Kännykkäkarkkeja

Juhannuksena Wienissä järjestettiin katufestivaali, jonka kuluessa eri teknobileiden ja festivaalien järjestäjät mainostivat itseään bilettämällä rekka-autojen lavalla kaupungin keskustaa kiertäen. Juhliva yleisö seurasi suosikkiautojaan, ja yleisöä seurasivat myös mainostajat. Tällaisia makeita mainoslahjoja jakoi mobiilioperaattori T-Mobile:

Advertisement

Miljoona netistä?

Luin äskettäin Jonathan Maitlandin kirjan How to make your Million from the Internet – And what to do if you don’t vuodelta 2001 (pokkaripainos 2002). Tv-juontaja Maitland otti kiinnelainan taloonsa ja sijoitti saamansa 50 000 puntaa osakkeisiin. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu teos kertoo Maitlandin sijoituskokeiluista keskellä netin sijoituskuumetta ja IT-kuplan puhkeamista.

Kun parhaillaan viimeistelemme syksyllä ilmestyvää Internetin kulttuurihistoria -tietokirjaamme, Maitlandin teos toimi minulle mainiona aikalaislähteenä nettihypen kuumenemisesta vuosituhannen vaihteessa. Tuota päiväkirjan ja sijoitusoppaan sekoitusta oli mukana lukea nyt muutama vuosi myöhemminkin. Kirjan viehätys ei ehkä niinkään ole riskisijoitusjännitysnäytelmän seuraamisessa vaan myös siinä, että kirjassa käsitellään myös ihmissuhteita, Maitlandin kavereita sekä (mahdollisen) rakkaussuhteen kehittymistä. Ilman tätä puolta kirja olisi varmasti saanut vain murto-osan lukijoistaan.

Depeche Mode valloitti märässä Bratislavassa

Bussipysäkeilläkin mainostettiin keikkaa. Kuva otettu bussin sisältä ennen ovien sulkeutumista Bratislavan rautatieaseman edessä

Brittiläinen syntsapop-klassikko Depeche Mode konsertoi eilen Bratislavassa osana Tour of the Universe -kiertuettaan, ja suuntasimme Wienistä naapurimaahan konserttikäynnille. Yhtye esiintyy Itävallassa vasta loppuvuodesta, jolloin olemme jo takaisin Suomessa. Olin ollut DM:n keikoilla useita kertoja aiemmin Suomessa Helsinki Areenalla, mutta odotin innolla ensimmäistä stadionkeikkaani. Paikan päällä tosin paljastui, että Bratislavan jalkapalloon ja yleisurheiluun tarkoitettu Inter-”stadion” ei tosin muistuttanut Helsingin olympiastadionia vaan pikemminkin Porin Isomäen yleisurheilu- ja jalkapallostadionia (lempinimeltään Ikuisen Tuulen Stadion) tai Turun Kupittaan jalkapallostadionia – ennen remonttia.

Vaikka netistä ei meinannut löytyä selkeitä ohjeita stadionille pääsemiseksi julkisilla kulkuvälineillä, pääsimme melko helposti paikalle Bratislavan rautatieasemalta bussilla. Saimme onneksi apua slovenialaiselta ystävältäni, joka lähes kielitaitoisena pystyi kaivamaan netistä meille tarvittavan kulkutiedot bussiaikatauluineen ja satelliittikuvineen. Satelliittikuvasta hän päätteli stadionin todennäköisen sisäänkäynnin suunnan.

Nokia näkyi vahvasti stadionilla ja sen ulkopuolella, josta tämä kuva

Paikalla ei näyttänyt olevan narikkaa, ja järjestysmies dumppasi tylysti mukana olleet vesipullomme, eväämme (hapankorppuherkut, nyyh!) ja sateenvarjomme portin sivuun. Ne olivat kiellettyjä. Tavaroiden ”säilytyspaikka” ei antanut paljon toivoa jälleennäkemisestä, ja kun tulimme konsertin jälkeen samaan paikaan, sateenvarjoa ei enää tietenkään ollut enää missään. Otimme ensi hätään maasta mukaan jonkun muun rikkinäisen sateenvarjon.

Sadevarusteet olivat konsertissa todella tarpeen, sillä ilma muistutti todella Suomen kesäfestareiden tavallisia ilmasto-olosuhteita. Valitettavasti Pori Jazz -varustuksemme kumisaappaineen, sadepukuineen ja sadelakkeineen olivat koto-Suomessa, joten olimme nyt vähän puutteellisin kamoin liikkeellä.

Konsertin aikana sade taukosi välillä mutta yltyi taas loppua kohden melkoisesti. Siinä vaiheessa yhteen pakkautuneen väkijoukon suoja ei enää riittänyt, ja lopputulos oli lähes likomärkä. Onneksi stadionin maa oli pääosin peitetty suojapeitteellä, joten touhu ei mennyt festarimutapainiksi. Tuntui siltä, että konserttiyleisö alkoi lopussa väsähtää rankkaan sateeseen, mutta pääosin tunnelma oli mahtava – varsinkin alhaalla lähellä lavaa, jossa seisoimme. Kaarrekatsomo täyttyi sekin, mutta siellä näytti olevan valjumpi meininki. Ei alhaalla tällainen pikkuihminen paljon mitään nähnyt, eivätkä sounditkaan olleet täydelliset mutta innostuneessa, käsiä heiluttavassa ja laulavassa tungoksessa oli mainiota osallistua moiseen joukkoinnostukseen.

Jotain saattoi nähdä lavan ja videotaulujen lisäksi myös ihmisten kännyköiden ja digikameroiden ruuduilta. Ei ihme, että kiertueen yksi pääsponsori on Nokia. Niin tärkeässä osassa digilaitteet ovat tällaisissa konserttitapahtumissa: Ihmiset (minä mukaan lukien) soittelevat toisille ”Arvaas missä olen ?” -puheluja, yrittävät paikallistaa kavereitaan paikalta soittojen ja tekstareiden avulla sekä ennen kaikkea tallentavat pätkiä esityksestä, itsestään ja muusta yleisöstä kuvaamalla ja videoimalla. Ilmeisesti jotkut olivat lähettäneet lyhyitä viestejä muun muassa biisilistoista jo konsertin aikana Depeche Mode -keskustelupalstoille Internetiin.

Kuinka monta kameraa ja kännykkäkameraa löydät kuvasta?

Olin etukäteen siinä käsityksessä, että itäeurooppalaiset DM-fanit ovat fanaattisempia kuin muualla. Vaikea sanoa, mutta yleisön yleisilme oli ehkä rokimpi kuin vaikkapa Suomessa, yhtä keski-ikäinen jo tätä nykyä tosin. Kaapinkokoiset slovakialaiset rokkikarpaasitkin kuitenkin tuntuivat tarpeen tullen herkistyvän hiljaa kuuntelemaan keikan balladijaksoja (Martin Goren putkeen laulamat Little Soul ja Home), jonka jälkeen taas huudettiin ja hyppelehdittiin reippaampien biisien tahdissa. Eniten innostusta tuntuivat herättävän vanhat klassikkobiisit (A Question Of Time, Fly On The Windscreen, Never Let Me Down Again). Lähes kaikki muutkin saivat hyvän vastaanoton, vaikka pari uusimman levyn (Sounds of the Universe 2009) heikointa livekipaletta (erityisesti Come Back) ohitettiin aika kevyesti. Itsekin huokaisin helpotuksesta, silloin kun tiesin että uusimman levyn pakolliset kappaleet olivat ohi (olin katsonut aiempien keikkojen biisilistan etukäteen netistä).

Depeche Mode on juuri saapunut lavalle

Keikka oli yksi parhaista, joilla olen ollut, vaikkeivät esitetyt kappaleet tai niiden sovitukset tuottaneetkaan suurempia yllätyksiä edellisten kiertueiden keikkoihin verrattuna. Vanhoja biisejä ei tosin esitetä alkuperäisessä asussaan, vaan ne ovat saaneet kaikki tuoreen vivahteensa. Biisejä esitettiin tasaisesti monilta levyiltä, mutta kaikkein varhaisimmat oli jätetty pois. Yhtään kappaletta Depeche Mode ei soittanut Exciter-levyltäkään (2001) – mikä nyt ei ole kovin suuri ihme, koska se on ehkä yhtyeen surkein pitkäsoitto. Myös edellinen levy, Playing the Angel (2005), oli jo unohdettu yhtä biisiä lukuun ottamatta (Precious) – ehkä vähän turhaan, vaikka varmasti fanit olivat tulleet kokemaan nimenomaan vanhoja klassikoita, joita välillä sairastellut laulaja David Gahan tulkitsi tuttuun tyyliin lanteet seksikkäästi keinuen. Ja täytyy mainita – että tällä kerralla DM:n toinen keskeinen voimahahmo, Martin Gore ei ollut pukeutunut ihan yhtä mauttomasti kuin kiertueilla monesti. Bändin kolmas varsinainen jäsen, paksusankaisten lasien taakse verhoutunut Andrew Fletcher oli oma eleetön itsensä. Tällä kerralla en huomannut hänen tavaramerkkiään Fletch-käsiläpytyksiä, mikä johtui ehkä vain huonosta näkyvyydestä lavalle. Muut kiertuemuusikot esiintyivät varmasti, ja Anton Corbijnin lavagrafiikka oli ehkä vielä hienompaa kuin muutamalla edellisellä kiertueella.

Illan pimetessä myös sade yltyi

Kahden lämppärin (mainitse) jälkeen esiintynyt Depeche Mode aloitti keikkansa noin kello 20 ja lopetti 22.30. Sen jälkeen valuimme ulos stadionilta yhden katsomoaidankin sankarillisesti ylittäen bussijonoon. Bussijonosta siirryimme hikisen ja märän bussin kautta rautatieaseman vessajonoon ja lippujonoon, jonka jälkeen seisoimme matkan maasta toiseen, Bratislavasta Wieniin, muiden keikkakävijöiden kanssa minipituisessa lähijunassa. Taksimatkan – läpi sateisen ja hiljaisen kaupungin – jälkeen olimme kotona kahdeksannessa kaupunginosassa puoli kahden aikaan yöllä uitettuina mutta onnellisina.

Bratislavan Inter-stadion tyhjenemässä konsertin jälkeen

Knausin kirjoitusautomaatti

Wienin tekniikan museossa (Technischen Museum Wien) oli juhannuksena 100 museotuntia -tapahtuma, jonka aikana museo oli auki yötä päivää ilmaiseksi. Museokävijöille tarjottiin perusnäyttelyn lisäksi myös luentoja, klassikkoelokuvia Chaplinin Nykyajasta ja Langin Metropoliksesta Bladerunneriin sekä teknisiä esityksiä. Sadan tunnin aukiolo huipensi museon satavuotisjuhlat.

Museossa esiteltiin muun muassa jonkinlaista kauko-ohjattavaa ilmassa liikkuvaa medusaa.

Museorakennus, jonka peruskiven muurasi keisari Frans Josef 20. kesäkuuta 1909, sijaitsee lähellä Schönbrunnin palatsia ja puistoa. Museossa on näyttelytilaa kaikkiaan 22 000 neliömetriä, jotka on jaettu muun muassa liikennettä, mediateknologiaa, energiaa, massatuotantoa, raskasta teollisuutta sekä musiikki-instrumentteja käsitteleviin osastoihin. Siinä missä aiemmin vierailemani Bratislavan tekniikan museo oli perinteisen öljyinen, valtavien koneiden vaikuttavuuteen perustuva tekniikan museo, Wienin museo muistutti vahvemmin tiedekeskusta, jossa on satsattu visualisointiin sekä kokeiltavuuteen. Hauska yksityiskohta olivat toisen kerroksen muovilieriöt, joiden sisällä saattoi tutustua sähkön ja robotiikan populaarimarkkinointiin. Monista muista pääkaupunkien tekniikan museoista Wienin erottavat mielestäni nimenomaan laadukkaat musiikki-instrumenttien ja massatuotannon osastot. Muut osastot ovat hyvin samankaltaisia kuin muuallakin.

Jos Wienin luonnonhistorialliseen museoon piti mennä katsomaan Willendorfin Venusta, niin myös tekniikan museosta löytyi omakohtainen kulttiesine. Hieman vaikealta paikalta, ylimmän kerroksen porrastasanteelta löytyi etsimäni laite, Friedrich von Knaussin (1724-1789) vuonna 1760 suunnittelema kirjoitusautomaatti. Se pystyi kirjoittamaan lyhyitä kaunokirjoitustekstejä mustekynää aina välillä uudelleen kastaen metalliselle lieriölle tallennettujen ohjeiden mukaan. Tässäkin laitteessa taidokkaan mekaniikan ohella olennaista oli koristeellinen ja mahtava esille tuonti kirjoittavine jumalattarineen ja kultauksineen. Hovimekaanikko Knaus suunnitteli myös muita automaatteja, kuten puhekoneita, mutta niitä ei ole laajemmin säilynyt.

Tutustuin Knausiin ja hänen automaattiinsa lukiessani vastikään Robert Löhrin Der Schachautomat (2005) -kirjan englanninkielistä käännöstä. Teos kuvaa fiktiivisesti paroni Wolfgang von Kempelenin (1734-1804) kuuluisan 1770 Wienissä esitellyn shakinpeluukoneen varhaisvaiheita. Vaikka teos perustuukin tositapahtumiin, osa kirjassa kuvatuista henkilöistä ja tapahtumista on keksittyjä. Hovimekaanikko von Knaus esiintyy myös kirjassa automaatteineen sivuhenkilönä.

Sittemmin ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja esitelty von Kempelenin shakkiautomaatti tuhoutui shakkilautaa lukuun ottamatta tulipalossa Philadelphiassa 1854. Siitä on rakennettu myöhemmin kopioita, ja Wienin tekniikan museossa voi tutustua shakkikoneen kolmiulotteiseen multimediaesitykseen, jossa näytetään myös, miten automaatin sisään oli piilotettu shakkia todellisuudessa pelaava ihminen. Kone – niin mestarillinen ja kiehtova kuin se olikin – perustui siis huiputukseen. Knausin kirjoitusautomaatti sen sijaan on ehta, pelkästään mekaniikkaan, pohjaava koje.

Vaaroja hautausmaalla

Wienin keskushautausmaa on mielenkiintoinen – jopa karmivakin paikka. Sieltä voi bongata kuuluisia mullanalaisia säveltäjiä ja myös kasaripoppari Falcon (jonka hautaa emme valitettavasti vielä löytäneet), sodan pommituksessa tuhoutuneita hautakiviä sekä lasten hautausmaan, jossa haudat on koristeltu leikkikaluilla ja tuuliviireillä.

Hautausmaalla vaanivat kuitenkin vaarat. Kyseessä ei ole mahdollinen yöaikaan näyttäytyvä zombi tai vampyyri vaan koiperhonen, jonka karvat voivat aiheuttaa allergisen reaktion. Vai mitä tuo kyltti oikein tarkoittaa?

Uimala näköalalla

Vaikka Wienissä ei ole merta (Välimeren äärelle pääsee kyllä bussilla tai junalla kätevästi), eikä Tonavassa tohdi uida, uimahallit ja maauimalat korvaavat puutetta. Vajaan 18 euron kuukausikortilla voi mukavasti viettää aikaa kaupungin kaikissa uimaloissa, joita on todellakin on joka lähtöön. Nyt kesän tultua olemme tutustuneet uimahallien lisäksi joihinkin ulkoallasalueisiin. Yksi mieleenpainuvimmista on Krapfenwaldbad, joka sijaitsee viinitarhojen keskellä kukkulalla Grinzingin kaupunginosan yläpuolella. Lähes suoraan uima-altaasta avautuvat komeat näkymät alas kaupunkiin, ja uimalan jugend-tyylinen sisäänkäyntirakennus on mahtavuudessaan vaikuttava. Tietenkään näistä näkymistä ei voi nauttia yksin, mutta väenpaljoudesta huolimatta sekaan kyllä mahtuu.

Aistit ja aistittomuus

Itävallasta ja Itävallassa olen sukkuloinut monilla kulkuneuvoilla, busseilla, ratikoilla, junilla, metroilla ja lentokoneella. Viimeksi lentokoneessa kököttäessäni pohdin, miksi lentomatkailu on nopeudestaan huolimatta niin kurjaa. Yksi selitys on, että reittikoneella lentely salpaa kaikki aistit. Varsinkin keskikäytävän vieressä istuessa ei näe ulos, eikä lentokoneen hämärässä valaistuksessa havaitse kunnolla mitään sisälläkään tapahtuvaa. Paineenvaihtelut ja lentomelu tukkivat puolestaan korvat, ja kylmä ilmapuhallus vahingoittaa hajuaistia – mikä tuntuu vievän myös makuaistin. Ruoka ja juoma muuttuvat hajuttomiksi, mauttomiksi ja vastenmielisiksi. Monen tunnin istuminen ahtaassa tilassa puuduttaa vartalon, minkä jälkeen tuntoaistimuksia ei ole, tai ne esiintyvät väärissä paikoissa vääränlaisina särkyinä. Vaikka matkailu muillakin laitteilla voi olla ikävää, niissä ei joudu kokemaan samanlaista kokonaisvaltaista aistihuppua.

Chicago O'Hare, toukokuu 2009

Tietynlainen antiteesi lentomatkailun aistipuudutukselle tulee puolestaan vaikka silloin, kun makaa paikallaan varjon alla lämpimällä uimarannalla. Merimaisema rauhoittaa kokonaisvaltaisuudellaan, ja värit ovat kirkkaita. Välillä voi keskeyttää kirjan selailun ja tarkkailla toisten ihmisten puuhailuja ympärillä hyviä eväitä, ruokia ja juomia nauttien. Rentoutuneessa tilassa aurinkorasvan tuoksu toimii samankaltaisena sensuellina lomakokemusten herättäjänä ja muistuttajana kuin lehmuksenkukkatee tai madeleineleivos Marcel Proustille. Rantaelämä luo myös miellyttävän äänimaiseman – ellei ole majoittunut lähelle aktiivista teinijoukkoa tai vesiskoottereilla kisailevia sporttiveikkoja.

Opatija, Kroatia, kesäkuu 2009

Viininmaistelua elokuvateatterissa

Olemme Wienissä käyneet toistaiseksi katsomassa kolme elokuvaa, Kolmas mies -klassikon, uuden Star Trekin ja Slumdog Millionairen. Kaikki filmit ovat olleet omalla tavallaan erinomaisia, mutta miellyttävä elokuvakokemus on rakentunut myös muista tekijöistä. Nuo filmit olemme käyneet katsomassa eri teattereissa, joista kaikki ovat olleet pieniä ja nuhjuisia, mutta henkineet todellista elokuvainnostusta. Kaikissa teattereissa on ollut myös miellyttävä kahvila, jossa olisi voinut viettää aikaa vähän pidempäänkin.

Toistaiseksi ehkä kaikkein kivoin teatteri on ollut Votivkirchen lähellä sijaitseva VotivKino, joka on myös hauskalla tavalla paketoinut elokuvaelämyksiä ruuan ja juoman kanssa. Votiv Kinosta löytyvät toki Suomestakin tutut vauva-kinokonseptit, mutta siellä järjestetään niin ikään sunnuntaisin elokuva-aamiaisia, jolloin voi ostaa aamiaisen ja filmin yhteislipun. Aamiaistarjoilu alkaa kymmenen jälleen, mistä kylläinen filmiväki siirtyy seuraavaan elokuvanäytöstä. Toisenlaista nautintoa tarjoavat puolestaan viininmaistelun ja elokuvan yhdistelmät, joissa filmiä voidellaan usean paikallisen viinitilan vaihtelevilla tuotteilla. Tällaisia mahdollisuuksia tulee ikävä, kun palaa Suomeen popkorneja tulvivien multipleks-teattereiden ja Hollywood-räiskintöjen pariin.

Raum on ain Raum

Toisin kuin kuvasta voisi hätäisesti päätellä, en ole Raumalla vaan Grazissa työhuoneessa numero 1. Muualle suuntautuneet konferenssi- ja opetuskiertueen jälkeen olen palannut työpisteelle, jossa yritän muun muassa supistaa 45 000 merkin mittaisesta artikkelistani 30 000 merkin version (vaatii aikamoista lobotomiaa – minulle tai tekstille). Samalla vastailen sähköposteihin, hyväksyn laskuja ja matkasuunnitelmia Rondolla ja Travelilla sekä kirjoittelen joitain tarvittavia sivuja tutkimussuunnitelmiin. Tavallista akateemista puurtamista siis on tiedossa.

Tutkimuskirjallisuudesta olen saanut osittain luettua kiinnostavan Residual Media -artikkelikokoelman, joka antaa mukavasti lähtökohtia tietotekniikan kulttuuriperintöprosessin tutkimukseen. Kirjassa käsitellään muun muassa Internetin roolia muistikoneena, tietokoneiden muuttumista jätteiksi ja mielenkiintoisella tavalla myös museomedioiden ja muutamien unohtuneiden mediateknologioiden (kuten takistoskoopin) historiaa. Elähdyttäviä olivat myös kirjoitukset vinyylilevykulttuurin muotoutumisesta ja uudelleenmuokkautumisesta.