Apurahalausuntojen sietämätön rankkaus

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin apurahanjahtaajat kirjoittavat ankarasti hakemuksia säätiöille saadakseen rahoitusta väitöskirjatöilleen ja muille hankkeilleen. Haettavana on muun muassa Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahastojen, Emil Aaltosen Säätiön, Oskar Öflundin Säätiön, Kansan Sivistysrahaston, Turun Yliopistosäätiön sekä Tekniikan Edistämissäätiön apurahoja. Kaikkein stressaavinta hakeminen on tietenkin hakijoille, mutta myös väitöskirjatyön ohjaaja saa oman osansa stressistä.

Minulta on pyydetty lausuntoja vuoden alussa ainakin kahteenkymmeneen apurahahakemukseen, ja olettaisin että jotkut joutuvat kirjoittamaan vielä huomattavasti enemmän lausuntoja kuin minä. Mutta minullakin alkaa olla jo hiukan hankaluuksia muistaa, kuka mihinkin lausuntoa on pyytänyt ja milloin on minkäkin lausunnon deadline.

Onneksi suurin osa säätiöistä ja rahastoista antaa mahdollisuuden jättää hakemuksen – ja myös lausunnot sähköisessä muodossa, jolloin lausunnonantaja kirjautuu tietojärjestelmään esimerkiksi pankkitunnuksilla. Tietojärjestelmän avulla on mahdollista nähdä, kenelle kaikille on lausunnot jo kirjoittanut (kyseisen säätiön osalta), ja järjestelmä näyttää parhaimmillaan myös edellisten vuosien lausunnot. Näin ollen työllistetty lausunnonantaja voi halutessaan osittain hyödyntää jo aiemmin kirjoittamaansa lausuntoa, vaikka se pitää tietenkin päivittää.

Lausuntojen kirjoittamisessa raadollista on se, että varsinkin suurimmat säätiöt vaativat lausunnonantajaa rankkaamaan ne hakijat, joille hän on lausuntoja kirjoittanut. Lausunnossa hakijat laitetaan numerojärjestykseen sen mukaan, kuinka tärkeänä ja hyvänä lausunnonantaja hakemuksia ja hankkeita pitää. Kaiketi tämän kohdan voi jättää tyhjäksikin, mutta en usko rankkauksen tekemättömyyden palvelevan kenenkään hakijan etua, joten olen yleensä aina kiltisti laittanut hakijat paremmuusjärjestykseen.

Erilaisten hankkeiden laittaminen paremmuusjärjestykseen on tietenkin vaikeaa, mutta ei se kuitenkaan mitään lottoarvontaa ole. Avaan seuraavassa joitakin kriteerejä, joita itse käytän. Osa kriteereistä on pragmaattisia, osa liittyy suoremmin hankkeen sisältöön. Kriteereillä ei ole mitään järjestystä tai selkeitä painokertoimia, vaan ne kaikki vaikuttavat yhdessä.

Keskeinen lähtökohta on se, kuinka hyvin tunnen hakijan: onko hän ollut esimerkiksi pitempään oppilaani ja mukana yhteisissä hankkeissa ja ohjattavani. Jos en tunne hakijaa kovin hyvin; jos hän esimerkiksi on tullut muualta aloittelemaan meille väitöskirjaansa tai tekee hankettaan toisessa yliopistossa, on vaikeampi saada kärkirankkauksia. Jos tunnen hakijan mielestäni hyvin, hänet on helpompi sijoittaa listan kärkeen – jos kokemukseni hakijasta ja hänen hankkeestaan ovat positiiviset. Jos minulla taas on huonompia kokemuksia ja tunnen hakijan hyvin, listasijoitus on valitettavasti aika huono.

Tutkijan aiemmat opinnot, tutkimusjulkaisut ja esimerkiksi väitöskirjatyön edistyminen vaikuttavat ehkä kaikkein eniten siihen, miten hyväksi ja tukemisen arvoiseksi hänen hankkeensa arvioin. Jos henkilö on saanut palkintoja, paljon tuloksia ja hänen väitöskirjansa on edennyt aikataulussa, häntä on helppo suositella.

Keskeinen tekijä arvionnissa on tutkimusaiheen ajankohtaisuus, mielenkiintoisuus ja tutkimussuunnitelman laatu. Tutkimussuunnitelman on oltava selkeä, mutta yleensä aiheet ovat ajankohtaisia ja mielenkiintoisia vaihtelevista syistä. Jos tutkija on löytänyt poikkeuksellisen tulokulman uudenlaiseen aiheeseen, se on aina eduksi.

Myös muut tekijät vaikuttavat rankkaukseen. Joudun ehkä valitettavastikin miettimään hakijoiden keskinäistä järjestystä sen mukaan, tekevätkö he esimerkiksi väitöskirjaansa meidän koulutusohjelmaamme vai jonnekin muualle. Tasaisissa tilanteissa asetan ensisijalle sellaiset hakijat, jotka tekevät väitöskirjaansa meille, vaikka olisin muualle väitöskirjaa tekevän hakijan ohjaaja. Tällaisen valinnan teen kuitenkin vain tasaisissa tilanteissa. En vedä kotiinpäin silloin, jos meille väitöskirjaa tekevän henkilön tutkimussuunnitelma on mielestäni selvästi heikompi kuin muualle väitöskirjaa tekevän suunnitelma.

Kiperissä tilanteissa rankkaukseen saattaa hiukan vaikuttaa myös se, kuinka tärkeänä pidän apurahaa hakijalle toimeentulon tai työn etenemisen kannalta. Jos hakijalla on nähdäkseni hyvä mahdollisuus toteuttaa hanketta ilman kyseistä apurahaakin, asetan helpommin etusijalle sen, joka mielestäni rahoitusta kipeämmin tarvitsee. Joskus on tarpeen antaa alkupotku hankkeelle, joskus taas se viimeinen silaus, jonka avulla työ voi valmistua nopeastikin. Tämän arviointikriteerin käyttäminen on kylläkin suhteellisen vaikeaa.

Samaten hakijajärjestykseen vaikuttaa jonkin verran se, kuinka sopivaksi katson kyseisen apurahan jakajan hakemuksen kannalta. Rankkaukseni ei siis ole pysyvä vaan voi hieman vaihdella sen mukaan, mistä kukakin on hakemassa rahoitusta.

Apurahan jakaminen ja saaminen ei ole mitään puhdasta arpapeliä, vaikka usein kyynistyneet hakijat niin väittävätkin. Yleensä apurahaa ei rapsahda ensi yrityksellä, vaan onneaan ja osaamistaan saa koetella jopa useita vuosia. Ja aina pitää varautua pettymyksiin. Jos apurahan kerran saa, se ei tarkoita sitä, että apurahaputki olisi auennut lopullisesti, vaikka tietenkin hakurutiini ja hankerutiini kasvavat pikku hiljaa. Siinä mielessä hakeminen toki muistuttaa arpapeliä, että ”jos ei veikkaa, ei voi voittaa”. Jos ei hae rahoitusta, niin sitten sitä ei ainakaan saa.

Jos tuntuu siltä, että tulee hakattua päätään apurahaseinään, niin kannattaa miettiä, missä on vika. Hakemusta kannattaa luetuttaa muilla, jotta hanketta ja hakemusta saa hiottua paremmaksi. Älkää tehkö liian pitkiä ja sekavia hakemuksia. Ja tarkistakaa huolellisesti hakemuksen kieliasu!

Jos käyttämieni apurahalausunnon kriteerien esittelyn jälkeen mahdolliselle lausunnon pyytäjälle tulee sellainen olo, että ei ehkä ole ihan kuumimmassa kärjessä rankkauksissa, niin mitä kannattaa tehdä. Tärkeintä on edellä mainittu hakemuksen hiominen ja tutkimustyön tekeminen. Kannattaa myös hakea apurahoja sellaisista paikoista, joista kaikki muut eivät niitä hae. Silloin kilpailu on vähäisempää, mikä ei tee apurahasta yhtään sen vähemmän merkittävää. Kannattaa myös pyytää lausuntoja sellaisilta henkilöiltä, jotka tuntevat hankkeen ja arvostavat sitä, mutta jotka kirjoittavat vähemmän lausuntoja eivätkä siten joudu asettamaan kymmentä hakijaa paremmuusjärjestykseen.

Älä ota kesämetodia

Kuuntelin eilen Mediatutkimuksen päivillä uusi media -teemaryhmässä Varpu Rantalan mielenkiintoista esitystä tutkimusmenetelmästä, jolla hän tutkii elokuvien addiktioteemoja. Rantala katselee elokuvia tietokoneelta ja muun muassa tekee addiktiokohtauksista ja niiden pysäyskuvista koosteita. Hän pohti esityksessään, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia tällainen metodi tarjoaa audiovisuaalisen mediakulttuurin tutkimukselle.

Varpu Rantalan tutkimusmenetelmä oli erittäin kiinnostava ja pohdinta hyvää. Minut se siivitti pohdiskelemaan taas kerran tutkimusmenetelmiin liittyviä kysymyksiä. Tässä tulee joitain pohdintoja, joita kirjasin ylös tänä aamuna ja muokkaan nyt bussimatkan ratoksi blogikirjoitukseksi.

Vaikuttaa siltä, että refleksiivinen metodiherkkyys nousee esille erityisesti silloin, kun oma tutkimusmenetelmä tuntuu jotenkin tavallisesta poikkeavalta. Tutkija reflektoi menetelmäänsä tai saattaa jopa kyseenalaistaa sen, jos hän kokee käyttämänsä menetelmän kiinnostavaksi mutta oudoksi ja erilaiseksi verrattuna esimerkiksi hänen aikaisempaan koulutukseensa ja oppimaansa. Metodinen herkkyys tai ääritapauksissa metodinen vereslihallisuus vahvistuu tilaisuuksissa, joissa tutkija esittelee työtapaansa ja saa vastaansa kollegahiljaisuuden tai ääneen lausuttuja kummasteluja tai ponnekkaita opastuksia siitä, että tutkimusta kannattaisi tehdä jollain toisella tavalla.

Metodiherkkyyttä tarvitaan myös sellaisissa tutkimuksissa, jossa menetelmä tai menetelmät tuntuvat konventionaalisemmilta, totunnaistuneilta ja tavanmukaisilta. Aina herkkyyttä ei kuitenkaan ole.

Herkkyyden puute ilmenee äärimuodoissaan metodifetisisminä tai menetelmällisen pohdinnan vähättelynä tai piittaamattomuutena. Metodifetisismi voi kohdistua yksittäiseen metodiin, vaikkapa laadullisiin teemahaastatteluihin aineistonkokoamismenetelmänä. Historiantutkimuksessa on puolestaan puhuttu lähdefetisismistä, joka on sukua metodifetisismille.

Metodifetisisti on tietyn tieteellisen paradigman vanki ilman, että hän näkee mielen vankilansa seiniä. Pahimmassa tapauksessa hän uskoo, että hänen hellimänsä menetelmä antaa vastauksen kaikkiin tutkimusongelmiin – tai ainakin niihin, jotka ovat millään muotoa relevantteja. Tällainen monometodifetisisti ajattelee, että ”XX on minun metodini, älä pidä muita metodeja” ja hän palvoo metodia saman ajatusmaailman jakavien tutkijoiden yhteisissä rituaaleissa, seminaareissa, julkaisuissa ja niin edelleen. Jumaloidun tutkimusmenetelmän kriittinen tarkastelu voi kuitenkin palvontamenoissa jäädä latteuksien tasolle, mutta ennen pitkää tieteen kentällä tapahtuu jotain, joka aiheuttaa säröä fetissin kiiltävään pintaan. Paradigman, tutkimusohjelman tai vastaavan muuttumiseen johtavista tekijöistä ovat kirjoittaneet monet tieteentutkijat, kuten Thomas Kuhn ja Imre Lakatos.

Metodifetisismi voi ilmetä myös polyteistisessä muodossa, jossa palvottuja metodeja on paljon ja tutkimuksessa hämärtyy se, että aineiston kokoamisen ja analyysin menetelmät ovat vain osa tutkijan tietä, työvälineitä, joiden avulla haetaan vastauksia tutkimusongelmiin. Metodeista tulee pääasia ja pakkomielle.

Polyteistiselle metodifetisismille sukua on metodinapostelu, jota harrasteleva tutkija tutkailee vähän sillä ja sillä menetelmällä sieltä ja toisella menetelmällä vähän tuolta. Tutkija ottaa metodista kesäkissan, jonka hän syksyn tullen hylkää kylmään. Johanna Ruusuvuori, Pirjo Nikander ja Matti Hyvärinen ovat Haastattelun analyysi -teoksessa (2010, 9) kirjoittaneet aineistoturismista, joka tarkoittaa pinnallista aineiston luokittelua ja sen kutsumista virheelliseksi tutkimukseksi tai sisällönanalyysiksi. Tästä johdettuna metodinapostelua voisi kutsua myös metoditurismiksi.

Metodivähättely on tilanne, jossa tutkimustapa tai menetelmäpaletti ovat luonnollistuneet ja totunnaistuneet niin perin pohjin, että tutkija ei hahmota niitä enää oikein ollenkaan. Hän ei piittaa metodisesta reflektiosta ja vähättelee toisten tekemää reflektiota ja toisten käyttämiä tutkimusmenetelmiä, jotka eroavat hänen käsityksestään tutkimuksen tekemisestä.

Fetisismi ja vähättely ovat kumpikin huonoja lähtökohtia. Tutkimusta on tehtävä herkällä tatsilla, johon kuuluu metodinen pohdinta – mistä ei kuitenkaan tarvitse tulla itsetarkoitusta.

Onko Facebookilla jo toinen jalka haudassa?

Pekka Tauriainen, ”päätoimittaja ja ihminen”, julisti 8.1.2011 kaupunkilehti Uuden Porin pääkirjoituksessa, että ”Facebook saa kuolla!” Tauriainen puolusti sanomalehdistön luotettavuutta ja kritisoi intimiteettiasioiden paljastelua sosiaalisessa mediassa. Hän liittyi niiden profeettojen joukkoon, jotka maalailevat Facebookin ja sosiaalisen median tuhoa. ”[E]nnustan palstojen loppumista”, Tauriainen näki.

Pienen kaupungin paikallisen ilmaisjakelulehden pääkirjoituspuuskahdus olisi jäänyt Tauriaisen tyyliin tottuneiden lukijoiden olankohautusten varaan ilman Internetiä. Tauriaisen kirjoitus skannattiin nopeasti sähköiseen muotoon, linkitettiin blogeihin, ja nettikansa huomasi Uuden Porin sähköisen version löytyvän verkosta. Tauriaisen viesti levisi liukkaasti laajemman lukijakunnan tietoisuuteen myös Facebookissa tapahtuneiden linkitysten kautta. Tapaus Tauriainen synnytti nykyiselle mediakulttuurille tyypillisen huomiopyörteen, jossa yksittäistä ja kohtalaisen triviaalia tapausta koskeva huomio yltyy kierros kierrokselta, kunnes se hyytyy toisten tornadojen tieltä.

Sanomalehdistö ja muut vakiintuneet viestintävälineet syöttivät lisää puhtia pyörteeseen parhaansa mukaan. Maakunnan valtalehti Satakunnan Kansa uutisoi – verkossakin – että ”Facebookin kuolemaa julistavasta kirjoituksesta tuli hitti Internetissä”, ja saman lehden blogisti Verkko-Birgit naljaili 14.1.2011 rankasti profetioille. Uutinen – ja sen suosio – saivat myös Satakunnan ulkopuolella netti-ilmiöitä tarkalla nenällä haistelevien naamakirjoittuneiden journalistien näppäimistöt laulamaan. Tauriaisen tietoteknisestä tuomiopäivästä uutisoivat Aamulehti, Yleisradio, Keskisuomalainen, Etelä-Suomen Sanomat ja monet muut.

Huomiopyörrettä kiihdyttivät lehtien (verkko)lukijat, jotka keskustelupalstoilla ja uutisten lukijakommenttihännissä avasivat sanaiset Pandoran boksinsa apposelleen ja loihivat näkemyksensä milloin Tauriaisesta (puolesta ja vastaan), milloin naamisavautujista (joihin he eivät yleensä itse kuuluneet), milloin paperisanomalehtien tulevaisuudesta (kuoleva mediamuoto?), ja milloin perifeerisestä Porista, joka ”on nimittäin peestä”. Eräs kirjoittaja kysyi, että jos Uudessa Porissa esitetään moinen mielipide, niin mitähän Vanha Pori sitten mahtaisi kirjoittaa (sellaista lehteä ei ole).

Huomiopyörre poreili netistä myös takaisin lähelle lähtöpistettä, kaksi kertaa viikossa postiluukuista tippuvan lehden yleisönosastoon. Uuden Porin Lukijalta-palstalla 24.1.2011 Sakari Lönn kirjoitti Facebookin kuolevan siinä vaiheessa, kun keksitään jotain parempaa sen tilalle: ”Internetin historia on täynnä palveluita, joista toisten suosio on kestänyt pidempään ja toisten vähemmän aikaa.”

Facebook-profeetta Tauriaisen laukaisema huomiopyörre näyttää, miten läikähtelevä media on toden totta sosiaalista. Sosiaalinen media – kuten ei Internet laajemminkaan – ole mikään mediamaisemasta erillinen saareke, vaan sen kiinteä osa, jossa yleisöt ovat yhteisiä, keskustelut jaettuja, ja jossa media-alan toimijat elävät ja kuolevat symbioottisessa suhteessa päämediamuodosta riippumatta (ks. Funetista Facebookiin -kirja).

Koko mediatoiminta on läpitunkevan sosiaalista, jos sosiaalisuudella tarkoitetaan ihmisten välistä jaettua yhteisöllistä ja joskus yhteiskunnallistakin keskustelua, yhteydenpitoa ja seuranpitoa, joka liittyy yleensä ihmisten omiin toimiin ja keskinäisiin suhteisiin (tässä olen soveltanut Nykysuomen sanakirjan (1966) ja Suomen kielen perussanakirjan (2001) määrittelyä sosiaalisuudesta). Se, mitä Tauriainen lopultakin kirjoitti, oli aika lailla sivuseikka huomiopyörteessä, joka sinkoili sinne ja tänne ja joka mahdollisti eri teemoihin liittyviä keskustelunavauksia, jatkoja, pohdintoja, heittoja ja viihtymistä. Tauriaisen teksti huomioitiin jopa maahanmuuttokriittisellä Hommafoorumilla, jossa sitä yritettiin jo vähän väkinäisesti liittää keskustelusivuston pääteemaan. Keskustelijat hihittelivät muun muassa huulenheitolla, että Tauriainen olisi voinut luoda hienon uran 1970-luvulla petroskoilaisessa sanomalehdessä.

Tapaus kertoo myös siitä, miten media – ja sen toimijat – rakastavat aina itseään. Muiden aiheiden ohella mediassa on aina myös tilaa sitä itseään koskeville väitteille, pohdinnoille ja sammakon mölähdyksille. Kukapa viestiketjun häntää nostaisi jos ei media itse.

Kun sukelletaan ”Päätoimittaja tylyttää” -ilmiön pintaa syvemmälle, kirjoitus on mahdollista kytkeä mediakulttuuriseen ja teknologiseen vuorovesivaihteluun ja elämänkulkuun. Tauriaisen kirjoitus voidaan nähdä yhtenä heikkona tai vahvempana signaalina kehityskaaressa, jossa teknologisen innovaation, yksittäisen palvelun tai laajemman ilmiön, merkitys on muuttumassa. Kirjoitus voidaan kytkeä esimerkiksi vastaiskuteoriaan tai hypekäyräteoriaan, jotka molemmat ennustavat (!) suosittujen uutuuksien väistämätöntä kaarenlaskua, jopa tuhoa: kummatkin lähtevät siitä, että kun jollain uutuudella hekumoidaan tarpeeksi, samalla ainakin osa käyttäjistä kokee lupaukset liioitteluksi. Joitakin pelkkä hurmioitunut hypetys ärsyttää itsessään, uutuuden erityispiirteistä tai käyttökelpoisuudesta riippumatta. Syystä tai toisesta kumpuava ketutus käynnistää vastaiskun, joka keskittää ilmoille ujelluksen, että innovaatiolla ei ole vaatteita. Yhä useampi yhtyy tieteilijöiden, asiantuntijoiden, toimittajien ja muun kansan kuoroon, joka vaatii viimeisenkin valheen viitan riisumista alastoman turhis-median luihuilta harteilta: ”Ei se ole sosiaalista”, ”Se on ajantuhlausta”, ”Se on vaarallista ja turmiollista”, ”On sitä ennenkin ilman…”

Mikä lopulta aloittaa uutuuden oksetuskierteen, joka päätyy pohjalle? Sitä on vaikea tarkalleen ennustaa, mutta joka tapauksessa joku on aina valmiina sitä ennakoimaan jo hyvissä ajoin. Facebookin osalta palvelun hiipumista on ennustettu useita vuosia. Kritiikki on kohdistunut itse palveluun (esim. mainonta, kaupallisuus, yksityisyyskysymykset), sen käyttäjien toimintaan (esim. itsensä brändäämistä koskeva kriittinen tutkimus), tai sitten ennusteissa on visioitu Facebookin korvautumista jollain uudella ja entistä ehommalla palvelulla. Ainakin toistaiseksi huhut ja profetiat Facebookin tai sosiaalisen median kuolemasta ovat olleet ennenaikaisia.