Archive for the ‘Herkut’ Category

Montrealin pelibaarit

heinäkuu 4, 2016

Konferenssimatkan yhteydessä vierailimme myös Motrealin Arcade MTL retropelibaarissa. Baari oli avattu tänä keväänä, kun lakiepäselvyydet oli saatu ratkaistua.

Peliautomaatit ja alkoholimyynnin samassa tilassa kieltävä vanha laki oli tehnyt tilanteen kinkkiseksi, mutta ratkaisu oli se, että pelien pelaaminen ei teknisesti vaadi rahaa. Baarin asiakas maksaa iltaisin pääsymaksun, jonka jälkeen itse automaattien käyttäminen on ilmaista. Päivisin pääsymaksuakaan ei peritä, mutta asiakkaalta odotetaan toki juomien ostamista.

Baarissa ei tarjoilla syötävää, mutta asiakkaat voivat tuoda ruokaa mukanaan tai tilata aterioita vaikkapa noutopitseriasta baariin. Juomapuolen erikoisuus on Mario-hanasta tarjoiltava yllätysolut, jonka tankki tosin vierailukäynnillämme osoittautui tyhjäksi ja jouduimme tyytymään muihin hanatuotteisiin.

Paikan pelivalikoima oli varsin tyypillinen. Joukossa oli Streetfighter II -teemainen flipperi ja muutama vanha pelikonsoli peleineen, mutta suurin osa peleistä oli kabinettivideopelejä. Niistä valtaosa puolestaan keskittyi mätkimiseen. Street Fighter ja Mortal Kombat -tyyppisten mätkimisten lisäksi baarissa saattoi mitellä taitojaan Nintendon vanhalla nyrkkeilypelillä.

Ei-mätkimistä edustivat muun muassa Tetris, Terminator 2 -sarja-ammuntapeli (joka oli kokemuksena puuduttava ja johon olisi joutunut syöttämään koko ajan kolikkoja, jos kolikkoja olisi tarvinnut syöttää), Ms. Pac-Man, Pac-Manin pöytäversio, Super Mario Bros. sekä yksi kömpelö ajopeli, josta en huomannut ottaa kuvaa. Ilmeisesti baarinpitäjät etsivät asiakkaiden käyttöön jotain toista ajopeliä ja myös muita vanhoja automaatteja.

Baarissa järjestetään myös pelikilpailuja ja muita teemailtoja. Uutisia niistä löytyy baarin Facebook-sivulta.

Montrealin baari on osa Pohjois-Amerikan pelibaaribuumia, jonka aloitti kymmenisen vuotta sitten, myöhemmin ketjuksi laajentunut, brooklyniläinen Barcade. Se on rekisteröinyt barcade-nimen, joten muut joutuvat tyytymään Beercade, Brewcade ja Arcade Bar -väännelmiin. Ilmeisesti pelivalikoimissa ei ole suuria eroavaisuuksia, mutta täytyy tehdä myöhemmin lisää empiiristä tutkimusta tuon seikan varmistamiseksi 🙂

Oppaanamme toiminut montrealilainen pelitutkija Carl Therrien esitteli  meille myös Randolph-lautapelibaarin. Sen erikoisuutena on yhden seinän täyttävän laajan pelikokoelman lisäksi suosittelupalvelu. Baarin työntekijät kysyvät asiakkailta, millaisia pelejä asiakkaat haluaisivat pelata ja suosittelivat ja tarvittaessa opastivat pelien pelaamisessa toiveiden perusteella.

Molemmat baarit sijaitsivat lähellä toisiaan nuorten suosimalla alueella Saint Denis -kadulla, jolta löytyi myös lautapelikauppa sekä karvaisemman ajanvietteen ystäville kissakahvila. Kaikkiin niihin tuntui riittävän asiakkaita.

Mainokset

Ninjoja ja kylpyjä

kesäkuu 28, 2015

Kävimme Kiotossa toukokuun lopulla. Vaikkei ollut mikään erityinen kevään kirsikankukkien tai syksyn ruskan tapainen sesonki, niin säätilan puolesta ajankohta oli erinomainen kaupungissa vierailuun. Lämpötila pysytteli lähes hellelukemissa. Ei ollut liian kuuma, muttei kylmäkään. Työmatka kun vierailu oli, kaupungin nähtävyyksiä ja huvituksia ehti tällä kerralla kokemaan vain rajoitetusti. Joissain meille uusissa kohteissa tuli kuitenkin käytyä.

Ninja-ravintolalta odotimme aikamoista turisteille suunnattua kitch-pläjäystä. Sitä se olikin, mutta positiivisessa mielessä. Japanilaiset ystävämme totesivat, että ninja-ravintoloissa käyvät turistien lisäksi myös erityisesti japanilaiset nuoret, joille ninjat ovat tuttuja enemmän populaarikulttuurista kuin historiankirjoista. Ravintoloissa on ilmeisesti myös ninja-näytöksiä, mutta tällä meidän käymässämme paikassa keskeistä oli kuitenkin ruokailu. Ystäviemme mukaan ninja-teemat ovat esimerkkejä siitä, miten izakaya-baariravintolat yrittävät keksiä kaikenlaisia uutuuksia ja virikkeitä asiakkaiden houkuttelemiseen.

Juliste kertoo ninja-aiheisesta ravintolateatterista.

Juliste kertoo ninja-aiheisesta ravintolateatterista.

Ravintolaan piti varata etukäteen pöytä, ja illassa oli käytännössä kaksi kattausta, joten ravintolaan ei voinut mennä aivan mihin tahansa kellonaikaan. Mustaan huppuasuun pukeutunut tarjoiluja kuljetti ravintolaan saapuvan seurueen pöytäänsä tumman labyrintin läpi. Välillä hän potkaisi oven auki kiljahtaen, mutta kääntyi aina välillä varottamaan perässään tulijoita esimerkiksi askelmasta tai matalasta kattopalkista. Ravintolan henkilökunta puhui hyvää englantia.

Pöytä oli tyypilliseen izakaya-tyyliin omassa yksityisessä looshissa, jonne tarjoilijan sai kutsuttua aina tarvittaessa soittokellolla. Ruokalistalta saattoi valita yksittäisiä ruokalajeja, mutta kätevämpää oli ottaa useammasta ruokalajista koostuva valmis menu. Osalla ruokalajeista oli ninja-teemainen nimi, ja myös juomalistalta löytyi ninja-drinkkejä. Ei niissä mitään kummempia historiaviittauksia haettu, vaan kytkös ninjoihin oli lähinnä populaarikulttuurinen.

ninja-ravintola-04

Yksi ninja-ravintolan ruokalajeista, bambua jäljittelevästä astiasta tarjoiltuna.

Olin aika skeptinen etukäteen ruuan suhteen, mutta kokonaisuus osoittautui tasokkaaksi. Perinteisempiin ruokalajeihin oli yhdistetty modernimpia vivahteita ja uudenlaista ulkonäköä. Ravintola oli hintatasoltaan verrattavissa tavanomaisiin izakayoihin. Alkupalaksi tarjoiltiin shuriken-naksuja.

ninja-ravintola-03

Kuva Keiji Amano.

Ruokailun aikana jokaista pöytäseuruetta vuorollaan kävi viihdyttämässä ”pääninja”. Hän ei esitellyt mitään asetemppuja vaan oli käytännössä ninja-asuun pukeutunut taikuri, joka teki temppuja korteilla ja kumilenkeillä.

Kibune onsen

Varsin lähellä Kiotoa on vuoria, joiden laaksossa kulkee pieniä jokia. Jokien varsilla on patikkapolkuja, ravintoloita ja kylpylöillä. Vuorilla on pyhäkköjä ja temppeleitä. Vuorilla kasvaa talousmetsää, mutta ilmeisesti metsätalous on vähentynyt ja metsuritkin alkavat olla aika iäkkäitä. Joka tapauksessa Japani ei ole pelkkää kaupunkia ja asvalttia, vaan metsiäkin maasta löytyy, kun nousee kaupungeista kohti vuoria.

Yksi tunnetuimmista kylpylöistä Kioton lähettyvillä lienee Kurama onsen, mutta sen sijaan kävimme toisen sivujoen varrella olevassa Kibune onsenissa.  Suhteellisen lähelle kumpaakin pääsee junalla, mutta olimme liikkeellä ystäviemme kanssa autolla. Toukokuisena sunnuntaina liikkeellä tuntui olevan paljon patikoitsijoita, mutta kylpylässä oli rauhallista. Kylpylässä oli erilaisia altaita, ja toisella puolella oli mahdollista mennä myös ulos yläterassille aurinkoon yhden hengen kylpyammeisiin lekottelemaan.Toinen puoli on varattu miehille ja toinen naisille, ja puolia vaihdellaan eri päivinä, koska ne eivät ole identtiset.

Kävimme kylpemässä kahteen kertaan. Alkukylvyn jälkeen piipahdimme kylpylöistä yleensä aina löytyvässä tatamilattialla varustetussa lepohuoneessa, jonka jälkeen kävimme syömässä. Sen jälkeen kävimme uudestaan kylvyssä.

Kylpylän pukuhuoneen automaatista saattoi ostaa alushousuja - puhtaita tosin, kuten myös pyyhkeitä ja toilettitarvikkeita.

Kylpylän pukuhuoneen automaatista saattoi ostaa alushousuja – puhtaita tosin, kuten myös pyyhkeitä ja toilettitarvikkeita.

Kesäaikaan ruokavieraille katetaan pöydät suoraan matalan joen päälle rakennettavalle terassille. Toukokuun lopulla jokiterassi oli vielä keskeneräinen, joten söimme sisällä kylpylärakennuksessa. Jos Japanin-matkalla on vähänkin enemmän aikaa, ainakin yksi päivä kannattaa varata jossain kylpylässä käymiseen. Niitä löytyy joka puolelta maata. Lämpimien altaiden lisäksi useimmista löytyy myös sauna sekä kylmäallas, joten suomalaisillekin tutummat kylpemisrituaalit onnistuvat, vaikkei kunnolla vilpoisaan veteen uimaan pääsisikään. Kuumista lähteistä tuleva lämmin vesi on yleensä selkeästi lämpimämpää kuin suomalaisten kylpylöiden ja uimahallien altaissa. Kylpylöihin tullaan rentoutumaan ja rauhoittumaan, ei mekastamaan eikä leikkimään vesileikkejä.

kibune-02

Näkymä kylpylän parvekkeelta. Alhaalla näkyy pieni joki, jonka päälle oli rakenteilla kesäterassi.

Tehtaasta kauppakeskukseksi

lokakuu 23, 2014

Olen noin kahden vuoden ajan seurannut työhuoneeni ikkunasta Porin Puuvillan kauppakeskuksen rakentamista. Kieltämättä varsinkin aina silloin on jurppinut, kun on joutunut kuuntelemaan paalutuskoneiden lakkaamatonta jyskytystä ja muuta työmaakoneiden jyrinää. Omat digitaaliset työkoneeni ovat hyppineet ilottomasti pöydällä matalataajuuksisen bassolinjan tahdissa. Yritä siinä sitten kontemploida henkevästi tieteellisten peruskysymysten äärellä.

puuvilla-20121126-01 puuvilla-20130114-01 puuvilla-20130417-03 puuvilla-20130523-01 puuvilla-20130823-01 puuvilla-20140224-01 puuvilla-20140930-01

Lounasruokaloihin on tullut uusia asiakkaita huomioliiveineen ja suojakypärineen, outoine tapoineen, murteineen ja puheenaiheineen. Jonot ovat pidentyneet. Jonottajan pinna taasen on lyhentynyt. Entinen kirjasto- ja toimistotilamme alakerrassa on muuttunut rakentajan työmaakeskukseksi. Sen seinillä ei ole enää taidetta vaan tyttökalentereita.

Aiemmin pidemmälle pohjoiseen ulottuneen ikkunanäkymäni peittää nyt lasiin ja punaiseen peltiin verhoiltu kulutuskonstruktio loistavine liikekyltteineen. On Heseä, Halosta, Henkkaa ja Maukkaa. Ja Cittaria, Eccoa ja Aschania sekä HopLop. Raha-automaattiyhdistyksen pelihelvettiin pääsee pian ruokkimaan kolikoilla hedelmäpelejä ja muita masiinoita. Hypermarketista saa kaiketi sinisimpukoita, ranskalaisia juustoja ja muita maailman ihmeitä.

Uusi hohtava hehtaarihalli on liimautunut vanhempaan puuvillatehtaan punatiiliseen rakennuskantaan kuin taivaalta tupsahtanut jälkiteollinen elintasosiipi. Se jatkuu ja jatkuu. Lasi kiiltää ja pelti loimottaa.

Mutta ei se minua suuremmin haittaa. Tämä ei ole kamarihumanistin valitusvirsi. En halaile apeana tiilikasoiksi kaatuneita muurinpätkiä tai haikaile nostalgisesti aiempaa, kuvitellun ihanaisempaa industriaali-idylliä. En itke kadonnutta parkkipaikkaa, joka yliopistokeskuksen seutuvilla ensimmäistä kertaa vaellellessani 2000-luvun alussa oli yksi ankeimmista paikoista. Se oli muurien sisällä piilotteleva autokeidas. Ankea tyhjänä. Yhtä ankea täynnä kulkuneuvoja. Tehdas siltä sijalta oli palanut jo 1980-luvun alussa.

Vielä emme ole päässeet kokemaan uuden kulutustemppelin iloja. Tätä kirjoittaessa kauppakeskuksen avajaisiin on noin viikko, ja uudet työntekijät täyttävät liikkeiden hyllyjä kiihtyvällä tahdilla. Huomioliiviset kypäräpäät tekevät viimeisiä puunauksia ulkotiloissa.

Olen kuitenkin päässyt etkoille. Vastaavia kohteita havaitsee nimittäin siellä ja täällä, kun luopuu Pori-keskeisestä maailmankuvasta. Kauppakeskuksen ja punatiilisen teollisuusrakennelman liittoon törmää muualla Suomessa – ja muualla maailmassa. Yleensä nämä rakennushybridit ovat vielä moninkertaisesti kookkaampia kuin Satakunnan sydämessä.

sapporo-kauppakeskus-01

Sapporo-oluttehtaan kauppakeskus Sapporossa

sapporo-kauppakeskus-02 sapporo-kauppakeskus-03 sapporo-kauppakeskus-04 sapporo-kauppakeskus-05 sapporo-kauppakeskus-06

Keväällä kävin Japanin Sapporossa, jossa paikallisen olutpanimon vanhasta teollisuusalueesta oli tehty kauppakeskus. Sielläkin oli useita kerroksia – sekä historiallisessa rakennuskannassa että konkreettisina korkeuksina. Olutpanimosta muistuttivat punatiilisten seinien lisäksi muun muassa pieni pubi, jossa oli vanhoja julisteita ja muuta rekvisiittaa sekä mahdollisuus maistella huokeaan hintaan panimotuotteita. Varsinainen panimomuseo oli muutaman kilometrin päässä toisella tehdasalueella. Sapporon kauppakeskuksessa oli myös vanhan tehdasalueen pienoismalli, millaista en ole muissa käymissäni tehdaskauppakeskuksissa nähnyt. Ehkäpä sellaisen voisi sijoittaa Porin Puuvillan kauppakeskukseenkin?

Vastikään vierailin Puolan Łódźissa. Tekstiiliteollisuudestaan ja elokuvakoulustaan kuuluisan kaupungin teollinen mittakaava on monikertainen Poriin ja muihin Suomen kaupunkeihin verrattuna, mutta sielläkin oli naitettu lasinen kauppakeskus ja punatiilinen tehdasalue toisiinsa. Sisähehtaareja ja ulkotilaa on paljon enemmän kuin Porissa. Ei ihme, sillä Łódźissa on satoja tuhansia asukkaita, ja perjantai-illan liikenne sekä parkkiongelmat kauppakeskuksen ympärillä sen mukaiset. Kauppakeskuksen yhteydessä on elokuvateatterikompleksi IMax-teattereineen. Myös Sapporon kauppakeskuksessa saattoi katsella elokuvia ja sen lisäksi pelata kolikkopelejä pelihallissa.

Manufakturan yhteydessä oleva vanha teollisuuspohatan palatsi on muutettu museoksi

Manufakturan yhteydessä oleva vanha teollisuuspohatan palatsi on muutettu museoksi

Manufaktura-kauppakeskus Łódźissa Puolassa.

Manufaktura-kauppakeskus Łódźissa Puolassa.

Manufaktura-kauppakeskus Łódźissa Puolassa

Manufaktura-kauppakeskus Łódźissa Puolassa

Sapporon kauppakeskuksen miellyttävintä antia – laajan oluttarjonnan lisäksi – oli mukava kasveilla somistettu sisätorialue esiintymislavoineen ja ravintoloineen. Łódźissa taasen oli hienosti yhdistetty kauppakeskus museoihin, sillä keskuksen yhteydessä toimivat nykytaiteen museo, teollisuusmuseo sekä huipputason hotelli vanhassa rakennuksessa.

Mutta mistä tulee Porin Puuvillan erityispiirre ja lisäarvo, se jää vielä nähtäväksi. Tai ehkä se on tämä meidän yliopistokeskuksemme?

Retropelibaarissa

lokakuu 18, 2011

Kävimme Ritsumeikan-yliopiston pelitutkimuskeskuksen avajaiskonferenssin jälkeen Famicom Barissa, joka on saanut nimensä Nintendon varhaisesta pelikonsolista. Kioton keskustan iltaelämäalueella sijaitseva baari oli sisustettu retropelirekvisiitalla, ja siellä oli mahdollista myös pelata vanhoja pelejä – ja nauttia peliaiheisia drinkkejä. Asiakaspaikkoja oli muutama kymmenen – kun oikein ahtauduimme joukolla sisään.

Ilmeisesti samantyyppisiä retropelibaareja on muuallakin Japanissa, ja luultavasti pääsemme tutustumaan ainakin johonkin toiseen myöhemmin. Muu asiakaskunta kuin konferenssin osallistujat oli aika nuorta, ja heidän käsityksensä retropeleistä saattaa olla vähän erilainen kuin vanhemman sukupolven, mutta joka tapauksessa baari tuntui painottavan 1970-1980-luvun taitteen pelikulttuurisia ikoneita Pac-Manista Space Invadersiin, muutamia tuoreempia pelejä unohtamatta. Jotkut pelit olivat sellaisia japanilaisia pelejä, että minä en tuntenut niitä entuudestaan.

Baarissa soitettiin vaihtelevaa popmusiikkia, mutta ei minun nähdäkseni (tai siis kuullakseni) mitään peleihin liittyvää ainakaan sillä kertaa. Ohessa on muutamia otoksia baarin sisustuksesta:

Baarissa pystyi pelaamaan PuckMan-elektroniikkapeliä. Kun peli tuotiin länsimarkkinoille, nimi muutettiin Pac-Maniksi, jotta se ei olisi kääntynyt liian helposti muotoon Fuck-Man.

Baarin perällä oli jättikokoinen Nintendo Gameboy, jossa pyöri Donkey Kong -peli. Se näytti hallipeliversiolta, sillä varsinainen normaalikokoinen Gameboy-konsoli oli alunperin mustavalkoinen.

Drinkkilistalta löytyivät muun muassa High Score, Invaders ja Pac-Man, joka sisälsi mangolikööriä, maitoa ja mintunlehden.

Invaders-coctailiin tuli rommia, litsimehua sekä jonkinlaista jugurttia, joka oli jäädytetty Space Invaders -hahmojen muotoon.

Videotykin suojakotelo oli tuunattu sekin Space Invaders -tyyliin.

Mario

Baarissa oli siellä täällä koristeena paitoja ja pelifiguureita, muun muassa sulassa sovussa alkoholipullojen kanssa baaritiskin takana.

Baarin vessassa oli erilaisia lentolehtisiä, joissa mainostettiin muun muassa keikkatapahtumia. Kuvassa oleva paperi taitaa mainostaa retropelimusiikkikeikkaa.

Baarin ulkomainoksessa oli hyödynnetty Pac-Man-teemaa.

Vammaisia robotteja

kesäkuu 19, 2011

Kävimme lauantaina 18.6. Neuköllnin kaupunginosassa ”48 Stunden Neukölln” -taidetapahtumassa, jonka teema oli luksus. Taidetapahtuma levittäytyi kaduille, julkisiin tiloihin ja taidegallerioihin. Tapahtumapaikkoja oli kymmeniä, emmekä ehtineet vierailla kuin murto-osassa paikoista.

Leichtkauf-gallerian pihalla oli kirpputori ja itse galleriassa, vanhan rakennuksen toisessa kerroksessa taiteilijat myivät teoksiaan ”metritavarana”. Paperirulliin oli painettu tai maalattu kuvia, joita sai ostaa kaistaleina. Toiset taiteilijat olivat maalanneet tai piirtäneet suurille papereille kuvia, joita sai ostaa yksittäiskappaleina. Ostajan haluama kuva leikattiin irti paperista. Yksi taiteilija myi kaitafilmin pätkiä, joiden ruutuja piti tihrustaa suurennuslasilla. Catherine Metais puolestaan kauppasi Ranskan, Hollannin, Britannian ja Tanskan saarista tekemiään leväteoksia. Jokaisessa kuvassa oli muotoon laminoitu kappale levää, saaren nimi ja paikkakoordinaatit. Levät näyttivät ikään kuin saarten muotoisilta, mutta ne eivät kuulemma välttämättä muistuttaneet muodoltaan juuri sitä saarta, jota ne kuvasivat. Näyttelyssä oli hyvä tunnelma, koska taiteilijat olivat itse paikalla kertomassa teoksistaan.

Suomalaiset Teija ja Pekka Isorättyä esittelivät galleriassaan taiteilijanimi Olegtronin kanssa tekemäänsä kineettistä taidetta. ”Invalid Robot Factory 48 hours” -esityksessä galleriatilassa oli elävännäköisiä neulottuja ja kokoon kursittuja robotteja, joka liikkuivat katosta riippuneiden lankojen ja monimutkaisten ohjausrattaistojen avulla. Näyttelyvieras pystyi ohjaamaan robotteja ohjainpaneelin kytkimiä kääntämällä. Gallerian huoneissa oli myös sellaista kineettistä taidetta, joka perustui valojen ja liikkeen projisointiin seinäpinnoille. Käydessämme paikalla galleristit ja heidän kollegansa viihdyttivät kävijöitä soittamalla punkahtavia liveversioita suomalaisista iskelmistä gallerian eteen pysäköidystä pakettiautosta. Soitinvalikoimaan kuuluivat puhaltimet, rummut, kielisoittimet, syntikka ja harmonikka. Soitanta houkutteli paikalle hyvin lisää kävijöitä.

Robotit sätkynukkeina

Robotit sätkynukkeina

Astra urtyp -olut

Gallerian baarissa myytiin hampurilaista Astra Urtyp-olutta, joka mainosti myös ilmaista nettiselainta?

Tiedätkö mitä suuhusi työnnät?

Tou 29, 2011

Kun nauttii yllätysmenua pimeässä ravintolassa (unsicht-Bar Berlin), virittyvätkö muut aistit herkemmiksi kokemaan ruuan ja juomat ilot? No eivät – ainakaan ensimmäisellä kerralla. Osa huomiosta meni väistämättä siihen, kun yritti pitää lasit pystyssä ja löytää ruokapalat lautaselta ja saada ne vielä osumaan suuhun.

Menimme unsicht-bar-Dunkel-Restaurantiin viettämään syntymäpäivääni. Ravintolaan tarvittiin ennakkovaraus, ja suurin osa muistakin asiakkaista vaikutti ulkomaalaisilta turisteilla. Ravintolan eteisbaarissa valitsimme ruuan ja juomat (kolmen ruokalajin yllätysmenu sekä joku yllätysviini), jonka jälkeen odottelimme hetken, jonka jälkeen menimme jonoon tarjoilijamme Andrén perään, kädet edellä kulkevan olkapäillä. Tarjoilija oli selittänyt meille etukäteen ruokailun perusasiat ja small talkannut muun muassa Euroviisuista ja Paradise Oskarista. Kaikki ravintolan tarjoilijat ovat näkövammaisia, joko kokonaan sokeita tai heikkonäköisiä, joten heille tilan pimeys on lähes samantekevää.

Hivuttauduimme Andrén opastuksella paikoillemme ja hän selitti, millä puolella pöytää ovat mitkäkin ruokailuvälineet. Tila oli täysin pimeä, eikä siellä saanut ottaa kuvia eikä pitää edes näkyvissä kelloa, jossa on fosforiosoittimet. Pöytämme oli tosin pimennetyn tilan reunalla ja takaa alhaalta hohti valoa parista aukosta. Edes omaa kättään ei edessään kuitenkaan nähnyt, ja oli hauska arvailla missä ja kuinka paljon muita ravintolatilassa oli.

Pian meille tuotiin alkupalat, joita – kuten muitakaan ruokia – en kerro, jotta jännitys säilyy myös muille mahdollisille kävijöille. Sen syöminen meni lähinnä harjoitteluna, ensin sormin ja sitten haarukalla. Lopulta kävin lautasen systemaattisesti läpi etsien, löytyisikö vielä ruuan paloja. Viinistä en ainakaan minä saanut irti mitään uusia tarkempia elämyksiä pelkän tuoksun ja maun perusteella. Jotain valkoviiniä se kyllä oli, herukkaista ja päärynäistä.

Pidemmän odottelun jälkeen saimme pääruuan, joka ei ollut minään pieninä suupaloina. Sitä piti todella voimalla paloitella veitsellä, mikä oli tottumattomalle hieman vaikeaa pilkkopimeässä. Koko ajan täytyi varoa myös sitä, että ei sotke itseään pahasti. Pääruuankin syömisen lopussa edessä oli sama rituaali, viimeisten palasten etsiminen ympäri lautasta.

Jälkiruoka oli ehkä parasta koko aterialla. Se oli monipuolinen, täynnä makujen vivahteita, mutta sitä syödessä piti vielä enemmän varoa sottaamista. Onneksi kukaan ei nähnyt, että sormeni osuivat välillä jälkiruokaan ja jouduin epähienosti nuoleskelemaan näppejäni.

Kun olimme syöneet, huutelimme tarjoilijan paikalle, ja hän kuljetti meidän takaisin ulkopuolelle valoon, maksamaan ja varmistamaan listasta, mitä meille oli lopulta tarjottu. Ruokailu pimeässä ravintolassa oli enemmän jännittävä ja henkeä salpaava kokemus tilallisesti ja tilanteellisesti kuin mikään kulinaristinen huippu, mutta kannatti siellä silti käydä.

Olutkokeiluja

Tou 7, 2011

Berliner Kindl vadelmavehnäolut

Berliner Kindl vadelmavehnäolut, lisukkeenaan asiaan kuuluva ruoka-annos, nautittu eläintarhan ravintolassa 1.5.2011


Rothaus Pils

Rothaus Pils Café Slörmissä 7.5.2011 oli hyvä, vaikka pullonsuusta juominen supisti suutuntumaa.


Suodattamaton Eschenbräu La Luzissa 7.5.2011

Suodattamaton Eschenbräu La Luzissa 7.5.2011


Toinen vadelmavehnäolut, vähän erilaisessa lasissa, äitienpäivänä 2011

Toinen vadelmavehnäolut, vähän erilaisessa lasissa, äitienpäivänä 2011

Berliner Kindl Weisse Waldmeister-siirapilla maustettuna.

Berliner Kindl Weisse tällä kertaa Waldmeister-siirapilla maustettuna, Schraders 11.5.2011.

Kännykkäkarkkeja

kesäkuu 26, 2009

Juhannuksena Wienissä järjestettiin katufestivaali, jonka kuluessa eri teknobileiden ja festivaalien järjestäjät mainostivat itseään bilettämällä rekka-autojen lavalla kaupungin keskustaa kiertäen. Juhliva yleisö seurasi suosikkiautojaan, ja yleisöä seurasivat myös mainostajat. Tällaisia makeita mainoslahjoja jakoi mobiilioperaattori T-Mobile:
t-mobile-karkit

Viininmaistelua elokuvateatterissa

kesäkuu 16, 2009

Olemme Wienissä käyneet toistaiseksi katsomassa kolme elokuvaa, Kolmas mies -klassikon, uuden Star Trekin ja Slumdog Millionairen. Kaikki filmit ovat olleet omalla tavallaan erinomaisia, mutta miellyttävä elokuvakokemus on rakentunut myös muista tekijöistä. Nuo filmit olemme käyneet katsomassa eri teattereissa, joista kaikki ovat olleet pieniä ja nuhjuisia, mutta henkineet todellista elokuvainnostusta. Kaikissa teattereissa on ollut myös miellyttävä kahvila, jossa olisi voinut viettää aikaa vähän pidempäänkin.

Toistaiseksi ehkä kaikkein kivoin teatteri on ollut Votivkirchen lähellä sijaitseva VotivKino, joka on myös hauskalla tavalla paketoinut elokuvaelämyksiä ruuan ja juoman kanssa. Votiv Kinosta löytyvät toki Suomestakin tutut vauva-kinokonseptit, mutta siellä järjestetään niin ikään sunnuntaisin elokuva-aamiaisia, jolloin voi ostaa aamiaisen ja filmin yhteislipun. Aamiaistarjoilu alkaa kymmenen jälleen, mistä kylläinen filmiväki siirtyy seuraavaan elokuvanäytöstä. Toisenlaista nautintoa tarjoavat puolestaan viininmaistelun ja elokuvan yhdistelmät, joissa filmiä voidellaan usean paikallisen viinitilan vaihtelevilla tuotteilla. Tällaisia mahdollisuuksia tulee ikävä, kun palaa Suomeen popkorneja tulvivien multipleks-teattereiden ja Hollywood-räiskintöjen pariin.

Olut joka elähdytti elämääni

Tou 25, 2009

Onko sellaisia? Kenties, mutta eipä juuri ole tullut vastaan viime aikoina ainakaan makunsa puolesta.

olut-vehnavadelmaAmerikkalaisissa oluissa tuntuu olevan vikana sama kuin australialaisissa. Yritystä kyllä löytyy, mutta olut tarjoillaan aivan liian kylmänä – samoin kuin huoneiden ilmastointi tuntuu olevan järjestään liian viileällä joka paikassa. Amerikkalaiset ovat hyvin kokeellisia oluiden kanssa, ja kokeilunhalu menee välillä turhankin pitkälle, mutta pidin kylmyydestä huolimatta chicagolaisen Rock Bottom-mikropanimon suodattamattomasta vadelmavehnäoluesta. Chicagossa join myös ainakin yhtä pikkupanimon tummaa lageria sekä suodatettua vehnäolutta, mutta merkkejä en laittanut ylös.

olut-borsodiEntä mitä on vikana unkarilaisissa oluissa? Niitäkin tuli jokin aika sitten maisteltua (esim. Sopron ja Borsodi), mutta pikavisiitillä kurkusta kaatui vaan peruslagereita, joissa ei ollut sen enempää hurraamista kuin missä tahansa bulkkilagereissa. Unkarissa kannattaa juoda ennemmin viinejä. Samaan kastiin menevät oikeastaan myös Slovakia ja Slovenia: lähinnä vaaleaa ja ääritapauksissa tummaa lageria löytyy, jos ei ole oikein touhukas olutlaatujen etsimisessä.

olut-edelweissItävaltalaisissa oluissa on niin ikään vikana mielikuvituksettomuus. Paikallisia merkkejä on, mutta suurempia eroja ei ole lagereissa havaittavissa (tietty sehän on koko touhun idea kaiketi). Muutaman paremmankin olen saanut sisuksiini, esimerkiksi yliopistokampusalueen ”yliopistopanimon” tumman professori-oluen. Se on ehkä toistaiseksi Itävallan olutkokemukseni huipentuma. Luultavasti nauttimishetki ja seurakin vaikuttivat asiaan. Venhnäoluet ovat Itävallassa järjestään Saksasta tuotuja. Ainoa merkittävä oma merkki taitaa olla Edelweiss, joka onkin ihan maukas.