Aiemmin olen esitellyt pari turkulaista pelialan yritystä. Niistä O.Y. Huonekalu ja Sorvimo aloitti koronapelin valmistuksen Turussa 1926 ja teki myös joitain muita pelituotteita. U. E. Viljasen puusepänyritys valmisti myös koronalautoja jonkin aikaa. Tällä kertaa esittelyvuorossa on kaksi varhaista turkulaista ja yksi salolainen yritys, joiden valikoimaan kuului myös muutamia pelituotteita.
Pelit olivat yrityksille kuitenkin varsin vähäinen tulonlähde verrattuna muihin myyntiartikkeleihin, poikkeuksena kenties Turun Kivipaino, joka valmisti tunnettuja pelikorttejaan pitkään. Turun Kivipainon ohella kerron Turun Pussi- ja Kirjekuoritehtaan sekä salolaisen monialayrityksen E. & J. Leinon pelituotannosta. Nämäkin esimerkit osoittavat, että suomalaisen peliteollisuuden juuret ovat kahdessa eri suunnassa, graafisessa teollisuudessa ja puusepänteollisuudessa.
”Kun ”Kiva”-peli saapui kauppaan” – E. & J. Leino ja pienoisbiljardit
Salossa toimi E. &. Leino -niminen yritys, joka toimi useilla eri aloilla, puusepänteollisuudessa ja metalliteollisuudessa. Yhtiön tuotevalikoima sisälsi alkuvuosikymmeninä esimerkiksi maatalouskoneita, polkupyöriä, potkukelkkoja, liesiä, kaivon vesipumppuja ja kaikkea muuta.
Yhtiö oli perustettu Salon lähistöllä Kuusjoella 1898, mutta toiminta siirtyi Saloon 1900-luvun alussa. Yhtiö rakensi Saloon tuotantolaitoksia sekä esimerkiksi vuonna 1925 liiketalon, jossa toimi yhtiön rautakauppa, pääkonttori ja josta vuokrattiin tiloja myös muutamalle muulle yrittäjälle (Lavonen 2018). Rakennuksen katolla oli Salon ensimmäinen vilkkuva valoreklaami (Uusi Aura 6.12.1925) Yhtiön yhdessä liikkeessä myytiin myös Ford-merkkisiä autoja.
Yhtiön historiateoksen kirjoittaneen Petri Lavosen mukaan taloussuhdanteiden lasku 1929–1932 eli suuri lama vaikutti E. & J. Leinon toimintaan. Yhtiö joutuu vähentämään väkeä ja supistamaan tuotantoaan. Lavonen kirjoittaa, että pulakauden aiheuttamien ongelmien takia Leinon tehtailijat etsivät uusia tuotteita ja kehittivät tuotantoa.(Lavonen 2018, 42–47. Ks. myös Paavonkallio 1938, 79–89.) Lavonen ei mainitse pelejä, mutta niidenkin valmistamista yritys kokeili lehtitietojen perusteella lamavuosina. Voi olla, että pelinkehityskokeiluihin vaikuttivat muiden suomalaistehtaiden menestykset samalla alalla jopa pula-aikana, erityisesti O.Y. Huonekalu ja Sorvimon koronapelit ja Juho Jussilan Fortunat.
E. & J. Leino lähti iskemään kotipelimarkkinoille tuotteella, joka esitteli tutun pelin erittäin kompaktissa koossa. Pelin pystyi sijoittamaan pieneenkin tilaan kodeissa. Kesäkuussa 1930 yritys haki patenttia pelipöydälle ja siihen liittyville mekanismeille (Patentti-ilmoitus 20.6.1930, Patenttirekisteri 11/1932). Syksyllä yritys lanseerasi Kiva-nimisen ”pikku-biljardin”, jota mainostettiin ensin paikallislehdessä, Salon Seudun Kunnallislehdessä 25.9.1930. Myöhemmin samankaltainen mainos julkaistiin esimerkiksi Turussa ja Helsingissä ja ennen joulua pelistä kerrottiin muuallakin, Rovaniemeä myöten (Lapin Kansa 11.11.1930). Lapin Kansan mainokselta kuulostavassa uutisessa kerrottiin ajan menevän kuin siivillä pelin parissa. Peli sopi tekstin mukaan useamman henkilön joutohetkiin esimerkiksi silloin, kun satoi ja ulos ei voinut lähteä.
Vaasalaisen C. J. Hartmanin rautakaupan pienessä mainoksessa Vaasa-lehdessä 15.12.1930 Kiva-peli mainittiin jo yhdessä koronapelin ja Fortunan kanssa. Raahen Seutu puolestaan tiesi kertoa 20.12.1930, että Kiva-biljardi oli herättänyt huomiota myös ulkomailla, Pohjoismaissa ja Englannissa. Lehti jatkoi: ”Mm. Kööpenhaminaan on jo lähetetty useita huomattavia lähetyksiä ja on ”Kiva” siellä herättänyt aivan erikoista kiinnostusta. Sen kanssa on äskettäin kokeiltu huomattavissa seurapelejä harrastavissa piireissä ja tullaan siellä toimeenpanemaan suuret ”kiva”-pelikilpailut ennen joulua, joten peli epäilemättä tulee saamaan yhä uusia ystäviä.” (Raahen Seutu 20.12.1930.) Kilpailut olivat taas tapa, jolla uutta peliä levitettiin kansan keskuuteen ja jota kautta pelille oli mahdollista hakea lisää huomiota.
Vuoden 1931 joulumyyntiin E. & J. Leino oli tehnyt Kiva-pelin rinnalle toisen, hieman isomman biljardiversion. Kotikerho-nimistä mahongista valmistettua jaloilla seisovaa biljardipöytää voitiin käyttää myös tavallisena pöytänä, koska siinä oli mukana kansi. Kiva-biljardi oli pöydälle asetettava malli, mutta kannellisena sekin oli tietynlainen ”mobiilipeli”, helppo ottaa matkalle mukaan.
Maaliskuussa 1932 Viikkosanomat julkaisi lyhyen kehuvan arvostelun Kotikerhosta. Jos pelin koko oli epäilyttänyt vakavampia biljardiharrastajia, niin Viikkosanomat vakuutteli, että Kotikerho oli kunnon peliväline: ”Kysymyksenä ei ole mikään leikkibiljardi, vaikkakin koko on hieman tavallisten biljardien kokoa pienempi. Voimme omasta kokemuksesta todistaa, että vallit antavat oikeat kulmat ja että ”Kotikerho” siis vastaa aika suuriakin vaatimuksia. Muuten on biljardi varustettu yhtä hyvin kuin ”suuret” biljardit; verka on hyvää, pohja kestävää, pallot sarvisaineksesta, vallit oikeita j.n.e.” (Viikkosanomat 5.3.1932.)
Kiva- ja Kotikerho -peleistä julkaistiin mainoksia erityisesti ennen joulua aina vuoden 1933 loppuun asti. Mainostus ei ollut kuitenkaan myöhemmin yhtä intensiivistä kuin ensimmäisenä vuonna. Pelit tulivat esille myös pikkuilmoituksissa, joissa myytiin käytettyjä pelejä. Vuoden 1933 jälkeen E. & J. Leino todennäköisesti luopui biljardien valmistuksesta. Yhtiö satsasi uusiin tuotantotiloihin ja aivan erilaisiin tuotteisiin, kuten säleventtiileihin, vesipumppuihin ja erilaisiin liesiin (Lavonen 2018, 42–49). Pienempien ja isompienkin biljardipöytien ainoaksi valmistajaksi Suomessa jäi luultavasti jyväskyläläinen Juho Jussila.
Erityisesti Fortunasta ja tikkapelistä kuuluisaa Juho Jussilaa tutkineiden Pirjo Hyytiäisen ja kumppanien mukaan autonomian aikana kaikki biljardivälineet oli tuotu Suomeen Pietarista. Suomeen avattiin 1920 avoimia kaupallisia pelisaleja, joihin tarvittiin vanhojen välineiden lisäksi myös uusia. Juho Jussila alkoi valmistaa kokeiluluonteisesti biljardeja 1930-luvun alussa ja sitten laajamittaisemmin. Yhtiö valmisti eri kokoisia biljardeja. Koteihin soveltui halvempi malli, joka E. & J. Leinon Kivan tavoin voitiin asettaa myös pöydälle.
Biljardipöytiä ei ollut helppo viedä Englantiin – toisin kuin Fortuna-pelejä – koska biljardit eivät kestäneet niin hyvin kuljetusta, eikä kotimaan kysyntä riittänyt tekemään tuotannosta kannattavaa. Niinpä Jussila lopetti valmistuksen vuonna 1938, vaikka se oli silloin ainoa biljardeja tehnyt yritys Suomessa.(Hyytiäinen ym. 2001, 110–111.)
”Turun pelikortit ovat tunnettuja kaukana maan rajojen ulkopuolellakin” – Turun Kivipaino ja pelikortit
Turun Kivipaino oli ehkä Turun kaikkein vanhin pelien parissa toiminut yritys. Turun Kivipainon historia alkaa 1850-luvulta, mutta Åbo Stentryckeri Ab -nimellä se toimi vuodesta 1874 (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942; Turun Kivipaino 50 vuotta; Aamuset 29.11.2019). Yritys valmisti erilaisia painotuotteita, mutta yksi sen keskeisistä myyntiartikkeleista olivat pelikortit, joita Turun Kivipaino teki vuodesta 1878 lähtien. Aluksi korttien piirustukset tilattiin Saksasta, mutta kun niitä ei enää saanut, yhtiön valokuvaaja Rainer Baer kuvasi Turun linnan maalauksia. Maalauksia käytettiin pohjana Turun linna -pelikorteille.
Turun Kivipaino oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa yksi merkittävimmistä tai jopa kaikkein tärkein suomalainen pelikorttivalmistaja. Toinen keskeinen yritys oli Ferdinand Tilgmannin kivipaino Helsingissä, missä pelikorttien valmistus aloitettiin niin ikään viimeistään 1880-luvun alussa. 1800-luvun lopulta lähtien pelikortteja valmisti myös painotalo Weilin & Göös, 1880-luvulla ainakin lyhytaikaisesti Backhoff.(Esim. Helsingfors Dagblad 18.1.1883; Uusi Suometar 15.8.1894; Suomen Kirjapainolehti 31.8.1894.) 1900-luvun alussa kortteja alkoi tehdä myös kivipaino Lilius & Hertszberg (Kotkan Sanomat 20.6.1903).
Vaikka pelikorttivalmistajia oli useampia, niiden keskinäinen kilpailu oli osin näennäistä. Vuonna 1942 ilmestyneessä Suomen kirjapainotaidon historiaa -teoksen Turun Kivipainoa käsittelevässä luvussa todetaan, että Turun Kivipaino oli tehnyt 1800-luvun lopulla Tilgmannin kanssa sopimuksen pelikorttien myynnistä ja hinnoista. Turun Kivipaino oli myös aloitteellinen, kun 1905 solmittiin uusi laajempi sopimus, ”joka koski maan kaikkia neljää pelikorttien valmistajaa ja säänteli yhtiölle tyydyttävällä tavalla sekä myynnin että hinnoittelun.”(Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455.) Helsingin Graafillisen Klubin julkaiseman kirjan sanamuoto on kaunisteleva ja kuulostaa käytännössä pelikortteja koskevalta kartellilta, jollaisten tavoittelu ei ollut mitenkään harvinaista eri teollisuuden aloilla.
Suomen itsenäistyttyä pelikorttiliiketoiminta keskittyi edelleen. Vaikka useammat painotalot tekivät kortteja, niin niille muodostui yhteinen omistuspohja. Ensin liikemies Amos Anderson oli ostanut itselleen Tilgmannin osake-enemmistön 1916, minkä jälkeen yhtiö alkoi laajentua. Vuonna 1918 Tilgmann hankki omistukseensa viisi muuta kivipainoa, esimerkiksi Lilius & Hertzbergin, Turun Kivipainon sekä Weilin&Göösin pelikorttipainon. (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 317–318.)
Pelikortit olivat tietynlainen erityistapaus pelien joukossa. 1800-luvun lopun lehdissä julkaistiin uutisia siitä, kuinka paljon yritykset olivat painaneet pelikortteja ja kuinka paljon niistä oli maksettu leimaveroa. Vain leimattuja pelikortteja oli lupa myydä. Leima lyötiin jokaisen pakan ruutuässään tai korttipakan sulkeneeseen sinettiin tai valmiin korttipakan paperiseen siteeseen. Korttien verotuksessa ja uutisissa käytetty mittayksikkö oli leikki, joka tarkoitti yhtä korttipakkaa.(Wikipedia: pelikorttivero; Nykänen 2012.)
Pelikortit löytyvät omana kategorianaan myös Suomen ulkomaankauppatilastoista. Syynä tähän on luultavasti se, että kortteja koskivat omat asetuksensa ja veronsa. Muita pelejä ei esimerkiksi 1900-luvun alkupuolen ulkomaankauppatilastoista pysty suoraan löytämään. Niitä koskeva vienti ja tuonti saattavat löytyä esimerkiksi luokissa ”Erikseen mainitsemattomia painotuotteita”, ”Leluja ja kuusenkoristeita”, ”Faneeriteoksia” tai ”Muunlaisia paperiteoksia” (Esim. Suomen Virallinen Tilasto, Ulkomaankauppatilasto 1930).
Leimavero vaikutti tietenkin korttien hintaan. Niinpä kortteja yritettiin myös salakuljettaa Suomeen. 1900-luvun alun sanomalehdissä onkin silloin tällöin juttuja kiinnijääneistä salakuljettajista tai yrittäjistä, jotka ovat myyneet leimaamattomia kortteja. (Esim. Sosialisti 4.5.1909; Uusi Aura 13.1.1935.)
Turun Kivipaino joutui sekin silloin tällöin suoraan tekemisiin korteista kiinnostuneiden rikollisten kanssa. Esimerkiksi vuonna 1915 Linnankatu 31:ssä sijainneen (Linnankadun ja Ursininkadun kulma) tehtaan ullakolta oli varastettu kortteja (Käkisalmen Sanomat 17.9.1915), ja 1919 Turun raastuvanoikeus antoi tuomion kahdelle nuorukaiselle, jotka olivat varastaneet Turun Kivipainon kortteja usean tuhannen markan arvosta. (TS 6.7.1919; 19.7.1919). Ja jos eivät murtovarkaat, niin korttituotannon – kuten muunkin tehdastoiminnan – uhkana saattoi olla myös tulipalo (Aamulehti 9.6.1907; Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455-456).
Turun Kivipainon varhaisissa mainoksissa ei kuvailtu itse kortteja kovin tarkkaan. Helsingin Sanomien edeltäjässä Päivälehdessä 9.1.1903 julkaistussa ilmoituksessa kuitenkin todetaan Kivipainon tekevän pariisilaisia pelikortteja. Mainoksessa kehuttiin, että kortit olivat ”lohkeilemattomia, läpinäkymättömiä, kestäviä, helposti luistavia, pestäviä, ajanmukaisesti painettuja, kulmat kullatut ja kartongipäällyksiin pannut.”
Suomen kirjapainotaidon historiaa -teoksessa mainitaan, että Turun Kivipaino painoi etupäässä Boston-pelikortteja. Sillä viitataan ehkä tavallisilla pelikorteilla pelattuun neljän hengen Boston-korttipeliin. (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455.) Ainakin yksittäisen mainoksen hintatiedon perusteella Turun Kivipainon pelikortit olivat hieman kalliimpia kuin kilpailijoiden kortit (HS 21.12.1922).
Turun Kivipainon korteissa käytettiin aluksi kulmien kultausta (Päivälehti 9.1.1903), mutta jo talvisodan sytyttyä joulukuussa 1939 yhtiö mainosti uusia kuparireunaisia pelikortteja. Aiemmin kortteja oli luonnehdittu kuperareunaisiksi, joten en ole aivan varma, viitattiinko mainoksessa metalliin. 1930-luvun lopulla korttien mainonta oli myös muuttunut ja luultavasti pelikortteja oli myynnissä muitakin kuin tuttuja Turun linna -kortteja. (Suomen Poliisilehti 15.12.1939.)
”historiallinen aihe, huvittaa suuresti sekä nuorta että vanhaa” – Turun Pussi- ja kirjekuoritehdas historian lautapelin valmistajana
Yksi varhaisimmista turkulaisista pelialallakin toimineista yrityksistä oli Turun Pussi- ja kirjekuoritehdas. Vuonna 1874 perustettu yritys, jonka tehdas oli Käsityöläiskadun ja Yliopistonkadun kulmassa (Käsityöläiskatu 5, ks. esim. Turun Lehti 18.11.1911), valmisti nimensä mukaisesti erityisesti erilaisia paperipusseja ja kirjekuoria. Tehtaan tuotevalikoima oli kuitenkin paljon tätäkin laajempi ja sisälsi muita paperituotteita (esim. Paperikauppias 20.4.1932), makeisrasioita, savukekoteloita sekä apteekeissa tarvittavia rasioita ja etikettejä (Semina 1.7.1921). Aamuset-lehden vuonna 2017 ilmestyneen ”Nostalginen Turku” -jutun mukaan kieltolain aikana 1919–1932 tehtaan yksi suosikkituote olivat myös kanisterit, joiden myynti käytännössä kuivui kieltolain kumoamisen jälkeen 1932 (Aamuset 15.1.2017). Vanhoista sanomalehdistä en tosin ole löytänyt varsinaisia yrityksen kanisterimainoksia, mutta mainintoja yhtiön valmistamista peltirasioista kylläkin ja vuoden 1938 tuotekuvastosta löytyy maininta ja kuva yhtiön tekemistä läkkipeltirasioista, joita löytyy 20 litran kokoon asti. Läkkipeltirasiat olivat kaiketi hieman erilaisia kuin varsinaiset kanisterit, mutta soveltuivat silti samaan kuljetustarkoitukseen.
Tehtaan valikoimissa oli myös pari peliä. Vuoden 1920 joulukuusta lähtien yritys mainosti Välskärin Kertomukset -nimistä peliä, joka perustui Zacharias Topeliuksen samannimiseen kuuluisaan historialliseen romaaniin (Fältskärns berättelser, ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena Helsingfors Tidningar -lehdessä 1851–1866). Peli löytyy digitoituna suomen- ja ruotsinkielisenä versiona Kansalliskirjaston kokoelmista, jonne pelin julkaisuajankohdaksi on merkitty vuosi 1910, mutta lehtimainoksia tai juttuja pelistä löytyy vasta vuodesta 1920 eteenpäin ja niissä mainostetaan peliä uutuuspelinä, jossa on ”[h]istoriallinen aihe” ja joka ”huvittaa suuresti sekä nuoria että vanhoja” (Uusi Suomi 27.11.1920). Hufvudstadsbladet 27.11.1920 kertoi pelin olevan isänmaallinen seurapeli, joka sisälsi monia kirjan kuvia hienoilla väreillä, sinisellä, keltaisella ja punaisella, painettuna ja joka oli edullinen, vain viiden markan hintainen. (Ks. myös Åbo Underrättelser 26.11.1920.)
Ensi katsomalta itse peli näyttää varsin tavanomaiselta juoksupeliltä. Se eroaa kuitenkin monesta muusta pelistä siinä, että laudalla eteneminen tapahtuu nopan lukeman sijasta ruletin tai pelikorttien osoittaman numeron mukaan. Jos ruletin kuula pysähtyy punaiseen numeroon – tai pelaaja nostaa pakasta punaisen numeron – hän matkaa ruudulla eteenpäin. Jos kuula pysähtyy mustaan, niin matka käy taaksepäin. Jos pelaaja päätyy laudalla punaisen ympyrän kohdalle, hänen on meneteltävä ruutua koskevan runomuotoisen tekstin mukaisesti ja siirryttävä yleensä joko eteenpäin tai taaksepäin lisäaskeleita. Jotkut palkinnot tai rangaistukset liittyvät pelirahaan, jota pelaaja voi saada ruuduissa tai menettää. Normaalista matkapelistä poikkeava etenemistapa saattoi johtaa siihen, että viimeiseen ruutuun numero 300 oli todella vaikea päästä.
Pelilaudan tekstikatkelmat noudattelevat Topeliuksen kirjan tapahtumia. Suomessa ei ollut aiemmin julkaistu juuri kirjoihin perustuvia lautapelejä lukuun ottamatta Kalevala-aiheista peliä. Myös useat matkapelit esittelivät suomalaisia nähtävyyksiä ja kulttuurimaisemia, kuten Topeliuksen Maamme-kirja.(Ylänen 2017.)
Välskärin kertomukset -peli saattoi jäädä Turun Pussi- ja Kirjekuoritehtaan ainoaksi lautapelijulkaisuksi. Toistaiseksi ei ole tietoa, miksi yritys julkaisi pelin ja miksi se ei julkaissut muita pelejä. Todennäköisesti pelin suosio jäi kuitenkin pieneksi verrattuna tehtaan muihin tuotteisiin. Peleistä Turun Pussi- ja Kirjekuoritehdas kauppasi kuitenkin myös ensin Hullunkuriset Perheet -pelikortteja (esim. Uusi Aura 20.11.1921) ja myöhemmin myös Musta Pekka -kortteja ja totesi tuoteluettelossaan seurapelien kuuluvan valikoimiinsa (Paperikauppias 15.5.1931; Yhtiön hintaluettelo 1938).
***
Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.
***
Kirjallisuutta
Hyytiäinen, Pirjo – Talja, Virpi – Vuorinen, Pirjo (2001). Leluneuvos ja naulapojat. Juho Jussilan tie pedagogista leikkikalutehtailijaksi. Jyväskylän yliopiston museon julkaisuja 14. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston museo.
Lavonen, Petri (2018). Leino Group Oy 120 vuotta. Puusepänverstaasta Leino Group Oy 1898–2018. Turku: k&h tilauskirjat, Turun yliopisto.
Nykänen, Pekka (2012). ”Ulkomaalaisten yrittäjien vuosien 1865–1897 elinkeinosuostuntavero.” Historiallinen Aikakauskirja, 2012, nro 1, 53–67.
Paavonkallio, T. W. (1938). E. & J. Leino 1898–1938. Salo: E. & J. Leino.
Turun Kivipaino Osakeyhtiö 100 vuotta (1950). Turku: Turun Kivipaino.
Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942 (1942). Toim. Einari Teräskivi ja Olavi Suominen. Helsinki: Helsingin Graafillinen Klubi.
Ylänen, Henna (2017). ”Kansakunta pelissä. Nationalismi ja konfliktit 1900-luvun alun suomalaisissa lautapeleissä.” Ennen ja nyt 1: (2017), https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108787/63784.
Koneen kokemu(y)s 
17 maaliskuun, 2022 4:39 pm |
[…] Tilgmann oli ollut melkein koko toimintansa ajan tekemisissä myös pelien kanssa. Yhtiöstä oli tullut jo 1800-luvun lopulla Suomen suurimpia pelikorttivalmistajia yhdessä Turun Kivipainon kanssa. 1900-luvun puolella nämä yhtiöt sopivat muiden valmistajien kanssa yhteistyöstä eli käytännössä kartellista. Ja kun Amos Anderson oli ostellut useita kivipainoja, niin lähes kaikki suomalainen pelikorttivalmistus oli samassa omistuksessa, vaikka yhtiöt tekivät ja myivät kortteja omilla nimillään (ks. aiempi blogikirjoitus). […]