Kävimme lauantaina 16.7. Wetterleuchten-konemusiikkifestivaaleilla Innsbruckissa. Festivaalipaikka oli ainutlaatuinen, koska tapahtuma järjestetään vuosittain noin 2000 metrin korkeudessa merenpinnasta. Kaksipäiväisille festivaaleille Seegrube-tasanteelle matkataan Nordkette-ala-asemalta kabiinihissillä. Suuri osa festivaalivieraista majoittuu telttoihin festivaalipaikan läheisyyteen, mutta me lähdimme alas kaupunkiin kabiinihissin kulkiessa yön viimeisiä kertoja kolmen maissa. Seegruben vähät hotellihuoneet oli varattu festivaalin esiintyjille.
Festivaaliteltta oli pystytetty hissiaseman ja hotelliravintolan viereen
Teltan takana avautui karu vuorimaisema
Festivaalin hinta oli halpa, 25 euroa, mikä ei ole paljon enempää kuin edestakainen hissilippu Seegrubeen. Etukäteen jännitimme säätä, koska illalle oli luvattu sadetta – ja Innsbruckissa oli satanut muutenkin jatkuvasti lähiaikoina. Onneksi lauantaina satoi ainoastaan alkuillasta, ennen kovempien festivaalitohinoiden käynnistymistä. Sadekuurojen ajaksi festivaaliyleisö kantoi sohvat näköalapaikalta sisälle telttaan ja siirsi ne sateen tauottua takaisin ulos. Sateen aikana ja sen jälkeen upeita näköaloja täydensi tuplasateenkaari. Yöllä taivaalla paistoi vielä täysikuu, joten luonnonilmiöidenkin puolesta festivaali oli todella mahtava.
Festivaalin esiintyjäkaarti oli pitkälti itävaltalaista. Varsinaisten artistien välillä soittivat dj:t. Lauantai-ilta ja yö olivat varattu ripeämmälle menolle ja sunnuntai chillailulle. Sunnuntaina emme tosin enää festivaaleilla käyneet. Lauantaina kävimme seuraamassa erityisesti Disaster Radion, Ogris Debriksen ja tapahtuman pääesiintyjän Bomb the Bassin keikkoja.
Uusiseelantilainen Disaster Radio oli yhden miehen akti, joka tursusi sellaista megaluokan nörttienergiaa, etten vastaavaa ole missään nähnyt. Musiikki oli kasaripohjaista elektroa, jota vaikuttavampi oli artistista huokunut into ja omistautuminen. Se purkautui villinä lavaliikehdintänä, joka sai sellaisenkin yleisön liekkeihin, joka ei yleensä hyppelehdi tanssilattialla.
Disaster Radio
Itävaltalaisen Ogris Debriksen livesettiä voisi luonnehtia ehkä hard tai deep houseksi. Jokainen tanssittava nopean biitin biisi kesti sellaiset 10–15 minuuttia, ja keikka olikin varmasti keskiverron festariyleisön mielestä yksi mukaansatempaavimmista. Ogris Debriksen jälkeen festivaalin aikataulu olikin jo roimasti venynyt, ja Bomb the Bass pääsi aloittamaan melkein puolitoista tuntia jäljessä alkuperäisestä aikataulusta, ennen kahta yöllä. Se oli harmi, koska olin odottanut tuota keikkaa kaikkein eniten, ja jouduimme lähtemään lopulta vähän kesken pois, koska emme olleet varautuneet yöpymään vuorella.
Bomb the Bass, eli käytännössä britti Tim Simenon vaihtuvilla laulajilla vahvistettuna, on ollut yksi suurimmista artistisuosikeistani aina 1980-luvun lopulta lähtien. Bomb the Bass (tai tuttavallisemmin BTB) nousi laajaan tietoisuuteen orastaneen sample-, house- ja teknobuumin aallossa muun muassa kappaleilla Beat Dis (1987, Say a Little Prayer (cover I Say a Little Payer -kappaleesta, jonka olivat esittäneet mm. Dionne Warwick ja Aretha Franklin) ja Megablast, joka toimi taustamusiikkina myös Xenon Megablast 2 –tietokonepelissä. Innostuin alussa Bomb the Bassin Into the Dragon -levyn (1988) monipuolisuudesta sekä massiivisesta sample-vyörytyksestä ja vinyylivinguttelusta.
Seuraavat levyt olivat mahdollisesti jopa vaikuttavampia Unknow Territory -levyn (1991) kappale Winter in July oli ilmestyessään soundillisesti niin huikea, että karvat nousivat pystyyn kappaletta kuunnellessa, vaikka kotistereot tai kuulokkeeni eivät olleen mitään huippulaatua. Seuraava Clear-levy (1995) oli kenties Tim Simenonin tasaisin (ainakin siinä mielessä, että se liikkuu miksauksista kohti yhtenäisempiä biisejä), ja siltä löytyi monia sellaisia biisejä, joista pidin. Vierailevana solistina levyllä oli muun muassa Sinéad O’Connor.
1990-luvulla Tim Simenon ahkeroi myös muiden artistien tuottajana ja remiksaajana. Ihastuin erityisesti tuolloin hänen tekemiinsä versioihin Björkin kappaleesta Play Dead sekä Batman Forever -elokuvan Soundtrackille tehdystä cover-biisistä The Passenger (1995). Sen alkuperäinen esittäjä oli Iggy Pop, mutta nyt biisin lauloi INXS-yhtyeen Michael Hutchence. Tim Simenon tuntuikin tekevän yhteistyötä monen sellaisen artistin kanssa, joista pidin todella paljon.
1980-luvun lopun ja 1990-luvun suurin musiikillinen fanitukseni kohde oli Depeche Mode. Olin haltioissani, kun kuulin, että Depeche Mode oli valinnut Ultra-levynsä tuottajaksi Tim Simenonin. Keskustelin aktiivisesti 1990-luvun netin DM-fanisähköpostilistalla ja ylläpidin Depeche Mode -aiheisia nettisivuja. Kun soundivelho Alan Wilder oli jättänyt Depeche Moden, nettikeskusteluissakin oli spekuloitu runsaasti, oliko tilanne Depeche Moden loppu vai pystyisikö joku paikkaamaan Wilderin jättämän aukon. Simenon, itsekin DM-fani, tuntui hyvältä vaihtoehdolta, vaikka hänen musiikkinsa oli vähemmän synkkää ja rytmillisesti vaihtelevampaa kuin Depeche Moden. Joka tapauksessa Simenon oli hänkin sellainen soundiguru, jolla oli annettavaa DM:lle.
Simenonin tuottama Ultra-levy (1996) olikin Depeche Moden näköinen mutta myös Tim Simenonin näköinen. Se kuulosti ehkä vähän ”pienemmältä”, vähemmän jylhältä ja jopa leikkisämmältä kuin Depeche Moden aiemmat albumit, esimerkiksi Violator (1990) ja Songs of the Faith and Devotion (1993). Vaikka levy ei ollut ihan samanlainen menestys kuin Depeche Moden pari aiempaa albumia, siltä löytyi sellaisia hittejä kuten Barrel of a Gun ja It’s No Good, joissa kuulee kyllä Simenonin kädenjäljen. Muistaakseni näin tavallaan Simenonin myös livenä Depeche Moden Singles-kiertueen Helsingin-keikalla 1998, kun Simenon soitti dj-setin ennen varsinaisen DM-keikan alkua ja vieraili parin biisin aikana lavalla (en olisi muistanut yksityiskohtia, ellen olisi sattunut kirjoittamaan aikaan keikasta raporttia nettisivulleni :)).
Depeche Mode kävi ennen Ultra-levyä ja sen jälkeen läpi vaikeaa vaihetta, johon kuuluivat Wilderin lähtö, kiertueväsymys, riidat ja laulusolisti David Gahanin huumeongelmat. Ultra-levyn tekeminen kesti pitkään, ja viimeistään yhteistyö Depeche Moden kanssa vei mehut ilmeisesti myös Tim Simenonista pitkäksi aikaa. Tilttiin mennyt heppu lopetti omien levyjen teon ja muutti Amsterdamiin pyörittämään omaa levymerkkiään. Uusia Bomb the Bass -levyjä saatiin odottaa todella pitkään.
En muista, mistä sain tiedon, että Bomb the Bass oli aktivoitunut uudestaan. Luultavasti vain selailin yleisestä kiinnostuksesta pari vuotta sitten Tim Simenonia käsitteleviä nettisivuja ja Wikipedia-artikkelia ja huomasin, että hän oli julkaissut uuden levyn, nimeltään Future Chaos (2008). Sitä ei löytynyt niistä muutamasta levykaupasta, joissa kävin, joten tilasin levyn Amazonilta. Levy kuulosti erilaiselta, suorabiittisemmältä, mutta soudit olivat edelleen kohdallaan. Pidin erityisesti jostain syystä Black River -kappaleesta, vaikka koko levy oli kauttaaltaan hyvä. Ostin sittemmin myös toisen Bomb the Bassin uutuuslevyn, Back to Lightin, kun se ilmestyi 2010. Pidin myös siitä, vaikka aivan samanlaisia haltioitumisen kokemuksia levyt eivät saaneetkaan aikaan kuin Bomb the Bassin ensimmäiset levyt herkässä nuoruudessani.
Näin aivan sattumalta Nordkette-kabiinihissiä käsittelevästä esitteestä Innsbruckin turistitoimistossa, että vuorella järjestetään konemusiikkifestivaalit. Ja kun huomasin myöhemmin Internet-sivuilta, että Bomb the Bass olisi esiintyjien joukossa, kiinnostus festivaalia kohtaan kasvoi entisestään. Sinne oli päästävä, vaikka se tarkoittaisi ylhäällä kylmässä värjöttelemistä keskellä yötä mahdollisesti huonossa säässä. Päätös oli oikea, sillä festivaali oli kaiken kaikkiaan hieno ja upeassa paikassa. Ehdottomasti haluan festivaaleille uudestaan, jos satun olemaan kaupungissa festivaalin aikaan.
Kuva festivaaliteltasta alkuillasta, kuvassa oikella Tim Simenon reppu selässä
Festivaali-iltana ihmisten vasta kerääntyessä paikalle olisi ollut hyvä mahdollisuus puhuttaa Tim Simenonia ja hänen mukanaan kiertävää Paul Conboyta. He kiersivät keskellä festivaaliyleisöä ilman, että juuri kukaan tunnisti heitä – tai ainakaan osoittanut tunnistamista avoimesti. Minäkään en olisi välttämättä tunnistanut reppuselkäistä Simenonia, elleivät he olisi Conboyn kanssa tehneet soundchekiä juuri silloin kuin olimme saapuneet paikalle. Sen verran minua kuitenkin ujostutti, että en uskaltanut mennä juttelemaan Simenonin kanssa saati pyytämään, että hän olisi voinut poseerata minun kanssani samassa kuvassa.
Bomb the Bassin keikkasetti sisälsi pitkälti kahden viimeisen levyn kappaleita, joissa useissa Paul Conboy on toiminut vokalistina. Laulamisen ohella Conboy hääri Simenonin kanssa pöydän takana säätäen soittoinstrumentteja. Ne kappaleet, joita Conboy ei ollut laulanut levyllä, esitettiin niin, että varsinainen laulaja näkyi keikkavisualisoinneissa. Konsertin taustalle projisoitu videokuvavirta oli hienoa ja monipuolista katseltavaa. Simenon vaikutti keikasta innostuneelta ja hän hyräili kappaleiden mukana. Kappaleiden keikkaversiot kuulostivat enemmän remikseiltä kuin alkuperäisiltä. Osa yleisöstä saattoi olla jo myöhäisen keikan aikana vähän väsähtänyttä, eikä edellisiä esiintyjiä hitaampi biitti ollut omiaan saamaan yleisöä samalla lailla liikkeelle, yleisöä, josta valtaosa oli ollut korkeintaan vaippaiässä Simenonin aloitellessa konemusiikkiuraansa.
Bomb the Bass: Tim Simenon ja Paul Conboy
Mukana setissä oli yksi kappale, jota en tunnistanut. Vanhemmasta tuotannosta mukana oli ainoastaan Bug Powder Dust, joka oli rakennettu aivan uuteen uskoon. Saattoi setissä olla muitakin vanhempia, mutta kun jouduimme lähtemään kesken pois… Mutta ehkäpä joku toinen kerta kuulen myös sen Winter in Julyn livenä.
Koneen kokemu(y)s 