Archive for the ‘Historiakulttuuri’ Category

”Jännittävä Kaukaisen Idän sotatapahtumia kuvaava seurapeli” – pelejä sodasta ja sodankäynnistä sotienvälisenä aikana

27 huhtikuun, 2022

Sota-aiheiset lauta- ja korttipelit muodostivat urheilupelien ja opetuspelien ohella selkeimmin oman ryhmänsä. Niitä tosin julkaistiin enemmän sota-aikana tai välittömästi sen jälkeen kuin rauhanaikana. Niinpä 1920–1930-luvuilla Suomessa ilmestyi vain joitakin sotaan liittyneitä pelejä. Sotapelijulkaisujen määrä oli moninkertainen ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana.

Sota-aiheiset pelit voi karkeasti jakaa kolmeen perustyyppiin sisältönsä perusteella. Jotkut niistä käsittelivät vanhoja historiallisia sotia, mutta enemmän julkaistiin johonkin ajankohtaiseen sotaan tai konfiltiin liittyneitä pelejä. Osaa peleistä ei liitetty mihinkään konkreettiseen tapahtumaan vaan ne saattoivat käsitellä yleisemmin sodankäynnin taktiikkaa tai strategiaa.  

Sota-aiheisia pelejä voi jaotella myös pelimekaniikkojen perusteella. Tyyppillisesti sotapelit olivat strategia- tai taktiikkapelejä, joissa sijoitettiin joukkoja pelilaudoille ja edettiin pelilaudoilla varsin vapaasti. Nopalla tai jollain vastaavalla välineellä etenemisvauhtiin sekä mahdollisten taisteluiden lopputuloksiin saatiin mukaan sattumaelementtejä.

Myös lineaarisissa juoksupeleissä saattoi olla sodankäyntiin liittyneitä teemoja. Juoksupeleissä ei voinut juuri tehdä taktisia valintoja muuten kuin liittyen esimerkiksi yksittäisiin reittivalintoihin. Sattuma saneli lähes täysin sen, kuka voitti pelin. Tällaisia pelejä käytettiin esimerkiksi ajankohtaisten sotatapahtumien käsittelyyn pelin avulla tai sitten jo aiemmin käydyn sodan muisteluun. Niissä ei ollut jossittelevaa elementtiä kuten strategiapeleissä, joissa sodan voittajaksi saattoi tulla sellainenkin taho, joka ei oikeassa elämässä ollut voittanut. Korttipelejä puolestaan pelattiin esimerkiksi joidenkin muiden pelien tavoin ”perheitä” eli tiettyjä samankaltaisten korttien sarjoja keräämällä.

Suomessa julkaistiin jo 1800-luvulla useita silloisiin kansainvälisiin sotiin ja konflikteihin liittyneitä pelejä. Ne mahdollistivat erilaisen, osallistuvamman tavan tarkastella sotia kuin esimerkiksi sanomalehtiuutiset.(Ylänen 2017.) Ensimmäisen maailmansodan aikana julkaistut pelit puolestaan liittyivät joko laajemman rintamatapahtumiin tai rajatumpiin kahden valtion välisiin sotatapahtumiin tai maasodan sijasta esimerkiksi ilma- tai merisotaan. Näissä peleissä Suomi ja suomalaiset eivät olleet osallisia muuten kuin tavallaan laajan Venäjän imperiumin osana, mutta pelit eivät juuri liittyneet Venäjän sotaoperaatioihin vaan muihin rintamiin.

Sotapelien historiasta väitellyt ruotsalainen Tomas Karlsson (2018, 106–108, 281–282) esittää, että 1900-luvun alun sotaa käsittelleet lautapelit mahdollistivat teollistuneen sodan käsittelyn sosiaalisena tapahtumana. Vaikka suurelle yleisölle suunnattuja sotapelejä pelattiin yleensä tinasotilailla, myös lautapelien katsottiin opettavan lapsille sotaan liittyviä asioita ja tuovan esille sodan leikillisiä puolia. Sotaa käsitelleet lautapelit mahdollistivat hänen mukaansa myös aiempien sotien tarkastelun nostalgian linssin läpi, mikä vahvisti esimerkiksi ajatusta sodankäynnistä miesten välisenä kunniakkaana kamppailuna. Pelejä julkaistiin sellaisenaan, mutta myös lehdissä, yleensä yksinkertaisempina versioina, ja lehtien kautta pelit levisivät entistä laajemmalle. Karlsson käsittelee yhtenä keskeisenä teemana väitöskirjassaan sotapelien maskuliinisuutta, ja Suomessakin julkaistuissa sotapeleissä esille tulevat miespuoliset sotilaat ja sotasankarit ja pelien kohderyhmäksi määriteltiin erityisesti pojat, vaikkei peleille aina määriteltykään näkyvästi kasvatuksellista tavoitetta.

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, Suomen oma sota, vuoden 1918 sisällissota, antoi kimmokkeen useamman sota-aiheisen pelin julkaisemiseen jo joulumarkkinoille 1918. Näitä pelejä ei ainakaan mainostettu enää myöhemmin, joten ne luultavasti jäivät varsin lyhytaikaisiksi. Sen jälkeen julkaistiin muutamia pelejä, jotka eivät selkeästi käsitelleet jotain todellista sotaa tai taistelua.

Kustantamo Weilin&Göös julkaisi Iltalehdessä 17.12.1919 mainoksen ”lasten- ja seurapeleistään”. Pelien joukossa oli Meritaistelu Suomenlahdella, mutta mainoksessa ei kerrottu tarkemmin, millainen peli se oli ja ketkä olivat pelin taistelun osapuolet. Merisota-aiheisen Merisotapelin julkaisi sittemmin myös esimerkiksi Pohjoismaiden paperikomppania, ja lehdissä saatettiin antaa ohjeita esimerkiksi laivanupotuspelien pelaamiseen.

Weilin & Göösin pelien mainos Iltalehdessä 17.12.1919. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.

Suomen merkittävin sotienvälisen ajan lautapelijulkaisija Kuvataide julkaisi 1932 Manööveripelin (ks. Kansalliskirjaston digikokoelmat). Se oli pelin kotelon kuvauksen mukaan ”Mukava ja jännittävä taistelupeli”. Pelipaketin kanteen oli saatu myös Yliesikunnan koulutustoimiston – kaiketi Suojeluskuntien yliesikunnan – suositus pelistä. Tosin suositus oli erittäin varovainen ja annettu ehkä pelaamatta tai edes näkemättä itse peliä. Siksi suosituksen markkinointiarvo tuntuu hieman kyseenalaiselta: ”Manööveripelin suhteen Yliesikunnan koulutustoimisto tiedottaa: – ’että peli on ilmeisesti mielenkiintoinen ja omiaan jossakin määrin lisäämään Suomen maantieteen tuntemusta, sekä samalla selvittämään muutamia sotilaallisia käsitteitä…’”

Manööveripelin (1932) pelilauta. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.

Manööveripelin laudalle on kuvattu Suomi Kuusamosta etelään. Sotapelin sinisen puolen päämaja on kartalla sijoitettu Ouluun ja punaisen (tai keltaisen) puolen päämaja on Suomen rajojen ulkopuolella, Neuvostoliiton Leningradissa (eli Pietarissa), mutta sitä ei tosin ole laudalla nimetty, kuten Oulu ja muut Suomen paikkakunnat. Pelin osapuolet on siis nimetty sotapelien ja sotaharjoitusten perinteen mukaisesti säännöissä sinisiksi ja keltaisiksi, mutta karttakuvassa keltaisen puolen päämajan väri on punainen. Värikoodaus perustuu ainakin preussilaiseen vuonna 1824 esiteltyyn sotasimulaatiopeliin, jossa osapuolina olivat siniset ja punaiset, mutta ilmeisesti punainen on vaihdettu keltaiseksi esimerkiksi siksi, ettei se viittaa niin suoraan Neuvostoliittoon. Sama sinisen (omat, yleensä aluksi puolustavat) ja keltaisen (vieraat, yleensä aluksi hyökkäävät) jako näkyi muissakin peleissä ja sotaharjoituksissa. Preussilainen, tekijänsä mukaan nimetty Reisswitzin peli oli ilmestymisensä 1824 jälkeen levinnyt laajalle ja toimi myös esikuvana monelle muulle sotapelille, joita pelattiin sekä osana sotilaskoulutusta että vapaa-ajan harrastuksena (Karlsson 2018, 61–73).

Manööveripelin kartta on jaettu kolmeen alueeseen, joissa pohjoisen ja eteläisen manööverialueen välissä on puolueeton alue, ja kumpikin pelaaja liikuttaa laudalla 17:ää joukko-osastoja kuvaavaa nappulaansa. Nappuloilla on erilaisia liikkumisnopeuksia ja tapoja sekä voimasuhteita, jotka vaikuttavat taistelutilanteissa. Pelaajat liikuttelevat nappuloitaan vuorotellen aloittaen omalta manööverialueeltaan ja edeten kohti toisen aluetta. Pelin osapuolten alkuasetelmat poikkeavat hieman toisistaan. Pelin voittaa se, joka pystyy valloittamaan vastustajan päämajan tai viisi vastustajan strategista pistettä eli manööverialueen paikkakuntaa, joilla on erityistä strategista merkitystä (merkitty punaisella ympyrällä). Sinisellä ympyröidyt paikkakunnat ovat rautateiden risteyskohtia.

Kuvataide oli jo vuonna 1928 julkaissut Suojeluskuntamanööverit-nimisen pelin, mutta se erosi 1930-luvun Manööveripelistä (ks. esim. HS 13.12.1928). Suojeluskuntamanöövereissä kaksi pelaajaa kamppailee ruudukolla ja yrittää vallata tiettyjä ruudukkoon kuvattuja taktisia kohteita. Suojeluskuntamanöövereiden pelinappuloiden sotilaat, upseeri sekä sotamiehet ovat päättäväisen ja tuiman näköisiä, kummallakin puolella jopa katseen suuntaa myöten identtisiä ja erotettu ainoastaan sinisin ja keltaisin värikoodein. (Ks. kuva pelistä: Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, Finna)

Suojeluskuntamanööverit-pelin (1928) lauta. Lähde: Helsingin kaupunginmuseo, Finna-verkkopalvelu.

Suojeluskuntamanöövereitä ja Manööveripeliä mainostettiin vuonna 1932 yhdessä mainoslauseella ”Kaksi jännittävää peliä suojeluskuntalaisille ja reippaille pojille.” Suomen Sosialidemokraatti 18.12.1932.)

Kuvataiteen Manööveripelin lisäksi 1930-luvun alussa ilmeistyivät esimerkiksi aiemmin esitellyt Pohjoismaiden paperikomppanian Taknillinen partiopeli ja Merisotapeli. Samaten aiemmin mainittu kustannusosakeyhtiö Tarun Kenraalipeli oli juoksupeli, jossa matkan edetessä myös pelaajat ylenivät sotilasarvoiltaan. Yleisemmin sotapelit kuitenkin käsittelivät sotatakniikkaa.

1930-luvun kuluessa sotilaalliset jännitteet ja konfliktit lisääntyivät eri puolilla maailmaa. Fasistinen Italia mieli siirtomaavallaksi ja hyökkäsi 1930-luvun puolivälissä Etiopiaan (ks. esim. Wikipedia). Varsinainen toinen valtioiden välinen sota alkoi lokakuussa 1935, ja Kuvataide julkaisi jo saman vuoden jouluksi ”Abessiinia”-nimisen sotaa käsitelleen pelin. Abessinia oli Etiopian keisarikunnasta käytetty nimitys. Arvid Lydecken huomioi Kuvataiteen pelejä käsitelleessä kirjoituksessa Uudessa Suomessa 15.12.1935 lyhyesti pelin ja myös vauhdin, jolla peli oli saatu markkinoille: ”Varsinkin poikia kiinnostaa nopeasti julkisuuteen toimitettu sotapeli ”Abessiinia”.”

Karjalaisen paperikaupan pelimainoksessa (Karjalainen 12.12.1936) mainittiin Abessiinia-pelin lisäksi myös useita muita sota-aiheisia pelejä, kuten Tankkihyökkäys, Taistelu Välimeren herruudesta ja Armeijapeli. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.

Mandshurian vakoilijat -niminen viidenkymmenen ruudun juoksupeli ilmestyi Suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehden Hakkapeliitan joulujoululehdessä 1933. Peli ei ole täysin puhdas sotapeli, mutta se käsittelee Japanin suorittamaa Mantshurian miehitystä 1931 ja Mantshukuon nukkevaltion perustamista 1932. Pelissä pelaajat ovat Japanin puolella, koska pelin juonen mukaan pelaajat ovat saaneet tiedustelutehtävän Japanin pääesikunnalta. Pelaajien on ”eri reittejä kulkien tutkittava eräs alue Mandsukuon, Kiinan ja Neuvosto-Venäjän rajalla, piirrettävä siitä kartta ja palattava suoraa päätä takaisin.” Pelin ruuduissa on kuvia Mantshurian maisemista, tuntemattomista henkilöistä, miehityksen tapahtumista, karttakuva sekä kuva tiikeristä, joka yhdessä ruudussa uhkaa pelaajia. Jotkut kuvista ovat raakoja ja väkivaltaisia, niissä näkyy kuolleita ja yksi näyttää kuvaavan teloitustilannetta. Hakkapeliitta-lehti mainosti peliä jo ennen joululehden ilmestymistä ja käytti muun muassa kuvausta ”Jännittävä Kaukaisen Idän sotatapahtumia kuvaava seurapeli” (Hakkapeliitta 31.10.1933. Ks. myös Hakkapeliitta 14.11.1933.)

Mandshurian vakoilijat -pelin lauta Hakkapeliitan joulu -lehdessä 1933. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.

Sodankäyntiä käsiteltiin myös korttipeleissä. Kuvataiteen 1930-luvun puolivälissä julkaisemassa Armeijapelissä oli kuvattuna 10 eri maan sotilaita univormuissaan. Jokaista maata edusti neljä eri tavoin puettua sotilasta: yksi upseeri sekä kolme eri aselajien sotamiestä. Kortit jaettiin tasan pelaajien kesken ja pelaajat yrittivät koota itselleen mahdollisimman monta neljän sotilaan täyttä sarjaa monen muun vastaavan pelin tavoin. Pelissä oli myös rasistinen elementti, koska Mustan Pekan tavoin pelin hävisi se, jolle jäi lopuksi käteen tummaihoisen sotilaan kortti. (Armeijapeli museo Leikin kokoelmissa ; Kuvataiteen pelimainos, jossa myös Armeijapeli: Helsingin Sanomat 12.12.1936.)

Kuvataide julkaisi lisäksi leikattavia kuva-arkkeja esimerkiksi suomalaisista sotaväenosastoista ja myös Suojeluskunnista (ks. esim. HS 13.12.1928; Jousimies 1.12.1928).

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön.

Kirjallisuutta

Karlsson, Tomas (2018). Låtsaskrigen. Föreställningar om krig, maskulinitet och historia i krigsspel under 200 år. Umeå studies in history and education 20. Umeå: Umeå universitet, http://umu.diva-portal.org/smash/record.jsf?pid=diva2%3A1194382&dswid=-1129

Ylänen, Henna (2017). ”Kansakunta pelissä: Nationalismi ja konfliktit 1900-luvun alun suomalaisissa lautapeleissä.” Ennen ja Nyt, Vol 17, Nro 1 (2017): Pelit ja historia, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108787

Vuoden 1918 lautapelitapahtumat

16 helmikuun, 2022

Vuosi 1918 sisälsi dramaattisia käänteitä Suomessa ja muualla. Etenkin Euroopassa käytiin edelleen suursotaa, ja Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 6.12.1917 Venäjän vallankumouksen tiimellyksessä. 27.1.1918 Suomessa alkoi sisällissota valkoisten ja punaisten välillä. Tässä kirjoituksessa tarkastelen vuoden 1918 tapahtumia lautapelien näkökulmasta.

Pohjolan Sanomissa 4.1.1918 mainostettiin seurapeliä nimeltä Rauhan peli. Mainoksen kosiskelevassa ja maailmansotaan viittaavassa otsikossa esitettiin kysymys ”Koska tulee rauha” ja annettiin heti vastaus: ”Se saadaan ostamalla ’Rauhan peli’”. Mainoksen tekijältä ei puuttunut luottamusta pelin laatuun, sillä Rauhan peliä mainostettiin maailman jännittävimpänä ja mielenkiintoisimpana seurapelinä. Peliä myi korutavaratehdas Toivo Lepistö Vesivehmaalta ja yritys etsi pelin jälleenmyyjiksi asiamiehiä ympäri maata. Ensimmäiset Rauhan pelin mainokset yritys oli julkaissut jo vuoden 1917 lopulla (esim. Karjalan Aamulehti 11.12.1917).

Rauhan peli katosi pian lehti-ilmoituksista. Ehkä katoaminen tapahtui sen takia, että Suomi joutui keskelle sisällissotaa, joka päättyi toukokuun 15. päivänä 1918. Sisällissodan aikana korutavaratehdas Toivo Lepistö kuitenkin mainosti vielä helsinkiläisessä punaisten Työmies-lehdessä 19.3.1918, että pelejä oli jäljellä suuri varasto, josta yhden pelin sai viidellä markalla ja viisi ”leikkiä” kahdellakymmenellä markalla. Leikki-mittayksikkö ja myös ilmoituksen otsikko paljastavat, että Rauhan peli oli korttipeli. Juuri muuta tietoa pelistä ei aikalaislehdistä löydy enkä toistaiseksi ole löytänyt sitä esimerkiksi museoiden tai kirjastojen kokoelmista.

Myös muuta peleihin liittyvää tapahtui sisällissodan aikana. Valkoisen armeijan päämajassa perustettiin sotilaskirjastotoimikunta. Sen tehtävänä oli hankkia harjoituksissa ja rintamalla olleille joukoille ajanvietettä. Toimikunta etsi lehti-ilmoituksin lahjoituksia. Kirjojen, lehtien, soittimien ja esimerkiksi gramofonien ohella toimikunta kaipasi seurapelejä sotilaita varten. Ilmoituksissa ei kerrota, millaisia seurapelejä haettiin, mutta oletettavasti esimerkiksi shakki- ja tammipelit olivat kaivattuja pelituotteita.(Esim. Valkoinen Suomi 19.3.1918.)

Seurapelit tulivat myös sotilaskotien ajanvietevalikoimaan sisällissodan lopussa ja sen jälkeen. Ensimmäisen sotilaskodin avasi Helsingin NMKY huhtikuun puolivälissä 1918, kun kaupunkia vallassaan pitäneet punaiset olivat antautuneet. Sotilaskotitoimintaa esitelleissä lehtiartikkeleissa mainittiin pelit aina silloin tällöin (esim. Karjala 25.3.1918; Suomen Nainen 2.12.1918).

Vuonna 1918 julkaistiin ja myytiin myös muutamia pelejä, joita voisi luonnehtia oppimispeleiksi. Marraskuussa lehdissä alettiin mainostaa Elintarvepeliä, jolle etsittiin jälleenmyyjiä. Mainoksessa ei mainittu pelin kustantajaa, ja mainoksen yhteystietona oli maininta ”Elintarvepeli, Helsinki, Annankatu 27” (Helsingin Sanomat 16.11.1918; Uusi Päivä 16.11.1918). Peli löytyy Kansalliskirjaston kokoelmista digitoituna, ja peliohjeiden yhteydessä lukee painotalon Lilius & Hertzbergin nimi. Se on ainakin painanut pelin, mutta voi olla myös kustantaja.

Nimimerkki ”Eräs isä” kuvaili Elintarvepeliä Uudessa Suomettaressa 19.11.1918. Peli koostui pahviruuduista, joissa toiselle puolelle oli painettu jonkun elintarvikkeen nimi ja toisella puolelle tiedot sen ravintoaineista. Peliohjeissa oli taulukko tavallisimpien elintarvikkeiden kalorimääristä ja ravintoaineista, ja ohjeissa selitettiin myös useita pelitapoja, ”joista ainakin jotkut ovat täysin yhtä ”jännittäviä” kuin seurapelit yleensä ja lisäksi kieltämättä opettavampia kuin useimmat niistä.” Uuden Suomettaren kirjoittajan mukaan peli kehittäisi ”elintarvikesivistystä” ja olisi samanaikaisesti huviksi ja hyödyksi. Peli oli suositeltava ”seurapelejä harrastaville kodeille, eikä olisi haitaksi, jos siihen opetustunneilla kouluissa, toverikunnissa, nuorisoseuroissa ym. huomiota kiinnitettäisiin.” ”Eräs isä” lopetti kirjoituksensa toteamukseen, että peli sopii erittäin hyvin joululahjaksi kouluiässä oleville lapsille.

Kansalliskirjastossa olevan pelin ohjeissa esitelläänkin useampia pelitapoja. Pelissä voi kilpailla esimerkiksi tiettyjen ravintoaineiden haalimisessa tai ruokien ravintoaineiden määrien ja osuuden tietämyksessä. Myös pelaajat olivat ehdottaneet uusia pelitapoja, joita oli pelin ohjeisiin lisätty.

Elintarvepelin kustantaja mainitsi yhdessä ilmoituksessaan myös toisen, Atomipaino-nimisen pelin. Pelistä ei löydy muita tietoja, mutta nimensä perusteella se on ollut fysiikkaan tai kemiaan liittyvä opetuspeli. (HS 24.11.1918.)

Vuoden uutuuspeleissä hallitsivat kuitenkin vielä sotateemat. Jouluksi 1918 ilmestyi ainakin kolme saman vuoden keväällä päättynyttä Suomen sisällissotaa käsitellyttä peliä. Voi olla yllätys, että jo vuonna 1918 lautapelimyynnille ja pelimyynnille yleisemminkin joulu oli suurinta sesonkiaikaa, johon monet uudet pelijulkaisut tähdättiin. Jo tuolloin mainosten ja ilmoitusten yhteydessä käytettiin sanaa ”joulumarkkinat”. Samaten voi olla yllätys, että sisällissota oli teema, joka jo niin pian sodan päättymisen jälkeen ja vielä erittäin kipeässä vaiheessa hyödynnettiin pelituotannossa.

Peleillä oli kuitenkin monia käyttötarkoituksia, eikä kyse ollut pelkästä opportunistisesta sodankäynnillä rahastamisesta joulumyynnissä. Pelejä voi ajatella muiden julkaisujen ja tuotteiden tapaan muistelukulttuurin välineinä. Ne pitivät yllä sodan perintöä hieman eri tavoin kuin kirjat, kuvasarjat ja muut muistojulkaisut. Samalla pelejä voi ajatella välineinä, jotka uutismaisesti esittivät tuoreita tapahtumia niin, että niihin pelaajat pystyivät osallistumaan, eläytymään ja samaistumaan ajankohtaistapahtumiin (ks. myös Ylänen 2017). Pelin kulku saattoi noudatella pelin tekijän ohjaamaa tulkintaa sodan kulusta ja lopputuloksesta, mutta etenkin avoimemmat strategiapelit saattoivat mahdollistaa vaihtelevia tapahtumakulkuja ja lopputuloksia.

Kaikkein tunnetuin sisällisotapeleistä on kustannusyhtiö Juusela & Leväsen julkaisema Punaisten ja valkoisten taistelu. Tämäkin peli löytyy Kansalliskirjaston kokoelmista digitoituna. Peli on ollut esimerkiksi esillä Tampereella museokeskus Vapriikissa Tampereen vuoden 1918 taisteluita kuvaavassa näyttelyssä sekä samoin Vapriikissa Suomen pelimuseon perusnäyttelyssä. Punaisten ja valkoisten taistelua on käsitelty myös useammassa julkaisussa (esim. Kultima & Peltokangas 2017; Antila 2017; Yrjölä 2020).

Punaisten ja valkoisten taistelua kuvailtiin Helsingin Sanomissa 7.12.1918 ilmestyneessä aikalaistekstissä. Teksti perustui luultavasti suoraan kustantajan mainokseen: ”Tässä pelissä on pelipintana Suomen kartta, johon on merkitty ”punainen” ja ”valkoinen” rintama sekä kaikki vapaussotamme tärkeimmät taistelupaikat. Paitsi sitä, että peli on erittäin mielenkiintoinen, on se myöskin opettava ja herättää isänmaallista mieltä sekä pitää vireillä vapaussotamme suuria muistoja.” Teksti, joka ilmestyi myös ainakin Uusi Päivä -lehdessä samana päivänä, kertoo ensinnäkin sen, että kehystämällä sodan vapaussodaksi näkökulma on valkoisen puolen mukainen. Peli käsittelee tuoretta tapahtumaa, mutta se määritellään myös muistelun välineeksi (ks. myös Yrjölä 2020, 31).

Pelin julkaisija Juusela & Levänen -yhtiö ei julkaissut pelkästään pelejä. Yhtiö oli perustettu viimeistään 1916, ja se julkaisi alkuvaiheessa muun muassa lasten kuvapostikortteja ja kuvakirjoja, joissa oli runomuotoisia tekstejä (esim. Helsingin Ympäristön osote- ja ammattikalenteri 1916; US 23.11.1919).

Yritys omisti kirja- ja paperikaupan sekä arpajaistoimiston sekä teki esimerkiksi kirjanpitoa ja toimi tilitoimistona (Registeringtidning för varumärken 1916; Uusi Suometar 15.1.1916). Graafisen alan tuotantoketjun monella alalla tai lähialoilla toimiminen ei ollut aivan tavatonta tuon alan yrityksille ja saman tyyppistä laaja-alaisuutta oli myös muilla pelijulkaisijoilla. Yrityksen toiminta arpajaisten järjestäjänä näkyi ainakin lehtimainoksissa laajasti, mutta varsinkin alkuvaiheessa lehdissä ilmestyi myös pari puheenvuoroa, jossa yrityksen toiminnasta ei pidetty.(Suomen Lehtikustantajain Tiedonantoja 2/1916; HS 13.6.1917.)

Juusela & Leväsen kirja- ja paperikaupassa myytiin jo vuonna 1917 pelejä. Niistä Kerberos-lehdessä ja Helsingin Sanomissa 9.12.1917 julkaistussa mainoksessa mainittiin Siltapeli, Partiopeli, ABC-peli, Sotapeli, Suomen kuvia, Sfinx ja Hullunkuriset perheet. Hintojensa perusteella useimmat pelit olivat todennäköisesti korttipelejä, poikkeuksena ainoastaan Siltapeli ja luultavasti myös Partiopeli sekä mahdollisesti Suomen kuvia. Yritys totesi mainoksessaan, että näiden ”kehittävien ja rattoisien pelien kysyntä kasvaa päivä päivältä.” Todennäköisesti pelit eivät olleet vielä yhtiön omia julkaisuja, mutta toisten kustantajien pelien myynti osoitti, että yritys oli kiinnostunut peleistä ja oli myynnin kautta huomannut pelien potentiaalin.

Juusela & Levänen oli ensin toiminimi, mutta muutettiin 1917 osakeyhtiöksi (Helsingin ja ympäristön osote- ja ammattikalenteri 1917; Kauppalehti 24.1.1917). Yrityksen perustajat Toivo Eemil Juusela ja Juli Levänen työskentelivät molemmat ennen yhteistä yritystä arpajaisten järjestämisen parissa. Heillä kummallakin oli myös muita bisneksiä, ja esimerkiksi Levänen puuhaili konttorikoneiden jälleenmyynnin parissa. (Esim. Helsingin nimikirja ja suomalainen osotekalenteri 1913; Hämeen Sanomat 25.11.1913; Uusi Suometar 25.11.1915.)

Yhteisessä yrityksessä he alkuvaiheessa kauppasivat sitten myös suomalaista Plus-nimistä laskukonetta, jossa ilmeisesti oli myös rakenneosa, jonka patentti heillä oli hallussaan (Velikulta 27.4.1916). Yhtiö laajensi toimintaansa jo ennen Suomen itsenäistymistä ja sisällissotaa hankkimalla lisää kirja- ja paperikauppoja sekä kirjapainoja. Julkaisujen painamisen lisäksi kustannustoiminta oli luonteva jatke yrityksen muulle toiminnalle. Juusela & Levänen julkaisi omalla nimellään erityisesti lastenkirjallisuutta sekä muutamia pelejä. Lastenkirjat olivat enimmäkseen kuvitettuja runomuotoisia teoksia, joissa ei ollut mitään erityistä agendaa, mutta julkaisuihin kuului sittemmin myös Hilkka Finnen vuonna 1920 ilmestynyt Karhu-Nalle suojeluskuntalaisena -teos. Juusela & Levänen julkaisi myös useita muita Finnen lastenkirjoja.

Sisällissodan jälkeen Juuselan & Leväsen valikoimiin tulivat vapaussota-aiheiset kuvapostikorttisarjat ja kuvapainatukset (esim. HS 6.7.1918; Uusi Suometar 28.8.1918). Niiden piirtäjänä toimi Joseph Alanen, muun muassa Kalevala-aiheista tunnettu taiteilija (Rantanen 2003). Voidaan spekuloida, saattaisiko Alanen olla myös Punaisten ja valkoisten taistelun laudan ja kääreen (lautapelit myytiin monesti pieneen tilaan mahtuvissa kääreissä tai kuorissa, ei laatikoissa) piirtäjä, mutta pelilaudasta tai muusta materiaalista ei löydy edes tekijän nimikirjaimia eikä laudassa ole juuri sellaisia tyylipiirteitä, joita voisi vertailla Alasen tuotantoon. Piirtäjä on siten voinut olla joku muukin graafikko tai kuvataitelija, jonka kanssa yritys teki yhteistyötä.

Toivo Juusela sekä Juusela & Levänen perustivat myös Kustannusliike Ahjo -nimisen yrityksen (Pörssitieto). Ahjo julkaisi sisällissodan jälkeen muun muassa Suomen Vapaussota -kirjasarjaa, jonka kansikuvan suunnitteli jälleen Alanen, ja julkaisi muutakin sotakirjallisuutta.

Juusela & Leväsen pelien mainos Helsingin Sanomissa 8.12.1918. Lähde: Suomen Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Juusela & Levänen julkaisi Punaisten ja valkoisten taistelun lisäksi muutamia muita pelejä. Myös näitä pelejä mainostettiin jo jouluna 1918. Kaikkien kuvaukset ja ohjeet ilmestyivät sekä suomeksi että ruotsiksi. Julkaisuista Europan peli löytyy Kansalliskirjaston digikokoelmasta. Europan pelin laudalla on kuvattu maiden lippuja sekä signaalilippuja tai niitä muistuttavia lippuja. Pelissä edetään laudalla tavallista noppaa tai värinoppaa heittämällä numeroitua reittiä. Ruudulla ei edetä nopan silmälukujen mukaan vaan kulkemalla aina seuraavaan lippuruutuun, missä on vähänkin samaa väriä kuin mitä värinoppa osoittaa. Tavallisen nopan kutakin sivua vastaa yksi väri, joiden numerokoodit on ilmoitettu ohjeissa. Valtioliput ovat erityisruutuja, joissa kerrotaan maiden lippujen historiasta ja joista pääsee kulkemaan lisää eteenpäin tai sitten taaksepäin. Valtiolippuruuduissa kuvaillaan myös kunkin kansakunnan luonnetta, ja pelin eteneminen on yhteydessä siihen, millaiseksi kansan luonne tai kansakunnan tila kuvataan.

Osa Europan pelin laudasta. Lähde: Kansalliskirjasto.

Pelistä käy selväksi stereotyyppinen suhtautuminen maihin ja kansanluonteisiin, joista toisia pidetään hyvinä ja toisia vähemmän edullisina. Ruotsin lipusta pääsee hyppäämään suoraan seuraavaan ristilippuun, Norjaan, mutta Venäjän lippuun päätyminen aiheuttaa aivan päinvastaisen tuloksen: ”N:o 25 Venäjä. Kaikki on sekaisin ja mullin mallin nyt suuressa ja ennen ulkonaisesti niin mahtavassa Venäjän valtakunnassa. Muut värit ovat sen lipusta hävinneet paitsi alimmainen punainen, vallankumouksen ja veren väri, joka nyt liehuu kaikkialla. Jos joudut tämän liput numeroon, saat kauhistuneena alkaa pelin uudelleen aivan alusta, sillä täällä alkaa kaikki alusta muutenkin.” Pelissä on viittauksia maiden historiaan ja myös maailmansodan tapahtumiin sekä vaikutuksiin. Pelin päätepisteenä on Suomen vastikään viralliseksi lipuksi hyväksytty sinivalkoristilippu, jota voittaja tervehtii. Pelin ohjeet päättyvät lipun värejä koskevaan runoon, jonka tekijä on ilmeisesti sinivalkoisen (ei tosin siniristilipun) Suomen lipun varhainen puolesta puhuja Topelius.(Muistelusta, valkoisesta historiakulttuurista ja Suomen lipusta ks. Tepora 2011.)

Europan peli oli siis yksi variaatio lineaarisesta juoksupelistä. Juusela & Levänen julkaisi myös Lentopelin, joka sijoittui maailmansodan länsirintamalle. Autopeli oli puolestaan jonkinlaista kilvanajoa, jossa eteneminen määräytyi pelilaudan yhteydessä olleen ruletin avulla. Klassisemmista peleistä yhtiö julkaisi pelilaudan, jonka toisella puolella oli Mylly ja toisella puolella Tammi. Helsingin Sanomien esittelyjutun, jossa oli mukana myös Punaisten ja valkoisten taistelu, mukaan ”[k]aikki seurapelit toimitetaan erittäin aistikkaissa koteloissa, joten niiden ulkoasukin jo kiinnittää ostajan huomiota.[…] Olemme varmat, että nämä pelit tulevat joulumarkkinoilla saamaan suuremmoisen menekin.”(HS 7.12.1918. Myös Uusi Päivä 7.12.1918.)

Punaisten ja valkoisten taistelu on verraten monimutkainen strategia- ja onnenpeli, joka voi päättyä kumman tahansa osapuolen voittoon. Keskeistä pelissä on Etelä-Suomen kartta, johon on merkitty rintamalinjat ja jolla eteneminen tapahtuu. Pelin mainostekstien lisäksi myös pelin sääntöjen sanavalinnat paljastavat, että näkökulma on nimenomaan sodan voittajan näkökulma. (Antila 2017, 12; Yrjölä 2020, 28-32) Johanna Yrjölä, joka on tehnyt pro gradu-tutkielman Suomen sisällissotaa käsittelevistä peleistä, toteaa: ”Pelin tekijän voi päätellä tunteneen sisällissodan ja vallitsevan maailmanpoliittisen kontekstin melko syvällisesti, mutta toisaalta myös edustaneen valkoisen Vapaussodan ihanteita. Peliä voikin kutsua valkoisen voitonhuuman ilmentymäksi ja kiistattomaksi oman aikakautensa tuotokseksi, jonka julkaiseminen sellaisenaan ei olisi enää nykypäivän Suomessa mahdollista.” Itse en kuitenkaan pidä pelin artikuloitua voittajan puolella olemista kovin vahvana, ja vaikka juuri tällaista peliä ei nykyään tehtäisikään, niin tuoreidenkin sotatapahtumien käsittely peleissä on edelleen tyypillistä.

Toinen saman aihepiirin peli on selkeämmin puolueellinen. Suomen Vapaussota -peli on sekin kahden pelaajan strategiapeli. Se poikkeaa Punaisten ja valkoisten taistelusta siinä, että Suomen Vapaussodassa kamppailu on abstraktimpaa, vaikka tässäkin pelissä on karttaruudukko, joka rajaa pelialueen suunnilleen Vaasan ja Savonlinnan korkeudelta Viipuriin, Hyvinkääseen ja Ouluun, eli esimerkiksi Helsinki on rajattu alueelta pois. Kaupungit on esitetty vaakunoina, ja karttapohjalla näkyvät paikkakuntien väliset tie- ja rautatieyhteydet. Niitä pitkin pelissä voi edetä, mutta esimerkiksi radat voi myös katkaista. Myös tämä peli löytyy digitoituna Kansalliskirjaston kokoelmista. Pelin keskeinen strateginen elementti on se, että vastapuoli ei tiedä, millaisia joukkoja vastaan on hyökkäämässä, koska joukkotiedot ovat piilossa pelinappulan toisella puolella. Johanna Yrjölä otaksuu, että tämä elementti on otettu peliin ranskalaisesta vuonna 1909 ilmestyneestä L’Attaque (Hyökkäys) -sotapelistä (Yrjölä 2020, 34).

Suomen Vapaussodan julkaisi vuonna 1917 perustettu ja seuraavana vuonna osakeyhtiöksi muutettu Kustannusliike Minerva, joka on eri yhtiö kuin nykyinen Minerva Kustannus. Kustannusliike Minervaltakin ilmestyi aluksi sisällissotaan ja sitä seuranneisiin Suomen lähialueiden konflikteihin liittynyttä muistelukirjallisuutta tai sotaseikkailukirjallisuutta. Myöhemmin yhtiö julkaisi kaikenlaisia muita kirjoja, erityisesti käännettyä kaunokirjallisuutta, esimerkiksi englannista suomennettuja jännitys- ja rakkausromaaneja (Pörssitieto). Käännöskirjallisuutta tutkineen Urpo Kovalan (1992, 120) mukaan yhtiö etsi linjaansa ensimmäiset neljä toimintavuottaan ja keskittyi sitten angloamerikkalaiseen käännöskirjallisuuteen. Aikalaiset pitivät Minervaa roskakirjojen kustantajana, eikä yhtiön kirjoja juuri hankittu esimerkiksi kirjastoihin.

Minervan toimitusjohtaja ja suurin omistaja oli kirjakauppias Paavo Lönngren, joka toimi myös lastenkirjoja julkaisseen Kustannusosakeyhtiö Tarun toimitusjohtajana. Aivan alkuvaiheessa vähemmistöosakkaana oli Risto Ryti. Taru julkaisi myös muutaman pelin 1920-luvulla. Kustannusliike Minerva toimi Lönngrenin kuolemaan 1934, jolloin WSOY osti yhtiön kirjavaraston kustannusoikeuksineen.

Minervan kustannuslinjan hakeminen näkyi luultavasti siinä, että yhtiö julkaisi kirjojen ohella vuonna 1918 myös pelin. Peli sopi teemaltaan kirjojen sotaseikkailupainotukseen. Pelin kääreessä todetaan, että julkaisu on ”[m]ielenkiintoinen peli nuorille ja vanhoille.” Syyskuun lopulla, ilmeisesti ennen pelin ilmestymistä, kustantamon syksyn julkaisuja esiteltäessä peliä kuvattiin vielä jännittäväksi lastenpeliksi (Uusi Päivä 28.9.1918). Helsingin Sanomien jutussa, jossa nimimerkki ”Kirjallisuuden ystävä” käsitteli 14.12.1918 Minervan vuoden 1918 julkaisuja, siteerattiin kustantajan peliesittelyä. Pelin ”suunnitelman kustantaja selittää kokoonpannuksi sotilaallisella asiantuntemuksella.” Peliä käsitellään jutussa ”varttuneemmalle nuorisolle” suunnatun kirjallisuuden jälkeen. Esittely-yhteyden perusteella voi olettaa, että pelin kohderyhmänä oli sama varttuneempi nuoriso. Pelin kohderyhmän määrittely siis muuttui jonkin verran.

”Kirjallisuuden ystävä” viittaa aika suoraan kustantajan ilmoitukseen, joka julkaistiin edelliseen päivän Helsingin Sanomissa ja jossa kerrotaan tarina pelin alkuperästä, pelin soveltuvuudesta opetuskäyttöön ja kohderyhmästä: ”Suojeluskuntalaiset tappoivat punakapinan aikana aikansa Helsingissä [kursivointi alkutekstissä] keksimällä pelin, joka nyttemmin on ilmestynyt kauppoihin nimellä Suomen vapaussota peli. Pelin suunnitelma on kokoonpantu sotilaallisella asiantuntemuksella, joten sillä tulee olemaan merkitystä tämänlaatuisista seikoista innostuneelle nuorelle ja miksei varttuneemmallekin väelle, erittäinkin juuri sotilaille [kursivointi alkutekstissä], sotajoukkojen strategisesta liikehtimisestä neuvovana opastajana. Peli muistuttaa lähinnä shakkipeliä, ollen kuitenkin aktuaalisin tapahtumiin perustuvana erikoisen mielenkiintoinen. Koska ajanvietteeksi soveltuvista peleistä on tällä hetkellä suuri puute, tulee varmaankin yllämainitun pelin kysyntä olemaan vilkas. Peli on saatavilla kaikissa maamme kirja- ja paperikaupoista ja Rautatiekirjakaupan myymälöistä. Hinta on S:mk 6:50.”(HS 13.12.1918.)

Sittemmin kustantaja mainosti peliä erityisesti suojeluskuntalaisille ja sotilaille sopivana joululahjana (esim. HS 21.12.1918). Juttu osoittaa, miten painettujen lautapelien kohderyhmänä nähtiin usein lapset ja nuoret. Tapauskohtaisesti pelejä suositeltiin myös vanhemmille, varsinkin aina silloin kuin pelit olivat monimutkaisempia ja niissä pärjääminen ei perustunut pelkkään onneen. Painetuille peleille annettiin usein myös opetuksellisia tarkoituksia. Siinä missä monet pelit kuvattiin hauskoina tai huvittavina, niin sotapeleissä tällainen mainosretoriikka oli huomattavasti vähäisempää, mutta peliä oli turvallisempaa kutsua ainakin ajankohtaiseksi ja mielenkiintoiseksi. Kuvaus yhdistyy moneen muuhun pelikuvaukseen myös siinä, että pelin keksimisen ja alkuperäisen pelaamisen tarkoituksena oli ajan kuluttaminen. Tässä tapauksessa ajan kuluttamista ei kuitenkaan esitetä huvitteluna tai viihteenä vaan pikemminkin tarkkaavaisuuden ja valmiuden pakollisena ylläpitämisenä.

Uusi Suometar -lehdessä 22.12.1918 ja ilmeisesti muissakin lehdissä Suomen Vapaussota -pelin syntytarinasta kerrottiin vielä hieman lisää: ”Kirjailija Eino Leino kertoo Helsingin valloitus nimisessä kirjassaan [myös Minervan kustantama], kuinka hänen ja hänen huonetoverinsa pelastaja synkimpinä hetkinä punakapinan aikana oli shakkipelin pelaaminen. Eräillä Helsingin suojeluskunnan urheilla pojilla, jotka kapinan aikana olivat pakoitettuja tiukasti pysymään piilossa, ei ollut shakkipeliä, mutta nerokkaina miehinä he keksivät uuden pelin, joka on jokseenkin shakkipelin veroinen, ja jota pelatessa aika kului mainiosti. Tämä heidän keksimänsä pelin, jonka nimi on Suomen vapaussota, on kustannusliike Minerva Oy. painattanut ja lähettänyt joulumarkkinoille. Se saa varmaan suuren menekin.”

Peli määritellään siis ajanvietteeksi. Samalla kuitenkin sille haetaan kohderyhmiä, jotka voivat käyttää peliä paitsi maanpuolustushengen, myös sotastrategian harjoittelemiseen. Myös vertaus shakkipeliin vahvistaa sotastrategiakytköstä, vaikka shakin yhteys sodankäyntiin oli tuossa vaiheessa jo kauan sitten heikentynyt. Vaikka pelin tekijöiden nimiä ei mainita, niin voi olettaa, että heillä on ollut jo aiempaa kokemusta strategiapeleistä.

Juttujen spekulatiiviset maininnat pelin todennäköisestä suuresta menekistä olivat vakiintuneita mainoslauseita, joilla haluttiin luoda kollektiivista innostusta ja painetta pelin hankkimiseen.

Suomen Vapaussota -pelin mainos Helsingin Sanomissa 21.12.1918. Lähde: Kansalliskirjaston digikokoelmat.


Johanna Yrjölä (2020, 36) huomioi, että Suomen Vapaussota -pelin ohjeissa otettiin vielä selkeämmin valkoinen näkökulma sodan tapahtumiin kuin Punaisten ja valkoisten taistelu -pelissä. Jo ohjeiden ensimmäinen virke paaluttaakin sodan lähtötilannetta ja esimerkiksi Venäjän vaikutusta: ”Maan satavuotisen sortajan avulla ovat harhaanjohdetut joukot nousseet kapinaan laillista hallitusta vastaan.” Tässäkin pelissä voitonmahdollisuus on molemmilla osapuolilla, mutta epäselväksi ei nyt jää, kumman voittoa toivotaan: ”Peliä voi pelata kaksi pelaajaa. Arpa ratkaisee, kumpaa puolta pelaaja pääsee pelaamaan. Molemmilla puolilla on yhtä suuret voitonmahdollisuudet. Mutta hallituksen joukkojen johtajaa innostakoon tieto, että hän taistelee Suomen nuoren vapauden puolesta. Hänestä riippuu, onko Suomi säilyttävä vapautensa, vai joutuva entistä suurempaan sortoon. — Kapinallisten joukkojen johtaja tekee ensimmäisen siirron, jonka jälkeen kumpikin vuorotellen siirtää nappuloitaan.”(Suomen Vapaussota -pelin ohjeet 1918.)

Wikmanin paperikaupan mainoksessa Länsi-Suomi-lehdessä 14.12.1918 mainostetaan Elintarvepeliä, Suomen vapaussota -peliä, Potkupallopeliä ja muita pelejä. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Kolmas suomalainen vuoden 1918 sisällissotapeli on kaikkein vähiten tunnettu, mutta ei kuitenkaan unohdettu. Helsingin valtaus -peli on ollut esillä muun muassa Helsingin kaupungin tietokeskuksen Kaikkea Helsingistä – 100 vuotta kaupunkitietoa -näyttelyssä vuonna 2011. Marko Leppänen on tehnyt myös Esoteerinen maantiede -blogiinsa pelistä kirjoituksen, josta löytyvät pelilaudan kuvat. Pelin ohjeet löytyvät Kansalliskirjaston digitoidun lehtiaineiston kokoelmasta.

Helsingin valtauksen julkaisufoorumi, joululehti, oli sotienvälisen ajan peleille tyypillinen, vaikka peliaihe olikin poikkeuksellinen muihin joululehtien pelijulkaisuihin. Kuitenkin erityisesti lapsille ja nuorille mutta myös muillekin suunnattujen joululehtien viihteelliseen sisältöön kuului kuvien ja kertomusten lisäksi pelejä, joiden jännittävyyttä ja hauskuutta lehtien etukäteismainoksissa korostettiin. Helsingin valtausta kenties tavanomaisempi joululehden peli oli Jouluilo-lehdessä 1918 julkaistu Pyöräshakki-niminen seurapeli.

Katkelma Otavan joululehtien mainoksesta Uusi Päivä -lehdessä 22.10.1918, jossa mukana Pääskysen Joulukontti sekä Helsingin valloitus -pelin esittely. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Joululehtien lisäksi jouluina myyntiin tuli eri myyjien joulupaketteja, joihin oli koottu erilaista viihdyttävää tavarasisältöä, mukana usein myös joku peli. (Esim. Turun Sanomat 19.12.1918.) Helsingin valtaus ilmestyi Pääskynen-lastenlehden joulunumerossa, Pääskysen Joulukontissa. Pääskystä toimittivat Helmi Krohn ja Arvid Lydecken. Helsingin valtauksen tekijät on mainittu lehdessä, mikä on poikkeuksellista, sillä yleensä pelien tekijätietoja ei julkaistu. Luultavasti poikkeus johtui siitä, että peli tulkittiin samanlaiseksi teokseksi kuin joululehden muut tarina- ja kuvasisällöt, ja tekijät olivat tunnettuja. Pelin runomuotoisen tekstin oli laatinut Arvid Lydecken ja kuvituksen oli tehnyt tunnettu lastenkirjakuvittaja Rudolf Koivu, joka muutenkin teki Pääskyseen kuvituksia ja vinjettejä (http://populaari.blogspot.com/2006/03/pskynen-lastenlehti.html). Ylipäätään muutamien tunnettujen esimerkkien perusteella vaikuttaa siltä, että varsinkin yksinkertaisempien juoksupelien tekijät olivat usein kirjoittajia ja kuvittajia, joille pelien tekeminen oli osa muuta sisältötyötä.

Pääskysen joululehden etukäteismainoksissa peliä kutsuttiin esimerkiksi jännittäväksi seurapeliksi ja jopa uudeksi hauskaksi peliksi (Uusi Suometar 9.12.1918). Pelin teeman takia hauskuus ei ehkä määrittelynä ensimmäisenä tule mieleen, mutta jännittävyys ja hauskuus olivat laatusanoja, jotka painettuihin lautapeleihin usein yhdistettiin. Jännittäväksi seurapeliksi oli kuvailtu esimerkiksi Pääskysen joulukontissa liitteenä vuonna 1914 julkaistua peliä Seikkailumatka Afrikan halki (HS 2.12.1914).

Helsingin valtaus on juoksupeli, jossa valkoisella puolella taistelevat pelaajat kamppailevat punaisia vastaan. Peliin on kuvattu sisällissodan aikana 11.–13.4.1918 tapahtuneen Helsingin valtauksen päävaiheita. Valtaus päättyi, kun Helsinkiä hallussaan pitäneet punaiset antautuivat. Pelissä matka etenee Töölönlahdelta eri kohteiden kautta Senaatintorille voiton juhlintaan. Pelin ruutukuvissa on joukkoja ja aseita, kahakoita, kuolleita taistelijoita sekä Helsingin maamerkkejä, erityisesti rakennuksia, jotka liittyivät taisteluiden kulkuun. Pelissä pelaajat siirtävät nappuloitaan nopanlukemien mukaan. Heillä on käytössään myös tulitikkuja valuuttana, ja pelissä on myös valuuttapankki, ”Vapauskassa”, kuten monessa muussakin saman aikakauden juoksupelissä. Tuttuun tapaan pelin tapahtumaruuduissa pelaaja voi päästä etenemään lisään, voi joutua perääntymään, ja hän voi saada lisää valuuttatikkuja tai menettää niitä. Tikkujen menetys on kuitenkin kytketty esimerkiksi sankarivainajien muisteluun:
”30.(Vanhan kirkon puisto)
Täällä lepää sankarit, on heillä
rauha syvä,
vaahterien suojassa on lepo ikihyvä.
Kaunis niinkuin sadun maa on levon
laaja lehto,
vapauden, kevään lasten kukitettu kehto.
Sankarien muistoksi ostat kukkia 5 tikulla.” (Helsingin valloitus -pelin ohjeet.)

Myös muissa ruuduissa viitataan muistamiseen, joten tätäkin peliä voi ajatella sodan muistelukulttuurin välineenä.

Pelin näkökulma on yksiselitteinen. Kaikki pelaajat edustavat Helsingin vapauttajia, valkoisia. Punaisia kutsutaan rosvoiksi, he käyttäytyvät salakavalasti ja jättävät perääntyessä jälkeensä kauhean siivon. Saksalaisilla joukoilla oli keskeinen merkitys Helsingin valtauksessa, mutta pelissä saksalaisiin viitataan vain yhdessä ruudussa, jossa Katajanokalla pelaaja pysähtyy auttamaan ”merilaiva ”Posenin” poikia”, merijääkäreitä, jotka ovat nousseet maihin.

Peli päättyy Senaatintorille ja eläköön-huutoihin. Pelin voittaja, ensimmäiseksi perille päässyt, saa palkinnoksi paperista leikatun vapaudenristin sekä neljäsosan vapauskassan valuutasta.

Näiden kolmen sisällissotapelin lisäksi Suomessa ilmestyi 1918 sellaisia sotapelejä, jotka käsittelivät maailmansotaa. Jostain peleistä on tiedossa vain mainoksissa mainitut nimet, joten niiden tarkempaa sisältöä on vaikea arvioida. Esimerkiksi lahtelainen kustantamo mainosti jälleenmyyjille Helsingin Sanomissa 30.11.1918 sota- ja seurapelejä, joita olivat Kaupungin valtaus, Rajakahakka, Pieni Biljaardi ja Onnen kortit. Ainakin Kaupungin valtaus on voinut liittyä Suomen sisällissotaan, mutta se on voinut käsitellä myös jotain muita sotatapahtumia. (Helsingin Sanomat 30.11.1918.)

Maailmansotapelejä oli ilmestynyt jo sodan alusta lähtien, ja ne kytkeytyivät pidempään ajankohtaisten sotapelien traditioon. Suomessakin olivat useat painot ja kustantamot julkaisseet pelejä aiemmin muun muassa Venäjän ja Japanin sodasta (1904–1905) sekä Turkin ja Kreikan vuoden 1897 sodasta. Pelejä ilmestyi tyypillisesti hyvin nopeasti sodan syttymisen jälkeen, ja julkaisuajankohta vaikutti siihen, oliko käsitys sodan syistä, osapuolista, käänteistä, sankareista ja pahoista vakiintunut. (Ylänen 2017.)

Monista vuonna 1918 ilmestyneistä tai silloin mainostetuista peleistä ei ole olemassa paljoa tietoa. Pelejä todennäköisesti löytyy museoiden ja yksittäisten keräilijöiden kokoelmista. Sisällöltään toistaiseksi tuntemattomaksi jää esimerkiksi muutamassa mainoksessa mainittu Siltapeli (myös jo jouluna 1917 Juusela & Leväsen kirjakaupassa). Samoissa mainoksissa oleva Potkupallopeli löytyy Kansalliskirjaston kokoelmasta ja Henna Ylänen on dokumentoinut sen osana lautapelihistorian tutkimuksiaan. Ainakin yhden Potkupallopeli-nimisen tuotteen on julkaissut O.Y. Launis A. B. Siinä pelilauta on ruudukko, johon kumpikin pelaaja asettaa 11 jalkapalloilijaa. Palloilijoita ja palloa liikutellaan nopan määräämien lukujen perusteella. Tavoitteena on saada pallo vastustajan maaliin. On tosin mahdollista, että vuoden 1918 mainosten Potkupallopeli on joku muu kuin Launis-yhtiön julkaisu, sillä yrityksen Potkupallopeli oli ilmestynyt itse asiassa jo kymmenen vuotta aiemmin (Työmies 10.11.1908) Launis, joka oli kaupannut muun muassa myös konttoritarvikkeita ja postikortteja, julkaisi 1900-luvun alussa Potkupallopelin lisäksi myös useita muita pelejä, jotka liittyivät urheilulajeihin, sodankäyntiin ja jopa hylkeenpyyntiin. Yhtiön valikoimasta löytyi myös tavallisia useiden valmistajien pelejä, kuten Hullunkuriset perheet -kortteja.(Uusi Suometar 26.11.1909 ehkä kuva tästä) Launis oli mennyt sitä paitsi vararikkoon 1911 (Kauppalehti 1.11.1911), joten jos vuonna 1918 oli kyse samasta Potkupallopelistä, niin silloin sillä saattoi olla joku toinen kustantaja. Sinänsä peleistä voitiin ottaa useita painoksia ja ne olivat myynnissä pitkäänkin.

Launis Oy:n pelien mainos Uusi Suometar 26.11.1909. Lähde: Kansalliskirjaston digiaineistot.

Suomalaisista kustantajista jouluksi 1918 pelejään julkaisi ainakin myös Weilin&Göös, jolta ilmestyivät Kuningaspeli sekä Kivi, säkki ja sakset. Uusi Päivä -lehden mainosmaisessa kuvauksessa Kuningaspeliä luonnehdittiin tammipeliä muistuttavaksi ”vaihtelevaksi” ja ”jännittäväksi” ja pelin ulkoasua ”miellyttäväksi”. Kivi, säkki ja sakset oli kuvauksen mukaan puolestaan aikuisille ja lapsille soveltuva korttipeli, ”ja kaikessa yksinkertaisuudessaan on myös varsin hupainen”. (Uusi Päivä 21.12.1918.) Hupaisuus ja hauskuus olivat termejä, joita peleihin muulloinkin yhdistettiin. Kuten aiemmin totesin, tyypillistä oli myös se, että uusia pelejä kuvailtiin tekemällä vertauksia laajemmalle yleisölle valmiiksi tuttuihin peleihin, jotta mahdolliset ostajat saivat pelistä jonkinlaisen käsityksen. Vertailukohtina saattoivat olla esimerkiksi shakki, tammi ja biljardi. Sama vertailujen kautta tapahtuva selittäminen on tavanomaista myös muiden uutuustuotteiden esittelyssä.

Kirjallisuutta
Antila, Kimmo (2017). “Museonjohtaja Kimmo Antila kertoo Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 -pelistä ja siihen liittyvästä museotyöstä.” Teoksessa Anna-Kaisa Kultima & Jouni Peltokangas (toim.), Ylistetyt, rakastetut, paheksutut, unohdetut. Avauksia pelihistorian laajaan kirjoon. Mediamuseo Rupriikin julkaisuja 5. Tampere: Media-museo Rupriikki, 10–14.

Kovala, Urpo (1992). Väliin lankeaa varjo, Angloamerikkalaisen kaunokirjallisuuden välittyminen Suomeen 1890–1939. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/43924

Laukka, Maria (2001). ”Koivu, Rudolf.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 15.2.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-000707

Rantanen, Tuula (2003). ”Alanen, Joseph.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 16.2.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003294

Tepora, Tuomas (2011). Lippu, uhri, kansakunta: Ryhmäkokemukset ja -rajat Suomessa 1917–1945. Helsinki: Yliopistopaino.

Ylänen, Henna (2017). ”Kansakunta pelissä: Nationalismi ja konfliktit 1900-luvun alun suomalaisissa lautapeleissä.” Ennen ja Nyt, Vol 17, Nro 1 (2017): Pelit ja historia, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108787

Yrjölä, Johanna (2020). Sisällissota pelilaudoilla: Suomen sisällissodan muistokulttuuri lautapeleissä 1918 ja 2018. Historian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-202006173155

Kortteja, lautapelejä ja pienoisbiljardeja: kolme lounaissuomalaista pelivalmistajaa 1900-luvun alussa

9 helmikuun, 2022

Aiemmin olen esitellyt pari turkulaista pelialan yritystä. Niistä O.Y. Huonekalu ja Sorvimo aloitti koronapelin valmistuksen Turussa 1926 ja teki myös joitain muita pelituotteita. U. E. Viljasen puusepänyritys valmisti myös koronalautoja jonkin aikaa. Tällä kertaa esittelyvuorossa on kaksi varhaista turkulaista ja yksi salolainen yritys, joiden valikoimaan kuului myös muutamia pelituotteita.

Pelit olivat yrityksille kuitenkin varsin vähäinen tulonlähde verrattuna muihin myyntiartikkeleihin, poikkeuksena kenties Turun Kivipaino, joka valmisti tunnettuja pelikorttejaan pitkään. Turun Kivipainon ohella kerron Turun Pussi- ja Kirjekuoritehtaan sekä salolaisen monialayrityksen E. & J. Leinon pelituotannosta. Nämäkin esimerkit osoittavat, että suomalaisen peliteollisuuden juuret ovat kahdessa eri suunnassa, graafisessa teollisuudessa ja puusepänteollisuudessa.

”Kun ”Kiva”-peli saapui kauppaan” – E. & J. Leino ja pienoisbiljardit

Salossa toimi E. &. Leino -niminen yritys, joka toimi useilla eri aloilla, puusepänteollisuudessa ja metalliteollisuudessa. Yhtiön tuotevalikoima sisälsi alkuvuosikymmeninä esimerkiksi maatalouskoneita, polkupyöriä, potkukelkkoja, liesiä, kaivon vesipumppuja ja kaikkea muuta.

Yhtiö oli perustettu Salon lähistöllä Kuusjoella 1898, mutta toiminta siirtyi Saloon 1900-luvun alussa. Yhtiö rakensi Saloon tuotantolaitoksia sekä esimerkiksi vuonna 1925 liiketalon, jossa toimi yhtiön rautakauppa, pääkonttori ja josta vuokrattiin tiloja myös muutamalle muulle yrittäjälle (Lavonen 2018). Rakennuksen katolla oli Salon ensimmäinen vilkkuva valoreklaami (Uusi Aura 6.12.1925) Yhtiön yhdessä liikkeessä myytiin myös Ford-merkkisiä autoja.

Yhtiön historiateoksen kirjoittaneen Petri Lavosen mukaan taloussuhdanteiden lasku 1929–1932 eli suuri lama vaikutti E. & J. Leinon toimintaan. Yhtiö joutuu vähentämään väkeä ja supistamaan tuotantoaan. Lavonen kirjoittaa, että pulakauden aiheuttamien ongelmien takia Leinon tehtailijat etsivät uusia tuotteita ja kehittivät tuotantoa.(Lavonen 2018, 42–47. Ks. myös Paavonkallio 1938, 79–89.) Lavonen ei mainitse pelejä, mutta niidenkin valmistamista yritys kokeili lehtitietojen perusteella lamavuosina. Voi olla, että pelinkehityskokeiluihin vaikuttivat muiden suomalaistehtaiden menestykset samalla alalla jopa pula-aikana, erityisesti O.Y. Huonekalu ja Sorvimon koronapelit ja Juho Jussilan Fortunat.

E. & J. Leino lähti iskemään kotipelimarkkinoille tuotteella, joka esitteli tutun pelin erittäin kompaktissa koossa. Pelin pystyi sijoittamaan pieneenkin tilaan kodeissa. Kesäkuussa 1930 yritys haki patenttia pelipöydälle ja siihen liittyville mekanismeille (Patentti-ilmoitus 20.6.1930, Patenttirekisteri 11/1932). Syksyllä yritys lanseerasi Kiva-nimisen ”pikku-biljardin”, jota mainostettiin ensin paikallislehdessä, Salon Seudun Kunnallislehdessä 25.9.1930. Myöhemmin samankaltainen mainos julkaistiin esimerkiksi Turussa ja Helsingissä ja ennen joulua pelistä kerrottiin muuallakin, Rovaniemeä myöten (Lapin Kansa 11.11.1930). Lapin Kansan mainokselta kuulostavassa uutisessa kerrottiin ajan menevän kuin siivillä pelin parissa. Peli sopi tekstin mukaan useamman henkilön joutohetkiin esimerkiksi silloin, kun satoi ja ulos ei voinut lähteä.

Vaasalaisen C. J. Hartmanin rautakaupan pienessä mainoksessa Vaasa-lehdessä 15.12.1930 Kiva-peli mainittiin jo yhdessä koronapelin ja Fortunan kanssa. Raahen Seutu puolestaan tiesi kertoa 20.12.1930, että Kiva-biljardi oli herättänyt huomiota myös ulkomailla, Pohjoismaissa ja Englannissa. Lehti jatkoi: ”Mm. Kööpenhaminaan on jo lähetetty useita huomattavia lähetyksiä ja on ”Kiva” siellä herättänyt aivan erikoista kiinnostusta. Sen kanssa on äskettäin kokeiltu huomattavissa seurapelejä harrastavissa piireissä ja tullaan siellä toimeenpanemaan suuret ”kiva”-pelikilpailut ennen joulua, joten peli epäilemättä tulee saamaan yhä uusia ystäviä.” (Raahen Seutu 20.12.1930.) Kilpailut olivat taas tapa, jolla uutta peliä levitettiin kansan keskuuteen ja jota kautta pelille oli mahdollista hakea lisää huomiota.

Kiva-pikkubiljardin mainos Viikkosanomissa 4.10.1930. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.


Vuoden 1931 joulumyyntiin E. & J. Leino oli tehnyt Kiva-pelin rinnalle toisen, hieman isomman biljardiversion. Kotikerho-nimistä mahongista valmistettua jaloilla seisovaa biljardipöytää voitiin käyttää myös tavallisena pöytänä, koska siinä oli mukana kansi. Kiva-biljardi oli pöydälle asetettava malli, mutta kannellisena sekin oli tietynlainen ”mobiilipeli”, helppo ottaa matkalle mukaan.

Kotikerho-biljardin mainos Ajan Sanassa 18.12.1931. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Maaliskuussa 1932 Viikkosanomat julkaisi lyhyen kehuvan arvostelun Kotikerhosta. Jos pelin koko oli epäilyttänyt vakavampia biljardiharrastajia, niin Viikkosanomat vakuutteli, että Kotikerho oli kunnon peliväline: ”Kysymyksenä ei ole mikään leikkibiljardi, vaikkakin koko on hieman tavallisten biljardien kokoa pienempi. Voimme omasta kokemuksesta todistaa, että vallit antavat oikeat kulmat ja että ”Kotikerho” siis vastaa aika suuriakin vaatimuksia. Muuten on biljardi varustettu yhtä hyvin kuin ”suuret” biljardit; verka on hyvää, pohja kestävää, pallot sarvisaineksesta, vallit oikeita j.n.e.” (Viikkosanomat 5.3.1932.)

Kiva- ja Kotikerho -peleistä julkaistiin mainoksia erityisesti ennen joulua aina vuoden 1933 loppuun asti. Mainostus ei ollut kuitenkaan myöhemmin yhtä intensiivistä kuin ensimmäisenä vuonna. Pelit tulivat esille myös pikkuilmoituksissa, joissa myytiin käytettyjä pelejä. Vuoden 1933 jälkeen E. & J. Leino todennäköisesti luopui biljardien valmistuksesta. Yhtiö satsasi uusiin tuotantotiloihin ja aivan erilaisiin tuotteisiin, kuten säleventtiileihin, vesipumppuihin ja erilaisiin liesiin (Lavonen 2018, 42–49). Pienempien ja isompienkin biljardipöytien ainoaksi valmistajaksi Suomessa jäi luultavasti jyväskyläläinen Juho Jussila.

Erityisesti Fortunasta ja tikkapelistä kuuluisaa Juho Jussilaa tutkineiden Pirjo Hyytiäisen ja kumppanien mukaan autonomian aikana kaikki biljardivälineet oli tuotu Suomeen Pietarista. Suomeen avattiin 1920 avoimia kaupallisia pelisaleja, joihin tarvittiin vanhojen välineiden lisäksi myös uusia. Juho Jussila alkoi valmistaa kokeiluluonteisesti biljardeja 1930-luvun alussa ja sitten laajamittaisemmin. Yhtiö valmisti eri kokoisia biljardeja. Koteihin soveltui halvempi malli, joka E. & J. Leinon Kivan tavoin voitiin asettaa myös pöydälle.

Kiva-pikkubiljardin mainos Suomen Kuvalehdessä 31.1.1931. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Biljardipöytiä ei ollut helppo viedä Englantiin – toisin kuin Fortuna-pelejä – koska biljardit eivät kestäneet niin hyvin kuljetusta, eikä kotimaan kysyntä riittänyt tekemään tuotannosta kannattavaa. Niinpä Jussila lopetti valmistuksen vuonna 1938, vaikka se oli silloin ainoa biljardeja tehnyt yritys Suomessa.(Hyytiäinen ym. 2001, 110–111.)

Turun pelikortit ovat tunnettuja kaukana maan rajojen ulkopuolellakin” – Turun Kivipaino ja pelikortit

Turun Kivipaino oli ehkä Turun kaikkein vanhin pelien parissa toiminut yritys. Turun Kivipainon historia alkaa 1850-luvulta, mutta Åbo Stentryckeri Ab -nimellä se toimi vuodesta 1874 (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942; Turun Kivipaino 50 vuotta; Aamuset 29.11.2019). Yritys valmisti erilaisia painotuotteita, mutta yksi sen keskeisistä myyntiartikkeleista olivat pelikortit, joita Turun Kivipaino teki vuodesta 1878 lähtien. Aluksi korttien piirustukset tilattiin Saksasta, mutta kun niitä ei enää saanut, yhtiön valokuvaaja Rainer Baer kuvasi Turun linnan maalauksia. Maalauksia käytettiin pohjana Turun linna -pelikorteille.

Turun Kivipaino oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa yksi merkittävimmistä tai jopa kaikkein tärkein suomalainen pelikorttivalmistaja. Toinen keskeinen yritys oli Ferdinand Tilgmannin kivipaino Helsingissä, missä pelikorttien valmistus aloitettiin niin ikään viimeistään 1880-luvun alussa. 1800-luvun lopulta lähtien pelikortteja valmisti myös painotalo Weilin & Göös, 1880-luvulla ainakin lyhytaikaisesti Backhoff.(Esim. Helsingfors Dagblad 18.1.1883; Uusi Suometar 15.8.1894; Suomen Kirjapainolehti 31.8.1894.) 1900-luvun alussa kortteja alkoi tehdä myös kivipaino Lilius & Hertszberg (Kotkan Sanomat 20.6.1903).

Vaikka pelikorttivalmistajia oli useampia, niiden keskinäinen kilpailu oli osin näennäistä. Vuonna 1942 ilmestyneessä Suomen kirjapainotaidon historiaa -teoksen Turun Kivipainoa käsittelevässä luvussa todetaan, että Turun Kivipaino oli tehnyt 1800-luvun lopulla Tilgmannin kanssa sopimuksen pelikorttien myynnistä ja hinnoista. Turun Kivipaino oli myös aloitteellinen, kun 1905 solmittiin uusi laajempi sopimus, ”joka koski maan kaikkia neljää pelikorttien valmistajaa ja säänteli yhtiölle tyydyttävällä tavalla sekä myynnin että hinnoittelun.”(Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455.) Helsingin Graafillisen Klubin julkaiseman kirjan sanamuoto on kaunisteleva ja kuulostaa käytännössä pelikortteja koskevalta kartellilta, jollaisten tavoittelu ei ollut mitenkään harvinaista eri teollisuuden aloilla.

Suomen itsenäistyttyä pelikorttiliiketoiminta keskittyi edelleen. Vaikka useammat painotalot tekivät kortteja, niin niille muodostui yhteinen omistuspohja. Ensin liikemies Amos Anderson oli ostanut itselleen Tilgmannin osake-enemmistön 1916, minkä jälkeen yhtiö alkoi laajentua. Vuonna 1918 Tilgmann hankki omistukseensa viisi muuta kivipainoa, esimerkiksi Lilius & Hertzbergin, Turun Kivipainon sekä Weilin&Göösin pelikorttipainon. (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 317–318.)

Pelikortit olivat tietynlainen erityistapaus pelien joukossa. 1800-luvun lopun lehdissä julkaistiin uutisia siitä, kuinka paljon yritykset olivat painaneet pelikortteja ja kuinka paljon niistä oli maksettu leimaveroa. Vain leimattuja pelikortteja oli lupa myydä. Leima lyötiin jokaisen pakan ruutuässään tai korttipakan sulkeneeseen sinettiin tai valmiin korttipakan paperiseen siteeseen. Korttien verotuksessa ja uutisissa käytetty mittayksikkö oli leikki, joka tarkoitti yhtä korttipakkaa.(Wikipedia: pelikorttivero; Nykänen 2012.)

Helsingin lääninvankilassa vangilta takavarikoidut Turun Kivipainon Turun Linna -pelikortit. Kansallismuseo / Vankilamuseon kokoelmat.


Pelikortit löytyvät omana kategorianaan myös Suomen ulkomaankauppatilastoista. Syynä tähän on luultavasti se, että kortteja koskivat omat asetuksensa ja veronsa. Muita pelejä ei esimerkiksi 1900-luvun alkupuolen ulkomaankauppatilastoista pysty suoraan löytämään. Niitä koskeva vienti ja tuonti saattavat löytyä esimerkiksi luokissa ”Erikseen mainitsemattomia painotuotteita”, ”Leluja ja kuusenkoristeita”, ”Faneeriteoksia” tai ”Muunlaisia paperiteoksia” (Esim. Suomen Virallinen Tilasto, Ulkomaankauppatilasto 1930).

Turun Kivipainon pelikorttien painolaatta. Turun museokeskus: TMK16527:10.

Leimavero vaikutti tietenkin korttien hintaan. Niinpä kortteja yritettiin myös salakuljettaa Suomeen. 1900-luvun alun sanomalehdissä onkin silloin tällöin juttuja kiinnijääneistä salakuljettajista tai yrittäjistä, jotka ovat myyneet leimaamattomia kortteja. (Esim. Sosialisti 4.5.1909; Uusi Aura 13.1.1935.)

Turun Kivipaino joutui sekin silloin tällöin suoraan tekemisiin korteista kiinnostuneiden rikollisten kanssa. Esimerkiksi vuonna 1915 Linnankatu 31:ssä sijainneen (Linnankadun ja Ursininkadun kulma) tehtaan ullakolta oli varastettu kortteja (Käkisalmen Sanomat 17.9.1915), ja 1919 Turun raastuvanoikeus antoi tuomion kahdelle nuorukaiselle, jotka olivat varastaneet Turun Kivipainon kortteja usean tuhannen markan arvosta. (TS 6.7.1919; 19.7.1919). Ja jos eivät murtovarkaat, niin korttituotannon – kuten muunkin tehdastoiminnan – uhkana saattoi olla myös tulipalo (Aamulehti 9.6.1907; Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455-456).

Turun Kivipainon varhaisissa mainoksissa ei kuvailtu itse kortteja kovin tarkkaan. Helsingin Sanomien edeltäjässä Päivälehdessä 9.1.1903 julkaistussa ilmoituksessa kuitenkin todetaan Kivipainon tekevän pariisilaisia pelikortteja. Mainoksessa kehuttiin, että kortit olivat ”lohkeilemattomia, läpinäkymättömiä, kestäviä, helposti luistavia, pestäviä, ajanmukaisesti painettuja, kulmat kullatut ja kartongipäällyksiin pannut.”

Suomen kirjapainotaidon historiaa -teoksessa mainitaan, että Turun Kivipaino painoi etupäässä Boston-pelikortteja. Sillä viitataan ehkä tavallisilla pelikorteilla pelattuun neljän hengen Boston-korttipeliin. (Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942, 455.) Ainakin yksittäisen mainoksen hintatiedon perusteella Turun Kivipainon pelikortit olivat hieman kalliimpia kuin kilpailijoiden kortit (HS 21.12.1922).

Turun Kivipainon korteissa käytettiin aluksi kulmien kultausta (Päivälehti 9.1.1903), mutta jo talvisodan sytyttyä joulukuussa 1939 yhtiö mainosti uusia kuparireunaisia pelikortteja. Aiemmin kortteja oli luonnehdittu kuperareunaisiksi, joten en ole aivan varma, viitattiinko mainoksessa metalliin. 1930-luvun lopulla korttien mainonta oli myös muuttunut ja luultavasti pelikortteja oli myynnissä muitakin kuin tuttuja Turun linna -kortteja. (Suomen Poliisilehti 15.12.1939.)

Turun Kivipainon pelikorttimainos Jousimies-lehdessä 1.12.1931. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Turun Kivipainon pelikorttimainos Jousimies-lehdessä 1.12.1936.


”historiallinen aihe, huvittaa suuresti sekä nuorta että vanhaa” – Turun Pussi- ja kirjekuoritehdas historian lautapelin valmistajana

Yksi varhaisimmista turkulaisista pelialallakin toimineista yrityksistä oli Turun Pussi- ja kirjekuoritehdas. Vuonna 1874 perustettu yritys, jonka tehdas oli Käsityöläiskadun ja Yliopistonkadun kulmassa (Käsityöläiskatu 5, ks. esim. Turun Lehti 18.11.1911), valmisti nimensä mukaisesti erityisesti erilaisia paperipusseja ja kirjekuoria. Tehtaan tuotevalikoima oli kuitenkin paljon tätäkin laajempi ja sisälsi muita paperituotteita (esim. Paperikauppias 20.4.1932), makeisrasioita, savukekoteloita sekä apteekeissa tarvittavia rasioita ja etikettejä (Semina 1.7.1921). Aamuset-lehden vuonna 2017 ilmestyneen ”Nostalginen Turku” -jutun mukaan kieltolain aikana 1919–1932 tehtaan yksi suosikkituote olivat myös kanisterit, joiden myynti käytännössä kuivui kieltolain kumoamisen jälkeen 1932 (Aamuset 15.1.2017). Vanhoista sanomalehdistä en tosin ole löytänyt varsinaisia yrityksen kanisterimainoksia, mutta mainintoja yhtiön valmistamista peltirasioista kylläkin ja vuoden 1938 tuotekuvastosta löytyy maininta ja kuva yhtiön tekemistä läkkipeltirasioista, joita löytyy 20 litran kokoon asti. Läkkipeltirasiat olivat kaiketi hieman erilaisia kuin varsinaiset kanisterit, mutta soveltuivat silti samaan kuljetustarkoitukseen.

Tehtaan valikoimissa oli myös pari peliä. Vuoden 1920 joulukuusta lähtien yritys mainosti Välskärin Kertomukset -nimistä peliä, joka perustui Zacharias Topeliuksen samannimiseen kuuluisaan historialliseen romaaniin (Fältskärns berättelser, ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena Helsingfors Tidningar -lehdessä 1851–1866). Peli löytyy digitoituna suomen- ja ruotsinkielisenä versiona Kansalliskirjaston kokoelmista, jonne pelin julkaisuajankohdaksi on merkitty vuosi 1910, mutta lehtimainoksia tai juttuja pelistä löytyy vasta vuodesta 1920 eteenpäin ja niissä mainostetaan peliä uutuuspelinä, jossa on ”[h]istoriallinen aihe” ja joka ”huvittaa suuresti sekä nuoria että vanhoja” (Uusi Suomi 27.11.1920). Hufvudstadsbladet 27.11.1920 kertoi pelin olevan isänmaallinen seurapeli, joka sisälsi monia kirjan kuvia hienoilla väreillä, sinisellä, keltaisella ja punaisella, painettuna ja joka oli edullinen, vain viiden markan hintainen. (Ks. myös Åbo Underrättelser 26.11.1920.)

Ensi katsomalta itse peli näyttää varsin tavanomaiselta juoksupeliltä. Se eroaa kuitenkin monesta muusta pelistä siinä, että laudalla eteneminen tapahtuu nopan lukeman sijasta ruletin tai pelikorttien osoittaman numeron mukaan. Jos ruletin kuula pysähtyy punaiseen numeroon – tai pelaaja nostaa pakasta punaisen numeron – hän matkaa ruudulla eteenpäin. Jos kuula pysähtyy mustaan, niin matka käy taaksepäin. Jos pelaaja päätyy laudalla punaisen ympyrän kohdalle, hänen on meneteltävä ruutua koskevan runomuotoisen tekstin mukaisesti ja siirryttävä yleensä joko eteenpäin tai taaksepäin lisäaskeleita. Jotkut palkinnot tai rangaistukset liittyvät pelirahaan, jota pelaaja voi saada ruuduissa tai menettää. Normaalista matkapelistä poikkeava etenemistapa saattoi johtaa siihen, että viimeiseen ruutuun numero 300 oli todella vaikea päästä.

Yksityiskohta Välskärin kertomuksia -pelin pelilaudasta. Lähde: Kansalliskirjasto.

Pelilaudan tekstikatkelmat noudattelevat Topeliuksen kirjan tapahtumia. Suomessa ei ollut aiemmin julkaistu juuri kirjoihin perustuvia lautapelejä lukuun ottamatta Kalevala-aiheista peliä. Myös useat matkapelit esittelivät suomalaisia nähtävyyksiä ja kulttuurimaisemia, kuten Topeliuksen Maamme-kirja.(Ylänen 2017.)

Välskärin kertomukset -peli saattoi jäädä Turun Pussi- ja Kirjekuoritehtaan ainoaksi lautapelijulkaisuksi. Toistaiseksi ei ole tietoa, miksi yritys julkaisi pelin ja miksi se ei julkaissut muita pelejä. Todennäköisesti pelin suosio jäi kuitenkin pieneksi verrattuna tehtaan muihin tuotteisiin. Peleistä Turun Pussi- ja Kirjekuoritehdas kauppasi kuitenkin myös ensin Hullunkuriset Perheet -pelikortteja (esim. Uusi Aura 20.11.1921) ja myöhemmin myös Musta Pekka -kortteja ja totesi tuoteluettelossaan seurapelien kuuluvan valikoimiinsa (Paperikauppias 15.5.1931; Yhtiön hintaluettelo 1938).

Kuva yhtiön hinnastosta 1938, jossa näkyy Välskärin kertomukset -peli, korttipelejä, pienoislippuja, paperinukkearkkeja ja pienoislippuja. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto.

***

Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.

***

Kirjallisuutta

Hyytiäinen, Pirjo – Talja, Virpi – Vuorinen, Pirjo (2001). Leluneuvos ja naulapojat. Juho Jussilan tie pedagogista leikkikalutehtailijaksi. Jyväskylän yliopiston museon julkaisuja 14. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston museo.

Lavonen, Petri (2018). Leino Group Oy 120 vuotta. Puusepänverstaasta Leino Group Oy 1898–2018. Turku: k&h tilauskirjat, Turun yliopisto.

Nykänen, Pekka (2012). ”Ulkomaalaisten yrittäjien vuosien 1865–1897 elinkeinosuostuntavero.” Historiallinen Aikakauskirja, 2012, nro 1, 53–67.

Paavonkallio, T. W. (1938). E. & J. Leino 1898–1938. Salo: E. & J. Leino.

Turun Kivipaino Osakeyhtiö 100 vuotta (1950). Turku: Turun Kivipaino.

Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900–1942 (1942). Toim. Einari Teräskivi ja Olavi Suominen. Helsinki: Helsingin Graafillinen Klubi.

Ylänen, Henna (2017). ”Kansakunta pelissä. Nationalismi ja konfliktit 1900-luvun alun suomalaisissa lautapeleissä.” Ennen ja nyt 1: (2017), https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108787/63784.

Mustat silmänaluset

4 joulukuun, 2018

Olen valvonut työllä. Siksi onkin luontevaa valita blogikirjoituksen aiheeksi televisiosarja, jonka päähenkilöt nukkuvat vähän ja kulkevat päivisin pussit ja tummat läikät silmien alla tuntien väsymyksen painon. Sama televisiosarja on voinut aiheuttaa katsojilleenkin väsymystä, kun yön tunnit ovat saattaneet kulua ”vielä yksi jakso” -periaatteella tuota 16-osaista sarjaa ahmien.

Saksalainen suurtuotanto Babylon Berlin sijoittuu Weimarin tasavallan aikaan vuoteen 1929. Volker Kutscherin kirjoihin perustuvassa jatkuvajuonisessa sarjassa kietoutuvat yhteen useat rikokset, sodan painolasti, poliittiset virtaukset ja populaarikulttuurin muodot erilaisia viihdykkeitä tarjoavine hämärine yökerhoineen ja baareineen. Sarjassa on seksiä, juonittelua, päihteitä ja väkivaltaa eri muodoissaan. Muistuttaa yliopistoelämää – tai sitten ei.

Historiallisen epookkiviihteen viehätys perustuu moniin asioihin. Tiedämme, mitä isossa mittakaavassa tulee, ”oikeassa elämässä” tapahtumaan, vaikka televisiosarjassa ei kaikkea kerrottaisikaan. Tiedämme, että vähän sarjan nyt nähtyjen kahden ensimmäisen tuotantokauden kuvaaman ajankohdan, alkuvuoden 1929 jälkeen lokakuussa alkaa suuri talouslama, ja että seuraavina vuosina natsit nousevat Saksassa valtaan. Tämä kaikki luo odottavan synkän sävyn sarjaan. Kansallissosialismi ja juutalaisviha näkyvät jo sarjan jaksoissa, ensin pieninä häivähdyksinä, sitten enemmän, kasvoille lyöden ja räjäyttäen.

Olen kuullut kommentteja, että sarja vaikuttaa hyvältä ajankuvalta. Tosin kommentoijilla ei tietenkään ole omakohtaista kokemusta vuoden 1929 Saksasta ja harvoin tutkimuksenkaan kautta syntynyttä käsitystä tuosta ajasta, vaikka jotkin historiantapahtumat ja aikakauden tyylipiirteet ovatkin tuttuja joko oppikirjoista tai joistain aikaisemmista viihteen tai populaarikulttuurin muodoista. Babylon Berlin siis tuntuu vastaavan ainakin sitä kuvaa, joka katsojilla on 1920-luvun lopun aikakaudesta asuineen, autoineen, rakennuksineen, tanssityyleineen ja poliittisine kiistoineen. Sarja sopii siis 1920-luvun yhteisesti kuviteltuun todellisuuteen, imaginaariseen paheelliseen 1920-lukuun.

Babylon Berlin – Zu Asche zu Staub (Video)

Hyvän historiallisen sarjan tavoin Babylon Berlin tarjoaa myös samaistumiskohteita. Tämän se tekee sekä yksilötasolla että yleisesti. Esimerkiksi sarjan tanssi- ja laulunumerot voivat vaikuttaa anakronistisilta, siis eräänlaisilta väärin ajoitetuilta elementeiltä, joissa vuodesta 1929 kertovaan sarjaan on upotettu tyylipiirteitä, jotka ovat paljon nuorempia. Yhtenä yökerholaulajana sarjassa esiintyy Bryan Ferry, joka on kuin aikakoneella siirretty vuosituhannen lopulta taaksepäin.

Bryan Ferry in Babylon Berlin

Musiikki mukailee vanhaa, mutta se ei ole sitä. Samaten mukaelmia ovat yökerhon tanssinumerot, jotka alleviivaavat yhteyttä tuoreempaan diskokulttuuriin. Tuntuu siltä, että tekijät ovat tällä tavoin saattaneet haluta korostaa ilmiöiden pitkäkestoisuutta ja luoda realistisuuden, autenttisuuden ja sukulaisuuden tunteen katsojille ilman yksi-yhteen esitystapaa. Diskottiin ja piiskattiin sitä ennenkin.

Monet katsojat tulkitsevat sarjaa myös muuten suhteessa nykyaikaan. Onko 2010-luvun lopun Babylon Berlin allegoria nykytilanteesta? Elämmekö me nyt taas jonkinlaista uutta Weimarin tasavallan aikaa, jossa ääriliikkeet nostavat päätään ja provosoivat levottomuuksia? Elämmekö taas aikaa, jossa suuryritykset ovat sekaantuneet hämärähommiin ja jossa viranomaistoimijoiden riippumattomuuteen ei voi luottaa? Onko sarjaa katsottavana varoituksena? Liiallinen yhtymäkohtien hakeminen on kuitenkin turhaa. Ennen oli ennen, nyt on nyt, kuten Lapinlahden linnut -yhtye on todennut.

Babylon Berlin -sarjan katsominen on tietenkin ainakin osittain eskapismia, todellisuuspakoa. Mutta se on sellaista eskapismia, joka jää raapimaan ihoa. Se ei jätä kokonaan rauhaan. Varsinkin yöllä katsottuna sarja ja sen henkilöt tulevat uniin. Ja jos unet muuttuvat painajaisiksi ja herättävät, silloin ei auta muu kuin ottaa uusi jaksoannos tai etsiä netistä lisää sarjaan liittyvää tietoa.

Historiantutkimuksen päivien avaussanat 2017

19 lokakuun, 2017

Tässä ovat dekaanin avaussanani Historiantutkimuksen päiville 2017 Turussa:

Hyvät historioitsijakollegat!
Yle uutisoi verkkosivuillaan 19.9.2017  seuraavasti tieteellisestä tutkimuksesta:

”Sipilä paljasti yllätyshankkeen: historiatieteen huippuyksikkö Suomeen
Aamun tiedotustilaisuudessa oli paikalla myös akatemiaprofessori Hannu Salmi. Salmi korosti, että uudessa yksikössä perehdytään myös tekoälyyn ja koneoppimiseen.

Suomi saa uuden historiatieteen huippuyksikön. Se tarjoaa opetusta historiatieteen kaikilla keskeisillä aloilla, joita ovat muun muassa sivilisaatiohistoria ja yhteiskunnan rakenteiden muutoksen tutkimus. Erityisesti yksikössä keskitytään myös sovellettuun mikrohistoriaan ja aineistopohjaiseen päätöksentekoon.

Uusia professuureja saattaa tulla jopa 15 vuoteen 2022 mennessä. Hankkeeseen haetaan myös yksityistä rahoitusta.

Yksikön nimi on Finland Graduate School of History. FGSH:n valmistelu alkaa kolmen yliopiston yhteistyönä, ja täydessä laajuudessaan yksikkö toimii viimeistään vuonna 2022.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) piti tiistaina tiedotustilaisuuden, jossa asia paljastettiin. Sipilän mukaan Suomen Muistipankki on vahvasti hankkeen takana.

Muistipankin pääjohtaja Laura Kolbe sanoi tilaisuudessa, että Suomi tarvitsee lisää suomenkielisiä huippuhistoriatieteilijöitä, joita yksiköstä on luvassa.

Pääministeri puolestaan totesi, että poliittisen päätöksenteon pitää perustua korkeatasoisiin arvioihin politiikan vaikutuksista yhteiskuntaan.

Tiedotustilaisuudessa olivat paikalla myös opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori, akatemiaprofessori Hannu Salmi.

Digitaaliseen historiantutkimukseen perehtyneen Salmen mukaan vastaavia historiatieteen laitoksia on muun muassa Barcelonassa ja Tukholmassa. Yksiköissä tutkitaan myös tekoälyä ja koneoppimista, ja anti ja kokemukset ovat olleet hyviä.”

Tai itse asiassa, Sipilä ei tehnyt tuollaista julkistusta eikä esimerkiksi professori Hannu Salmi sanonut noita sanoja. Edellinen uutinen on minun tekemäni väärennös alkuperäisestä uutisesta. Korvasin talous-sanat historia-sanoilla ja muokkasin muutamia yksityiskohtia, kuten henkilönimiä.

Voimme käyttää tekemääni muokattua versiota kontrafaktuaalisen tarkastelun lähtökohtana. Miten olisi voinut syntyä sellainen vaihtoehtotodellisuus, jossa Suomen itsenäisyyden juhlavuonna pääministeri paljastaisi historiatieteeseen liittyvän yksikköhankkeen ja jossa historiatiede nauttisi suuren tieteellisen ja yhteiskunnallisen selittäjän asemasta?

Olisiko tällaiseen vähän vinksahtaneeseen todellisuuteen vaadittu sittenkään kovin suuria muutoksia verrattuna nykytilanteeseen? Tähän en osaa tai halua antaa nyt mitään hyvää vastausta. Jätän sen teidän pohdittavaksenne. Näillä sanoilla toivotan teidät tervetulleeksi Suomen Turkuun ja historiantutkimuksen päiville 2017.

Ninjoja ja kylpyjä

28 kesäkuun, 2015

Kävimme Kiotossa toukokuun lopulla. Vaikkei ollut mikään erityinen kevään kirsikankukkien tai syksyn ruskan tapainen sesonki, niin säätilan puolesta ajankohta oli erinomainen kaupungissa vierailuun. Lämpötila pysytteli lähes hellelukemissa. Ei ollut liian kuuma, muttei kylmäkään. Työmatka kun vierailu oli, kaupungin nähtävyyksiä ja huvituksia ehti tällä kerralla kokemaan vain rajoitetusti. Joissain meille uusissa kohteissa tuli kuitenkin käytyä.

Ninja-ravintolalta odotimme aikamoista turisteille suunnattua kitch-pläjäystä. Sitä se olikin, mutta positiivisessa mielessä. Japanilaiset ystävämme totesivat, että ninja-ravintoloissa käyvät turistien lisäksi myös erityisesti japanilaiset nuoret, joille ninjat ovat tuttuja enemmän populaarikulttuurista kuin historiankirjoista. Ravintoloissa on ilmeisesti myös ninja-näytöksiä, mutta tällä meidän käymässämme paikassa keskeistä oli kuitenkin ruokailu. Ystäviemme mukaan ninja-teemat ovat esimerkkejä siitä, miten izakaya-baariravintolat yrittävät keksiä kaikenlaisia uutuuksia ja virikkeitä asiakkaiden houkuttelemiseen.

Juliste kertoo ninja-aiheisesta ravintolateatterista.

Juliste kertoo ninja-aiheisesta ravintolateatterista.

Ravintolaan piti varata etukäteen pöytä, ja illassa oli käytännössä kaksi kattausta, joten ravintolaan ei voinut mennä aivan mihin tahansa kellonaikaan. Mustaan huppuasuun pukeutunut tarjoiluja kuljetti ravintolaan saapuvan seurueen pöytäänsä tumman labyrintin läpi. Välillä hän potkaisi oven auki kiljahtaen, mutta kääntyi aina välillä varottamaan perässään tulijoita esimerkiksi askelmasta tai matalasta kattopalkista. Ravintolan henkilökunta puhui hyvää englantia.

Pöytä oli tyypilliseen izakaya-tyyliin omassa yksityisessä looshissa, jonne tarjoilijan sai kutsuttua aina tarvittaessa soittokellolla. Ruokalistalta saattoi valita yksittäisiä ruokalajeja, mutta kätevämpää oli ottaa useammasta ruokalajista koostuva valmis menu. Osalla ruokalajeista oli ninja-teemainen nimi, ja myös juomalistalta löytyi ninja-drinkkejä. Ei niissä mitään kummempia historiaviittauksia haettu, vaan kytkös ninjoihin oli lähinnä populaarikulttuurinen.

ninja-ravintola-04

Yksi ninja-ravintolan ruokalajeista, bambua jäljittelevästä astiasta tarjoiltuna.

Olin aika skeptinen etukäteen ruuan suhteen, mutta kokonaisuus osoittautui tasokkaaksi. Perinteisempiin ruokalajeihin oli yhdistetty modernimpia vivahteita ja uudenlaista ulkonäköä. Ravintola oli hintatasoltaan verrattavissa tavanomaisiin izakayoihin. Alkupalaksi tarjoiltiin shuriken-naksuja.

ninja-ravintola-03

Kuva Keiji Amano.

Ruokailun aikana jokaista pöytäseuruetta vuorollaan kävi viihdyttämässä ”pääninja”. Hän ei esitellyt mitään asetemppuja vaan oli käytännössä ninja-asuun pukeutunut taikuri, joka teki temppuja korteilla ja kumilenkeillä.

Kibune onsen

Varsin lähellä Kiotoa on vuoria, joiden laaksossa kulkee pieniä jokia. Jokien varsilla on patikkapolkuja, ravintoloita ja kylpylöillä. Vuorilla on pyhäkköjä ja temppeleitä. Vuorilla kasvaa talousmetsää, mutta ilmeisesti metsätalous on vähentynyt ja metsuritkin alkavat olla aika iäkkäitä. Joka tapauksessa Japani ei ole pelkkää kaupunkia ja asvalttia, vaan metsiäkin maasta löytyy, kun nousee kaupungeista kohti vuoria.

Yksi tunnetuimmista kylpylöistä Kioton lähettyvillä lienee Kurama onsen, mutta sen sijaan kävimme toisen sivujoen varrella olevassa Kibune onsenissa.  Suhteellisen lähelle kumpaakin pääsee junalla, mutta olimme liikkeellä ystäviemme kanssa autolla. Toukokuisena sunnuntaina liikkeellä tuntui olevan paljon patikoitsijoita, mutta kylpylässä oli rauhallista. Kylpylässä oli erilaisia altaita, ja toisella puolella oli mahdollista mennä myös ulos yläterassille aurinkoon yhden hengen kylpyammeisiin lekottelemaan.Toinen puoli on varattu miehille ja toinen naisille, ja puolia vaihdellaan eri päivinä, koska ne eivät ole identtiset.

Kävimme kylpemässä kahteen kertaan. Alkukylvyn jälkeen piipahdimme kylpylöistä yleensä aina löytyvässä tatamilattialla varustetussa lepohuoneessa, jonka jälkeen kävimme syömässä. Sen jälkeen kävimme uudestaan kylvyssä.

Kylpylän pukuhuoneen automaatista saattoi ostaa alushousuja - puhtaita tosin, kuten myös pyyhkeitä ja toilettitarvikkeita.

Kylpylän pukuhuoneen automaatista saattoi ostaa alushousuja – puhtaita tosin, kuten myös pyyhkeitä ja toilettitarvikkeita.

Kesäaikaan ruokavieraille katetaan pöydät suoraan matalan joen päälle rakennettavalle terassille. Toukokuun lopulla jokiterassi oli vielä keskeneräinen, joten söimme sisällä kylpylärakennuksessa. Jos Japanin-matkalla on vähänkin enemmän aikaa, ainakin yksi päivä kannattaa varata jossain kylpylässä käymiseen. Niitä löytyy joka puolelta maata. Lämpimien altaiden lisäksi useimmista löytyy myös sauna sekä kylmäallas, joten suomalaisillekin tutummat kylpemisrituaalit onnistuvat, vaikkei kunnolla vilpoisaan veteen uimaan pääsisikään. Kuumista lähteistä tuleva lämmin vesi on yleensä selkeästi lämpimämpää kuin suomalaisten kylpylöiden ja uimahallien altaissa. Kylpylöihin tullaan rentoutumaan ja rauhoittumaan, ei mekastamaan eikä leikkimään vesileikkejä.

kibune-02

Näkymä kylpylän parvekkeelta. Alhaalla näkyy pieni joki, jonka päälle oli rakenteilla kesäterassi.