howard Rheingoldin Virtual Community (1993) on netti- ja virtuaaliyhteisötutkimuksen varhainen merkkiteos. Kirja muistetaan – ja sitä kritisoidaan usein – nimenomaan virtuaaliyhteisöihin liittyvästä määrittelytyöstään. Harvemmin kuitenkaan kirjoittajat tuovat esiin sen, miten Rheingold kuvaa useissa kohdissa verkko- ja tietokoneyhteisöjen käyttäjien toimintaa jonkinlaisena riippuvuutena. Rheingold ei kirjoita varsinaisesta Internet-riippuvuudesta vaan sen jonkinlaisista edeltäjistä ja alalajeista muutamissa kirjansa luvuissa. Rheingold mainitsee esimerksi kommunikaation koukussa olevat MUD-riippuvaiset, Ranskan Minitel-addiktit sekä keskustelupalstojen tehokäyttäjät, jotka eivät malta pysyä poissa verkosta. Milloin ensimmäiset nettiriippuvuusoireet siis syntyivät? Milloin oireyhtymä tunnistettiin taudiksi? Oliko Rheingold ensimmäinen nettiriippuvuuden havaitsija?

Nettiriippuvuuden tai riippuvuuspuheen alkuperää on mahdotonta paikantaa, vaikka keskustelun kiihtyminen liittyy Internetin popularisoitumiseen ja yleistymiseen 1990-luvun keskivaiheilla ja jälkipuoliskolla. Silloin aiemmin lähinnä kansainvälisen tutkijayhteisön käytössä ollut tietoverkko alkoi saada yhä enemmän julkista huomiota, ja sen käyttö levisi tieteellisen maailman ulkopuolelle. Keskeistä Internetin popularisoitumisessa olivat muun muassa multimediasta ja virtuaalitilasta käydyt keskustelut, mutta etenkin uudet viestintätekniikat (erityisesti Wold Wide Webin kehitys), jotka mahdollistivat monipuolisen informaation esittämisen ja linkittämisen, herättivät eniten huomiota. Uutta kommunikaatioteknologiaa käsiteltiin usein nimenomaan suurten mahdollisuuksien ja uhkien välineenä, ja erilaisiin tauteihin liittyvät metaforat olivat keinoja, joilla uusi teknologia inhimillistettiin ja tehtiin jollain tavalla ymmärrettäväksi.

Mahdollisuuksia ja uhkia korostavat Internet-tarinat tuntuivat tutuilta. On syytä muistuttaa jälleen useamman (media)teknologian ympärillä käydystä riippuvuuskeskustelusta. Riippuvuus liittyy ongelmana nimenomaan yksityiseen ja henkilökohtaiseen käyttämiseen, joka tuntuu rajoittavan henkilön muuta toimintaa ja sosiaalisia suhteita. Nimenomaan lapset – ja myös muut heikommiksi ja avuttomammiksi tulkitut ihmisryhmät – ovat olleet mediateknologian vaaravyöhykkeessä. Kun televisio yleistyi, samankaltaiset teemat olivat läsnä. Paavo Noponen luetteli 1960 ilmestyneessä kirjassaan Televisio, uusi perheenjäsen seuraavia haittoja: ”keskustelun tyrehtyminen isäntäväen ja vieraiden välillä, kuvaruudun ainainen tuijottaminen, koulutehtävien laiminlyöminen ja perheen nuorimpien tunkeutuminen seuraamaan lapsilta kiellettyjä elokuvia.”[10]

Internet-riippuvuuden kulttuurista luonnetta on mahdollista hahmottaa myös etymologisen kartoituksen kautta. Suomen riippuvuus-sana periytyy riippumiseen ja riippaan.[11] Nykysuomen sanakirja antaa riippuvaiselle ja riippuvuudelle liittymiseen, jonkin huomioon ottamiseen tai jonkin alaisuuteen liittyviä (!) merkityksiä. 1966 painetussa Nykysuomen sanakirjassa ei puhuta riippuvuudesta psyykkisenä tai fyysisenä sairautena. Tuoreempi Suomen kielen perussanakirja 1990-luvulta sen sijaan erottaa riippuvuuden riippuvaisesta, ja mainitsee fyysisen tai psyykkisen tarpeen käyttää jotakin nautintoainetta, huumetta tai vastaavaa. Epäitsenäisyys, johonkin sidoksissa olo ja jonkin mukaan määräytyvyys ovat riippuvuuden muita selityksiä. Riippuvuus-sanan sairaudellinen tulkinta on siis vähintään huomattavasti vahvistunut sanakirjojen ilmestymisen välillä. Tästä löytyykin useita tietokirja- ja tietosanakirjaesimerkkejä.[12]

Englanninkielen addiction puolestaan pohjaa Oxford English Dictionaryn mukaan roomalaiseen lakiin (ad dictum) ja omistautumiseen tai jonkun määräysvallan alle joutumiseen (tuomarin antama julistus). 1600-luvulta lähtien sanalla on viitattu esimerkiksi johonkin tapaan tai omistautumiseen. Päihteisiin ja huumausaineisiin addiction-sanalla on vahvemmin viitattu 1900-luvun lääketieteellisessä kirjallisuudessa, esimerkiksi 1906 amerikkalaisen lääketieteen seuran lehdessä oopiumin käytön yhteydessä.[13]

Video. Yhdysvaltalaisen CBS-kanavan Katie Couric kertoo nettiaddiktion vaaroista. Ajankohta tuntematon.

Termi Internet-riippuvuus (net addiction) periytyy netin käytön popularisoitumisen alkuvaiheeseen 1990-luvulla. Muun muassa psykologi ja tietokonetutkija Sherry Turkle huomioi ironisesti, miten user-sanaa, käyttäjää, käytetään (!) tyypillisimmin viitattaessa huumeisiin tai tietokoneiden käyttöön.[14] Computer addiction -ilmausta puolestaan käytti ainakin M. Shotton samannimisessä kirjassaan 1989, ja tietokoneiden liikakäytön ongelmia pohti myös Turkle 1984 julkaistussa tunnetussa teoksessaan Second Self.

Käyttö periytyy aina vain kauemmas ja kauemmas. Jo ennen Shottonia ja Turklea tietokoneaddiktiosta oli kirjoittanut Nicholas Rushby teoksessaan An Introduction to Educational Computing (1979). Edellisten ohella Craig Brod kirjoitti 1980-luvulla teoksen teknostressistä. Termillä Brod viittasi kaikkiin tietotekniikan haittavaikutuksiin valvonnan pelosta ja päänsärystä aina tietokoneleskeyteen, tilanteeseen jossa suhteen toinen osapuoli laiminlyö toista tietokoneen käytön takia. Tietokoneriippuvuus-käsitteen alkuperää voidaan – lähes tarkoituksettomasti – hakea vieläkin kauempaa kuin 1970–1980-lukujen taitteesta, ja termi on kytkettävissä tietokonekäytön lisäksi kolikko- ja tietokonepelien pelaamiseen, joista ensimmäinen myötävaikutti Yhdysvalloissa jo 1970-luvulla pelihalleja koskevan lainsäädännön tiukentamiseen. Pelien vastustajat katsoivat niiden aiheuttavan nuorten ”pakonomaista käyttäytymistä”.[15] Sittemmin tietokonepeliriippuvuuskeskustelu on kytkeytynyt yleisen tason lisäksi yksittäisten pelien, kuten Tetriksen (1985, 1989–), ympärille.[16]

Kuva. 1980-luvulta lähtien tutuksi tulleen Tetris-pelin on myös raportoitu aiheuttaneen riippuvuutta. Nykyään peliriippuvuus ja nettiriippuvuus yhdistyvät suosittujen massiivisten verkkopelien kautta. Kuvassa kirjoittaja pelaa tv-plug-in-Tetristä elokuussa 2007. Kuvassa näkyvät myös Nintendo Wii-konsolin ohjaimet. Wii-pelit kehoittavat pelaajia säännöllisesti pitämään taukoja ja ohjekirjat varoittavat liian pelaamisen terveysvaaroista.

Internet-addiktion käsittäminen diagnosoitavaksi taudiksi alkoi osittain vitsinä 1990-luvun puolivälissä. Tohtori Ivan K. Goldberg, Psycom-nettipalvelun aktiivikäyttäjä, halusi kritisoida American Psychiactric Association -järjestön psyykkisten sairauksien opaskirjan (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, DSM) laadintakäytäntöjä ehdottamalla manuaaliin uutta tautia, jota hän kutsui nimellä Internet Addiction Disorder (I. A. D.). Goldbergin esittelemällä taudilla oli useita oireita, kuten se, että Internetiä käytetään yhä enemmän ja enemmän kuin on tarkoitettu, eikä käytön vähentäminen onnistu. Nettiriippuvaiset myös käyttävät muuta aikaansa Internetin käyttöä tukeakseen, ostavat nettiä käsitteleviä kirjoja, laitteita ja ohjelmistoja, järjestelevät tiedostoja, näkevät nettiä käsitteleviä unia, ajattelevat pakkomielteenomaisesti, mitä netissä tapahtuu, ja tekevät jopa tietoisesti tai tiedostamattaan kirjoitusliikkeitä sormillaan. Riippuvaisten netinkäyttö myös jatkuu, vaikka käyttö aiheuttaa jatkuvasti sosiaalisia ja aviollisia ongelmia, nukkumisvaikeuksia, hylätyksi joutumisen tuntemuksia sekä myöhästymisiä sovituista tapaamisista varsinkin aamuisin.[17]

Goldbergin yllätykseksi hän alkoi saada sairaudesta kerrottuaan enemmän ja enemmän sähköposteja sellaisilta käyttäjiltä, jotka tunnistivat oireensa ja kertoivat olevansa nettiaddikteja tai verkkoholisteja.[18] Samoihin Yhdysvaltoihin perustettiin nettiriippuvaisten tukiryhmiä, ja muun muassa psykologi Kimberly S. Young Pittsburghin yliopistosta alkoi organisoida institutionaalisempaa apua verkkoholisteille. Hän oli keskeinen henkilö perustettaessa The Center for Online Addiction -keskusta (1995). Aiheesta jo muutamia vuosia esitelmöinyt Young julkaisi 1998 verkkoriippuvuutta käsittelevän kirjan Caught in the Net (Verkkoon pyydystetty tai Verkon pauloissa), johon tässä luvussa käsiteltävä suomalainen Päihdelinkin nettiriippuvuustesti perustuu. Young toteaa kirjansa alussa kiinnostuneensa nettiriippuvuudesta 1994 ystävättärensä kautta. Ystävä pyysi apua miehensä Internet-riippuvuuden takia, minkä jälkeen Young alkoi tarkastella asiaa systemaattisemmin, ja hänestä tuli usein tiedotusvälineissäkin käytetty Internet-riippuvuuden asiantuntija. Ilmeisesti käsite Internet-addiktio oli kuitenkin vanhempi ja esitelty mahdollisesti ensimmäisen kerran Internetiä käsitelleessä populaarilehdistössä tai tiedotusvälineissä Internetin käytön yleistyessä.[19] Suomessa Youngin tutkimuksista raportoi muun muassa Jehovan todistajien Herätkää-lehti (8.9.1997).

Young määrittää Internet-riippuvuuden tilaksi, jossa netin käyttö alkaa syrjäyttää aiempia sosiaalisia suhteita ja harrastuksia sekä vaikuttaa opiskeluun, työhön ja yöuniin. Hänen kirjansa sisältää useita todistajalausuntoja, ihmisten kertomuksia, Internetin käytön muuttumisesta riippuvuudeksi. Young paikantaa riippuvuuden nimenomaan netin viihdekäyttöön, vapaa-ajalla (vaikka tosin kesken työpäivääkin) tapahtuvaan mielihyvää tuottavaan vapaaehtoiseen verkkokommunikaatioon. Sähköiset uutisryhmät, keskustelualueet, verkkopelit ja chatit ovat Youngin mukaan pahimpia koukuttajia Internetin “fantasiamaailmassa”, johon käyttäjät pakenevat todellista elämäänsä:

Nettiaddiktit ovat joutuneet loukkuun loppumattomiin chattihuoneisiin. He ovat jääneet sekasortoa ja monstereita pullistelevien fantasiatyrmien sekä pienen kaupungin puhelinluetteloja enemmän tietoja sisältävien sähköisten ilmoitustaulujen yhteyksien alamaailmaan. He ovat uppoutuneet hyvin toisenlaiseen kokemukseen kuin joku voisi kuvitella odottavan innokkaita opiskelijoita ja omistautuneita tiedonhakijoita.[20]

Young vertaa nettiriippuvuutta kirjassaan usein päihteiden käyttöön sekä uhkapeliriippuvuuteen, ja kirjan julkaisuhetkellä (jolloin suuri osa netinkäytöstä tapahtui aikaveloitukseen perustuvien puhelinverkkoyhteyksien avulla) yhtenä ongelmana sosiaalisen elämän lisäksi olivat Internetin käytöstä aiheutuvat kustannukset.

Kuva. Kimberly Youngin kirjan Caught in the Net (1998) takakannessa nettiriippuvaiset todistavat sairaudestaan.

Sairauden ”keksijä” Ivan Goldberg piti uutta käännettä aluksi ongelmallisena ja merkkinä medikalisaatiosta, lähes kaikkien asioiden selittämistä ja määrittämistä lääketieteen kautta. Hänen mukaansa on vaara, että addiktio-termi yhdistetään kaikkeen mahdollisiin tekemisiin, vaikkapa ihmissuhteisiin, kirjoihin tai jopa hölkkään.[21] Sittemmin Goldberg on ilmeisesti alkanut suhtautua yhä vakavammin Internet-riippuvuuteen todellisena sairautena. Sherry Turkle on puolestaan kritisoinut Internetin yhdistämistä huumeiden käyttöön tai uhkapelaamiseen. Turklen mukaan netti ei ole verrattavissa heroiiniin, joka ”sammuttaa ja tekee riippuvaiseksi” (”shuts you down ja makes you dependent”). Ainakin verkkolähteiden mukaan Turkle pitää netin tautiluokittelua yhtä naurettavana kuin vaikkapa intensiivisen runojen kirjoittamisen tai kuvanveiston määrittelyä psyykkiseksi sairaudeksi. Turkle haluaakin korostaa Internetiä sosiaalisena kommunikaatiovälineenä, joka mahdollistaa uuden luomisen ja älyllisen ja emotionaalisen kasvun.[22]

Howard Shaffer ja kumppanit (2001) ovat huomauttaneet, että Internet-addiktio on käsitteenä epämääräinen, taudinmäärittelynä ennenaikainen ja käsite vaatii vähintäänkin purkamista. On esimerkiksi eri asia, käytetäänkö Internetiä pääsääntöisesti pornosivujen selailuun tai sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen. Riippuvuuden kohteena ei siis ole sinänsä niinkään viestintäväline vaan paremminkin jotkut tietyt sisällöt, joita Internetin lisäksi on löydettävissä myös muualta. Tutkijat kritisoivat niin ikään Kimberly Youngin nettiriippuvuustestiä, joka on sovellettu versio kiistanalaisesta uhkapeliriippuvuustestistä. Siinäkin on epäselvää, milloin kyseessä on nimenomaan uhkapeliriippuvuus ja milloin joku muu psyykkinen sairaus, johon liittyy uhkapelaamista. Young itsekin toteaa, että suurella osalla nettiriippuvaisista on muita psyykkisiä ongelmia tai heillä on (ollut) usein muita riippuvuuksia.[23]

Internet-kulttuurin medikalisaatio näkyy monella tasolla.[24] Jos tietokonevirukset viittaavat vertauskuvallisesti fyysiseen tautimaailmaan, nettiaddiktio laajentaa uuden teknologian uhkaa ihmisen psyykkisen terveyden alueelle. Tietokonevirusten kulttuurihistoriaa tutkivaa Jussi Parikkaa (2005) mukaillen nettiaddiktio kuuluu muun muassa virusten ja roskapostin ohella sarjaan uuden informaatiokapitalismin karanneita ja vinoutuneita utopioita, jossa verkkotyöskentelyn ansaintalogiikka ja halumaailma kääntyvät syrjälleen. Unelmasta on tullut painajainen, ja näin nämä utopiat osoittavat nurjan ja ongelmallisen särmänsä. Nettiaddiktion tautiluokittelun sattumanvarainen ja koomillinen alku vertautuu muihin Internet-fantasioihin, etenkin kyberseksiin ja teledildoniikkaan eli etäseksivälineistöön. Teledildoniikkakin oli aiemmin mainitun nettivisionääri Howard Rheingoldin mukaan ”ajatuskoe, joka karkasi kontrollista.” Kyberseksiä kriittisesti lähestynyt mediatutkija Hannu Eerikäinen toteaa, että Rheingoldin 1994 esittämästä futuristisesta teknoseksivallankumouksen visiosta muodostui muutamassa hetkessä ”kalifornialaisen kyberkulttuurin muotiteema, josta kaikki puhuivat, vaikka teledildoniikka, oli yhtä ”todellista” kuin [William] Gibsonin kybertila [Neurovelho-tieteiskirjassa].”[25]

Kysymisen poliittisuus ja tarkoitushakuisuus

Edellinen kriittinen huomioni liittyi tietokoneriippuvuuden historialliseen rakentumiseen. Toinen kriittinen pohdinta koskee nettiriippuvuuden määrittelyn aika- ja paikkasidonnaisuutta: jos suomalainen, vuonna 2007 verkosta löytyvä nettiriippuvuustesti perustuu vuonna 1998 tehtyyn amerikkalaiseen kirjaan, kuinka hyvin testiä voi soveltaa kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin netinkäyttö on luonteeltaan erilaista ja muuttunutta verrattuna 1990-luvun lopun tilanteeseen ja Yhdysvaltoihin? Suomessa netinkäyttöä on leimannut työ- ja oppilaitoskäyttö, mutta nykyään nopeat laajakaistayhteydet ovat yleistyneet kotitalouksissa 1990-luvun lopulla yleisempien puhelinmodeemiyhteyksien sijaan. Nykyään yli 50 prosenttia suomalaisista kotitalouksista on nopean Internet-yhteyden piirissä, ja tyypillisesti monet uudet teknologiset innovaatiot hankitaan ensin sellaisiin kotitalouksiin, jossa on lapsia. Toisaalta netin käyttö ei muodonmuutoksistaan ja uusista palveluistaan ole täysin mullistunut vaan kohdistuu edelleen pitkälti sähköisen kommunikaation, tiedonhaun ja mediakäytön eri lajeihin. Netinkäyttö on kuitenkin arkipäiväistyessään menettänyt varhaisvaiheensa lumovoimaansa, erityisyyttään ja uutuudenviehätystään. Samalla Internetistä on tullut monelle käyttäjälle vaikeasti korvattava apuväline, josta luopuminen aiheuttaisi vakiintuneiden arjen rytmien, rutiinien ja toimintojen rikkoontumisen.[26]

Kuva. Päihdelinkin nettiriippuvuustesti <http://www.paihdelinkki.fi/testaa/netinkaytto>. Kuvataltio otettu 4.9.2007.

Suomalaista nettiriippuvuustestiä on mahdollista verrata yhdysvaltalaisiin testeihin, sillä alkuperäisen Youngin kirjassa julkaistun testin lisäksi testi löytyy tänä päivänä useista nettiosoitteista. Suomalainen on käännetty varsin suoraviivaisesti alkuperäisestä, mutta käännöksessä on muutamia kohtia, jotka eivät ole yksiselitteisesti rinnastu alkuperäiseen. Joka tapauksessa kummankin kieliversion täyttäjä huomaa nopeasti kysymysten ja vastaamisen juonen. Mitä enemmän vastaaja antaa ”Aina tai hyvin usein” (always) -vastauksia sitä pahemmin hän on koukussa nettiin. Jokaisesta vastauksesta kahteenkymmeneen kysymykseen saa nollasta viiteen pistettä. Yli 80 pisteen tulos kertoo testin suunnittelijoiden mukaan jo todella pahasta nettiriippuvuudesta. Päihdelinkin sivujen nettiriippuvuutta käsittelevä artikkelissa Teuvo Peltoniemi vertaa nettiriippuvuutta peliriippuvuuteen, jonka hoidossa puolestaan on sovellettu päihdeongelmaisten hoitomuotoja: ”Siksi nettiriippuvaisten kannattaa hakea apua riippuvuuksien hoitoon perehtyneiltä ammattilaisilta nuorisoasemilta tai A-klinikoilta. Riippuvuuksilla on tietysti myös oma erityisluonteensa, ja siksi päihdehuollossa on kehitteillä palveluita, joissa netin erityispiirteet otetaan huomioon.”[27]

Verkosta löytyvät englanninkieliset riippuvuustestiversiot eroavat suomalaisesta selkeämpinä vastausvaihtoehtoina: rarely (harvoin), occasionally (ajoittain, silloin tällöin), frequently (säännöllisesti), often (usein), always (aina), does not apply (ei sovi). Suomalaiset vaihtoehdot ovat tulkinnanvaraisempia: ”en koskaan tai ollenkaan”, ”hyvin harvoin”, ”harvoin”, ”melko usein”, ”usein”, ”aina tai hyvin usein”. Ne perustuvat alkuperäiseen Youngin kirjassa (1998, 31–33) julkaistuun testiversioon (vastausvaihtoehdot Not at all, Rarely, Occasionally, Often, Always), jonka vastausvaihtoehtoja on siis sittemmin muutettu, mutta testikysymykset ovat pysyneet samoina.[28] Englanninkieliset testit korostavat esipuheissaaan suomalaista voimakkaammin sitä, että testi koskee muuta kuin akateemiseen tutkimukseen tai yleensä työskentelyyn liittyvää Internet-käyttöä.

Englanninkielisessä testissä käytetään Internetin ohella usein sanaa online ((verkko)yhteydessä, linjalla). Kysymykset on käännetty suomeksi pääpiirteittäin varsin täsmällisesti, mutta tiettyjä merkityseroja on havaittavissa. Esimerkiksi kysymys nro 3 on suomalaisessa versiossa astetta neutraalimpi kuin enemmän tai vähemmän verhotusti seksuaaliseen kanssakäymiseen viittaava alkuperäinen: ”Kuinka usein vietät mieluummin aikaa Internetissä kuin läheistesi kanssa / How often do you prefer the excitement of the internet to intimacy with your partner?” (Kuinka usein pidät parempana Internetin jännitystä, kiihottumista kuin intiimisyyttä kumppanisi kanssa?) Merkitysero löytyy myös käytön salailua koskevassa kysymyksessä: ”9. Kuinka usein joudut puolustelemaan tai salailemaan netin käyttöäsi / How often do you become defensive or secretive when anyone asks you what you do online?” (Kuinka usein sinusta tulee puolusteleva tai salaileva, kun kuka tahansa kysyy, mitä teet nettiyhteydessä?) Englanninkielinen kysymys viittaa nähdäkseni selkeämmin tiettyihin tilanteisiin, joissa käyttäjä on yllätetty tekemässä verkossa jotain sellaista, jota muut eivät ymmärrä tai hyväksy.

Joissain muissakin tapauksissa käännöksessä menetetään alkuperäisen kuvailevuus: ”14. Kuinka usein joudut tinkimään nukkumisesta öisten nettisessioiden vuoksi / How often do you loose sleep due to late-night log-ins?” Tässäkin alkuperäiskysymyksessä on selkeä seksuaalinen viittaus yöajan harrastuksen ja sisäänloggaamisen kautta. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että suomalainen versio on aseksualisoitu alkuperäisestä; se on pitkälti riisuttu seksistä tai seksuaalisuudesta, jolla näyttää olevan keskeinen asema Internet-addiktion synnyssä. Caught in the Net -teoksessa (1998) tosin Kimberly Young ei vielä nosta kyberseksiä keskeisimmäksi riippuvuutta aiheuttavaksi asiaksi. Youngin TOP10-listalla asioista, joita lisääntynyt netinkäyttö on korvannut, seksi on sijalla yhdeksän muun muassa puolison ja perheen kanssa käytetyn ajan, arkipäivän askareiden, nukkumisen, lukemisen ja television katselun jälkeen. Young kuitenkin viittaa kirjassaan flirttailuun nettikeskusteluissa sekä suoraan kyberseksiin.[29]

Kuva. Center for Online Addiction – Internet Addiction Test, <http://www.netaddiction.com/resources/internet_addiction_test.htm>. Nettiriippuvuudesta toipumiseen keskus tarjoaa monia uuden teknologian keinoja, kuten podcasteja ja blogeja. Kuvataltio otettu 4.9.2007.

Young julkaisi ensimmäisen nettiaddiktiokirjansa jälkeen pari vuotta myöhemmin teoksen Tangled in the Web (Seitin sotkussa), jossa hän käsitteli nimenomaan kyberseksiin[30] liittyviä addiktion muotoja. Kirjassa on myös uusi kyberseksiaddiktiota käsittelevä 20-kohtainen testi, joka muistuttaa pitkälti aiempaa nettiriippuvuustestiä. Young käsittelee myös kyberseksin hyviä puolia seksuaali-identiteetin laajentamisessa ja etsimisessä, mutta painottaa kyberseksin muuttumista vaaralliseksi pakkomielteeksi. Hänen mukaansa kaikki netinkäyttäjät ovat vaaravyöhykkeessä. Erityisiä riskiryhmiä ovat erilaisista psyykkisistä oireista ja riippuvuudesta kärsivät, uskonnollisesti kasvatetut sekä lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyt. Vakavammassa vaarassa ovat myös ihmiset, joilla on heikko itsetunto – ja sellaiset henkilöt, jotka ovat erittäin luovia ja joilla on vilkas mielikuvitus.[31]

Päihdelinkin – ja Satakunnan Kansassa siteeratun – Teuvo Peltoniemen Nettiriippuvuus-tietoiskun mukaan riippuvuus voi syntyä monenlaisiin asioihin netissä: ”verkossa solmittuihin ihmissuhteisiin, nettipelaamiseen, tiedonhakuihin tai online-seksiin. Chattiriippuvuus sekä pakonomainen sähköpostin tarkastelu ovat nykyään tyypillisimpiä nettiriippuvuuden muotoja.”[32] Nettisuhteet ja verkkoseksi mainitaan siis listassa osana laajempaa addiktoivien toimintojen pakettia, joka epäilemättä jatkossa kasvaa. Verkkoseksi ja nettiaddiktio voidaankin liittää pidempään perinteeseen, jonka myötä liian intiimi konesuhde on tulkittu perverssiksi ja maaniseksi. Konesuhde on toiminut populaarikulttuurissa lähinnä varoittavana esimerkkinä ihmisyyden ja ihmisen ja koneen rajojen vääränlaisesta häilyvyydestä.(Ks. luku 4. tässä kirjassa)

Internet-käyttö onkin täynnä erilaisia rajoja. Netti on jo itsessään jonkinlainen rajaseutu jossa vakiintuneen yhteiskunnan lait eivät täysin päde: rajaseutu houkuttaa ihmisiä sellaisiin sosiaalisiin ja psyykkisiin kokeiluihin, jotka voivat olla hänelle vaarallisia.[33] Rajan ylittäminen näkyy jonkinlaisena verkkotiedon ahmimisena tai ylensyöntinä, toisten käyttäjien häirintänä tai voimistuneena tai epänormaalina seksuaalivietin toteuttamisena netin ”ulkopuolisia” sosiaalisia ja psykologisia normeja tai jopa lakia rikkoen. Uuden teknologian käyttöön liittyvä hämmästys (amazement) muuttuu, kuten tohtori Young erästä haastateltavaansa lainaten toteaa, lumoutumiseksi (fascination) ja lopulta pakkomielteeksi (obsession).[34] Toisaalta (liiallinen) netinkäyttö rikkoo niitä rajoja, joita on asetettu ihmisen ja teknologian ja toisaalta ihmisen normaalin ja epänormaalin käyttäytymisen välille.

Lopuksi: mikä on sopiva kysymys?

Lopuksi nostan esiin vielä vastaajan näkökulman kyselyyn. Kysely voi toimia jonkinlaisena netinkäytön itsekontrollin apuvälineenä tai diagnostiikkatyökaluna, mutta vain siinä tapauksessa että vastaaja haluaa asettua diagnosoitavaksi. Kyselyn artikuloima tulkintakehikko ei sovi kaikkien Internetin käyttäjien omaan käsitykseen netin luonteesta ja mahdollisuuksista. Pakkomielteen sijasta Internet saattaa olla käyttäjälleen uusia mahdollisuuksia avaava viestintäväline, yhdentekevä mutta tärkeä apu, pelottava vieras tai sitten pakkoteknologia, jota käytetään vain välttämättömyyden pakosta.

Yhtä tärkeää kuin kokonaistulkinta on se, että vastaaja pystyy pitämään yksittäisiä kysymyksiä mielekkäinä ja ymmärrettävinä oman netinkäyttönsä näkökulmasta. Useissa tapauksissa kysymykset ovat selkeitä, mutta vastaaja voi takertua yksityiskohtiin, jotka tekevät vastaamisesta täysin suhteellista ja tilanneriippuvaista. Esimerkiksi kysymys ”Kuinka usein vietät mieluummin aikaa netissä kuin lähdet ulos muiden kanssa” saa suorastaan koomisia piirteitä, jos se asetetaan erilaisiin tilanneyhteyksiin. Nimenomaan ”ulos lähteminen” on tässä se ihanteellinen vastinpari netinkäytölle. Mutta entä jos ihminen käyttää Internetiä tehdäkseen töitä ja ”toiset” yrittävät houkutella häntä työnantajan tietämättä pois työpaikalta? Miten vuodenaika, vuorokaudenaika tai säätila vaikuttavat uloslähtemiseen? Riippuuko valinta netin ja ulkoilun välillä seurasta? Keitä ovat nuo toiset, jotka milloinkin netinkäyttäjää houkuttelevat ulkoilemaan? Tai mitä sitten, jos netinkäyttäjä hyödyntää uusia teknologiaratkaisuja ja käyttää nettiä nimenomaan ulkotiloissa, vaikkapa Porin Jazz -festivaalin aikana ilmaista verkkoa Porin kävelykadulla tai Kirjurinluodossa, mobiilisti, kuten etätöitä tangat päällä terassilla tekevä televisiomainoksen tietotyöläinen?

Kuva. Reetta Isoviidan sarjakuvassa vuodelta 2006 tosielämä ja pelifiktio yhdistyvät. Nuori poika viettää aikaansa huoneessaan tunnettujen pelihahmojen, Pac-Manin, Marion ja Judge Dreddin kanssa eikä halua lähteä ulos.

Edellistä vastakysymistä voisi kutsua saivarteluksi tai monimutkaisemmin jopa jälkimoderniksi dekonstruktiiviseksi strategiaksi. Strategian avulla kielen pysyvät ja selkeät merkitykset katoavat tai hajoavat, kuten Ilkka (Frans) Mäyrä on huomioinut analysoidessaan Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä-tieteisteoksen (Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968)) erästä kuvausta androidit[35] ihmisistä erottavan empatiatestin käytön vaikeudesta.[36] Empatiatestissä epäilylle esitetään sellaisia toisten ihmisten ja luontokappaleiden kunnioittamiseen liittyviä kysymyksiä, joihin ihminen reagoisi normaalisti voimakkaasti sekä puheessaan että elekielellään. Dickin ja hänen kirjaansa perustuvan Blade Runner -elokuvan (1982) keinotekoisilta androideilta empaattisuus pitkälti puuttuu (vaikkei testi ole aukoton). Yksi testattavissa kuitenkin väistelee kysymyksiä todeten niihin vastaamisen jo lähtökohdiltaan mahdottomaksi, koska ei koe voivansa joutua kysymyksissä esitettyihin tilanteisiin. Siinä missä empatiatestin toteuttaminen on ongelmallista, myös Internet-addiktiotestin suunnittelijan yritykset vastaajan käytöksen ja mahdollisen sairauden määrittämiseksi epäonnistuvat, jos vastaaja ei suostu ottamaan annettuna sitä merkitysyhteyttä, jonka kysyjä ja kysymys hänelle tarjoavat suhteessa Internetin käyttöön ja Internetin olemukseen.

Kysymyksillä on aina tietty intentio, tarkoitus. Monesti kysymykset paljastavat enemmän kysyjästä ja hänen ennakko-oletuksistaan kuin tutkimuskohteesta. Kohde ei ole psykologisesti tai yhteiskuntatieteellisesti neitseellinen objekti, joka suostuu pysymään paikallaan ja asettumaan hänelle tarjottuun raamiin, vastaamaan kiltisti kysymyksiin ja ymmärtämään ne kysyjän ennalta tarkoittamalla tavalla (vrt. edellinen luku). Testin tekijä voi esimerkiksi vastata kysymyksiin tahallaan liioitellen tai vähätellen, jotta saa vaikutettua Päihdelinkin testitilastoihin haluamallaan tavalla. Yhtä hyvin hän voi pyrkiä tekemään ”rankkoja” testituloksia voidakseen kehuskella riippuvuudellaan vaikkapa kaveripiirissä.

Kun kysymysten intentioita arvioidaan, on itse kysymysten ohella kiinnitettävä huomiota kysyjään ja niihin kulttuurisiin reitteihin, joiden kautta kysymykset ovat pelkistyneet muotoon, jossa niitä arvioidaan. Tästä luvussa olen pyrkinyt tekemään tutkimuksellisen kokeen ja antamaan joitakin esimerkkejä niiden kulttuuristen väylien analysoinnista, jotka liittyvät Päihdelinkit-sivuston nettiriippuvuutta käsittelevään testiin.

Väitän, että kun uutta teknologiaa esitellään välineenä tai järjestelmänä, jonka merkitys on etenkin tulevaisuuden kannalta keskeinen, rakennetaan mallia kyseisen teknologian ja yhteiskunnan suhteesta yleisenä ja keskinäisenä riippuvuutena (dependence, dependency). Tutkijat ovat kutsuneet ajatusta teknologian vallasta ja ihmisten jyräämisestä teknologiseksi determinismiksi tai imperatiiviksi.[37] Termit viittaavat ajatukseen teknologian edistymisestä omalakisesti, jolloin teknologian käyttäminen on välttämätöntä, vaikka teknologisen kehityksen turvaaminen on myös yhteiskunnallinen tehtävä. Yleiseen riippuvuuteen kytkeytyy keskustelu teknologisen toiminnan, esimerkiksi Internetin käytön ja kehityksen valtiollisesta sääntelystä (regulaatio) tai tuon säätelyn purkamisesta (deregulaatio) taloudellisen ja teknologisen edistyksen nimissä. Useat tutkijat ovat kuitenkin kritisoineet teknologista determinismiä ja korostaneet ihmisyksilöiden, ryhmien ja joukkojen vaikutusmahdollisuuksia teknologian suunnittelu- ja käyttötilanteissa.[38] Se on myös tämän kirjan keskeinen tavoite.

Addiktiopuhe vie kerran toisensa jälkeen riippuvuuden henkilökohtaiselle tasolle, subjektin ja objektin väliseksi, ihmisen ja koneen suhteeksi. Addiktiopuhe esittää riippuvuuteen olennaisesti kuuluvan ongelmakentän, teknologian moderniteettiin usein yhdistyvän kaksikasvoisen luonteen. Teknologia on samanaikaisesti ongelmia ratkaiseva ja niitä aiheuttava ilmiö tai ilmestys. Yksittäinen ihminen joutuu suhteuttamaan henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia ristipaineita oman arkielämänsä käytäntöihin, niin kuin aiemmin mainittu poikiensa tietokoneen käyttöä Satakunnan Kansassa pohdiskeleva äiti, Päivi Laurila-Sivén: ”Nyky-yhteiskunnassa jokaisen on opittava käyttämään tietokonetta. Joskus saa sen kuvan, että olen huono äiti, kun myönnän pojilleni tietokoneilla pelailun. Kuitenkin he myös oppivat niiden avulla. Lisäksi minä kontrolloin, mitä pojat tietokoneellaan tekevät.”[39]

Jos yleisellä tasolla puhutaan valtiollisesta uuden teknologian säätelystä tai vapauttamisesta, tietotekniikan käyttö näyttäytyy samantapaisesti arjen tasolla kontrollin ja hallinnan kysymyksenä, jonka (itse)kurijärjestelmät koskevat sekä yksittäisiä käyttäjiä että laajempia sosiaalisia yhteisöjä, joissa he toimivat. Hallinta liittyy yhtäältä tietotekniikan käytön osaamiseen ja toisaalta siihen, että käyttö pysyy hallinnassa eikä käyttäjä muutu koneen orjaksi tai rengiksi. Raja, jota käytössä ei saa ylittää, on kuitenkin kiusallisen häilyvä.

Kuva. Kimberly S. Youngin nettiriippuvuuskirjojen Caught in the Net (1998) ja Tangled in the Web (2001) kansikuvat.

Saattaa olla, että addiktion nousu kuuluu nimenomaan uuden teknologian, tässä tapauksessa Internet-tietoverkon, esittelyn alkuvaiheeseen, jossa rajoja ja käyttömuotoja koetellaan suhteessa aiemmin koettuun ja opittuun. Teknologinen innovaatio toimii jonkinlaisena halujen näyttämönä tai haluvirtojen risteysasemana, joka kuumenee teknologisten pyrkimysten ja halujen vaikutuksesta. Uudenlainen ajankäyttö ilmenee anomaliana eli poikkeamana verrattuna aiempaan. On kuitenkin mahdollista, että Internet-addiktio ei ilmiönä häviä vaan pikemminkin arkipäiväistyy ja vakiintuu käsitteenä sellaiseksi, ettei sen alkuperää tai mahdollista muuttuvaa luonnetta enää tiedosteta. Internet-riippuvuus on nimilappu, joka liimataan tiettyjen tunnistettujen käyttäytymismallien yhteyteen ilman, että sen luonnetta tai syitä suuremmin pohditaan uudelleen. Samalla Internet-riippuvuus saa vierelleen uusia riippuvuuksia ja alalajeja. Niitä ovat esimerkiksi kännykkäriippuvuus, sähköpostiriippuvuus, tekstaririippuvuus, meseriippuvuus sekä (verkko)peliriippuvuus, jotka kiinnostavalla tavalla yhdistävät usein tietyn teknologisen ja sosiaalisen yhteyden lähes pakonomaisen tarpeen, johon jo Howard Rheingold viittasi vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassaan.[40] Internet-riippuvuuden tieteellinen määrittely, alakategorioiden tunnistaminen ja hoitomuotojen ehdottaminen vahvistavat tieteellislähtöistä asiantuntija-asemaa suhteessa uuden teknologian käyttöön ja käytön ohjailemiseen: Internet-tutkijat, psykologit, kasvatustieteilijät, lääkärit, sosiaaliviranomaiset ja muut pyrkivät tunnistamaan riippuvuuden oireita ja ohjailemaan sen vaikutuksia. Haluvirtojen ohjailemiseksi syntyy erilaisia kontrollin ja säätelyn menetelmiä, jotka omalta osaltaan viilentävät kuumentunutta teknologiaa ja teknologista keskustelua. Ihmiset tottuvat teknologiaan, eikä eroja verrattuna aiempaan toimintaan enää huomata yhtä helposti.

Teknologian ja riippuvuuspuheen yhteys liittyy kuitenkin tiettyyn historialliseen vaiheeseen, psyykkisen sfäärin korostuksen ja medikalisaation käytänteisiin. Todennäköisesti tulevaisuudessa joku toinen teknologinen tautimääritelmä tulee ainakin osittain korvaamaan riippuvuuden yhtenä keskeisimpiä henkilökohtaisen teknologiasuhteen ongelmallisuuden sairausluokitteluna. Sitä ennen – olemme nettikoukussa.

Tehtäviä

  1. Testaa oma Netinkäyttösi. Pohdi, mitä saamasi tulokset kertovat sinusta netinkäyttäjänä.
  2. Tutustu muita mediateknologioita käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen. Miten niihin on liitetty erilaisia riippuvuuden ja tautisuuden määritteitä? Ovatko tautimääritykset ajan mittaa vähentyneet? Jos ovat, mistä syystä?

Viitteet


[1] Helsingin Sanomien arkisto paljastaa, että kyseisessä lehdessä, jota myös tuolloin seurasin, ensimmäiset Internetiä koskevat jutut julkaistiin 1993. Juttujen määrä alkoi kasvaa 1990-luvun puolivälistä alkaen. Internet-mainintoja tosin edelsivät tietoverkkoja koskevat uutiset.[2] Näkökulmani noudattelee väljästi Michel Foucaultin tiedon arkeologiaa ja vallan genealogiaa käsittelevissä tutkimuksissaan esiin nostamia kysymyksenasetteluja. Ks. Foucault (2001/1975); Foucault (2005/1969).[3] Helsingin Sanomien tietoverkkouutisointia vuosilta 2002–2004 tutkinut Tanja Sihvonen on luokitellut 44 prosenttia jutuista uhkaa ja 31 prosenttia mahdollisuuksia käsitteleviksi. Neutraaleja tai ristiriitaisia (ambivalentteja) sävyltään oli 25 prosenttia uutisista. Yhteensä Sihvosella on ollut aineistona 234 jutun kokoelma.[4] SK 10.5.2006.[5] Norjassa tehdyn Internet-riippuvuustestiin perustuvan laajan empiirisen tutkimuksen mukaan (julkaistu 2004, 3 237 vastaajaa) noin 2 prosenttia vastanneista kärsi Internet-riippuvuudesta ja vajaa 9 prosentilla käyttäjistä oli riski tulla Internet-riippuvaisiksi. Tutkimuksensa suurimmaksi ongelmaksi tutkijat totesivat alhaisen vastausprosentin. Vain alle puolet henkilöistä, joita tavoiteltiin sekä puhelimitse että kirjallisen kyselyn avulla, vastasivat kysymyksiin.(Johansson & Götestam 2004) Kimberly S. Young puolestaan arvioi 1998 ilmestyneessä kirjassaan Internet-riippuvaisia olevan 5-10 prosenttia kaikista käyttäjistä. Teuvo Peltoniemi (2006b) puolestaan olettaa Suomessa netinkäyttäjistä muutaman prosentin olevan riippuvaisia. Asian tarkempi selvittäminen vaatii Peltoniemen mukaan lisätutkimuksia.

[6] Niin sanotut kainalojutut taustoittavat ja kommentoivat lehden sivun pääjuttua ja antavat mahdollisesti yksityiskohtaisempaa lisätietoa käsiteltävästä asiasta.

[7] Googlaaminen tarkoittaa tiedonhakua Google-hakupalvelun avulla.

[8] Ermi, Mäyrä & Heliö 2005, 132.

[9] SK 10.5.2006.

[10] Cit. Salmi 1996, 163.

[11] Häkkinen 2004, 1047.

[12] Esim. Mitä Missä Milloin 1969 -kirjassa (s. 271–274) julkaistiin artikkeli ”Huumausaineet – aikamme sairaus”, jonka alussa viitataan huumausaineiden käyttäjissään aiheuttamaan henkiseen ja ruumiilliseen riippuvuuteen. Fokus -tietosanakirja vuodelta 1972 puolestaan kääntää termin ”drug addiction” (WHO:n, World Health Organizationin, määrittely 1950-luvulta) väärinkäytöksi tai huumehimoksi ja termin ”drug dependence” (WHO 1964) huumeriippuvuudeksi.) Julkaisuajankohtien väliin sijoittuvatkin useat laajat huumausaineaallot, jotka ovat tuoneet huumeriippuvuuden yhteiskunnallisen keskustelun piiriin. Ks. esim. Salasuo, Mikko (2004) Huumeet ajankuvana. Huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Stakes, Helsinki. Sairauden käsitteellisistä ja kulttuurisista muodonmuutoksista ks. myös Sallinen 2004 (melankoliaa käsittelevä artikkeli).

[13] Oxford English Dictionary, <http://dictionary.oed.com/cgi/entry/50002459?single=1&query_type=word&queryword=addiction&first=1&max_to_show=10>.

[14] Turkle 1995, 30–33.

[15] Saarikoski 2004, 296.

[16] Ks. esim. ”Tetris Addiction Sweeps Campus” (1989) <http://www-tech.mit.edu/V109/N24/townse.24o.html>; ”Tetris Addiction” (1994) < http://catless.ncl.ac.uk/Risks/16.12.html#subj6>.

[17] New Yorker Magazine January 13, 1997 (“Just Click No”) <http://www.psycom.net/iasg.html>; Internet Addictive Disorder (IAD) – Diagnostic Criteria, <http://www.psycom.net/iadcriteria.html>.

[18] Ibid.

[19] Young 1998, 1–3.

[20] ”Caught in an on-line underworld of nonstop chat rooms, fantasy dungeons of monsters and mayhem, and electronic bulletin boards with more listings than a small city’s telephone directory, these Internet addicts are engrossed in a very different experience than the one you might imagine exists for eager learners and dedicated information seekers.” (Young 1998, 12–13)

[21] New Yorker Magazine January 13, 1997 (“Just Click No”) <http://www.psycom.net/iasg.html>.

[22] Wired 8.07(July 2000) (“The Net Addiction Addiction”) <http://wired.com/wired/archive/8.07/mustread.html?pg=3>. Ks. myös New York Times 18.6.1998 <http://web.mit.edu/sturkle/www/nytimes.html>.

[23] Young 1998, 62.

[24] Suomessa nettiriippuvuus uhkaa lasten ja nuorison hyvinvoinnin lisäksi myös maanpuolustustahtoa. Etenkin vuosina 2004 ja 2005 on uutisoitu tietokone-, peli- ja kännykkäriippuvuuden aiheuttamista ongelmista varusmiespalveluksessa. Laiteriippuvuus on johtanut uutisten mukaan joissain tapauksissa jopa palveluksen keskeyttämiseen. <ks. esim. Turun Sanomat, verkkolehti 4.8.2004, ”Kolmas pääkirjoitus: Kun ei pääse surffailemaan”, < http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:9:0:0:0;4:8:0:1:2004-08-04;4:139:0:0:0;6:1:0:0:0;4:140:0:0:0,104:8:241358,1:0:0:0:0:0:>.

[25] Eerikäinen 2005, 148. Eerikäinen viittaa lainauksessa William Gibsonin tunnettuun tieteiskirjaan Neuromancer (1984, suom. nimellä Neurovelho, 1991), jossa Gibson kuvaili kybertilaa tai kyberavaruutta kaikki aistit täyttävänä tietokoneen ja tietoverkon tuottamana hallusinaationa.

[26] Ikala 2006, erit. 33–38, 42–43; Tilastokeskus, Suomalaiset tieto- ja viestintätekniikan käyttäjinä <http://www.stat.fi/til/sutivi/tau.html>; Kansallinen tietoyhteiskuntastrategia 2007–2015, < http://www.tietoyhteiskuntaohjelma.fi/esittely/fi_FI/1142405427272/>.

[27] Peltoniemi 2006a.

[28] Center for Online Addiction – Internet Addiction Test, <http://www.netaddiction.com/resources/internet_addiction_test.htm>;

CounsellingResourse.com – Internet Addiction Test <http://counsellingresource.com/quizzes/internet-addiction/index.html>.

 

[29] Young 1998, erit. 108–109.

[30] Kyberseksillä Young viittaa teoksessaan kaikkiin verkossa olevaan seksuaaliseen materiaaliin (chatit, pornokuvat, reaaliaikaiset seksishowt, ladattavat videot, seksi-ilmoitukset, web cam -yhteydet jne.).

[31] Young 2001, erit. 35.

[32] Peltoniemi 2006a.

[33] Digitaalisesta kulttuurista rajaseutuna ks. Fornäs 1999.

[34] Young 2001, 39.

[35] Androidi on ihmisen näköinen ja ihmisen kaltaisesti käyttäytyvä kone tai robotti.

[36] Mäyrä 1996, 106–107.

[37] Ks. esim. Smith 1996.

[38] Ks. esim. Uotinen 2005, 36–42.

[39] SK 10.5.2006.

[40] Ks. myös Peltoniemi 2006b.
Johdanto * Nettiriippuvuus uutisissa * Internetin käyttö riippuvuutena * Kysymisen poliittisuus ja tarkoitushakuisuus * Lopuksi: mikä on sopiva kysymys? * Viitteet * Kommentit

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: