Mokaaminen kannattaa joskus

Pidin tänään kaksi esitelmää Digital Memories 3 -konferenssissa. Kumpaankin esitykseen liittyi kuvaus tutkimustapauksesta, jossa kaikki ei mennyt ns. putkeen. Minusta tällaisista pienistä tai isommista mokista tai epäonnistumisen kokemuksista olisi kiva kuulla enemmänkin, koska ne ovat niin tavallisia tutkimuksessa, mutta kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, niistä ei kovin usein puhuta.

Minusta ainakin tuntuu siltä, että ehkä tutkimuksessa kaikkein hedelmällisimpiä ovat hetket, jolloin jokin menee pieleen: aineiston kokoaminen tai kerääminen ei onnistu, aineistosta ei löydykään vastauksia niihin tutkimuskysymyksiin, joihin oletti vastauksia löytyvän, hieno tutkimuksellinen härpätin ei toimi tai tutkijakollegat tai jotkut muut yleisöt eivät suhtaudu tutkimukseen sillä lailla kuin mitä itse kuvitteli.

Kun homma kosahtaa, tutkija joutuu ulos omalta mukavuusalueeltaan ja joutuu muuttamaan ajattelutapaansa, lähestymistapaansa, tutkimuskysymyksiään, aineistojaan tai joskus ääritapauksessa jopa ensisijaista tutkimusyhteisöään. Tällöin tuloksena on useimmiten aidosti uutta, kriittistä ja reflektiivistä tutkimusta.

Tietenkään ei ole hauska törmätä jatkuviin kasautuviin ongelmiin ja hakata päätään koko ajan seinään, mutta ajoittaiset esteet ja vaikeudet ovat väistämättömiä, välttämättömiä ja hyödyllisiä.

Minusta aiheesta ”kun jokin meni tutkimuksessa pieleen ja mitä sitten tapahtui” voisi järjestää oman seminaarinsa tai tehdä vaikkapa kirjan. Ehkä tällaisia on jo olemassa. Tietääkö kukaan?

Advertisement

Eheää tutkimusta?

Etnologiatieteissä ja perinteentutkimuksessa on kirjoitettu siitä, miten informantit helposti eheyttävät kertomuksiaan, kun he kertovat retrospektiivisesti omakohtaisia kokemuksia – joka tutkijan toiveesta tai missä tahansa muussa tilanteessa. On selvää, että samanlainen tai samantyyppinen eheyttäminen tapahtuu myös silloin, kun tutkija kirjoittaa opinnäytettään, artikkelia tai mitä tahansa reprospektioksi tutkimusprosessistaan.

Eheyttävässä tutkimuksen representoinnissa siivotaan turhat rönsyt pois. Johdannossa ja tutkimusteksteissä laajemmin tekijät keskustelevat aineistonsa ja muut tutkimuksen kanssa. Ohjaajien ja kollegoiden kanssa käydyt keskustelut eivät sen sijaan näy kuin välillisesti tutkimusviitteissä, esipuheiden kiitoksissa ja esimerkiksi silloin, jos ulkopuolinen vertailee oletettavasti toisilleen läheisten tutkijoiden tekstejä.

Eheytysdiskurssi edellyttää myös tutkijan varmuutta. Harvempi tunnustaa tutkimustekstissään, että on tehnyt tutkimusprosessinsa aikana vääriä valintoja ja välillä turhaa työtä. Moni ei tunnusta, että ennen pääsyä paperille esitettyyn lopputulemaan tutkija on saattanut olla välillä aivan eksyksissä, poissa tutkimukselliselta kartalta ilman käsitystä siitä, miten pitäisi edetä.

Tutkija ei puhu tutkimuksensa yhteydestä tuurista, sattumasta, musta tuntuu -etenemisestä eikä ehkä intuitiivisesta osaamisestaan – vaikka Spinozan tapaan pitäisikin intuitiivistä tietämistä suuressa arvossa.

Tutkimusdiskurssiin kuuluu epävarmuuden piilottelu – siitäkin huolimatta, että johtopäätöksissä esitettäisiin varauksia (toisaalta-toisaalta-päättelyt sekä rajaukset ja varaukset suhteessa tulosten yleistettävyyteen). Tutkija on ikään kuin tiennyt, mitä tekee.  Hän ei ole epäröinyt. Hän on tiedostanut valintansa ja niiden seuraukset. Tutkija pyrkii tutkimuksensa kirjallisessa representaatiossa ehyeen, symmetriseen ja harmoniseen ilmaisuun. Mutta onko kaikki mennyt ihan niin siististi? Yleensä ei.

Leikkivä tiede

Professorin täytyisi kaiketi määritellä tieteenalansa, varsinkin kun se on ihan uusi. Emo-oppiaineessani kulttuurihistoriassa ainakin totuin siihen, että uuden professorin piti kirjoittaa jonkinlainen perusteksti siitä, että mitä se kulttuurihistoria oikein tarkoittaa. Tuoreen professorin piti viitata edeltäjiensä teksteihin ja luoda oma synteettinen, kenties aina edellistä parempi tulkintansa tieteenalan itseymmärryksestä.

Jonkin verran yritin digitaalista kulttuuria suppeasti määritellä virkaanastujaisesitelmässäni pari vuotta sitten, kun oli vähän niin kuin pakko. Mutta en edelleenkään (tai tällä hetkellä enää) oikein tiedä, haluanko paaluttaa jotain omaa totuuttani tieteenalasta. Enemmänkin haluaisin kirjoittaa digitaalisen kulttuurin asenteesta – joka on kriittisen leikillinen. Minusta tieteilijä on terve niin kauan kuin se leikkii. Siksi haluan, että digitaalisen kulttuurin oppiaineessa harrastetaan iloista ja leikillistä tiedettä, tehdään kaikkia höpsöjä tempauksia ja kokeiluja opetuksessa, tutkimuksessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttavuudessa. Tämän asenteen toivon välittyvän opiskelijoihin ja näkyvän myös kollegojeni toiminnassa. Toistaiseksi asia on onnistunut mielestäni erinomaisesti.

Itse toivon säilyttäväni oman leikillisen asenteeni tieteen tekemiseen loppuikäni. Joskus se tuntuu vaikealta, mutta ei kovin usein.