Konemusiikkifestivaaleilla 2000 metrin korkeudessa (sekä tarina omasta suhteestani Bomb the Bassin musiikkiin)

Kävimme lauantaina 16.7. Wetterleuchten-konemusiikkifestivaaleilla Innsbruckissa. Festivaalipaikka oli ainutlaatuinen, koska tapahtuma järjestetään vuosittain noin 2000 metrin korkeudessa merenpinnasta. Kaksipäiväisille festivaaleille Seegrube-tasanteelle matkataan Nordkette-ala-asemalta kabiinihissillä. Suuri osa festivaalivieraista majoittuu telttoihin festivaalipaikan läheisyyteen, mutta me lähdimme alas kaupunkiin kabiinihissin kulkiessa yön viimeisiä kertoja kolmen maissa. Seegruben vähät hotellihuoneet oli varattu festivaalin esiintyjille.

Festivaaliteltta oli pystytetty hissiaseman ja hotelliravintolan viereen

Teltan takana avautui karu vuorimaisema

Festivaalin hinta oli halpa, 25 euroa, mikä ei ole paljon enempää kuin edestakainen hissilippu Seegrubeen. Etukäteen jännitimme säätä, koska illalle oli luvattu sadetta – ja Innsbruckissa oli satanut muutenkin jatkuvasti lähiaikoina. Onneksi lauantaina satoi ainoastaan alkuillasta, ennen kovempien festivaalitohinoiden käynnistymistä. Sadekuurojen ajaksi festivaaliyleisö kantoi sohvat näköalapaikalta sisälle telttaan ja siirsi ne sateen tauottua takaisin ulos. Sateen aikana ja sen jälkeen upeita näköaloja täydensi tuplasateenkaari. Yöllä taivaalla paistoi vielä täysikuu, joten luonnonilmiöidenkin puolesta festivaali oli todella mahtava.

Festivaalin esiintyjäkaarti oli pitkälti itävaltalaista. Varsinaisten artistien välillä soittivat dj:t. Lauantai-ilta ja yö olivat varattu ripeämmälle menolle ja sunnuntai chillailulle. Sunnuntaina emme tosin enää festivaaleilla käyneet. Lauantaina kävimme seuraamassa erityisesti Disaster Radion, Ogris Debriksen ja tapahtuman pääesiintyjän Bomb the Bassin keikkoja.

Uusiseelantilainen Disaster Radio oli yhden miehen akti, joka tursusi sellaista megaluokan nörttienergiaa, etten vastaavaa ole missään nähnyt. Musiikki oli kasaripohjaista elektroa, jota vaikuttavampi oli artistista huokunut into ja omistautuminen. Se purkautui villinä lavaliikehdintänä, joka sai sellaisenkin yleisön liekkeihin, joka ei yleensä hyppelehdi tanssilattialla.

Disaster Radio

Itävaltalaisen Ogris Debriksen livesettiä voisi luonnehtia ehkä hard tai deep houseksi. Jokainen tanssittava nopean biitin biisi kesti sellaiset 10–15 minuuttia, ja keikka olikin varmasti keskiverron festariyleisön mielestä yksi mukaansatempaavimmista. Ogris Debriksen jälkeen festivaalin aikataulu olikin jo roimasti venynyt, ja Bomb the Bass pääsi aloittamaan melkein puolitoista tuntia jäljessä alkuperäisestä aikataulusta, ennen kahta yöllä. Se oli harmi, koska olin odottanut tuota keikkaa kaikkein eniten, ja jouduimme lähtemään lopulta vähän kesken pois, koska emme olleet varautuneet yöpymään vuorella.

Bomb the Bass, eli käytännössä britti Tim Simenon vaihtuvilla laulajilla vahvistettuna, on ollut yksi suurimmista artistisuosikeistani aina 1980-luvun lopulta lähtien. Bomb the Bass (tai tuttavallisemmin BTB) nousi laajaan tietoisuuteen orastaneen sample-, house- ja teknobuumin aallossa muun muassa kappaleilla Beat Dis (1987, Say a Little Prayer (cover I Say a Little Payer -kappaleesta, jonka olivat esittäneet mm. Dionne Warwick ja Aretha Franklin) ja Megablast, joka toimi taustamusiikkina myös Xenon Megablast 2 –tietokonepelissä. Innostuin alussa Bomb the Bassin Into the Dragon -levyn (1988) monipuolisuudesta sekä massiivisesta sample-vyörytyksestä ja vinyylivinguttelusta.

Seuraavat levyt olivat mahdollisesti jopa vaikuttavampia Unknow Territory -levyn (1991) kappale Winter in July oli ilmestyessään soundillisesti niin huikea, että karvat nousivat pystyyn kappaletta kuunnellessa, vaikka kotistereot tai kuulokkeeni eivät olleen mitään huippulaatua. Seuraava Clear-levy (1995) oli kenties Tim Simenonin tasaisin (ainakin siinä mielessä, että se liikkuu miksauksista kohti yhtenäisempiä biisejä), ja siltä löytyi monia sellaisia biisejä, joista pidin. Vierailevana solistina levyllä oli muun muassa Sinéad O’Connor.

1990-luvulla Tim Simenon ahkeroi myös muiden artistien tuottajana ja remiksaajana. Ihastuin erityisesti tuolloin hänen tekemiinsä versioihin Björkin kappaleesta Play Dead sekä Batman Forever -elokuvan Soundtrackille tehdystä cover-biisistä The Passenger (1995). Sen alkuperäinen esittäjä oli Iggy Pop, mutta nyt biisin lauloi INXS-yhtyeen Michael Hutchence. Tim Simenon tuntuikin tekevän yhteistyötä monen sellaisen artistin kanssa, joista pidin todella paljon.

1980-luvun lopun ja 1990-luvun suurin musiikillinen fanitukseni kohde oli Depeche Mode. Olin haltioissani, kun kuulin, että Depeche Mode oli valinnut Ultra-levynsä tuottajaksi Tim Simenonin. Keskustelin aktiivisesti 1990-luvun netin DM-fanisähköpostilistalla ja ylläpidin Depeche Mode -aiheisia nettisivuja. Kun soundivelho Alan Wilder oli jättänyt Depeche Moden, nettikeskusteluissakin oli spekuloitu runsaasti, oliko tilanne Depeche Moden loppu vai pystyisikö joku paikkaamaan Wilderin jättämän aukon. Simenon, itsekin DM-fani, tuntui hyvältä vaihtoehdolta, vaikka hänen musiikkinsa oli vähemmän synkkää ja rytmillisesti vaihtelevampaa kuin Depeche Moden. Joka tapauksessa Simenon oli hänkin sellainen soundiguru, jolla oli annettavaa DM:lle.

Simenonin tuottama Ultra-levy (1996) olikin Depeche Moden näköinen mutta myös Tim Simenonin näköinen. Se kuulosti ehkä vähän ”pienemmältä”, vähemmän jylhältä ja jopa leikkisämmältä kuin Depeche Moden aiemmat albumit, esimerkiksi Violator (1990) ja Songs of the Faith and Devotion (1993). Vaikka levy ei ollut ihan samanlainen menestys kuin Depeche Moden pari aiempaa albumia, siltä löytyi sellaisia hittejä kuten Barrel of a Gun ja It’s No Good, joissa kuulee kyllä Simenonin kädenjäljen. Muistaakseni näin tavallaan Simenonin myös livenä Depeche Moden Singles-kiertueen Helsingin-keikalla 1998, kun Simenon soitti dj-setin ennen varsinaisen DM-keikan alkua ja vieraili parin biisin aikana lavalla (en olisi muistanut yksityiskohtia, ellen olisi sattunut kirjoittamaan aikaan keikasta raporttia nettisivulleni :)).

Depeche Mode kävi ennen Ultra-levyä ja sen jälkeen läpi vaikeaa vaihetta, johon kuuluivat Wilderin lähtö, kiertueväsymys, riidat ja laulusolisti David Gahanin huumeongelmat. Ultra-levyn tekeminen kesti pitkään, ja viimeistään yhteistyö Depeche Moden kanssa vei mehut ilmeisesti myös Tim Simenonista pitkäksi aikaa. Tilttiin mennyt heppu lopetti omien levyjen teon ja muutti Amsterdamiin pyörittämään omaa levymerkkiään. Uusia Bomb the Bass -levyjä saatiin odottaa todella pitkään.

En muista, mistä sain tiedon, että Bomb the Bass oli aktivoitunut uudestaan. Luultavasti vain selailin yleisestä kiinnostuksesta pari vuotta sitten Tim Simenonia käsitteleviä nettisivuja ja Wikipedia-artikkelia ja huomasin, että hän oli julkaissut uuden levyn, nimeltään Future Chaos (2008). Sitä ei löytynyt niistä muutamasta levykaupasta, joissa kävin, joten tilasin levyn Amazonilta. Levy kuulosti erilaiselta, suorabiittisemmältä, mutta soudit olivat edelleen kohdallaan. Pidin erityisesti jostain syystä Black River -kappaleesta, vaikka koko levy oli kauttaaltaan hyvä. Ostin sittemmin myös toisen Bomb the Bassin uutuuslevyn, Back to Lightin, kun se ilmestyi 2010. Pidin myös siitä, vaikka aivan samanlaisia haltioitumisen kokemuksia levyt eivät saaneetkaan aikaan kuin Bomb the Bassin ensimmäiset levyt herkässä nuoruudessani.

Näin aivan sattumalta Nordkette-kabiinihissiä käsittelevästä esitteestä Innsbruckin turistitoimistossa, että vuorella järjestetään konemusiikkifestivaalit. Ja kun huomasin myöhemmin Internet-sivuilta, että Bomb the Bass olisi esiintyjien joukossa, kiinnostus festivaalia kohtaan kasvoi entisestään. Sinne oli päästävä, vaikka se tarkoittaisi ylhäällä kylmässä värjöttelemistä keskellä yötä mahdollisesti huonossa säässä. Päätös oli oikea, sillä festivaali oli kaiken kaikkiaan hieno ja upeassa paikassa. Ehdottomasti haluan festivaaleille uudestaan, jos satun olemaan kaupungissa festivaalin aikaan.

Kuva festivaaliteltasta alkuillasta, kuvassa oikella Tim Simenon reppu selässä

Festivaali-iltana ihmisten vasta kerääntyessä paikalle olisi ollut hyvä mahdollisuus puhuttaa Tim Simenonia ja hänen mukanaan kiertävää Paul Conboyta. He kiersivät keskellä festivaaliyleisöä ilman, että juuri kukaan tunnisti heitä – tai ainakaan osoittanut tunnistamista avoimesti. Minäkään en olisi välttämättä tunnistanut reppuselkäistä Simenonia, elleivät he olisi Conboyn kanssa tehneet soundchekiä juuri silloin kuin olimme saapuneet paikalle. Sen verran minua kuitenkin ujostutti, että en uskaltanut mennä juttelemaan Simenonin kanssa saati pyytämään, että hän olisi voinut poseerata minun kanssani samassa kuvassa.

Bomb the Bassin keikkasetti sisälsi pitkälti kahden viimeisen levyn kappaleita, joissa useissa Paul Conboy on toiminut vokalistina. Laulamisen ohella Conboy hääri Simenonin kanssa pöydän takana säätäen soittoinstrumentteja. Ne kappaleet, joita Conboy ei ollut laulanut levyllä, esitettiin niin, että varsinainen laulaja näkyi keikkavisualisoinneissa. Konsertin taustalle projisoitu videokuvavirta oli hienoa ja monipuolista katseltavaa. Simenon vaikutti keikasta innostuneelta ja hän hyräili kappaleiden mukana. Kappaleiden keikkaversiot kuulostivat enemmän remikseiltä kuin alkuperäisiltä. Osa yleisöstä saattoi olla jo myöhäisen keikan aikana vähän väsähtänyttä, eikä edellisiä esiintyjiä hitaampi biitti ollut omiaan saamaan yleisöä samalla lailla liikkeelle, yleisöä, josta valtaosa oli ollut korkeintaan vaippaiässä Simenonin aloitellessa konemusiikkiuraansa.

Bomb the Bass: Tim Simenon ja Paul Conboy

Mukana setissä oli yksi kappale, jota en tunnistanut. Vanhemmasta tuotannosta mukana oli ainoastaan Bug Powder Dust, joka oli rakennettu aivan uuteen uskoon. Saattoi setissä olla muitakin vanhempia, mutta kun jouduimme lähtemään kesken pois… Mutta ehkäpä joku toinen kerta kuulen myös sen Winter in Julyn livenä.

Advertisement

Kännykkäkarkkeja

Juhannuksena Wienissä järjestettiin katufestivaali, jonka kuluessa eri teknobileiden ja festivaalien järjestäjät mainostivat itseään bilettämällä rekka-autojen lavalla kaupungin keskustaa kiertäen. Juhliva yleisö seurasi suosikkiautojaan, ja yleisöä seurasivat myös mainostajat. Tällaisia makeita mainoslahjoja jakoi mobiilioperaattori T-Mobile:

Vaaroja hautausmaalla

Wienin keskushautausmaa on mielenkiintoinen – jopa karmivakin paikka. Sieltä voi bongata kuuluisia mullanalaisia säveltäjiä ja myös kasaripoppari Falcon (jonka hautaa emme valitettavasti vielä löytäneet), sodan pommituksessa tuhoutuneita hautakiviä sekä lasten hautausmaan, jossa haudat on koristeltu leikkikaluilla ja tuuliviireillä.

Hautausmaalla vaanivat kuitenkin vaarat. Kyseessä ei ole mahdollinen yöaikaan näyttäytyvä zombi tai vampyyri vaan koiperhonen, jonka karvat voivat aiheuttaa allergisen reaktion. Vai mitä tuo kyltti oikein tarkoittaa?

Viininmaistelua elokuvateatterissa

Olemme Wienissä käyneet toistaiseksi katsomassa kolme elokuvaa, Kolmas mies -klassikon, uuden Star Trekin ja Slumdog Millionairen. Kaikki filmit ovat olleet omalla tavallaan erinomaisia, mutta miellyttävä elokuvakokemus on rakentunut myös muista tekijöistä. Nuo filmit olemme käyneet katsomassa eri teattereissa, joista kaikki ovat olleet pieniä ja nuhjuisia, mutta henkineet todellista elokuvainnostusta. Kaikissa teattereissa on ollut myös miellyttävä kahvila, jossa olisi voinut viettää aikaa vähän pidempäänkin.

Toistaiseksi ehkä kaikkein kivoin teatteri on ollut Votivkirchen lähellä sijaitseva VotivKino, joka on myös hauskalla tavalla paketoinut elokuvaelämyksiä ruuan ja juoman kanssa. Votiv Kinosta löytyvät toki Suomestakin tutut vauva-kinokonseptit, mutta siellä järjestetään niin ikään sunnuntaisin elokuva-aamiaisia, jolloin voi ostaa aamiaisen ja filmin yhteislipun. Aamiaistarjoilu alkaa kymmenen jälleen, mistä kylläinen filmiväki siirtyy seuraavaan elokuvanäytöstä. Toisenlaista nautintoa tarjoavat puolestaan viininmaistelun ja elokuvan yhdistelmät, joissa filmiä voidellaan usean paikallisen viinitilan vaihtelevilla tuotteilla. Tällaisia mahdollisuuksia tulee ikävä, kun palaa Suomeen popkorneja tulvivien multipleks-teattereiden ja Hollywood-räiskintöjen pariin.

Raum on ain Raum

Toisin kuin kuvasta voisi hätäisesti päätellä, en ole Raumalla vaan Grazissa työhuoneessa numero 1. Muualle suuntautuneet konferenssi- ja opetuskiertueen jälkeen olen palannut työpisteelle, jossa yritän muun muassa supistaa 45 000 merkin mittaisesta artikkelistani 30 000 merkin version (vaatii aikamoista lobotomiaa – minulle tai tekstille). Samalla vastailen sähköposteihin, hyväksyn laskuja ja matkasuunnitelmia Rondolla ja Travelilla sekä kirjoittelen joitain tarvittavia sivuja tutkimussuunnitelmiin. Tavallista akateemista puurtamista siis on tiedossa.

Tutkimuskirjallisuudesta olen saanut osittain luettua kiinnostavan Residual Media -artikkelikokoelman, joka antaa mukavasti lähtökohtia tietotekniikan kulttuuriperintöprosessin tutkimukseen. Kirjassa käsitellään muun muassa Internetin roolia muistikoneena, tietokoneiden muuttumista jätteiksi ja mielenkiintoisella tavalla myös museomedioiden ja muutamien unohtuneiden mediateknologioiden (kuten takistoskoopin) historiaa. Elähdyttäviä olivat myös kirjoitukset vinyylilevykulttuurin muotoutumisesta ja uudelleenmuokkautumisesta.

Mini-jätskiauto

Siinä missä kuohuviinipullot ovat täällä jättimäisiä, niin jätskiautot kuuluvat höyhensarjaan. Ohessa otos parin viikon takaa Wienin keskustan liepeiltä.

Takatukka, syntikka ja sulku

Lauantaina matkasimme ”nostalgiajunalla” (=vanhat, normaaliliikenteestä poistetut vaunut, joita ajelutetaan silloin tällöin turistien iloksi) aprikooseistaan tunnetulle Wachaun alueelle. Olimme saaneet vinkin, että Tonavaa ei kannata risteillä Wienistä Bratislavaan tai Budapestiin vaan mieluummin yläjuoksun suunnalla – ainakin jos haluaa nauttia komeammista maisemista.

Hyppäsimme junasta Melkissä, jonka maisemaa hallitsee kukkulalla sijaitseva giganttinen luostari. Luostari on tunnettu myös Umberto Econ kirjasta Ruusun nimi, tosin nykyinen luostari on rakennettu aiemmin palaneen sijoille, eikä luostarin näyttävästä kirjastosta saa aivan samanlaisia fiiliksiä kuin sen keskiaikaisesta edeltäjästä. Ruusun nimen tappavia ja kadonneiksi luultuja antiikin käsikirjoituksiakaan ei luostarikirjastossa näkynyt – tai ne oli tietenkin suljettu salaovien taakse.

Luostari oli kaiken kaikkiaan vaikuttava, ja pari munkkiakin siellä vilahti päivähartauden aikana turistiryhmien puristuksessa. Luostarin puistoon oli toteutettu hienoja äänitaideteoksia (mm. ”puhuvia ja laulavia kiviä”), ja interaktiivista museomediaa oli hyödynnetty mukavalla tavalla sisällä näyttelytiloissa.

Luostarikäynnin jälkeen suuntasimme useita tunteja kestäneelle jokiristeilylle, joka päättyi Wieniin. Henkilökunta tarjoili viiniä, olutta ja tietenkin schnitseleitä perunasalaatilla. Risteilyaluksen kansimies näytti kuin suoraan saksalaisesta poliisisarjasta reväistyltä lainehtivine takatukkineen ja muhkeinen viiksineen. Yhden miehen vitsaileva syntikkabändi (ei takatukkaa eikä viiksiä tosin) vei puolestaan ruotsinlaivaviihteen äärimmilleen. Shown kliimaksina toimivat Wienin iltavalojen loimussa soitetut Keisarin ja Tonava kaunoinen -valssit.

Joka tapauksesta maisemat Melkistä eteenpäin olivat klassisen upeat: mutkittelevia joenmutkia, luostareita, linnoja, kukkuloita, kyliä ja kaupunkeja, viini- ja aprikoosipuutarhoja. Näimme myös Willendorfin Venuksen kotiseudut sekä Richard Leijonanmielen vankipaikan rauniot – ja Dürnsteinin kirkon karamellis-fallisen rokokootornin. Kremsin jälkeen maisema muuttui, ja tasaisen ja teollisen maiseman kohokohtia olivat lähinnä kaksi patosulkua, joiden läpi meneminen toi uuden teknisen aspektin matkantekoon. Luultavasti saamamme vinkki piti siis paikkansa. Niin houkuttelevalta kuin Wien-Budapest-risteily kuulostaakin, enemmän nähtävää on kauempana yläjuoksun suunnassa Wachaun alueella tai vielä lähempänä Saksan rajaa.

Illalliskutsut maailmanpyörässä

Niin, moinen on mahdollista Wienin Praterin huvipuiston 1800-luvun lopussa rakennetussa maailmanpyörässä. Härvelissä on umpivaunuja, joista joihinkin on laitettu ruokapöytiä. Vaunuja saa vuokrata yksityistilaisuuksia varten. Me tosin olimme maailmanpyörässä vapunpäivänä ihan tuikitavallisella kierroksella, mutta maailmanpyöräillallinen pimeän aikaa voisi olla kyllä hieno kokemus.

Jugend-uimahalleja

Liikuntaa on tullut harrastettua täällä Itävallassa turhan vähän, mutta olen yrittänyt käydä Wienissä uimassa (linkki Wienin uimaloihin). Ensin kävin muutaman kerran Amalienbad-uimalassa, jota kehuttiin matkaoppaassa. Halli olikin hieno, 1900-luvun alussa rakennettu Jugend-uimala, jonka ilmeisesti 1980-luvulla tapahtuneessa remontissa oli kohtalaisen hyvin onnistuttu säilyttämään paikan tunnelma. Amalienbad meni kuitenkin kiinni jo huhtikuun alkupuolella, jonka jälkeen pidin pari viikkoa uimataukoa.

Viime viikonloppuna ajoimme sattumalta raitiovaunulla Jörgerbadin ohi, ja sekin rakennus vaikutti ulkoa viihtyisältä. Halli osoittautuikin suunnilleen Amalienbadin ikäiseksi ja tyyliseksi: allasosastoa kiertävät parvet, joilta löytyvät puhuhuonetilat ja erilaisia palveluita. Jörgerbadin viimeisimmästä remontista ei liene kovin kauan aikaa, ja se olikin paremmassa kunnossa kuin Amalienbad. Se ei kuitenkaan ollut sisältä yhtä vanhahtavan viihtyisä.

Yhteistä molemmille uimahalleille on se, että erilaisia allasvalvojia tuntuu riittävän paljon, vesi on lämpimämpää kuin Suomen uimahalleista, aulakahvilasta saa viiniä ja olutta ja lippukassa ja kaapinavaimien antopiste ovat erillisiä. Uimaetiketti myös eroaa suomalaisesta. Altaassa uidaan sikin sokin, eikä esim. kierretä allasta tai ratoja vastapäivään. Näissä halleissa ei ole omia ratoja kuntouimareille.

Saunassa en ole vielä käynyt, sillä saunoihin on oma, kallis maksunsa. Niissä on myös joskus perhevuoroja, joka tarkoittaa sitä, että yksinäiset miehet tai miesryhmät eivät saa mennä saunomaan ilman naisseuraa ja/tai lapsia. Naku-uintiakin Jörgerbadissa näyttäisi olevan lauantaisin, mutta nakutunnit päättyvät nyt huhtikuun lopussa, joten ne jäävät kokeilematta.

Arkea IAS-STS-yksikössä

Olen taas viettämässä työviikkoa Grazissa tieteen ja teknologian yhteiskunnallisen tutkimuksen yksikössä (IAS-STS). Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, yksikkö ei ole osa Grazin yliopistoa tai teknillistä yliopistoa – vaikka tekee yhteistyötä molempien kanssa (mm. niiden opiskelijoita osallistuu yksikön seminaareihin). Hallinnollisesti yksikkö kuuluu Klagenfurtin yliopistoon, vaikka onkin varsin itsenäinen. Toisaalta, tämä ei omiin yliopistokeskuskuvioihin verrattuna kuulosta yhtään kummalliselta 🙂

Muutamat ensimmäiset viikon täällä ovat sujuneet varsin rauhallisesti omiin artikkeliprojekteihini keskittyen. Työtilassa, jossa majailen, on muutamia muita tutkijoita, jotka niin ikään keskittyvät omiin juttuihinsa. Ne liittyvät muun muassa energiapolitiikkaan sekä geenimuunneltuun ruokaan. Viime viikolla yksi tutkija esittelikin tutkijaseminaarissa mielenkiintoista väitöskirjatyötään, joka liittyy paikallisen tason mahdollisuuksiin rajoittaa  geenimuunneltujen kasvien tai eläimien tuotantoa Yhdysvalloissa ja EU:ssa.

IAS-STS-yksikössä on muutamia tutkimusryhmiä, jotka keskittyvät muun muassa nimenomaan geeniteknologiaan ja ympäristöön, tieteen ja teknologian sukupuolisuuden tutkimukseen, energiateknologioiden yhteiskunnallisiin merkityksiin sekä informaatio- ja kommunikaatioteknologioihin. Oma ensisijainen artikkeliprojektini täällä linkittyy nimenomaan tietotekniikan sekä sukupuolisuuden tutkimukseen. Teen englanninkielistä versioita ”Tietokone rakkauden työkaluna” -teemasta, jota olen käsitellyt aiemminkin. Sen ohella pyrin edistämään myös Internetin kulttuuriseen omaksumiseen ja retropelaamiseen liittyviä tutkimusaiheitani.

Rakkaus-teemaa esittelen täällä julkisesti ensimmäisen kerran kansainvälisessä seminaarissa parin viikon kuluttua. Seminaariin on tulossa noin 50 osallistujaa eri puolilta maailmaa. Yritän kerätä täältä vielä lisää sopivaa kuva-aineistoa esitelmää varten, vaikka teksti alkaakin olla jo kasassa.