”Tuskin mikään peli Suomessa on saanut sellaisen levikin” – pöytätenniksen yleistyminen 1920-luvun puolivälissä

4 maaliskuun, 2022

Olen aiemmin kirjoittanut muutaman seurapelin yleistymisestä ja buumista 1920–1930-lukujen vaihteessa. Korona-pelin, Fortunan ja jojon yleistymisprosesseissa oli samankaltaisia piirteitä mutta myös eroja. Tällä kertaa kirjoitan vielä yhdestä suosikkipelistä, pöytätenniksestä, jonka yleistymis- ja omaksumisprosessi oli jälleen osin omintakeinen. Kuten Mika Pantzar (1996, 121) on painottanut, uutuudet (tai Pantzarin tuossa käyttämä käsite hyödykkeet) ”juurtuvat omalla tavallaan ja kunkin hyödykkeen ympärille kehittyy oma systeeminen kokonaisuutensa.

Koronapeli levisi Suomeen Ruotsin kautta ja sen yleistymiseen vaikutti muun muassa kotimainen valmistus. Korona vakiintui osaksi vapaa-ajan viettoa. Fortuna-pelin alkujuuret ja leviämisprosessi ovat hämärämpiä, mutta keskeistä Fortunan tapauksessa oli kotimainen Juho Jussila -yhtiön tuotanto ja pelin mainetta kasvattanut onnistunut ulkomaanvienti. Jojo puolestaan oli sekin vielä edellisiäkin vanhempi keksintö, jonka näkyvä suursuosio kesti ainoastaan muutaman kuukauden, mutta joka sittemmin on tullut uudestaan ja uudestaan muoti-ilmiöksi. Jojoja alettiin niitäkin valmistaa myös Suomessa, vaikkei tuotannon kotimaisuus ollutkaan luultavasti yleistymisen keskeisin tekijä. Ping-pong eli pöytätennis teki tavallaan toisen tulemisensa Suomeen keväällä 1925 ja tuli silloin jäädäkseen.

Pöytätenniksen varhaisin historia tavataan johtaa 1800-luvun lopun Britanniaan, jossa peli kehittyi yläluokkaiseksi seurusteluharrastukseksi nimenomaan imitoimaan tennistä pöydällä ja pienemmillä mailoilla. Peli pelattiin myös tenniksen säännöillä. (A Comprehensive History of Table Tennis, presented by the ITTF Museum; A Brief History of Table Tennis/Ping-Pong.)

Pelin varsinainen ensimmäinen laajempi buumi oli 1900-luvun alkuvuosina, jolloin pelissä keksittiin käyttää selluloidista valmistettuja palloja aiempien korkki- tai kumipallojen sijaan. Korkkipallot eivät olleet pompanneet tarpeeksi ja kumipallot olivat pomppineet liikaakin. Eri valmistajilla oli omia versioitaan pelistä ja valmistajat käyttivät pelistä eri nimiä. Jotkut valmistajista käyttivät pelistä onomatopoeettista nimeä ping-pong ja taistelivat nimen tavaramerkistä. Eri nimitykset johtivat myös siihen, että Englannissa perustettiin 1901 kaksi lajiliittoa, joista toinen oli ping-pong-liitto ja toinen pöytätennisliitto. Liitot yhdistyivät pari vuotta myöhemmin, johon mennessä pelistä oli alkanut ilmestyä myös kirjallisuutta.

Pöytätennis tuli Suomeenkin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Peliä koskevia juttuja julkaistiin erityisesti ruotsinkielisessä lehdistössä ja peli levisi ruotsinkielisillä alueilla, luultavasti nimenomaan ruotsalaisten kontaktien kautta. Jo ennen kuin itse peli tuli Suomeen, lehdet uutisoivat Lontoosta pelattavasta ping-pong-pelistä, miniatyyritenniksestä, jossa oli alettu järjestää jo kilpailujakin (esim. Hbl 8.7.1901).

Stockmannin Ping-Pong-mainos Päivälehdessä 11.12.1901. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Toistaiseksi löytämäni kirjallisuus ei selitä, miksi pöytätennis alkoi yleistyä uudelleen noin 15 vuoden hiljaiselon jälkeen 1920-luvun alkupuoliskolla. Lähteissä ei kirjoiteta esimerkiksi mistään uusista teknisistä innovaatioista, jotka olisivat parantaneet peliä tai tehneet siitä muuten helpommin lähestyttävän. Ulkomaisissa lähteissä ei myöskään mainita, että mikään valmistaja olisi aloittanut jonkun erityisen kampanjan pelin suosion kasvattamiseksi. Pöytätenniksen varhaisvaiheista erityisesti Suomessa perusteellisesti kirjoittanut Ossi Viita (2018a), toteaa, että vaikka lajin suosio hiipui jo vuoden 1904 tietämillä Englannissa, niin pöytätennis levisi uusiin maihin, esimerkiksi Kiinaan lähetystyöntekijöiden mukana sekä Itä-Euroopan maihin. Hänen mukaansa pelin leviäminen katkesi kuitenkin viimeistään ensimmäiseen maailmansotaan.

Ossi Viidan (2018a) mukaan pöytätenniksen suosion hiipumiseen vaikutti myös se, että sitä pidettiin enemmän ajanvietteenä kuin urheiluna. Ehkä tuo tulkinta kumpuaa siitä, että pöytätenniksen historiaa on kirjoitettu Suomessa ja varmaan muuallakin erityisesti pöytätenniksen kilpaurheilulajiliiton viitekehyksessä. Ajanvietetulkinta voi kuitenkin viitata myös siihen, että ajanvietteiden suosioon vaikuttaa myös kulloinenkin muoti, eli varhaisen pöytätenniksen tilalle saattoi tulla jotain muita ajanviettotapoja, jotka syrjäyttivät sen.(Muodin ja uutuustuotteiden leviämisen yhteyksistä ks. esim. Pantzar 1996, 75–77.)

Pöytätenniksen uudelle nousulle 1920-luvun alussa voi hahmotella myös yleisempiä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia syitä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen siinä vaiheessa, kun taloustilanne alkoi parantua ja niissä maissa, missä yhteiskunnallinen tilanne ainakin väliaikaisesti rauhoittui, uusille peli-ilmiöillekin alkoi tulla tilaa. Keskiluokan kasvu ja lisääntyvä vapaa-aika vaikuttivat nekin seurapelien suosion kasvuun.

Ping-pong-muotipelin kuva Kaiku-lehdessä 1/1925. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Pöytätenniksen uusi suosio oli alkanut Britanniassa 1920-luvun alussa ja levinnyt sieltä muihin maihin. Suomeen peli tuli Tanskan ja Ruotsin kautta erityisesti keväällä 1925. Jälleen silmiinpistävää on suomenruotsalainen aktiivisuus pelin levittämisessä. Borgåbladet kirjoitti 29.1.1925 pöytätenniksen suosiosta Ruotsissa ja pelin tulosta Suomeen. Lehden mukaan peliä pelattiin kaikkialla tukholmalaiskodeissa ja koko ajan. Pöytätenniskilpailuihin oli osallistunut Ruotsissa paljon pelaajia, yhteen jopa 256 henkilöä. Lehden kirjoittaja toivoi peliä myös Porvooseen, koska se voisi olla hyvää vaihtelua vaikkapa kerhokokoontumisten skruuvin- ja biljardinpeluuseen ja kahvinjuontiin. Jutussa painotettiin, että peli ei ole urheilua sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se sopii lasten lisäksi vanhemmille. Jännittävä peli vaatii tarkkuutta, varmaa kättä ja silmää, mutta on omaksuttavissa varsin nopeasti.

Borgåbladet muistutti myös aiemmasta pelivillityksestä, hieman jojon kaltaisesta Diabolo-hyrrästä, joka oli ollut suosiossa noin kaksitoista vuotta aiemmin. Samaiseen Diaboloon viitattiin muissa peli- ja leikkisuosikkeja muistelleissa kirjoituksissa, joissa Diabolo asettui ketjuun jojojen ja vastaavien tuotteiden kanssa. Borgåbladetin kirjoittaja saattoi Diabolo-viitttauksella ennakoida sitä, että pöytätennis jäisi samaan tapaan lyhytaikaiseksi muodiksi tai kuumeeksi, joka korvautuisi pian taas jollakin toisella pelituotteella. Tavallaan niin kävikin, kun julkista huomiota myöhempinä vuosina saivat muut peli-ilmiöt, mutta toisaalta pöytätennis vakiintui osaksi urheilua ja muuta vapaa-ajan viettoa.

Ping-pong-peliä myös kotoutettiin kirjaimellisesti, kun vuoden 1925 peliesittelyissä todettiin tavallisen ruokapöydän kelpaavan pelipöydäksi (esim. Borgåbladet). Ruokapöydän keskikohdan yli pingotettiin verkko, jonka yli palloa lyötiin kumipäällysteisillä tai päällystämättömillä puumailoilla. Viipurilainen Suojeluskuntain Urheiluliike mainosti uutuuspeliä Karjala-lehdessä 7.4.1925 seuraavasti: ”Ei ole mikään tavallinen seurapeli, vaan erittäin kiintoisa urheiluleikki, jota pelataan tavallisella ruokailupöydällä tennispelin sääntöjen mukaan.” Pöytätenniksen pistejärjestelmä tosin oli jo kansainvälisesti aiemmin erkaantunut tenniksestä, ja erissä pelattiin normaalisti 21 pisteeseen. Ossi Viidan (2018a) mukaan Suomessa kuitenkin pöytätennistä pelattiin 1930-luvun alkuun yleensä tenniksen pistelaskusäännöin.

Ping-pongin julkisessa esittelyssä ja suosion lisäämisessä käytössä olivat saman keinot kuin monissa muissakin peleissä. Pöytätennis esiteltiin Veli Giovannin eli Hillari Johannes Viherjuuren toimittamalla Suomen Kuvalehden ajanvietepalstalla ensin 7.3.1925, ja Suomen Kuvalehti kirjoitti pelistä useampaan otteeseen keväällä 1925 (myös esim. 28.3.). Esittelyssä keskeistä oli pelin luonteen, pelivälineiden ja sääntöjen kuvaaminen. Mainittiin lehdessä sekin, että Otava oli julkaissut jo pöytätenniksestä kirjankin. Suomen Kuvalehti teki yhteistyötä urheiluvälinemyyjän Suomen Urheiluaitan sekä uuden suomalaisen välinevalmistajan, Kristiinankaupungissa 1924 perustetun O.Y. Westa (tai Vesta) A.B.:n kanssa (perustamisesta Wasabladet 7.2.1924; Kristiinan Sanomat 26.4.1924). Westa jäi tosin pöytätennisvalmistajana ilmeisesti varsin lyhytaikaisesti, sillä tuo puunjalostusyritys keskittyi varsin pian muihin tuotteisiin, kuten hiihtosuksiin sekä muun muassa ikkunoihin ja oviin (Kristiinan Sanomat 8.12.1925; Keskisuomalainen 11.8.1926; Suomen Sosialidemokraatti 15.12.1926; HS 23.10.1927). Eikä Westasta löydy mainintoja pöytätenniksen tai ping-pongin yhteydessä lehdistä enää kevään 1925 jälkeen.

Ping-pongia eli pöytätennistä esiteltiin Suomen Kuvalehdessä 28.3.1925. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.


Pelin kotouttamiseen kuuluivat myös artikkelit, joissa käsiteltiin pelin historiaa ja leviämisreittejä (HS 10.4.1925). Mika Pantzar (1996, 125) kirjoittaa Suomen Kuvalehden keskeisestä roolista uusimman tekniikan promoottorina 1900-luvun alkupuolella. Esimerkkini ovat osoittaneet, että lehdellä oli merkitystä myös uusien peli-ilmiöiden esittelyissä, jotka etenivät varsin yhtenevällä kaavalla.

Pelin muun esittelyn ohella Suomen Kuvalehti väläytti maaliskuun alun jutussaan mahdollisuudesta järjestää pöytätenniskilpailuja. Kilpailutoiminta tuntuikin kuuluvan uusien peli-ilmiöiden esittelyyn. Kilpailutoiminnassa aktivoitui kuitenkin jostain syystä Helsingin Hiihtoseura, joka järjesti pöytätenniskilpailut hiihtokilpailunsa jälkeen Alppilan ravintolassa 15. maaliskuuta. Kolmenkymmenen osallistujan joukosta voittajaksi selviytyi Hoffman ja ”Verner Eklöv keinotteli tässäkin kilpailussa itsensä palkinnoille.” Verner Eklöv sijoittui toiseksi ja hänen veljensä Helsingin Sanomien mukaan kolmanneksi. (HS 16.3.1925.) Oletettavasti Eklöv oli siis ollut palkinnoilla hiihtokilpailussakin.

Pöytätenniksessä kilpailtiin Helsingin ulkopuolellakin. Vaasa-lehti uutisoi 21.3.1925, että ”[n]aisklubilla on taas maanantai-iltana runsaasti ohjelmaa.[…] On jotain ping-pong peliäkin, jossa voittajaa saa tavaraa ja pianorahasto hyötyy rahallisesti. Mene tiedä, mitä lie. Sittenpä senkin ihmeen näkee.”

Helsingin Hiihtoseura jatkoi pöytätenniskilpailujen järjestämistä 5.4.1925. Kisat olivat karsintakilpailu hieman myöhemmin pääsiäisenä järjestettävään turnaukseen, jonka järjestäjäksi mainittiin Helsingin Purjetyöliike (HS 6.4.1925) . Hiihtoseurasta muodostuu myös yllättävä myöhempi yhteys Westa-yhtiöön, joka helmikuussa 1927 oli yhtenä palkintojen lahjoittajana, kun Helsingin Hiihtoseura järjesti hiihtokilpailut (Uusi Suomi 12.2.1927.)

Uusi Suomi julkaisi 7.4.1925 ennakkojutun tulevista kilpailuista ja mainitsi lyhyesti myös Hiihtoseuran karsintakilpailujen tulokset. Uusi Suomi kirjoitti, että Hiihtoseuran järjestämiin pöytätenniskilpailuihin osallistui kolmisenkymmentä pelaajaa ja että kilpailut järjestettiin Hankkijan salissa Helsingissä.

Saman jutun yhteydessä oli kirjoitus siitä, miten uutta suosikkipeliä esiteltiin Stockmannin tavaratalossa, jossa Stockmann oli ”järjestänyt yleisölle tilaisuuden nähdä tätä koko Europan muotiin tullutta peliä”. Stockmannhan oli lanseerannut peliä Suomessa ensimmäisen kerran jo 1900-luvun ensi vuosina. Nyt Stockmannin kolmannessa kerroksessa peliä pelasivat joka päivä yhdestä kolmeen iltapäivällä Suomalaisen verkkopalloseuran jäsenet eli tenniksen pelaajat. Stockmannilla peliä pelattiin kuttaperkkapallolla (ei siis selluloidipallolla) ja käytettiin pääasiassa ruotsalaisia sääntöjä, joissa suorat lentolyönnit oli kielletty ja palloa sai lyödä vain pompusta. Jotkut pelasivat tosin myös englantilaisilla säännöillä ”siten, että ilmalyönnit olivat sallittuja”. Pelin uutuudesta kertoi se, että vaikka vakiosääntöjä ja niiden opettamista pidettiin tärkeänä, säännöissä ja pelitavoissa oli variaatioita.

Lehtitietojen mukaan pöytätenniksen pääsiäiskilpailun Helsingissä järjesti siis Helsingin Purjetyöliike. Tosin osassa lehdissä mainittiin järjestäjänä Helsingin Hiihtoseura. Lehdissä todettiin myös, että kilpailu olisi ensimmäinen yleinen pöytätenniskilpailu, kun sitä ennen oli järjestetty vain pari yksityistä kilpailua (HS 8.4.1925) Helsingin Purjetyöliike valmisti purjeiden lisäksi kaikenlaisia peitteitä, lippuja, kuomuja, telttoja, pelastusrenkaita, reppuja ja jopa jääpalloja (Uusi Suomi 19.2.1925). Yritys oli aloittanut toimintansa Helsingissä ilmeisesti vuonna 1922 ja siirtynyt Antti Wihurin omistukseen keväällä 1924. Yrityksen kytkös pöytätennikseen on epäselvä, mutta koska liikkeen toimialaan kuului myös ”urheilutarpeiden valmistus”, niin voi olla, että siellä valmistettiin myös esimerkiksi pöytätennispelin verkkoja.(Suomen Teollisuus 5/1925). Noin vuotta myöhemmin Helsingin Purjetyöliike kyllä mainosti ping-pong-peliä Suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehdessä toteamalla, että leiripäivät alkavat ja peli olisi paras ajanviete iltaisin (Hakkapeliitta 15.5.1926). On myös mahdollista, että yrityksessä toimivat henkilöt olivat muuten innostuneita pöytätenniksestä ja siksi halusivat sitä tukea.

Helsingin Purjetyöliikkeen Ping-pong-mainos Hakkapeliitta-lehdessä 15.5.1926. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Helsingin Sanomat seurasi kilpailun järjestelyjä raportoimalla ilmoittautuneiden määrästä ja siitä, että joukossa oli myös kaksi englantilaista pelaajaa. Jutussa ”Ping-pong-innostus leviää” lehti myös kertoi urheiluliike Suomen Urheiluaitankin järjestäneen pöydän yleisön käyttöön ja että siellä oli myös nähty ”vahapallojen kimpussa useita tunnettuja palloilijoitamme”. (HS 9.4.1925.) Urheiluvälineiden myyjät markkinoivat siis aktiivisesti uutta pelejä toisten lajien harrastajille ja muille kohderyhmille. Urheiluaitan mainoksessa (US; Ssd) liike mainosti pöytätennistä parhaaksi ajanvietteeksi lomahetkinä ja pelin sopivan sekä aikuisille että lapsille (https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1506129?page=8) Viittaus kohderyhmiin kertoo pohdinnasta, joka liittyi toiminnan mielekkyyteen. Jos tällaista yleistä määrittelyä ei tehty, joku peli saatettiin ajatella ensi sijaisesti lasten harrastuksena ja liian lapsellisena ja leikkiin viittaavana aikuisille. Toisaalta jotkut pelit voitiin mieltää lapsille liian vaikeiksi tai lapsilta kielletyiksi, jos oli kyse vaikkapa rahapelaamisesta tai pelaamisesta sellaisissa paikoissa tai vuorokaudenaikoina, joita ei pidetty lapsille soveliaina.

Vestan ja Suomen Urheiluaitan Ping-pong-mainokset Uudessa Suomessa 9.4.1925. Sama mainospari julkaistiin myös muissa lehdissä, kuten Suomen Sosialidemokraatissa 11.4.1925. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Ping-pong-kilpailu pidettiin toisena pääsiäispäivänä 13.4.1925, ja useat lehdet raportoivat jälkikäteen tuloksista. Osallistujia oli ollut 50 ja ”[r]unsaslukuinen yleisö seurasi innokkaana turnausta.” Miesten ja naisten sarjan voittajiksi selviytyivät Campbellin sisarukset, Bruce ja Maud, jotka nimestään huolimatta olivat suomalaisia mutta sukujuuriltaan isänsä puolelta skotlantilaisia. (HS 14.4.1925. Ks. myös esim. Svenska Pressen 14.4.1925.) Ossi Viita (2018a) kirjoittaa pöytätenniksen historia-artikkelissa, että urheiluväen keskuudessa peli herätti ristiriitaisia tunteita, eikä esimerkiksi Suomen Urheilulehden pöytätennistä käsittelevässä jutussa pidetty peliä urheiluna joidenkin muiden pelien ja leikkien ja esimerkiksi biljardin tavoin. Urheilun ja ei-urheilun rajankäynti liittyi luultavasti siihen, millaisia fyysisiä ominaisuuksia pelaaminen vaati ja kehitti, kenelle peli oli tarkoitettu sekä mahdollisesti myös siihen, millaisissa institutionalisissa puitteissa peliä harrastettiin: olivatko sen pelaajat organisoituneet esimerkiksi seuroiksi ja liitoiksi.

Helsingin Sanomien ping-pong-turnausta käsittelevässä jutussa 14.4.1925 oli kuvituksena piirroskuva, johon oli kuvattu pelaajia, yleisöä, tuomari sekä englantilainen turnausosallistuja Maxwell, joka hävisi jo ensimmäisen ottelunsa kuvassa myös näkyvälle suomalaiselle Blombergille. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Viita (2018a; 2018b) mainitsee myös, että Bruce Campbellistä tuli Suomen Pöytätennisliiton ensimmäinen puheenjohtaja 1938 (ks. myös Suomen Pöytätennisliiton historiasivu). Maud Campbell puolestaan oli muun muassa myös pikakirjoitusmestari (Hbl 27.11.1922) ja muutti todennäköisesti Englantiin viimeistään mentyään huhtikuussa 1931 naimisiin lontoolaisen lääkärin Ronald E. Smithing kanssa (Svenska Pressen 8.4.1931). Hänen nimensä ei tule pöytätenniksen yhteydessä vastaan parin ensimmäisen kilpailun jälkeen.

Seuraavassa saman järjestäjän isommassa turnauksessa syksyllä 1925 Campbellit joutuivat pettymään. Maud Campbell hävisi jo ensimmäisen ottelun, ja turnauksen naisten sarjan voitti ”varovaisesti mutta varmasti pelaava paronitar Hoyningen-Hyne [von Hoyningen Huene, suvusta ks. saksank. Wikipedia]. Bruce Campbell eteni finaaliin mutta hävisi ”kireän ottelun jälkeen” herra Haarille. Turnauksessa oli miesten A-sarjan lisäksi myös B-sarja pelaajille, jotka eivät olleet pärjänneet niin hyvin edellisessä kisassa. (HS 15.11.1925.)

Helsingin Hiihtoseura järjesti vuoden 1925 lopuksi vielä yhden pöytätenniskilpailun, jonka suosiota nimimerkki ”Pailo” kuvasi Helsingin Sanomissa 22.12. sekä pelaajien että yleisön näkökulmasta: ”Tuskin mikään peli Suomessa on saanut sellaisen levikin, kuin viime keväänä muotiin tullut ping-pong-peli. Nykyään sitä jo pelataan Helsingissä melkein useimmissa perheissä, pelataanpa sitä maamme muissakin kaupungeissa yhä vaan lisääntyvällä innolla. Syynä tähän lienee sen käytännöllinen järjestäminen ja hermoja repivä jännittävyys, joka esim. kahden tasaväkisen pelatessa saa katsojan niin täydellisesti mukaansa, että katsoja miltei ”hikoilee”.”

Pailo myös viittasi toisiin kirjoituksiin ja kiisti, että ping-pong olisi mikään tenniksen miniatyyriversio. Hän myös harmitteli, että pelit järjestettiin tenniskentällä, jonka toinen puoli jäi kokonaan käyttämättä: ”Varmasti monen tennispelaajan sydänalaa kaiveli nähdessään puoli tenniskenttää aivan tyhjänä.” Lisäksi hän kommentoi pelaamisen ja sukupuolen suhdetta: ”Naisista ei kukaan pelannut kauniisti, enemmän naisellisuutta ja vähemmän korkeita korkoja.” Naisten sarjan voitti jälleen paronitar Hoyningen-Hyne.

Kysymys sukupuolesta nousi myös muissa jutuissa esille. Vaikka varhaisissa suomalaisissa pöytätenniskisoissa turnaukset oli jaettu miesten ja naisten sarjoihin, niin lopuksi sarjavoittajat myös pelasivat toisiaan vastaan. Sama tapahtui myös muun muassa koronapelin mestaruuskisoissa vähän myöhemmin. Tulkinta pelin sopivuudesta sekä miehille että naisille (ja lapsille ja vanhemmille) perustui ajatukseen siitä, että peli ei vaatinut erityistä voimaa. Sopivuuteen liittyi myös ajatus pelaamispaikoista, esimerkiksi kodeista ja kerhotiloista, jotka lähtökohtaisesti eivät olleet sukupuolen mukaan jaettuja.

Esimerkiksi Allas Krönika -lehti esitteli helmikuussa 1926 naisten pelaamista peleistä keilailun ja ping-pongin. Vaikka lehden kirjoittaja päätyi lopputulokseen, että molemmat ovat hauskoja urheilulajeja ja sopivan lajin valinta on makuasia, niin nimenomaan ping-pong oli kirjoittajan mukaan sopivampi naisten fysiikalle ja tarjosi monipuolisempaa ja vaihtelevampaa ruumiin liikettä kuin keilaaminen raskailla palloilla. (Allas Krönika 6.2.1926.)

Ossi Viita (2018a, 7) kirjoittaa puolestaan siitä, että urheilumaailma oli 1920–1930-luvuilla sukupuolen mukaan pitkälti eriytynyttä. Siitä huolimatta esimerkiksi pöytätennistä pystyivät pelaamaan miehet ja naiset myös yhdessä. Tilanne ei miellyttänyt kaikkia, ja joissakin lehdissä julkaistiin esimerkiksi sovinistisia pilapiirroksia, jossa naisten ja miesten pelitilanteita seksualisoitiin.

Aiemmin mainitussa Helsingin Sanomien kilpailu-uutisessa esille nousi myös pöytätenniksen performatiivinen, yleisöön menevä luonne. Ehkä siitä johtuen pöytätennis oli esillä myös parissa näyttämötaiteellisessa teoksessa. Niitä kuvaavista jutuista ei kuitenkaan käy selkeästi ilmi, oliko pöytätennis ainoastaan muodikkaana uutuutena teema, josta tehtiin esimerkiksi pilaa. Joka tapauksessa Hufvudstadsbladetissa 16.10.1925 oli ilmoitus Tukholmasta tulleesta revyystä, jossa monen parodisen musiikkinumeron joukossa oli laulu ”Ska vi spela Ping-pong”. Vasabladet puolestaan arvioi 4.1.1927 Vasa Teaterin uudenvuoden revyyn, jossa toisen näytöksen kulminaatiopisteenä ja loppuna olivat herra Lindbladin soolotanssi ja ping-pong-peli.

Pöytätenniksen julkinen huomio oli suurimmillaan vuoden 1925 aikana. Sen jälkeen esimerkiksi lehtikirjoittelu väheni, vaikka edelleen pelistä uutisoitiin silloin tällöin. Kuumimman huomion hiipumisesta huolimatta peli oli tullut jäädäkseen ja sen instituutionaaliset rakenteet vakiintuivat seuroineen, kilpailuineen ja lopulta Suomen Pöytätennisliiton perustamisen 1938 myötä. Alkuvuosina myös useammat yrittäjät pyrkivät vuokraamaan pöytätennispöytiä tuntihinnalla pelaajille (esim. US 31.5.1925; US 12.10.1926; US 30.10.1926), mutta vahvemmin pöydät tulivat osaksi erilaisten kerhojen, yhdistysten ja seurojen ajanvietetoimintaa, välillä muiden pelien, kuten koronapelin ja Fortunan tavoin.

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön.

Kirjallisuutta

Pantzar, Mika (1996). Kuinka teknologia kesytetään: Kulutuksen tieteestä kulutuksen taiteeseen. Helsinki: Tammi/Hanki ja jää.

Viita, Ossi (2018a) ”Esihistoria vuoteen 1937.” Sivulla Pöytätenniksen historia Suomessa, Suomen Pöytätennisliitto, https://www.sptl.fi/sptl_uudet/?page_id=1315

Viita, Ossi (2018b) ”Pöytätennisliiton perustaminen 1938.” Sivulla Pöytätenniksen historia Suomessa, Suomen Pöytätennisliitto, https://www.sptl.fi/sptl_uudet/?page_id=1315

Miten löytää arkistotietoa automaattipelaamisesta Turussa

23 helmikuun, 2022

Aiemmin olen kirjoittanut peliautomaattien tulosta Suomeen ja Turkuun 1920–1930-lukujen vaihteessa. Lähteinä käytin tutkimuskirjallisuuden lisäksi erityisesti digitoitua lehtimateriaalia, josta löytyi varsin paljon tietoja pelaamisesta ja pelaamiseen liittyneestä julkisesta keskustelusta. Nyt kirjoitan, mitä lisätietoa arkistolähteet paljastavat peliautomaattitoiminnasta Turussa.

Lehtijutuista selvisi, että peliautomaatteja tuli enemmän käyttöön Turussa ja lähialueilla viimeistään loppukeväästä 1930, kun Mannerheimin lastensuojeluliiton Turun osasto sekä Turun Sokeainyhdistys olivat saaneet luvat automaattien asentamiseen useisiin ravintoloihin ja kahviloihin. Lupia myönnettiin sittemmin yhä useammalle automaatille. Lehdissä oli myös maininta, miten jo aiemmin 1929 ja 1930 ainakin kaksi liikemiestä olivat valittaneet maaherralle, etteivät he olleet saaneet poliisilta lupaa automaatteihin. Maaherra oli pitänyt poliisin kielteisen päätöksen voimassa. Uusi Aura kertoi myös murtoyrityksestä, joka oli tehty Kahvila Phoenixissa yliopiston yhteydessä olleeseen automaattiin.

Lisäksi lehdet kertoivat, että useiden kaupunkien lastensuojelulautakunnilta oli syksyllä 1931 pyydetty lausuntoja, pitäisikö peliautomaattitoiminta antaa hyväntekeväisyysjärjestöjen yksinoikeudeksi yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Ehdotusta oli ajanut erityisesti Mannerheimin lastensuojeluliitto (MLL). Lautakuntien lausunnoissa erityisesti Turku erottui muista kaupungeista, joissa monesti peliautomaattitoimintaa vastustettiin ja toivottiin sen täyskieltoa. Turussa taas ei ollut lautakunnan mukaan havaittu, että lapset ja nuoret olisivat päässeet käyttämään automaatteja ja lautakunta kannatti ehdotusta, että automaattitoiminta annettaisiin yleishyödyllisten yhdistysten ja järjestöjen käsiin. Pohdin aiemmassa kirjoituksessa, oliko lastensuojelulautakunnassa jostain syystä erityistä suopeutta esimerkiksi automaattitoimintaa pyörittävää MLL:n Turun osastoa kohtaan.

Edellisillä pohjatiedoilla lähdin etsimään peliautomaatteihin liittyvää arkistoaineistoa. Mannerheimin lastensuojeluliiton Turun osaston perustamiskokouksen, vuosikokousten ja johtokunnan kokousten pöytäkirjoja löytyy Kansallisarkiston Turun toimipisteestä. Ne ovat päätöspöytäkirjoja eikä niistä juuri tarkemmin näy, millaista keskustelua esimerkiksi peliautomaatteihin liittyen kokouksissa on käyty. Johtokunnan käsinkirjoitetuista kokouspöytäkirjoista näkyy kuitenkin peliautomaattien tuleminen osaksi yhdistyksen varainhankintaa ja automaattitoiminnan merkityksen kasvu ja vaihtelut siihen asti, kunnes peliautomaatit siirtyivät Raha-automaattiyhdistyksen yksinoikeudeksi 1938. Myös Turun osaston lähettämien kirjeiden kopiovihossa on automaatteja koskevia kirjeitä. Samoin osaston vastaanottamissa kirjeissä, joita on tallella vuosilta 1931–1935, on paljon erityisesti automaattilupien myöntämiseen liittyvää aineistoa. Kaikilta automaattitoiminnan vuosilta ei ole kirjeaineistoa säilynyt, ja syystä tai toisesta juuri muuta kuin automaatteihin liittyvää kirjeenvaihtoa ei ole tallella.

Arkistosta löytyy myös osaston lyhyitä vuosikatsauksia, joissa mainitaan osaston organisaatio ja kerrotaan tiiviisti toiminnasta. Automaatteja ei mainita, koska se on varainhankintaa, ei perustoimintaa. Vuosikatsauksien yhteydessä kerrotuissa talousraporteissa on joitain häivähdyksiä automaattitoiminnasta, mutta kahta poikkeusta lukuun ottamatta automaatteja ei mainita nimeltä tulonlähteenä vaan automaattitoiminnan tulot ovat kategoriassa ”Muut” esimerkiksi korkotulojen kanssa. Joka tapauksessa talousraporteista voi päätellä, että osasto sai peliautomaateilla 1930–1937 valtaosan kaikista tuloistaan ja tulot olivat välillä huomattavasti menoja suuremmat, vaikka osasto vetosi peliautomaattilupa-anomuksissaan lastenhoitoon liittyvän neuvonta-asemansa kustannuksiin. Alkuvuosien talousraporteissa näkyy pankkisaldon kasvu, mutta sitten edellisen vuoden saldon ilmoittaminen lopetetaan. Vuodelta 1938 arkistoiduissa papereissa on täydellinen osaston tulo- ja menoarvio, joka on tulojen osalta yhtenevä aiempien vuosien kanssa. Siinä osaston 214 000 markan kokonaistuloista 175 000 markkaa on automaattituottoja. Menoja vuodelle 1938 oli arvioita 185 000 markkaa.

Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osaston pöytäkirjat 1929-1940 Kansallisarkiston Turun toimipisteessä. Kuva: Jaakko Suominen.

Peliautomaatit eli taitoautomaatit MLL:n Turun osaston pöytäkirjoissa

Ensimmäinen maininta automaateista on johtokunnan kokouspöytäkirjassa 21.9.1929. Keskusjärjestö on ehdottanut Turun osastolle automaattien hankkimista, mutta koska asiasta ei ole saatu kaivattua lisätietoa ”ja kun yleisesti oltiin epäilevällä kannalla tällaisen yrityksen onnistumisen nähden, niin sai asia raueta toistaiseksi.” 26.2.1930 johtokunta kuitenkin hyväksyi osaston sihteerin, herra A. Yli-Pohjan tekemän sopimuksen ”koskien osaston oikeutta sijoittaa peli-automaatteja julkisiin paikkoihin Turussa.”

Sopimuksella osasto vuokrasi automaattien pito-oikeuden herra Henrik Appelbergille. Appelberg oli vaasalainen maisteri ja liikemies, joka oli yrittänyt saada syksyllä 1928 automaattien pito-oikeuden Turussa, mutta poliisi ei ollut antanut hänelle lupaa. Hänellä oli kuitenkin ollut automaatteja muissa kaupungeissa, ainakin Tampereella, sillä Aamulehti kirjoitti 17.11.1928 rikosuutisessaan raastuvanoikeuden tuomiosta, jonka olivat saaneet neljä nuorukaista. He olivat anastaneet rahaa Appelbergin automaateista käyttämällä markkojen sijasta muun muassa litteiksi hakattuja kymmenen pennin kolikoita ja mutterien alusrenkaita sekä ”kohottamalla erään automaatin lasia”.

Lehtitietojen mukaan MLL:n Turun osasto sai luvan automaattien pitoon toukokuun alusta 1930 (TS 29.4.1930). Lehdet kirjoittivat, että MLL:n Turun osasto oli saanut maaherralta luvan 20 automaatin asentamiseen. Ja elokuussa 1930 MLL:n Turun osasto sai luvan 45 automaatin asentamiseen (TS 5.8.1930). Toinen luvansaaja oli Turun Sokeainyhdistys. Ilmeisesti ensimmäiset MLL:n Turun osaston nimissä asennetut automaatit olivat Appelbergin toimittamia, mutta sitä ei lehdissä mainittu. Olin luullut, että automaatit olisivat tulleet Dayton Vaaka Oy:ltä, mutta MLL:n Turun osasto teki Dayton Vaa’an kanssa sopimuksen vasta syyskuussa 1931. Epäselvää on, asennettiinko kaikkiin paikkoihin, joihin luvat oli saatu, kuitenkaan heti automaatteja. Todennäköisesti kaikkia peliautomaatteja ei asennettu. Vuoden 1930 loppukevään ja kesän ajanjaksolta ei ole tallessa Turun osaston johtokunnan kokousten pöytäkirjoja eikä automaatteihin liittyvää kirjeenvaihtoa.

Lokakuun alussa 1930 automaatit ilmestyivät jälleen Turun osaston kokousaiheeksi. Automaattiasia ei ollut jostain syystä edennyt halutulla tavalla. Appelbergin kanssa tehty sopimus päätettiin sanoa irti marraskuun puolivälissä ja ostaa häneltä kolme automaattia osaston omiksi. Appelbergiltä automaatteja ei kuitenkaan saatu, ja joulukuun kokouksessa Turun osasto päätti kääntyä MLL:n keskustoimiston puoleen kolmen automaatin hankkimiseksi. Määrä oli erittäin pieni verrattuna siihen, kuinka monelle automaatille osasto oli saanut lupia.

Huhtikuussa 1931 tilanne oli se, ettei automaatteja ollut edelleenkään hankittu osaston omistukseen. Kun kaupunkiin oli tulossa Suomen Tivoli, jonka tuloista osa oli tulossa MLL:n Turun osastolle, johtokunta päätti kokouksessaan 13.4.1931, että osasto tutustuisi tivolin peliautomaatteihin ja tekisi vasta sitten päätöksen sopivien automaattien hankkimisesta. Tilanne muuttui kuitenkin kokousten välissä. Ilmeisesti Dayton Vaaka Oy oli tehnyt yhdistykselle yhteistyötarjouksen automaattien asentamisesta ja operoimisesta. Raha-automaattiyhdistyksen historiateoksessa Jukka Kortelainen (1988, 60) kirjoittaa, että Dayton Vaaka olisi tehnyt Turun osaston kanssa sopimuksen 20 automaatista ja myöhemmin keskusliiton kanssa 100 automaatista, mutta Turun osaston johtokunnan kokouksen liitteenä olevassa sopimuksessa ja myös lupa-anomuksissa kirjoitetaan yhteensä 57 automaatista Turkuun ja lähialueille.

Dayton Vaaka Oy:n ehdotusta, että se asentaisi automaatteja yhdistyksen nimiin ja tulouttaisi yhdistykselle 30–35 prosenttia voitoista, käsiteltiin johtokunnan kokouksessa 14.8.1931. Johtokunta päätti hyväksyä tarjouksen mutta antaa lopullisen päätösvallan yhdistyksen silloiselle puheenjohtajalle tohtori Armas Ensiölle ja sihteerille rouva Ebba Salinille. Armas Ensiö oli aktiivinen kunnallispoliitikko ja oli toiminut vuonna 1930 lyhyen aikaa Turun ensimmäisenä kaupunginjohtajana sekä työskenteli lehtorina Turun tyttölyseossa ja vuodesta 1935 samassa paikassa rehtorina (Wikipedia). Kokouksen jälkeen asia eteni rivakasti. Osaston kirjekopioiden joukosta löytyy maaherralle 3.9.1931 lähetetty Ensiön ja Salinin nimissä lähetetty kirje, jossa pyydetään lupaa taitoautomaattien pitoon ja luetellaan paikat, joihin lupaa haetaan. Kirjeen alussa osasto perusteli automaateista saatavien tulojen tarvettaan sillä, että osasto oli avannut elokuun alussa ”pikkulasten huoltoa varten neuvonta-aseman”. Neuvonta-aseman kustannuksiin osasto vetosi myöhemminkin käytännössä aina tehdessään lupa-anomuksia maaherralle tai poliisille.

Syyskuun 1931 kokouksessa johtokunta keskusteli voitto-osuuden kasvattamisesta. Asialistalla oli yhteistyö Turun Sokeainyhdistyksen kanssa niin, että kahviloille ja ravintoloille, joissa automaatteja oli, annettaisiin vain 15 prosenttia tuloista eikä 30 prosenttia, joka oli ollut siihenastinen osuus. Eräs yrittäjä myös tiedusteli, voisiko asentaa yhdistyksen nimissä ”makeis-peliautomaatteja”, mutta lupaa ei myönnetty.

Seuraavassa kokouksessa tuotiin tiedoksi, että Dayton Vaaka Oy:n kanssa oli tehty sopimus 57 peliautomaatin sijoittamisesta muun muassa kahviloihin ja ravintoloihin, upseerikerholle ja aliupseerikerholle ja muihin kerhohuoneistoihin sekä kahdeksaan Turusta liikennöineeseen höyrylaivaan ja myös Turun Historialliseen Museoon. Maaherra Helenius oli antanut luvan automaateille 14. syyskuuta.

25.2.1932 MLL:n Turun osaston johtokunta käsitteli taas useampia peliautomaattiasioita. Poliisimestari oli ilmoittanut, että vastedes useampikin yhdistys saisi kiinnittää automaatteja samoihin ravintoloihin ja kahviloihin. Yhdistys päätti hakea lupaa automaatin sijoittamiseen Gramola-nimiseen liikkeeseen ja valtuutti puheenjohtaja Ensiön neuvottelemaan taas Turun Sokeainyhdistyksen kanssa yhteisistä periaatteista, kuinka paljon ravintoloille korvattaisiin automaateista. Gramola oli osoitteessa Yliopistonkatu 24 sijainnut gramofoni- ja soitinliike, ja Dayton Vaaka Oy asensikin sinne peliautomaatin, kun poliisilta oli saatu lupa.

Vuonna 1932 peliautomaatteja koskeva kilpailu oli selvästi kiristynyt. Automaattien valmistajat ja huoltoyritykset kilpailivat keskenään. Niiden lisäksi myös automaattitoiminnan ylläpitäjät, erityisesti eri yhdistykset kisasivat automaattien sijoituspaikoista. 9. toukokuuta MLL:n Turun osasto käsitteli johtokunnan kokouksessa Pelastusrengas-nimisen yhdistyksen yhteydenottoa. Nimensä perusteella Pelastusrengas oli meripelastusseura. Pelastusrenkaan puheenjohtajana toimi kenraali Helenius, siis sama mies, joka oli ollut Turun ja Porin läänin maaherrana myöntämässä peliautomaattilupia yhdistykselle ja joka oli myös ollut Turun osaston johtokunnassa. Nyt Helenius oli ilmoittanut keskusteluissa osaston sihteerille, että Pelastusrengas alkaisi asentaa peliautomaatteja muutamaan sellaiseen laivaan, jossa oli jo osaston automaatteja ja että osaston oli poistettava omat automaattinsa. Turun osasto päätti lähettää neljän hengen delegaation puheenjohtajansa johdolla neuvottelemaan vielä asiasta Pelastusrenkaan kanssa ja osaston johtokunta oli yksimielisesti sitä mieltä, ”ettei kaikkiin mainitun yhdistyksen puolelta tehtäviin vaatimuksiin pitäisi myöntyä.”

Lähes kaikkiin vaatimuksiin kuitenkin myönnyttiin. Toukokuun 17. päivä Turun osasto ilmoitti Turun poliisimestarille osoitetulla kirjeellä poistaneensa taitoautomaatit neljästä höyrylaivasta ”Pelastusrengas nimisen yhdistyksen hyväksi”. Yhteen laivaan automaatti vielä jäi. Laivojen nimet viittasivat Ahvenanmaahan, joten niiden kotipaikka saattoi olla siellä. Hieman aiemmin 9.5. toisessa kirjeessä osasto oli pyytänyt lupaa asentaa yhteensä 11 automaattia sellaisiin seitsemään laivaan, joiden kotipaikka oli Turku. Ja itse asiassa Turun poliisilaitoksen anomusdiaariosta käy ilmi, että Pelastusrengas oli jo anonut 2.5.1932 peliautomaattien sijoituslupia neljään laivaan ja luvat oli myönnetty. Anojana yhdistyksen puolesta oli B. (eli Bertha, kuten myöhemmistä anomuksista käy ilmi) Helenius eli maaherra Heleniuksen vaimo.

Vuoden 1932 syyskuun kokouksessa käsiteltiin Automaatti Teollisuus Oy:n ehdotusta uusista automaateista, mutta ehdotus päätettiin hylätä, koska yhdistyksellä oli jo sopimus Dayton Vaa’an kanssa. Automaatti Teollisuus oli saksalaisen Walter Sachsen omistama yritys. Sachse oli aloittanut automaattiliiketoimintansa ostamalla ensin muiden automaatteja, mutta perusti alkuvuodesta 1931 Automaatti Teollisuus Oy:n, joka aloitti omien peliautomaattien rakentamisen Helsingin Hakaniemessä. Yrityksestä tuli Suomen suurin peliautomaattien valmistaja ja sen myös piti automaatteja eri paikoissa.(Kortelainen 1988, 59.)

Syyskuun kahdentenatoista päivänä 1932 osasto lähetti poliisimestarille kirjeen, jossa se haki uudestaan lupia automaateilleen, koska maaherran vuotta aiemmin antama lupa oli menossa umpeen. Marraskuussa 1932 MLL:n Turun osaston johtokunta käsitteli puolestaan kirjettä, jonka osaston puheenjohtaja oli jo lähettänyt Turun poliisimestarille yhdessä Turun Sokeainyhdistyksen ja Koteja Kodittomille -yhdistyksen kanssa. Yhdistykset ehdottivat kirjeessään, ettei poliisimestari myöntäisi uusia automaattilupia paikkoihin, joissa oli jo automaatti ja että sijoituspaikoille maksettaisiin korkeintaan vain 30 prosentin korvauksia ja että tätä valvottaisiin. Yhdistysten anomus löytyykin Turun poliisilaitoksen anomusdiaariosta, tosin päivättynä 14. joulukuuta ja keskeneräisyysmerkinnällä varustettuna. Voi siis olettaa, että jotkut uudet tulokkaat lupailivat sijoituspaikoille suurempia osuuksia päästäkseen hyville pelipaikoille. Kolmantena asiana yhdistykset ehdottivat, että jos joku saisi luvan automaattien pitämiselle ulkona, niin vastaava lupa myönnettäisiin kaikille muillekin.

Seuraavana vuonna kilpailu aiheutti edelleen pulmia. Poliisimestari oli ilmoittanut yhden luvan peruuttamisesta, mutta yhdistys kirjelmöi, että saisi pitää luvan ja ehdotti samalla, että voisi poistaa automaatin parista muusta paikasta (jotka eivät luultavasti olleet niin tuottavia). Syyskuussa 1933 MLL:n Turun osasto haki lupaa automaateille jälleen poliisilaitoksen sijaan maaherralta, mikä liittyi todennäköisesti kesällä 1933 voimaan tulleeseen uuteen automaattiasetukseen. Kun läänin maaherra kenraali Ilmari Helenius oli siirtynyt 1932 Uudenmaan läänin maaherraksi, hänen tilalleen oli tullut Wilho Kyttä. Kyttä valittiin MLL:n Turun osaston johtokuntaan vuoden 1933 alussa kolmivuotiskaudeksi, eli edelleen osasto oli turvannut hyvät suhteet maaherraan. Siitä eteenpäinkin automaattiluvat haettiin maaherralta. Helenius vaikutti uudessa työpaikassaankin aktiivisesti peliautomaattiasioihin ja ajoi hyväntekeväisyysjärjestöille yksinoikeutta toimintaan (Kortelainen 1988, 80–81). MLL:n Turun osaston arkistoaineiston perusteella on tosiaan huomattavissa, että Helenius oli itsekin toiminut useammassa hyväntekeväisyysjärjestössä, jotka harjoittivat automaattitoimintaa.

Osasto huomioi marraskuussa 1933 myös muutaman uuden automaattioperaattorin, joiden toiminta uhkasi yhdistyksen saamia voittosummia: automaatteja olivat asennuttaneet Turkuun ravintoloihin ja kerhohuoneistoihin myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton keskusjärjestö, Suomen Punainen Risti ja Kaasunsuojeluyhdistys. Osasto kirjelmöi keskusjärjestölle, että keskusjärjestön saamat tulot luovutettaisiin paikallisosastolle. Ainakaan ensimmäinen kirjelmöinti ei tuottanut tulosta, koska asiaan palattiin uudestaan. Raha-automaattiyhdistyksen historiateoksissa Jukka Kortelainen (1988, 81–82) kirjoittaa, että MLL:n keskusjärjestö, Suomen kaasusuojelujärjestö ja Punainen Risti – joka aiemmin oli suhtautunut automaatteihin kielteisesti – sopivat yhteistoiminnasta automaattien pitämisessä toukokuussa 1933. Yhteistoiminta tarkoitti tulojen jakamista.

Vuoden 1934 alusta voimaan puolestaan oli astunut muutos, että myös MLL joutui maksamaan automaateista leimaveroa. Niin ei ollut tapahtunut aiemmin, vaikka automaatit olivat periaatteessa olleet leimaveron alaisia jo useita vuosia. Sisäministeriö oli nimittäin tehnyt vuonna 1932 leimaverolaista tulkinnan, että MLL ja vastaavat järjestöt voitiin vapauttaa verosta (Kortelainen 1988, 71). Muista Turussa automaatteja pitäneistä yhdistyksistä esimerkiksi Turun Sokeainyhdistys ja Turun Voimailijat joutuivat maksamaan leimaveroa. Tämä näkyy Turun poliisin anomusdiaarioista, joista kirjoitan lisää myöhemmin. Turun osasto käsitteli leimaveroasiaa tammikuun 1934 johtokunnan kokouksessaan.

Kesällä 1933 oli siis tapahtunut peliautomaatteja koskevan asetuksen muutos. Peliautomaattitoiminta oli asetuksella annettu yleishyödyllisten yhdistysten ja järjestöjen yksinoikeudeksi ja samalla verotus oli kaiketi muuttunut. Kesän 1933 uudistus rajasi automaatit myös ainoastaan ensimmäisen luokan ravintoloihin, eli automaatteja ei voinut enää pitää kahviloissa, aulatiloissa, ruokaloissa, elokuvateattereiden odotustiloissa, eikä tivoleissa. Asetus määritteli myös sen, että automaattien voittosumma oli korkeintaan viisi markkaa.(Kortelainen 1988, 79–81.)

Huhtikuussa 1934 MLL:n Turun osaston johtokunta joutui puolestaan pohtimaan sitä, ettei automaattien tuottamat tulot enää kattaneet yhdistyksen menoja, koska automaattien tuotto oli laskenut. Osaston vuosikatsausten talousraportit eivät kuitenkaan viittaa mihinkään talousahdinkoon edes vuonna 1934.

Kilpailun takia uusia automaattilupia ei ollut kokouspöytäkirjan mukaan myöskään mahdollista saada. Niinpä osasto kirjelmöi uudestaan MLL:n keskuskansliaan siitä, että keskusjärjestö luovuttaisi Turun osastolle nettovoiton niistä automaateista, joita keskusjärjestö Turussa piti yhdessä Suomen Punaisen Ristin ja Kaasusuojeluyhdistyksen kanssa. Osasto vetosi myöhemmin kirjeessään keskuskansliaan ja totesi joutuvansa supistamaan toimintaansa, elleivät tulot lisääntyisi. ”Toispaikkakuntalaisten” tuloa Turkuun automaatteineen pidettiin epäoikeudenmukaisena, koska se vähensi osaston mahdollisuuksia sijoittaa omia automaattejaan: ”Mielestämme on aivan väärin, että toispaikkakuntalaiset järjestöt asettavat taitoautomaatteja paikkakunnille, missä on samojen alojen toimivia järjestöjä, jotka kipeästi tarvitsevat toimintaansa varten ne tulot, mitkä taitoautomaateilla paikkakunnalta on saatavissa. Tämä on mielestämme sitäkin epäoikeudenmukaisempaa, kun se tapahtuu ajankohtana jolloin valtiovalta supistaa varsin kovakouraisesti mainittujen järjestöjen tulolähteitä.” Turun arkistolähteet eivät kerro, miten MLL:n keskuskanslia vastasi kirjelmöintiin.

1930-luvun puolivälissä automaattiasioiden käsittely kokouksissa väheni, mutta ne tulivat ajoittain esille ja enemmän lupakirjeenvaihdossa. Automaattilupia haettiin uudelleen ja sijoituspaikkoja vaihdettiin hieman. Syyskuussa 1935 MLL:n Turun osasto päätti uudistaa lähes kaikki käytössä olleet automaatit.

Kokouspöytäkirjoista näkyy, miten automaatteja varten alettiin anoa enemmän ja enemmän lupia ja miten niiden merkitys varainkeruussa kasvoi 1930-luvun alkuvuosina. Aluksi suhtautuminen automaattitoimintaan oli ainakin osin epäilevää ja vastahakoista, mutta sitten innostus kasvoi. MLL:n Turun osasto pyrki tekemään yhteistyötä Turun Sokeainyhdistyksen kanssa, jotta yhdistykset olisivat saaneet suuremman osuuden automaattien tuotosta. Tuotto nimittäin jaettiin yhdistyksen, automaatin sijoituspaikan sekä automaatit toimittaneen ja niitä huoltaneen yrityksen välillä. Kirjelähteet myös osoittavat, että MLL:n Turun osasto haki ja sai lupia myös muille paikkakunnille Varsinais-Suomessa, esimerkiksi Uuteenkaupunkiin ja Laitilaan.

Automaattituotosta tuli niin tärkeä osa yhdistyksen varainhankintaa, että silloin kuin tuotot olivat vaarassa laskea, se aiheutti huolta. Lasku johtui paitsi pelaamisen määrästä myös kilpailusta. Jukka Kortelainen (1988, 85) summaakin, että kilpailu ja kateus johtivat osaltaan peliautomaattitoiminnan keskittämiseen ja Raha-automaattiyhdistyksen perustamiseen 1938.

Kun syksyllä 1937 ja alkukeväästä 1938 valmisteltiin Raha-automaattiyhdistyksen perustamista, MLL:n Turun osaston johtokunta käsitteli vielä sitä, miten uudistus vaikuttaisi yhdistyksen varainkeruuseen. Tarkoitus oli, että RAY tulouttaisi tuottoja yleishyödyllisille yhdistyksille ja järjestöille siinä suhteessa, mitä ne olivat aiemmin omalla automaattitoiminnallaan saaneet.

Turun Sokeainyhdistyksen mahdollista arkistomateriaalia en ole vielä tutkinut. Ilmeisesti sitä ei löydy Kansallisarkiston kokoelmista, mutta säilytyspaikkana voisi olla Näkövammaisten liitto tai sen paikallisosasto Turussa.

Verkostot automaattitoiminnan turvaajina

Entä mikä mahdollisesti selittää Turun lastensuojelulautakunnan myönteisen lausunnon automaattitoiminnan jatkamisesta mutta varaamisesta yleishyödyllisten yhdistysten yksinoikeudeksi talvella 1931–1932? Lähdin etsimään tietoa, oliko lastensuojelulautakunnassa samoja henkilöitä kuin Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osaston toiminnassa. Turun kaupunginarkiston hyllyongelmien takia en ole vielä saanut nähtäväksi lastensuojelulautakunnan kokouspöytäkirjoja, joissa on automaattiasiaa käsitelty. Arkistonhoitaja kuitenkin antoi vinkin, että lautakuntien jäsentiedot löytyvät esimerkiksi Turun kunnalliskalentereista ja ne puolestaan löytyvät kaupunginkirjaston maakuntakokoelman varastokokoelmasta.

Lautakuntien jäsentiedot tarjoavatkin yhden mahdollisen selityksen. Lastensuojelulautakunnan pitkäaikaisena puheenjohtajana toimi Turun Suomalaisen Yhteiskoulun rehtori Juhani Vuorela (tai Wuorela), jolla oli myös muita kunnallisia ja seurakunnallisia luottamustoimia. Vuorela toimi myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osaston perustavan kokouksen 3.12.1927 sihteerinä (perustavasta kokouksesta ks. myös Uusi Aura 4.12.1927) ja sittemmin osaston johtokunnan jäsenenä useita vuosia. MLL:n Turun osaston ja Turun kaupungin lastensuojelulautakunnan välillä oli siis Vuorelan kautta selvä kytkös.

Osaston ensimmäiseen johtokuntaan valittiin myös maaherra, kenraali Ilmari Helenius, joka oli johtokunnassa myös ainakin 1931, kun automaattitoiminta käynnistyi. Helenius oli Turun ja Porin läänin maaherrana 1922–1932 ja siirtyi sitten Uudenmaan maaherraksi. Helenius oli toiminut ennen MLL:n Turun osaston perustamista yhdessä Vuorelan kanssa Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksen Turun paikallisosaston paikallistoimikunnassa (Uusi Aura 5.12.1926). Ja kuten edellä olen kirjoittanut, Helenius operoi automaattiasioissa aktiivisesti eri rooleissa.

Turun poliisilaitoksen lupa-asioiden anomusdiaario 1932 Kansallisarkiston Turun toimipisteessä. Kuva: Jaakko Suominen.

Peliautomaattilupia kahdesta eri paikasta

Luvat peliautomaateille myönsi joko maaherra tai poliisilaitos. Aluksi oli hieman hämärää, kummalle myöntöoikeus kuului, koska ei ollut selvää, olivatko pajatsotyyppiset automaatit onnenpelejä vai taitopelejä. Maaherra myönsi luvat karkeasti jaoteltuna esimerkiksi arpajaisille (onnenpeli) ja poliisilaitos taas taitoon perustuville huvituksille (esim. tivolien ampumakojut). Sisäministeriön joulukuussa 1930 maaherroille lähettämässä kiertokirjeessä todettiin pajatsojen olevan taitavuusautomaatteja – jota nimitystä lupa-anomuksissa käytettiin – ja sitä kautta lupien kuuluvan poliisin käsittelyyn. (Kortelainen 1988, 58–59.) On mahdollista, että silti lupia kysyttiin molemmilta viranomaisilta. Turun esimerkki ainakin viittaa siihen, ja esimerkiksi ensimmäisissä lehtiuutisissa keväällä ja kesällä 1930 todettiin, että automaattiluvat oli myöntänyt maaherra – joka siis istui samaan aikaan toisen luvan saaneen yhdistyksen johtokunnassa (Turun Sanomat 29.4.1930; 5.8.1930).

Luettuani Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osaston kokouspöytäkirjat lähdin etsimään Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelusta potentiaalisia peliautomaatteihin liittyviä viranomaisasiakirjoja. Turun poliisilaitoksen osalta kiinnitin huomiota ensin pariin lupaavalta vaikuttavaan lähdekokonaisuuteen. Tarkastuspöytäkirjojen joukosta löytyi kokonaisuus nimeltä ”Ravintoloitten, kahviloitten ynnä muiden tarkastuspöytäkirjoja”. Kun lehteilin tarkastuspöytäkirjoja, huomasin että ne liittyivät yleensä lupiin uusien hotellien, ravintoloiden ja kahviloiden avaamisesta. Tarkastusryhmä oli arvioinut esimerkiksi tilojen paloturvallisuutta, ilmanvaihtoa, tilojen kuntoa, siisteyttä ja hygieenisyyttä. Peliautomaateista ei ollut mainintoja, koska niitä haettiin sellaisiin ravintoloihin ja kahviloihin, jotka olivat jo toiminnassa. Tarkastuspöytäkirjoista löysin kuitenkin esimerkiksi tarkastuskertomukset (perustaminen ja laajennus), jotka koskivat aiemmissa kirjoituksissa esillä ollutta Turun Biljardisalongit ja Kahvila -nimistä biljardisalia ja arkistotieto täsmensi kuvaa paikan huonejärjestyksestä ja kalustuksesta.

Peliautomaatteja koskevia tietoja löytyi toisesta arkistokokonaisuudesta. Se on nimeltään ”Keskusosaston anomusdiaari”. Anomusdiaariin on käsin kirjattu poliisilaitokselle tulleet lupa-anomukset päiväyksineen sekä päätös ja mahdollinen leimaveroa koskeva tieto. Diaarissa ei ole mitään perusteluja päätöksille. Läpikäymissäni anomusdiaareissa oli esimerkiksi aselupa-anomuksia, pyyntöjä päästä töihin poliisilaitokselle, pyyntöjä järjestää tanssiaisia, naamiaisia ja muita huvitilaisuuksia, uskonnollisia tilaisuuksia julkisiin tiloihin, anomuksia soittaa musiikkia automaattigrafomofoneilla, pitää ampumakojuja tivoleissa, pyyntöjä säilyttää autoa linja-autoasemalla sekä harjoittaa linja-autoliikennettä ja niin edelleen.

Pienen etsiskelyn jälkeen anomusdiaareista löytyi mainintoja myös peliautomaateista. Koska anomuksia oli vuosittain paljon ja paikoitellen epäselvän kaunokirjoituksen läpikäynti oli hidasta – vaikka siihen äkkiä tottuikin, yritin keksiä tapoja nopeuttaa lukemista. Vuoden 1931 osalta huomasin, että peliautomaattipäätökset erottuvat leimaveron määrien avulla. Yhden automaatin kuukauden leimavero oli 50 markkaa ja yleensä lupia haettiin useammille automaateille. Kokonaissummat poikkesivat siten muiden lupa-anomusten leimaveromääristä, joten suurempia ja tietyn kokoisia summia etsimällä peliautomaattitiedot löytyvät nopeammin.

Leimaveroetsintä ei kuitenkaan toiminut aiempien vuosien kanssa. Peliautomaatit olivat tulleet leimaveron alaiseksi vuoden 1930 alussa, mutta verotus ilmeisesti muuttui vuonna 1931. Niinpä minun piti miettiä joku toinen kiertotie, joka ei tietenkään korvannut sitä, että olisin yksitellen lukenut joka ikisen merkinnän. Tiesin jo etukäteen, että MLL ja Turun Sokeainyhdistys olivat saaneet automaattilupansa toukokuun alusta 1930, joten etsimällä tiettyjen karkeiden ajoitusten sekä luvan hakijoiden avulla oikeat kohdat diaarioista saattoivat löytyä.

Lehtitiedoista tiesin myös suurin piirtein, ketkä pari henkilöä olivat aiemmin saaneet kielteiset lupapäätökset. Kun suurimpaan osaan kaikista poliisilaitokselle tulleista anomuksista vastattiin myönteisesti, aloin käydä läpi kevättä 1930 edeltävistä merkinnöistä ja myöhemmistäkin kielteisiä päätöksiä. Niistä löysinkin useampia yrittäjiä, jotka olivat saaneet kielteisen päätöksen peliautomaattianomuksilleen. Vaikka en ole kaikkia merkintöjä käynyt läpi systemaattisesti, niin väittäisin, että Turun poliisi suhtautui kielteisesti kaikkiin yksittäisten kahvilanpitäjien ja muiden yrittäjien peliautomaattianomuksiin. Siitä syystä jotkut heistä hakeutuivatkin yhteistyöhön yleishyödyllisten yhdistysten kanssa, ja yhteistyö oli tapa saada automaatteja yrittäjien omiin ravintoloihin ja kahviloihin.
Kaikkein sinnikkäin luvanhakija oli Turun Biljardisalongit ja Kahvilan omistaja Kalle Hyytinen, joka haki lupaa ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1928 omaan yritykseensä ja pariin muuhun paikkaan ja sen jälkeen vielä ainakin kaksi kertaa, viimeisen kerran tammikuussa 1930. Lupia ei myönnetty, eikä Hyytistä auttanut edes hänen tekemänsä valitus maaherralle. Biljardisalongit ja Kahvila sai sittemmin peliautomaattinsa, luultavasti 1931 tai 1932, kun luvan hakijana oli MLL:n Turun osasto.

Pettymään lupahakemuksissaan joutuivat myös muutamat muut. Ensimmäiset löytämäni lupa-anomukset jätettiin syyskuussa 1928, anojana aiemmin mainitsemani maisteri Appelberg sekä Malmberg-niminen mies, mutta tiiviimmin lupia anottiin talvella 1929–1930. Syynä oli ehkä yhtäältä automaattisen yleistyminen ja toisaalta lupakäytäntöjen vakiintuminen, kun sisäministeriö oli ohjeistanut poliisiviranomaisia lupien myöntämisestä. Joulukuussa 1929 oli annettu leimaverolaki, jonka myötä peliautomaatit tulivat leimaveron piiriin. Peliautomaatteja oli ollut Helsingissä käytössä jo ainakin vuonna 1927, jolloin sisäasiainministeriö oli saanut poliisilta ensin tietoja automaateista ja pyytänyt sitten oikeuskansleri Axel Charpentieriltä lausuntoa niistä. Helsingin poliisi oli sittemmin kuulustellut muutamia automaattitoiminnan harjoittajia ja heidät oli asetettu syytteeseen uhkapelitoiminnasta.(Kortelainen 1988, 55–57). Kaikki syytetyt vapautettiin syyskuussa 1928, mikä sopii yhteen sen kanssa, että samaan aikaan Turussakin poliisi alkoi saada anomuksia peliautomaattien sijoittamisesta kaupunkiin.

Olen käynyt tähän mennessä läpi vuosien 1927–1932 anomusdiaariot. Vuodelta 1931 löytyy säännöllisesti Turun Sokeainyhdistyksen peliautomaattianomuksia, mutta Mannerheimin Lastensuojeluliittoa en ole löytänyt, vaikka Turun osaston omista pöytäkirjoista näkee, että he ovat anoneet lupia. Tässä tapauksessa kyse oli osittain siitä, että MLL oli anonut myös silloin lupansa maaherralta eikä poliisilta. Toinen selitys sille, että en vuodelta löytänyt MLL:n lupa-anomuksia, on leimaverossa, koska yhdistys ei välttämättä maksanut leimaveroja myöskään vuonna 1931. Joka tapauksessa Turun osaston vastaanottamissa kirjeissä on automaattien lupien myöntökirjeitä ja saattaa olla, että osasto haki isomman lupaerän maaherralta ja yksittäisiä täydennyslupia poliisilta. Vuoden 1932 anomusdiaarioista löytyy myös MLL:n Turun osaston anomuksia.

Jo nyt anomusdiaarioista on löytynyt useampia uusia yhdistyksiä, joiden automaattitoiminnasta minulla ei ollut aiempaa tietoa. Urheiluseura Turun Voimailijoilla on ollut automaatteja Ruissalossa Marjaniemen ravintolassa ja muutamassa muussa kahvilassa tai ravintolassa, yhdessä hotellissa, Autolan keilaradalla sekä Voimamiesten kerhossa ainakin vuosina 1931–1932. Sen lisäksi vuoden 1932 maaliskuulta löytyy hyväksytty lupa-anomus, jonka mukaan Turun Urheilunystävät (tai Turun Urheilun Ystävät) saa luvan asettaa raha-automaatteja Teatteritalolle. Myöhemmin samana vuonna Urheilunystävät lisäsivät automaattiensa määrää ja mukaan tuli taas uusia toimijoita. Heinäkuun 20. päivälle päivätyllä anomuksellaan Jääkäriliitto ry. haki ja sai luvat 26 automaatille ja jatkaa sen jälkeen automaattilupien hakemista. Diaarista ei käy ilmi, mihin kaikkialle Jääkäriliitto automaattinsa sijoitti, lukuun ottamatta yksittäistä ilmeisesti omaan kerhoon liittyvää hakemusta. Jääkäriliitto haki kuitenkin lupia myös kioskiensa siirtämiseen, ja voi olettaa, että peliautomaatteja on sijoitettu kioskien yhteyteen.

Turun Työväen Teatterin Kannatusyhdistys haki ja sai marraskuun alussa 1932 luvan yhden automaatin sijoittamiseen puoleksi vuodeksi Työväen ravintolaan. Koteja Kodittomille Lapsille ry, joka kirjelmöi siis poliisimestarille yhdessä MLL:n Turun osaston ja Turun Sokeainyhdistyksen kanssa automaattitoiminnan pelisäännöistä, haki (ja sai) puolestaan automaattilupia koko vuodelle 1933 15.12.1932 päivätyllä anomuksellaan. Yhdistys oli vapautettu leimaverosta, ja anomusdiaarista ei siten käy ilmi, kuinka monelle automaatille yhdistys haki lupaa, koska sijoituspaikat oli mainittu anomuksen liitteessä. Eli uusien toimijoiden mukaan tulo osoittaa sen, miten automaattitoiminnan kilpailu kiristyi Turussa vuoden 1932 aikana.

Anomuksissa käytetyt nimitykset vaihtelevat. Yleisin on taito- tai taitavuusautomaatti, mutta myös raha-automaatti- tai peliautomaattisanaa käytetään.

Seuraavaksi tarkoitukseni olisi jatkaa peliautomaatteja koskevien tietojen etsimistä poliisin anomusdiaarioiden lisäksi maaherran päätöksistä, kunhan vain löydän oikean arkistokokonaisuuden. Saatan myös verrata Turun poliisin tekemiä päätöksiä Rauman ja Porin poliisin päätöksiin, jotka löytyvät nekin, vaikka vähän eri nimillä, Kansallisarkiston Turun toimipisteestä. Vertailu paljastanee sen, oliko poliisilaitosten päätöstavoissa eroja. Saivatko yrittäjät esimerkiksi lupia peliautomaateille Porissa tai Raumalla helpommin kuin Turussa? Toisaalta arkistolähteiden kaivelua voi jatkaa lähes loputtomiin ja löytää jotain yksittäisiä johtolankoja tai sitten ei, joten saatan siirtyä välillä taas toisiin aiheisiin ja lähdekokonaisuuksiin.


Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

Kortelainen, Jukka (1988). Pajatso ja kansanterveys: Raha-automaattiyhdistys 1938–1988. Raha-automaattiyhdistys. Helsinki: WSOY.

Vuoden 1918 lautapelitapahtumat

16 helmikuun, 2022

Vuosi 1918 sisälsi dramaattisia käänteitä Suomessa ja muualla. Etenkin Euroopassa käytiin edelleen suursotaa, ja Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 6.12.1917 Venäjän vallankumouksen tiimellyksessä. 27.1.1918 Suomessa alkoi sisällissota valkoisten ja punaisten välillä. Tässä kirjoituksessa tarkastelen vuoden 1918 tapahtumia lautapelien näkökulmasta.

Pohjolan Sanomissa 4.1.1918 mainostettiin seurapeliä nimeltä Rauhan peli. Mainoksen kosiskelevassa ja maailmansotaan viittaavassa otsikossa esitettiin kysymys ”Koska tulee rauha” ja annettiin heti vastaus: ”Se saadaan ostamalla ’Rauhan peli’”. Mainoksen tekijältä ei puuttunut luottamusta pelin laatuun, sillä Rauhan peliä mainostettiin maailman jännittävimpänä ja mielenkiintoisimpana seurapelinä. Peliä myi korutavaratehdas Toivo Lepistö Vesivehmaalta ja yritys etsi pelin jälleenmyyjiksi asiamiehiä ympäri maata. Ensimmäiset Rauhan pelin mainokset yritys oli julkaissut jo vuoden 1917 lopulla (esim. Karjalan Aamulehti 11.12.1917).

Rauhan peli katosi pian lehti-ilmoituksista. Ehkä katoaminen tapahtui sen takia, että Suomi joutui keskelle sisällissotaa, joka päättyi toukokuun 15. päivänä 1918. Sisällissodan aikana korutavaratehdas Toivo Lepistö kuitenkin mainosti vielä helsinkiläisessä punaisten Työmies-lehdessä 19.3.1918, että pelejä oli jäljellä suuri varasto, josta yhden pelin sai viidellä markalla ja viisi ”leikkiä” kahdellakymmenellä markalla. Leikki-mittayksikkö ja myös ilmoituksen otsikko paljastavat, että Rauhan peli oli korttipeli. Juuri muuta tietoa pelistä ei aikalaislehdistä löydy enkä toistaiseksi ole löytänyt sitä esimerkiksi museoiden tai kirjastojen kokoelmista.

Myös muuta peleihin liittyvää tapahtui sisällissodan aikana. Valkoisen armeijan päämajassa perustettiin sotilaskirjastotoimikunta. Sen tehtävänä oli hankkia harjoituksissa ja rintamalla olleille joukoille ajanvietettä. Toimikunta etsi lehti-ilmoituksin lahjoituksia. Kirjojen, lehtien, soittimien ja esimerkiksi gramofonien ohella toimikunta kaipasi seurapelejä sotilaita varten. Ilmoituksissa ei kerrota, millaisia seurapelejä haettiin, mutta oletettavasti esimerkiksi shakki- ja tammipelit olivat kaivattuja pelituotteita.(Esim. Valkoinen Suomi 19.3.1918.)

Seurapelit tulivat myös sotilaskotien ajanvietevalikoimaan sisällissodan lopussa ja sen jälkeen. Ensimmäisen sotilaskodin avasi Helsingin NMKY huhtikuun puolivälissä 1918, kun kaupunkia vallassaan pitäneet punaiset olivat antautuneet. Sotilaskotitoimintaa esitelleissä lehtiartikkeleissa mainittiin pelit aina silloin tällöin (esim. Karjala 25.3.1918; Suomen Nainen 2.12.1918).

Vuonna 1918 julkaistiin ja myytiin myös muutamia pelejä, joita voisi luonnehtia oppimispeleiksi. Marraskuussa lehdissä alettiin mainostaa Elintarvepeliä, jolle etsittiin jälleenmyyjiä. Mainoksessa ei mainittu pelin kustantajaa, ja mainoksen yhteystietona oli maininta ”Elintarvepeli, Helsinki, Annankatu 27” (Helsingin Sanomat 16.11.1918; Uusi Päivä 16.11.1918). Peli löytyy Kansalliskirjaston kokoelmista digitoituna, ja peliohjeiden yhteydessä lukee painotalon Lilius & Hertzbergin nimi. Se on ainakin painanut pelin, mutta voi olla myös kustantaja.

Nimimerkki ”Eräs isä” kuvaili Elintarvepeliä Uudessa Suomettaressa 19.11.1918. Peli koostui pahviruuduista, joissa toiselle puolelle oli painettu jonkun elintarvikkeen nimi ja toisella puolelle tiedot sen ravintoaineista. Peliohjeissa oli taulukko tavallisimpien elintarvikkeiden kalorimääristä ja ravintoaineista, ja ohjeissa selitettiin myös useita pelitapoja, ”joista ainakin jotkut ovat täysin yhtä ”jännittäviä” kuin seurapelit yleensä ja lisäksi kieltämättä opettavampia kuin useimmat niistä.” Uuden Suomettaren kirjoittajan mukaan peli kehittäisi ”elintarvikesivistystä” ja olisi samanaikaisesti huviksi ja hyödyksi. Peli oli suositeltava ”seurapelejä harrastaville kodeille, eikä olisi haitaksi, jos siihen opetustunneilla kouluissa, toverikunnissa, nuorisoseuroissa ym. huomiota kiinnitettäisiin.” ”Eräs isä” lopetti kirjoituksensa toteamukseen, että peli sopii erittäin hyvin joululahjaksi kouluiässä oleville lapsille.

Kansalliskirjastossa olevan pelin ohjeissa esitelläänkin useampia pelitapoja. Pelissä voi kilpailla esimerkiksi tiettyjen ravintoaineiden haalimisessa tai ruokien ravintoaineiden määrien ja osuuden tietämyksessä. Myös pelaajat olivat ehdottaneet uusia pelitapoja, joita oli pelin ohjeisiin lisätty.

Elintarvepelin kustantaja mainitsi yhdessä ilmoituksessaan myös toisen, Atomipaino-nimisen pelin. Pelistä ei löydy muita tietoja, mutta nimensä perusteella se on ollut fysiikkaan tai kemiaan liittyvä opetuspeli. (HS 24.11.1918.)

Vuoden uutuuspeleissä hallitsivat kuitenkin vielä sotateemat. Jouluksi 1918 ilmestyi ainakin kolme saman vuoden keväällä päättynyttä Suomen sisällissotaa käsitellyttä peliä. Voi olla yllätys, että jo vuonna 1918 lautapelimyynnille ja pelimyynnille yleisemminkin joulu oli suurinta sesonkiaikaa, johon monet uudet pelijulkaisut tähdättiin. Jo tuolloin mainosten ja ilmoitusten yhteydessä käytettiin sanaa ”joulumarkkinat”. Samaten voi olla yllätys, että sisällissota oli teema, joka jo niin pian sodan päättymisen jälkeen ja vielä erittäin kipeässä vaiheessa hyödynnettiin pelituotannossa.

Peleillä oli kuitenkin monia käyttötarkoituksia, eikä kyse ollut pelkästä opportunistisesta sodankäynnillä rahastamisesta joulumyynnissä. Pelejä voi ajatella muiden julkaisujen ja tuotteiden tapaan muistelukulttuurin välineinä. Ne pitivät yllä sodan perintöä hieman eri tavoin kuin kirjat, kuvasarjat ja muut muistojulkaisut. Samalla pelejä voi ajatella välineinä, jotka uutismaisesti esittivät tuoreita tapahtumia niin, että niihin pelaajat pystyivät osallistumaan, eläytymään ja samaistumaan ajankohtaistapahtumiin (ks. myös Ylänen 2017). Pelin kulku saattoi noudatella pelin tekijän ohjaamaa tulkintaa sodan kulusta ja lopputuloksesta, mutta etenkin avoimemmat strategiapelit saattoivat mahdollistaa vaihtelevia tapahtumakulkuja ja lopputuloksia.

Kaikkein tunnetuin sisällisotapeleistä on kustannusyhtiö Juusela & Leväsen julkaisema Punaisten ja valkoisten taistelu. Tämäkin peli löytyy Kansalliskirjaston kokoelmista digitoituna. Peli on ollut esimerkiksi esillä Tampereella museokeskus Vapriikissa Tampereen vuoden 1918 taisteluita kuvaavassa näyttelyssä sekä samoin Vapriikissa Suomen pelimuseon perusnäyttelyssä. Punaisten ja valkoisten taistelua on käsitelty myös useammassa julkaisussa (esim. Kultima & Peltokangas 2017; Antila 2017; Yrjölä 2020).

Punaisten ja valkoisten taistelua kuvailtiin Helsingin Sanomissa 7.12.1918 ilmestyneessä aikalaistekstissä. Teksti perustui luultavasti suoraan kustantajan mainokseen: ”Tässä pelissä on pelipintana Suomen kartta, johon on merkitty ”punainen” ja ”valkoinen” rintama sekä kaikki vapaussotamme tärkeimmät taistelupaikat. Paitsi sitä, että peli on erittäin mielenkiintoinen, on se myöskin opettava ja herättää isänmaallista mieltä sekä pitää vireillä vapaussotamme suuria muistoja.” Teksti, joka ilmestyi myös ainakin Uusi Päivä -lehdessä samana päivänä, kertoo ensinnäkin sen, että kehystämällä sodan vapaussodaksi näkökulma on valkoisen puolen mukainen. Peli käsittelee tuoretta tapahtumaa, mutta se määritellään myös muistelun välineeksi (ks. myös Yrjölä 2020, 31).

Pelin julkaisija Juusela & Levänen -yhtiö ei julkaissut pelkästään pelejä. Yhtiö oli perustettu viimeistään 1916, ja se julkaisi alkuvaiheessa muun muassa lasten kuvapostikortteja ja kuvakirjoja, joissa oli runomuotoisia tekstejä (esim. Helsingin Ympäristön osote- ja ammattikalenteri 1916; US 23.11.1919).

Yritys omisti kirja- ja paperikaupan sekä arpajaistoimiston sekä teki esimerkiksi kirjanpitoa ja toimi tilitoimistona (Registeringtidning för varumärken 1916; Uusi Suometar 15.1.1916). Graafisen alan tuotantoketjun monella alalla tai lähialoilla toimiminen ei ollut aivan tavatonta tuon alan yrityksille ja saman tyyppistä laaja-alaisuutta oli myös muilla pelijulkaisijoilla. Yrityksen toiminta arpajaisten järjestäjänä näkyi ainakin lehtimainoksissa laajasti, mutta varsinkin alkuvaiheessa lehdissä ilmestyi myös pari puheenvuoroa, jossa yrityksen toiminnasta ei pidetty.(Suomen Lehtikustantajain Tiedonantoja 2/1916; HS 13.6.1917.)

Juusela & Leväsen kirja- ja paperikaupassa myytiin jo vuonna 1917 pelejä. Niistä Kerberos-lehdessä ja Helsingin Sanomissa 9.12.1917 julkaistussa mainoksessa mainittiin Siltapeli, Partiopeli, ABC-peli, Sotapeli, Suomen kuvia, Sfinx ja Hullunkuriset perheet. Hintojensa perusteella useimmat pelit olivat todennäköisesti korttipelejä, poikkeuksena ainoastaan Siltapeli ja luultavasti myös Partiopeli sekä mahdollisesti Suomen kuvia. Yritys totesi mainoksessaan, että näiden ”kehittävien ja rattoisien pelien kysyntä kasvaa päivä päivältä.” Todennäköisesti pelit eivät olleet vielä yhtiön omia julkaisuja, mutta toisten kustantajien pelien myynti osoitti, että yritys oli kiinnostunut peleistä ja oli myynnin kautta huomannut pelien potentiaalin.

Juusela & Levänen oli ensin toiminimi, mutta muutettiin 1917 osakeyhtiöksi (Helsingin ja ympäristön osote- ja ammattikalenteri 1917; Kauppalehti 24.1.1917). Yrityksen perustajat Toivo Eemil Juusela ja Juli Levänen työskentelivät molemmat ennen yhteistä yritystä arpajaisten järjestämisen parissa. Heillä kummallakin oli myös muita bisneksiä, ja esimerkiksi Levänen puuhaili konttorikoneiden jälleenmyynnin parissa. (Esim. Helsingin nimikirja ja suomalainen osotekalenteri 1913; Hämeen Sanomat 25.11.1913; Uusi Suometar 25.11.1915.)

Yhteisessä yrityksessä he alkuvaiheessa kauppasivat sitten myös suomalaista Plus-nimistä laskukonetta, jossa ilmeisesti oli myös rakenneosa, jonka patentti heillä oli hallussaan (Velikulta 27.4.1916). Yhtiö laajensi toimintaansa jo ennen Suomen itsenäistymistä ja sisällissotaa hankkimalla lisää kirja- ja paperikauppoja sekä kirjapainoja. Julkaisujen painamisen lisäksi kustannustoiminta oli luonteva jatke yrityksen muulle toiminnalle. Juusela & Levänen julkaisi omalla nimellään erityisesti lastenkirjallisuutta sekä muutamia pelejä. Lastenkirjat olivat enimmäkseen kuvitettuja runomuotoisia teoksia, joissa ei ollut mitään erityistä agendaa, mutta julkaisuihin kuului sittemmin myös Hilkka Finnen vuonna 1920 ilmestynyt Karhu-Nalle suojeluskuntalaisena -teos. Juusela & Levänen julkaisi myös useita muita Finnen lastenkirjoja.

Sisällissodan jälkeen Juuselan & Leväsen valikoimiin tulivat vapaussota-aiheiset kuvapostikorttisarjat ja kuvapainatukset (esim. HS 6.7.1918; Uusi Suometar 28.8.1918). Niiden piirtäjänä toimi Joseph Alanen, muun muassa Kalevala-aiheista tunnettu taiteilija (Rantanen 2003). Voidaan spekuloida, saattaisiko Alanen olla myös Punaisten ja valkoisten taistelun laudan ja kääreen (lautapelit myytiin monesti pieneen tilaan mahtuvissa kääreissä tai kuorissa, ei laatikoissa) piirtäjä, mutta pelilaudasta tai muusta materiaalista ei löydy edes tekijän nimikirjaimia eikä laudassa ole juuri sellaisia tyylipiirteitä, joita voisi vertailla Alasen tuotantoon. Piirtäjä on siten voinut olla joku muukin graafikko tai kuvataitelija, jonka kanssa yritys teki yhteistyötä.

Toivo Juusela sekä Juusela & Levänen perustivat myös Kustannusliike Ahjo -nimisen yrityksen (Pörssitieto). Ahjo julkaisi sisällissodan jälkeen muun muassa Suomen Vapaussota -kirjasarjaa, jonka kansikuvan suunnitteli jälleen Alanen, ja julkaisi muutakin sotakirjallisuutta.

Juusela & Leväsen pelien mainos Helsingin Sanomissa 8.12.1918. Lähde: Suomen Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Juusela & Levänen julkaisi Punaisten ja valkoisten taistelun lisäksi muutamia muita pelejä. Myös näitä pelejä mainostettiin jo jouluna 1918. Kaikkien kuvaukset ja ohjeet ilmestyivät sekä suomeksi että ruotsiksi. Julkaisuista Europan peli löytyy Kansalliskirjaston digikokoelmasta. Europan pelin laudalla on kuvattu maiden lippuja sekä signaalilippuja tai niitä muistuttavia lippuja. Pelissä edetään laudalla tavallista noppaa tai värinoppaa heittämällä numeroitua reittiä. Ruudulla ei edetä nopan silmälukujen mukaan vaan kulkemalla aina seuraavaan lippuruutuun, missä on vähänkin samaa väriä kuin mitä värinoppa osoittaa. Tavallisen nopan kutakin sivua vastaa yksi väri, joiden numerokoodit on ilmoitettu ohjeissa. Valtioliput ovat erityisruutuja, joissa kerrotaan maiden lippujen historiasta ja joista pääsee kulkemaan lisää eteenpäin tai sitten taaksepäin. Valtiolippuruuduissa kuvaillaan myös kunkin kansakunnan luonnetta, ja pelin eteneminen on yhteydessä siihen, millaiseksi kansan luonne tai kansakunnan tila kuvataan.

Osa Europan pelin laudasta. Lähde: Kansalliskirjasto.

Pelistä käy selväksi stereotyyppinen suhtautuminen maihin ja kansanluonteisiin, joista toisia pidetään hyvinä ja toisia vähemmän edullisina. Ruotsin lipusta pääsee hyppäämään suoraan seuraavaan ristilippuun, Norjaan, mutta Venäjän lippuun päätyminen aiheuttaa aivan päinvastaisen tuloksen: ”N:o 25 Venäjä. Kaikki on sekaisin ja mullin mallin nyt suuressa ja ennen ulkonaisesti niin mahtavassa Venäjän valtakunnassa. Muut värit ovat sen lipusta hävinneet paitsi alimmainen punainen, vallankumouksen ja veren väri, joka nyt liehuu kaikkialla. Jos joudut tämän liput numeroon, saat kauhistuneena alkaa pelin uudelleen aivan alusta, sillä täällä alkaa kaikki alusta muutenkin.” Pelissä on viittauksia maiden historiaan ja myös maailmansodan tapahtumiin sekä vaikutuksiin. Pelin päätepisteenä on Suomen vastikään viralliseksi lipuksi hyväksytty sinivalkoristilippu, jota voittaja tervehtii. Pelin ohjeet päättyvät lipun värejä koskevaan runoon, jonka tekijä on ilmeisesti sinivalkoisen (ei tosin siniristilipun) Suomen lipun varhainen puolesta puhuja Topelius.(Muistelusta, valkoisesta historiakulttuurista ja Suomen lipusta ks. Tepora 2011.)

Europan peli oli siis yksi variaatio lineaarisesta juoksupelistä. Juusela & Levänen julkaisi myös Lentopelin, joka sijoittui maailmansodan länsirintamalle. Autopeli oli puolestaan jonkinlaista kilvanajoa, jossa eteneminen määräytyi pelilaudan yhteydessä olleen ruletin avulla. Klassisemmista peleistä yhtiö julkaisi pelilaudan, jonka toisella puolella oli Mylly ja toisella puolella Tammi. Helsingin Sanomien esittelyjutun, jossa oli mukana myös Punaisten ja valkoisten taistelu, mukaan ”[k]aikki seurapelit toimitetaan erittäin aistikkaissa koteloissa, joten niiden ulkoasukin jo kiinnittää ostajan huomiota.[…] Olemme varmat, että nämä pelit tulevat joulumarkkinoilla saamaan suuremmoisen menekin.”(HS 7.12.1918. Myös Uusi Päivä 7.12.1918.)

Punaisten ja valkoisten taistelu on verraten monimutkainen strategia- ja onnenpeli, joka voi päättyä kumman tahansa osapuolen voittoon. Keskeistä pelissä on Etelä-Suomen kartta, johon on merkitty rintamalinjat ja jolla eteneminen tapahtuu. Pelin mainostekstien lisäksi myös pelin sääntöjen sanavalinnat paljastavat, että näkökulma on nimenomaan sodan voittajan näkökulma. (Antila 2017, 12; Yrjölä 2020, 28-32) Johanna Yrjölä, joka on tehnyt pro gradu-tutkielman Suomen sisällissotaa käsittelevistä peleistä, toteaa: ”Pelin tekijän voi päätellä tunteneen sisällissodan ja vallitsevan maailmanpoliittisen kontekstin melko syvällisesti, mutta toisaalta myös edustaneen valkoisen Vapaussodan ihanteita. Peliä voikin kutsua valkoisen voitonhuuman ilmentymäksi ja kiistattomaksi oman aikakautensa tuotokseksi, jonka julkaiseminen sellaisenaan ei olisi enää nykypäivän Suomessa mahdollista.” Itse en kuitenkaan pidä pelin artikuloitua voittajan puolella olemista kovin vahvana, ja vaikka juuri tällaista peliä ei nykyään tehtäisikään, niin tuoreidenkin sotatapahtumien käsittely peleissä on edelleen tyypillistä.

Toinen saman aihepiirin peli on selkeämmin puolueellinen. Suomen Vapaussota -peli on sekin kahden pelaajan strategiapeli. Se poikkeaa Punaisten ja valkoisten taistelusta siinä, että Suomen Vapaussodassa kamppailu on abstraktimpaa, vaikka tässäkin pelissä on karttaruudukko, joka rajaa pelialueen suunnilleen Vaasan ja Savonlinnan korkeudelta Viipuriin, Hyvinkääseen ja Ouluun, eli esimerkiksi Helsinki on rajattu alueelta pois. Kaupungit on esitetty vaakunoina, ja karttapohjalla näkyvät paikkakuntien väliset tie- ja rautatieyhteydet. Niitä pitkin pelissä voi edetä, mutta esimerkiksi radat voi myös katkaista. Myös tämä peli löytyy digitoituna Kansalliskirjaston kokoelmista. Pelin keskeinen strateginen elementti on se, että vastapuoli ei tiedä, millaisia joukkoja vastaan on hyökkäämässä, koska joukkotiedot ovat piilossa pelinappulan toisella puolella. Johanna Yrjölä otaksuu, että tämä elementti on otettu peliin ranskalaisesta vuonna 1909 ilmestyneestä L’Attaque (Hyökkäys) -sotapelistä (Yrjölä 2020, 34).

Suomen Vapaussodan julkaisi vuonna 1917 perustettu ja seuraavana vuonna osakeyhtiöksi muutettu Kustannusliike Minerva, joka on eri yhtiö kuin nykyinen Minerva Kustannus. Kustannusliike Minervaltakin ilmestyi aluksi sisällissotaan ja sitä seuranneisiin Suomen lähialueiden konflikteihin liittynyttä muistelukirjallisuutta tai sotaseikkailukirjallisuutta. Myöhemmin yhtiö julkaisi kaikenlaisia muita kirjoja, erityisesti käännettyä kaunokirjallisuutta, esimerkiksi englannista suomennettuja jännitys- ja rakkausromaaneja (Pörssitieto). Käännöskirjallisuutta tutkineen Urpo Kovalan (1992, 120) mukaan yhtiö etsi linjaansa ensimmäiset neljä toimintavuottaan ja keskittyi sitten angloamerikkalaiseen käännöskirjallisuuteen. Aikalaiset pitivät Minervaa roskakirjojen kustantajana, eikä yhtiön kirjoja juuri hankittu esimerkiksi kirjastoihin.

Minervan toimitusjohtaja ja suurin omistaja oli kirjakauppias Paavo Lönngren, joka toimi myös lastenkirjoja julkaisseen Kustannusosakeyhtiö Tarun toimitusjohtajana. Aivan alkuvaiheessa vähemmistöosakkaana oli Risto Ryti. Taru julkaisi myös muutaman pelin 1920-luvulla. Kustannusliike Minerva toimi Lönngrenin kuolemaan 1934, jolloin WSOY osti yhtiön kirjavaraston kustannusoikeuksineen.

Minervan kustannuslinjan hakeminen näkyi luultavasti siinä, että yhtiö julkaisi kirjojen ohella vuonna 1918 myös pelin. Peli sopi teemaltaan kirjojen sotaseikkailupainotukseen. Pelin kääreessä todetaan, että julkaisu on ”[m]ielenkiintoinen peli nuorille ja vanhoille.” Syyskuun lopulla, ilmeisesti ennen pelin ilmestymistä, kustantamon syksyn julkaisuja esiteltäessä peliä kuvattiin vielä jännittäväksi lastenpeliksi (Uusi Päivä 28.9.1918). Helsingin Sanomien jutussa, jossa nimimerkki ”Kirjallisuuden ystävä” käsitteli 14.12.1918 Minervan vuoden 1918 julkaisuja, siteerattiin kustantajan peliesittelyä. Pelin ”suunnitelman kustantaja selittää kokoonpannuksi sotilaallisella asiantuntemuksella.” Peliä käsitellään jutussa ”varttuneemmalle nuorisolle” suunnatun kirjallisuuden jälkeen. Esittely-yhteyden perusteella voi olettaa, että pelin kohderyhmänä oli sama varttuneempi nuoriso. Pelin kohderyhmän määrittely siis muuttui jonkin verran.

”Kirjallisuuden ystävä” viittaa aika suoraan kustantajan ilmoitukseen, joka julkaistiin edelliseen päivän Helsingin Sanomissa ja jossa kerrotaan tarina pelin alkuperästä, pelin soveltuvuudesta opetuskäyttöön ja kohderyhmästä: ”Suojeluskuntalaiset tappoivat punakapinan aikana aikansa Helsingissä [kursivointi alkutekstissä] keksimällä pelin, joka nyttemmin on ilmestynyt kauppoihin nimellä Suomen vapaussota peli. Pelin suunnitelma on kokoonpantu sotilaallisella asiantuntemuksella, joten sillä tulee olemaan merkitystä tämänlaatuisista seikoista innostuneelle nuorelle ja miksei varttuneemmallekin väelle, erittäinkin juuri sotilaille [kursivointi alkutekstissä], sotajoukkojen strategisesta liikehtimisestä neuvovana opastajana. Peli muistuttaa lähinnä shakkipeliä, ollen kuitenkin aktuaalisin tapahtumiin perustuvana erikoisen mielenkiintoinen. Koska ajanvietteeksi soveltuvista peleistä on tällä hetkellä suuri puute, tulee varmaankin yllämainitun pelin kysyntä olemaan vilkas. Peli on saatavilla kaikissa maamme kirja- ja paperikaupoista ja Rautatiekirjakaupan myymälöistä. Hinta on S:mk 6:50.”(HS 13.12.1918.)

Sittemmin kustantaja mainosti peliä erityisesti suojeluskuntalaisille ja sotilaille sopivana joululahjana (esim. HS 21.12.1918). Juttu osoittaa, miten painettujen lautapelien kohderyhmänä nähtiin usein lapset ja nuoret. Tapauskohtaisesti pelejä suositeltiin myös vanhemmille, varsinkin aina silloin kuin pelit olivat monimutkaisempia ja niissä pärjääminen ei perustunut pelkkään onneen. Painetuille peleille annettiin usein myös opetuksellisia tarkoituksia. Siinä missä monet pelit kuvattiin hauskoina tai huvittavina, niin sotapeleissä tällainen mainosretoriikka oli huomattavasti vähäisempää, mutta peliä oli turvallisempaa kutsua ainakin ajankohtaiseksi ja mielenkiintoiseksi. Kuvaus yhdistyy moneen muuhun pelikuvaukseen myös siinä, että pelin keksimisen ja alkuperäisen pelaamisen tarkoituksena oli ajan kuluttaminen. Tässä tapauksessa ajan kuluttamista ei kuitenkaan esitetä huvitteluna tai viihteenä vaan pikemminkin tarkkaavaisuuden ja valmiuden pakollisena ylläpitämisenä.

Uusi Suometar -lehdessä 22.12.1918 ja ilmeisesti muissakin lehdissä Suomen Vapaussota -pelin syntytarinasta kerrottiin vielä hieman lisää: ”Kirjailija Eino Leino kertoo Helsingin valloitus nimisessä kirjassaan [myös Minervan kustantama], kuinka hänen ja hänen huonetoverinsa pelastaja synkimpinä hetkinä punakapinan aikana oli shakkipelin pelaaminen. Eräillä Helsingin suojeluskunnan urheilla pojilla, jotka kapinan aikana olivat pakoitettuja tiukasti pysymään piilossa, ei ollut shakkipeliä, mutta nerokkaina miehinä he keksivät uuden pelin, joka on jokseenkin shakkipelin veroinen, ja jota pelatessa aika kului mainiosti. Tämä heidän keksimänsä pelin, jonka nimi on Suomen vapaussota, on kustannusliike Minerva Oy. painattanut ja lähettänyt joulumarkkinoille. Se saa varmaan suuren menekin.”

Peli määritellään siis ajanvietteeksi. Samalla kuitenkin sille haetaan kohderyhmiä, jotka voivat käyttää peliä paitsi maanpuolustushengen, myös sotastrategian harjoittelemiseen. Myös vertaus shakkipeliin vahvistaa sotastrategiakytköstä, vaikka shakin yhteys sodankäyntiin oli tuossa vaiheessa jo kauan sitten heikentynyt. Vaikka pelin tekijöiden nimiä ei mainita, niin voi olettaa, että heillä on ollut jo aiempaa kokemusta strategiapeleistä.

Juttujen spekulatiiviset maininnat pelin todennäköisestä suuresta menekistä olivat vakiintuneita mainoslauseita, joilla haluttiin luoda kollektiivista innostusta ja painetta pelin hankkimiseen.

Suomen Vapaussota -pelin mainos Helsingin Sanomissa 21.12.1918. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.


Johanna Yrjölä (2020, 36) huomioi, että Suomen Vapaussota -pelin ohjeissa otettiin vielä selkeämmin valkoinen näkökulma sodan tapahtumiin kuin Punaisten ja valkoisten taistelu -pelissä. Jo ohjeiden ensimmäinen virke paaluttaakin sodan lähtötilannetta ja esimerkiksi Venäjän vaikutusta: ”Maan satavuotisen sortajan avulla ovat harhaanjohdetut joukot nousseet kapinaan laillista hallitusta vastaan.” Tässäkin pelissä voitonmahdollisuus on molemmilla osapuolilla, mutta epäselväksi ei nyt jää, kumman voittoa toivotaan: ”Peliä voi pelata kaksi pelaajaa. Arpa ratkaisee, kumpaa puolta pelaaja pääsee pelaamaan. Molemmilla puolilla on yhtä suuret voitonmahdollisuudet. Mutta hallituksen joukkojen johtajaa innostakoon tieto, että hän taistelee Suomen nuoren vapauden puolesta. Hänestä riippuu, onko Suomi säilyttävä vapautensa, vai joutuva entistä suurempaan sortoon. — Kapinallisten joukkojen johtaja tekee ensimmäisen siirron, jonka jälkeen kumpikin vuorotellen siirtää nappuloitaan.”(Suomen Vapaussota -pelin ohjeet 1918.)

Wikmanin paperikaupan mainoksessa Länsi-Suomi-lehdessä 14.12.1918 mainostetaan Elintarvepeliä, Suomen vapaussota -peliä, Potkupallopeliä ja muita pelejä. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Kolmas suomalainen vuoden 1918 sisällissotapeli on kaikkein vähiten tunnettu, mutta ei kuitenkaan unohdettu. Helsingin valtaus -peli on ollut esillä muun muassa Helsingin kaupungin tietokeskuksen Kaikkea Helsingistä – 100 vuotta kaupunkitietoa -näyttelyssä vuonna 2011. Marko Leppänen on tehnyt myös Esoteerinen maantiede -blogiinsa pelistä kirjoituksen, josta löytyvät pelilaudan kuvat. Pelin ohjeet löytyvät Kansalliskirjaston digitoidun lehtiaineiston kokoelmasta.

Helsingin valtauksen julkaisufoorumi, joululehti, oli sotienvälisen ajan peleille tyypillinen, vaikka peliaihe olikin poikkeuksellinen muihin joululehtien pelijulkaisuihin. Kuitenkin erityisesti lapsille ja nuorille mutta myös muillekin suunnattujen joululehtien viihteelliseen sisältöön kuului kuvien ja kertomusten lisäksi pelejä, joiden jännittävyyttä ja hauskuutta lehtien etukäteismainoksissa korostettiin. Helsingin valtausta kenties tavanomaisempi joululehden peli oli Jouluilo-lehdessä 1918 julkaistu Pyöräshakki-niminen seurapeli.

Katkelma Otavan joululehtien mainoksesta Uusi Päivä -lehdessä 22.10.1918, jossa mukana Pääskysen Joulukontti sekä Helsingin valloitus -pelin esittely. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Joululehtien lisäksi jouluina myyntiin tuli eri myyjien joulupaketteja, joihin oli koottu erilaista viihdyttävää tavarasisältöä, mukana usein myös joku peli. (Esim. Turun Sanomat 19.12.1918.) Helsingin valtaus ilmestyi Pääskynen-lastenlehden joulunumerossa, Pääskysen Joulukontissa. Pääskystä toimittivat Helmi Krohn ja Arvid Lydecken. Helsingin valtauksen tekijät on mainittu lehdessä, mikä on poikkeuksellista, sillä yleensä pelien tekijätietoja ei julkaistu. Luultavasti poikkeus johtui siitä, että peli tulkittiin samanlaiseksi teokseksi kuin joululehden muut tarina- ja kuvasisällöt, ja tekijät olivat tunnettuja. Pelin runomuotoisen tekstin oli laatinut Arvid Lydecken ja kuvituksen oli tehnyt tunnettu lastenkirjakuvittaja Rudolf Koivu, joka muutenkin teki Pääskyseen kuvituksia ja vinjettejä (http://populaari.blogspot.com/2006/03/pskynen-lastenlehti.html). Ylipäätään muutamien tunnettujen esimerkkien perusteella vaikuttaa siltä, että varsinkin yksinkertaisempien juoksupelien tekijät olivat usein kirjoittajia ja kuvittajia, joille pelien tekeminen oli osa muuta sisältötyötä.

Pääskysen joululehden etukäteismainoksissa peliä kutsuttiin esimerkiksi jännittäväksi seurapeliksi ja jopa uudeksi hauskaksi peliksi (Uusi Suometar 9.12.1918). Pelin teeman takia hauskuus ei ehkä määrittelynä ensimmäisenä tule mieleen, mutta jännittävyys ja hauskuus olivat laatusanoja, jotka painettuihin lautapeleihin usein yhdistettiin. Jännittäväksi seurapeliksi oli kuvailtu esimerkiksi Pääskysen joulukontissa liitteenä vuonna 1914 julkaistua peliä Seikkailumatka Afrikan halki (HS 2.12.1914).

Helsingin valtaus on juoksupeli, jossa valkoisella puolella taistelevat pelaajat kamppailevat punaisia vastaan. Peliin on kuvattu sisällissodan aikana 11.–13.4.1918 tapahtuneen Helsingin valtauksen päävaiheita. Valtaus päättyi, kun Helsinkiä hallussaan pitäneet punaiset antautuivat. Pelissä matka etenee Töölönlahdelta eri kohteiden kautta Senaatintorille voiton juhlintaan. Pelin ruutukuvissa on joukkoja ja aseita, kahakoita, kuolleita taistelijoita sekä Helsingin maamerkkejä, erityisesti rakennuksia, jotka liittyivät taisteluiden kulkuun. Pelissä pelaajat siirtävät nappuloitaan nopanlukemien mukaan. Heillä on käytössään myös tulitikkuja valuuttana, ja pelissä on myös valuuttapankki, ”Vapauskassa”, kuten monessa muussakin saman aikakauden juoksupelissä. Tuttuun tapaan pelin tapahtumaruuduissa pelaaja voi päästä etenemään lisään, voi joutua perääntymään, ja hän voi saada lisää valuuttatikkuja tai menettää niitä. Tikkujen menetys on kuitenkin kytketty esimerkiksi sankarivainajien muisteluun:
”30.(Vanhan kirkon puisto)
Täällä lepää sankarit, on heillä
rauha syvä,
vaahterien suojassa on lepo ikihyvä.
Kaunis niinkuin sadun maa on levon
laaja lehto,
vapauden, kevään lasten kukitettu kehto.
Sankarien muistoksi ostat kukkia 5 tikulla.” (Helsingin valloitus -pelin ohjeet.)

Myös muissa ruuduissa viitataan muistamiseen, joten tätäkin peliä voi ajatella sodan muistelukulttuurin välineenä.

Pelin näkökulma on yksiselitteinen. Kaikki pelaajat edustavat Helsingin vapauttajia, valkoisia. Punaisia kutsutaan rosvoiksi, he käyttäytyvät salakavalasti ja jättävät perääntyessä jälkeensä kauhean siivon. Saksalaisilla joukoilla oli keskeinen merkitys Helsingin valtauksessa, mutta pelissä saksalaisiin viitataan vain yhdessä ruudussa, jossa Katajanokalla pelaaja pysähtyy auttamaan ”merilaiva ”Posenin” poikia”, merijääkäreitä, jotka ovat nousseet maihin.

Peli päättyy Senaatintorille ja eläköön-huutoihin. Pelin voittaja, ensimmäiseksi perille päässyt, saa palkinnoksi paperista leikatun vapaudenristin sekä neljäsosan vapauskassan valuutasta.

Näiden kolmen sisällissotapelin lisäksi Suomessa ilmestyi 1918 sellaisia sotapelejä, jotka käsittelivät maailmansotaa. Jostain peleistä on tiedossa vain mainoksissa mainitut nimet, joten niiden tarkempaa sisältöä on vaikea arvioida. Esimerkiksi lahtelainen kustantamo mainosti jälleenmyyjille Helsingin Sanomissa 30.11.1918 sota- ja seurapelejä, joita olivat Kaupungin valtaus, Rajakahakka, Pieni Biljaardi ja Onnen kortit. Ainakin Kaupungin valtaus on voinut liittyä Suomen sisällissotaan, mutta se on voinut käsitellä myös jotain muita sotatapahtumia. (Helsingin Sanomat 30.11.1918.)

Maailmansotapelejä oli ilmestynyt jo sodan alusta lähtien, ja ne kytkeytyivät pidempään ajankohtaisten sotapelien traditioon. Suomessakin olivat useat painot ja kustantamot julkaisseet pelejä aiemmin muun muassa Venäjän ja Japanin sodasta (1904–1905) sekä Turkin ja Kreikan vuoden 1897 sodasta. Pelejä ilmestyi tyypillisesti hyvin nopeasti sodan syttymisen jälkeen, ja julkaisuajankohta vaikutti siihen, oliko käsitys sodan syistä, osapuolista, käänteistä, sankareista ja pahoista vakiintunut. (Ylänen 2017.)

Monista vuonna 1918 ilmestyneistä tai silloin mainostetuista peleistä ei ole olemassa paljoa tietoa. Pelejä todennäköisesti löytyy museoiden ja yksittäisten keräilijöiden kokoelmista. Sisällöltään toistaiseksi tuntemattomaksi jää esimerkiksi muutamassa mainoksessa mainittu Siltapeli (myös jo jouluna 1917 Juusela & Leväsen kirjakaupassa). Samoissa mainoksissa oleva Potkupallopeli löytyy Kansalliskirjaston kokoelmasta ja Henna Ylänen on dokumentoinut sen osana lautapelihistorian tutkimuksiaan. Ainakin yhden Potkupallopeli-nimisen tuotteen on julkaissut O.Y. Launis A. B. Siinä pelilauta on ruudukko, johon kumpikin pelaaja asettaa 11 jalkapalloilijaa. Palloilijoita ja palloa liikutellaan nopan määräämien lukujen perusteella. Tavoitteena on saada pallo vastustajan maaliin. On tosin mahdollista, että vuoden 1918 mainosten Potkupallopeli on joku muu kuin Launis-yhtiön julkaisu, sillä yrityksen Potkupallopeli oli ilmestynyt itse asiassa jo kymmenen vuotta aiemmin (Työmies 10.11.1908) Launis, joka oli kaupannut muun muassa myös konttoritarvikkeita ja postikortteja, julkaisi 1900-luvun alussa Potkupallopelin lisäksi myös useita muita pelejä, jotka liittyivät urheilulajeihin, sodankäyntiin ja jopa hylkeenpyyntiin. Yhtiön valikoimasta löytyi myös tavallisia useiden valmistajien pelejä, kuten Hullunkuriset perheet -kortteja.(Uusi Suometar 26.11.1909 ehkä kuva tästä) Launis oli mennyt sitä paitsi vararikkoon 1911 (Kauppalehti 1.11.1911), joten jos vuonna 1918 oli kyse samasta Potkupallopelistä, niin silloin sillä saattoi olla joku toinen kustantaja. Sinänsä peleistä voitiin ottaa useita painoksia ja ne olivat myynnissä pitkäänkin.

Launis Oy:n pelien mainos Uusi Suometar 26.11.1909. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Suomalaisista kustantajista jouluksi 1918 pelejään julkaisi ainakin myös Weilin&Göös, jolta ilmestyivät Kuningaspeli sekä Kivi, säkki ja sakset. Uusi Päivä -lehden mainosmaisessa kuvauksessa Kuningaspeliä luonnehdittiin tammipeliä muistuttavaksi ”vaihtelevaksi” ja ”jännittäväksi” ja pelin ulkoasua ”miellyttäväksi”. Kivi, säkki ja sakset oli kuvauksen mukaan puolestaan aikuisille ja lapsille soveltuva korttipeli, ”ja kaikessa yksinkertaisuudessaan on myös varsin hupainen”. (Uusi Päivä 21.12.1918.) Hupaisuus ja hauskuus olivat termejä, joita peleihin muulloinkin yhdistettiin. Kuten aiemmin totesin, tyypillistä oli myös se, että uusia pelejä kuvailtiin tekemällä vertauksia laajemmalle yleisölle valmiiksi tuttuihin peleihin, jotta mahdolliset ostajat saivat pelistä jonkinlaisen käsityksen. Vertailukohtina saattoivat olla esimerkiksi shakki, tammi ja biljardi. Sama vertailujen kautta tapahtuva selittäminen on tavanomaista myös muiden uutuustuotteiden esittelyssä.

Kirjallisuutta
Antila, Kimmo (2017). “Museonjohtaja Kimmo Antila kertoo Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 -pelistä ja siihen liittyvästä museotyöstä.” Teoksessa Anna-Kaisa Kultima & Jouni Peltokangas (toim.), Ylistetyt, rakastetut, paheksutut, unohdetut. Avauksia pelihistorian laajaan kirjoon. Mediamuseo Rupriikin julkaisuja 5. Tampere: Media-museo Rupriikki, 10–14.

Kovala, Urpo (1992). Väliin lankeaa varjo, Angloamerikkalaisen kaunokirjallisuuden välittyminen Suomeen 1890–1939. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/43924

Laukka, Maria (2001). ”Koivu, Rudolf.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 15.2.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-000707

Rantanen, Tuula (2003). ”Alanen, Joseph.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 16.2.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003294

Tepora, Tuomas (2011). Lippu, uhri, kansakunta: Ryhmäkokemukset ja -rajat Suomessa 1917–1945. Helsinki: Yliopistopaino.

Ylänen, Henna (2017). ”Kansakunta pelissä: Nationalismi ja konfliktit 1900-luvun alun suomalaisissa lautapeleissä.” Ennen ja Nyt, Vol 17, Nro 1 (2017): Pelit ja historia, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108787

Yrjölä, Johanna (2020). Sisällissota pelilaudoilla: Suomen sisällissodan muistokulttuuri lautapeleissä 1918 ja 2018. Historian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-202006173155

Kortteja, lautapelejä ja pienoisbiljardeja: kolme lounaissuomalaista pelivalmistajaa 1900-luvun alussa

9 helmikuun, 2022

Aiemmin olen esitellyt pari turkulaista pelialan yritystä. Niistä O.Y. Huonekalu ja Sorvimo aloitti koronapelin valmistuksen Turussa 1926 ja teki myös joitain muita pelituotteita. U. E. Viljasen puusepänyritys valmisti myös koronalautoja jonkin aikaa. Tällä kertaa esittelyvuorossa on kaksi varhaista turkulaista ja yksi salolainen yritys, joiden valikoimaan kuului myös muutamia pelituotteita.

Pelit olivat yrityksille kuitenkin varsin vähäinen tulonlähde verrattuna muihin myyntiartikkeleihin, poikkeuksena kenties Turun Kivipaino, joka valmisti tunnettuja pelikorttejaan pitkään. Turun Kivipainon ohella kerron Turun Pussi- ja Kirjekuoritehtaan sekä salolaisen monialayrityksen E. & J. Leinon pelituotannosta. Nämäkin esimerkit osoittavat, että suomalaisen peliteollisuuden juuret ovat kahdessa eri suunnassa, graafisessa teollisuudessa ja puusepänteollisuudessa.

”Kun ”Kiva”-peli saapui kauppaan” – E. & J. Leino ja pienoisbiljardit

Salossa toimi E. &. Leino -niminen yritys, joka toimi useilla eri aloilla, puusepänteollisuudessa ja metalliteollisuudessa. Yhtiön tuotevalikoima sisälsi alkuvuosikymmeninä esimerkiksi maatalouskoneita, polkupyöriä, potkukelkkoja, liesiä, kaivon vesipumppuja ja kaikkea muuta.

Yhtiö oli perustettu Salon lähistöllä Kuusjoella 1898, mutta toiminta siirtyi Saloon 1900-luvun alussa. Yhtiö rakensi Saloon tuotantolaitoksia sekä esimerkiksi vuonna 1925 liiketalon, jossa toimi yhtiön rautakauppa, pääkonttori ja josta vuokrattiin tiloja myös muutamalle muulle yrittäjälle (Lavonen 2018). Rakennuksen katolla oli Salon ensimmäinen vilkkuva valoreklaami (Uusi Aura 6.12.1925) Yhtiön yhdessä liikkeessä myytiin myös Ford-merkkisiä autoja.

Yhtiön historiateoksen kirjoittaneen Petri Lavosen mukaan taloussuhdanteiden lasku 1929–1932 eli suuri lama vaikutti E. & J. Leinon toimintaan. Yhtiö joutuu vähentämään väkeä ja supistamaan tuotantoaan. Lavonen kirjoittaa, että pulakauden aiheuttamien ongelmien takia Leinon tehtailijat etsivät uusia tuotteita ja kehittivät tuotantoa.(Lavonen 2018, 42–47. Ks. myös Paavonkallio 1938, 79–89.) Lavonen ei mainitse pelejä, mutta niidenkin valmistamista yritys kokeili lehtitietojen perusteella lamavuosina. Voi olla, että pelinkehityskokeiluihin vaikuttivat muiden suomalaistehtaiden menestykset samalla alalla jopa pula-aikana, erityisesti O.Y. Huonekalu ja Sorvimon koronapelit ja Juho Jussilan Fortunat.

E. & J. Leino lähti iskemään kotipelimarkkinoille tuotteella, joka esitteli tutun pelin erittäin kompaktissa koossa. Pelin pystyi sijoittamaan pieneenkin tilaan kodeissa. Kesäkuussa 1930 yritys haki patenttia pelipöydälle ja siihen liittyville mekanismeille (Patentti-ilmoitus 20.6.1930, Patenttirekisteri 11/1932). Syksyllä yritys lanseerasi Kiva-nimisen ”pikku-biljardin”, jota mainostettiin ensin paikallislehdessä, Salon Seudun Kunnallislehdessä 25.9.1930. Myöhemmin samankaltainen mainos julkaistiin esimerkiksi Turussa ja Helsingissä ja ennen joulua pelistä kerrottiin muuallakin, Rovaniemeä myöten (Lapin Kansa 11.11.1930). Lapin Kansan mainokselta kuulostavassa uutisessa kerrottiin ajan menevän kuin siivillä pelin parissa. Peli sopi tekstin mukaan useamman henkilön joutohetkiin esimerkiksi silloin, kun satoi ja ulos ei voinut lähteä.

Vaasalaisen C. J. Hartmanin rautakaupan pienessä mainoksessa Vaasa-lehdessä 15.12.1930 Kiva-peli mainittiin jo yhdessä koronapelin ja Fortunan kanssa. Raahen Seutu puolestaan tiesi kertoa 20.12.1930, että Kiva-biljardi oli herättänyt huomiota myös ulkomailla, Pohjoismaissa ja Englannissa. Lehti jatkoi: ”Mm. Kööpenhaminaan on jo lähetetty useita huomattavia lähetyksiä ja on ”Kiva” siellä herättänyt aivan erikoista kiinnostusta. Sen kanssa on äskettäin kokeiltu huomattavissa seurapelejä harrastavissa piireissä ja tullaan siellä toimeenpanemaan suuret ”kiva”-pelikilpailut ennen joulua, joten peli epäilemättä tulee saamaan yhä uusia ystäviä.” (Raahen Seutu 20.12.1930.) Kilpailut olivat taas tapa, jolla uutta peliä levitettiin kansan keskuuteen ja jota kautta pelille oli mahdollista hakea lisää huomiota.

Kiva-pikkubiljardin mainos Viikkosanomissa 4.10.1930. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.


Vuoden 1931 joulumyyntiin E. & J. Leino oli tehnyt Kiva-pelin rinnalle toisen, hieman isomman biljardiversion. Kotikerho-nimistä mahongista valmistettua jaloilla seisovaa biljardipöytää voitiin käyttää myös tavallisena pöytänä, koska siinä oli mukana kansi. Kiva-biljardi oli pöydälle asetettava malli, mutta kannellisena sekin oli tietynlainen ”mobiilipeli”, helppo ottaa matkalle mukaan.

Kotikerho-biljardin mainos Ajan Sanassa 18.12.1931. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Maaliskuussa 1932 Viikkosanomat julkaisi lyhyen kehuvan arvostelun Kotikerhosta. Jos pelin koko oli epäilyttänyt vakavampia biljardiharrastajia, niin Viikkosanomat vakuutteli, että Kotikerho oli kunnon peliväline: ”Kysymyksenä ei ole mikään leikkibiljardi, vaikkakin koko on hieman tavallisten biljardien kokoa pienempi. Voimme omasta kokemuksesta todistaa, että vallit antavat oikeat kulmat ja että ”Kotikerho” siis vastaa aika suuriakin vaatimuksia. Muuten on biljardi varustettu yhtä hyvin kuin ”suuret” biljardit; verka on hyvää, pohja kestävää, pallot sarvisaineksesta, vallit oikeita j.n.e.” (Viikkosanomat 5.3.1932.)

Kiva- ja Kotikerho -peleistä julkaistiin mainoksia erityisesti ennen joulua aina vuoden 1933 loppuun asti. Mainostus ei ollut kuitenkaan myöhemmin yhtä intensiivistä kuin ensimmäisenä vuonna. Pelit tulivat esille myös pikkuilmoituksissa, joissa myytiin käytettyjä pelejä. Vuoden 1933 jälkeen E. & J. Leino todennäköisesti luopui biljardien valmistuksesta. Yhtiö satsasi uusiin tuotantotiloihin ja aivan erilaisiin tuotteisiin, kuten säleventtiileihin, vesipumppuihin ja erilaisiin liesiin (Lavonen 2018, 42–49). Pienempien ja isompienkin biljardipöytien ainoaksi valmistajaksi Suomessa jäi luultavasti jyväskyläläinen Juho Jussila.

Erityisesti Fortunasta ja tikkapelistä kuuluisaa Juho Jussilaa tutkineiden Pirjo Hyytiäisen ja kumppanien mukaan autonomian aikana kaikki biljardivälineet oli tuotu Suomeen Pietarista. Suomeen avattiin 1920 avoimia kaupallisia pelisaleja, joihin tarvittiin vanhojen välineiden lisäksi myös uusia. Juho Jussila alkoi valmistaa kokeiluluonteisesti biljardeja 1930-luvun alussa ja sitten laajamittaisemmin. Yhtiö valmisti eri kokoisia biljardeja. Koteihin soveltui halvempi malli, joka E. & J. Leinon Kivan tavoin voitiin asettaa myös pöydälle.

Kiva-pikkubiljardin mainos Suomen Kuvalehdessä 31.1.1931. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Biljardipöytiä ei ollut helppo viedä Englantiin – toisin kuin Fortuna-pelejä – koska biljardit eivät kestäneet niin hyvin kuljetusta, eikä kotimaan kysyntä riittänyt tekemään tuotannosta kannattavaa. Niinpä Jussila lopetti valmistuksen vuonna 1938, vaikka se oli silloin ainoa biljardeja tehnyt yritys Suomessa.(Hyytiäinen ym. 2001, 110–111.)

Turun pelikortit ovat tunnettuja kaukana maan rajojen ulkopuolellakin” – Turun Kivipaino ja pelikortit

Turun Kivipaino oli ehkä Turun kaikkein vanhin pelien parissa toiminut yritys. Turun Kivipainon historia alkaa 1850-luvulta, mutta Åbo Stentryckeri Ab -nimellä se toimi vuodesta 1874 (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942; Turun Kivipaino 50 vuotta; Aamuset 29.11.2019). Yritys valmisti erilaisia painotuotteita, mutta yksi sen keskeisistä myyntiartikkeleista olivat pelikortit, joita Turun Kivipaino teki vuodesta 1878 lähtien. Aluksi korttien piirustukset tilattiin Saksasta, mutta kun niitä ei enää saanut, yhtiön valokuvaaja Rainer Baer kuvasi Turun linnan maalauksia. Maalauksia käytettiin pohjana Turun linna -pelikorteille.

Turun Kivipaino oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa yksi merkittävimmistä tai jopa kaikkein tärkein suomalainen pelikorttivalmistaja. Toinen keskeinen yritys oli Ferdinand Tilgmannin kivipaino Helsingissä, missä pelikorttien valmistus aloitettiin niin ikään viimeistään 1880-luvun alussa. 1800-luvun lopulta lähtien pelikortteja valmisti myös painotalo Weilin & Göös, 1880-luvulla ainakin lyhytaikaisesti Backhoff.(Esim. Helsingfors Dagblad 18.1.1883; Uusi Suometar 15.8.1894; Suomen Kirjapainolehti 31.8.1894.) 1900-luvun alussa kortteja alkoi tehdä myös kivipaino Lilius & Hertszberg (Kotkan Sanomat 20.6.1903).

Vaikka pelikorttivalmistajia oli useampia, niiden keskinäinen kilpailu oli osin näennäistä. Vuonna 1942 ilmestyneessä Suomen kirjapainotaidon historiaa -teoksen Turun Kivipainoa käsittelevässä luvussa todetaan, että Turun Kivipaino oli tehnyt 1800-luvun lopulla Tilgmannin kanssa sopimuksen pelikorttien myynnistä ja hinnoista. Turun Kivipaino oli myös aloitteellinen, kun 1905 solmittiin uusi laajempi sopimus, ”joka koski maan kaikkia neljää pelikorttien valmistajaa ja säänteli yhtiölle tyydyttävällä tavalla sekä myynnin että hinnoittelun.”(Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455.) Helsingin Graafillisen Klubin julkaiseman kirjan sanamuoto on kaunisteleva ja kuulostaa käytännössä pelikortteja koskevalta kartellilta, jollaisten tavoittelu ei ollut mitenkään harvinaista eri teollisuuden aloilla.

Suomen itsenäistyttyä pelikorttiliiketoiminta keskittyi edelleen. Vaikka useammat painotalot tekivät kortteja, niin niille muodostui yhteinen omistuspohja. Ensin liikemies Amos Anderson oli ostanut itselleen Tilgmannin osake-enemmistön 1916, minkä jälkeen yhtiö alkoi laajentua. Vuonna 1918 Tilgmann hankki omistukseensa viisi muuta kivipainoa, esimerkiksi Lilius & Hertzbergin, Turun Kivipainon sekä Weilin&Göösin pelikorttipainon. (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 317–318.)

Pelikortit olivat tietynlainen erityistapaus pelien joukossa. 1800-luvun lopun lehdissä julkaistiin uutisia siitä, kuinka paljon yritykset olivat painaneet pelikortteja ja kuinka paljon niistä oli maksettu leimaveroa. Vain leimattuja pelikortteja oli lupa myydä. Leima lyötiin jokaisen pakan ruutuässään tai korttipakan sulkeneeseen sinettiin tai valmiin korttipakan paperiseen siteeseen. Korttien verotuksessa ja uutisissa käytetty mittayksikkö oli leikki, joka tarkoitti yhtä korttipakkaa.(Wikipedia: pelikorttivero; Nykänen 2012.)

Helsingin lääninvankilassa vangilta takavarikoidut Turun Kivipainon Turun Linna -pelikortit. Kansallismuseo / Vankilamuseon kokoelmat.


Pelikortit löytyvät omana kategorianaan myös Suomen ulkomaankauppatilastoista. Syynä tähän on luultavasti se, että kortteja koskivat omat asetuksensa ja veronsa. Muita pelejä ei esimerkiksi 1900-luvun alkupuolen ulkomaankauppatilastoista pysty suoraan löytämään. Niitä koskeva vienti ja tuonti saattavat löytyä esimerkiksi luokissa ”Erikseen mainitsemattomia painotuotteita”, ”Leluja ja kuusenkoristeita”, ”Faneeriteoksia” tai ”Muunlaisia paperiteoksia” (Esim. Suomen Virallinen Tilasto, Ulkomaankauppatilasto 1930).

Turun Kivipainon pelikorttien painolaatta. Turun museokeskus: TMK16527:10.

Leimavero vaikutti tietenkin korttien hintaan. Niinpä kortteja yritettiin myös salakuljettaa Suomeen. 1900-luvun alun sanomalehdissä onkin silloin tällöin juttuja kiinnijääneistä salakuljettajista tai yrittäjistä, jotka ovat myyneet leimaamattomia kortteja. (Esim. Sosialisti 4.5.1909; Uusi Aura 13.1.1935.)

Turun Kivipaino joutui sekin silloin tällöin suoraan tekemisiin korteista kiinnostuneiden rikollisten kanssa. Esimerkiksi vuonna 1915 Linnankatu 31:ssä sijainneen (Linnankadun ja Ursininkadun kulma) tehtaan ullakolta oli varastettu kortteja (Käkisalmen Sanomat 17.9.1915), ja 1919 Turun raastuvanoikeus antoi tuomion kahdelle nuorukaiselle, jotka olivat varastaneet Turun Kivipainon kortteja usean tuhannen markan arvosta. (TS 6.7.1919; 19.7.1919). Ja jos eivät murtovarkaat, niin korttituotannon – kuten muunkin tehdastoiminnan – uhkana saattoi olla myös tulipalo (Aamulehti 9.6.1907; Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455-456).

Turun Kivipainon varhaisissa mainoksissa ei kuvailtu itse kortteja kovin tarkkaan. Helsingin Sanomien edeltäjässä Päivälehdessä 9.1.1903 julkaistussa ilmoituksessa kuitenkin todetaan Kivipainon tekevän pariisilaisia pelikortteja. Mainoksessa kehuttiin, että kortit olivat ”lohkeilemattomia, läpinäkymättömiä, kestäviä, helposti luistavia, pestäviä, ajanmukaisesti painettuja, kulmat kullatut ja kartongipäällyksiin pannut.”

Suomen kirjapainotaidon historiaa -teoksessa mainitaan, että Turun Kivipaino painoi etupäässä Boston-pelikortteja. Sillä viitataan ehkä tavallisilla pelikorteilla pelattuun neljän hengen Boston-korttipeliin. (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455.) Ainakin yksittäisen mainoksen hintatiedon perusteella Turun Kivipainon pelikortit olivat hieman kalliimpia kuin kilpailijoiden kortit (HS 21.12.1922).

Turun Kivipainon korteissa käytettiin aluksi kulmien kultausta (Päivälehti 9.1.1903), mutta jo talvisodan sytyttyä joulukuussa 1939 yhtiö mainosti uusia kuparireunaisia pelikortteja. Aiemmin kortteja oli luonnehdittu kuperareunaisiksi, joten en ole aivan varma, viitattiinko mainoksessa metalliin. 1930-luvun lopulla korttien mainonta oli myös muuttunut ja luultavasti pelikortteja oli myynnissä muitakin kuin tuttuja Turun linna -kortteja. (Suomen Poliisilehti 15.12.1939.)

Turun Kivipainon pelikorttimainos Jousimies-lehdessä 1.12.1931. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Turun Kivipainon pelikorttimainos Jousimies-lehdessä 1.12.1936.


”historiallinen aihe, huvittaa suuresti sekä nuorta että vanhaa” – Turun Pussi- ja kirjekuoritehdas historian lautapelin valmistajana

Yksi varhaisimmista turkulaisista pelialallakin toimineista yrityksistä oli Turun Pussi- ja kirjekuoritehdas. Vuonna 1874 perustettu yritys, jonka tehdas oli Käsityöläiskadun ja Yliopistonkadun kulmassa (Käsityöläiskatu 5, ks. esim. Turun Lehti 18.11.1911), valmisti nimensä mukaisesti erityisesti erilaisia paperipusseja ja kirjekuoria. Tehtaan tuotevalikoima oli kuitenkin paljon tätäkin laajempi ja sisälsi muita paperituotteita (esim. Paperikauppias 20.4.1932), makeisrasioita, savukekoteloita sekä apteekeissa tarvittavia rasioita ja etikettejä (Semina 1.7.1921). Aamuset-lehden vuonna 2017 ilmestyneen ”Nostalginen Turku” -jutun mukaan kieltolain aikana 1919–1932 tehtaan yksi suosikkituote olivat myös kanisterit, joiden myynti käytännössä kuivui kieltolain kumoamisen jälkeen 1932 (Aamuset 15.1.2017). Vanhoista sanomalehdistä en tosin ole löytänyt varsinaisia yrityksen kanisterimainoksia, mutta mainintoja yhtiön valmistamista peltirasioista kylläkin ja vuoden 1938 tuotekuvastosta löytyy maininta ja kuva yhtiön tekemistä läkkipeltirasioista, joita löytyy 20 litran kokoon asti. Läkkipeltirasiat olivat kaiketi hieman erilaisia kuin varsinaiset kanisterit, mutta soveltuivat silti samaan kuljetustarkoitukseen.

Tehtaan valikoimissa oli myös pari peliä. Vuoden 1920 joulukuusta lähtien yritys mainosti Välskärin Kertomukset -nimistä peliä, joka perustui Zacharias Topeliuksen samannimiseen kuuluisaan historialliseen romaaniin (Fältskärns berättelser, ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena Helsingfors Tidningar -lehdessä 1851–1866). Peli löytyy digitoituna suomen- ja ruotsinkielisenä versiona Kansalliskirjaston kokoelmista, jonne pelin julkaisuajankohdaksi on merkitty vuosi 1910, mutta lehtimainoksia tai juttuja pelistä löytyy vasta vuodesta 1920 eteenpäin ja niissä mainostetaan peliä uutuuspelinä, jossa on ”[h]istoriallinen aihe” ja joka ”huvittaa suuresti sekä nuoria että vanhoja” (Uusi Suomi 27.11.1920). Hufvudstadsbladet 27.11.1920 kertoi pelin olevan isänmaallinen seurapeli, joka sisälsi monia kirjan kuvia hienoilla väreillä, sinisellä, keltaisella ja punaisella, painettuna ja joka oli edullinen, vain viiden markan hintainen. (Ks. myös Åbo Underrättelser 26.11.1920.)

Ensi katsomalta itse peli näyttää varsin tavanomaiselta juoksupeliltä. Se eroaa kuitenkin monesta muusta pelistä siinä, että laudalla eteneminen tapahtuu nopan lukeman sijasta ruletin tai pelikorttien osoittaman numeron mukaan. Jos ruletin kuula pysähtyy punaiseen numeroon – tai pelaaja nostaa pakasta punaisen numeron – hän matkaa ruudulla eteenpäin. Jos kuula pysähtyy mustaan, niin matka käy taaksepäin. Jos pelaaja päätyy laudalla punaisen ympyrän kohdalle, hänen on meneteltävä ruutua koskevan runomuotoisen tekstin mukaisesti ja siirryttävä yleensä joko eteenpäin tai taaksepäin lisäaskeleita. Jotkut palkinnot tai rangaistukset liittyvät pelirahaan, jota pelaaja voi saada ruuduissa tai menettää. Normaalista matkapelistä poikkeava etenemistapa saattoi johtaa siihen, että viimeiseen ruutuun numero 300 oli todella vaikea päästä.

Yksityiskohta Välskärin kertomuksia -pelin pelilaudasta. Lähde: Kansalliskirjasto.

Pelilaudan tekstikatkelmat noudattelevat Topeliuksen kirjan tapahtumia. Suomessa ei ollut aiemmin julkaistu juuri kirjoihin perustuvia lautapelejä lukuun ottamatta Kalevala-aiheista peliä. Myös useat matkapelit esittelivät suomalaisia nähtävyyksiä ja kulttuurimaisemia, kuten Topeliuksen Maamme-kirja.(Ylänen 2017.)

Välskärin kertomukset -peli saattoi jäädä Turun Pussi- ja Kirjekuoritehtaan ainoaksi lautapelijulkaisuksi. Toistaiseksi ei ole tietoa, miksi yritys julkaisi pelin ja miksi se ei julkaissut muita pelejä. Todennäköisesti pelin suosio jäi kuitenkin pieneksi verrattuna tehtaan muihin tuotteisiin. Peleistä Turun Pussi- ja Kirjekuoritehdas kauppasi kuitenkin myös ensin Hullunkuriset Perheet -pelikortteja (esim. Uusi Aura 20.11.1921) ja myöhemmin myös Musta Pekka -kortteja ja totesi tuoteluettelossaan seurapelien kuuluvan valikoimiinsa (Paperikauppias 15.5.1931; Yhtiön hintaluettelo 1938).

Kuva yhtiön hinnastosta 1938, jossa näkyy Välskärin kertomukset -peli, korttipelejä, pienoislippuja, paperinukkearkkeja ja pienoislippuja. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

***

Kirjallisuutta

Hyytiäinen, Pirjo – Talja, Virpi – Vuorinen, Pirjo (2001). Leluneuvos ja naulapojat. Juho Jussilan tie pedagogista leikkikalutehtailijaksi. Jyväskylän yliopiston museon julkaisuja 14. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston museo.

Lavonen, Petri (2018). Leino Group Oy 120 vuotta. Puusepänverstaasta Leino Group Oy 1898–2018. Turku: k&h tilauskirjat, Turun yliopisto.

Nykänen, Pekka (2012). ”Ulkomaalaisten yrittäjien vuosien 1865–1897 elinkeinosuostuntavero.” Historiallinen Aikakauskirja, 2012, nro 1, 53–67.

Paavonkallio, T. W. (1938). E. & J. Leino 1898–1938. Salo: E. & J. Leino.

Turun Kivipaino Osakeyhtiö 100 vuotta (1950). Turku: Turun Kivipaino.

Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942 (1942). Toim. Einari Teräskivi ja Olavi Suominen. Helsinki: Helsingin Graafillinen Klubi.

Ylänen, Henna (2017). ”Kansakunta pelissä. Nationalismi ja konfliktit 1900-luvun alun suomalaisissa lautapeleissä.” Ennen ja nyt 1: (2017), https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108787/63784.

”Uhkapelistä Turussa ei liene puhuttu perättömiä” – laillista ja laitonta pelitoimintaa ennen toista maailmansotaa

2 helmikuun, 2022
Turun Sanomien otsikko 10.6.1937. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Toukokuun 14. päivänä 1937 siviilipukuiset rikospoliisin etsivät rynnivät Turun Biljardisalongit ja Kahvila -nimiseen biljardisaliin. Sali sijaitsi Eerikinkatu 17:n talon kolmannessa kerroksessa, jonka nykyturkulaiset tuntevat Hansakorttelin St. Eerikin kulmauksena. Etsivien sännätessä illalla sisään yhdessä kabinettihuoneessa oli kahdella pöydällä korttipeli käynnissä.

Toiselta pöydältä takavarikoitiin 2630 markkaa ja toiselta 200 markkaa. Huoneessa oli poliisien saapuessa 16 pelaajaa, joukossa tunnettuja ulkopaikkakuntalaisia ”korttihummereita”, kuten Varsinais-Suomi-lehti heitä kutsui. Tapaus herätti huomiota ympäri Suomea ja monet lehdet uutisoivat tutkinnan ja oikeudenkäynnin käänteistä. (Muutamia paikallisia esimerkkejä: TS 15.5.1937; 10.6.1937; 21.6.1937; 9.7.1937; Varsinais-Suomi 13.6.1937.)

Poliisi oli alkanut epäillä laittomuuksia, kun ”eräs turkulainen rouvashenkilö lähetti läänin maaherralle kantelukirjelmän”. Kirjeessä rouva kertoi oman aviomiehensä pelaavan Biljardisalongeissa korttia ja paitsi tuhlaavansa aikaa, niin myös rahansa, jotka olivat pois perheen huoltamisesta. Rouvan mukaan paikassa kävi myös pirtutrokareita pelaamassa ja hän pyysi, että siellä toimitettaisiin tarkastus ”ja moinen paha meno lopetettaisiin.”(TS 10.6.1937; 9.7.1937.)

Kun maaherranvirasto alkoi selvittää tapausta, niin osoittautui, että kirje oli lähetetty väärällä nimellä. Viranomaiset siitä huolimatta epäilivät, ”ettei savua tuprahtele ilman tulta” – kuten tapausta kuvaillut Turun Sanomat 10.6.1937 kirjoitti. Viranomaiset alkoivat pitää Biljardisalonkeja silmällä.

Turun Biljardisalongit ja Kahvila oli avattu noin kymmenen vuotta aiemmin. Kauppiaana ja Turun Sos. dem. Klubin kahvilanhoitajana toiminut Kalle Hyytinen oli saanut luvan kahvila- ja biljardiliikkeen perustamiseen keväällä 1928 (Uusi Aura 4.12.1926; TS 3.4.1928; Turun Ympäristön Kunnallisia Sanomia 5.4.1928). Hyytinen käynnisteli myös linja-autoliikennettä Turun keskustan ja silloin Kaarinan pitäjän puolella sijainneen Uittamon välille (Uusi Aura 3.11.1927; TS 8.5.1928). Hyytisen liikekumppanina toimi John Arvidsson, metsästystä ja koiria harrastanut kolmekymppinen liikemies.

Biljardisali aloitti neljällä pelipöydällä heinäkuussa 1928, mutta toiminta laajeni nopeasti (Uusi Aura 21.7.1928). Saman vuoden marraskuussa Hyytinen sai luvan paikan laajentamiseen kahdella huoneella ja neljällä pöydällä sekä luvan ruokatarjoilun aloittamiseen (Uusi Aura 18.11.1928; TS 22.11.1928). Biljardisalonkiin palkattiin lisää henkilökuntaa muun muassa keittiöön ja salin puolelle, ja marraskuussa saliin etsittiin myös ”ehdottoman raitista ja tottunutta biljardimarkkööriä” töihin (HS 7.11.1928). Kalle Hyytinen yritti saada lupaa myös rahapeliautomaattien asentamiseen saliin ja myös keskustassa sijainneeseen keilahalliin, mutta lupia ei myönnetty, ei vaikka Hyytinen valitti asiasta läänin maaherralle (esim. Turunmaa 26.3.1929).

Loppuvuodesta 1928 biljardisalongissa aloitettiin myös kilpailuturnaukset. Ensin salilla kilpailtiin Kaisa-pelissä (Karolina) ja pian myös Pyramidi-pelissä, johon molempiin yhteistyökumppanit olivat lahjoittaneet kiertopalkintoja. (Uusi Aura 18.11.1928; Sosialisti 12.12.1928; Uusi Aura 9.1.1929; 17.2.1929.)

Biljardisalongin mainos Turun Ympäristön Kunnallisia Sanomia -lehdessä 15.2.1929. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Biljardisalonki ja Kahvila veti myös muita pelaajia puoleensa, sillä turkulainen shakkikerho Turun Shakinystävät alkoi kokoontua kahvilapuolella (TS 29.8.1929). Syksyllä 1929 kahvilassa alettiin järjestää myös shakkiturnauksia, jonka pääpalkinnon biljardisali lahjoitti (TS 16.9.1929).

Samoihin aikoihin Hyytinen oli saanut luvan laajentaa jälleen biljardisalia neljällä pöydällä. Yhteensä kahdestatoista pöydästä yksi oli varattu karambolebiljardille ja muutamat pöydistä sijaitsivat erillisissä kabinettihuoneissa. Kabinettihuoneita mainostettiin myös kokouksiin ja muuhun käyttöön sopiviksi ja paikkaa esiteltiin Suomen suurimpana sekä monipuolisena virkistyslaitoksena, ”jossa sekä päivätunnit että iltahetket kuluvat hupaisesti.”(Uusi Aura 8.10.1929; 20.10.1929.)

Turun Sanomien 13.1.1929 julkaisema kuva biljardisalin päähuoneesta. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Pari kertaa biljardisalongin asiakkaat pääsivät paikallisuutisiin muutenkin kuin peliharrastuksistaan. Yhden kerran asiakkailla oli tullut sanaharkkaa liittyen siihen, oliko paikalle pyrkineellä kauppamatkustajalla viinaa laukussaan. Tapahtumakulkua selviteltiin raastuvanoikeudessa asti. (Sosialisti 5.6.1929.) Toisella kertaa biljardisalilta poistuneet nuorukaiset olivat leikitelleet porraskaiteella ja yksi oli tipahtanut liukuessaan korkealta maahan ja saanut aivotärähdyksen (Turunmaa 14.10.1930).

Omistaja Kalle Hyytisellä riitti myös muita kiireitä. Kesällä 1929 hän oli mennyt Petsamossa naimisiin kotkalaisen leskirouvan Alma Ahlqvistin kanssa (Uusi Aura 27.5.1929; Eteenpäin 3.7.1929), hän puuhaili kahvila-, hotelli- ja ravintola-alan yhdistyksissä ja järjestöissä ja kaavaili myös vuonna 1930 uuden panimon perustamista Turkuun, koska ei ollut tyytyväinen panimoiden hintapolitiikkaan. (Suomen Hotelli-ravintola-kahvilalehti 1.9.1930; 1.12.1930).

Syksyllä 1931 Kalle Hyytinen ilmeisesti luopui biljardisalongista ja keskittyi sen jälkeen uuden ravintolan ja myöhemmin myös hotellitoiminnan pyörittämiseen. Biljardisalongin ja Kahvilan pitämiseen luvan sai John Charles Arvidsson, joka oli jo aiemmin mainittu Hyytisen kumppanina (esim. Turunmaa 20.11.1931).

Paikassa järjestettiin edelleen säännöllisesti biljardikilpailuja, mutta Arvidsonin johtajakaudella biljardisali mainosti toimintaansa vähemmän. Aiemmin biljardisalia oli mainostettu päivälehtien lisäksi muun muassa poliisiyhdistysten jäsenlehdissä. Muitakaan uutisia biljardisalista ei juuri julkaistu, kunnes poliisi ratsasi paikan uhkapelin takia toukokuussa 1937. Yhdessä pikkuilmoituksessa tosin etsittiin schäfer-rotuista koulutettua koiraa ja lisätietoja oli saatavissa biljardisalista (TS 6.1.1932). Samaten biljardisali mainosti kilpailujen ohella anniskeluoikeuksiaan, kun kieltolakiaika oli päättynyt keväällä 1932 (TS 19.9.1932).

Turun Biljardisalonkien ja Kahvilan mainos Suomen Poliisilehdessä syyskuussa 1931. Lähde: Historiallinen Sanomalehtikirjasto.

Biljardia ei yhdistetty kovin usein uhkapelaamiseen, vaikka toki biljardiakin oli mahdollista pelata rahapanoksin. Uhkapeli tarkoitti yleensä kortti- tai noppapelejä. Uhkapeleillä oli huono maine sotienvälisessä Suomessa. Yleensä lehtien uhkapelaamista koskevat jutut kertoivat ulkomaisista ”pelihelveteistä” ja ”uhkapeliluolista”, vaikka myös suomalaisia varoiteltiin rahasta pelaamisen vaaroista. Jopa viaton muu seurapelaaminen tai ainakin korttipelaaminen saattoi kuljettaa pahaa-aavistamattoman pelaajan lopulta uhkapelin pauloihin.(Esim. Kajaani 11.10.1929; Liitto 28.1.1930; Palvelija 1.10.1931.) Vähintään yhtä paheksuttavia saattoivat olla uudet rahapeliautomaatit, joiden avulla vaanittiin omaan pelitaitoonsa luottavia uhreja höynäytettäviksi (Käkisalmen Sanomat 24.8.1929).

Uhkapeliluolat sijaitsivat kuitenkin usein lehtien perusteella ulkomailla ja niiden moraalittomuudella mässäiltiin myös fiktiivisissä jatkokertomuksissa. Uhkapelejä tuntui olevan suurkaupungeissa ja pienemmissäkin kaupungeissa eri puolilla maailmaa, Berliinissä, Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa, Chicagossa, Egyptissä, Marokossa, Kiinassa ja niin edelleen. Uhkapelaaminen yhdistyi järjestäytyneeseen rikollisuuteen, salakapakoihin, jatsiin, prostituutioon ja jopa valkoiseen orjakauppaan. (Esim. Riihimäen Sanomat 13.2.1929; Satakunnan Kansa 17.2.1929; Suomen Sosialidemokraatti 4.4.1937.)

Kotimaisista uhkapelitapauksista uutisointiin kuitenkin varsin harvoin (esim. Kajaani 11.10.1929). Tyypillisempi pelikortteihin liittynyt rikos oli se, että joku yritti salakuljettaa tullitta pieniä tai suurempia määriä leimaverottomia ulkomaisia kortteja Suomeen matkatavaroissaan tai muuten (esim. TS 10.3.1932; Uusi Aura 13.1.1935).

Uhkapelaamista kuvattiin tai sivuttiin myös ulkomaisissa ja suomalaisissa elokuvissa. Amerikkalaista Uhkapeliä-nimistä elokuvaa mainostettiin 1931 jännittävänä elokuvana ”korttihuijareiden ja seikkailijoiden parissa (Suomen Sosialidemokraatti 3.5.1931) ja jossa esiintyi seikkailijoiden ja korttihuijareiden lisäksi ”kauniita kreolittaria, hienoja ylimyksiä” (HS 25.10.1931). Uhkapeliä oli alkuperäisnimeltään Cameo Kirby ja sen oli Yhdysvalloissa ohjannut Irving Cummings vuonna 1930.

Valentin Vaalan ohjaamassa Sininen varjo (1933) -elokuvan juoni ei pyörinyt niinkään pelaamisen ympärillä, mutta siinä murhataan uhkapeluri. Myös Suomessa verraten uutta Pajatso-raha-automaattia pelataan elokuvassa.(Salmi 2009, blogi.) Elokuvan peliteemat eivät jääneet huomaamatta. Nimimerkki ”Kitty”, joka kirjoitti Ilta-Sanomissa tuohtuneena peliautomaateista uutena kansallisena vitsauksena, paheksui sitä, että elokuvatkin on valjastettu automaattien esittelyyn. Korttipelistä hän ei kirjoittanut: ”Ja tämä inhoittava, pieni [pajatso]kaappi, johon keksitään yhä uusia ja uusia menettelytapoja, että saataisiin se entistä mahdottomammaksi, on muodostunut oikein kansalliseksi vitsaukseksemme. Sen levikki on valtava. Mutta yhä valtavammaksi sitä yritetään saada, jopa niin, että kotimaiset elokuvammekin ovat myyneet itsensä tämän paholaisen palvelukseen ja alkaneet kappaleissaan sitä mainostaa, kuten esim. ”Sinisessä Varjossa”. (Ilta-Sanomat 30.3.1933.)

Keväällä 1937 alkoi tapahtua jotain, mitä oli ikään kuin odotettu ulkomaisten esimerkkien takia. Ensin huhtikuun 25. päivän vastaisena yönä poliisi teki ratsian venäläisen kauppayhdistyksen klubitiloihin ja paljasti peliluolan, joka oli saattanut olla toiminnassa jo jopa parinkymmenen vuoden ajan, klubin toiminnan alusta lähtien, tammikuusta 1918. Peliluolassa pelattiin useita erilaisia korttipelejä. Klubin henkilökunta sai oman osuutensa pelivoitoista. Osuudet olivat välillä jopa kymmeniä tuhansia markkoja kuukaudessa. Pelit järjestettiin takahuoneessa, jonne kulki varoitusjärjestelmä mahdollisten poliisivierailujen varalta. Varoitusjärjestelmä oli kuitenkin pettänyt, kun poliisit olivat edenneet ratsiassa ripeästi, ja niin salapaikka oli paljastunut.(Esim. HS 8.6.1937; Karjalan Ääni 10.6.1937.)

Uhkapelaamisen tapainturmeluksesta syytettiin Helsingin jutun yhteydessä erityisesti ulkomaalaisia. Tampereen Sanomissa nimimerkki Turo vuodatti: ”Venäläisiä emigranttihuijareita uhkaa Helsingissä melkoisen ankara rangaistus luvattomasta uhkapelistä. Yksistään peliluolan hoitaja joutunee maksamaan sakkoja puoli miljoonaa. Se on oikein näille vierasmaalaisille ja Suomessa turvapaikan saaneille keinottelijoille. Nähtävästi ovat tämän venäläisten hallussa olleen pelipaikan asiakkaat tottuneet suuriin panoksiin tsaarinaikaisessa Pietarissa, missä uhkapeli ja muu mädännäisyys ja irstailu olivat kehittyneet huippuunsa. Pelihimo on kait syöpynyt heihin niin syvälle, että heidän on ollut vaikea luopua siitä maanpaossakaan. Enemmän vain muukalaisille huijareille sellaisia sakkoja, niin ehkäpä vähitellen oppivat elämään maassa maan tavalla.” (Tampereen Sanomat 11.9.1937.)

Alle kuukausi Helsingin tapauksesta poliisi iski Turussa. Lehdissä nämä kaksi tapausta yhdistettiin ja pohdittiin, oliko maassa joku suurempikin uhkapeliongelma. Turun Sanomat spekuloi myös sillä, kuinka laajaa Biljardisalongin uhkapelaaminen oli ollut. Lehti kertoi, että poliisi oli kuulustellut myös yhtä entistä ulosottoapulaista, joka oli pelannut paikassa parin vuoden ajan selvästi yli varojensa. Myös toinen ulosottoapulainen oli harrastanut uhkapeliä ja kumpikin oli käyttänyt välillä ulosottamiaan rahoja pelivelkojensa maksuun. He olivat itse maksaneet rahat takaisin realisoimalla omaisuuttaan, mutta olivat saaneet lopulta potkut.(TS 10.6.1937.)

Turun ratsiassa Biljardisalongit ja Kahvilassa pidätettiin 16 henkilöä. Lehtien mukaan pidätettyjen joukossa oli pelipaikasta toiseen liikkuneita uhkapelaajia ja korttihuijareita, joista ainakin yksi oli erikoistunut ”maalaismiesten jymäyttämiseen” (TS 10.6.1937). Myöhemmin kuulusteltiin myös muita. Kun rikostutkinta valmistui kesäkuussa 1937 ja syytteet nostettiin, niin syytteen sai 8 henkilöä, heidän joukossaan biljardisalin omistaja John Arvidsson. Häntä syytettiin huoneen pitämisestä uhkapeliin ja muita syytettiin jatketusta uhkapelistä.(TS 21.6.1937.) Osaa syytetyistä ei tavoitettu oikeuden eteen.

Pelaajat olivat pelanneet biljardisalin kabinetissa avopokeria, jossa ”panoksen kasvaminen saattoi jatkua rajattomiin.” Oikeudenkäynnissä keskusteltiin siitä, kuinka paljon kukakin oli loppujen lopuksi pelannut ja kuinka paljon käyttänyt rahaa suhteessa varallisuuteensa. Se oli tärkeä kysymys, koska uhkapelin määritelmä ei laissa ollut yksiselitteinen (TS 10.6.1937; HS 8.6.1937; Ilkka 9.6.1937).

Helsingissä, jossa syytettynä oli 11 venäläisen kauppiasyhdistyksen hallituksen jäsentä ja 25 muuta henkilöä, syytetyt vetosivat siihen, etteivät panokset olleet valtavia. Sinänsä pelien panossummat olivat nousseet korkeiksi, mutta syytetyillä oli selitys tähän: he väittivät, että varsinaisten pelaajien lisäksi pottiin laittoivat rahaa katsojat, joten yksittäisen osallistujan satsaama rahasumma jäi varsin pieneksi. Helsingin syytetyt eivät tietenkään puhuneet mitään siitä, että moinen voisi kuulostaa uhkapelin lisäksi vedonlyönniltä.(HS 22.10.1937.)

Turun tapauksessa raastuvanoikeudessa väiteltiin myös siitä, kuinka suuri osa taidolla oli pokerinpeluussa ja kuinpa paljon se perustui pelkkään onneen ja sattumaan. Syytetty E. E. Tuominen korosti, että peli oli ”puhdasta taitopeliä, missä ei tietenkään kenenkään mahdolliselle tyhmyydelle voida mitään.” Syyttäjä oli aivan päinvastaista mieltä. Hänen mukaansa peli oli ”puhdasta hasardipeliä, jossa taito ei näyttele minkäänlaista osaa.”(TS 9.7.1937.)

Biljardisalin omistaja John Arvidsson ja hänen henkilökuntansa puolestaan väittivät, että he olivat kuvitelleet pelin olevan aivan laillista. Eriäviä näkemyksiä oli myös siitä, kuinka kauan paikassa oli pelattu pokeria. Biljardisali otti pelaajilta pienen osallistumismaksun ja myi peliä varten korttipakkoja 30 markan hintaan ja maksoi niistä 15 markkaa, jos pelaaja ei halunnut ottaa pakkoja mukaansa. Lehtijutuissa ei kerrottu, olivatko korttipakat kaupungin oman painon, Turun Kivipainon valmistamia vai jotain muita. Yksi Biljardisalongin tarjoilija, joka oli jutussa todistajana, totesi luulleensa pelin olevan sallittua, ”koska virkapukuiset poliisit ja komisariot olivat käyneet usein tarkastamassa.” Hänen mukaansa johtaja Arvidsson oli myös ollut paikalla vain harvoin. Syytetty Lehtinen vetosi vielä lopuksi, että hänen mielestään oli hullunkurista, että häntä rangaistaisiin pelistä, ”mihin itse poliisit olivat hänet johdattaneet.”(TS 9.7.1937.)

Turun Kivipainon Turun Linna -pelikortit vuodelta 1930. Lähde: Helsingin kaupunginmuseo:
XLII-1013.

Turun raastuvanoikeus antoi tuomionsa 8.7.1937. Johtaja Arvidsson tuomittiin uhkapelin sallimisesta 900 markan sakkorangaistukseen. Kalakauppias E. E. Tuominen ja vakuutustarkastaja V. S. Lehtinen Turusta sekä helsinkiläinen maalari N. A. Ohriluoma tuomittiin jatketusta uhkapelistä 300 markan sakkorangaistukseen. Jos he olivat varattomia, tuomio olisi muutettavissa 20 päivän vankeudeksi. Takavarikoidut rahat ”julistettiin samalla valtiolle menetetyiksi.”(TS 9.7.1937. Ks. myös Sosialisti 9.7.1937.) Tuomiosta valitettiin hovioikeuteen, joka palautti käsittelyn uudestaan raastuvanoikeuteen. Turun raastuvanoikeus käsitteli tapausta toisen kerran 24.1.1939 ja piti tuomiot ennallaan (TS 25.1.1939).

Helsingin uhkapelijutussa Helsingin raastuvanoikeus antoi tuomionsa 11.12.1937. Venäläisen kauppiasyhdistyksen johtokunnan jäsenet tuomittiin ”huoneen pitämisestä uhkapelin harjoittamista varten” sakkorangaistuksiin. Sakot olivat isompia kuin Turun jutussa, 800–4000 markkaa riippuen kunkin tuomitun varallisuudesta ja asemasta yhdistyksen johtokunnassa. Syynä suurempiin sakkoihin oli luultavasti se, että uhkapelaaminen oli jatkunut pidempään ja rahaa oli liikkunut huomattavasti enemmän kuin Turussa. Venäläisen kauppiasyhdistyksen johtokunnan varajäsenet, rahastonhoitaja, varastonhoitaja sekä muut henkilöt, joita oli syytetty osanotosta uhkapeliin, vapautettiin syytteistä. Raastuvanoikeus hylkäsi myös korvausvaatimukset ja vaatimuksen yhdistyksen lakkauttamisesta. Korvausvaatimukset hylättiin, koska ”tuomituilla ei ollut pelivoitosta ollut mitään henkilökohtaista etua ja kun rahat oli käytetty hyväntekeväisyystarkoituksiin.” (esim. TS 12.12.1937). Tapauksen käsittely eteni valitusten jälkeen Turun hovioikeuteen, mutta hovioikeus ei muuttanut 20.1.1939 tekemässään ratkaisussa Helsingin raastuvanoikeuden päätöstä (Uusi Aura 21.1.1939). Saatavilla olevat digitoidut lehdet eivät kerro, etenikö juttu myöhemmin vielä korkeimpaan oikeuteen, vai tuliko oikeuden päätöksestä lopullinen.

Turun uhkapelitapauksen ensimmäisen oikeuskäsittelyn jälkeen Turun Biljardisalongit ja Kahvila hävisi lähes kokonaan lehtijutuista. Paikka oli kuitenkin toiminnassa ja sinne etsittiin välillä uutta henkilökuntaa. Turussa paljastui sittemmin myös toinen peliluola, kun hotelli Standardin yhdestä huoneesta löytyi seuraavan vuoden heinäkuussa kymmenmiehinen uhkapeliseurue, johon kuului turkulaisten lisäksi ”tunnettuja helsinkiläisiäkin uhkapelureita”. Uusi Aura -lehti kuitenkin korosti tapausta käsitelleen uutisensa yhteydessä, ettei hotelli Standard ei ollut ”suinkaan ole mikään vakinainen pelipaikka.” (Uusi Aura 2.7.1938.)

Kahdeskymmenes päivä lokakuuta 1939 John Arvidsson kaatoi uroshirven Paraisten Mågbyssä. Turun Sanomien metsästyspalstan uutinen oli viimeinen, jossa hänen nimensä mainittiin ennen toista maailmansotaa (TS 21.10.1939). Mukana jahdissa hänellä saattoivat olla hänen suomenajokoiransa Kiho ja Matti, joita hän oli aiemmin esitellyt koiranäyttelyssä (Suomen Kennelklubin Aikakauskirja 1.8.1936). Kalle Hyytinen, joka oli jättänyt Biljardisalongit ja Kahvilan monta vuotta ennen uhkapelitapausta, jatkoi muiden yritystensä pyörittämistä ja toimi Länsi-Suomen Ravintoloitsijayhdistyksen johtokunnassa (esim. TS 10.3.1938).

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

***

Kirjallisuutta

Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3282-6

Salmi, Hannu (2009). ”Sininen Varjo (1933).” Hannu Salmen blogi 13.3.1933, http://hannusalmi.blogspot.com/2009/03/sininen-varjo-1933.html

”Tämä on eräänlaista hermojenkutkutuspeliä” – Fortunan matka Jyväskylästä maailmalle

27 tammikuun, 2022

”Fortuna on täydellisesti valloittanut Englannin ja se on aloittanut nyt voittokulkunsa muissakin maissa. Fortuna on todella jokamiehen peli. Se soveltuu sekä aikuisille että lapsille, muuta ei silti ole lasten peli.” (Suomen Ulkomaankauppa 15.10.1932)

Samaan aikaan syksyn 1932 jojokuumeen kanssa huomiota sai suomalainen peli, joka oli uutisten mukaan aloittanut maailmanvalloituksensa. Jyväskyläläisen Juho Jussila -yrityksen valmistama Fortuna oli saavuttanut menestystä erityisesti Englannissa. Suomen Ulkomaankauppa -lehdessä Jussila mainosti, että ”Englannin kuningaskin pelaa Fortunaa.” Mainoksen mukaan ”tarkkasilmäinen ja varmakätinen” kuningas päihittää pelissä muut kuningasperheen jäsenet. Samassa lehdessä oli pieni uutinen lähetystöstä, miesjoukosta, joka oli lahjoittanut Fortunan Walesin prinssi Edvardille.

Jussilan Fortuna-mainos Suomen Ulkomaankauppa -lehdessä 15.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Juho Jussila oli aloittanut Fortunan valmistuksen samana vuonna 1926, kun myös koronapeliä oli alettu tehdä Suomessa. Korona ja Fortuna olivatkin esiintyneet myös samoissa urheilu-, lelu- ja kirjakauppojen mainoksissa, joissa erityisesti joulunaikaan mutta myös muulloin mainostettiin erilaisia pelituotteita (ks. blogikirjoitus koronapelistä). Näiden kahden pelin lisäksi mainoksissa ja jutuissa kolmantena esiintyi usein Ping-pong eli pöytätennis tai myöhemmin pienoisbiljardi.

Fortunan ja sen valmistajan suomalaista historiaa on tutkittu enemmän kuin monia muita pelejä tai peliyrityksiä. Yksi syy tutkimustilanteeseen on se, että Juho Jussilan yhtiön arkistoaineisto on olemassa, tosin osin järjestämättä, Jyväskylän yliopiston museon kokoelmissa, johon yritys aineiston on lahjoittanut. Juho Jussila työskenteli pitkään Jyväskylän opettajaseminaarissa, nykyisen yliopiston edeltäjässä, mikä on yksi keskeinen syy yhteydelle ja sille, että yliopisto ollut kiinnostunut Jussilan vaiheista. Juho Jussila suunnitteli pelien lisäksi myös erilaisia leluja, jotka yhdistyivät hänen pedagogiseen ajatteluunsa (Hyytiäinen ym. 2001; Raitanen 2011).

Juho Jussilan Fortuna on peli, jossa pelaaja lyhyen kepin avulla sinkoaa matkaan lasisia tai metallisia kuulia. Kelaaja yrittää saada kuulat osumaan naulojen ympäröimiin tarhoihin tai kuoppiin, joihin on merkitty osumasta saatava pistearvo. Kuulien tuottama pistemäärä lasketaan yhteen ja pelaajat kilpailevat korkeimmasta pistemäärästä. Alussa mainitun Fortuna-mainoksenkin mukaan pelissä tarvitaan ”sekä taitavuutta että onnea”.

Kuten aiemmin esittelemieni muiden peli-ilmiöiden tapauksessa Fortunan alkujuuret ovat hämärän peitossa. Englannissa Fortunaa myytiin 1930-luvulla nimellä Corinthian Bagatelle. Corinthian-nimensä se sai pelin Britannian myyjän Alfred T. Hillin suosikkijalkapallojoukkueesta, ja samalla Corinthian-etuliitteellä myytiin maassa myös muita Jussilan valmistamia pelejä.(Hyytiäinen ym. 2001, 102.) Eräässä tutkimuksessa jopa esitetään, että Corinthian Bagatelle olisi ollut japanilaisen Pachinko-pelin esikuva (Rockwell & Amano 2019), mutta ajallisesti väite ei oikein voi pitää paikkaansa. Todennäköisempää on, että Pachinkon esikuvana ovat toimineet ennemminkin jotkut muut Bagatelle-pelit, joita oli myynnissä jo paljon aiemmin.

Bagatelle-nimi viittaa pelityyppiin, jota Fortunakin edusti ja jonka avulla peliä pystyttiin kuvaamaan yleisölle ja pelaajille. Bagatellea kuvataan biljardin sukuiseksi pöytäpeliksi, jossa kuulia yritetään lyödä reikiin, joiden eteen on tehty esteitä puisista tikuista. Bagatellen tyyppinen peli alkoi kehittyä Ludvig XIV:n aikana Ranskassa biljardista, mutta se sai vaikutteita yhtä lailla keilapeleistä.(Hyytiäinen ym. 2001, 96–97.) 1800-luvun loppupuolella Bagatellesta kehitettiin pienempiä ja yksinkertaisempia versioita, jotka sopivat paremmin kotikäyttöön ja myös lasten peleiksi.(Bagatelle – History and Useful Information 2020.)

Verkosta yliopiston tunnuksilla löytyvä Oxford English Dictionary toteaa bagatelle-sanan tulleen englantiin ranskasta 1600-luvun puolivälissä ja sinne italiasta. Sana on viitannut joko matkatavaraan (baggage) tai sitten se on diminutiivimuoto latinan marjaa tarkoittavasta baca-sanasta. Sana vakiintui kuitenkin tarkoittamaan sellaisia pikkuasioita, joilla ei ollut suurempaa merkitystä. Bagatelle-peliin (jossa lyödään pallot liikkeelle, jonka jälkeen ne valuvat kaltevaa lautaa pitkin kohti numeroarvoilla merkittyjä koloja ja pinnit toimivat esteinä) sana on viitannut 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Kolmas sanan merkitys liittyy lyhyisiin ja kevyihin pianokappaleisiin ja muihin musiikkiteoksiin. (Esimerkki hienostuneesta Bagatelle-pelistä)

Juho Jussila oli esitellyt jo vuonna 1909 Satakunnassa työskennellessään Porin maanviljelysseuran järjestämässä näyttelyssä erilaisia valmistamiaan puutavaratuotteita, joista yksi oli kuulapeli. Siitä ei ole olemassa tarkempia tietoja. Edellisenä vuonna hän oli tehnyt valtion apurahalla matkan Saksaan ja tutustunut Saksan leluteollisuuteen. (Raitanen 2011, 16). Myöhemmin hän teki yksin tai yhdessä jonkun työtoverinsa kanssa Fortuna-pelin prototyypin, jonka malli oli ehkä peräisin Pietarista. Se ei muistuttanut myöhempää Fortunaa vaan se oli muodoltaan pyöreä.(Hyytiäinen 2001, 94.) Hyytiäinen ja kumppanit selittävätkin, että Fortunan nimi on saattanut tulla venäläisestä pyöreästä kuulapelistä (fortunka igra), ja omassa pelissään Jussila olisi yhdistänyt toisen pelin nimen Bagatelle-tyyppiseen omaan peliinsä (Hyytiäinen ym. 2001, 99).

Nimi Fortuna viittaa roomalaiseen onnen ja sattuman jumalattareen, jonka kreikkalaisen mytologian vastine oli Tykhe. Fortuna-nimiset pelit tunnettiin Suomessakin jo ennen Juho Jussilan pelikeksintöä, mutta toistaiseksi en ole löytänyt tarkempaa tietoa, millaisia 1800-luvun sanomalehdissä mainitut Fortuna-pelit olivat. Esimerkiksi Uusi Suometar -lehdessä 18.10.1887 oli ilmoitus tavarahuutokaupasta, jossa oli myytävänä erään ravintoloitsijan omaisuutta, mukana amerikkalainen ”fortuna peli kapineineen”. Sanomia Turusta -lehdessä 20.12.1891 puolestaan oli ilmoitus lapsille sopivista joululahjoista, joista yksi oli fortuna-peli.

Turkulaisessa Aura-lehdessä 20.2.1895 taasen oli ilmoitus paikallisen kauppaseuran vuosikokouksessa, jossa oli käsitelty tilinpäätöstä. Tilinpäätöksessä ilmoitettiin, että seura oli saanut tuloja muun muassa biljardipelistä sekä fortunapelistä. Biljardista saadut tulot olivat tosin huomattavasti suuremmat kuin fortunasta saadut. Voi siis olettaa, että seuran tiloissa biljardia ja fortunaa on voinut pelata maksua vastaan.(Fortuna-maininnoista ks. myös HS 15.12.1896.)

Helsingfors Dagbladetissa mainostettiin 30.1.1878 osoitteessa Senaatintori 28 sijainneen Osberg & Bade -liikkeen ilmoituksessa Fortunaa eli ”kiinalaista biljardia”. Samoja ilmoituksia julkaistiin myös suomeksi esimerkiksi Uudessa Suomettaressa. Brittiläisestä sanomalehtiarkistosta löytyy sieltäkin viittauksia kiinalaiseen biljardiin – tosin ei Fortunan yhteydessä. Mutta sieltäkään ei löydy ainakaan otsikoiden perusteella tarkempaa kuvausta Fortuna-peleistä (jotka viittaavat lähinnä onneen) saati kiinalaisen biljardin säännöistä tai pelivälineistä. Ruotsalaisissa 1800-luvun sanomalehdissä on niissäkin mainintoja Fortuna-peleistä, mutta ei kuvia tai kuvauksia peleistä, joita Ruotsissakin on kylläkin myyty muun muassa lastenpeleiksi. Ja jotta mikään ei olisi yksinkertaista, niin on ollut olemassa myös peli nimeltä japanilainen biljardi, ja siinäkin on yhtymäkohtia Fortunaan. Sellaista ei kuitenkaan mainita suomalaisissa lehdissä.

1800-lukulaisen Fortunan olemuksesta voi siten lähinnä spekuloida. Onko Fortunalla voitu lehtijutuissa tarkoittaa mahdollisesti Carom– eli Carambole -biljardia, jota pelataan pöydällä, jossa ei ole kulmapusseja vaan jossa peli perustuu esimerkiksi osumiin toisiin palloihin? Tämä sopisi pelin biljardiyhteyksiin. (Ks. myös Nya Pressen 25.3.1884.) Tai voisiko olla koronan sukulainen Carrom-peli, jota pelattiin puisella laudalla? Joka tapauksessa peli saattoi joku muu kuin Jussilan Fortunan kaltainen peli.(Varhaisista Fortuna-maininnoista ks. myös Hbl 10.12.1899; Aamulehti 31.8.1910.)

Noista muutamasta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun fortunapeliuutisesta ja mainoksesta herää epäilys, viitattiinko Fortunalla silloin itse asiassa kahteen osittain erilaiseen peliin. Toinen on ollut Bagatelle-tyyppinen pöytä, jota on pelattu esimerkiksi kerhoissa ja ravintoloissa. Toinen on puolestaan ollut pienempi ja yksinkertaisempi, ja sitä on myyty lasten peli- ja leikkivälineeksi. Voi myös olla, että Fortuna-nimitys on viitannut moneen keskenään erilaiseen peliin, joissa onnella on ollut merkittävä osuus. Pöydällä ja kuulilla pelattavan pelin lisäksi se on voinut tarkoittaa esimerkiksi noppapelejä, mutta lehtiuutiset tuntuvat kuitenkin viittaavan enemmän jonkinlaiseen sukulaisuussuhteeseen biljardin kanssa. Missään lehtiuutisessa ei selitetä pelin luonnetta, mikä voi tarkoittaa sitä, että peli oli yleisesti tunnettu ja vakiintunut, eikä siksi tarvinnut selitystä. Tosin uutuuspelien mainoksissakaan harvoin tarkemmin kuvattiin pelien toimintaa.

Oli Fortuna-pelin alkuperä ja luonne mikä tahansa, peli joka tapauksessa sai uuden suosion Juho Jussilan aloitettua oman kehitelmänsä tuotannon. Jussilan yhtiötä käsittelevässä kirjallisuudessa mainitaan, että Fortuna-pelin valmistus aloitettiin Jyväskylässä vuonna 1926. Kuitenkin jo muutamia vuosia aiemmin jouluisin lehdissä ilmestyi mainoksia, joissa mainostettiin Fortuna-nimistä peliä. Joulukuussa 1923 Fortuna-nimistä lapsille ja aikuisille sopivaa peliä kaupitteli Ilmolan kehys- ja taulukauppa Riihimäeltä, vuosina 1924 ja 1925 turkulainen Jenny Österblomin siemenkauppa. Helsingin Stockmannin tavaratalon joulumainoksesta Fortuna löytyy muiden pelien joukosta joulukuussa 1925. Mainokset osoittavat myös sen, että eri alojen kaupoissa myytiin muiden tuotteiden ohella myös pelejä – vähintään silloin kun myyntisesonki oli kuumimmillaan eli ennen joulua.

Fortuna mainittiin muiden pelien ohella Stockmannin pelimainoksessa Helsingin Sanomissa 13.12.1925. Sama ilmoitus oli myös muissa lehdissä. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Jussilan vuonna 1926 esitelty Fortuna on ollut sopiva sekä lapsille että aikuisille, ja peliä valmistettiinkin sittemmin erilaisina versioina, vaikka sinänsä pelin toiminnallisuus on ollut kaikissa versioissa samanlainen. Versiot erosivat toisistaan muun muassa kokonsa ja verhoilun osalta. Kalliimpia versioita oli verhoiltu veralla ja niissä saattoivat olla myös jalat. Pelistä tehtiin myös versio, jossa lyöntikepin korvasi automaattimekanismi, mutta mekanismi ei aluksi toiminut luotettavasti. Suomessa parhaiten kaupaksi meni kuitenkin yksinkertaisin vanerinen versio.(Hyytiäinen 2001, 104.)

Juho Jussila Oy:n valmistama Fortuna. Peli on todennäköisesti aikaisintaan vuodelta 1934, koska pelin takapuolella olevissa ohjeissa mainitaan Juho Jussila Oy, ja yritys muutettiin toiminimestä osakeyhtiöksi 1934. Kuva ja esine: Turun museokeskus, TMK23294:15.

Juho Jussilan ensimmäisiä Fortuna-pelejä myi Jyväskylän Rauta-Osakeyhtiö. Jussila oli tehnyt yhteistyötä yhtiön kanssa jo aiemmin ja tunsi yhtiön johtoa.(Raitanen 2011, 34-35. Ks. myös Suomen Kuvalehti 10.12.1927.) Yhteistyö päättyi kuitenkin keväällä 1928. Aitosuomalainen-lehdessä 3.4.1928 julkaistiin Fortuna-pelin mainos, jossa ei mainittu ollenkaan Jussilan nimeä, ainoastaan Jyväskylän Rauta-Osakeyhtiö. Jussilan Suomen Kuvalehdessä 19.5.1928 julkaistussa mainoksessa puolestaan todetaan, että Rauta-Osakeyhtiöllä ei ole enää edustusoikeutta peleihin ja heidän tarjoamansa ”fortunapeli on vaan heikko jäljennös meidän alkuperäisestä pelistämme.” Jyväskylän Rauta-Osakeyhtiö siis kauppasi joko itse valmistamaansa tai jonkun toisen tekemää Fortunaa Jussilan pelin sijasta. Fortunaan tarvittavaa vaneria oli esimerkiksi saatavilla Schaumanin vaneritehtaalta Jyväskylästä.

Samassa Suomen Kuvalehden mainoksessa toukokuussa 1928 viitataan myös Fortuna-nimeen: ”Fortunapeli on aina ollut erittäin suosittu perhe- ja seurapeli. Meidän valmistamamme fortunapeli poikkeaa monessa suhteessa edukseen aikaisemmin käytössä olleista muodoista.” Ero muihin on ilmoituksen mukaan siinä, että kuulat on valmistettu teräksestä ja että laudassa on käytetty laadukkaita materiaaleja ja työtapoja. Vaikka korona oli kenties enemmän peli, jota ihmiset saattoivat valmistaa myös itse tai sitten pelejä valmistettiin erilaisissa puusepänverstaissa, niin myös Fortunan valmistuksessa ilmeni kilpailua. Pelilauta vaati kuitenkin puu- ja vaneriosien lisäksi joitakin muita elementtejä, kuten kuulat ja metallikupit, joihin kuulat putosivat sekä mahdollisen verkapäällysteen, joten ehkä kynnys Fortunoiden kotivalmistukseen oli korkeampi kuin koronapelin tapauksessa.

Juho Jussilan mainos Suomen Kuvalehdessä 19.5.1928. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Vuonna 1928 Fortuna oli joka tapauksessa levinnyt jo eri kansankerroksiin ja käyttöyhteyksiin riippumatta siitä, pelattiinko eri paikoissa Jussilan pelillä vai jollain kopiolla. Kouvolan Sanomat kertoi 14.8.1928 Amsterdamin olympialaisista laivalla palaavista urheilijoista ja urheilujohtajista. Laivalla on Fortuna ja muita seurapelejä viihdykkeeksi: ”Tupakkasalongissa tapaamme vaalean, kiharatukkaisen [10-ottelun olympiavoittajan Paavo] Yrjölän ”Fortunaa” pelaamassa, urheiluprofessori [Lauri ”Tahko”] Pihkalan kanssa. Yrjölä ei ole yhtä etevä tällä alalla kuin 10-ottelussa ja niin käykin, että professori voittaa pelin harkituilla työnnöillään.”

Kuten koronassa tai jojottelussa, myös Fortunassa kilpailtiin muutenkin kuin yksittäisten pelaajien välisinä satunnaisina mittelöinä. Kilpailujen luonne vain oli osin erilainen. Tähän voi olla useita syitä. Fortunan pelaaminen perustui taidon lisäksi enemmän onneen, ja vaikka peliä pystyi periaatteessa pelaamaan vuorotellen useampi pelaaja, se ei ollut samalla tavalla jännittävä kaksinkamppailu, jota yleisö saattoi seurata. Joka tapauksessa Fortuna-kisa toimi kuitenkin useita vuosia ohjelmanumerona erilaisissa illanvietoissa ja tapahtumissa. Tosin lehtiuutisten ja ilmoitusten perusteella vaikuttaa taas siltä, että Fortunalla saatettiin jälleen viitata myös aivan toisiin peleihin kuin Juho Jussilan Fortunaan. Fortuna-kilpailut ilmestyivät esimerkiksi suojeluskuntien, työväenyhdistysten, urheiluseurojen ja vapaapalokuntien iltamien ja kesäjuhlien ohjelmistoon 1920-luvun puolivälissä ja säilyivät niissä toiseen maailmansotaan asti.

Länsi-Uusimaa-lehdessä 4.6.1929 julkaistu ilmoitus Nummen Lotta Svärd -yhdistyksen kesätapahtumasta, jossa ohjelmassa oli myös Fortuna-kilpailu. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Joissakin ilmoituksissa Fortuna – tai fortuna – rinnastettiin ulkona tapahtuviin heittopeleihin, kuten keilailuun tai tikan, renkaan tai pallon heittoon. Jossain tapauksissa Fortuna yhdistyi taas arpajaisiin. Muutamassa tapauksessa tapahtumia koskevissa jälkikäteisuutisissa oli maininta Fortuna-kisan parhaista, jotka olivat esitetty paremmuusjärjestyksessä pisteiden perusteella. Sadoissa lasketut pistemäärät sopivat sinänsä Jussilan Fortunan pistelukemiin (esim. Savo 26.5.1927). Yksittäisissä ilmoituksissa mainittiin Fortuna-peli yhdessä koronapelin kanssa tai kerrottiin, että ulkotapahtuman yhteydessä Fortuna-kilpailu järjestettiin sisätiloissa (esim. Savon Työmies 29.7.1937). Näissä tapauksissa on entistä todennäköisempää, että Fortuna on viitannut nimenomaan Jussila-yhtiön valmistamaan peliin.

Vapaus-lehdessä 19.6.1929 julkaistu ilmoitus Mikkelin Työväenyhdistyksen arpajaisista, jossa arpojen voittamisesta oli kilpailua Fortunalla. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Fortunan ohella tapahtumailmoitukset kertovat laajemminkin sotienvälisen ajan peliharrastuksista. Tapahtumailmoituksissa luetellut yleisön osallistumisen mahdollistaneet kisat ovat suurimmaksi osaksi edelleen meille tutunkuuloisia. Sellaisia ovat erilaisten esineiden tarkkuusheitot, ampumakilpailut, ruletit ja syömiskilpailut. Joukossa on joitain tuntemattomampiakin lajeja. Vieraamman kuuloisia ovat pippapallo (esim. Vapaus 6.7.1928), piilenheitto (Työ 27.7.1929) ja kuolemapeli (Pohjanmaan Kansa 1.8.1939). Piilenheitto tarkoitti tikanheittoa, ja pippapallo viittasi todennäköisesti pallon tarkkuusheittoon, koska pippapallon tuloksissa on pistemääriä. Kuolemapeli mainitaan ilmoituksissa ainoastaan kerran, eikä ole tietoa, mitä sillä on tarkoitettu.

Heinolalainen-lehdessä 9.8.1934 julkaistu ilmoitus Heinolan suojeluskunnan kesäjuhlista, joiden ohjelmassa oli monenlaisia kilpailuja. Lähde: Historiallinen sanomalehtiarkisto.

Palataan takaisin Fortunaan. Vaikka Fortunaa käytettiin kansankilpailujen ohjelmanumerona, ainakin Jussila-yhtiön oman leikekirjan sekä myös brittiläisen sanomalehtiarkiston perusteella vaikuttaa siltä, että kisoja järjestettiin Suomea enemmän Britanniassa ja kilpailutoiminta oli siellä systemaattisempaa. Britanniassa käytettiin myös useampia eri pelisääntöjä kuin Suomessa, ja siten kilpailemisestakin saatiin jännittävämpää. Elina Raitasen (2011, 36) mukaan Britanniassa järjestettiin jopa Fortuna-liigaotteluita (ks. myös Hyytiäinen ym. 2001, 103).

Kuten todettua, vuonna 1926 esitellyt koronapeli ja Fortuna kulkivat alkuvuosina usein käsi kädessä. Niitä mainostettiin yhdessä ja niitä voitiin myös pelata samoissa yhteyksissä. Turkulainen Uusi Aura kertoi 24.7.1928 Miekan terällä -nimisen Kalle Kaarnan ohjaaman mykkäelokuvan kuvauksista, joissa filmiseurue kulutti luppoaikaa ajanvietepelejä, Fortunaa ja koronaa, pelaamalla. Uusi Aura kuvasi tilannetta, jossa näyttelijät odottivat turhaan ”täydessä tällingissä” eli meikattuina ja puvustettuina sateen loppumista, jotta sisällissodasta kertovan filmin kuvauksia voitaisiin jatkaa. Tirehtööri eli ohjaaja oli jo ärtynyt, kun filmaamisesta ei meinannut tulla mitään. Pelaaminen oli sitten keino kireän tilanteen laukaisemiseen, henkisen ja fyysisen ilmapuntarilukeman korottamiseen:

”– Maskit siis pois, sanoo siihen [miespääosan esittäjä] Joel Rinne, ja vähän ajan kuluttua on koko esikunnan jäsenistö muuttunut hilpeäksi seurueeksi, joka istuu coronan, fortunan tai jonkun muun ajanvietepelin ääressä yrittämässä aurinkoa taivaalle ja saadakseen siten taas ”päänsä” paremmalle ja tyytyväisemmälle tuulelle.”

Muitakin pelien käyttömahdollisuuksia löytyi. Partionjohtaja-lehdessä 1/1929 julkaistiin juttu, jossa annettiin ehdotuksia hieman varttuneempien partiolaisien kokouksiin. Yksi ehdotettu ohjelmanumero oli koronan tai Fortunan pelaaminen, vaikka se oli vain pieni osa kokouksen kokonaisuutta. Kolmas esimerkki noiden kahden pelin liitosta löytyy 19.4.1929 Seinäjoen Sanomien artikkelista, jossa esiteltiin Seinäjoen piirisairaalaan valmistunutta henkilökunnan virkistystilaa. Virkistystilan yksi huone oli varattu seurapeleille, joihin itse oikeutetusti kuuluivat juuri korona ja Fortuna.

Nämä kaksi peliä juurtuivat siis osaksi suomalaisten vapaa-ajan viettoa muutamassa vuodessa ensiesittelynsä jälkeen. Pelejä pelattiin kotien lisäksi yhdistysten ja kerhojen illanvietoissa, kesäpaikoissa, keuhkotautiparantoloissa, sotilaskodeissa ja milloin missäkin.

Pelien yhteys jatkui vähintään talvisotaan. Kun lokakuussa 1939 reserviläiset oli kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin, kansalaisilta alettiin kerätä lahjoituksia reserviläisten vapaa-ajan viettoa varten. Kaivattuja välineitä olivat radiot, pöytätennis, shakki- ja tammipelit ja niiden lisäksi juuri koronat ja Fortunat. Vetoomuksia lahjoitusten saamiseksi julkaistiin sotaa edeltävinä kuukausina ja myös sodan alkamisen jälkeen. Turkulaisissa lehdissä oltiin pyynnöissä poikkeuksellisen vitsikkäitä vielä vähän ennen talvisodan puhkeamista: ”Vaikka Turkuun sijoitetut reserviläiset eivät ole sen enempää pelihimon vallassa kuin muutkaan kuolevaiset, olisivat he kuitenkin kiitollisia, jos saisivat aikansa ratoksi erilaisia ajanvietepelejä.[…] Kaikki pelit, kuten coronat, ping-pongit, fortunat, shakki- ja tammilaudat y.m. ovat tervetulleita.”(Turun Sanomat 21.12.1939.)

Laajasalo Tullisaari, Deckerin huvilan interiööriä, jaloilla seisova Fortuna-peli. Kuvaaja Juho Nurmi / Helsingin kaupunginmuseo (kuvauspäivä 20080925)

Kuten alussa totesin, Jussila kauppasi Fortunaansa myös ulkomaille. Fortunan ulkomaankauppa vaikuttaa suurelta menestystarinalta, jota on kerrottu eri yhteyksissä. Fortunan vienti alkoi vuonna 1929 ensin Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan. Myös englannin suuntaan tehtiin samana vuonna tunnusteluja, mutta viennin käynnistäminen vei pidempään. Skandinaviassa Fortunaa kaupattiin nimellä Suomi-spelet, Suomi-spillet tai Suomi-game, maasta riippuen.(Hyytiäinen 2001, 99-100; Raitanen 2011, 35) Ehkä noissakin maissa Fortuna viittasi johonkin muuhun peliin ja siksi nimi piti vaihtaa.

Useammissa lähteissä viitataan siihen, että vuonna 1933 Englantiin vietiin noin neljännesmiljoona Fortuna-peliä (Hyytiäinen ym. 2001, 102; Raitanen 2011, 40, Jussilan verkkosivut). Se onkin ainoa kappalemäärä, joka teoksissa ja nettisivuilla mainitaan. Muiden vuosien vientimääristä tai suomalaisista myyntimääristä ei ilmeisesti ole tietoa. Sen sijaan joitakin tietoja on olemassa myynnin rahallisesta arvosta. Hyytiäinen ja kumppanit (2001) esimerkiksi huomauttavat, että alkaneesta lamasta huolimatta vuosi 1929 oli Jussilan tehtaalle menestyksekäs ja myynnin arvo nousi lähelle miljoonaa silloista markkaa. Suomalaisen puusepänteollisuutta tutkinut Minna Sarantola-Weiss (1995, 75) onkin todennut, että alalla lama alkoi pienellä viiveellä ja vuosi 1929 tuotti koko 1920-luvun parhaan tuloksen.

Britannian myynnin siivittämänä vuonna 1933 päästiin kuitenkin aivan toisiin lukemiin. Tilanteeseen vaikuttivat luultavasti myös 1931 tapahtunut markan arvon heikkeneminen (kun markka irrotettiin kultakannasta, ks. esim. Kuusterä 1997) ja se, että maaliskuussa 1933 markan kurssi sidottiin Englannin punnan kurssiin ja samassa yhteydessä markan arvo devalvoitui suhteessa Englannin puntaan noin 15 %, mikä paransi viennin kilpailukykyä (Ahvenainen & Vartiainen 1982, 187). Viennin elpymiseen vaikuttivat myös Iso-Britannian kanssa jo aiemmin sekä vuonna 1933 solmitut kauppasopimukset sekä se, että Iso-Britannia ei ollut kärsinyt lamasta yhtä paljon kuin moni muu maa. Erkki Pihkalan mukaan Suomen ulkomaankaupassa oli vuosina 1933–1937 selvä laajenemisvaihe (Pihkala 1982, 264–266; Sarantola-Weiss 1995, 77).

Lisäksi Suomessa sekä yksittäiset yritykset että valtiovalta ponnistelivat viennin kehittämiseksi. Fortunan osalta kehitys ei kuitenkaan ollut koko ajan nousujohteista. Elina Raitanen kirjoittaa pro gradu -tutkielmassaan, että vuonna 1933 Jussilan tuotteita meni vientiin 6,27 miljoonan markan arvosta, mutta seuraavana vuonna arvo putosi 2,94 miljoonaan. Pelituotteiden hinnat olivat laskeneet. Raitanen mainitsee, että lasku jatkui vielä pari seuraavaa vuotta, mutta 1930-luvun lopulla tehtaan tuotanto alkoi elpyä myös uusien tuotteiden myötä.(Raitanen 2011, 40–42.)

Fortunan menestystarinaan esityksiin kuuluu myös kuvaus siitä, miten Britanniassa alun perin kiinnostuttiin pelistä. Englantilainen Alfred T. Hill oli perustanut Abbey Sports Company -nimisen yrityksen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Yhtiö kauppasi leluja, pelejä ja urheiluvälineitä. Jussilan Pohjoismaissa aiemmin menestyksellisesti toiminut myyntiedustaja Otto Rosendal oli tavannut Hillin. Hill vei Rosendalin esittelemän Fortunan viidelle lapselleen kokeiltavaksi. Hillin lapset innostuivat pelistä ja niinpä hän tilasi Jussilan tehtaalta 1929 pienen koe-erän Fortunoita. Peli ei kuitenkaan aluksi mennyt kaupaksi, ja laajemman viennin käynnistäminen vei puolisentoista vuotta ja vaati töitä.(Hyytiäinen ym. 2001, 99–101.)

Samankaltainen omien lasten innostumiseen liittyvä pelituotetarina liittyy Nelostuotteen/Tacticin menestyspeliin Kimbleen. Heljakan perhe oli saanut kesällä 1967 Amerikan sukulaisilta lahjaksi Trouble-nimisen pelin, jotta lapset innokkaasti pelasivat. Muovialalla toiminut isä Aarne Heljakka kiinnostui pelistä, solmi lisenssisopimuksen amerikkalaisen valmistajan kanssa ja aloitti pelin tuotannon Kimble-nimellä Suomessa.(Sihvonen & Sivula 2016.)

Fortunan alkuperäisen keksijän ja yritystoiminnan käynnistämisen lisäksi ulkomaankauppaan ja Iso-Britannian myyntiin vaikuttivat muutamat muut henkilöt. Juho Jussilan pojalla insinööri Erkki Jussilalla oli suuri merkitys, kun hän palasi Pohjois-Amerikasta takaisin Suomeen 1930-luvun alussa ja matkusteli sen jälkeen useita kertoja esimerkiksi Englannissa. Viennin käynnistämisessä keskeinen henkilö vuosina 1929–1934 oli myyntiedustaja Otto Rosendal. Englannissa Abbey Sportsin perustaja Alfred T. Hillin lisäksi Hyytiäinen ja kumppanit mainitsevat herra W. Copelandin, joka toimi Lontoon Westendin johtavan tavaratalon Messrs Fortnum and Masonin edustajana ja sai sitä kautta esiteltyä Fortunan esimerkiksi Walesin prinssille ja muille kuninkaallisille. Fortunan menestyksen salaisuus olikin lennokas mainonta, jossa hyödynnettiin kuninkaallisia ja muita julkkiksia, joiden esimerkin kautta peli levisi eri puolille maata myös muihin kansankerroksiin. Hyytiäisen ja kumppanien mukaan prinssi myös lahjoitti pelejä, jotka siis Englanissa tunnettiin nimellä Corinthian Bagatelle, työttömien sosiaalikeskuksiin ja poikien klubeille (Hyytiäinen ym. 2001, 101–104.)

Fortunaa kaupattiin myös muihin maihin. Fortunaa oli yritetty myydä esimerkiksi Meksikoon 1934 (Raitanen 2011, 37). Samoin loppusyksystä 1934 koululaiva Suomen Joutsen valmistautui vienninedistämismatkalle Välimerelle. Laivan ”uiva näyttely” oli lastattu suomalaisilla teollisuustuotteilla, joita oli tarkoitus esitellä muun muassa Kreikassa ja Lähi-Idän maissa. Mukana oli myös Jussilan tehtaan pelejä, mutta osa messumatkasta uutisoineista lehdistä sekoitti Fortunan ja koronapelin toisiinsa, mikä osoittaa näiden kahden pelin kietoutumisen yhteen arkisissa käyttöyhteyksissä ja johtuu myös pelien nimien samankaltaisuudesta: ”Siellä [Suomen] Joutsenella esim. oli Jyväskylän Jussilalla erikoisosto [!] pelkkiä coronapelejä. Kun Joutsenen upseerit toimivat myöskin messuairueina ja oppaina, on heillä mieluista opettaa Levantin maiden hienohelmoille coronapelin sääntöjä. Niin siitä tulee seurapeli Espanjaan, Italiaan, Kreikkaan ja kukaties vielä Turkkiinkin. Brittiläinen maailma jo pelaakin Jussilan peliä vallan huimasti.” (Keskisuomalainen 25.10.1934. Vienninedistämismatkasta ks. myös HS 24.10.1934.)

Fortunan maailman- tai Britannian suosio ei kestänyt monta vuotta, vaikka myyntimäärät nousivat myöhemmin uudestaan. Jussila-yritys pyrkikin tarjoamaan sekä kotimaan että vientimarkkinoille myös muita pelejä. Yhtiön teknillinen johtaja, Erkki Jussila totesi asian itsekin lehtikirjoituksessa Sisä-Suomi-lehdessä marraskuussa 1934:

”– Jos arvostelee nykytilannetta ”Fortunan” kannalta, niin täytyy sanoa, että myös ulkomaalaiset alkavat jo kyllästyä pelaamaan ”Fortunaa” ja pitäisi siis keksiä joku muu ajanvietepeli. Lähiaikojen toiveista voinee mainita, että sekin lienee jo keksitty, ja toivottavasti se on meidän uusi pelimme.”

Sisä-Suomi-lehden haastattelussa Erkki Jussila totesi heidän huomanneen, että hyvä pelituote kävi kaupaksi pula-aikanakin. Hän kuitenkin kannatti vapaakauppaa tilanteessa, jossa valtioiden välinen kauppa oli muuttunut laman jäljiltä hyvin protektionistiseksi: ”Tietysti myynti olisi ollut moninkertainen, jos ei olisi tullimuureja ja tuontikieltoja, ym. pulan pitkittäjiä.” Samassa jutussa hehkutettiin myös sitä, miten Fortuna oli levinnyt myös eri maiden eliitin keskuuteen: ”Ukko-Pekka [presidentti P. E. Svinhufvud] on innokas Fortunan pelaaja, samoin Walesin prinssi [Edvard], [Benito] Mussolini ja [Saksan entinen] keisari Wilhelm”. (Sisä-Suomi 4.11.1934.) Suomalainen tavallinen pelaaja saattoi tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta presidentin sekä ulkomaisten kuninkaallisten tai valtionjohtajien kanssa.

Fortunalle alkoi kopioiden lisäksi ilmaantua myös kilpailijoita, joissa peli-ideaa oli viety pidemmälle. Stockmannin tavaratalo mainosti 12.5.1934 Helsingin Sanomissa Bagatel-peliä, joka oli kuvauksen mukaan ”Fortunan uusi, jalompi muoto”. Verrattuna normaaliin Fortunaan, laudalla oli pyöreä kiekko, joka ”asettaa taitavuuden koetukselle”. Hintaa pelillä oli noin kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin Fortunalla, jota myös samassa ilmoituksessa mainostettiin – kuten myös koronapeliä.

Stockmannin mainos Helsingin Sanomissa 12.5.1934. Mainoksessa esitellään erityisesti Bagatel-nimistä peliä. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Bagatel-tyyppisen pelin kuva oli myös Ajan Suunnassa 30.11.1934 Rake Oy:n mainoksessa, vaikkei siinä pelin nimeä kerrottukaan. Sen sijaan ilmoituksessa mainittiin useampia sota-aiheisia lautapelejä sekä Lapua-niminen peli, joka luultavasti viittasi Kuvataiteen 1930 julkaisemaan Lapuanliikkeen talonpoikaismarssista kertovaan peliin. Sitä ei julkaisuvuoden jälkeen juuri mainoksissa näkynyt, mutta IKL:n äänenkannattajan Ajan Suunnan julkaisemaan mainokseen aiheeltaan sopi ja osoitti sitä, että peliä voitiin pelata myös useita vuosia marssin jälkeen esimerkiksi muistelutarkoituksissa.

Mainoksissa ei mainittu Bagatel-pelin tekijää, mutta luultavasti se oli joku muu kuin Juho Jussila -yhtiö. Jussila lanseerasi sekin 1930-luvun puolivälissä muutaman peliuutuuden, joista kenties suurimman suosion sai nykyäänkin tunnettu tikkapeli. Tikan valmistus aloitettiin 1934.

Yksi mainostettu peliuutuus oli myös pöytäkeila ”Hyri”, minkä lisäksi Jussila valmisti kotibiljardeja. KPS Kodin Palloseura ja myöhemmin PPS, Perheen Palloseura olivat puolestaan nimiä Jussilan jalkapallopelille. Englannissa jalkapallopeliä myytiin nimellä Corinthian Soccer. Jalkapallopeliä valmistettiin ruotsalaisella lisenssillä. (Raitanen 2011, 44.)

Vuoden 1935 jouluksi Jussila lanseerasi niin kutsutun Kolokolo-shakin, joka perustui erittäin vanhaan erityisesti Afrikassa ja Aasiassa levinneeseen peliin. Se on tunnettu esimerkiksi nimillä Mancala, Oware tai Bao. Kaikki ne ovat perustuneet pikkukivien tai muiden pelimerkkien asettamiseen pelilaudassa oleviin koloihin.

Keskisuomalainen julkaisi 24.11.1935 pienen uutinen Kolokolo-pelistä. Uutisessa mainittiin, että peli ”ei ole minkäänlaista ’jojottamista’”. Maininta saattoi viitata pelin hieman samankaltaiseen nimeen jojon kanssa tai sitten jujuttamiseen tai siihen, ettei peli ollut samanlainen lyhytaikainen muotivillitys kuin jojo.

Kolokolo oli pelille Suomessa annettu nimi ja Englannissa ainakin pelin koemalleista käytettiin Mankalla-nimeä. Pelin mainostapa noudatteli oman aikansa kolonialistista ja rasistista tyyliä. Vaikka pelin afrikkalaiset alkujuuret tunnustettiinkin, niin alkuperäisiin pelaajiin suhtauduttiin ylemmyyden tuntein. Helsinkiläisen mainostoimisto Erva-Latvalan suunnittelemissa mainoksissa (Hyytiäinen ym. 2001) ja myös peliä käsittelevissä ilmoituksissa kuvattiin, miten peli oli tullut Afrikasta Eurooppaan, jossa se oli ”sivistetty”. Mainokset noudattivat yleisiä stereotyyppisiä käsityksiä afrikkalaisista esimerkiksi lapsellisina, hitaina ja sivistymättöminä (stereotypioista ks. Kaartinen 2004, esim. 45-49).

Jussilan muut pelit eivät saavuttaneet ulkomailla samanlaista suosiota kuin Fortuna, mutta Suomessa niistä yleiseen käyttöön jäi tikkapeli, vaikka sen oikeudet Jussila myikin 1960-luvun lopulla Piipolle (Raitanen 2011, 43). Jussila aloitti myös koronapelin valmistamisen, mutta tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 1944 ja säännönmukaisena toimintana vasta 1950-luvulla.

Kirjallisuutta

Ahvenainen, Jorma & Vartiainen, Henri J. (1982). ”Itsenäisen Suomen talouspolitiikka.” Teoksessa Suomen taloushistoria 2: Teollistuva Suomi. Toim. Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala & Viljo Rasila. Tammi: Helsinki, 175–191.

Hyytiäinen, Pirjo – Talja, Virpi – Vuorinen, Pirjo (2001). Leluneuvos ja naulapojat. Juho Jussilan tie pedagogista leikkikalutehtailijaksi. Jyväskylän yliopiston museon julkaisuja 14. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston museo.

Kaartinen, Marjo (2004). Neekerikammo – Kirjoituksia vieraan pelosta. Turku: k&h.

Kuusterä, Antti (1997). ”Markan matkassa – Suomen rahajärjestelmän historiaa 1840–1997.” Kansantaloudellinen Aikakauskirja 93 (2): 1997, 285–305.

Pihkala, Erkki (1982). ”Kauppa sotien välisellä kaudella.” Teoksessa Suomen taloushistoria 2: Teollistuva Suomi. Toim. Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala & Viljo Rasila. Tammi: Helsinki, 262–278.

Raitanen, Elina (2011). Puulelutehtaan vuosikymmenet. Kasvattavien puulelujen valmistaja Juho Jussila Oy 1923–1980. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-2011040710605

Rockwell, Geoffrey & Amano, Keiji (2019). “Pachinko: A Case Study in Hybrid Physical and Virtual Interface.” Journal of the Japanese Association for Digital Humanities, vol. 4, No. 1, 72–89.

Sarantola-Weiss, Minna (1995). Kalusteita kaikille. Suomalaisen puusepänteollisuuden historia. Jyväskylä: Puusepänteollisuuden liitto ry.

Sihvonen, Lilli & Sivula, Anna (2016). ”Klassikoksi rakennettu – erään lautapelin historia.” Teoksessa Pelitutkimuksen vuosikirja 2016. Toim. Raine Koskimaa, Jonne Arjoranta, Usva Friman, Frans Mäyrä, Olli Sotamaa, Jaakko Suominen. Tampere: Tampereen yliopisto, 38–51, https://www.pelitutkimus.fi/vuosikirja2016/klassikoksi-rakennettu-eraan-lautapelin-historia

”Nyt jo – ”Yo-Yo” –  meitäkin kiinnostaa” – Jojo villitsi Suomessa syksyllä 1932

19 tammikuun, 2022

Nykyään kun yo-yo kuume raivoaa kaikkialla, arvelee kaiketi moni, että kysymyksessä on jokin uusi keksintö. Samalla tietenkin mietiskellään sitä kysymystä, mistä tuo peli oikeastaan on kotoisin? Kun ryhtyy tutkimaan tuon pyörivän ”trissan” alkuperää, huomaa pian, ettei asia ole niinkään helposti selvitettävissä.” (Kansan Lehti 19.11.1932.)

Tässä jojoa käsittelevässä kirjoituksessa liikuskelen entistä enemmän Turun ulkopuolella, mutta edelleen myös turkulainen pelitoiminta on tekstissä läsnä.

Jojo on tuhansia vuosia vanha leikkiväline. Se on kaksoiskiekko, jota voidaan kelata ja liikutella edestakaisin narun avulla. Saman tyyppisiä välineitä on ollut myös esimerkiksi Alaskan alkuperäisasukkailla, joiden tapauksessa kyse ei välttämättä aina ole leikkikalusta vaan jopa aseesta (Klistoff 2007). Jojosta on tullut viimeisen sadan vuoden aikana teollinen tuote, jota on valmistettu vaihtuvilla menetelmillä ja useista materiaaleista. Se on yksinkertaisuudessaan muuntunut matkamuistoksi ja mainostuotteeksi, jota on käyttänyt esimerkiksi Turun kulttuuripääkaupunkihanke 2011. Turun kulttuuripääkaupunkijojo on tehty oranssista läpinäkyvästä muovista, ja muovista tulikin jojojen päämateriaali toisen maailmansodan jälkeen, vaikka edelleen tehdään jonkin verran myös puisia sorvattuja jojoja. Jojoja on tehty myös muun muassa metallista ja savesta.

Jojo; Turku 2011 Myyntituote.
Turun museokeskus,
TMK22867:37.

Jojoja löytyy jonkin verran suomalaisten museoiden kokoelmista, ja noita kokoelmia pääsee kurkistamaan Finna-tietokannan kautta. Turun kulttuuripääkaupunkijojon lisäksi Finnasta löytyy pari muuta Turun museokeskuksen jojoa. Eniten huomiota kiinnittää kenties vähän vanhempi jojo, johon on maalattu kullanvärinen hakaristi sinisellä pohjalla. Sen tiedoissa ei mainita ajoitusta eikä sitä, onko se uniikkiesine vai teollista tuotantoa. Joka tapauksessa koristelun perusteella voisi kuvitella tuon jojon olevan peräisin sota-ajalta tai olevan sitä varhaisempi. Se voi olla itse asiassa vuodelta 1932, koska samanlaisesta jojosta näyttää olevan piirroskuva 17.12.1932 Turun Sanomissa julkaistussa Wiklundin mainoksessa.

Jojo. Turun museokeskus, TMK17097:110.
Osa Wiklundin joululahjamainoksesta Turun Sanomissa 17.12.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Kolmas museokeskuksen jojo on ajoitettu 1930-luvulle. Se on keltainen ja koostuu kahdesta yhteen liitetystä sorvatusta puukiekosta ja narusta. On mahdollista, että se on valmistettu Turussa, mutta yhtä hyvin se voi olla muualtakin. Tässä kirjoituksessa tulee esille pari vaihtoehtoista valmistajaa.

Jojo. Turun Museokeskus, TMK16572:32.

Ainakin viimeisen sadan vuoden aikana jojot ovat ponnahtaneet taustalta parrasvaloihin silloin tällöin. Viimeisin suuri jojobuumi lienee ollut Suomessa syksyllä 1991, jolloin jojojen myynti taisi liittyä Coca-Colan mainoskampanjaan (kertokaa kommenteissa, jos muistatte uudempia). (Ks. myös Yle Elävä Arkisto.)

Ensimmäinen vastaava puolestaan tapahtui luultavasti syksyllä 1932. Buumit ovat yleensä kansainvälisiä, ja ainakin 1960-luvulta lähtien Coca-Cola-yhtiö on käyttänyt jojoja mainoskampanjoissaan ja tehnyt yhteistyötä 1947 perustetun Russell-jojoyhtiön kanssa.

Laajamittainen teollinen jojotuotanto alkoi Yhdysvalloissa 1920-luvun lopussa. Filippiiniläissyntyinen Pedro Flores esitteli 1929 uudenlaisen jojotyypin, joka soveltui aiempaa paremmin erilaisten temppujen tekemiseen. Jojoa oli aiemmin pelattu Filippiineilläkin pitkään, ja sana jojo on sekin useiden lähteiden mukaan johdettavissa filippiiniläiskieliin (ks. esim. englanninkielinen Wikipedia). Tuo yhteys on myös kiistetty (Murfin 2012). Vastaavaa leikkivälinettä oli muissa maissa aiemmin kutsuttu eri nimillä. Ranskassa aivan 1700-luvun lopulla oli ollut jo yksi jojovillitys. Lelua kutsuttiin silloin erityisesti nimellä l’Émigrette, mutta ranskalaiset 1800-luvun sanakirjat tunsivat myös samaan välineeseen viitaten nimityksen Jou-jou eli lelu tai leikkikalu (Browne & Davis 1953, 100). Jojolla leikkivät ilmeisesti myös Ranskan kuninkaalliset sekä myöhemmin keisari Napoleon (A Brief History of Yo-Yo).  Björneborgs Tidningen kirjoitti 1.11.1932 jojon varhaisesta ranskalaisvillityksestä dramatisoiden asiaa jopa toteamalla, että kun kuninkaan pää katkesi giljotiinissa, niin ranskalaiset vain jatkoivat jojottelua: ”Och medan kungens huvud föll för giljotinen yo-yoade Paris.”

Vaikka Pariisissakin oli tuotettu kymmeniä tuhansia jojoja ja innostus oli levinnyt Ranskasta myös Britanniaan, niin aikaa vierähti noin 130 vuotta vielä suurempaan suosioon. Pedro Floresin aloitettua massatuotannon jojot levisivät nopeasti 1920–1930-lukujen taitteessa Yhdysvalloissa. Erityisesti liikemies Donald Duncan, joka osti Floresin jojojen oikeudet, sai leikkivälineiden suosion räjähtämään. Duncan teki yhteystyötä lehtimoguli William Randolph Hearstin kanssa. Hearst mainosti Duncanin yrityksen jojoja lehdissään ja julkaisi juttuja jojokilpailuista, joissa niissä sitten yritettiin houkutella Hearstin lehdille uusia tilaajia ja asiakkaita (A Brief History of Yo-Yo).

Syyskuun 12. päivänä 1932 järjestettiin ensimmäiset jojottelun maailmanmestaruuskilpailut Lontoossa Empire-teatterissa. Teatteri oli rakennettu alun perin näyttämötaidetta varten, mutta oli avattu 1928 kokonaan uudistettuna elokuvanäytäntöjä varten. Jojokilpailun voiton vei kanadalainen mutta kiinalaisten maahanmuuttajien perheeseen syntynyt 13-vuotias Harvey Lowe. Voitettuaan kisan hän jatkoi parin vuoden ajan näytöskiertueita Euroopassa ja tutustui aikakauden kuuluisuuksiin, kuten Walesin prinssiin, kunnes buumi meni ohi.

Samoin vuonna 1932 Ruotsissa alettiin tehdä myös Kalmartrissan-jojoja. Puiset Kalmartrissan-jojot oli valmistettu yhdestä kappaleesta toisin kuin monet muut puiset jojot, joissa kaksi puoliskoa oli liimattu tai liitetty tapilla toisiinsa. Kalmartrissaneita tekee edelleen Elfverson & Co -niminen yritys, jonka osakas Gösta Elfverson toi 1932 jojon mukanaan matkaltaan Englannista ja aloitti pian tuotannon kotimaassaan.

Jojo-pilapiirros Hufvudstadsbladetissa 30.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Syksyllä 1932 jojokuume valtasi myös Suomen. Jojojen yleistymistä kuvattiin lehdissä nimenomaan kuumeeksi, kuten muitakin nopeasti levinneitä muoti-ilmiöitä. (Esim. TS 9.10.1932; Länsi-Suomi 12.10.1932; Kalajokilaakso 15.10.1932; Kansan Lehti 19.11.1932; Ilta-Sanomat 2.1.1932.)

Kuume oli nimitys, jonka avulla voitiin korostaa uuden ilmiön epidemiamaista leviämistä. Se ei tuntenut paikkakuntien eikä valtioiden välisiä rajoja. Tartunnan leviäminen näkyi ensin erittäin voimakkaana metropoleissa, joihin väki oli pakkautunut. Sitten se levisi periferioihinkin. Kuume-vertauksella voitiin viitata myös epäterveeseen tilaan, johon uutuus ajoi suuria joukkoja. Kollektiivisen ulottuvuuden lisäksi kuume saatettiin nähdä myös yksilön ominaisuutena: tuotekuumeen valtaan joutunut henkilö hullaantui jostain asiasta ja hänen käytöksensä muuttui kuumeen seurauksena. Kuume ei tällöin liittynyt välttämättä johonkin muotiin tai uutuuteen vaan myös pidempään saatavilla olleeseen asiaan, johon kuumeen valtaan joutunut ei vain ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota. Kuume saattoi tarkoittaa jonkun asian omakohtaista käyttöä, mutta myös jonkun asian seuraamista kauempaa.

Suomalaiset 1900-luvun alkupuolen lehdet kirjoittivat monenlaisista tuotekuumeista. Autokuume esiintyi teemana tavan takaa. Se näyttäytyi myös yksilöiden saamana tartuntana ja aluksi nimenomaan sellaisena tartuntana, että se vaaransi muiden tielläliikkujien turvallisuuden (esim. Karjalatar 23.7.1914; Iltalehti 24.9.1923.) Lentokuume puolestaan oli sellainen, jossa lentäminen ei koskenut laajoja kansanjoukkoja, mutta joka omakohtaisen lentämisen lisäksi saattoi tarkoittaa lentonäytösten ja lentoennätysten seuraamista (esim. HS 13.5.1910; Tampereen Sanomat 11.6.1910). Jazz-kuume nimitystä saatettiin käyttää puolestaan silloin, kun haluttiin yhdistää populaarikulttuurinen muoti analyysiin nyky-yhteiskunnan oletetusta hermostuneisuudesta ja rappiotilasta (Keski-Uusimaa 15.7.1922).

Sotien välisen ajan kuumeista tunnetuimpia lienee vuoden 1929 gramofonikuume. Sitä tutkineen historioitsija Tiina Männistö-Funkin (2009) mukaan gramofonikuume johtui monesta yhteen liittyneestä tekijästä. Vaikka gramofoneja oli ollut kaupan jo aiemmin, tullisäännöksen muuttaminen laski gramofonien hintaa nimenomaan vuonna 1929, juuri ennen pörssiromahdusta ja sitä seurannutta talouslamaa. Markkinoille oli tullut myös pienempiä ja helppokäyttöisempiä kannettavia gramofoneja. Itse musiikkilaitteiden lisäksi vaikutusta oli valtavasti lisääntyneellä kevyen musiikin levytuotannolla ja sillä, että myös alemmilla yhteiskuntaluokilla alkoi olla rahaa ja aikaa enemmän käytettävissä levyjen kuunteluun. Suurin gramofonikuume loppui, kun tulleja uudestaan korotettiin ja taloustilanne kääntyi huonommaksi.

Jojo oli tuotteena erilainen kuin gramofoni. Se oli halpa 2–3 markan hintainen kapistus, jota alettiin nopeasti valmistaa myös Suomessa. Sitä kutsuttiin peliksi, jota pelasivat erityisesti lapset mutta myös aikuiset.

Stockmann-tavaratalo mainosti jojoja muiden tuotteiden ohella Helsingin Sanomissa 8.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Digitoidusta lehtimateriaalista löytää jojomainoksia ja lehtijuttuja erityisesti loka–marraskuulta 1932. Toistaiseksi en ole jutuista löytänyt viitteitä jojon maailmanmestaruuskilpailuihin Lontoossa syyskuussa 1932, mutta voisi olettaa että samoihin aikoihin mestaruuskilpailujen kanssa jojobuumi alkoi nousta maailmalla. Itse jojojen suomalaisissa lisäksi mainoksissa kaupattiin sääntökirjasta pelaamiseen (esim. Hämeen Kansa 18.10.1932).

Joululahjamainoksissa joulukuussa jojo näkyi vielä silloin tällöin (esim. HS 11.12.1932; TS 17.12.1932). Sen jälkeen jojo katosi melkein kokonaan 1930-luvun lehtiviittauksista yksittäisiä, lähinnä muisteluluonteisia mainintoja lukuun ottamatta. Lalli-lehdessä 1.4.1937 kirjoitettiin esimerkiksi erilaisten asioiden kulta-ajoista, ja luettelossa mukana oli ”jo-jo”, polkkatukan, lyhyiden hameiden, autojen, tieteen, taiteen ja tekniikan kulta-aikojen kanssa.

Helsingin Sanomat julkaisi yhden varhaisimmista jojojutuista 30.9.1932. Siinä paljastettiin jojojen yllättävä kytkös Suomeen. Lehti aloitti jutun toteamuksella yleisestä luulosta, että kaikki hyvä ja hieno tulee ulkomailta, vaikka niin ei olisikaan. Jutussa kerrottiin jojoon liittyvää tarinaa: ”Eräänä päivänä tuli Stockmannin tavarataloon eräs englantilainen pyytäen saada ostaa Yo-Yo:n. Myyjä ihmetteli nimeä ja tiedusteltuaan asiaa ilmoitti, ettei heillä sellaista myyntitavaraa lainkaan tunnettu. Englantilainen oli hieman hämmästyneen näköinen ja selitti sen olevan ympyriäisen puuhyrrän, joka pyöri ylös ja alas lankaa pitkin sekä kertoi sen olevan erittäin suositun Englannissa. Eivät ainoastaan nuoret omaksuneet tätä hauskaa ja taitavuutta vaativaa leikkikalia, vaan vieläpä vanhatkin ihmiset ovat siihen innostuneet. Stockmann tilasikin heti tällaisia leikkikaluja, ja kun ne saapuivat tänne todettiin niissä kirjoitus ”Made in Finland”.”

Helsingin Sanomat jatkoi vielä kirjoittamalla kahdesta Helsingissä vierailleesta ”ranskalaisesta herrasmiehestä”, jotka kävellessään kaduilla ”leikkivät Yo-Yolla koko ajan”. Miesten mukaan jojoja näki kaikissa kahviloissa ja kaikilla bulevardeilla, millä he viittasivat todennäköisesti kotimaahansa. Helsingin Sanomien mukaan Tornator-yhtiö valmisti jojoja Lahdessa ja että ne olivat niin suosittuja ulkomailla, että ”200 miestä työskentelee päivin ja yöin niiden valmistamisessa.” Helsingin Sanomien juttu loppui arvailuun, milloin ”meikäläinen yleisö omaksuu tämän uuden ”kärpäsen” – ehkä vuoden perästä, kuten muunkin muodin.” (HS 30.9.1932.) Kuumeen lisäksi siis jutuissa toistui viittaus muotiin kärpäsenä tai kärpäsen puremana.

Tarina englantilaisesta Stockmannilla ja jojojen paljastuminen suomalaisiksi oli niin herkullinen, että monet muut lehdet toistelivat sitä. Kertomuksessa tapahtui pientä variaatiota, mutta pääpiirteittäin se pysyi samana. Tarinassa englantilainen mies saa Helsingin Stockmannin tavarataloon suomalaisen jojonsa ulkomailta tilattuna ja Tornator on se yritys, joka Suomessa jojoja valmistaa ja niitä joka viikko vaunulastillisen ulkomaille toimittaa, jopa Argentiinaan. (Ks. esim. Käkisalmen Sanomat 13.10.1932; Kalajokilaakso 15.10.1932.)

Tornatorin rooli jojobuumissa sai myyttisiä sävyjä. Suomi alkoi muuttua jopa maaksi, jossa koko leikkikalu olisi ollut keksitty. Raumalaisessa Länsi-Suomi -lehdessä 12.10.1932 pakinoitsija ”Piste” esitti, että Tornatorin lankarullatehdas olisi aloittanut jojojen valmistuksen jo vuonna aiemmin, mutta silloin niistä ei ollut kukaan kiinnostunut. Yhtiö oli valmistanut ”Suomen lasten ratoksi elefanttitautiasteelle lihonnutta lankarullaa muistuttavan pelin”, mutta lapset eivät olleet innostuneet. Tarvittiin markkinointia ulkomailla: ”Joku neropattikauppamatkustaja esitti sattumoisin Englannissa peliä. Eikä muuta tarvittu. Koko Englanti nousi takajaloilleen ja yo-yo kuume levisi kuin tse-tse kärpänen olisi ollut tartunnan levittäjä.” Länsi-Suomen pakinoitsija jatkoi kuvaamalla jojobuumin etenemistä: ”Ranska pelaa, Saksa pelaa, Italia pelaa – kaikki pelaavat. Suomikin pelaa. Raumakin pelaa, sillä eilen myi Länsi-Suomen kirjakauppa yo-yonsa loppuun.” Pakinoitsija pohti vielä jojon menestyksen yhteiskunnallista selitystä: ”Hakaneula on yksinkertainen keksintö, mutta miljoonien arvoinen. Yo-yolla ei ole taloudellista arvoa, mutta se tuntuu olevan välttämätön hermolääke nykyisenä superhermostuneena aikakautena.” Viittaus hermolääkkeeseen oli yleisempi, ja englanninkielisessä jojohistoriassa väitetään jo keisari Napoleonin käyttäneen jojoa stressinpoistossa (A Brief History of Yo-Yo).

Suomalaisten lehdistön jojouutisissa yhdistyi muutama asia. Niissä ihmeteltiin ja kuvattiin jojovillityksen etenemistä osittain selittämättömänä muoti-ilmiönä. Toisaalta selitysmalleja voitiin etsiä jonkinlaisesta ajan hengestä, Zeitgeistista, vaikka käsitettä ei suoraan käytettykään. Kolmanneksi uutisointi rakensi kuvaa suomalaisen teollisuuden aliarvioidusta ja huonosti arvostetusta potentiaalista sekä ulkomaankaupan roolista taloudellisen nousun mahdollistajana vaikean laman pitkittyessä.

Jos syyskuun lopulla 1932 Helsingin Sanomissa vielä spekuloitiin, olisiko jojovillitys ylipäätään tulossa Suomeen ja milloin, niin alle kuukautta myöhemmin jojot olivat levinneet kaikkialle. Paperikauppiaiden liiton Paperikauppias-lehdessä kirjoitettiin 20.10.1932 artikkelissa ”Nyt jo – ”Yo-Yo” –  meitäkin kiinnostaa”, että jojoja oli myyty Suomessa jo lähes neljännesmiljoona kappaletta. Myös Paperikauppias-lehden mukaan jojoja oli tarjottu myyntiin alan liikkeisiin jo vuoden 1931 syksynä, mutta silloin vielä ne eivät olleet herättäneet kiinnostusta. Vasta kun jojot olivat nousseet maailmalla suosioon, ne alkoivat mennä kaupaksi myös Suomessa. Lehti toivoi suosion jatkuvan: ”Toivokaamme vaan, että innostusta riittää ja että siitä tosiaankin sukeutuu jatkuvasti hyvä myyntiartikkeli paperikauppiaille.” Osa suomalaisten lehtien kirjoittajista oli toiveikkaita menestyksen jatkumisesta, mutta osa povasi nopeaa loppua jojobuumille.

Kansan Lehden piirros jojomestareista 19.11.1932. Lähde historiallinen sanomalehtikirjasto.

Lontoossa oli järjestetty maailmanmestaruuskilpailut, mutta Suomessakin järjestettiin jojokilpailuja – ainakin paikallisella tasolla. Esimerkiksi Vasabladet uutisoi 20.10.1932 ruotsinkielisessä tyttölyseossa järjestetystä kilpailusta. Ainakaan tuossa kilpailussa ei tehty erilaisia jojotemppuja vaan kilpailu perustui kelaustoistojen määrään. Voittaja Vera Åberg kelasi jojoa 1252 kertaa ja muutkin parhaat pääsivät selvästi yli tuhannen kelauksen lukemiin.

Paljon vaatimattomampia tuloksia saatiin Jyväskylän Uimaseuran karnevaalien jojokilpailussa. Syyksi todettiin se, että ”[k]ilpailuvälineet eivät olleet parhaimpia”. Voittaja, rouva Lahtinen, kelaili jojoa 132 kertaa kahdessa minuutissa. Parhaat saivat kuitenkin palkinnoiksi kahden käden jojot, ”joilla pelaaminen vaatii atleetin voimat.” (Sisä-Suomi 22.11.1932.)

Jojokilpailut ilmestyivät seurojen ja yhdistysten tapahtumien lisäksi vähäksi aikaa erityisesti ravintoloiden ohjelmatarjontaan (HS 8.10.1932; Käkisalmen Sanomat 13.10.1932; Satakunnan Kansa 13.10.1932; Suomen Sosialidemokraatti 21.10.1932).  Syynä tähän oli jojon pompottelun performatiivinen ja osallistava luonne. Kilpailun etenemistä oli helppo seurata yleisöstä ja jokainen pystyi itsekin kokeilemaan, kuinka hyvin kelailusta suoriutui.

Ilmoitus tanssiaisista ja jojokilpailusta Suomen Sosialidemokraatissa 21.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Lehdissä julkaistiin tietoja myös kestävyysennätyksistä. Uudenkaupungin Sanomat uutisoi 25.10. littoislaisesta Pentti Ahosta, joka oli nykäissyt ”rullaa käteensä saakka 17,510 kertaa.” Ahonen oli aloittanut urakkansa seitsemältä illalla ja lopettanut yöllä kello 1.30. Lehden kotikaupungin senhetkinen ennätys oli paljon matalampi, 3100, ja lehti esittikin uutisensa lopussa vetoomuksen: ”Uudenkaupungin ennätystä on nopeasti nostettava.”

Aina kaikilla kisailijoilla ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Turun Sanomat kertoi 30.10., että lukijat olivat lähettäneet lehteen tietoja lukuisista jojon pompottelun ennätystuloksista. Tuloksia ei kuitenkaan voinut pitää kirjaimellisesti yhteismitallisina, koska osa oli käyttänyt pompottelussa jojoja, joiden narut olivat normaalia mittaa, yhtä metriä, huomattavasti lyhyempiä. (Narun pituuden vaikutuksista ks. myös Iisalmen Sanomat 11.10.1932.)

Jojottelu saattoi häiritä myös muuta kilpailemista. Pargas Kungrörelse julkaisi 23.11.1932  jutun siitä, miten Unkarissa jalkapallo-ottelussa puolustajapelaaja oli alkanut tehdä kesken kaiken jojotemppuja, joita yleisö oli alkanut seurata ottelun sijaan.

O.Y. Huonekalutehdas ja Sorvimon ”Yo-Yo”-mainos Turun Sanomissa 16.10.1932. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Suomessa keskusteltiin 1930-luvun alussa kotimaisen tuotannon edistämisestä ja toisaalta suomalaisten tuotteiden viennistä ulkomaille. Taloudellisesta lamasta oli päästävä ylös. Jojokin näyttäytyi tässä keskustelussa yhtenä puutavarateollisuuden potentiaalisena vientituotteena, jota olisi ollut mahdollista kaupata esimerkiksi Iso-Britanniaan ja Ranskaan (Pohjois-Savo 5.11.1932). Turunmaa-lehden uutisen 20.10.1932 mukaan edellisessä kirjoituksessa esitelty raunistulalainen Huonekalutehdas ja Sorvimo oli hankkinut kaksi uutta sorvia, joiden avulla se pystyi valmistamaan jopa kymmeniä tuhansia jojoja päivässä, erityisesti Britannian vientiä varten. Marraskuun lopussa Lauttakylä-lehti puolestaan kertoi, että ”Ruotsissa on nyt jouduttu oikein perusteellisesti tämän vimman valtaan.” Ruotsiin oli lehden mukaan palkattu jojospesialisti opettamaan harrastajia, jotka välittävät tietoa eteenpäin luennoilla ja näytöksissä. Lehdissä puolestaan oli alettu julkaista jojo-osastoja. Lauttakylä-lehti mainitsi myös, että muualla buumi oli jo menossa ohitse ja että Suomessa Tornator olisi jo lopettanut jojojen valmistamisen.

Karjalainen-lehden mainoksessa 15.10.1932 viitattiin myös jojon suomalaisuuteen ja 200 hengen tehtaaseen. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Hyvä esimerkiksi kotimaisuus- ja vientikeskustelun kansanomaisemmasta versiosta on ”Reservikorpraalin” pakina Satakunnan Kansassa 5.11.1932. Siinä maalailtiin tilannetta, jossa kuvitteellinen kansanedustaja Lapikainen oli poikennut kotiseudulleen Tuohiniemeen eduskunnan ollessa lomalla. Tuohiniemi-niminen paikka löytyy Köyliöstä, joten sen verran ainakin kirjoittaja yhdisti tarinaansa todelliseen Satakuntaan.

Samaan aikaan Lapikaisen kotikäynnin kanssa maassa vietettiin kotimaista viikkoa, kotimaisen työn ja tavaran kampanjaa. Pakinassa viitattiin viikolla ilmeisesti Venäjän vallan aikana vuonna 1912 perustetun Kotimaisen Työn Liiton järjestämiin Suomalaisiin viikkoihin, joilla pyrittiin edistämään kotimaista teollisuutta.

Pakinassa Tuohiniemen paikallisasukas Tahvo tuli kansanedustajan kotiin kyläilemään. Tahvokin halusi tietää lisää kotimaisesta viikosta, jota hän piti tärkeänä. Hän ei kuitenkaan meinannut saada kansanedustajan huomiota, kun Lapikainen ja hänen vaimonsa kilpailivat intensiivisesti keskenään, kumpi pariskunnasta saisi pomputettua jojoa enemmän. Tahvo yritti avata keskustelua huonolla menestyksellä. Kansanedustaja jatkoi pelaamista:

”— Jo-jo, murahti Lapikainen, muljautti hätäisen silmäykseen Tahvoon ja jatkoi narun päässä olevan rullan hypyttämistä, sekä höpisi jotakin itsekseen. Lapikaisen Maija seisoi perimmäisen akkunan ääressä ja heiputti samanlaista vehjettä kuin hänen aviopuolisonsakin.”

Tahvo luuli herrasväen valmistavan pikilankaa. Sitten kun hän totesi, ettei siitä ollutkaan kyse, hän piti molempia seonneina. Lopulta Tahvoa valistettiin asioiden todellisesta pelillisestä luonteesta, mutta hän alkoi epäillä, että rullia tuodaan ulkomailta ”ja vastalahjaksi ulkomaille kieritetään meidän vähiä markkojamme”. Kansanedustaja Lapikainen rauhoitteli, että huoleen ei ollut aihetta: ”Kyllä nämä rustingit ovat suomalaista tevollisuutta. Lankarullatehtaassa niitä pyöritetään oman maan tarpeiksi ja viedään vielä laivalasteittain ulkomaillekin. […] Heruu siinä kerrakseen miljoonia meidän köyhään maahamme.”

Tahvokin sitten asiasta innostui. Seuraavana päivänä hän meni kaupunkiin myymään kananmunia ja osti saamillaan rahoilla 12 jojoa, yhden jokaiselle perheenjäsenelleen. Tähän kaupunkireissuun valistava tarina jojojen merkityksestä kansantaloudelle päättyi.(Satakunnan Kansa 5.11.1932.)

Liitto-lehden mainoksen 3.11.1932 mukaan ”Yo-Yo” oli hyvää ajanvietettä mutta Saimaa-tupakan polttaminen vielä parempaa. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Sosiaalihistorioitsija Riitta Matilainen (2017, 61) on kirjoittanut taloudellisesta nationalismista, ajattelutavasta, joka oli esimerkiksi suomalaisten rahapeliorganisaatioiden, Raha-automaattiyhdistyksen ja Veikkauksen, perustamisen taustalla. Kotimaisten rahapeliorganisaatioiden tarvetta perusteltiin muun muassa sillä, etteivät suomalaisten rahat joutuisi ulkomaille tai ulkomaalaisten käsiin. Sama taloudellinen nationalismi näkyi 1930-luvulla myös monen muun tuotteen yhteydessä, esimerkiksi kotimaisten pelituotteiden mainoksissa. 

Monessa lehdessä herättiin ennen pitkää siihen, ettei jojo sittenkään ollut suomalainen keksintö. Itse asiassa oli vaikea hahmottaa, milloin ja missä se oli keksitty, koska samanlaisesta leikkikalusta löytyi kuvia jo antiikin Kreikan maljakoista. Tästä syystä jojokuumeen aikana jojo esiteltiin myös aikoja ja yhteiskuntaluokkia lävistäneenä leikkivälineenä (TS 30.10.1932). Teollisen käänteen ohella lehdissä julkaistiin artikkeleita, joissa käsiteltiin laajemmin leikkivälineen vuosituhantista historiaa.(TS 6.11.1932; Kansan Lehti 19.11.1932; Björneborgs Tigning 1.11.1932).

Jojon historiaa käsitelleissä lehtijutuissa viitattiin erityisesti siihen, miten se oli yleistynyt Ranskan vallankumouksen aikaan 1700-luvun lopulla. Uusimaa-lehden jutussa 27.10. oli kuvituksena Élisabeth Vigée Le Brunin maalaus Marie Antoinetten ja Ludvig XVI:n pojasta prinssi Louis Charlesista jojon kanssa noin vuodelta 1790. Sittemmin on tosin kyseenalaistettu, onko teoksen tehnyt taitelija mme Vigée Le Brun ja onko malli prinssi.

Kuva Wikimedia Commons.

Maalauksessa oletetusti jojottelevan prinssin elämä päättyi traagisesti vain 10-vuotiaana vallankumouksen aikaan 1795, ei tosin väkivaltaisesti vaan imusolmuketuberkuloosin takia. Ranskan vallankumousta käsittelevän historiatarinan esittely mahdollisti senkin takia vuonna 1932 rinnastuksen ja pohdinnan siitä, oliko jojokuume merkki vaikeiden ja epävakaiden aikojen tulosta (Uusimaa 27.10.1932). 1930-luvun alun taloudellinen lama ja poliittiset levottomuudet vertautuivat Ranskan vallankumouksen käänteisiin.

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

A Brief History of Yo-Yo, http://www.yoyomuseum.com/museum_view.php?action=profiles&subaction=yoyo_tom Haettu 19.1.2022.

Browne, Richard J. & M. C. Davis (1953). “Goethe and the Yo-Yo.” Modern Language Quarterly (1953) 14 (1): 98–101, https://german.washington.edu/sites/germanics/files/documents/newsletters/ddmlq_14_1_98.pdf

Klistoff, Alysa J. (2007). Weapon, Toy, Or Art? The Eskimo Yo-Yo As A Commodified Artic Bola And Marker Of Cultural Identity. Thesis (M.A.), University of Alaska Fairbanks, 2007, http://hdl.handle.net/11122/8567

Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3282-6

Murfin, Brian (2012). “Exploring the Yo-Yo: Filipino Physics Fun.” Science Activities, 49:1, 29-35, DOI: 10.1080/00368121.2011.591449

Männistö-Funk, Tiina (2008). ”Säveltulva kaupungissa – Gramofonimusiikkki uudenlaisena kaupungin äänenä ja makukysymyksenä Helsingissä 1929.” Ennen ja nyt, Vol 8 Nro 3–4 (2008): Aistien urbaania historiaa, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108414/63424  

”corona-innostus on rakkaassa kaupungissamme saavuttanut tavattoman laajuuden” – Koronan leviäminen Suomeen Turusta 1926

13 tammikuun, 2022

Tällä kertaa menen digitoitujen lehtiaineistojen lillukanvarsiin asti, mutta matka suomalaisessa ja turkulaisessa pelihistoriassa jatkuu. Pysähdyspaikkana on korona.

Turun Sanomat 1.3.1927 kertoi koronapelin yleistymisestä. Kuvat: Historiallinen sanomalehtiarkisto.

Samoihin aikoihin 1920-luvun lopulla, kun peliautomaatit tulivat Suomeen, myös toinen peliuutuus alkoi valloittaa maatamme. Turkulainen O.Y. Huonekalutehdas ja Sorvimo alkoi syksyllä 1926 valmistaa Nippa- eli Corona-pelilautoja ja puisia nappuloita. Tai ei se tarkalleen ottaen turkulainen ollut, vaikka turkulaiseksi monesti mainoksissa itseään tituleerasi. Yritys sijaitsi Maarian pitäjän puolella, Raunistulassa tai vielä tarkemmin Lonttisissa osoitteessa IV Linja 12. Nykyään tuon linjakadun nimi on Airikinkatu.

Aluksi peliä, jota myös pöytäbiljardiksi kutsuttiin, pelattiin lähinnä sormilla nippailemalla tai ”näppäämällä” (TS 1.3.1927). Lyöntikepit tulivat mukaan myöhemmin. Pelilaudan pohjaosa oli tehty vanerista ja reunat paksummasta puusta. Vaneri oli puuteollisuusinnovaatio, joka oli lyömässä sekin itseään läpi yhä laajemmin ja vaneritehtaita perustettiin eri paikkoihin. Vaneria käytettiin myös muiden pelien, kuten jyväskyläläisen Juho Jussila Oy:n Fortuna-pelien tekoon. Jussila aloitti Fortuna-pelien tekemisen niin ikään vuonna 1926 (Jussilan verkkosivut). Nykyisin juuri Jussila on tunnettu myös koronapelien valmistajana, mutta Jussila aloitti koronapelien valmistuksen vasta 1944, melkein 20 vuotta Huonekalutehdas ja Sorvimoa myöhemmin. Tosin peli oli Jussilan tuoteluettelossa mainittu jo aiemmin, ja toisaalta säännöllinen valmistus käynnistyi vasta 1950-luvulla (Raitanen 2011, 58). Puuteollisuusyritysten lisäksi myös näppärät tee-se-itse-puusepät ovat kautta vuosikymmenten koronapelejä tehneet omaan käyttöönsä.

Korona oli sukua muun muassa intialaisen Carrom-pelille sekä muun muassa sen kanadanranskalaisille varianteille, joita ilmeisesti alkoi kehittyä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sukulaispeleissäkin käytettiin puisia nappuloita ja lautoja, ja nappuloita pyrittiin ampumaan käsin tai erilaisia keppejä käyttäen pelilaudan keskustassa tai kulmissa sijainneisiin koloihin.

Koronapeli (tai Couronne) levisi ensin Euroopassa ja Ruotsin ja Tukholman kautta Suomeen (ruotsalaisista lehdistä löytyy jo joitakin pelin myynti-ilmoituksia joululta 1925). Ruotsista, Suomesta ja ehkä Pohjanmeren rannikkokaupungeista päätyi myös Baltian maihin, joissa niissäkin se aiheutti villityksen. On sanottu, että peli olisi levinnyt Baltiaan erityisesti merimiesten mukana, koska peliä pystyi pelaamaan myös laivoilla. Pekka Linnainen on Estofennia-verkkojulkaisussa käsitellyt perusteellisesti koronapelin leviämistä ja vaiheita erityisesti Virossa, mutta myös Suomessa. Hän on todennut, että Göteborgissa koronaa pelattiin lehtitiedon mukaan jo vuonna 1923. Vuoden 1926 syksyllä korona villitsi tukholmalaisia.

Linnaisen tekstistä voi lukea myös muun muassa koronan suomalaisista mestaruuskisoista, joita järjestettiin ainakin 1928–1930. Tässä blogikirjoitukseen sivuan myös noita kilpailuja, mutta tarkastelen koronanpelinkin historiaa jälleen turkulaisten silmälasien läpi ja keskityn erityisesti Huonekalutehdas ja Sorvimo -yrityksen peliliiketoimintaan 1920–1930-luvuilla.

Kun Huonekalutehdas ja Sorvimo aloitti koronapelien valmistuksen 1926, se oli yrityksenä aivan tuore, mutta jatkoi itse asiassa aiempia toimintoja. Raunistulassa osoitteessa IV Linja 12 oli 1910-luvulta lähtien toiminut Huonekalutehdas Koivu, mutta syyskuussa 1926 sen toimi- ja tuotantotilat myytiin Laine ja Kumppanit -nimiselle yritykselle, joka oli eräiden lehtitietojen mukaan perustettu 1917. Uusi omistaja käynnisti Raunistulassa tehdastilojen laajennuksen ja peruskorjauksen.(TS 26.8.1926; Uusi Aura 18.9.1926; Kauppalehti 20.9.1926.) Jo samassa kuussa Laineen ja Kumppaneiden toimintaa jatkamaan perustettiin O.Y. Huonekalutehdas ja Sorvimo, jonka toimitusjohtaja oli aluksi Kustaa Emil Hongisto, mutta pian toimitusjohtajaksi vaihtui Oskar Paasikivi (Suomen Kaupparekisteri 1926; Rakennustaito 5.2.1927). Hän oli jo alusta mukana yhtiön hallituksessa ja sittemmin toimi muun muassa yritystä edustaen tuomarina koronapelin SM-kisoissa. Myöhemmin yritykset toimitusjohtajat vaihtuivat vielä pariin otteeseen (Kaupparekisteri 1930; 1932; 1933; 1935; 1938). Paasikivi oli aktiivisesti mukana myös Maarian kunnallispolitiikassa ja toimi esimerkiksi vuosina 1927–1943 kunnallislautakunnan esimiehenä eli kunnanhallituksen puheenjohtajana (Kaukovalta & Kaukovalta-Kaila 1950, 186).

En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt tietoa, että koronapelejä olisi valmistettu ennen uuden yrityksen perustamista. Onkin ehkä luontevaa, että nimenomaan uuden yrityksen puitteissa alettiin laajentua ja kokeilla erilaisilla ja erihintaisilla puusta ja vanerista valmistetuilla tuotteilla. Ja samoihin aikoihin uuden yrityksen aloittamisen kanssa syyskuussa 1926 Turussa päättyi huonekalutehtaissa toukokuusta asti ollut lakko, joten senkään takia välttämättä ei mitään kummempia uutuuksia ollut päästy ennen syksyä valmistamaan (Uusi Aura 19.6.1927).

Kuva koronapelin mainoksesta Turun Sanomat 22.12.1926.

Yhtiö mainosti jo jouluna 1926, että Corona oli saavuttanut suuren suosion (esim. TS 22.12.1926). Paikallista menekkiä varmaan oli jo ollutkin, mutta laajempaan tietoisuuteen Suomessa korona nousi seuraavina vuosina. Monessa mukana ollut helsinkiläinen urheilutoimittaja Yrjö Halme eli nimimerkki ”Uppercut” pelasi uutuuspeli koronaa Suomen Kuvalehden humoristisessa ja leikillisessä jutussa (Halmeesta ks. Arponen 1997). Juttu ilmestyi 7.5.1927 lehden ajanvietesivulla, jota toimitti ”Veli Giovanni” eli Hillari Johannes Viherjuuri. Hän toimitti myös pilalehtiä ja oli julkaissut muutamia kirjoja, joissa käsiteltiin pelejä ja pelien tekemistä (niistä lisää ehkä jossain myöhemmässä kirjoituksessa).

Suomen Kuvalehti 7.5.1927. Kuvat: Historiallinen sanomalehtiarkisto.

Suomen Kuvalehden artikkelissa vertailtiin muun muassa pelin turkulaisia ja helsinkiläisiä sääntöjä, jotka poikkesivat hiukan toisistaan. Jutussa käytiin ensin läpi helsinkiläinen peliversio, jossa nappulat olivat aloituksessa keskiympyrässä ja sitten viitattiin lyhyesti turkulaiseen versioon: ”Turkulaista peliä emme rohkene mennä ensinkään selittämään. Pyydämme jotakuta ehtaturkulaista lähettämään meille turkulaisen pelin säännöt. Sen verran rohkenemme sanoa, että turkulaisessa pelissä pannaan nappulat vastapuolen sivulle.” Jutun yhteydessä oli myös kuva erilaisista alkuasetelmista. (Suomen Kuvalehti 7.5.1927.)

Turun Sanomat oli jo aiemmin keväällä 1.3.1927 esitellyt sääntöjä. Turun Sanomissa oli esitelty nimenomaan sellaista peliversiota, johon Suomen Kuvalehdessä viitataan turkulaisina sääntöinä. Turun Sanomat oli myös intoillut pelin monipuolisuudesta: ”Kuten alusta huomautimme, on corona-peli jännittävää, innostavaa ja kehittävää. […] corona-innostus on rakkaassa kaupungissamme saavuttanut tavattoman laajuuden ja toisinaan tapaa oikeita corona-pelitaitureitakin sen harjoittajain yhäti tihenevistä riveistä.”(TS 1.3.1927.)

Koronan menekin edistämisessä näytti olevan muutamia keskeisiä tahoja, jotka osittain kietoutuivat juuri koronaa Suomen Kuvalehdessä pelanneen Yrjö Halmeen ympärille 1920-luvun lopulla. Halme kirjoitteli koronasta ja oli mukana järjestämässä pian keväällä 1928 myös pelin SM-kilpailuja, joissa peliä pelattiin sekä sormilla nippailemalla että kepeillä. Aiemmin mainittujen turkulaisten ja helsinkiläisten sääntöjen sijasta kilpailussa oli kolmas pelitapa, jossa alkuasetelmassa puiset pelikiekot kasattiin kuuden nappulan keoiksi pelilaudan keskiympyrään. Kilpailun virallisena järjestäjänä toimi vuonna 1927 aloittanut Lukemista Kaikille -lehti (johon Halme kirjoitteli säännöllisesti ja jonka kustantajan Ilmarisen toimitusjohtaja Halme oli) ja palkintoja olivat lahjoittaneet helsinkiläinen urheiluvälineliike Suomen Urheiluaitta (jonka Halmeen veli, sisällissodan aikana ammuttu Juho oli perustanut) sekä Huonekalutehdas ja Sorvimo. Nuo samat tahot järjestivät mestaruuskilpailun tosiaan ainakin kolme kertaa.

Ensimmäisenä kilpailuvuonna 1928 osallistujia oli noin kolmekymmentä. Suuri osa osallistujista oli miehiä, mutta mukana oli myös joitakin naisia, ja vaikka peliä pelattiin eri sarjoissa, sarjojen voittajat pelasivat myös toisiaan vastaan. Ensimmäisenä vuonna naisten sarjan voitti turkulainen Ester Gestrin ja miesten sarjan Suomen Voimailulehden ilmoitusmestari Uno Soljo. Osallistujia oli naisten sarjassa kolme, miesten keppisarjassa 8 ja miesten nippailusarjassa 15. Yrjö Halme selosti kattavasti kilpailun vaiheet Lukemista Kaikille -lehdessä 21.4.1928. Viikkoa myöhemmin lehdessä julkaistiin vielä kuvia kisasta ja osallistujista.

Lukemista Kaikille -lehti julkaisi 28.4.1928 vielä kuvia kilpailuista. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Myös Nyrkkeilyliiton julkaisema Suomen Voimailulehti kirjoitti 30.4.1928 kisasta, koska oma työntekijä oli pärjännyt siinä: ”Lopulliseksi voittajaksi pääsi tämän miesten lehden ilmoitusmestari Uno Soljo, jonka hermot kestivät kilpailun kiitettävällä tavalla. Nippapeli onkin hermo-urheilua ja voidaan sitä kilpajännityksensä vuoksi verrata mihin urheilulajiin tahansa.”

Kilpailujen kuvauksissa keskeistä oli nimenomaan pelaajien rauhallisuuden tai hermostuneisuuden käsittely. Samaten moisten peliuutuuksien yhteydessä arvioitiin niiden suhdetta urheiluun.

Vuonna 1929 nippapelin mestaruuskisoissa Helsingin Poliisimaneesissa oli mukana jo selvästi enemmän osallistujia, 86 miestä ja 9 naista. Sarjojen parhaille oli luvassa järjestäjien lahjoittamia kiertopalkintoja ja hopealusikoita. Kolme nopeinta voittoa napannut sai palkinnoksi vielä Huonekalutehtaan ja Sorvimon tekemän keinutuolin (HS 29.3.1929).

Tällä kertaa Yrjö Halme raportoi kisasta urheiluaiheiseen Miesten Lehteen ja kuvasi esimerkiksi kisan huipentumaa, miesten ja naisten sarjan voittajan välistä kamppailua, josta siitäkin tuli selostusten keskeinen aihe:
”Levänneenä hän [neiti Impi Ravinen] asettautui [Birger] Sjöbergiä vastaan loppuotteluun. Sjöberg näytti selvästi väsyneeltä. Pingottuneet hermot pettivät nyt, kun vielä olisi tarvinnut vähän kiristää. Ja niin tapahtui sellainen ihme, että neiti Ravinen päitti miehen ja ylivoimaisesti. Neiti Ravinen pelaa vasemmalta puolelta ja siioitteli taitavasti nippoja pusseihin niin, että kun peli päättyi, oli Sjöbergiltä jäänyt laudalle 13 nippaa.” (Miesten Lehti 1.4.1929.)

Miesten Lehdessä 1.8.1928 oli julkaistu myös koronapelin mainos, jossa todettiin, että ”hento tyttö voi voittaa väkevänkin miehen”. Sama mainos julkaistiin myös keväällä 1929 koronan sääntökirjan kannen sisäsivulla. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Lukemista Kaikille -lehti yritti organisoida myös nippapelikerhon perustamista Suomeen syksyllä 1929, mutta yksittäisen uutisen jälkeen asiasta ei sen koomin kirjoiteltu (Lukemista Kaikille 19.10.1929). Seurat ja harrastusporukat järjestivät lisäksi omia kilpailujaan (ks. esim. Merimiehen Ystävä 1.9.1927; Sosialisti 17.4.1928; Savo 7.4.1929; 6.12.1929; Aamulehti 27.11.1930; Asemamies 1.5.1931). Ja ainakin yksittäiset pelaajat kilpailivat toistensa kanssa rahapanoksin. Ylioppilaslehdessä 10.3.1928 nimimerkki Teinin pakinassa oli kuvaus rahapelaamisesta:

””Taas pinna puttaan! – Kiva peli tämä corona! – Ja taas meni pinna – ja taas! ahah! menipä möykkykin, siinäs sait.” Meitä on kaksi sahuria, jotka opiskelemme corona-pelin ääressä. Sen niminen syntipukki meidän osakunnassa nyt on, kun suuremmat paheet, nim. viinan juonti ja kortin lyönti ovat kiellettyä hedelmää ja ping-pongi on jo ratki vanhentunut. […] ”Jeh! Sooli tiärämmä sellaanen puhet, notta markka ja pinna. Jeh! Rahat tänne!””(Ylioppilaslehti 10.3.1928.)

Pakinassa opiskelijat haaveilevat uuden ylioppilaskunnan perustamisesta ja päättävät saman tien luoda sen osakeyhtiöksi, Osakeyhtiö Kruunuhaan Uudeksi Ylioppilaskunnaksi. Kirjoituksesta käyvät ilmi myös koronapelin elementeille annetut nimitykset. Pienempi pelikiekko ei ole nyt nimeltään nippa vaan pinna, suurempi kiekko on möykky ja kolo, johon pinnoja lyödään, on nimeltään putta.

Kolmantena SM-kilpailuvuonna keväällä 1930 osallistujia oli jo yli sata. Huonekalutehdas ja Sorvimo oli kahdenkymmenen kilpailulaudan lisäksi lahjoittanut palkinnoksi tälläkin kertaa keinutuolin, joka yleisön huutoäänestyksen jälkeen annettiin kolmanneksi miesten sarjassa sijoittuneelle Leo Piikille, ilmeisesti koska hän oli pelityylillään saanut yleisön sympatiat puolelleen. Lukemista Kaikille -lehden kilpakuvauksessa kerrottiin, miten tällä kertaa miesten sarjan voittaja oli kukistanut loppuottelussa naisten sarjan voittajan. (HS 23.4.1930; Lukemista Kaikille 17.5.1930.)

Kolmen vuoden jälkeen mestaruuskilpailu-uutisointi loppui. Kenties kilpailun alkuperäiset järjestäjät eivät saaneet enää itselleen lisäarvoa kilpailuista. Peli oli jo levinnyt eri puolille ja arkipäiväistynyt, mutta se ei välttämättä enää mennyt kaupaksi alkuvuosien tapaan, kun pelejä oli jo kaikkialla ja niitä näppärimmät saattoivat valmistaa myös itse.

Tätä ennen, vuoden 1929 alkupuolella Yrjö Halme oli laatinut myös koronan sääntö- ja ohjekirjan, jonka Lukemista kaikille -lehti julkaisi. Kirjasessa kuvattiin pelisääntöjä ja erilaisia pelitapoja. Sääntökirjassa annettiin ohjeita myös pelilaudan liukastamiseen. Jos nuoremman sukupolven pelaajat – kuten minä itse – ovat tottuneet käsittelemään koronalautaa perunajauhoilla, niin vuoden 1929 ohjeissa vastaavaa liukuefektiä tavoiteltiin suosittelemalla laudan vahaamista tai pesemistä spriillä. Sääntökirjassa esitettyjä ohjeita käytettiin myös mestaruuskilpailuissa 1929 ja 1930. Sääntökirjan viimeisillä sivuilla mainostettiin sekä Nippaa että Fortunaa, kahta Suomessa valmistettua peliä. ”Nippa on kotipelien kuningas, mutta kuningatar on Fortuna”, todettiin takakannessa Suomen Urheiluaitan mainoksessa.(Halme 1929.)

Palataan takaisin pelin turkulaiseen valmistajaan. Joulukuussa 1927 Huonekalutehtaan ja Sorvimon kuivatusuunissa oli tulipalo, mutta ilmeisesti se ei juuri vaikuttanut tuotantoon (Uusi Aura 10.12.1927; Avustaja 1.5.1928). Varhaisissa ilmoituksissa Huonekaluliike ja Sorvimo kauppasi koronapelejä 75 markan hinnalla, mutta Suomen Kuvalehden jutussa toukokuussa 1927 mainittiin Suomen Urheiluaitan myyvän peliä 105 markalla. Tosin turkulainen U. E. Viljanen, jonka liike sijaitsi osoitteessa Rauhankatu 22 ja jolla oli kaupungissa ensin puusepänliike ja sitten huonekalu- ja autokoritehdas, kauppasi pelejä ”suoraan verstaalta” vielä halvemmalla, 55 markan hintaan (TS 1.3.1927. Viljasen liikkeestä ks. myös TS 19.7.1927; Suomen Liikekalenteri 1928-1929). Viljasen liike mainosti koronapelejä ainakin vielä vuoden 1927 lopulla:

Huonekalu- ja Autokoritehdas U. E. Viljanen Turusta mainosti erityisesti muita tuotteita mutta mainitsi erikoisalakseen myös ”hyviksi tunnustetut Coronapelit.” Uusi Aura 6.11.1927. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Pelejä myytiin helsinkiläisen Urheiluaitan lisäksi muissakin urheiluvälineliikkeissä ympäri Suomen sekä paperi- ja kirjakaupoissa sekä lelukaupoissa ja tavaratalojen leluosastoilla. Peliä mainostettiin erityisesti joulun aikoihin. Muutamassa vuodessa pelit levisivät yksityiskotien lisäksi yhdistyksille ja seuroille niiden illanviettoihin, klubihuoneistoihin ja sotilaskoteihin (Keskisuomalainen 29.9.1928; Suomen Sotilas 13.10.1928).

Huonekalutehdas ja Sorvimo myi koronalautojen lisäksi myös irtonappuloita peleihin sekä joitain muita pelituotteita, kuten krokettipelejä. Kaiken kaikkiaan yritys kuitenkin keskittyi muihin tuotteisiin, huonekaluihin, sisustuskokonaisuuksiin ja sorvattuihin koriste-esineisiin. Vuonna 1930 yritys perusti ensin myymälän Turkuun Linnankadulle ja sitten Tampereelle Pellavatehtaankadulle (Uusi Aura 25.5.1930; Poliisimies 10.7.1930). Yhtiö oli edellisenä vuonna osallistunut myös Samppalinnanmäellä järjestettyjen ensimmäisten Turun messujen – jotka ovat kuuluisia muun muassa Alvar Aallon ja Erik Bryggmanin suunnittelemista paviljongeista ja muusta toteutuksesta – huonekaluvalmistajien yhteiseen näyttelyyn (HS 12.6.1929). Yritys pyrki kauppaamaan tuotteitaan myös ulkomaille ja osallistui kotimaan messujen lisäksi myös vuodesta 1931 eteenpäin ulkomaisiin myyntinäyttelyihin ja liittyi mukaan suomalaisiin vientiorganisaatioihin. Ja sisustipa yritys kieltolain kumoamisen jälkeen Turussa huhtikuussa 1932 avatut kolme Alkon liikehuoneistoa (TS 23.3.1932) sekä osallistui 1933 valmistuneen Paimion parantolan toteutukseen sisustamalla suuren eteishallin (TS 19.2.1933).

Huonekalutehdas ja Sorvimo mainosti koronapelejään eli nippapelejä Lukemista Kaikille -lehdessä vielä 10.1.1931. Mainoksessa käytettiin samaa kuvaa kuin aiemmin. Kuvat: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Suomen puusepänteollisuuden historiaa tutkinut Minna Sarantola-Weiss on todennut, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjän kaupan katkettua kotimaan markkinat korvasivat ensin viennin. Kotimarkkinateollisuutta suojeltiin esimerkiksi tullien avulla. Vilkas rakennustoiminta loi kysyntää ja erityisesti työväestön suhteellinen elintaso nousi, jolloin rahaa jäi myös kuluttamiseen ja kulutustavaroihin. 1920-luvun lopun lama näkyi puusepänteollisuudessa puolestaan pienellä viiveellä ja vuosi 1929 oli alan paras tulosvuosi. Sen jälkeen rakennustoiminnan aallonpohja ja kuluttajien talouden järkkyminen vaivasi puusepänteollisuudessa. Noususuhdanteen aikana myös moni yritys oli pahasti velkaantunut, koska oli ostanut uusia koneita lainarahalla. Laman aikana myyntihinnat laskivat ja yritysten konkurssipesien realisointi laski hintoja entisestään. Muun muassa näistä syistä uusia markkinoita etsittiin ulkomailta, esimerkiksi Englannista, jossa lama ei vaivannut yhtä paljon kuin muualla. Kilpailu oli kuitenkin erittäin kovaa, ja monissa maissa oltiin esimerkiksi sarjatuotannossa Suomea edellä.(Sarantola-Weiss 1995, 74–78.)

Huonekalutehtaan ja Sorvimon pelituotteet olivat näytteillä ulkomailla yhtiön muiden tuotteiden ohella, esimerkiksi vuoden 1931 näyttelyissä Leipzigissa ja Utrechtissa. Pelit eivät ilmeisesti herättäneet samanlaista huomiota kuin muut tuotteet, kuten visakoivuiset koriste-esineet.(Suomen Ulkomaankauppa 9.1.1931; 27.3.1931; 14.8.1931; Ajan Sana 10.1.1931; TS 30.8.1931.) Koronapelit pysyivät kuitenkin yrityksen valikoimassa sen toiminnan loppuun 1930-luvun puolivälissä. Toiminnassa nimittäin alkoi olla hankaluuksia, niin kuin monella muullakin alan yrityksellä.

Huonekalutehdas ja Sorvimon mainos, jossa on piirroskuva myös yhtiön tuotantotiloista. Mainoksessa ei mainita pelejä vaan sen sijaan kehutaan ”kauniita visateoksiamme, jotka ovat löytäneet tiensä koristeina lukuisiin ulkomaalaisiinkin koteihin. Turunmaa 5.9.1931. Sama mainos julkaistiin myös Herättäjä-lehdessä, jossa oli myös yhtiön mainoksia.

Huonekalutehdas ja Sorvimo oli laajentunut 1930-luvulla kenties liikaakin ja ulkomaan vienti osoittautui vaikeaksi ja tappiolliseksi. Jo vuonna 1932 yhtiö sulki Tampereen myymälänsä ja siirsi Turun myymälänsä Linnankadulta Humalistonkadulle (Aamulehti 15.4.1932; 1.6.1932; TS 5.6.1932). Seuraavan vuoden syksynä myös Humalistonkadun myymälä lopetettiin (Uusi Aura 8.10.1933). Vuonna 1934 yritys alkoi myydä huonekalujaan ja raaka-ainevarastojaan sekä sahanpurua ja sorvauslastua ja ilmoitti huonekalujen valmistuksen lopettamisesta (HS 13.2.1934; TS 21.3.1934; TS 15.4.1934; Uusi Aura 15.4.1934; Sosialisti 19.5.1934; Sosialisti 26.5.1934). Sosialisti-lehti uutisoi 16.6.1934, että Huonekalutehdas ja Sorvimo oli irtisanomassa kaikki 70 työntekijäänsä, koska ulkomaanvienti oli osoittautunut kannattamattomaksi.

Kun yritys lopetti taloudellisten vaikeuksien jälkeen, niin varastojen loppuunmyynneissä oli huonekalujen ja puutavaran lisäksi myös kroketteja ja koronapelejä sekä kolmatta pelituotetta, jojoa, josta kerron enemmän seuraavassa blogikirjoituksesta. (Uusi Aura 6.9.1935). Jojojen avulla Huonekalutehdas ja Sorvimo oli hakenut uutta potkua liiketoimintaansa syksyllä 1932.

Kun yritys lopetti toimintansa Raunistulassa, irtaimiston lisäksi myös sen kiinteistöt myyntiin (TS 23.9.1935). Samassa osoitteessa toimi sittemmin useita yrityksiä, erityisesti A. Poikolaisen veneveistämö, jolla oli sama puhelinnumero kuin aiemmilla huonekaluyrityksillä sekä O. Laineen auto- ja moottoripyöräkorjaamo, Balmoral Export Oy kivihiomo, S. Tuomisen maalaamo, Sandellin vaatturinliike sekä Turun korumetalli taidetakomo (TS 28.2.1937; TS 24.12.1938; Suomen Liikekalenteri 1.1.1938 ja toinen sivu; TS 25.5.1939). Tontilla oli tehdasrakennusten lisäksi myös asuntoja. Koronapelejä ja muita puisia pelejä valmisti 1930-luvun lopulla jo useampi suomalaisyritys (Sininen kirja: Suomen talouselämän hakemisto 1.12.1939, ks. kuva).


Vaikka Huonekalutehdas ja Sorvimo lopetti toimintansa ja koronapelien valmistuksen 1930-luvun puolivälissä, niin ei enää siinä vaiheessa vaikuttanut itse pelin suosioon. Koronapeli oli vakiintunut osaksi vapaa-ajanviettoa, vaikka se ei ollutkaan niin arkipäiväinen, että sitä ei oltaisi ollenkaan mainittu. Korona ja muut seura- tai ajanvietepelit – millä nimillä niitä kutsuttiin – tarjosivat viihdykettä tilanteissa, joissa ihmiset olivat omasta tahdostaan tai siitä riippumatta joutilaita. Tietynlainen tahdosta riippumaton joutilaisuus liittyi esimerkiksi vankiloihin, keuhkotautiparantoloihin tai vaikkapa matkustamiseen. Esimerkiksi suomalaisurheilijoiden olympiamatkoilta 1928 ja 1932 kirjoitettiin seurapelien pelaamisesta. Vuoden 1928 Amsterdamin olympialaisten osalta Fortuna, mutta ei koronapeli, näyttäytyy laivamatkan kuvauksessa. Vuoden 1932 Los Angelesin olympialaisiin ja kisakylään suomalaiset olivat kuljettaneet sen sijaan koronan ja pikku-biljardin mukanaan (Aamulehti 14.8.1932).

Tuberkuloosilehti kirjoitti puolestaan maaliskuussa 1935 seurapelien merkityksestä parantolapotilaiden mielenvirkistäjänä. Lehden mukaan koronan peluu oli sopivaa ajanvietettä, koska se oli ”hygieeninen ja helppo” ja ”kehittää kättä ja silmää”. Lehti kertoi myös, miten kerran kuukaudessa järjestettävät koronakilpailut olivat suuri tapaus potilaille, ja kisatapahtumat oli mahdollista välittää keskusradion välityksellä osastoille vuodepotilaiden kuultaviksi, jotta hekin pääsivät osalliseksi kilpailun jännityksestä. Tuberkuloosilehti kuitenkin tähdensi sitä, ettei pelaamisesta saanut tulla uhkapelaamista, eli rahasta pelaaminen ei ollut suotavaa. Seurapelin erottamisessa uhkapelistä piti olla tarkkana.

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.


Kirjallisuutta

Arponen, Antti O. (1997). ”Halme, Juho ja Yrjö.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 13.1.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007480

Halme, Yrjö (Uppercut) (1929). Nippapeli: Säännöt – peliohjeita. Kuvitus M. Masalin. Helsinki: Lukemista Kaikille.

Kaukovalta, K. V. & Kaukovalta-Kaila, Eila (1950). Maarian pitäjän historia, osa III: 1866–1943. Turku: Maarian seurakunta ja kunta.

Linnainen, Pekka (2020). ”Siihen aikaan kun korona(peli) Viroon ilmaantui, kulkutautina levisi ja riippuvuutta aiheutti.” Estofennia 6.11.2020, https://estofennia.eu/kun-koronapeli-viroon-ilmaantui/

Raitanen, Elina (2011). Puulelutehtaan vuosikymmenet. Kasvattavien puulelujen valmistaja Juho Jussila Oy 1923–1980. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-2011040710605

Sarantola-Weiss, Minna (1995). Kalusteita kaikille. Suomalaisen puusepänteollisuuden historia. Jyväskylä: Puusepänteollisuuden liitto ry.

”Varkaita yliopistossa.” – eli kuinka peliautomaatit tulivat Turkuun

7 tammikuun, 2022

”Varkaat kaivavat ja varastavat. Mikään ei heiltä säästy. Ei edes Alma Materkaan.” Näin aloitti turkulainen Uusi Aura -lehti 14.6.1930 juttunsa, joka käsitteli Turun yliopistoon aamuyöstä 13.6. tehtyä murtoa. Kun lehden toimittaja murtoa seuranneena päivänä kävi yliopistolla, paikat olivat vielä hujan hajan varkaiden jäljiltä, koska kaappeja oli murrettu auki ja tavaroita viskelty pitkin lattioita.

Kokoomuksen äänenkannattaja Uusi Aura vertasi näkyä murronjälkeisellä yliopistolla sisällissodan aikoihin: ”Edustajamme pistäytyessä paikalla kohtasi häntä yliopiston kansliahuoneessa näky, joka toi mieleen punakaartilaisten ”tarkastukset” takavuosina.” Varkaat saivat lehden mukaan saaliikseen yliopiston puolelta rahaa ja postilähetysvekseleitä noin 6000 markan arvosta ja Phoenix-kahvilan puolelta – johon he myös murtautuivat – kassasta rahaa 7000–8000 markkaa. Rosvot olivat tunkeutuneet yliopistolle ortodoksisen kirkon puoleisesta luentosalin reunaikkunasta, joka oli ”pensaikon peittämä” ja aivan aidan vieressä.

Pelihistoriantutkijan huomio kiinnittyi omaa Alma Materiani käsittelevään rikosuutiseen siksi, että varkaat olivat yrittäneet murtautua myös Phoenix-kahvilassa olleeseen ”taitoautomaattiin”, mutta murtoyritys oli ilmeisesti jäänyt kesken, kun kahvilan siivoojat olivat saapuneet aamulla töihin. Taito- ja taitavuusautomaateiksi kutsuttiin pajatsotyyppisiä pelikoneita, joita oli alkanut tulla Suomeen Saksasta muutamaa vuotta aiemmin.

Toistaiseksi löytämäni aineisto ei kerro, millainen tarkalleen ottaen oli Phoenix-kahvilan taitoautomaatti. Tuohon aikaan Suomessa oli useita erilaisia peliautomaatteja, mutta erityisesti kahta päätyyppiä. Bajazzo-, Pajatso- tai Pajatsu -automaateissa pelaaja yritti pyydystää pomppivaa kuulaa säädintä pyörittämällä ilveilijän hattuun, ja tuosta ilveilijästä peli oli saanut nimensä (ks. Wikimedian kuva). Blau Wunder eli Sininen ihme tai Sini-ihme -automaateissa pelaaja näppäsi nikkelimarkan tai rahakkeen liikkeelle laitteen kyljestä yrittäen osua voittoa tuottavaan lokeroon. Nimensä kone oli ehkä saanut sinisestä taustapaneelistaan (ks. saksalaisia kuvia). Jälkimmäinen pelityyppi yleistyi ja kehittyi sittemmin Suomessa mutta otti Pajatso-nimensä ensimmäiseltä automaattityypiltä.

Aluksi peliautomaattitoimintaa pyörittivät yksityiset yrittäjät, mutta pian hyväntekeväisyysjärjestöt huomasivat, että automaatit toimisivat niille oivana tulonlähteenä. Hyväntekeväisyysjärjestöt olivat jo aiemmin järjestäneet muun muassa tavara-arpajaisia ja tivolitoimintaa toimintaansa rahoittaakseen, joten uusi tulonlähde sopi mukaan varsin luontevasti. Hyväntekeväisyystyö oli myös keino, jolla ”uhkapelikoneita”, kuten yksi niiden nimitys myös kuului, tehtiin hyväksyttävämmiksi tilanteessa, jossa pelaaminen herätti paljon paheksuntaa. Pelejä pelasivat erityisesti nuoret miehet, jotka ajattelivat pystyvänsä voittamaan rahaa automaatista. Myös lasten katsottiin olevan vaarassa joutua alttiiksi pelien houkutuksille varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa pelaamista ei valvottu. Lisäksi automaatit houkuttelivat lehtijuttujen mukaan huijareita, joka yrittivät jallittaa koneista nikkelimarkkoja muun muassa laitteita hakkaamalla, käyttämällä vääriä rahoja tai rautalankojen avulla tai rikollisia, jotka pyrkivät rikkomaan automaatit ja varastamaan rahat, kuten Turussa oli tapahtunut.

Useissa lehtikirjoituksissa kuvattiin värikkäästi automaattipelaamisen turhuutta ja turmiollisuutta. Käkisalmen Sanomiin kirjoittanut nimimerkki Joonas oli esimerkiksi käynyt kesällä 1929 tutustumassa kaupunkiinsa levinneisiin peleihin, joita löytyi kahviloista, täyshoitoloista ja ”salaisista seurustelupaikoista”. Hän oli tarkkaillut, miten nuoret tehdastyöläiset hassasivat automaatteihin palkkarahansa voittojen toivossa, mutta aivan turhaan: ”Automaatti veivitti markan markan jälkeen rautaiseen pussiinsa. Ei edes nauranut eikä ilkkunut. Otti vain kylmästi.” (Käkisalmen Sanomat 24.8.1929.) Vasemmistolehdissä automaatit nähtiin nimenomaan kapitalistien salajuonina.

Samoin kuin Saksassa, myös Suomessa olennaista peliautomaatteja koskevassa keskustelussa oli kysymys onnen ja taidon suhteesta. Jos rahapeliautomaatit olivat puhtaita onnenpelejä, niiden pito oli käytännössä kiellettyä tai vähintään hyvin säänneltyä. Jos taas voittaminen perustui taitoon, niin ne olivat luvanvaraisia tietyin ehdoin. Oikeastaan kyse oli siitä, ettei pelaajia huijattaisi väittämällä laitetta taitopeliksi, silloinkin kun se olisi ollut puhdas onnenpeli. Tästä peliautomaattien onnen ja taidon suhteesta oli Suomessa nostettu ensimmäistä kertaa oikeudellinen kysymys syksyllä 1927 ja asiaan palattiin tavan takaa peliautomaattien määrän kasvaessa ja pelaamisen yleistyessä (Kortelainen 1988). Kenellä oli oikeus kerätä peleillä voittoja vai pitäisikö pelit kieltää kokonaan?

Yliopiston Phoenix-kahvilan automaattia operoi Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osasto. Se oli saanut toukokuun alusta 1930 oikeuden sijoittaa automaatteja kahvila Phoenixin lisäksi kahvila Tivoliin ja muutamaan ravintolaan: Itämereen, Ceciliin, Casino-Saleihin, Palokunnantaloon ja Seurahuoneeseen.(Turun Sanomat 29.4.1930.) Automaatit oli toimittanut Leino Molanderin omistama Dayton Vaaka Oy, joka oli aloittanut vaakojen maahantuonnilla 1923 mutta laajentanut toimialaansa automaatteihin vuosikymmenen lopulla. Yritys teki sopimuksen MLL:n Turun osaston kanssa 20 automaatista ja onnistui tämän päänavauksen jälkeen sopimaan MLL:n keskusliiton kanssa 100 automaatin toimittamisesta Helsinkiin.(Kortelainen 1988, 57–61.) Elokuussa 1930 Turun Sanomat uutisoi, että MLL:n Turun osasto oli saanut luvan 45 automaatin sijoittamiseen Turkuun ja Naantaliin (Turun Sanomat 5.8.1930).

Toinen sijoituslupia saanut yhdistys oli Turun Sokeainyhdistys, jonka automaatit sijaitsivat useissa kahviloissa ja ruokaloissa: kahvila Jupiterissa, hra. A. Rannan kahvilassa, ruokala Länsi-Linnassa, Kristiinan ruokasaleissa, kahvila Starissa, kahvila ja ruokala Kestituvassa ja kahvila Hansassa.(Turun Sanomat 29.4.1930.) Yhdistys sai luvan automaattien sijoittamiseen myös Littoisten asemalle (Turun Sanomat 5.8.1930). Kahviloiden ja ravintoloiden lisäksi automaatteja oli muun muassa markkinoilla ja kiertävissä tivoleissa.

Paikalliset poliisiviranomaiset myönsivät luvat taitoautomaateille. Etenkin aluksi lupien myöntämisessä oli paljon alueellisia eroja. Toisilla paikkakunnilla lupia sai helpommin, mutta jossain ne olivat tiukemmassa. Turun poliisi oli ilmeisesti ennen vuotta 1930 nihkeä, koska ainakin kaksi yrittäjää oli valittanut maaherralle saamastaan kielteisestä päätöksestä. Päätös ei kuitenkaan ollut muuttunut. Turkulainen kahvilanomistaja Kalle Hyytinen olisi halunnut sijoittaa taitoautomaatteja Turun Biljardisalongit -nimiseen paikkaan, jonka hän oli itse avannut 1928, ja sen lisäksi O.Y. Autolan keilasaliin (avattu myös 1928) sekä Ravintola de Parisiin (Uusi Aura 27.3.1929). Helsinkiläinen liikemies Emil Engström oli havitellut hänkin automaatteja ”Turun kaupungissa ja sen alueella sijaitseviin kahvila- ja ruokalahuoneistoihin” (Uusi Aura 18.1.1930).

Turun Biljardisalongit ja Kahvila -yrityksen mainos Uusi Aura -lehdessä 21.7.1928. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Kun lupakäytäntöjen kirjavuus tuli ilmi, alettiin laatia kansallisia ohjeita menettelyihin. Lupakäytäntö liittyi vuoden 1929 lopussa annettuun leimaveroasetukseen, joka määritteli taitoautomaatit leimaveron alaisiksi. Sisäasiainministeriö ohjeisti poliisiviranomaisia siitä, miten taitoautomaatit saattoi erottaa onnenpeleistä ja miten lupaprosessissa piti kiinnittää huomiota muun muassa pelivoittojen suuruuteen. Automaatteja ei saanut sijoittaa yksityisasuntoihin ja luvanhakijoiden piti olla täysi-ikäisiä, ”hallita itseään” ja omaa omaisuuttaan sekä nauttia kansalaisluottamusta. Automaattia ei saanut siirtää ilman lupaa ja lupa oli voimassa korkeintaan vuoden kerrallaan.(Suomen Poliisilehti 15.1.1931.)

Keskustelu automaattitoiminnan sääntelystä, monopolisoinnista tai jopa kieltämisestä kiihtyi 1930-luvun alussa. Viranomaisten ja poliitikkojen näkemykset asiasta vaihtelivat. Vaikuttaa esimerkiksi siltä, että sisäasiainministeriö ja sosiaaliministeriö olivat automaattitoiminnasta erimielisiä. Automaattialan yritykset olivat myös erittäin aktiivisia pyrkiessään lisäämään omaa liiketoimintaansa.

Vuonna 1931 Mannerheimin Lastensuojeluliitto ehdotti, että rahapelitoiminta monopolisoitaisiin ja voitot varattaisiin erityisesti lastensuojelulle ja ehkä osittain muuhun yleishyödylliseen toimintaan. Mukana taustalla hääri myös Dayton Vaaka Oy, joka oli aktiivisesti yhteydessä lastensuojelujärjestöihin ja pyrki saamaan itselleen yksinoikeuden automaattien toimittamiseen ja niiden huoltoon (Kortelainen 1988, 64–65).

Kaupunkien lastensuojelulautakunnilta pyydettiin lausuntoa ehdotuksesta. Lausunnonantajista Turku, Pori ja Vaasa eivät olleet havainneet, että ”rahapeli-automaateilla harjoitetun liikkeen vaikuttavan haitallisesti lasten ja nuorten henkilöiden kasvatukseen ja siveelliseen kuriin.” Porin ja Vaasan lastensuojelulautakunnat eivät ehdottaneet muutosta silloiseen vapaaseen järjestelmään, mutta Turku oli ainoa lausunnonantaja, joka puolsi ajatusta monopolisoinnista yleishyödyllisiin tarkoituksiin ja ainoana toi esille sen, että MLL sai Turussa voittoa automaateista. (Lastensuojelulehti 1.1.1932.)

Kaikkien muiden lausunnon antaneiden kaupunkien, Helsingin, Rauman, Tampereen, Lahden, Viipurin, Kuopion, Jyväskylän ja Oulun, lastensuojelulautakunnat pitivät rahapeliautomaattitoimintaa ”turmiollisena lasten ja nuorten henkilöiden kasvatukselle ja siveelliselle kunnolle” ja esittivät toiminnan kieltämistä kokonaan.(Lastensuojelulehti 1.1.1932.) En ole vielä tutkinut tarkemmin, miksi Turun lausunto erosi muista, mutta voisi olettaa, että Turun lastensuojelulautakunnan jäsenillä oli yhteyksiä automaattitoimintaa kaupungissa pyörittäneeseen MLL:n Turun osastoon.

Raha-automaattiyhdistyksen historiateoksen kirjoittanut Jukka Kortelainen toteaa, että 1930-luvun alun poliittinen tilanne ei suosinut automaattitoiminnan monopolisointia. Etenkin porvaripuolueissa haluttiin pikemminkin edistää yksityistämistä. Asiaan vaikutti myös se, että alkoholin kieltolaki oli päädytty kumoamaan selvän joulukuun lopussa 1931 järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen.(Kortelainen 1988, 70–71.) Vuoden 1933 kesällä astui lopulta voimaan presidentin asetus, jonka perusteella lupia automaattien pitämiseen annettiin vain yleishyödyllisille yhdistyksille tai järjestöille ja läänien maaherrat myönsivät luvat, millä haluttiin entisestään yhtenäistää lupakäytäntöjä ja rajoittaa automaattien määrää.

Seuraava suurempi muutos tapahtui noin viisi vuotta myöhemmin. Joulukuussa 1937 annettiin uusi asetus, jonka jälkeen 1938 perustettiin Raha-automaattiyhdistys. Se sai yksinoikeuden automaattitoimintaan. Valtioneuvosto puolestaan jakoi avustuksina toiminnan tuottoja Raha-automaattiyhdistyksen jäsenjärjestöille ja muille vastaaville järjestöille, jotta tuotot jakaantuisivat aiempaa tasapuolisemmin.(Kortelainen 1988, 93-94.)

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

Kirjallisuutta

Kortelainen, Jukka (1988). Pajatso ja kansanterveys: Raha-automaattiyhdistys 1938–1988. Raha-automaattiyhdistys. Helsinki: WSOY.

Lisätietoja rahapelaamisesta Suomessa ks. myös:

Ahonen, Jukka (2019). Kolme kriisiä ja kansalliset rahapelit – Yhteiskunnallisten murroskausien vaikutus suomalaisen rahapelijärjestelmän muotoutumiseen. Suomen historian väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4778-3

Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3282-6

Pipinen, Jaso (2020). Rahapelaamisen representaatiot 1920–1940-lukujen suomalaisessa sanomalehtiraportoinnissa. Historian maisteriohjelman maisterintutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/334709/Pipinen_Jaso_maisterintutkielma_2021.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Tieteellisen tekstin tyylirajat

21 lokakuun, 2021

Tutkijan työ on kirjoittamista – ja lukemista. On se paljon muutakin, mutta kirjoittaminen ja lukeminen seuraavat tutkijaa läpi koko tutkimusprosessin. Tutkija tutustuu aiempaan tutkimukseen, silmäilee, lukee ja tekee muistiinpanoja ja ehkä reunamerkintöjä kirjoihin ja artikkeleihin. Tutkija muodostaa aineistonsa, ja vaikka aineisto ei aina ole kirjallista, niin edelleen hän yleensä tekee aineistoja koskevia kuvauksia, havaintoja ja tulkintoja kirjalliseen muotoon.

Historioitsija Jorma Kalela on todennut, että tutkimusprosessin aikana kirjoittamisen tapa ja tehtävä muuttuvat. Ensin tutkija raportoi itselleen havainnoistaan. Sitten kun tutkija alkaa työstää havainnoistaan, tulkinnoistaan ja keskustelustaan omaa lopullista julkaistavaa tutkimustekstiään, hän pyrkii saamaan tutkimustekstin sellaiseen muotoon, että se vakuuttaa lukijat.(Kalela, Jorma (2010): ”Historian rakentamisen mieli ja tutkijan valinnat.” Teoksessa Pertti Grönholm ja Anna Sivula (toim.) Medeiasta pronssisoturiin. Kuka tekee menneestä historiaa? Historia Mirabilis 6, Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 40-59.)

Tutkijan on hallittava useita kirjoittamisen lajityyppejä, joista osa on erityisesti akateemiselle yleisölle suunnattujen tutkimustekstien lajityyppejä: tieteellisiä monografioita, kirjojen lukuja ja tutkimusartikkeleita alatyyppeineen. Akateemista julkaistua kirjoittamista ovat myös esimerkiksi tieteellisten julkaisujen johdantotekstit, kommenttipuheenvuorot ja vaikkapa tieteellisten teosten kirja-arvioinnit.

Tutkijan on yleensä hallittava myös sellaiset kirjoittamisen lajityypit, jotka liittyvät edellä mainitun tieteellisen tutkimuksen ja tieteellisten julkaisujen yleistajuistamiseen.  Tutkija kirjoittaa omasta tutkimuksestaan ja muiden tutkimuksesta tieteen yleistajuistamiseen tarkoitettuihin julkaisuihin, sanoma- ja aikakauslehtiin, blogeihin ja muihin sosiaalisen median kanaviin. On myös edellisten sekamuotoja, jolloin julkaisun arviointi on akateeminen mutta yleisö on laajempi kuin pelkkä tiedeyhteisö.

Kaikilla lajityypeillä on omia konventioitaan, jotka saattavat vaihdella julkaisukanavasta ja myös tieteenalasta riippuen. Näitä konventioita voi yrittää venyttää ja jopa rikkoa, mutta se ei aina onnistu. Jotkut konventiokehikot ovat ahtaampia kuin toiset, ja venyttäminen vaatii tilanne- ja tyylitajua. Uskalias tai yksinkertaisesti laadullisesti huono venytys voi johtaa siihen, että tekstiä ei julkaista, sitä halutaan editoida tai sitten julkaistu teksti aiheuttaa täydellisen hiljaisuuden tai jonkinlaisen vihamielisen vastareaktion yleisössä.

Voi myös väittää, että kirjoittajan oma (auktoriteetti)asema vaikuttaa siihen, millaista tyylillistä rajojen venyttämistä tai niiden kanssa leikkimistä hänelle sallitaan. Jos kirjoittajana on joku Bruno Latourin kaltainen yhteen lokeroon sopimaton monen alan auktoriteetti, niin erilaista rajojen rikkomista tutkimusaiheissa ja kirjoitustyyleissä suorastaan odotetaan. Olen aikoinani inspiroitunut itsekin Latourin tavoista laittaa elottomia toimijoita puhumaan tutkimusteksteissään tai siitä, miten hän on kuvannut toimijaverkostoteoriaa tekstissä, jonka hän on rakentanut turhaantuneen opiskelijan ja aika lailla yhtä turhautuneen professorin jonkinlaiseksi vinon sokraattiseksi vuoropuheluksi. Opiskelija yrittää ottaa selvää, mikä toimijaverkostoteoria on ja miten sitä voi soveltaa. Teorian ”kehittänyt” professori yrittää selittää, että kumpaankaan kysymykseen ei oikein pysty vastaamaan.

Itse kokeilin saman tyyppistä vuoropuhelumenetelmää, kun kirjoitin artikkelin teknologiasta kieltäytymisen kulttuurihistoriasta, mutta positiivisemmassa mielessä. Omassa artikkelissani hätääntynyt valtionjohtaja soittaa ”Koneinfoon” (vrt. mainoksen Omo-pesuaineinfo) ja haluaa tietää, miten hän voi kieltää tiettyjen teknologisten ratkaisujen käyttämisen valtakunnassaan (Suominen, Jaakko (2008): ”Kuinka kieltäytyä koneista.” Teoksessa Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa. Toim. Mari K. Niemi. Ajatus Kirjat, Helsinki 2008, s. 169–188). Koneinfo antaa valtionjohtajalle pitkän vastauksen, jossa asiaa tarkastellaan monien erilaisten historiallisten esimerkkien kautta. Osapuolten käytyä aihealueesta pitkällisen keskustelun, valtionjohtaja päättää puhelun tyytyväisenä. Se, että pystyin tekemään moisen tyylillisen kokeilun, johtui yhtäältä siitä, että teksti julkaistiin suomenkielisessä tietokirjassa, joka oli ajateltu tutkijoita laajemmalle yleisölle. Ennen kaikkea mahdollisuus kirjoittaa moisella tavalla johtui julkaisun toimittajan avarakatseisuudesta.

Olen tehnyt myös muita tyylillisiä kokeiluja akateemisilla teksteillä. Osa teksteistä on julkaistu teoksissa, joihin vahvasti esseistinen tyyli on sopinut. Olen saanut mahdollisuuden julkaista jopa yhden Rappio!-seminaarin iltaohjelman workshop-kuvauksen proosarunona (Ks. Rappio!-julkaisu). Olen yhden kerran myös leikitellyt akateemisen kirjan arvostelussa ja kirjan artikkelin kuvailun ja arvioinnin sijasta olen sijoittanut artikkelien kirjoittajat kuvitteelliseen tutkimustilanteeseen ja kuvannut, miten he siinä omista lähtökohdistaan minun mielestäni olisivat voineet toimia.

Lukijoiden arvioitavaksi jää, ovatko nämä tyylikokeilut olleet onnistuneita. Itse olen nauttinut niistä valtavasti ja ne ovat piristäneet tutkijantyötäni. Kaikissa tapauksissa kokeilut ovat olleet mahdollisia ainoastaan siksi, että julkaisujen toimittajat ovat ne hyväksyneet eivätkä ne ole olleet vertaisarvioituja julkaisuja. Viime vuosina vastaavat kokeiluni ovat vähentyneet eri syistä. Oma julkaisemiseni on painottunut enemmän vertaisarvioituihin artikkeleihin, joissa kokeiluihin ei ole tuntunut olevan juuri tilaa.

Opinnäytetöiden tyylit

Väitöskirjaohjattavani ovat kysyneet, millaisia tyylillisiä rajoja voi opinnäytetöissä olla. He ovat tietenkin kysyneet paljon muitakin asioita, mutta tässä nyt pohdin lyhyesti nimenomaan opinnäytetyön tekstiä.  Opinnäytetöitä määrittelevät sisällöllisesti niitä koskevat yliopistojen ohjeet ja myös ohjeet, joita annetaan opinnäytetöiden arvioitsijoille eli vaikkapa väitöskirjojen esitarkastajille ja tarkastajille. Ohjeissa ei välttämättä sanota kirjoitustyylistä kovin paljoa. Esimerkiksi oman tiedekuntani, Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan jatkotutkinto-oppaan arviointia koskevassa osiossa todetaan seuraavaa: ”Muotoseikat: Esityksen on oltava rakenteeltaan johdonmukainen ja kieliasultaan selkeä. Ajatus ei saa jäädä informaatiotulvan alle.”

Voi toki ajatella, että tekstin tyyliä käsitellään ohjeiden muissakin kohdissa, mutta erityisesti se kiteytyy tuohon kohtaan, jossa kirjoitetaan ”muotoseikoista ja esityksestä”. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan esitarkastajan ohjeissa puolestaan todetaan lakonisesti luettelossa yhtenä kohtana, että esitarkastajan pitää arvioida työn ”[k]irjallinen esitystapa ja kieliasu”. Saman tiedekunnan opiskelijan oppaassa todetaan puolestaan, että väitöskirjan ”kieliasun tulee olla huoliteltu.”

Monissa opinnäytetöitä koskevissa ohjeissa puolestaan viitataan siihen, että opinnäytetöiden tekstin täytyy olla tieteellistä asiatekstiä tai ohjeissa käytetään joitain vastaavantyyppisiä ilmauksia. Näitä ohjeita arvioitsijat sitten soveltavat oman tulkintansa ja oman vakiintuneen käsityksensä mukaisesti. Käsitykset muodostuvat arvioitsijan tieteellisen koulutuksen ja kokemuksen kautta.

Mitä sitten on se tieteellinen asiateksti? Kuten edellä on tullut ilmi, se riippuu kontekstista, asiayhteydestä, tilanteesta tai miksi sitä sitten halutaankin kutsua. Väitöskirjoilla on yliopisto-, oppiala-, aihe- ja metodologiakohtaisia erityispiirteitä suhteessa tyyliin. Kuten todettua, tyylirajoilla voi tehdä kokeiluja, mutta esimerkiksi väitöskirjojen tapauksessa voi käydä niin, etteivät tarkastajat innostu näistä kokeiluista ja se vaikuttaa tutkimuksen kokonaisarviointiin haitallisella tavalla. Toki, jos tyylikokeilut todetaan onnistuneiksi, ne myös kohottavat työn kokonaislaatua.

Olennaista on, että työssä on yhtenäinen kirjoitustyyli. Tästä voi olla jotain pieniä poikkeuksia. Väitöskirjan esipuheella on oma merkityksensä ja se on tyylillisesti vapaampi. Samaten voisi ajatella, että koska työn johdanto ja lopputarkastelu ovat erilaisia suhteessa tutkimuksen muihin lukuihin, myös ne voisivat olla jonkin verran erilaisia. Käytännössä kuitenkaan johdannossa tai sen alussakaan ei voi lähteä suuremmin irrottelemaan, mutta teksti kannattaa kuitenkin aloittaa niin, että se imee lukijan mukaansa, vaikka kyse onkin tutkimustekstistä.

Olen opiskelijoille jakanut jollain kurssilla esimerkkejä erilaisista tieteellisten tekstien aloituksista. Ehkä yksi vaikuttavimmista omalle kohdalle sattuneista on ollut Michel Foucault’n aloitus kirjassa Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980). En välttämättä samanlaista aloitusta lähtisi suosittelemaan jokaiselle väitöskirjantekijälle, mutta jotain oppia siitäkin voi ottaa. Foucault aloittaa kirjansa shokeeraavan yksityiskohtaisella kuvauksella Pariisissa 1757 tapahtuneesta julkisesta teloituksesta, jonka yhteydessä tuomittua kidutettiin monin tavoin. Usean sivun teloituskuvauksen jälkeen Foucault siirtyy kuvaamaan seitsemänkymmentä viisi vuotta myöhemmin laadittuja Pariisin nuorisovankilan sääntöjä ottamalla esimerkkejä sääntökohdista. Hän rakentaa näiden kahden esimerkin kautta tutkimusasetelman, jossa lähtee tutkimaan rangaistusajattelussa verraten nopeasti tapahtunutta muutosta ja sen syitä.

Koko tekstin lopetus on sekin tärkeä kohta aloituksen lisäksi. Ainakin itselleni lopetus jotenkin muuten kuin tyyliin ”tarvitaan lisää tutkimusta”, on vaikeaa. Myös tekstin lopetukseen voi hakea hyviä esimerkkejä aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta.

Tieteellinen asiateksti on usean osa-alueen summa. Ensinnäkin tekstin pitää olla oikeakielistä. En esimerkiksi suosittele leikkimään lauserakenteilla. Älä. Välimerkityksellä? Kokeile. Väitöskirja ei ole romaani. Kirjoita sopivanmittaisia lauseita ja virkkeitä, joista löytyy vähintään subjekti ja predikaatti.

Sanavalinnoissa kannattaa myös pysytellä asialinjalla ja välttää puhekielimäisyyksiä. Tässä tapauksessa yleensä oman persoonallisen tyylin esille tuominen on kuitenkin mahdollista, kunhan se ei mene överiksi.

Itse ilmaisun asiallisuuden lisäksi oma kysymyksensä on se, millä tavalla tutkija tuo itsensä esille tekstissä. Tässäkin on paljon tieteenalakohtaisia ja valittuihin tutkimusmenetelmiin liittyviä eroja. Jos esimerkiksi tutkimus sisältää etnografista tai autoetnografista metodologiaa, tutkijan oma persoona näkyy tekstissä yleensä vahvemmin kuin toisten metodologioiden kanssa, mutta on myös esimerkkejä arkistolähteisiin perustuvasta tutkimuksesta, jossa tutkija tuo esille oman persoonansa ja kokemuksensa suhteessa tutkimukseen ja tutkimusprosessiin. Oma persoona voi tulla esille myös siinä, kun tutkija perustelee tekemäänsä aiheenvalintaa.

On hyvä, että tutkija reflektoi tekemistään monella tasolla suhteessa tutkimusaiheeseensa ja tutkimuskohteeseensa. Teksti voi olla minä-muotoista. Mutta jos tutkimus alkaa pyöriä tutkijan oman persoonan ympärillä, silloin voi olla epäselvää, onko teksti enää opinnäytetyön tekstiä vai edustaako se jotain muuta lajityyppiä. Näistä tietenkin kannattaisi antaa esimerkkejä, mutta teen sen ehkä jossain toisessa yhteydessä.

Niin kuin muutkin lajityypit, myös tieteellisen kirjoittamisen lajityypit rakentuvat sosiaalisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Ne muuttuvat, mutta niissä on myös verraten pitkäkestoisia elementtejä. Yksittäinen tutkija voi tehdä tieteellisen kirjoittamisen lajityyppien sisällä erilaisia kokeiluja ja leikkiä konventioiden rajoilla niitä ylittäen ja ohittaen. Mutta varsinkin silloin, kun tutkijan teksti joutuu läpikäymään arviointiprosesseja, hän joutuu varautumaan siihen, etteivät kaikki tyylilliset kokeilut miellytä arvioitsijoita.