Archive for lokakuu 2021

Tieteellisen tekstin tyylirajat

21 lokakuun, 2021

Tutkijan työ on kirjoittamista – ja lukemista. On se paljon muutakin, mutta kirjoittaminen ja lukeminen seuraavat tutkijaa läpi koko tutkimusprosessin. Tutkija tutustuu aiempaan tutkimukseen, silmäilee, lukee ja tekee muistiinpanoja ja ehkä reunamerkintöjä kirjoihin ja artikkeleihin. Tutkija muodostaa aineistonsa, ja vaikka aineisto ei aina ole kirjallista, niin edelleen hän yleensä tekee aineistoja koskevia kuvauksia, havaintoja ja tulkintoja kirjalliseen muotoon.

Historioitsija Jorma Kalela on todennut, että tutkimusprosessin aikana kirjoittamisen tapa ja tehtävä muuttuvat. Ensin tutkija raportoi itselleen havainnoistaan. Sitten kun tutkija alkaa työstää havainnoistaan, tulkinnoistaan ja keskustelustaan omaa lopullista julkaistavaa tutkimustekstiään, hän pyrkii saamaan tutkimustekstin sellaiseen muotoon, että se vakuuttaa lukijat.(Kalela, Jorma (2010): ”Historian rakentamisen mieli ja tutkijan valinnat.” Teoksessa Pertti Grönholm ja Anna Sivula (toim.) Medeiasta pronssisoturiin. Kuka tekee menneestä historiaa? Historia Mirabilis 6, Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 40-59.)

Tutkijan on hallittava useita kirjoittamisen lajityyppejä, joista osa on erityisesti akateemiselle yleisölle suunnattujen tutkimustekstien lajityyppejä: tieteellisiä monografioita, kirjojen lukuja ja tutkimusartikkeleita alatyyppeineen. Akateemista julkaistua kirjoittamista ovat myös esimerkiksi tieteellisten julkaisujen johdantotekstit, kommenttipuheenvuorot ja vaikkapa tieteellisten teosten kirja-arvioinnit.

Tutkijan on yleensä hallittava myös sellaiset kirjoittamisen lajityypit, jotka liittyvät edellä mainitun tieteellisen tutkimuksen ja tieteellisten julkaisujen yleistajuistamiseen.  Tutkija kirjoittaa omasta tutkimuksestaan ja muiden tutkimuksesta tieteen yleistajuistamiseen tarkoitettuihin julkaisuihin, sanoma- ja aikakauslehtiin, blogeihin ja muihin sosiaalisen median kanaviin. On myös edellisten sekamuotoja, jolloin julkaisun arviointi on akateeminen mutta yleisö on laajempi kuin pelkkä tiedeyhteisö.

Kaikilla lajityypeillä on omia konventioitaan, jotka saattavat vaihdella julkaisukanavasta ja myös tieteenalasta riippuen. Näitä konventioita voi yrittää venyttää ja jopa rikkoa, mutta se ei aina onnistu. Jotkut konventiokehikot ovat ahtaampia kuin toiset, ja venyttäminen vaatii tilanne- ja tyylitajua. Uskalias tai yksinkertaisesti laadullisesti huono venytys voi johtaa siihen, että tekstiä ei julkaista, sitä halutaan editoida tai sitten julkaistu teksti aiheuttaa täydellisen hiljaisuuden tai jonkinlaisen vihamielisen vastareaktion yleisössä.

Voi myös väittää, että kirjoittajan oma (auktoriteetti)asema vaikuttaa siihen, millaista tyylillistä rajojen venyttämistä tai niiden kanssa leikkimistä hänelle sallitaan. Jos kirjoittajana on joku Bruno Latourin kaltainen yhteen lokeroon sopimaton monen alan auktoriteetti, niin erilaista rajojen rikkomista tutkimusaiheissa ja kirjoitustyyleissä suorastaan odotetaan. Olen aikoinani inspiroitunut itsekin Latourin tavoista laittaa elottomia toimijoita puhumaan tutkimusteksteissään tai siitä, miten hän on kuvannut toimijaverkostoteoriaa tekstissä, jonka hän on rakentanut turhaantuneen opiskelijan ja aika lailla yhtä turhautuneen professorin jonkinlaiseksi vinon sokraattiseksi vuoropuheluksi. Opiskelija yrittää ottaa selvää, mikä toimijaverkostoteoria on ja miten sitä voi soveltaa. Teorian ”kehittänyt” professori yrittää selittää, että kumpaankaan kysymykseen ei oikein pysty vastaamaan.

Itse kokeilin saman tyyppistä vuoropuhelumenetelmää, kun kirjoitin artikkelin teknologiasta kieltäytymisen kulttuurihistoriasta, mutta positiivisemmassa mielessä. Omassa artikkelissani hätääntynyt valtionjohtaja soittaa ”Koneinfoon” (vrt. mainoksen Omo-pesuaineinfo) ja haluaa tietää, miten hän voi kieltää tiettyjen teknologisten ratkaisujen käyttämisen valtakunnassaan (Suominen, Jaakko (2008): ”Kuinka kieltäytyä koneista.” Teoksessa Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa. Toim. Mari K. Niemi. Ajatus Kirjat, Helsinki 2008, s. 169–188). Koneinfo antaa valtionjohtajalle pitkän vastauksen, jossa asiaa tarkastellaan monien erilaisten historiallisten esimerkkien kautta. Osapuolten käytyä aihealueesta pitkällisen keskustelun, valtionjohtaja päättää puhelun tyytyväisenä. Se, että pystyin tekemään moisen tyylillisen kokeilun, johtui yhtäältä siitä, että teksti julkaistiin suomenkielisessä tietokirjassa, joka oli ajateltu tutkijoita laajemmalle yleisölle. Ennen kaikkea mahdollisuus kirjoittaa moisella tavalla johtui julkaisun toimittajan avarakatseisuudesta.

Olen tehnyt myös muita tyylillisiä kokeiluja akateemisilla teksteillä. Osa teksteistä on julkaistu teoksissa, joihin vahvasti esseistinen tyyli on sopinut. Olen saanut mahdollisuuden julkaista jopa yhden Rappio!-seminaarin iltaohjelman workshop-kuvauksen proosarunona (Ks. Rappio!-julkaisu). Olen yhden kerran myös leikitellyt akateemisen kirjan arvostelussa ja kirjan artikkelin kuvailun ja arvioinnin sijasta olen sijoittanut artikkelien kirjoittajat kuvitteelliseen tutkimustilanteeseen ja kuvannut, miten he siinä omista lähtökohdistaan minun mielestäni olisivat voineet toimia.

Lukijoiden arvioitavaksi jää, ovatko nämä tyylikokeilut olleet onnistuneita. Itse olen nauttinut niistä valtavasti ja ne ovat piristäneet tutkijantyötäni. Kaikissa tapauksissa kokeilut ovat olleet mahdollisia ainoastaan siksi, että julkaisujen toimittajat ovat ne hyväksyneet eivätkä ne ole olleet vertaisarvioituja julkaisuja. Viime vuosina vastaavat kokeiluni ovat vähentyneet eri syistä. Oma julkaisemiseni on painottunut enemmän vertaisarvioituihin artikkeleihin, joissa kokeiluihin ei ole tuntunut olevan juuri tilaa.

Opinnäytetöiden tyylit

Väitöskirjaohjattavani ovat kysyneet, millaisia tyylillisiä rajoja voi opinnäytetöissä olla. He ovat tietenkin kysyneet paljon muitakin asioita, mutta tässä nyt pohdin lyhyesti nimenomaan opinnäytetyön tekstiä.  Opinnäytetöitä määrittelevät sisällöllisesti niitä koskevat yliopistojen ohjeet ja myös ohjeet, joita annetaan opinnäytetöiden arvioitsijoille eli vaikkapa väitöskirjojen esitarkastajille ja tarkastajille. Ohjeissa ei välttämättä sanota kirjoitustyylistä kovin paljoa. Esimerkiksi oman tiedekuntani, Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan jatkotutkinto-oppaan arviointia koskevassa osiossa todetaan seuraavaa: ”Muotoseikat: Esityksen on oltava rakenteeltaan johdonmukainen ja kieliasultaan selkeä. Ajatus ei saa jäädä informaatiotulvan alle.”

Voi toki ajatella, että tekstin tyyliä käsitellään ohjeiden muissakin kohdissa, mutta erityisesti se kiteytyy tuohon kohtaan, jossa kirjoitetaan ”muotoseikoista ja esityksestä”. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan esitarkastajan ohjeissa puolestaan todetaan lakonisesti luettelossa yhtenä kohtana, että esitarkastajan pitää arvioida työn ”[k]irjallinen esitystapa ja kieliasu”. Saman tiedekunnan opiskelijan oppaassa todetaan puolestaan, että väitöskirjan ”kieliasun tulee olla huoliteltu.”

Monissa opinnäytetöitä koskevissa ohjeissa puolestaan viitataan siihen, että opinnäytetöiden tekstin täytyy olla tieteellistä asiatekstiä tai ohjeissa käytetään joitain vastaavantyyppisiä ilmauksia. Näitä ohjeita arvioitsijat sitten soveltavat oman tulkintansa ja oman vakiintuneen käsityksensä mukaisesti. Käsitykset muodostuvat arvioitsijan tieteellisen koulutuksen ja kokemuksen kautta.

Mitä sitten on se tieteellinen asiateksti? Kuten edellä on tullut ilmi, se riippuu kontekstista, asiayhteydestä, tilanteesta tai miksi sitä sitten halutaankin kutsua. Väitöskirjoilla on yliopisto-, oppiala-, aihe- ja metodologiakohtaisia erityispiirteitä suhteessa tyyliin. Kuten todettua, tyylirajoilla voi tehdä kokeiluja, mutta esimerkiksi väitöskirjojen tapauksessa voi käydä niin, etteivät tarkastajat innostu näistä kokeiluista ja se vaikuttaa tutkimuksen kokonaisarviointiin haitallisella tavalla. Toki, jos tyylikokeilut todetaan onnistuneiksi, ne myös kohottavat työn kokonaislaatua.

Olennaista on, että työssä on yhtenäinen kirjoitustyyli. Tästä voi olla jotain pieniä poikkeuksia. Väitöskirjan esipuheella on oma merkityksensä ja se on tyylillisesti vapaampi. Samaten voisi ajatella, että koska työn johdanto ja lopputarkastelu ovat erilaisia suhteessa tutkimuksen muihin lukuihin, myös ne voisivat olla jonkin verran erilaisia. Käytännössä kuitenkaan johdannossa tai sen alussakaan ei voi lähteä suuremmin irrottelemaan, mutta teksti kannattaa kuitenkin aloittaa niin, että se imee lukijan mukaansa, vaikka kyse onkin tutkimustekstistä.

Olen opiskelijoille jakanut jollain kurssilla esimerkkejä erilaisista tieteellisten tekstien aloituksista. Ehkä yksi vaikuttavimmista omalle kohdalle sattuneista on ollut Michel Foucault’n aloitus kirjassa Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980). En välttämättä samanlaista aloitusta lähtisi suosittelemaan jokaiselle väitöskirjantekijälle, mutta jotain oppia siitäkin voi ottaa. Foucault aloittaa kirjansa shokeeraavan yksityiskohtaisella kuvauksella Pariisissa 1757 tapahtuneesta julkisesta teloituksesta, jonka yhteydessä tuomittua kidutettiin monin tavoin. Usean sivun teloituskuvauksen jälkeen Foucault siirtyy kuvaamaan seitsemänkymmentä viisi vuotta myöhemmin laadittuja Pariisin nuorisovankilan sääntöjä ottamalla esimerkkejä sääntökohdista. Hän rakentaa näiden kahden esimerkin kautta tutkimusasetelman, jossa lähtee tutkimaan rangaistusajattelussa verraten nopeasti tapahtunutta muutosta ja sen syitä.

Koko tekstin lopetus on sekin tärkeä kohta aloituksen lisäksi. Ainakin itselleni lopetus jotenkin muuten kuin tyyliin ”tarvitaan lisää tutkimusta”, on vaikeaa. Myös tekstin lopetukseen voi hakea hyviä esimerkkejä aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta.

Tieteellinen asiateksti on usean osa-alueen summa. Ensinnäkin tekstin pitää olla oikeakielistä. En esimerkiksi suosittele leikkimään lauserakenteilla. Älä. Välimerkityksellä? Kokeile. Väitöskirja ei ole romaani. Kirjoita sopivanmittaisia lauseita ja virkkeitä, joista löytyy vähintään subjekti ja predikaatti.

Sanavalinnoissa kannattaa myös pysytellä asialinjalla ja välttää puhekielimäisyyksiä. Tässä tapauksessa yleensä oman persoonallisen tyylin esille tuominen on kuitenkin mahdollista, kunhan se ei mene överiksi.

Itse ilmaisun asiallisuuden lisäksi oma kysymyksensä on se, millä tavalla tutkija tuo itsensä esille tekstissä. Tässäkin on paljon tieteenalakohtaisia ja valittuihin tutkimusmenetelmiin liittyviä eroja. Jos esimerkiksi tutkimus sisältää etnografista tai autoetnografista metodologiaa, tutkijan oma persoona näkyy tekstissä yleensä vahvemmin kuin toisten metodologioiden kanssa, mutta on myös esimerkkejä arkistolähteisiin perustuvasta tutkimuksesta, jossa tutkija tuo esille oman persoonansa ja kokemuksensa suhteessa tutkimukseen ja tutkimusprosessiin. Oma persoona voi tulla esille myös siinä, kun tutkija perustelee tekemäänsä aiheenvalintaa.

On hyvä, että tutkija reflektoi tekemistään monella tasolla suhteessa tutkimusaiheeseensa ja tutkimuskohteeseensa. Teksti voi olla minä-muotoista. Mutta jos tutkimus alkaa pyöriä tutkijan oman persoonan ympärillä, silloin voi olla epäselvää, onko teksti enää opinnäytetyön tekstiä vai edustaako se jotain muuta lajityyppiä. Näistä tietenkin kannattaisi antaa esimerkkejä, mutta teen sen ehkä jossain toisessa yhteydessä.

Niin kuin muutkin lajityypit, myös tieteellisen kirjoittamisen lajityypit rakentuvat sosiaalisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Ne muuttuvat, mutta niissä on myös verraten pitkäkestoisia elementtejä. Yksittäinen tutkija voi tehdä tieteellisen kirjoittamisen lajityyppien sisällä erilaisia kokeiluja ja leikkiä konventioiden rajoilla niitä ylittäen ja ohittaen. Mutta varsinkin silloin, kun tutkijan teksti joutuu läpikäymään arviointiprosesseja, hän joutuu varautumaan siihen, etteivät kaikki tyylilliset kokeilut miellytä arvioitsijoita.