Sotienvälisenä aikana ilmestyneitä lautapelejä voi jaotella teemoiltaan muutamaan pääluokkaan, jotka eivät ole yhteismitallisia, mutta kattavat kuitenkin suuren osan pelijulkaisuista. Tyypilliset pelit käsittelivät urheilua, sodankäyntiä tai sitten niitä markkinoitiin opetukseen ja sivistämiseen sopivina. Näiden kolmen ryhmän ulkopuolelle jäi sekalainen joukko muita pelejä. Luokittelun voisi tehdä myös esimerkiksi pelimekaniikkojen perusteella, mutta se on aivan toinen tarinansa. Tässä kirjoituksessa keskityn urheilupeleihin.
Käsittelen pelejä, jotka kuvasivat urheilua, antoivat pelaajille mahdollisuuden eläytyä urheilutapahtumiin ja kilpailla toistensa kanssa. Pelit itse eivät olleet kilpailullisia siinä mielessä, että niissä itsessään olisi järjestetty kisoja, kuten shakin tai vaikkapa koronan tapaisissa peleissä. Vaikuttaa siltä, että pelit oli suunnattu usein pojille, mutta pelien lehtiesittelyissä saatettiin mainita sekä pojat että tytöt potentiaalisina pelaajina. Pelit oli kuitenkin tarkoitettu erityisesti lapsille, ja monesti ne olivat pelimekaniikaltaan yksinkertaisia, nopanheittelyyn perustuvia tuotteita.
Urheilupelit käsittelivät yksittäisiä urheilulajeja tai sitten urheilutapahtumia, erityisesti olympiakisoja ja kotimaisista tapahtumista Salpausselän kisoja. Yksittäiset urheilulajit olivat joukkue- ja yksilölajeja, ja pelejä tehtiin sekä pitkäaikaisista lajeista että uutuuksista. Jälkimmäisessä tapauksessa lautapeleillä oli oma roolinsa uutuuksien piirteiden julkituomisessa, esimerkiksi lajin sääntöjen ja menestyneiden urheilijoiden esittelyssä. Sama koski myös olympiakisapelejä, joita mainostettiin itse kisojen sekä urheilusankareiden avulla.
Olympiakisat olivat olleet pelien aiheena Suomessakin jo viimeistään 1900-luvun alkuvuosista lähtien. Kariston julkaisemassa Nuorison Joulu -joululehdessä julkaistiin 1907 peli nimeltä Olympialaiset leikit (ks. esim. HS 24.11.1907). Seuraavana vuonna 1908 olivat tulossa taas olympiakisat, jotka oli alun perin tarkoitus järjestää Roomassa, mutta Vesuvius-tulivuoren purkautumisen ja siihen tarvitun katastrofiavun takia kisat siirrettiin Lontooseen.
Nuorison Joulu -lehden mainos Työmies-lehdessä 23.11.1907. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.
Vuoden 1912 olympiakisat järjestettiin Tukholmassa. Ruotsissa julkaistiinkin Tukholman kisoja kuvannut peli Olympiska Spelet (1912), joka todennäköisesti tunnettiin myös Suomessa. Pääsiäis-Muna-nimisessä pääsiäislehdessä kirjoitettiin keväällä 1913, että lehden oli ollut tarkoitus julkaista olympialaisaiheinen seurapeli, mutta sellainen olikin jo ”patenteerattu ja rekisteröity Ruotsissa”, eikä lehti saanut sille julkaisulupaa. (Pääsiäis-Muna 1913).
Pääsiäis-Muna -lehden maininta olympialaisaiheisesta pelistä 1913. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.
Sotienvälisenä aikana olympialaisia käsittelevien pelien määrä lisääntyi. Vuonna 1924 olympiakesäkisat järjestettiin Pariisissa. Seuraavana syksynä lehdissä mainostettiin Stadion-peliä, jonka aiheena olivat ainakin yleisurheilun juoksut. Juoksu eteni todennäköisesti noppaa heittämällä. Peliä mainostettiin lehdissä tapana osallistua olympialaisiin ja tuntea kilpailujännitystä:
”Stadion-peli lienee uusin peli lapsille. Tämä peli, sopiva joululahja, on keksitty korvaukseksi niille, joilla itsellään ei ole ollut tilaisuutta olla läsnä olympialaisissa kisoissa. Eroitus näiden pienoiskisojen ja varsinaisten olympialaisten välillä on siinä, että tähän peliin voivat kaikki ottaa osaa, samalla kuitenkin tuntien sen jännityksen, jonka esimerkiksi juoksukilpailut aiheuttavat. Tämä peli on siten sommiteltu, että siinä voi kilpailla lyhyimmästä matkasta pisimpään.” (Uusi Suomi 20.12.1924.)
Lehtijutuista ei käy ilmi, kuka Stadion-pelin julkaisi.
Toinen Pariisin vuoden 1924 kesäkisojen jälkeen ilmestynyt olympiapeli poikkesi monista muista. Makeistehdas Mella julkaisi syksyllä 1925 Olympia-karkkirasian, jonka kannessa oli Olympiapeli. Olympiapelissä pelin esittelyjen mukaan neljän olympialaisissa menestyneimmän maan, Suomen, Ruotsin, Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen juoksijat kilpailivat paremmuudesta (vuoden 1924 mitalitilastossa Ruotsi tosin oli vasta kahdeksas). Tässä tapauksessa juoksu eteni kanteen sijoitetun ruletin pyörähdysten mukaisesti, ja voittaja saa ”sovitun osan rasian maukkaasta sisällöstä”, suklaakaramelleista. (Esim. Maakansa 19.9.1925; Kauppalehti 28.9.1925.)
Mellan makeisrasian ja sen Olympia-pelin mainos Nuori Voima -lehdessä 1925. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.
Ennen vuoden 1928 Amsterdamin kesäkisoja myös muutama vuosi aiemmin aloittanut pelivalmistaja Kuvataide julkaisi sekin Stadion-nimisen pelin. Kuvataide teki myös Olympia-urheilupelin, jossa olivat ”Nurmet, Järviset, Myyrät, Pörhölät ja kaikki miehiset miehemme mukana.”(HS 13.12.1928) Olympia oli korttipeli, joka esitteli urheilijoita.
Neljä vuotta myöhemmin Los Angelesin kisojen jälkeen peli päivitettiin Uusi Olympiapeli -nimiseksi. Siitä neljä vuotta myöhemmin 1936 Berliinin olympialaisten jälkeen Kuvataide kauppasi Olympialaispeliä. Arvid Lydeckenin kirjoituksen mukaan pelissä ”tapaamme omat suururheilijamme sekä useita ulkomaalaisia tähtiä, kuten [Jesse] Owensin, [Cornelius] Johnsonin, [Archie] Williamsin jne.” Kirjoituksessa Lydecken nosti niminä esiin siis kolme afroamerikkalaista olympiavoittajaa.(US 16.12.1936.)
Talviolympialaisiin liittyviä pelejä ei julkaistu yhtä innokkaasti kuin kesäkisapelejä. Vuodesta 1923 lähtien järjestetyistä Salpausselän kisoista sen sijaan tehtiin ainakin Kustannus Oy Tarun peli Salpausselän hiihto (1929) sekä Kuvataiteen Salpausselkäpeli (1930-luvun loppu), jonka senkin aiheena olivat hiihtokilpailut. Kuvataide julkaisi lisäksi Talviurheilupelin (1930-luvun puoliväli). Tarun julkaisema ja tamperelaisen Uuden Kivipainon painamassa ja Eric Vasströmin kuvittamassa Salpausselän hiihdossa (ks. Kansalliskirjaston digikokoelma) eteneminen tapahtui noppaa heittämällä lähdöstä maaliin, ja matkan varrella oli erikoisruutuja, joissa matkanteko saattoi nopeutua tai hidastua. Pelityyppi oli kaikkein yleisin urheilupeleissä ja muissakin lautapeleissä.
Suoraan tiettyihin kilpailuihin liittyviä urheilupelejä oli esimerkiksi E. Nyströmin 1924 julkaisema Maraton (ks. Kansalliskirjaston digikokoelma) . Siinä tosin ei korostunut niinkään urheilullisuus, vaan pelilaudan sattumukset olivat enemmänkin koomisia. Pelin tyyli muistutti sarjakuvallista, kirjallista tai elokuvallista veijaritarinaa. Tämäkin peli eteni suoraviivaisesti noppaa heittämällä ja ruutuihin liittyi hauskoja runomuotoisia tekstejä.
Pallopeleistä lautapelien aiheena oli jo vuosikymmeniä ollut erityisesti jalkapallo. Jalkapallopelejä julkaistiin nimillä Jalkapallo tai Potkupallo, ja Kuvataide julkaisi myös Pelin nimeltä Jalkapallomestarit, joka oli ”todellinen, näppäryyteen perustuva jalkapallopeli” (Pikku Matti 1/1939). Jalkapallopelit saattoivatkin perustua nopan heittelyn ohella myös esimerkiksi pelaajien taktiseen siirtelyyn pelilaudalla. Tosin esimerkiksi tuntemattoman kustantajan Jalkapallopeli (1921, Kansalliskirjaston digikokoelma) oli puhdas onnenpeli, jossa noppaa heittämällä yritettiin edetä yhtä reittiä pitkin keskiympyrästä kohti maalia.
Lauri ”Tahko” Pihkala (1888–1981) oli kehittänyt pesäpallon amerikkalaisen baseballin ja suomalaisen kuningaspallon pohjalta. Ensimmäinen virallinen pesäpallopeli pelattiin vuonna 1920, ja peli levisi 1920–1930-luvuilla erityisesti koulujen sekä Suojeluskuntien kautta. Koska pesäpallon suosio oli kasvussa, ei ole yllättävää, että se pääsi myös Kuvataiteen julkaiseman lautapelin aiheeksi viimeistään 1934 (Kansalliskirjaston digikokoelmissa) . Lautapeli etenee pesäpallon sääntöjen mukaan. Sisävuorossa olevan joukkueen lyöntien suunnat ja pituus määräytyvät noppien lukemien mukaisesti. Ulkovuorossa oleva sijoittaa pelinappulansa laudalle haluamiinsa kohtiin, ja jos pallo osuu ulkopelaajaan, niin ulkopelaaja ottaa pallon kiinni. Peli perustuu siis pitkälti onneen, mutta siinä on pieniä pelaajien sijoitteluun perustuvia taktisia elementtejä. Peli toimii myös pesäpallon sääntöjen opettelussa.
Jopa nyrkkeily pääsi lautapelin aiheeksi. Vuoden 1926 joulukuussa lehdissä mainostettiin Knock-out Fighting-nimistä ruotsalaispeliä, jossa oli mahdollista voittaa joko tyrmäyksellä tai pisteillä. Helsingin Sanomien mainoksessa 22.12.1926 siteerattiin Suomen Nyrkkeilyliiton puheenjohtaja V. (Viktor) Smedsiä, joka allekirjoituksellaan todisti, että ”pelisäännöt ovat kansainvälisten nyrkkeilysääntöjen mukaiset”. Smeds (1885–1957) oli tunnettu urheilija, joka nyrkkeilyn lisäksi oli keskeinen vaikuttaja painissa ja ollut jo 1908 voittamassa joukkuevoimistelun olympiapronssia Lontoon kisoissa 1908. Todistus oli tarkoitettu lisäämään pelin arvoa ja autenttisuutta. Seuraavan päivänHelsingin Sanomissa kerrottiin pikku-uutisessa lisää nyrkkeilypelistä, jossa oli uutisen mukaan 29 nyrkkeilijän kuvilla ”varustettua lehteä”.
Knock-Out-pelin mainos Suomen Voimailulehdessä 24.2.1927.
Suomen graafisessa teollisuudessa tapahtui muutoksia ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Suurliikemies Amos Anderson hankki omistukseensa 1869 perustetun Tilgmannin kivipainon vuonna 1916. Muutaman vuoden kuluessa Anderson osti myös useita muita kivipainoja. 1920-luvun puolivälissä Tilgmannin yhteyteen perustettiin Kuvataide-niminen osasto, joka alkoi tuottaa kuvapainotuotteita postikorteista ja kartoista kuvakirjoihin, peleihin ja askartelutarvikkeisiin. Tässä kirjoituksessa keskityn Kuvataiteen sotienvälisiin pelijulkaisuihin, sillä osastosta tuli 1920–1930-luvuilla merkittävin suomalainen lautapelijulkaisija. Myöhemmin Kuvataide on tullut tunnetuksi muun muassa Afrikan Tähden (1951) ensimmäisenä julkaisijana.
Tilgmann oli ollut melkein koko toimintansa ajan tekemisissä myös pelien kanssa. Yhtiöstä oli tullut jo 1800-luvun lopulla Suomen suurimpia pelikorttivalmistajia yhdessä Turun Kivipainon kanssa. 1900-luvun puolella nämä yhtiöt sopivat muiden valmistajien kanssa yhteistyöstä eli käytännössä kartellista. Ja kun Amos Anderson oli ostellut useita kivipainoja, niin lähes kaikki suomalainen pelikorttivalmistus oli samassa omistuksessa, vaikka yhtiöt tekivät ja myivät kortteja omilla nimillään (ks. aiempi blogikirjoitus).
Kivipainot julkaisivat itse tai painoivat toisille kustantajille myös lautapelejä. Tilgmannin varhaisia omia pelejä oli esimerkiksi 1872 julkaistu Vaellus lyyran saantiin (ruots. Vandringen till lyran, Kansalliskirjaston digikokoelmassa). Siinä pelaajat etenivät laudalla noppaa heittäen sekä opiskelivat suorittaakseen ylioppilastutkinnon ja saadakseen ylioppilaslakin. 1897 yhtiö julkaisi puolestaan samana vuonna käytyä Kreikan ja Turkin lyhyttä sotaa kuvanneen Risti ja puolikuu -pelin (ruots. Korset och halfmånen, Kansalliskirjaston digikokoelmassa). Sen lisäksi Tilgmann painoi monia muiden kustantamia lautapelejä.
Kuvataide-nimisen erikoisosaston perustaminen Tilgmannin yhteyteen liittyi todennäköisesti yhtiöiden omistusjärjestelyihin. Järjestelyjen myötä Tilgmannin toimitusjohtajaksi oli tullut Oskar Öflund (1876–1947), jonka painotalo Öflund & Pettersson oli siirtynyt Andersonin omistukseen. Öflund perusti Kuvataiteen, koska pyrki pitämään painon pyörimässä. Kuvataiteen johtajana 1928–1952 toimineen graafikko- ja pilapiirtäjäpioneeri Oscar Furuhjelmin (1880–1963) kirjoittaman julkaisemattoman historiakatsauksen mukaan uusi osasto alkoi toimittaa tuotteita myyntiin 1924, vaikka nimi Kuvataide – Bildkonst otettiin käyttöön vasta seuraavana vuonna.(Furuhjelm 25.2.1957. Furuhjelmiä olivat edeltäneet Kuvataiteen johtajina Lauri Björk 1924 –1925 ja Alexander Krause 1925–1927). Joululta 1924 löytyy tosin jo ainakin yksi lapsille tarkoitettuihin laskupeleihin liittyvä pikkumainos, jossa nimi Kuvataide esiintyy ja jossa yhtiön osoite on sama kuin Tilgmannin painon osoite (US 12.12.1924).
Kuvataiteen mainos Uudessa Suomessa 12.12.1924.
Pelejä ja pelintekijöitä
Vuoden 1925 jouluksi Kuvataide oli saanut myyntiin jo suuremman määrän tuotteita. Lotta-Svärd-yhdistyksen Joululotta-lehdessä Tilgmannin mainoksen yhteydessä esiteltiin noin 20 Kuvataiteen julkaisemaa seurapeliä ”vanhoille ja nuorille, opettavaisia, huvittavia”. Osa mainostetuista peleistä oli ilmestynyt jo edellisen vuoden puolella, ja ensimmäisten pelijulkaisujen joukossa oli useita Tammen, Myllyn ja Dominon tapaisia peliklassikoita sekä korttipelejä, kuten Hullunkuriset perheet, Musta Pekka ja Jöröjukka. Pelien ja muiden tuotteiden rajamailla olivat ennustuskortit.
Kuvataiteen mainos Uusi Aura -lehdessä 21.12.1926. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.
Kuvataiteen valikoima laajeni entisestään vuonna 1926. Samalta vuodelta Kansalliskirjaston kokoelmista löytyy varhaisin digitoitu Kuvataiteen tuotehinnasto, joka oli ilmeisesti osaston kolmas tuoteluettelo. Furuhjelmin historiakatsauksen mukaan kesällä 1926 ilmestyi nimenomaan ensimmäinen kuvitettu hinnasto. Hinnastossa lueteltiin kuutisenkymmentä erilaista yhtiön pelijulkaisua, joiden lisäksi Kuvataide myi pelkkiä pelilautoja shakin ja tammen tapaisiin peleihin, pelinappuloita, peliohjeita, usean pelin kokoelmapaketteja sekä neljän Amos Andersonin omistuksessa olleen yhtiön, Tilgmannin, Weilin & Göösin, Lilius & Hertzbergin ja Turun Kivipainon pelikortteja.
Vuoden 1926 Kuvataiteen hinnastossa mainittiin useiden lastenkirjojen yhteydessä niiden kuvituksen tekijät, joissain tapauksessa tekstien kirjoittajat, jos he olivat eri henkilöitä. Myös postikorttien piirtäjiä mainittiin, mutta pelien tekijöitä ei nimetty. Tämä kertoo luultavasti siitä, että pelejä tai niiden elementtejä ei pidetty kovinkaan vahvasti taideteoksina vaan ne olivat sarjatuotantotuotteita, joiden katsottiin perustuvan pelimekaniikaltaan tai visuaaliselta ilmeeltään usein niin vanhoihin esikuviin, ettei niihin liitetty erityistä yksilöityä tekijyyttä. Mutta sitten kun muualla tunnustetut taiteilijat ja muut tekijät alkoivat suunnitella pelejä tai niiden osa-alueita, tilanne muuttui ainakin osittain – tosin hitaasti. Vuoden 1930 Kuvataiteen hinnastossa numero 4 pelien tekijöistä nimeltä mainittiin ainoastaan Kalevala-korttipelin kuvittaja A. (Albert) Gebhard (1869–1937), jonka nimi nostettiin esiin myös pelin lehtiarvioissa. Vuoden 1940 hinnastossa numero 8, joka löytyy myös digitoituna, ei lukenut enää minkään tuotteen yhteydessä tekijätietoja.
Pelien tekijöistä saa joitain tietoja kuitenkin muista lähteistä. Vuonna 1930 ilmestyneen, teemaltaan muista peleistä poikenneen ja Lapuan liikkeen talonpoikaismarssia käsitelleen Lapuanpelin laudan alakulman nimimerkin perusteella olemme tunnistaneet pelin tekijäksi Monica Ehrströmin (1903–1986) (julkaisemme aiheesta laajan artikkelin toisaalla). Hän teki Kuvataiteelle myös pari kirjaa sekä Nuoren neidon kohtalon ennustustaja -korttisarjan (kuva korteista Finnassa). Ehrström oli monipuolinen kirjoittaja, kuvittaja ja taiteilija, josta myöhemmin tuli myös suomalaisen nukketeatteritaiteen pioneeri.
1932 julkaistun Lippusignaalipelin kannesta, jossa on kuva Suomen Joutsen -laivasta, löytyvät nimikirjaimet B. E. U.(-n tai -r). Saman nimikirjaimet ovat myös pelilaudan kulmassa, mutta en ole vielä selvittänyt, kuka pelin piirtäjä tai yleisemminkin tekijä on.
Tarkempia signeerauksia löytyy muutamista Kuvataiteen peleistä tai niiden kansikuvista. Yksi sotien välisen ajan Kuvataiteen lautapelin tarkka signeeraus löytyy vuonna 1934 julkaistusta Partiopelistä, jossa tekijänä oli Eric Vasström (tai Wasström, 1887–1958) (laudassa signeeraus Vasström 1934 ja kansikuvassa Eric Vasström -34). Hän oli pilapiirtäjä, kuvataiteilija ja taidemaalari, mutta samalla myös aktiivinen suojeluskuntalainen ja Suomen ruotsinkielisen partiojärjestön päällikkö 1929–1939. Täten voi ajatella, että hänen nimensä laudassa oli Partiopelin laadun tae ja helpotti pelin myyntiä partiolaisille. Kuvituksen lisäksi Vasström oli luultavasti suunnitellut koko pelin, ja siihen viittasi esimerkiksi Uudessa Suomessa20.12.1934 ilmestynyt pelin esittelyteksti. Aiemmin Suomessa oli ilmestynyt myös muita partioaiheisia pelejä, mutta niiden tekijöistä ei ole tietoa.
Kuvataiteen mainos Suomen Kuvalehdessä 31.5.1930. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.
Samassa Uuden Suomen jutussa mainittiin toinen Kuvataiteen peliuutuus, Lintupeli. Sen tekijäksi todettiin Ivar Hortling (1876–1956), joka oli kieltenopettaja, rehtori ja lintutieteilijä. Hän oli myös yksi Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen sen lehden Ornis Fennican perustajista ja lehden toimittaja seitsemän vuotta. Hän kirjoitteli muutenkin aktiivisesti. Hortling oli samaten hänkin suojeluskuntalainen. Kuvataide oli jo aiemmin julkaissut samantapaisen pelin, Kasvistopelin, ja molempia pelattiin korteilla, mutta Kasvistopelin tekijä ei ole vielä tullut ilmi.
Vasströmin ja Hortlingin mainitseminen pelien yhteydessä liittyi luultavasti heidän asiantuntija-asemaansa. Ei ole tietoa, pyysikö yritys heitä suunnittelemaan oman asiantuntijuusalansa pelejä vai ehdottivatko he itse pelien tekemistä. Oletettavasti he ovat kuitenkin liikkuneet samassa suomenruotsalaisten piirissä kuin yrityksen keskeiset henkilöt. Ja ainakin Vasströmillä oli jo aiempaa kokemusta lautapelien tekemisestä. Salpausselkä -pelin kannen ja laudan on signeerannut puolestaan E. Finne. En ole vielä selvittänyt, kuka hän oli. Peli on ilmestynyt luultavasti 1930-luvun lopulla, sillä se mainittiin Pikku Matti -lastenlehdessä 1/1939 julkaistussa Kuvataiteen mainoksessa. Peli on myös eri kuin Kustannus Oy Tarun 1929 julkaisema Salpausselän hiihto, jonka kuvittaja oli Eric Vasström, joka kuvitti myös samoin Tarun julkaiseman Suomen Suurmiehiä -pelin (HS 2.12.1929).
Pelityyppejä käsittelevä akateeminen tutkimus on keskittynyt pitkälti digitaalisiin peleihin (pelien tyyppiluokitteluista ks. esim. Kemppainen 2012). Tutkijoiden ja arvioiden lisäksi pelivalmistajat tyypittelevät pelejä. Tämä näkyi hyvin myös Kuvataiteen tuotehinnastoissa ja lehtimainoksissa. Kuvataide jakoi pelinsä ryhmiin muun muassa sen mukaan, olivatko pelit kaksikielisiä vai suomen- tai ruotsinkielisiä, mutta käytti myös muita ryhmittelytapoja, jotka todennäköisesti perustuivat ainakin osittain vakiintuneisiin käsityksiin pelien keskinäisistä sukulaisuussuhteista ja ennen kaikkea peleihin liittyvistä vuorovaikutustilanteista.
Vuoden 1926 hinnastossa Kuvataide jaotteli pelinsä seurapeleihin, yksinpeleihin, puzzlepeleihin, korttipeleihin sekä pelikortteihin. Seurapelien ryhmä sisälsi shakin, tammen ja myllyn tapaisia klassisia pelejä, mutta myös sekalaisen joukon muita useamman hengen pelejä. Ne perustuivat esimerkiksi nopan heittoon ja sitä kautta onneen tai sitten näppäryyteen (esim. Lentävät hatut). Useimmista peleistä ei nimen perusteella pysty päättelemään niiden luonnetta, mutta Kuvataide julkaisi myös joitakin opetukseen liittyviä pelejä (esim. edellä mainitut matematiikkaan liittyneet pelit). Seurapelit olivat siis sellaisia pelejä, joita nykyään kutsuttaisiin ehkä digitaalisen pelaamisen kontekstin takia moninpeleiksi tai pelkästään lautapeleiksi.
Yksinpelit olivat nimensä mukaisesti pelejä, joiden pelaamisessa ei tarvittu pelikumppaneita, vaikka varsinkin jossain tapauksissa pelejä pystyi pelaamaan myös yhdessä, esimerkiksi vuorotellen tai niin, että yksi pelasi ja muut joko katselivat tai antoivat sen lisäksi ohjeita. Kuvataiteen hinnastossa 1926 yksinpelien joukossa oli esimerkiksi Fortuna sekä muita puisella laudalla kuulilla pelattavia pelejä. Hinnaston kuvan Fortuna näyttää pitkälti samalta kuin myöhempi tunnettu Juho Jussilan tehtaan Fortuna, mutta ero tuossa vaiheessa oli nimenomaan siinä, että Kuvataide määritteli Fortunan yksinpeliksi.
Yksinpelien esittelyä ja luetteloa Kuvataiteen hinnastossa 1926. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.
Puzzlepelit olivat erilaisia puisia tai muista materiaalista valmistettuja esineitä, joiden rakenteellisten arvoitusten ratkaiseminen vaati kärsivällisyyttä ja oivaltamista. Puzzle-sanaa oli käytetty englanninkielessä peleihin tai leluihin viittaavassa yhteydessä jo 1800-luvun alussa (Oxford English Dictionary), ja Kuvataiteen hinnastot osoittavat, että englanninkielinen nimitys oli levinnyt 1900-luvun alussa jo suomen- ja ruotsinkieleen. Puzzlepeli-nimitystä on siis käytetty paljon pidempään kuin digitaalisten pelien lajityyppinä, jota kautta monet tuntevat nimityksen nykyään.
Vuosien varrella tavat jaotella pelejä muuttuivat hiukan. Vuoden 1930 Kuvataiteen hinnastossa pelit jaoteltiin peleihin (aiemmat seurapelit), yksinpeleihin ja korttipeleihin. Sekä yksipelien ja korttipelien joukossa oli nyt useita puzzlepelejä. Yksinpelejä hinnastossa kuvattiin edelleen seuraavalla määrittelyllä: ”Yksinpelit ovat jo vanhastaan suosittuja lasten huvituksia.” Joukossa olikin esimerkiksi Archimedespuzzle, joka viittasi todennäköisesti niin kutsuttuun Arkhimedeen laatikkoon (tunnettu myös esim. nimellä Ostomachion), jonka palasista pystyi kokoamaan erilaisia näköiskuvioita.
Korttipelien joukossa olivat edelleen esimerkiksi Hullunkuriset perheet ja Musta Pekka. Niiden lisäksi Kuvataide valmisti korttipelejä, jotka olivat vähintään osittain tehty opetustarkoituksiin. Tällaisia pelejä olivat Aapispeli, Lippupeli ja Kasvistopeli, joka oli ”[m]ukava ja lapsille hyödyllinen kasvien oppipeli.” Korttipelejä olivat myös esimerkiksi Filmia, jonka 70 kortissa olivat ”yleisön suosimain filmitähtien muotokuvat”. Elokuva-aiheinen peli olikin ajankohtainen ja liittyi omalta osaltaan uudenlaiseen filmitähtijulkisuuteen, joita tuottivat myös elokuviin keskittyneet kuvalehdet. Filmia-pelistä pystyi myös ottamaan 52 ja käyttää niitä pelikortteina, mikä vaikuttaa peruspelikorteista maksetun leimaveron kiertämiseltä, sillä Filmia-korttipakka oli selvästi halvempi (hinta 5 markkaa 50 penniä) kuin vaikkapa Tilgmannin tai Turun Kivipainon pelikorttipakka (korttipakkojen hinnat noin 20 markkaa, jonka päälle tuli 10 markan leimavero).
Korttipelien luetteloa ja Filmia-pelin kuva Kuvataiteen hinnastossa 1930. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.
Yleisen pelit-kategorian alta löytyivät muun muassa Autokilpailu-peli ”joka käyttää nykyään käytettyjä automerkkejä”, urheilupeli Stadion, maanpuolustushenkinen Suojeluskuntamanööverit sekä Taikataituri, joka kuvan perusteella näytti enemmän taikurinvälinepaketilta kuin peliltä. Luettelossa myös aiemmin mainittu Lapuanpeli esiteltiin uutuuspelinä, jonka aiheena oli ”Talonpoikaismarssi hauskana seurapelinä”.
Vuoden 1940 hinnastossa pelit oli puolestaan jaettu peleihin (eli taas lähinnä aiemmat seurapelit), korttipeleihin ja askartelupeleihin, joiden nimi ruotsiksi oli puzzlespel. Nimitysten muutokset saattoivat liittyä arkihavaintoon, että aina ei pystynyt yksiselitteisesti määrittelemään, oliko peli tarkoitettu yksin vai ryhmässä pelattavaksi. Ja etenkin 1920–1930-lukujen taitteessa alkoi yleistyä uudenlainen terminologia, jossa seurapeli-sanan lisäksi tietynlaisiin peleihin viitattiin yhä useammin myös ajanvietepeleinä. Pelit-kategoriassa oli edelleen keskenään hyvin erilaisia pelejä, yhtäältä tammi ja mylly mutta toisaalta myös sellaisia nimekkeitä, kuten Pörssipeli, Liikennepeli (”Opettavainen ja hyödyllinen peli lapsille tänä vilkasliikenteisenä aikana.”), Tonttupeli (”Hupaisa peli pikkuväelle”), Radiopeli, Lumikki-satupeli, Upotussota, Merisotapeli ja Jalkapallomestari. Pelien aiheissa näkyivät siis monet ajankohtaisilmiöt ja kansainväliset populaarikulttuurin virtaukset, mutta samalla peleillä tavoiteltiin erilaisista peleistä kiinnostuneita kohderyhmiä, pienempiä lapsia ja vähän vanhempia, tyttöjä ja poikia. Valtaosaltaan pelit kuitenkin vaikuttavat suunnatuilta lapsille ja nuorille, eivät aikuisille. Useita vuoden uutuuspelejä kuvailtiin nimen lisäksi jollain selitysvirkkeellä, aiempia pelejä ei.
Syy siihen, miksi puzzlepeli korvautui suomenkielessä askartelupelillä, liittyi todennäköisesti yhtäältä haluun suomentaa ja selventää käytettyä sanastoa. Askartelupeli kattoi nimityksenä myös hieman laajemman joukon pelejä kuin puzzle-sana ja viittasi siihen, että peleissä saattoi älyllisen ongelmanratkaisun lisäksi olla kyse pitkäjänteisemmästä elementtien yhdistelystä, erottelusta ja esimerkiksi rakentelusta. Useiden askartelupelien nimissä oli edelleen puzzle-sana (esimerkiksi uudet Walt Disneyn suosikkeihin viittaavat Mikki- ja Minni -puzzlet), mutta niiden lisäksi samaan askartelupelien kategoriaan Kuvataide oli sijoittanut 5 possua- ja Suomen vaakuna -nimiset pelit.
Tuotekuvia Kuvataiteen vuoden 1936 uutuusluettelossa. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.
Kotimaisuuden eetos
Kuvataiteen mainonnassa, tuoteluetteloissa, yhtiötä koskevassa kirjallisuudessa sekä jopa peliarvosteluissa huomio kiinnittyy kotimaisuuden vahvaan painotukseen. Esimerkiksi vuonna 1942 jatkosodan aikana julkaistussa Suomen kirjapainotaidon historiateoksessa todettiin Kuvataiteen kuvakirjojen, seurapelien ja muiden vastaavien tuotteiden korvanneen ”suurimmaksi osaksi aikaisemmin ulkomailta tapahtuneen tuonnin.” (Suomen kirjapainotaidon historia, 325)
Rahapelihistorian tutkija Riitta Matilainen on (2017, 61) nimittänyt taloudelliseksi nationalismiksi toimintaa, jossa esimerkiksi kotimaisten rahapelimonopolien luomista ja ylläpitoa on perusteltu kansallisilla eduilla. Kuvataidetta koskeva keskustelu alkoi nopeasti painottaa saman tyyppistä asiaa, jota voisi kutsua myös kotimaisuuden eetokseksi eli moraaliseksi puheenparreksi siitä, miten kuluttajien pitäisi pelien ja muiden lastentuotteiden osalta suosia ulkomailta tuotujen tuotteiden sijasta kotimaisia. Kotimaisuuden eetosta perusteltiin ensinnäkin yleisillä syillä, joita ei niinkään liitetty työllisyyteen vaan pikemminkin siihen, että valuutta ei karkaisi ulkomaille. Kotimaisten tuotteiden paremmuutta saatettiin perustella myös halvemmalla hinnalla ja paremmalla laadulla. Samankaltainen kotimaisuuden eetos on leimannut nykyään esimerkiksi porilaisen Tactic Gamesin (entinen Nelostuote, tunnettu mm. Kimblen ja Aliaksen valmistaja) markkinointia, jossa lautapelivalmistajan kansainvälisestä orientaatiosta huolimatta yritys painottaa tuotteiden ja työn kotimaisuutta (https://games.tactic.net/tactic/tapa-toimia/).
Kotimaisuus ei noussut esiin teemana Kuvataiteen parin ensimmäisen vuoden mainonnassa. Selkeästi se oli kuitenkin läsnä edellisestä kirjoituksesta tutun lastenkirjailija Arvid Lydeckenin (1884–1960) 18.12.1927 Helsingin Sanomissa julkaisussa arviossa, jossa hän esitteli lapsille ja nuorille tarkoitettuja ”joulujulkaisuja” eli joululahjoiksi tarkoitettuja uutuustuotteita, erityisesti kirjoja mutta Kuvataiteen osalta myös pelejä. Lydecken kirjoitti ensin muiden kustantajien kirjoista ja lopuksi Kuvataiteen tuotteista. Hän oli selvästi innostunut uuden kustannustoimijan profiilista, ja vaikkei sitä kirjoituksessaan maininnut, oli ehkä ollut itsekin siihen vaikuttamassa, koska Kuvataide julkaisi myös hänen omia kirjojaan. Kuvataide oli julkaissut esimerkiksi jo vuonna 1926 Lydeckenin kirjoittaman ja Arnold Tilgmannin (1902–1978) kuvittaman teoksen 10 possua. Myöhemmin Kuvataide julkaisi myös useita muita Lydeckenin kirjoja.
Lydeckenin alustus Kuvataiteen kotimaisuudesta oli suorastaan pamflettimainen ja julistava. Hän kirjoitti muun muassa seuraavasti etenkin kirjajulkaisuista, mutta myös pelit tulivat saman kotimaisuuden sateenvarjon alle: ”Tunnustuksella on varsinkin mainittava, että kaikki tekstit ovat kotimaisten kirjailijoiden alkuperäistä tuotantoa, samoin kuin ovat kuvat alkuperäiset ja kotimaiset. Meillä ollaan jo melkein ”tottuneet” nimettömiin, hämäräperäisiin julkaisuihin. Kuvataide tahtoo luoda jotakin omaa ja vallan uutta, ja sen tuotteet ansaitsevat huomiota ja tunnustusta. Ne ovat kerrankin kotimaisia. Suomessa ostetaan tavattoman paljon ulkomailla painettua kuvakirjarojua usein kalliimpaan hintaan kuin kuvataiteen nyt tarjoamat kirjat. Tämä seikka olisi yleisön varteenotettava kuvakirjoja valitessa. Kysykää nimenomaan kotimaisia kuvakirjoja!”
Lydecken jatkoi kirjoitustaan käsittelemällä pelejä, samalla yleisöön vetoavalla tavalla: ”Entä sitten lukemattomat pelit! Nyt juuri jouluksi on julkaistu joukko ”puzzlepelejä”, ne kysyvät kärsivällisyyttä ja taitoa, kahta hyvää seikkaa, ja ne ovat melkoista huokeampihintaiset kuin ulkomailta hankitut samantapaiset pelit. Käsillä on myöskin seurapelit ”Auto” ja ”Stadion” vallan nykyaikaiset, lapsille mielenkiintoiset pelit, erittäin kauniissa koteloissa.” Kotimaisuuden eetokseen yhdistyi muita arvoja, kuten säästäväisyyttä ja sitä, miten pelit ollessaan mielenkiintoisia ja esteettisesti kauniita pystyivät opettamaan lapsille myös tärkeitä hyveitä, kuten tässä tapauksessa kärsivällisyyttä ja taitoa, vaikkei Kuvataiteen tuotannossa vielä varsinaisia tiedollisia opetuspelejä ollutkaan.
Voi olla, että Kuvataiteen viljelemä kotimaisuuden eetos rakentui ja kehittyi yhtiön ja yhtiöstä kirjoittaneiden tahojen vuorovaikutuksessa. Kotimaisuus alkoi näkyä osaston mainonnassa yhä enemmän ja sen kautta taas uudet tuotteita esitelleet kirjoittajat omaksuivat saman esitystavan kirjoituksiinsa. Siinä missä kotimaisuus ei painottunut Kuvataiteen vuoden 1926 hinnaston alkuesittelyssä, niin vuoden 1930 hinnastossa se tuli esille: ”Vetoamme yhä edelleenkin siihen, että arvoisat asiakkaamme käsittävät välttämättömäksi täydentää alaamme sekä laatuihimme kuuluvien tavaralajien varastojansa, mikäli mahdollista, kotimaisilla tuotteilla ja sen avulla välttää rahojen maastaviennin.”
Vuonna 1930 Suomen – kuten monen muunkin maan – taloudellinen tilanne oli muuttunut. Sitä kautta kotimaisuuden eetos sopi entistäkin paremmin ajattelu- ja toimintamalleihin. 1929 ensin Yhdysvalloissa tapahtunut ja sieltä muualle levinnyt pörssiromahdus ja kansainvälinen talouslama sai aikaan talous- ja kauppapoliittisen muutoksen, jossa omaa kotimaista tuotantoa pyrittiin protektionistisesti suojelemaan esimerkiksi tullien avulla, vaikka esimerkiksi valuutan devalvointi toimi toisaalta keinona pyrittäessä piristää vientiä. Suomen bruttokansantuote supistui vuosina 1930 –1932 ja lähti vasta sitten uudelleen kasvuun. Monet teollisuuden alat joutuivat supistamaan tuotantoaan ja vähentämään työväkeä, vaikka talouslama iski aloille hieman eritahtisesti riippuen niiden käyttämistä raaka-aineista sekä tuotteiden asiakasryhmistä ja esimerkiksi siitä, mihin maihin mahdollinen ulkomaanvienti oli tapahtunut.(Esim. Ahvenainen & Vartiainen 1982.)
Laman keskellä Kuvataiteeseen liittynyt kansallisuuden eetos vahvistui. Se muuttui entistä selvemmin isänmaallisen kuluttamisen painottamiseksi. Teema näkyi erityisen vahvasti niissä julkaisuissa, joissa jo muutenkin julistettiin kansallisuusaatteen ja esimerkiksi maanpuolustuksen sanomaa. Esimerkiksi Lotta-Svärd-lehdessä 29.11.1930 julkaistussa Kuvataiteen mainoksessa kotimaisten tuotteiden valinta joululahjoiksi näyttäytyi isänmaallisena tekona ja samalla kasvattavana toimintana, kuin oikeiden valintojen avulla myös lapset oli mahdollista totuttaa kotimaisiin tuotteisiin.
Kuten todettua kansallinen eetos säilyi vahvana koko 1930-luvulla ja se näkyi yhtiön mainonnassa ja julkaisujen esittelyssä. Yksi uusi ilmentymä oli tietynlainen retrospektio. Eli enää ei viitattu pelkästään siihen, että Kuvataide oli tuonut markkinoille kotimaisen vaihtoehdon useisiin tuoteryhmiin ja todettiin, että ostajien tuotetottumukset olivat muuttuneet yhtiön pitkäjänteisen työn tuloksena ja tuota työtä oli edelleen syytä tukea. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Arvid Lydeckenin Uudessa Suomessa15.12.1935 julkaistu Kuvataiteen uutuuksien esittely, jonka johdantoa siteerasin jo edellisessä kirjoituksessanikin: ”Kuvataiteen joulupukki kantaa tänä jouluna harvinaisen sisältörikkaan kontin pienille ystävilleen. Tuo kontti sisältää monivärisiä kuvakirjoja nuorimmalle väelle, seurapelejä, kuva-arkkeja, puzzle-pelejä jne. Kuvataiteen ansio on, että kaikki nuo lasten kaipaamat lahjat ovat kotimaisia. Vielä muutama vuosi sitten ne pääasiallisesti tilattiin ulkomailta. Sangen joutavat, monasti vallan viheliäiset kiiltokuvat varustettiin suomalaisella tekstillä ja sillä hyvä. Kuvataide on aikaansaanut melkoisen parannuksen ja kuljemme nyt tälläkin alalla kirkkaudesta kirkkauteen.” Lydeckenin toteamukset kotimaisuudesta olivat kenties kaikkein värikkäimpiä mutta eivät ainoita, vaan muutkin kirjoittajat painottivat samaa asiaa.
Kotimaisuuden eetos ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että Kuvataide olisi julkaissut pelkkiä suomalaisiin aiheisiin liittyneitä pelejä. Toki eetokseen sopi esimerkiksi Kalevalan, suomalaisten kasvien ja eläinten tai maisemakuvaston ja tapahtumien käyttö pelien elementteinä tai se, että peleissä esiteltiin suomalaisia ”suururheilijoita” ulkomaisten urheilusankarien rinnalla. Kuvataide toi kuitenkin myyntiin myös ulkomaisia pelisuosikkeja, kuten Pinakel-nimisen korttipelin 1930-luvun puolivälissä.
Ahvenainen, Jorma & Vartiainen, Henri J. (1982). ”Itsenäisen Suomen talouspolitiikka.” Teoksessa Suomen taloushistoria 2: Teollistuva Suomi. Toim. Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala & Viljo Rasila. Tammi: Helsinki, 175-191.
Kemppainen, Jaakko (2012). ”Genremetsä – peligenrejen käyttö digitaalisissa palveluissa.” Teoksessa Jaakko Suominen, Raine Koskimaa, Frans Mäyrä, Riikka Turtiainen (toim.), Pelitutkimuksen vuosikirja2012. Tampere: Tampereen yliopisto, 56–70, http://www.pelitutkimus.fi/vuosikirja2012/ptvk2012-06.pdf
Matilainen, Riitta (2017). Production and Consumption of Recreational Gambling in Twentieth Century Finland. PhD Dissertation. Helsinki: University of Helsinki. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/226022
Reitala, Aimo (2004). ”Furuhjelm, Oscar (1880–1963).” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: SKS, http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003371
Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942. Toim. Einari Teräskivi ja Olavi Suominen. Helsinki: Helsingin Graafillinen Klubi.
Suomen pelimuseossa Tampereen museokeskus Vapriikissa on tällä hetkellä esillä näyttely ”Suomalaisen pelijournalismin mikrokivikausi”. Näyttely kertoo ”pelitoimittajan työn muutoksista 1980-luvulta tähän päivään”. Tampereen näyttelyn nimessä oleva mikrokivikausi viittaa Harri ”Wallu” Vaalion samannimiseen sarjakuvaan, joka ilmestyi ensin MikroBitti-lehdessä ja myöhemmin myös muualla. Vaalio piirsi myös Pelit-lehteen, joka juhlii tänä vuonna 30-vuotissyntymäpäiväänsä. Jos Suomen pelimuseossa kerrotaan pelijournalismin mikrokivikaudesta, niin tätä kirjoituksen aihetta voisi kutsua vaikkapa jurakaudeksi. Oliko sotienvälisessä Suomessa pelijournalismia?
Pelijournalismi voidaan määritellä toiminnaksi, jossa pelejä koskevaa informaatiota kootaan, järjestetään ja esitetään kriittisesti yleensä institutionalisoituneiden ja vakiintuneiden julkaisukanavien kautta. Puhuttaessa pelijournalismista sen historia esimerkiksi Suomessa aloitetaan tietokone- ja tekniikan alan harrastuslehtien julkaisemista digitaalisia pelejä koskevista uutisista, peliarvosteluista ja muista pelejä ja pelien tekemistä koskevista jutuista 1970-luvun lopulla ja erityisesti 1980-luvun alkupuolella (esim. Saarikoski 2004; Saarikoski & Suominen 2009).
Peliarvosteluilla tai pelikritiikeillä puolestaan tarkoitetaan kirjoituksia tai muita esityksiä, joissa arvioidaan yksittäisen tai useamman pelin laatua ja kuvaillaan pelejä yleisölle. Peliarvostelujen tavoitteena on yhtäältä lisätä yleisön tietoisuutta peleistä mutta ennen kaikkea antaa heille valistunutta tietoa pelien ostopäätösten tai pelaamispäätösten pohjaksi (Suominen 2010).
Digitaalisten pelien osalta varsinkin kansainvälisesti on välillä kyseenalaistettu pelijournalismin riippumattomuus ja nostettu esiin toimitusten ja toimittajien vuorovaikutussuhteita pelialan yrityksiin (esim. Nieborg & Sihvonen 2009). Suomessa keskeiset pelimediat ovat kuitenkin korostaneet omaa riippumattomuuttaan ja kiistäneet, että niihin olisi voinut vaikuttaa, vaikka vaikutusyrityksiä onkin ollut ja kansainvälisesti pelijournalismin riippumattomuus ei ole aina itsestään selvää. Yhtä kaikki, kuten mainitsin, suomalaisen pelijournalismin historiatietoisuus kattaa yleensä ainoastaan vain digitaalisten pelien aikakauden. Pelejä koskevalla, välillä jopa arvioivalla kirjoittelulla on kuitenkin paljon pidemmät juurensa.
Digitaalisten pelien arvosteluissa yhdistyvät taiteellisten arvostelujen ja teknisten tuotearvioiden kirjoituskonventiot (Suominen 2010). 1900-luvun alun lautapelikirjoittelua voi peilata sen sijaan puhtaammin taidekritiikin perinteisiin ja taidekritiikin kentän muutoksiin (taidekritiikistä, sen historiasta ja tavoitteista, ks. Heikkilä 2012).
En lähde nyt jäljittämään suomalaisen pelikirjoittelun alkupistettä, mikä voisi olla ylipäätään hankalaa. Oletan kuitenkin, että viimeistään 1800-luvun jälkipuoliskolla paperille painettuja lautapelejä on käsitelty ainakin silloin tällöin suomalaisessa sanomalehdistössä. Mistään varsinaisesta pelijournalistisesta toiminnasta tai pelikritiikeistä ei kuitenkaan ole todennäköisesti ollut kysymys.
Suomessa teatteri-, kirjallisuus-, kuvataide- ja musiikkiarvostelut alkoivat lisääntyä suurimmissa sanomalehdissä 1880-luvulla (Tommila ym. 1988, 388). Pikkuhiljaa taidekritiikistä tuli vakiintuneempaa, ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä myös elokuva-arvostelut liittyivät taidekritiikin joukkoon. Alkuvaiheessa tosin yksi keskeinen teema kirjoittelussa oli nimenomaan se, ovatko elokuvat taidetta vai ei. Kuten digipeliarvosteluja myöhemmin, myös elokuvakriitikoita syytettiin liian likeisistä suhteista elokuvayhtiöihin. Niin kutsuttu ”konjakkiarvostelu” viittasi kriitikon voitelemiseen, ”juoksupoika-arvostelu” puolestaan siihen, että toimitukseen tulleita elokuvalippuja jaettiin kenelle tahansa, vaikka lehden juoksupojille, ja varsinkin ulkomaisista elokuvista kirjoitettiin esittelyt tarvittaessa pelkästään ohjelmalehtisten perusteella.(Kivimäki 1999, 78–81.)
Lautapelejä koskevat uutiset olivat sotienvälisenä aikana usein lähinnä kaupallisia tiedotteita. Lautapelien kustantajat ovat lähettäneet pelejä toimituksiin mahdollisen muun tuotantonsa, kuten kirjojensa ohessa. Monesti uusia pelejä julkaistiin joulumyyntiin, ja pelejä koskevat mainokset ja uutisetkin ilmestyvät ennen joulua. Pelejä ja muita julkaisuja on seurannut jonkinlainen kustantajan tuotekuvaus, jonka lehdet ovat voineet painaa sellaisenaan tai lähes sellaisenaan. Pelit ovat uutisissakin ”jännittäviä” tai ”hauskoja” seurapelejä, myöhemmin ajanvietepelejä ja suunnattu usein lapsille tai tietyissä tapauksissa erityisesti pojille. Osa peleistä määriteltiin kustantajien ja lehtien kuvauksista opetustarkoituksiin sopiviksi ja silloinkin kohderyhmänä olivat nimenomaan lapset tai nuoret. Joskus pelien korostettiin sopivan sekä lapsille että vanhemmillekin, mutta nykyisin lautapeleinä tuntemiemme pelien sijasta tällainen laajempi kohderyhmä määrittely liittyi useammin puusepänteollisiin lautapeleihin, kuten shakin tapaisiin klassikoihin tai sitten koronapeliin, Fortunaan tai pöytätennikseen.
Sanomalehtien lautapelejä koskevissa jutuissa ei useinkaan mainittu kirjoittajan nimeä. Joissain tapauksissa näkyvissä olivat kirjoittajat nimikirjaimet tai nimimerkki. Sitä kautta esiin tuli yksi kirjoittaja, jonka teksteissä oli edes hitusen peliarvosteluksi tunnistettavia elementtejä. Tuo kirjoittaja oli Arvid Lydecken (1884–1960), nimimerkki Arvily, jonka tekstit olivat joskus allekirjoitettu myös lyhenteellä A. Ly.
Arvid Lydecken oli kirjailija, jonka tuotannossa oli paljon lastenkirjallisuutta. Hän kirjoitti runoja, satuja, seikkailukertomuksia ja tieteiskirjallisuuttakin sekä toimi lastenlehti Pääskysen toimittajana yhdessä Helmi Krohnin ja Anni Swanin kanssa. Lisäksi hän toimi vuodesta 1917 eteenpäin helsinkiläisen Strindbergin taidesalongin johtajana.
Arvid Lydecken 1920-luvulla. Kuva Salon Strinberg. Museovirasto, historian kuvakokoelma.
Kuten aiemmasta blogikirjoituksesta kävi ilmi, Lydecken kirjoitti myös (runomuotoiset) tekstit Pääskysen joululehdessä 1918 ilmestyneeseen sisällissota-aiheiseen Helsingin valtaus -peliin. Hän on saattanut olla tekemässä myös muita pelejä, joita esimerkiksi Pääskysen yhteydessä julkaistiin.
Arvid Lydecken arvioi sanomalehtiin ainakin oman erityisalansa, lastenkirjallisuuden suomalaisjulkaisuja. Kirjoitukset olivat yleensä lyhyitä ja muistuttavat myöhempiä tulitikkulaatikkokritiikeiksi kutsuttuja tekstejä (Saarenmaa 2009, 88). Lydecken arvioi myös sellaisia kirjoja, joita olivat tehneet hänen kollegansa, kuten Pääskysen toimittajat Krohn ja Swan sekä teoksia sellaisilta kustantajilta, joille hän itsekin kirjoitti. Todennäköisesti tapa oli yleinen. Vaikka kirja-arviot olivat lyhyitä, Lydecken tarvittaessa kritisoi tekstejä tai piirrosjälkeä eikä pelkästään suitsuttanut jokaista mainitsemaansa teosta. Toistuva teema oli myös se, että hän kaipasi mainintaa piirrosten tai tekstien tekijöistä, jos ne eivät olleet kirjaan painettuja. Hän myös saattoi erikseen kehua, jos kaikki tekijät oli kattavasti mainittu. Täten Lydecken selkeästi pyrki nostamaan lastenkirjallisuuden ja sen tekijöiden arvostusta.
Luultavasti nimenomaan kirja-arvostelujen kautta Lydecken päätyi kirjoittamaan myös peleistä. Lastenkirjallisuudella ja peleillä oli joko sama kohderyhmä ja kumpiakin tuotteita saatettiin käsitellä nimenomaan arvioimalla niiden soveltuvuutta joululahjoiksi. Kirjoilla ja peleillä oli usein myös yhteinen kustantaja.
Lydecken arvioi Suomen suurmiehiä-, Kenraalipeli- ja Salpausselän hiihto -pelit Helsingin Sanomissa2.12.1929. Pelien esittelyn yhteydessä hän nosti esiin Suomen suurmiehiä- ja Salpausselän hiihto -pelien kuvittajan Eric Wasströmin. Siinä missä Lydecken itse arvioi kirjojen tekstejä ja kuvitusta, niin Salpausselkä-pelin yhteydessä hän kertoi myös omien lastensa innostuksesta: ”Tämäpä onkin reippaiden poikien seurapeli! Salpausselän rinteet kutsuvat hiihtomiehet kilpailuun. Varjot ovat siniset ja aurinko paistaa kuin hehkuva rauta. Poikani väittävät, että peli on vallan jännittävä ja eri ottein he yrittävät voittamaan viimeisen pelipykälän laakeriseppeleen – Kuvat ovat Eric Wasströmin varman kynän jälkeä.” Viittaus omiin lapsiin osoittaa pelin kohderyhmän ja alleviivaa pelin toimivuutta ja jännittävyyttä. Muissa kirjoituksissa vastaavaa viittausta ei ollut. (Salpausselän hiihto -peli Kansalliskirjaston digikokoelmassa: https://www.doria.fi/handle/10024/152836).
Salpausselkä- ja suurmies -pelin julkaisija Kustannus Oy Taru hyödynsi Lydeckenin arvostelua ainakin muutamassa pelimainoksessaan (esim. US 20.12.1929; HS 22.12.1930). Niissä siteerattiin arvostelua tekijän nimeä mainitsematta. Muita vastaavia peliarvosteluiden mainoskäyttöjä en ole toistaiseksi löytänyt.
Salpausselän hiihto -pelin mainos Uudessa Suomessa 20.12.1929. Kuva: Kansalliskirjaston digiaineisto.
Peliarvosteluiden ilmestymiseen tarvittiin sopivan julkaisufoorumin ja arvostelijoiden lisäksi pelejä, joita tarjottiin aktiivisesti ja säännöllisesti arvosteltaviksi. Painotalo Tilgmannin 1920-luvun puolivälissä perustama Kuvataide-niminen osasto alkoi tuottaa askartelutarvikkeiden, korttien ja lastenkirjojen lisäksi pelejä myyntiin. Siitä tuli sotienvälisen ajan merkittävin lautapelijulkaisija. Tilgmann ja sen jälleenmyyjät julkaisivat erityisesti ennen joulua mainoksia uutuustuotteista, mutta lehdet kirjoittivat myös muuten niistä.
Arvid Lydecken kirjoitti hänkin muutaman kerran Kuvataiteen julkaisuista, ja hänen Kuvataide oli julkaissut myös hänen kirjojaan. Kirjoitukset olivat yleensä lyhyitä ja perustuivat luultavasti vahvasti kustantajan tekemiin pelikuvauksiin. Jotain omaa tekstiäkin Lydecken edelleen sai mahtumaan mukaan. Uudessa Suomessa18.12.1932 Lydecken arvioi Kuvataiteen kirjoja ja samalla myös pelejä. Hän nosti jälleen esille korttipelin kuvittajan, tällä kertaa Albert Gebhardin. Arvostelun lopuksi Lydecken innostui muistelemaan sitä, kuinka ennen seurapelien pelaajilla oli paljon vaikeampaa: ”Itse Albert Gebhard on innostunut laatimaan ”Kalevala-pelin”. Sarjassa on nelisenkymmentä kuvakorttia. Kaikki kuvat ovat mestarin kynänjälkeä […] Kotimaisten seurapelien runsaus on jo valtava. Vanhalla polvella – ennen muinoin – oli monasti vaikea päästä selville vieraskielisistä pelisäännöistä. Nyt on leikki vain leikkiä.”
Kuvataide ratsasti mainoksissaan voimakkaasti nimenomaan tuotteidensa kotimaisuudella. Peliarvostelijat ja muut kirjoittajat alkoivatkin nopeasti toistella yhtiön tätä painotusta. Painotus näkyi jo ennen vuoden 1929 talouslamaa, mutta vahvistui sen jälkeen. Ennen joulua 1935 Arvid Lydecken kirjoitti taas Kuvataiteen uutuusjulkaisuista mainiten peleistä muun muassa Talviurheilupelin, Uimarantapelin sekä Abessiinia-nimisen pelin, joka viittasi Abessinian sotaan eli Italian ja Etiopian väliseen vuosien 1935–1936 sodankäyntiin ja jonka Lydecken määritteli varsinkin poikia kiinnostavaksi. Uutuutena oli myös ”Baby-urheilupeli”, joka ”pakottaa pelin osanottajat liikehtimään ja laskemaan kulmia.”
Mainosmaista peliesittelyä edelsi johdanto, jossa Lydecken otti taas voimakkaasti kantaa kotimaisuuden puolesta: ”Kuvataiteen ansio on, että kaikki nuo lasten kaipaamat lahjat ovat kotimaisia. Vielä muutama vuosi sitten ne pääasiallisesti tilattiin ulkomailta. Sangen joutavat, monasti vallan viheliäiset kiiltokuvat varustettiin suomalaisella tekstillä ja sillä hyvä. Kuvataide on aikaansaanut melkoisen parannuksen ja kuljemme nyt tälläkin alalla kirkkaudesta kirkkauteen.” (US 15.12.1935.)
Kirjoituksensa lopuksi Lydecken esitti jälleen toiveen siitä, että piirtäjien nimet mainittaisiin julkaisuissa. Vuotta myöhemmin hän kirjoitti taas Uuteen Suomeen Kuvataiteen julkaisuista. Pelit Lydecken sivuutti lyhyillä maininnoilla, mutta kirjojen käsittely oli jälleen kriittisempää. Kotimaisuudesta hän mainitsi, että suuri osa piirtäjistä ja taiteilijoista oli suomalaisia, ”mutta valitettavasti eivät kaikki”. (US 16.12.1936.)
Kuten totesin, Arvid Lydecken ei ollut ainoa sotienvälisen ajan peliarvostelija. Uusi Suomi esimerkiksi julkaisi 15.12.1929 tekstin otsikolla ”Hauskoja satukirjoja ja pelejä lapsille”. Kirjoittaja ilmoitetaan ainoastaan nimikirjaimilla ja digitoidusta lehden sivusta erottaa selvästi vain ensimmäisen T-kirjaimen. Teksti alkaa jälleen viittauksella kotimaisuuteen, ja tuote-esittelyt ovat pelkkiä esittelyjä eikä niissä oteta kantaa tuotteiden laatuun.
Esitin kirjoituksen alussa kysymyksen, oliko sotienvälisessä Suomessa pelijournalismia. Vastaus on, että ei juuri. Pelejä koskevat kirjoitukset olivat pitkälti lyhyitä tuote-esittelyjä, joissa vain poikkeuksellisesti kerrottiin enemmän tietoa pelin tekijöistä ja arvioitiin kriittisesti pelituotteiden laatua. Kirjoituksiin tuli häivähdys arviointia lähinnä silloin, kun kirjoittajalla, kuten Arvid Lydeckenillä, oli kokemusta muiden kulttuurituotteiden arvostelemisesta ja pelejä käsiteltiin samassa yhteydessä kuin muita tuotteita. Sotienvälistä pelikirjoittelua voi kutsua peliuutisoinniksi, mutta se perustui varsin pitkälle pelien julkaisijoiden tuottamaan pohjamateriaaliin.
Kirjallisuutta
Heikkilä, Martta (2012). ”Johdanto: taiteesta puheeseen.” Teoksessa Martta Heikkilä (toim.), Taidekritiikin perusteet. Helsinki: Gaudeamus, 11–54.
Kivimäki, Ari (1999). ”Elokuvan selostajista tuomareiksi – Suomalainen elokuvajournalismi 1950-luvulla.” Teoksessa Ari Kivimäki, Mervi Pantti, Jari Sedergren, Kriisi, kritiikki, konsensus – Elokuva ja suomalainen yhteiskunta (toim. Hannu Salmi). Historian laitoksen julkaisuja 54. Turku: Turun yliopisto, kulttuurihistoria, 78–95.
Nieborg, David B. & Sihvonen, Tanja (2009). ”The new gatekeepers: The occupational ideology of game journalism.” Digra 2009 conference papers. http://www.digra.org/dl/db/09287.29284.pdf
Saarenmaa, Laura (2009). ”Osa-aikaisen ensi-iltakriitikon tunnustuksia.” Lähikuva 2009(22): 4, 85–91.
Saarikoski, Petri (2004). Koneen lumo. Mikrotietokoneharrastus Suomessa 1970-luvulta 1990-luvun puoliväliin. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 83. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/55764
Saarikoski, Petri & Suominen, Jaakko (2009). “Pelinautintoja, ohjelmointiharrastusta ja liiketoimintaa. Tietokoneharrastuksen ja peliteollisuuden suhde Suomessa toisen maailmansodan jälkeen”. Teoksessa Jaakko Suominen, Raine Koskimaa, Frans Mäyrä ja Olli Sotamaa (toim.): Pelitutkimuksen vuosikirja 2009. Tampere: Tampereen yliopisto. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/08/ptvk2009-02.pdf
Suominen, Jaakko (2010): ”Pieni askel ihmiskunnalle, mutta jättiharppaus tietokoneistetuille roolipeleille” MikroBitti-lehden peliarvostelut pelaamisen historiatietoisuuden rakentajina 1984–2008.” Teoksessa Jaakko Suominen, Raine Koskimaa, Frans Mäyrä & Olli Sotamaa (toim.) Pelitutkimuksen vuosikirja 2010. Tampere: Tampereen yliopisto, Tampere, 83–98. http://www.pelitutkimus.fi/vuosikirja2010/ptvk2010-08.pdf
Tommila, Päiviö, Landgren, Lars, Leino-Kaukiainen, Pirkko (1988). Suomen lehdistön historia 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio: Kustannuskiila.
Olen aiemmin kirjoittanut muutaman seurapelin yleistymisestä ja buumista 1920–1930-lukujen vaihteessa. Korona-pelin, Fortunan ja jojon yleistymisprosesseissa oli samankaltaisia piirteitä mutta myös eroja. Tällä kertaa kirjoitan vielä yhdestä suosikkipelistä, pöytätenniksestä, jonka yleistymis- ja omaksumisprosessi oli jälleen osin omintakeinen. Kuten Mika Pantzar (1996, 121)on painottanut, uutuudet (tai Pantzarin tuossa käyttämä käsite hyödykkeet) ”juurtuvat omalla tavallaan ja kunkin hyödykkeen ympärille kehittyy oma systeeminen kokonaisuutensa.”
Koronapeli levisi Suomeen Ruotsin kautta ja sen yleistymiseen vaikutti muun muassa kotimainen valmistus. Korona vakiintui osaksi vapaa-ajan viettoa. Fortuna-pelin alkujuuret ja leviämisprosessi ovat hämärämpiä, mutta keskeistä Fortunan tapauksessa oli kotimainen Juho Jussila -yhtiön tuotanto ja pelin mainetta kasvattanut onnistunut ulkomaanvienti. Jojo puolestaan oli sekin vielä edellisiäkin vanhempi keksintö, jonka näkyvä suursuosio kesti ainoastaan muutaman kuukauden, mutta joka sittemmin on tullut uudestaan ja uudestaan muoti-ilmiöksi. Jojoja alettiin niitäkin valmistaa myös Suomessa, vaikkei tuotannon kotimaisuus ollutkaan luultavasti yleistymisen keskeisin tekijä. Ping-pong eli pöytätennis teki tavallaan toisen tulemisensa Suomeen keväällä 1925 ja tuli silloin jäädäkseen.
Pelin varsinainen ensimmäinen laajempi buumi oli 1900-luvun alkuvuosina, jolloin pelissä keksittiin käyttää selluloidista valmistettuja palloja aiempien korkki- tai kumipallojen sijaan. Korkkipallot eivät olleet pompanneet tarpeeksi ja kumipallot olivat pomppineet liikaakin. Eri valmistajilla oli omia versioitaan pelistä ja valmistajat käyttivät pelistä eri nimiä. Jotkut valmistajista käyttivät pelistä onomatopoeettista nimeä ping-pong ja taistelivat nimen tavaramerkistä. Eri nimitykset johtivat myös siihen, että Englannissa perustettiin 1901 kaksi lajiliittoa, joista toinen oli ping-pong-liitto ja toinen pöytätennisliitto. Liitot yhdistyivät pari vuotta myöhemmin, johon mennessä pelistä oli alkanut ilmestyä myös kirjallisuutta.
Pöytätennis tuli Suomeenkin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Peliä koskevia juttuja julkaistiin erityisesti ruotsinkielisessä lehdistössä ja peli levisi ruotsinkielisillä alueilla, luultavasti nimenomaan ruotsalaisten kontaktien kautta. Jo ennen kuin itse peli tuli Suomeen, lehdet uutisoivat Lontoosta pelattavasta ping-pong-pelistä, miniatyyritenniksestä, jossa oli alettu järjestää jo kilpailujakin (esim. Hbl 8.7.1901).
Toistaiseksi löytämäni kirjallisuus ei selitä, miksi pöytätennis alkoi yleistyä uudelleen noin 15 vuoden hiljaiselon jälkeen 1920-luvun alkupuoliskolla. Lähteissä ei kirjoiteta esimerkiksi mistään uusista teknisistä innovaatioista, jotka olisivat parantaneet peliä tai tehneet siitä muuten helpommin lähestyttävän. Ulkomaisissa lähteissä ei myöskään mainita, että mikään valmistaja olisi aloittanut jonkun erityisen kampanjan pelin suosion kasvattamiseksi. Pöytätenniksen varhaisvaiheista erityisesti Suomessa perusteellisesti kirjoittanut Ossi Viita (2018a), toteaa, että vaikka lajin suosio hiipui jo vuoden 1904 tietämillä Englannissa, niin pöytätennis levisi uusiin maihin, esimerkiksi Kiinaan lähetystyöntekijöiden mukana sekä Itä-Euroopan maihin. Hänen mukaansa pelin leviäminen katkesi kuitenkin viimeistään ensimmäiseen maailmansotaan.
Ossi Viidan (2018a) mukaan pöytätenniksen suosion hiipumiseen vaikutti myös se, että sitä pidettiin enemmän ajanvietteenä kuin urheiluna. Ehkä tuo tulkinta kumpuaa siitä, että pöytätenniksen historiaa on kirjoitettu Suomessa ja varmaan muuallakin erityisesti pöytätenniksen kilpaurheilulajiliiton viitekehyksessä. Ajanvietetulkinta voi kuitenkin viitata myös siihen, että ajanvietteiden suosioon vaikuttaa myös kulloinenkin muoti, eli varhaisen pöytätenniksen tilalle saattoi tulla jotain muita ajanviettotapoja, jotka syrjäyttivät sen.(Muodin ja uutuustuotteiden leviämisen yhteyksistä ks. esim. Pantzar 1996, 75–77.)
Pöytätenniksen uudelle nousulle 1920-luvun alussa voi hahmotella myös yleisempiä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia syitä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen siinä vaiheessa, kun taloustilanne alkoi parantua ja niissä maissa, missä yhteiskunnallinen tilanne ainakin väliaikaisesti rauhoittui, uusille peli-ilmiöillekin alkoi tulla tilaa. Keskiluokan kasvu ja lisääntyvä vapaa-aika vaikuttivat nekin seurapelien suosion kasvuun.
Ping-pong-muotipelin kuva Kaiku-lehdessä 1/1925. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.
Pöytätenniksen uusi suosio oli alkanut Britanniassa 1920-luvun alussa ja levinnyt sieltä muihin maihin. Suomeen peli tuli Tanskan ja Ruotsin kautta erityisesti keväällä 1925. Jälleen silmiinpistävää on suomenruotsalainen aktiivisuus pelin levittämisessä. Borgåbladet kirjoitti 29.1.1925 pöytätenniksen suosiosta Ruotsissa ja pelin tulosta Suomeen. Lehden mukaan peliä pelattiin kaikkialla tukholmalaiskodeissa ja koko ajan. Pöytätenniskilpailuihin oli osallistunut Ruotsissa paljon pelaajia, yhteen jopa 256 henkilöä. Lehden kirjoittaja toivoi peliä myös Porvooseen, koska se voisi olla hyvää vaihtelua vaikkapa kerhokokoontumisten skruuvin- ja biljardinpeluuseen ja kahvinjuontiin. Jutussa painotettiin, että peli ei ole urheilua sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se sopii lasten lisäksi vanhemmille. Jännittävä peli vaatii tarkkuutta, varmaa kättä ja silmää, mutta on omaksuttavissa varsin nopeasti.
Borgåbladet muistutti myös aiemmasta pelivillityksestä, hieman jojon kaltaisesta Diabolo-hyrrästä, joka oli ollut suosiossa noin kaksitoista vuotta aiemmin. Samaiseen Diaboloon viitattiin muissa peli- ja leikkisuosikkeja muistelleissa kirjoituksissa, joissa Diabolo asettui ketjuun jojojen ja vastaavien tuotteiden kanssa. Borgåbladetin kirjoittaja saattoi Diabolo-viitttauksella ennakoida sitä, että pöytätennis jäisi samaan tapaan lyhytaikaiseksi muodiksi tai kuumeeksi, joka korvautuisi pian taas jollakin toisella pelituotteella. Tavallaan niin kävikin, kun julkista huomiota myöhempinä vuosina saivat muut peli-ilmiöt, mutta toisaalta pöytätennis vakiintui osaksi urheilua ja muuta vapaa-ajan viettoa.
Ping-pong-peliä myös kotoutettiin kirjaimellisesti, kun vuoden 1925 peliesittelyissä todettiin tavallisen ruokapöydän kelpaavan pelipöydäksi (esim. Borgåbladet). Ruokapöydän keskikohdan yli pingotettiin verkko, jonka yli palloa lyötiin kumipäällysteisillä tai päällystämättömillä puumailoilla. Viipurilainen Suojeluskuntain Urheiluliike mainosti uutuuspeliä Karjala-lehdessä 7.4.1925 seuraavasti: ”Ei ole mikään tavallinen seurapeli, vaan erittäin kiintoisa urheiluleikki, jota pelataan tavallisella ruokailupöydällä tennispelin sääntöjen mukaan.” Pöytätenniksen pistejärjestelmä tosin oli jo kansainvälisesti aiemmin erkaantunut tenniksestä, ja erissä pelattiin normaalisti 21 pisteeseen. Ossi Viidan (2018a) mukaan Suomessa kuitenkin pöytätennistä pelattiin 1930-luvun alkuun yleensä tenniksen pistelaskusäännöin.
Ping-pongin julkisessa esittelyssä ja suosion lisäämisessä käytössä olivat saman keinot kuin monissa muissakin peleissä. Pöytätennis esiteltiin Veli Giovannin eli Hillari Johannes Viherjuuren toimittamalla Suomen Kuvalehden ajanvietepalstalla ensin 7.3.1925, ja Suomen Kuvalehti kirjoitti pelistä useampaan otteeseen keväällä 1925 (myös esim. 28.3.). Esittelyssä keskeistä oli pelin luonteen, pelivälineiden ja sääntöjen kuvaaminen. Mainittiin lehdessä sekin, että Otava oli julkaissut jo pöytätenniksestä kirjankin. Suomen Kuvalehti teki yhteistyötä urheiluvälinemyyjän Suomen Urheiluaitan sekä uuden suomalaisen välinevalmistajan, Kristiinankaupungissa 1924 perustetun O.Y. Westa (tai Vesta) A.B.:n kanssa (perustamisesta Wasabladet 7.2.1924; Kristiinan Sanomat 26.4.1924). Westa jäi tosin pöytätennisvalmistajana ilmeisesti varsin lyhytaikaisesti, sillä tuo puunjalostusyritys keskittyi varsin pian muihin tuotteisiin, kuten hiihtosuksiin sekä muun muassa ikkunoihin ja oviin (Kristiinan Sanomat 8.12.1925; Keskisuomalainen 11.8.1926; Suomen Sosialidemokraatti 15.12.1926; HS 23.10.1927). Eikä Westasta löydy mainintoja pöytätenniksen tai ping-pongin yhteydessä lehdistä enää kevään 1925 jälkeen.
Ping-pongia eli pöytätennistä esiteltiin Suomen Kuvalehdessä 28.3.1925. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.
Pelin kotouttamiseen kuuluivat myös artikkelit, joissa käsiteltiin pelin historiaa ja leviämisreittejä (HS 10.4.1925). Mika Pantzar (1996, 125) kirjoittaa Suomen Kuvalehden keskeisestä roolista uusimman tekniikan promoottorina 1900-luvun alkupuolella. Esimerkkini ovat osoittaneet, että lehdellä oli merkitystä myös uusien peli-ilmiöiden esittelyissä, jotka etenivät varsin yhtenevällä kaavalla.
Pelin muun esittelyn ohella Suomen Kuvalehti väläytti maaliskuun alun jutussaan mahdollisuudesta järjestää pöytätenniskilpailuja. Kilpailutoiminta tuntuikin kuuluvan uusien peli-ilmiöiden esittelyyn. Kilpailutoiminnassa aktivoitui kuitenkin jostain syystä Helsingin Hiihtoseura, joka järjesti pöytätenniskilpailut hiihtokilpailunsa jälkeen Alppilan ravintolassa 15. maaliskuuta. Kolmenkymmenen osallistujan joukosta voittajaksi selviytyi Hoffman ja ”Verner Eklöv keinotteli tässäkin kilpailussa itsensä palkinnoille.” Verner Eklöv sijoittui toiseksi ja hänen veljensä Helsingin Sanomien mukaan kolmanneksi. (HS 16.3.1925.) Oletettavasti Eklöv oli siis ollut palkinnoilla hiihtokilpailussakin.
Pöytätenniksessä kilpailtiin Helsingin ulkopuolellakin. Vaasa-lehti uutisoi 21.3.1925, että ”[n]aisklubilla on taas maanantai-iltana runsaasti ohjelmaa.[…] On jotain ping-pong peliäkin, jossa voittajaa saa tavaraa ja pianorahasto hyötyy rahallisesti. Mene tiedä, mitä lie. Sittenpä senkin ihmeen näkee.”
Helsingin Hiihtoseura jatkoi pöytätenniskilpailujen järjestämistä 5.4.1925. Kisat olivat karsintakilpailu hieman myöhemmin pääsiäisenä järjestettävään turnaukseen, jonka järjestäjäksi mainittiin Helsingin Purjetyöliike (HS 6.4.1925) . Hiihtoseurasta muodostuu myös yllättävä myöhempi yhteys Westa-yhtiöön, joka helmikuussa 1927 oli yhtenä palkintojen lahjoittajana, kun Helsingin Hiihtoseura järjesti hiihtokilpailut (Uusi Suomi 12.2.1927.)
Uusi Suomi julkaisi 7.4.1925 ennakkojutun tulevista kilpailuista ja mainitsi lyhyesti myös Hiihtoseuran karsintakilpailujen tulokset. Uusi Suomi kirjoitti, että Hiihtoseuran järjestämiin pöytätenniskilpailuihin osallistui kolmisenkymmentä pelaajaa ja että kilpailut järjestettiin Hankkijan salissa Helsingissä.
Saman jutun yhteydessä oli kirjoitus siitä, miten uutta suosikkipeliä esiteltiin Stockmannin tavaratalossa, jossa Stockmann oli ”järjestänyt yleisölle tilaisuuden nähdä tätä koko Europan muotiin tullutta peliä”. Stockmannhan oli lanseerannut peliä Suomessa ensimmäisen kerran jo 1900-luvun ensi vuosina. Nyt Stockmannin kolmannessa kerroksessa peliä pelasivat joka päivä yhdestä kolmeen iltapäivällä Suomalaisen verkkopalloseuran jäsenet eli tenniksen pelaajat. Stockmannilla peliä pelattiin kuttaperkkapallolla (ei siis selluloidipallolla) ja käytettiin pääasiassa ruotsalaisia sääntöjä, joissa suorat lentolyönnit oli kielletty ja palloa sai lyödä vain pompusta. Jotkut pelasivat tosin myös englantilaisilla säännöillä ”siten, että ilmalyönnit olivat sallittuja”. Pelin uutuudesta kertoi se, että vaikka vakiosääntöjä ja niiden opettamista pidettiin tärkeänä, säännöissä ja pelitavoissa oli variaatioita.
Lehtitietojen mukaan pöytätenniksen pääsiäiskilpailun Helsingissä järjesti siis Helsingin Purjetyöliike. Tosin osassa lehdissä mainittiin järjestäjänä Helsingin Hiihtoseura. Lehdissä todettiin myös, että kilpailu olisi ensimmäinen yleinen pöytätenniskilpailu, kun sitä ennen oli järjestetty vain pari yksityistä kilpailua (HS 8.4.1925) Helsingin Purjetyöliike valmisti purjeiden lisäksi kaikenlaisia peitteitä, lippuja, kuomuja, telttoja, pelastusrenkaita, reppuja ja jopa jääpalloja (Uusi Suomi 19.2.1925). Yritys oli aloittanut toimintansa Helsingissä ilmeisesti vuonna 1922 ja siirtynyt Antti Wihurin omistukseen keväällä 1924. Yrityksen kytkös pöytätennikseen on epäselvä, mutta koska liikkeen toimialaan kuului myös ”urheilutarpeiden valmistus”, niin voi olla, että siellä valmistettiin myös esimerkiksi pöytätennispelin verkkoja.(Suomen Teollisuus 5/1925). Noin vuotta myöhemmin Helsingin Purjetyöliike kyllä mainosti ping-pong-peliä Suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehdessä toteamalla, että leiripäivät alkavat ja peli olisi paras ajanviete iltaisin (Hakkapeliitta 15.5.1926). On myös mahdollista, että yrityksessä toimivat henkilöt olivat muuten innostuneita pöytätenniksestä ja siksi halusivat sitä tukea.
Helsingin Purjetyöliikkeen Ping-pong-mainos Hakkapeliitta-lehdessä 15.5.1926. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.
Helsingin Sanomat seurasi kilpailun järjestelyjä raportoimalla ilmoittautuneiden määrästä ja siitä, että joukossa oli myös kaksi englantilaista pelaajaa. Jutussa ”Ping-pong-innostus leviää” lehti myös kertoi urheiluliike Suomen Urheiluaitankin järjestäneen pöydän yleisön käyttöön ja että siellä oli myös nähty ”vahapallojen kimpussa useita tunnettuja palloilijoitamme”. (HS 9.4.1925.) Urheiluvälineiden myyjät markkinoivat siis aktiivisesti uutta pelejä toisten lajien harrastajille ja muille kohderyhmille. Urheiluaitan mainoksessa (US; Ssd) liike mainosti pöytätennistä parhaaksi ajanvietteeksi lomahetkinä ja pelin sopivan sekä aikuisille että lapsille (https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1506129?page=8) Viittaus kohderyhmiin kertoo pohdinnasta, joka liittyi toiminnan mielekkyyteen. Jos tällaista yleistä määrittelyä ei tehty, joku peli saatettiin ajatella ensi sijaisesti lasten harrastuksena ja liian lapsellisena ja leikkiin viittaavana aikuisille. Toisaalta jotkut pelit voitiin mieltää lapsille liian vaikeiksi tai lapsilta kielletyiksi, jos oli kyse vaikkapa rahapelaamisesta tai pelaamisesta sellaisissa paikoissa tai vuorokaudenaikoina, joita ei pidetty lapsille soveliaina.
Vestan ja Suomen Urheiluaitan Ping-pong-mainokset Uudessa Suomessa 9.4.1925. Sama mainospari julkaistiin myös muissa lehdissä, kuten Suomen Sosialidemokraatissa 11.4.1925. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.
Ping-pong-kilpailu pidettiin toisena pääsiäispäivänä 13.4.1925, ja useat lehdet raportoivat jälkikäteen tuloksista. Osallistujia oli ollut 50 ja ”[r]unsaslukuinen yleisö seurasi innokkaana turnausta.” Miesten ja naisten sarjan voittajiksi selviytyivät Campbellin sisarukset, Bruce ja Maud, jotka nimestään huolimatta olivat suomalaisia mutta sukujuuriltaan isänsä puolelta skotlantilaisia. (HS 14.4.1925. Ks. myös esim. Svenska Pressen 14.4.1925.) Ossi Viita (2018a) kirjoittaa pöytätenniksen historia-artikkelissa, että urheiluväen keskuudessa peli herätti ristiriitaisia tunteita, eikä esimerkiksi Suomen Urheilulehden pöytätennistä käsittelevässä jutussa pidetty peliä urheiluna joidenkin muiden pelien ja leikkien ja esimerkiksi biljardin tavoin. Urheilun ja ei-urheilun rajankäynti liittyi luultavasti siihen, millaisia fyysisiä ominaisuuksia pelaaminen vaati ja kehitti, kenelle peli oli tarkoitettu sekä mahdollisesti myös siihen, millaisissa institutionalisissa puitteissa peliä harrastettiin: olivatko sen pelaajat organisoituneet esimerkiksi seuroiksi ja liitoiksi.
Helsingin Sanomien ping-pong-turnausta käsittelevässä jutussa 14.4.1925 oli kuvituksena piirroskuva, johon oli kuvattu pelaajia, yleisöä, tuomari sekä englantilainen turnausosallistuja Maxwell, joka hävisi jo ensimmäisen ottelunsa kuvassa myös näkyvälle suomalaiselle Blombergille. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.
Viita (2018a; 2018b) mainitsee myös, että Bruce Campbellistä tuli Suomen Pöytätennisliiton ensimmäinen puheenjohtaja 1938 (ks. myös Suomen Pöytätennisliiton historiasivu). Maud Campbell puolestaan oli muun muassa myös pikakirjoitusmestari (Hbl 27.11.1922) ja muutti todennäköisesti Englantiin viimeistään mentyään huhtikuussa 1931 naimisiin lontoolaisen lääkärin Ronald E. Smithing kanssa (Svenska Pressen 8.4.1931). Hänen nimensä ei tule pöytätenniksen yhteydessä vastaan parin ensimmäisen kilpailun jälkeen.
Seuraavassa saman järjestäjän isommassa turnauksessa syksyllä 1925 Campbellit joutuivat pettymään. Maud Campbell hävisi jo ensimmäisen ottelun, ja turnauksen naisten sarjan voitti ”varovaisesti mutta varmasti pelaava paronitar Hoyningen-Hyne [von Hoyningen Huene, suvusta ks. saksank. Wikipedia]. Bruce Campbell eteni finaaliin mutta hävisi ”kireän ottelun jälkeen” herra Haarille. Turnauksessa oli miesten A-sarjan lisäksi myös B-sarja pelaajille, jotka eivät olleet pärjänneet niin hyvin edellisessä kisassa. (HS 15.11.1925.)
Helsingin Hiihtoseura järjesti vuoden 1925 lopuksi vielä yhden pöytätenniskilpailun, jonka suosiota nimimerkki ”Pailo” kuvasi Helsingin Sanomissa22.12. sekä pelaajien että yleisön näkökulmasta: ”Tuskin mikään peli Suomessa on saanut sellaisen levikin, kuin viime keväänä muotiin tullut ping-pong-peli. Nykyään sitä jo pelataan Helsingissä melkein useimmissa perheissä, pelataanpa sitä maamme muissakin kaupungeissa yhä vaan lisääntyvällä innolla. Syynä tähän lienee sen käytännöllinen järjestäminen ja hermoja repivä jännittävyys, joka esim. kahden tasaväkisen pelatessa saa katsojan niin täydellisesti mukaansa, että katsoja miltei ”hikoilee”.”
Pailo myös viittasi toisiin kirjoituksiin ja kiisti, että ping-pong olisi mikään tenniksen miniatyyriversio. Hän myös harmitteli, että pelit järjestettiin tenniskentällä, jonka toinen puoli jäi kokonaan käyttämättä: ”Varmasti monen tennispelaajan sydänalaa kaiveli nähdessään puoli tenniskenttää aivan tyhjänä.” Lisäksi hän kommentoi pelaamisen ja sukupuolen suhdetta: ”Naisista ei kukaan pelannut kauniisti, enemmän naisellisuutta ja vähemmän korkeita korkoja.” Naisten sarjan voitti jälleen paronitar Hoyningen-Hyne.
Kysymys sukupuolesta nousi myös muissa jutuissa esille. Vaikka varhaisissa suomalaisissa pöytätenniskisoissa turnaukset oli jaettu miesten ja naisten sarjoihin, niin lopuksi sarjavoittajat myös pelasivat toisiaan vastaan. Sama tapahtui myös muun muassa koronapelin mestaruuskisoissa vähän myöhemmin. Tulkinta pelin sopivuudesta sekä miehille että naisille (ja lapsille ja vanhemmille) perustui ajatukseen siitä, että peli ei vaatinut erityistä voimaa. Sopivuuteen liittyi myös ajatus pelaamispaikoista, esimerkiksi kodeista ja kerhotiloista, jotka lähtökohtaisesti eivät olleet sukupuolen mukaan jaettuja.
Esimerkiksi Allas Krönika -lehti esitteli helmikuussa 1926 naisten pelaamista peleistä keilailun ja ping-pongin. Vaikka lehden kirjoittaja päätyi lopputulokseen, että molemmat ovat hauskoja urheilulajeja ja sopivan lajin valinta on makuasia, niin nimenomaan ping-pong oli kirjoittajan mukaan sopivampi naisten fysiikalle ja tarjosi monipuolisempaa ja vaihtelevampaa ruumiin liikettä kuin keilaaminen raskailla palloilla. (Allas Krönika 6.2.1926.)
Ossi Viita (2018a, 7) kirjoittaa puolestaan siitä, että urheilumaailma oli 1920–1930-luvuilla sukupuolen mukaan pitkälti eriytynyttä. Siitä huolimatta esimerkiksi pöytätennistä pystyivät pelaamaan miehet ja naiset myös yhdessä. Tilanne ei miellyttänyt kaikkia, ja joissakin lehdissä julkaistiin esimerkiksi sovinistisia pilapiirroksia, jossa naisten ja miesten pelitilanteita seksualisoitiin.
Aiemmin mainitussa Helsingin Sanomien kilpailu-uutisessa esille nousi myös pöytätenniksen performatiivinen, yleisöön menevä luonne. Ehkä siitä johtuen pöytätennis oli esillä myös parissa näyttämötaiteellisessa teoksessa. Niitä kuvaavista jutuista ei kuitenkaan käy selkeästi ilmi, oliko pöytätennis ainoastaan muodikkaana uutuutena teema, josta tehtiin esimerkiksi pilaa. Joka tapauksessa Hufvudstadsbladetissa16.10.1925 oli ilmoitus Tukholmasta tulleesta revyystä, jossa monen parodisen musiikkinumeron joukossa oli laulu ”Ska vi spela Ping-pong”. Vasabladet puolestaan arvioi 4.1.1927 Vasa Teaterin uudenvuoden revyyn, jossa toisen näytöksen kulminaatiopisteenä ja loppuna olivat herra Lindbladin soolotanssi ja ping-pong-peli.
Pöytätenniksen julkinen huomio oli suurimmillaan vuoden 1925 aikana. Sen jälkeen esimerkiksi lehtikirjoittelu väheni, vaikka edelleen pelistä uutisoitiin silloin tällöin. Kuumimman huomion hiipumisesta huolimatta peli oli tullut jäädäkseen ja sen instituutionaaliset rakenteet vakiintuivat seuroineen, kilpailuineen ja lopulta Suomen Pöytätennisliiton perustamisen 1938 myötä. Alkuvuosina myös useammat yrittäjät pyrkivät vuokraamaan pöytätennispöytiä tuntihinnalla pelaajille (esim. US 31.5.1925; US 12.10.1926; US 30.10.1926), mutta vahvemmin pöydät tulivat osaksi erilaisten kerhojen, yhdistysten ja seurojen ajanvietetoimintaa, välillä muiden pelien, kuten koronapelin ja Fortunan tavoin.
Koneen kokemu(y)s 