Bletchley Park

Pienen juna-aseman läheltä löytyvä lappu viitoittaa tietä kohti kyläpubia. Houkutuksesta huolimatta on valittava toinen reitti ja sysättävä pubien ilot mielestä iltaan asti. Aamupäivän työohjelmassa on käynti Bletchley Parkin koodinpurkumuseossa.

Birminghamiin matkalla ollut juna on jättänyt kävijät Bletchleyn asemalle vähän yli puolen tunnin taivalluksen jälkeen. Eustonin asemalta lähtenyt matka on osoittanut, kuinka loppujen lopuksi nopeasti urbaani Lontoo vaihtuu kumpuilevaksi englantilaiseksi maalaismaisemaksi, jossa pusikot valtaavat alaa, kylät seuraavat toisiaan nauhoina ja lehmät nauttivat niityillä kuulaan syyspäivän auringonsäteistä ja tuoreesta ruohosta.

Museo on vasta avautunut aamulla, kun saavumme paikalle puoli kymmen jälkeen. Porttivahti tervehtii meitä ja ohjaa samalla autoja eteenpäin parkkipaikalle. Sisääntuloaulassa kiemurtelee jonoa ohjaava kehikko, joka on vielä tyhjä. Lippukassa kauppaa pääsymaksun lisäksi museosta kertovan opaskirjan. Jostain peremmältä tiskin takaa kuuluu marssimusiikkia ja mahtipontista multimediaesityksen selostusta. Nyt kerrotaan toisen maailmansodan sankarillisesta taistelusta.

Museon aulassa vanhempi vapaaehtoinen hymyilee ja kysyy, mitä haluaisimme nähdä. Emme osaa vastata, joten hän viittoo vasemmalta löytyvän vessat, oikealta kahvilan tarjoilut ja edestä multimediaalisen näyttelyn. Suuntaamme räjähdyksiä kohti näyttelyyn. Vitriinissä vastaan tulee ensimmäinen Enigma, saksalainen salakirjoituslaite, johon tämä kaikki kytkeytyy, jonka koodin purkaminen muodostaa museota määrittävän kehyskertomuksen. Tuo Enigma on kolmikiekkoinen. Niitä on muitakin, muistelen, ja opin lisää saleissa vaeltaessani.

Elokuvaesityksen äänet kaikuvat betonisista seinistä. Kosketusnäytöt kehottavat kokeilemaan ja tutustumaan. Ne ovatkin oikeastaan ainoita objekteja, joihin saa tarttua. Enigmat ja muut esineet ovat vitriineissä, suojaköysien takana tai varustettu koskemisen kieltävillä varoituksilla.

Suunnistamme takaisin pihalle. Puiston lammikossa ui kyhmyjoutsenpari. Talvenvaralle turkkia kasvattaneet ja rasvakerrosta rakentaneet pulleat maaoravat juoksevat nurmella. Auringonvalossa kullanhohteen saanut kartano kimmeltää pienen rinteen päällä lammen takana. Kartanon maille levittäytyneet parakit ovat olleet varsinaisen koodinpurkutyön näyttämöitä. Nyt osassa niistä on museonäyttelyitä. Kohta pihalle ryntäävät myös historiaan tutustuvat koululuokat ja muut museokävijät, mutta aamulla on vielä rauhallista.

Astumme sisään yhteen museorakennukseen. Olemme päivän ensimmäiset vieraat, kertoo Bombea, sähkömekaanista koodinpurkulaitetta esittelevä vapaaehtoisherra. Hän esittelee meille laitteen tekniikkaa ja valittelee, että olemme sattuneet tulemaan paikalle juuri tiistaina, käytännössä ainoana aukiolopäivänä, jolloin laitetta ei pääse näkemään kunnolla työn touhussa. Kytkee hän kuitenkin siihen virran ja hurisuttaa Bombea hieman.

Laite on muutamia vuosia sitten rakennettu kopio. Opas kertoo, että Churchill määräsi alkuperäiset laitteet hävitettäviksi sodan jälkeen, etteivät sotasalaisuudet paljastu. Tajuan osan hänen puheistaan, ainakin ne osat, jotka tunnen jo näkemieni televisiodokumenttien ja lukemieni kirjojen perusteella. Saksassa oli useita erilaisia salakirjoitussysteemejä. Enigmaa pidettiin luotettavana, mutta avaimet sillä salattujen viestien purkamiseen löytyivät muun muassa siitä, että sen kautta muunnettu kirjain ei koskaan ollut sama kuin alkuperäinen. Viesteissä oli myös säännönmukaisuuksia, kuten Heil Hitler -tervehdyksiä ja sukellusveneille tarkoitettuja säätietoja, jotka helpottivat purkamista.

Enigman ja Bomben toiminnan teknisemmät piirteet englanniksi selitettyinä menivät havaintohorisonttini yli. Ne jäivät arvoituksiksi.

Kuunneltuamme Bombe-esitelmän silmäilemme lisää Enigmoja ja muita laitteita vitriineissä. Menemme myös pimeään koppiin, ja nappia painamalla käynnistämme 3D-esityksen, joka kertaa Bletchley Parkin ja sen kuuluisimpien asukkaiden, kuten Alan Turingin vaiheita. Otan kännykällä taidekuvia valkokankaasta punavihreiden lasien läpi.

Miniteatterista ulos tultaessa eteen tulee mustanpuhuva Turingin patsas. Mitähän hän itse mahtaisi ajatella omasta jalusta-asemastaan ajoittaista paatoksellisuutta tavoittelevan militäärikerronnan keskipisteenä? Turingin jäämistöstä löytynyt pehmonalle on sekin vitriinissä muiden muistoesineiden vieressä. Entä mitähän Turing tuumaisi siitä, että hänen Porgy-nallensa kopioita myydään museokaupassa siinä missä koodikielellä varustettuja jääkaappimagneetteja, kirjoja, elokuvia tai muuta tilpehööriä?

Kuljemme eteenpäin. Vanhoihin uniformuihin tai sotilasmoottoripyörään ei niihinkään saa koskea. Saksalaisen salakirjoituksen lisäksi pieni osasto on omistettu japanilaisen salakirjoituksen purkamiselle. Kiipeämme portaat ylös toiseen kerrokseen, jossa on lisää salakirjoituslaitteita, mukana Hitlerin henkilökohtaisten viestien kryptaamiseen tarkoitettu massiivisempi laite, jonka dramatiikkaa on esittelyteknisesti lisätty hakaristidekoraatioilla. Saksalaisen konejätin sanomat saatiin selvitettyä, kun yksi radisti varomattomuuksissaan rikkoi turvallisuusprotokollaa. Rikkeen kautta britit pääsivät koodiin kiinni.

Vaikka koodinpurkamistyössä olleiden satojen ja tuhansien henkilöiden työpanos tulee esille, kerronta keskittyy erityisesti miespuolisiin matemaatikkoneroihin, jotka suunnittelivat teknistä apuvälineistöä ja jotka loivat perusperiaatteita koodien murtamiselle.

Käytävän retrokyltti varoittaa juoruilusta. Meitä vastaan vaeltaa koululuokka opettajineen ja avustajineen matkalla opetustilaan. Ulkona koululaisia ja muita kävijöitä näkyy jo enemmän. Kävelemme kartanolle, joka läheltä osoittautuu pienemmäksi, nuhruisemmaksi ja kulissimaisemmaksi kuin mitä kauempaa mäen alta näytti. Perspektiiviharha on rakennettu taitavalla elementtien sommittelulla. Imperiuminsa menettäneen Iso-Britannian metonymia?

Kartanon huoneet ovat verraten tyhjiä. Seinillä roikkuu sekä ihmisten kuvia että kultakehyksiin laitettuja kuvia muun muassa Colossus-tietokoneesta, joka löytyisi naapurin kansallisesta tietokonemuseosta. Sinne emme nyt ehdi. Toiseen kerrokseen ei pääse, mutta takimmaisesta huoneesta löytyy varsinainen lavasteiden lavaste: elokuvaa varten lavastettu baari ja Bombe-kulissi. Huoneessa esitellään, miten kartanossa filmattiin viikon ajan Alan Turingista kertonutta The Imitation Game -elokuvaa, jota tähdittivät muun muassa Benedict Cumberbatch ja Keira Knightley. Baari ja tiskin takana hyllyllä olevat pullot ovat tyhjiä.

Lähdemme takaisin Lontooseen kohti työkokousta. Paluujuna on hitaampi ja pysähtelee useammalla asemalla. Se ei ole myöhässä, toisin kuin aikataulutiedotteen mukaan sitä seuraava vähän nopeampi juna. Infotaulun mukaan viivästyksen on aiheuttanut junassa riehunut matkustaja.

Kaunis päivä, totesivat ohittamamme museovieraat toisilleen. Kaunis päivä. Sade alkoi vasta seuraavana kotiinpaluuaamuna. Haukkasin aamiaisella palan omenaa, mutta en silloin muistellut Turingia.

Tentissä kysyn…

Sain lauantaina sähköpostia opiskelijalta. Opiskelija ei ollut osallistunut perjantaina peruskurssin tenttiin ja kyseli minulta, voisinko toimittaa hänelle perjantain tentin kysymykset nähtäviksi. En luvannut, mutta paljastan tenttikysymykset tässä blogissa!

Tai no, en taida sittenkään paljastaa kaikkia kysymyksiä, mutta paljastan osan mahdollisista kysymyksistä. Näitä ohjeita voi hyödyntää myös valmistautuessa muihin tentteihin. Samat vinkit olen antanut niille opiskelijoille, jotka ovat osallistuneet kurssin luennoille.

Kirjallinen kuulustelu on yksi tapa monien joukossa, jolla mitata, miten opiskelija on omaksunut kurssilla käsitellyt asiat. Se ei ole paras tapa, mutta edelleen se on käyttökelpoinen joidenkin opintojaksojen yhteydessä. Kirjallisessa kuulustelussa ei mitata opiskelijan detaljitietojen muistikapasiteettia vaan kykyä arvioida ja jäsentää oppimaansa.

Tenttikysymysten vaatimustaso kasvaa opintojen edistyessä. Perusopintotasolla teen yleensä sellaisia kysymyksiä, joissa opiskelija joutuu tiivistämään ja arvioimaan lukemaansa kirjallisuutta ja luentomuistiinpanojaan. Hänen on pystyttävä kiteyttämään mielestään olennaiset asiat. Aineopintotasolla lisääntyvät kysymykset, joissa opiskelija joutuu vertailemaan perustellen esimerkiksi useamman lukemansa artikkelin tai teoksen näkökulmia. Tyypillisiä ovat myös kysymykset, joissa opiskelija joutuu soveltamaan lukemaansa ja oppimaansa esimerkiksi jonkun tenttitilaisuudessa jaettavan aineiston analyysissä. Syventävien opintojen tenteissä soveltavuus korostuu entisestään, ja opiskelijan on pystyttävä suhteuttamaan oppimaansa esimerkiksi oman pro gradu -työnsä aihepiiriin. Yhdestä ainoasta tenttikirjasta on siis periaatteessa mahdollista laatia eri vaativuus- ja osaamistason kysymyksiä.

Perusopintoihin kuuluvan Digitaalinen maailma -kurssini tenttikysymykset eroavat useimmista muista tenteistäni siinä, että Digitaalinen maailma -kurssin tentissä on sekä laajaa esseevastausta edellyttävä kysymys että suppeampia määrittelytehtäviä. Esseekysymys koskee kurssin oheiskirjallisuutta, Sosiaalisen median lyhyt historia -kirjaa. Vastauksessa opiskelijan on pystyttävä käsittelemään esimerkiksi jonkun yksittäisen sosiaalisen median osa-alueen, kuten kuvanjakopalveluiden luonnetta ja muodonmuutoksia 2000-luvun alusta kohti tätä päivää. Esseekysymys voi olla myös sellainen, jossa opiskelijan on esiteltävä perusteluineen teemoja, joiden avulla hän itse jatkaisi vuoteen 2013 päättyvää tenttikirjaa.

Tentin suppeammat määrittelytehtävät koskevat kurssin luennoilla käsiteltyjä aihepiirejä. Saatan pyytää opiskelijaa määrittelemään muutamalla kymmenellä sanalla, mitä on kulttuuri tai mitä on digitaalisuus tai mitä ovat sähkösyntyiset aineistot. Määrittelyissään opiskelijan on hyödynnettävä kurssin luentoja ja kurssilla käytyjä keskusteluja. Olen myös saattanut antaa opiskelijalle digitaalisen kulttuurin pelijulkaisusarjassa ilmestyneen pelin nimen ja pyytänyt kertomaan lyhyesti siitä. Yhdellä kurssikerralla on nimittäin pelattu julkaisusarjan pelejä.

Kaiken kaikkiaan tentissä ei siis ole tarkoitus, että opiskelija oksentaa paperille päähän takomansa yksityiskohdat. Tentti on oppimistilaisuus, jossa parhaimmillaan opiskelija harjaantuu tuottamaan akateemiselta asiantuntijalta vaadittavia kirjallisia tekstejä, arvioimaan kriittisesti omaksumaansa tietoa, soveltamaan sitä ja esittämään sitä laaja-alaisesti.

Rohkeita avauksia?

Näyttää olevan taas se aika vuodesta, jolloin mieleni tekee kirjoittaa jotain opiksi ja ojennukseksi apurahanhakijoille, erityisesti väitöskirjantekijöille. Tällä kertaa en mene yksityiskohtiin vaan pohdin enemmän aiheenvalintaa sekä teoreettis-metodologisia kysymyksiä. Aiempia kirjoituksiani tutkimussuunnitelman laadinnasta löytyy esimerkiksi täältä.

Bloggaamisen tarve kumpuaa siitä, että luen ja arvioin parasta aikaa pinoa tutkimussuunnitelmia erästä tutkimusrahoitusta varten. Joukosta erottuvat huiput – mikä on hyvä, koska rahoitusta on tälläkin kertaa tarjolla vain harvoille, mutta toivoisin pääseväni antamaan palautetta myös muille, jotta he pystyisivät parantamaan hakemuksiaan.

Harva väitöskirjan tutkimussuunnitelma erottuu massasta nopean vilkaisun perusteella. Juuri kenelläkään ei ole asian omaksumista selkeyttäviä kuvia, kuvioita tai edes taulukoita. Ainakin minä kaipaisin sellaisia. Hyvin valituilla kuvilla tai kuvioilla hakija voisi selventää, mitä tarkalleen on tutkimassa ja osoittaa esimerkiksi tutkimuskohteessa tapahtuneita muutoksia. Taulukoihin puolestaan voisi koota tietoja tutkimuksen osa-alueista ja siitä, missä vaiheessa työtään tutkija on tällä hetkellä. Nyt lukemissani suunnitelmissa on pääasiassa vain tekstiä, tekstiä ja tekstiä. Sivu toisensa jälkeen.

Ja jos tutkimussuunnitelman määräpituus haussa on viisi sivua, siitä ei kannata ainakaan omasta mielestäni uhrata yli kahta sivua aihepiirin yleiseen taustoittamiseen. Taustoittamisen pitää olla napakampaa, mutta tutkimustyön mielekkyys on kuitenkin sidottava sekä yhteiskunnalliseen kiinnostavuuteen että teoreettis-metodologiseen kiinnostavuuteen. Yhteiskunnallinen kiinnostavuus ei tarkoita välttämättä sitä, että nyt oltaisiin ratkaisemassa jotain päivänpolttavaa ongelmaa. Kiinnostavuus voi liittyä myös mielenkiintoiseen uuteen tietoon.

Hakijan pitää myös muistaa vääntää asioita rautalangasta ja selittää, mitä oikein on tutkimassa. Suunnitelmien lukijoilla ei ole yleensä samaa erityisalan tietämystä kuin hakijalla. Jos hakija tutkii vaikka blogeja, hänen on lyhyesti selitettävä, mitä blogit ovat – vaikka kuinka itsestään selvältä se tuntuisikaan.

Ehkä olen nyt ylikriittisessä tilassa, mutta suurin ongelma lukemissani tutkimussuunnitelmissa on se, että ne ovat liian kesyjä ja riskittömiä. Tutkijanaluilta ja vähän pidemmälle ehtineiltä puuttuu tieteellistä kunnianhimoa. Liian usein tutkimuksen tavoitteena on suunnitelman mukaan pienten tutkimuksellisten aukkojen paikkaaminen. Teoreettis-metodologiset valinnat ovat ihan sitä samaa kuin mitä kovin moni muu on aiemmin tehnyt.

Aloittelevan tutkijan on monesti vaikea tehdä uusia rohkeita avauksia, eikä niitä välttämättä kaikilla aloilla tutkijanoviiseille niin helposti suodakaan. Vähän enemmän pitäisi kuitenkin laittaa riskiä peliin. Peräänkuulutan tässä erityisesti väitöskirjan ohjaajien roolia. Ei pidä taputella päälaelle ja hymistellä, että ”ihan kiva, palataan asiaan parin vuoden kuluttua”. Jatko-opiskelijat pitää viedä uuden äärelle ja kannustaa heidät haastamaan tieteenalojen luutuneita lähestymistapoja. Varsinaisia ”pieniä aiheita” ei ole olemassakaan, mutta tutkijanalkujen pitää pystyä kytkemään oma tutkimusteemansa yleisempään: mikä on tutkimuksen laajempi merkitys? Mikä on sen uusi teoreettis-metodologinen kontribuutio? Onko aina tehtävä samoja iänikuisia teemahaastatteluja, sisällönanalyysejä, lähilukuja ja vastaavia?