8. Lopuksi: tietokoneen takapuolella

Johdanto * Omaksumisen prosessit * Viitteet * Kommentit

Kun tietokonepöntön kääntää ympäri, sieltä näkyy tavallisesti kasapäin liittimiä ja johtoja. Liittimet ja johdot osoittavat konkreettisesti, että yksittäinen kone on osa teknologista järjestelmää; se on osa erilaisia energian muodonmuutosten ja informaation muokkaamisen verkostoja. Liitäntöjen kautta tietokone saa vähintään sähkövirtaa ja välittää oheislaitteille digitaalista ja analogista dataa. Liittimistä ja johdoista voimme lukea järjestelmässä ja tietokoneen asemassa tapahtuneita muutoksia. Voisi jopa väittää, että liitäntämahdollisuudet luonnehtivat paremmin yksittäisen teknologisen objektin asemaa kokonaisuudessa kuin laite itsessään erillisenä objektina.

Langattoman tiedonsiirron lisääntymisestä huolimatta liittimiin perustuvasta kytkeytymiskyvykkyydestä on tullut yhä olennaisempi osa tietokoneen teknis-kulttuurista luonnetta.[1] Tämä näkyy verrattaessa varhaisten mikrotietokoneiden liitäntöjä nykyisen kannattavan tietokoneen tai pöytäkoneen liittimiin. Oma ensimmäinen kotitietokoneeni, Salora Fellow (1983, hankittu 1984), sisältää ainoastaan virtaliittimen, liitännän kasettiasemalle ja monitorille, television antennipistokkeeseen sekä kaksi epämääräisempää latuskaliitintä, joiden avulla Fellowiin on mahdollista kytkeä muita lisälaitteita, lähinnä matriisikirjoittimia sekä saman valmistajan peliohjaimia. Osa liittimistä on standardoituja, mutta osaan sopivat vain laitevalmistajan omat lisälaitteet. Käytännössä kaikkein tavallisimmin käytössä olivat virtaliitin, kasettiasemaliitin sekä tv-liitin.

Kuva. Salora Fellow -tietokone (1983, 1984) ja sen takaseinän liitännät. Vasemmalla virta-, ja kasettiasemaliitännät, keskellä laajennus- ja peliohjainportit, oikealla tv-liitäntä.

Yksi nykyisistä koneistani (!), Fellowin kanssa fyysisesti melkein samankokoinen Flybook Dialogue-kannettava (hankittu 2005) on niin nimeltään kuin liitännöiltään tyystin toisenlainen. Virtaliitin on pysynyt lähes samanlaisena Fellowin ajoista (sähköjärjestelmä kuuluu kaiketi siis pitkäkestoisemmalle rakennetasolle kuin tietokone itsessään), mutta muun muassa monitori- ja kirjoitinliittimet ovat poikkeavia. Keskeisiä liittimiä ovat lisäksi firewire- ja usb-liitännät, joita pienessä koneessa on useampia. Niiden avulla koneeseen voi yhdistää monenlaisia lisälaitteita, massamuistiasemia, muistitikkuja, nettikameroita, digikameroita, videokameroita, peliohjaimia ja niin edelleen. Monitoriliittimenä on pitkään käytössä ollut RGB-liitin, vaikka Flybookissa on omakin näyttö – toisin kuin vanhassa Salora Fellowissa. Flybookin takapaneelista löytyvät myös pikkuliittimet televisiolle, kuulokkeille/kaiuttimille sekä mikrofonille. Flybookilla voi lisäksi ottaa yhteyden langattomaan verkkoon ilman fyysisiä johtoja, mutta laitteesta löytyvät liitännät myös puhelinlinjaa ja langallista verkkoa varten. Siitä kuitenkin puuttuvat pitkään PC-koneissa vakiona olleen rinnakkais- ja sarjaportit (esim. kirjoittimien ja puhelinmodeemien liittämiseen) sekä näppäimistö- ja hiiriliittimet.

Kuva. Flybook Dialogue -tietokone (2005) takaapäin. Vasemalla virtaliitin, modeemiliitin ja usb-liittimet. Paikallaan olevan verkkojohdon oikealla puolella on monitoriliitin (RGB), siitä oikealle tv-liitin, firewire-liittimet sekä kuuloke- ja mikrofoniliittimet.

Menemättä teknisiin yksityiskohtiin (lisätietoja kaikista liittimistä löytää vaikkapa verkkotietosanakirja Wikipediasta) liittimissä tapahtuneet muutokset paljastavat teknologisen kulttuurin muutoksen yleisempiä tasoja. Liitäntöjen määrän ja monikäyttöisyyden kasvu osoittavat, miten tietokone on muuttunut erillisestä henkilökohtaisesta työvälineestä yhä useampaan laitteeseen kytkeytyväksi mediakeskukseksi. Tämä näkyy erityisen voimakkaasti viime aikoina markkinoille tulleissa media center -tietokoneissa, joissa parhaassa tapauksessa on kymmeniä erilaisia liitäntöjä, joilla tietokone saadaan yhdistettyä kuvaruutuun, musiikkilaitteisiin, televisioon ja digiboksiin (jos niitä ei ole integroitu televisioon) ja niin edelleen. Nämä laitteet suorastaan rehentelevät liitäntäkyvykkyydellään, super-potenssillaan, joka mahdollistaa kommunikaation ”kaikkien kanssa, kaiken aikaa”, on kyse sitten toisista laitteista tai ihmisistä. Toisaalta kyse ei ole pelkästään erilaisten liitinten määrästä vaan myös siitä, että muutamiin keskeisiin liittimiin voi yhdistää monenlaisia lisälaitteita. Kranttujen monogaamisten heteroliitinten (toisiinsa sopivat ns. naaras- ja urosliittimet) lisäksi koneissa on siis kommunikatiivisesti suvaitsevampia, melkein kaikkiruokaisia partnerinetsijäliittimiä.

Kuva. Tornikotelo-PC noin vuodelta 1998 sisältää vielä hiiri-, sarja- ja rinnakkaisliittimet, vaikka siinä on myös silloin tuoreet usb-liittimet. Osa liittimistä, kuten monitori-, ääni- ja peliohjainliitännät, ovat erillisillä lisäkorteilla koneen alaosassa.

Liitännöissä on tapahtunut muutosta verrattuna kymmenen vuoden takaisiin ”multimediamikroihinkin”, saati kaksikymmentä vuotta vanhoihin kotimikroihin. Kun Tietokone-lehti testasi joulukuussa 1996 kymmeniä multimediamikroiksi määriteltyjä PC-laitteita, multimediamikron kriteereinä olivat sisäinen CD-ROM-asema, äänikortti sekä kaiuttimet. Multimediamikron liitäntöjä olivat virta-, näppäimistö- ja hiiriliittimien lisäksi käytännössä sarja- ja rinnakkaisportit sekä peliohjainliitäntä. (Tässä yhteydessä täytyy muistaa, että PC-yhteensopimattomien valmistajien käsitys multimediatietokoneista on saattanut olla tyystin erilainen)

Muutoksen voisi yleistää puhumalla kokonaisesta uudesta kytkettävyyden kulttuurista, jonka teknisiä ilmentymiä on löydettävissä muun muassa televisioiden, vahvistimien ja dvd-laitteiden takapuolilta.[2] Mediateknologia ei määrity niinkään yksittäisinä laitteina vaan teknis-sosiaalisina systeemeinä tai verkostoina, joissa olennaista ovat nimenomaan kytkeytymispotentiaali sekä käytössä olevat liityntäpinnat.

Salora Fellow -tietokone edustaa kytkeytymisen näkökulmasta jonkinlaista kakkosvaihetta, jossa mediateknologiset laitteet olivat alkaneet muodostaa käyttöpareja. Sinänsä ilmiö ei liity ainoastaan 1980-lukuun, sillä jo aiemmin televisioissa oli liitäntöjä kotistereoita tai muita äänentoistolaitteita varten. Keskityn tässä kuitenkin tietokoneiden kytkemiseen: 1980-luvun alussa mikrotietokoneen ensisijainen kontaktipartneri oli televisio, johon liitettiin videoita ja kotitietokoneita; ne käyttivät televisiota halpana kuvaruutuna, joka oli lähes joka kotitaloudessa jo valmiina odottelemassa uusia kumppaneita. Liitto vaikutti tietokoneiden sijoitteluun kotitalouksissa ja oli yhtä lailla vaikuttamassa siihen, että pieniä televisioita hankittiin koteihin mahdollisesti useampia mahdollistamaan tietokoneiden käytön esimerkiksi lastenhuoneissa – tosin tällöin televisionkatseluun tarvittiin uusia antennijohdoksia tai matka-antenneja. Enää ei yksi olohuoneen seinässä ollut tv-antennipistoke riittänyt.

Kotitietokoneiden yleistymisen alkuvaiheessa televisiota ei ollut ajateltu edellä mainittuihin laitekytköksiin, vaan yhdistäminen tapahtui tavallisimmin television antenniliittimen kautta. Myöhemmin, 1980-luvun puolivälistä lähtien, moniin eurooppalaisiin televisioihin tulivat monikäyttöiset scart-liittimet, joilla yhdistäminen onnistui ilman antenniliitäntää. Samanaikaisesti monitorien hinnat laskivat, ja kotikäytössä ajatusmaailma muuttui sellaiseksi että kuvaruutuja voitiin hankkia pelkästään tietokonekäyttöön. Televisio palasi tietotekniseksi kuvaruuduksi pelikonsolien yleistyessä 1990-luvulla. Ne hakivat pelaamiseen uudelleen mediakäytön yksinkertaisuutta ja yleisyyttä.

1990-luvun alkupuolen multimediamikrot edustavat kytkeytymisen kulttuurin seuraavaa, vähintään kolmatta vaihetta, jossa tietokoneen merkitys liityntäkeskuksena alkoi korostua. Taas on nähtävissä se, miten liitännät seuraavat muutoksen jäljessä, sillä 1990-luvun puolivälin PC-multimediatietokonetta ei vakiokokoonpanossaan ollut juuri erikseen liittimin varustettu kuvan- ja äänen välittämisen ja käsittelyn tehtäviin. Tosin näihin tehtäviin oli jo aiemmin olemassa parempia koneita, kuten Applen Macit, Commodoren Amigat ja Atarin ST:t, jotka eivät kuitenkaan eri syistä saavuttaneet valta-asemaa kotitalouksien yleistietokoneina.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä television ja tietokoneen roolit ovat uudelleenneuvottelun kohteena. Televisio on jo kuvaruutuna kokemassa muodonmuutosta, jossa se on muuttumassa litteäksi ja kooltaan vaihtelevaksi (myös esim. mobiilitelevisiohankkeet) tai jossa kuvaruudun ovat korvanneet videotykki ja valkokangas. Myös PC-tietokone on muuttunut muodoltaan vaihtelevaksi. Tietokoneiden liitännät kertovat sopeutumisesta (multi)mediakeskuksen rooliin. Muut laitteet, kuten televisiot ja pelikonsolit, muuttuvat niin ikään. Toisaalta voidaan kysyä, onko tämä muodonmuutos tapahtumassa siinä vaiheessa, kun langaton tiedonsiirto on ilmiönä voimistumassa. Uudessa vaiheessa keskeisiä eivät enää ole monipuoliset fyysiset liittimet vaan kyky kommunikoida toisten laitteiden ilman kaapeleita, ilman näkyvää fyysistä kontaktia, langattomasti tai jopa virtuaalisesti.

Kuva. Samsung-taulutelevisio takaa. Vieressä muuta av-laitteistoa ja digiboksi. Elokuu 2007.

Edellinen liitäntäesimerkki liittyy tämän kirjan teemoihin monella tavalla. Yhtäältä se osoittaa, miten teknologiaa kääntämällä konkreettisestikin toisiin asentoihin voidaan löytää uusia näkökulmia teknologian kulttuurihistoriaan. Toisaalta esimerkki osoittaa, miten teknologiat ovat kerrostuneet ja limittyneet toisiinsa. Teknistä limittymistä ei voi erottaa sosiaalisesta ja kulttuurisesta niveltymisestä, jonka puitteissa teknologisia ratkaisuja tuotetaan, arvioidaan, käytetään ja tulkitaan. Teknologiseen mielihyvään sidokset liittyvät muun muassa teknologisten tarpeiden muutosten kautta. Teknologiset halut ja tarpeet ovat vaikuttaneet laitteiden uudenlaiseen kytkemisen ja sijoittelun käytäntöihin ja toisaalta uudenlaiset käyttömahdollsuudet ovat katalysoineet uudenlaisia mielihyvän muotoja.

Kun korostetaan teknologian sosiaalista ja kulttuurista luonnetta, ei saa unohtaa teknologian materiaalisuutta. Tämänkin tekniset liitännät tuovat esiin. Kirjassaan Koneoppi Jussi Parikka toteaa Bruno Latourin ja kumppanien hengessä, että ”[h]umanistiset kulttuuritieteet määrittävät itsensä edelleen pitkälti ihmisten maailman tutkimisena ja inhimillisen kommunikaation ja merkityksenannon kartoittamisena, mutta eikö tämä ole hiukan epäreilua koneita kohtaan. Kuka katsoo asioita teknologian näkökulmasta?”[3] Vaikka tällainen humaaneista lähtökohdista kumpuava teknoemansipatorinen puhe onkin ongelmallista, se on pitkälti aiheellista ja avartavaa. Mutta kuten todettua, ihmiskeskeisestä tarkastelusta irrottautumista ja totalisoivaa verkoston eri osia tasa-arvoisesti mukana kuljettavaa tutkimusotetta on todella vaikeaa toteuttaa käytännössä.

Usein jos koneiden materiaalinen tai yksilöllinen luonne nostetaan esiin, niihin heijastetaan inhimillisiä piirteitä, kuten edellä tein vihjailemalla liitäntöjen seksuaalisesta luonteesta ja alussa pohtimalla tietokoneen ja takamuksen yhteyksiä tai kuten Jussi Parikka teki peräänkuuluttamalla jonkinlaista konesubjektien tutkimusta. Tämä näkyy vaikkapa teknologisen mielihyvän kysymyksissä ja parodisissa tulkinnoissa. Esimerkiksi tieteiskirjailija Douglas Adamsin teknologinen maailma on viksahtanut Linnunradan käsikirja liftareille -kirjasarjassa sellaiseksi, etteivät kaikki romaanihenkilöt tunne enää oloaan kotoisaksi teknologian kanssa. Adamsin kuvaamasta Kultasydän-avaruusaluksesta löytyy muun muassa ovia, jotka saavat avautumisesta ja sulkeutumisesta nautintoa: ne huokailevat nautinnollisesti liikkuessaan. Toisaalta sankarien mukana seikkailee robotti Marvin, joka on varmaan yksi tieteiskirjallisuuden masentuneimpia ja masentavimpia robotteja. Pessimismissään, arroganssissaan, flegmaattisuudessaan ja depressiivisyydessään Marvin saa ihmiset ja humanoidit ajoittain raivon partaalle.

Teknologiaa ja teknologista mielihyvää on mahdollista lähestyä useilla tavoilla. Joku saattaisi jopa väittää, että koneet puhuvat, jos niitä kuuntelee (ks. esim. Bruno Latour ja Aramis-junaprojektia käsittelevä teos) – vaikka ilkikurinen työtoverini toteaisikin tähän, että jos koneet puhuvat sinulle, täytyy epäillä mielenterveyshäiriötä (siis ihmisen). Työtoverini mielestä koneet eivät puhu yhtään sen enempää mitä kuvat puhuvat tai esineet kertovat: ihminen on se, joka puhuu koneiden kautta. Tulevaisuudessa, tilanne saattaa olla toinen, mikäli uskomme tarpeeksi tekoälyn ja koneaistien kehitysfantasioihin.

Omaksumisen prosessit

Lopuksi esitän muutamia kokoavia ajatuksia teknologian kulttuurisesta omaksumisesta ja teknologisesta mielihyvästä. Ajatukset eivät ole kaikenkattavia tai yleispäteviä totuuksia vaan pikemminkin ehdotelmia ja suuntaviivoja jatkokehittelyä varten. Ehdotelmat kumpuavat teknologian kulttuurisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen kentästä, ja osa ehdotuksista on jopa varsin triviaaleja, itsestään selvyyksiä. Esitän ajatukset listauksena, joka ainakin osittain vastaa alussa esittämääni tämän teoksen pääkysymykseen, miten mielihyvän käytännöt liittyvät teknologisen kulttuurisen omaksumisen prosesseihin.

1. Teknologia kehittyy monirytmisesti. Se saattaa kesyyntymisen ja sulkeutumisen jälkeen uudestaan villiintyä ja toisaalta kantaa mukanaan erilaisia käyttöpotentiaaleja, jotka ovat hautautuneena ja joiden paljastaja kokee teknologista mielihyvää.
2. Uuteen teknologiaan alkaa vaikuttaa hyvin nopeasti nostalgiapuhe, kaihoaminen, joka kanavoi tiettyjä vanhan teknologian esittämisen ja historiakulttuurisen käytön tapoja. Nostalgiapuhe vaikuttaa myös seuraajiin, ”uuteen teknologiaan”, jonka esittelyn tueksi nostetaan uutuusdiskurssin ohella erilaisia tutuksi tekemisen tapoja. Seurauksena voi olla kokonaisia hybridisovelluksia tai tuotteita, joiden avulla uuteen teknologiaan kuljetetaan tuttuja piirteitä. Niiden toivotaan herättävän käyttäjien luottamusta. Nostalgiapuheeseen kuuluu selvästi havaittava tunteiden esille nostaminen, voimakas eläytyminen.
3. Toisaalta, uutuuteen ei vaikuta ainoastaan nostalgia. Kun teknologiaa esitetään uutena, sitä ”kuumennetaan”. Se asetetaan polttopisteeseen: kuumentamiseen liittyvät enemmän tai vähemmän epärealistiset käsitykset kehitysmahdollisuuksista. Toisaalta kuumentaminen tarkoittaa erilaisten haittojen, sairauksien ja tautien metaforista mutta myös materiaalista kytkemistä teknologiaan. Ongelmia taas pyritään hallitsemaan erilaisten institutionalisoivien käytänteiden avulla. Yhtä lailla kuumentamiseen liittyvät myös erilaiset tunnesuhdekokeilut ja niiden populaarit esitykset ja ehdotelmat.
4. Teknologiaa kesyttävät erilaiset suostuttelijat ja viettelijät, jotka voivat olla sekä ihmisiä että teknisiä laitteita ja sovelluksia, aiemmin teknologiaa käyttäneet ystävät ja tuttavat tai sellaiset tuotteet, jotka käyttäjä tuntee tutuiksi tai kiinnostavaksi itselleen.[4]
5. Teknologisten tunteiden esittäminen saa monia tilannekohtaisia muotoja, joiden kätkeminen tai korostaminen ei liity pelkästään yksittäiseen teknologiasuhteeseen vaan teknologisen toiminnan yleisempiin normeihin.
6. Historiakulttuurisia, kulttuurihistoriallisia ja media-arkeologisia menetelmiä on myös mahdollista käyttää proaktiiviseen teknologia-ajatteluun ja -suunnitteluun, vaihtoehtoisten polkujen ja käsikirjoitusten hahmottamiseen, tulevien teknologioiden ja niiden merkityskenttien hahmotteluun.
7. Tutkittaessa teknologiaa on erittäin tärkeää huomioida myös niitä tapoja, joilla ”uutta” ja ”vanhaa” teknologiaa koskevaa tietoa kysytään, kerätään, tallennetaan, järjestetään ja esitetään. Kysymisen tavat ja motiivit liittyvät kunkin hetken yleisiin ja erityisiin teknologiakulttuureihin.
8. Yhtä lailla tutkittaessa teknologiaa on puhteen tapojen ohella kiinnitettävä huomiota erilaisiin materiaalisiin, teknisiin ja systeemisiin olioihin, jotka viestivät teknologisesta muutoksesta ja toisaalta muutoksen tiettyjen osien hitaudesta.

Tämän teoksen vihonviimeisenä asiana vihjaan tutkimuksellisesta tulevaisuudesta. Esitän, että vähintään osaa teknologiasuhteista, liittyvät ne sitten vanhaan, nykyiseen tai tulevaan teknologiaan, on mahdollista tarkastella koneromansseina. Koneromansseilla en enää viittaa pelkästään luvun neljä tapaan tarinoihin ja kokemuksiin ”tietokoneista rakkauden työkaluina”. Pikemminkin väitän, että eri käyttötilanteita ja aikatasoja yhdistää romanttinen suhtautuminen teknologiaan. Koneromanssit ovat teknologisen kaipauksen, kaihon, ihastuksen ja kiintymyksen käytäntöjä, jotka muun muassa ilmenevät teknologian suunnitteluprosesseissa, valinta- ja hankintatilanteissa, teknologisessa muistelupuheessa ja muisteluharrastuksissa. Koneromanssit eivät ole kokonaan positiivisia vaan saattavat sisältää vaikeita hetkiä, pettymisiä, kieltäytymisiä ja luopumisia. Jatkossa tarkoitukseni on siirtyä tietokoneen etu- ja takapuolelta muualle ja tutkia koneromanssienromanssien variaatioita. Haluan paikantaa myös ne teknologiasuhteiden alueet, jotka jäävät koneromanssien ulkopuolelle.

Kuva. Flybook-kannettavan ruudulla näkyy tämän teoksen loppuluku. Elokuu 2007.

Tämän teoksen keskeisenä tavoitteena on ollut teknologian emotionaalisten sidosten ja tietynlaisen kulttuurisen herkkyyden korostus. Olen pyrkinyt käsittelemään teknologista mielihyvää ja tunteita usean erilaisen mutta toisiinsa limittyvän tapausesimerkin kautta. Olen halunnut kuvata tapauksia ja auttaa tapauskuvausten avulla itseäni ja muita ymmärtämään paremmin teknologian kulttuurisen omaksumisen prosesseja. En ole kuitenkaan halunnut tai voinut antaa yksiselitteisiä vastauksia tai luoda yhtenäisteoriaa tai kaavioita, joiden luomisen jälkeen tuo kulttuurinen omaksuminen olisi selitetty jotenkin tyhjentävästi niin, että prosessin osaset voitaisiin ohittaa tutkimuksessa valmiina tai selitettyinä itsestään selvyyksinä.

Edelliseen perustuen väitän, että historiallisen tiedon ja teknologisen kulttuuriperinnön tuntemus ja käyttö ovat keskeisiä tapoja, joiden avulla uusien, sopivampien ja toimivampien teknologisten tuotteiden suunnittelu on mahdollista. Väitteiden esittäminen ja niiden pohtiminen kirjallisesti ovat keinoja muutoksen katalysoimiseksi. Teknologisen kulttuurisen omaksumisen malli viittaa juuri siihen, miten uutuudet – tai niinä esiteltävät ilmiöt – on aina sovitettava olemassa oleviin toiminnan tapoihin ja käytäntöihin.

Sovittamiseen liittyy myös erilaisia herkistymisen ja koomillistamisen tapoja, joilla sekä ”uutta” että ”vanhaa” arvioidaan välillä jopa nyrjähtäneestä tai vinksahtaneesta positiosta. Tätä aihetta olen käsitellyt tavalla tai toisella jokaisessa luvussa. Teknologisen uutuuden kieltäminen ei tarkoita sitä, etteikö ”auringon alla olisi mitään uutta”[*], pikemminkin päinvastoin. Jokainen teknologinen kokemus, käytäntö ja tuote, jokainen yksittäinen laite, on ainutkertainen ja ainutlaatuinen, vaikka se lähtökohtaisesti muistuttaisi tuhansia muita laitteita tai käyttökokemuksia. Uutuuden lisäksi siis teknologinen ”vanhuus” on kulttuurisesti synnytetty ideologinen rakennelma, jonka avulla perustellaan erilaisia teknologisia yksilöllisiä, sosiaalisia, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia valintoja. Vanhentuneeksi määritelty teknologia on mahdollista sivuuttaa ja korjata kokonaan, osittain tai näennäisesti uudella. Toisaalta vanhuuteen voidaan liitää positiivisia arvoja, jotka liittyvät esimerkiksi teknologian vakauteen tai toimivuuteen. ”Don’t fix it if ain’t broken”, kuuluu esimerkiksi tietokonepiireissä usein viljelty lausahdus. Onko kyse tällöin teknokonservatimismista? Teknologian kypsyminen tai vanhanaikaisuus voi niin ikään saada positiivisia latauksia vaikkapa aiemmin mainitun keräilyharrastuksen tai retropelaamisen kautta. Voimme tosin kysyä, mitä tapahtuu kun tietotekniikan ”varhaisvaiheen lastentaudit” muuttuvat kroonisiksi ja jopa periytyviksi sairauksiksi.[5] Mitä teemme, kun television digitalisoiminen tuo televisionkäyttöihimme tietokoneisiin kuuluvat ohjelmistopäivitysongelmat, monimutkaisuuden, yhteensopimattomuuden, ehkä jopa digitaaliset virukset? Mitä tällöin tapahtuu ”koneromansseille” ja teknologiselle mielihyvälle? Opimmeko pikkuhiljaa sietämään ongelmia vai poistuvatko ne ajan myötä?

Viitteet

---

[1] Langattomatkin laitteet vaativat akun ja akkulaturin, joita yksittäisellä ihmisellä saattaa olla käytössä useita, jokaista laitetta varten omansa. Leikkisästi voisimme puhua Bruno Latourin hengessä tietoyhteiskuntaa seuraavasta laturiyhteiskunnasta – jota Latour tosin kutsuisi varmasti pikemminkin kollektiiviksi kuin yhteiskunnaksi.

[2] Ks. myös Parikka 2004, 193.

[3] Parikka 2004, 11.

[4] Vrt. Turkle 1995, 30–33.

[5] Vrt. Pantzar 2000, 124.

[*] ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin, katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä. Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan – mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.”(Vanha Testamentti, Saarnaajan kirja 1. luku 9-11 jae) (Ks. myös Waltari, Sinuhe egyptiläinen

Advertisement