Aiemmin olen kirjoittanut peliautomaattien tulosta Suomeen ja Turkuun 1920–1930-lukujen vaihteessa. Lähteinä käytin tutkimuskirjallisuuden lisäksi erityisesti digitoitua lehtimateriaalia, josta löytyi varsin paljon tietoja pelaamisesta ja pelaamiseen liittyneestä julkisesta keskustelusta. Nyt kirjoitan, mitä lisätietoa arkistolähteet paljastavat peliautomaattitoiminnasta Turussa.
Lehtijutuista selvisi, että peliautomaatteja tuli enemmän käyttöön Turussa ja lähialueilla viimeistään loppukeväästä 1930, kun Mannerheimin lastensuojeluliiton Turun osasto sekä Turun Sokeainyhdistys olivat saaneet luvat automaattien asentamiseen useisiin ravintoloihin ja kahviloihin. Lupia myönnettiin sittemmin yhä useammalle automaatille. Lehdissä oli myös maininta, miten jo aiemmin 1929 ja 1930 ainakin kaksi liikemiestä olivat valittaneet maaherralle, etteivät he olleet saaneet poliisilta lupaa automaatteihin. Maaherra oli pitänyt poliisin kielteisen päätöksen voimassa. Uusi Aura kertoi myös murtoyrityksestä, joka oli tehty Kahvila Phoenixissa yliopiston yhteydessä olleeseen automaattiin.
Lisäksi lehdet kertoivat, että useiden kaupunkien lastensuojelulautakunnilta oli syksyllä 1931 pyydetty lausuntoja, pitäisikö peliautomaattitoiminta antaa hyväntekeväisyysjärjestöjen yksinoikeudeksi yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Ehdotusta oli ajanut erityisesti Mannerheimin lastensuojeluliitto (MLL). Lautakuntien lausunnoissa erityisesti Turku erottui muista kaupungeista, joissa monesti peliautomaattitoimintaa vastustettiin ja toivottiin sen täyskieltoa. Turussa taas ei ollut lautakunnan mukaan havaittu, että lapset ja nuoret olisivat päässeet käyttämään automaatteja ja lautakunta kannatti ehdotusta, että automaattitoiminta annettaisiin yleishyödyllisten yhdistysten ja järjestöjen käsiin. Pohdin aiemmassa kirjoituksessa, oliko lastensuojelulautakunnassa jostain syystä erityistä suopeutta esimerkiksi automaattitoimintaa pyörittävää MLL:n Turun osastoa kohtaan.
Edellisillä pohjatiedoilla lähdin etsimään peliautomaatteihin liittyvää arkistoaineistoa. Mannerheimin lastensuojeluliiton Turun osaston perustamiskokouksen, vuosikokousten ja johtokunnan kokousten pöytäkirjoja löytyy Kansallisarkiston Turun toimipisteestä. Ne ovat päätöspöytäkirjoja eikä niistä juuri tarkemmin näy, millaista keskustelua esimerkiksi peliautomaatteihin liittyen kokouksissa on käyty. Johtokunnan käsinkirjoitetuista kokouspöytäkirjoista näkyy kuitenkin peliautomaattien tuleminen osaksi yhdistyksen varainhankintaa ja automaattitoiminnan merkityksen kasvu ja vaihtelut siihen asti, kunnes peliautomaatit siirtyivät Raha-automaattiyhdistyksen yksinoikeudeksi 1938. Myös Turun osaston lähettämien kirjeiden kopiovihossa on automaatteja koskevia kirjeitä. Samoin osaston vastaanottamissa kirjeissä, joita on tallella vuosilta 1931–1935, on paljon erityisesti automaattilupien myöntämiseen liittyvää aineistoa. Kaikilta automaattitoiminnan vuosilta ei ole kirjeaineistoa säilynyt, ja syystä tai toisesta juuri muuta kuin automaatteihin liittyvää kirjeenvaihtoa ei ole tallella.
Arkistosta löytyy myös osaston lyhyitä vuosikatsauksia, joissa mainitaan osaston organisaatio ja kerrotaan tiiviisti toiminnasta. Automaatteja ei mainita, koska se on varainhankintaa, ei perustoimintaa. Vuosikatsauksien yhteydessä kerrotuissa talousraporteissa on joitain häivähdyksiä automaattitoiminnasta, mutta kahta poikkeusta lukuun ottamatta automaatteja ei mainita nimeltä tulonlähteenä vaan automaattitoiminnan tulot ovat kategoriassa ”Muut” esimerkiksi korkotulojen kanssa. Joka tapauksessa talousraporteista voi päätellä, että osasto sai peliautomaateilla 1930–1937 valtaosan kaikista tuloistaan ja tulot olivat välillä huomattavasti menoja suuremmat, vaikka osasto vetosi peliautomaattilupa-anomuksissaan lastenhoitoon liittyvän neuvonta-asemansa kustannuksiin. Alkuvuosien talousraporteissa näkyy pankkisaldon kasvu, mutta sitten edellisen vuoden saldon ilmoittaminen lopetetaan. Vuodelta 1938 arkistoiduissa papereissa on täydellinen osaston tulo- ja menoarvio, joka on tulojen osalta yhtenevä aiempien vuosien kanssa. Siinä osaston 214 000 markan kokonaistuloista 175 000 markkaa on automaattituottoja. Menoja vuodelle 1938 oli arvioita 185 000 markkaa.
Peliautomaatit eli taitoautomaatit MLL:n Turun osaston pöytäkirjoissa
Ensimmäinen maininta automaateista on johtokunnan kokouspöytäkirjassa 21.9.1929. Keskusjärjestö on ehdottanut Turun osastolle automaattien hankkimista, mutta koska asiasta ei ole saatu kaivattua lisätietoa ”ja kun yleisesti oltiin epäilevällä kannalla tällaisen yrityksen onnistumisen nähden, niin sai asia raueta toistaiseksi.” 26.2.1930 johtokunta kuitenkin hyväksyi osaston sihteerin, herra A. Yli-Pohjan tekemän sopimuksen ”koskien osaston oikeutta sijoittaa peli-automaatteja julkisiin paikkoihin Turussa.”
Sopimuksella osasto vuokrasi automaattien pito-oikeuden herra Henrik Appelbergille. Appelberg oli vaasalainen maisteri ja liikemies, joka oli yrittänyt saada syksyllä 1928 automaattien pito-oikeuden Turussa, mutta poliisi ei ollut antanut hänelle lupaa. Hänellä oli kuitenkin ollut automaatteja muissa kaupungeissa, ainakin Tampereella, sillä Aamulehti kirjoitti 17.11.1928 rikosuutisessaan raastuvanoikeuden tuomiosta, jonka olivat saaneet neljä nuorukaista. He olivat anastaneet rahaa Appelbergin automaateista käyttämällä markkojen sijasta muun muassa litteiksi hakattuja kymmenen pennin kolikoita ja mutterien alusrenkaita sekä ”kohottamalla erään automaatin lasia”.
Lehtitietojen mukaan MLL:n Turun osasto sai luvan automaattien pitoon toukokuun alusta 1930 (TS 29.4.1930). Lehdet kirjoittivat, että MLL:n Turun osasto oli saanut maaherralta luvan 20 automaatin asentamiseen. Ja elokuussa 1930 MLL:n Turun osasto sai luvan 45 automaatin asentamiseen (TS 5.8.1930). Toinen luvansaaja oli Turun Sokeainyhdistys. Ilmeisesti ensimmäiset MLL:n Turun osaston nimissä asennetut automaatit olivat Appelbergin toimittamia, mutta sitä ei lehdissä mainittu. Olin luullut, että automaatit olisivat tulleet Dayton Vaaka Oy:ltä, mutta MLL:n Turun osasto teki Dayton Vaa’an kanssa sopimuksen vasta syyskuussa 1931. Epäselvää on, asennettiinko kaikkiin paikkoihin, joihin luvat oli saatu, kuitenkaan heti automaatteja. Todennäköisesti kaikkia peliautomaatteja ei asennettu. Vuoden 1930 loppukevään ja kesän ajanjaksolta ei ole tallessa Turun osaston johtokunnan kokousten pöytäkirjoja eikä automaatteihin liittyvää kirjeenvaihtoa.
Lokakuun alussa 1930 automaatit ilmestyivät jälleen Turun osaston kokousaiheeksi. Automaattiasia ei ollut jostain syystä edennyt halutulla tavalla. Appelbergin kanssa tehty sopimus päätettiin sanoa irti marraskuun puolivälissä ja ostaa häneltä kolme automaattia osaston omiksi. Appelbergiltä automaatteja ei kuitenkaan saatu, ja joulukuun kokouksessa Turun osasto päätti kääntyä MLL:n keskustoimiston puoleen kolmen automaatin hankkimiseksi. Määrä oli erittäin pieni verrattuna siihen, kuinka monelle automaatille osasto oli saanut lupia.
Huhtikuussa 1931 tilanne oli se, ettei automaatteja ollut edelleenkään hankittu osaston omistukseen. Kun kaupunkiin oli tulossa Suomen Tivoli, jonka tuloista osa oli tulossa MLL:n Turun osastolle, johtokunta päätti kokouksessaan 13.4.1931, että osasto tutustuisi tivolin peliautomaatteihin ja tekisi vasta sitten päätöksen sopivien automaattien hankkimisesta. Tilanne muuttui kuitenkin kokousten välissä. Ilmeisesti Dayton Vaaka Oy oli tehnyt yhdistykselle yhteistyötarjouksen automaattien asentamisesta ja operoimisesta. Raha-automaattiyhdistyksen historiateoksessa Jukka Kortelainen (1988, 60) kirjoittaa, että Dayton Vaaka olisi tehnyt Turun osaston kanssa sopimuksen 20 automaatista ja myöhemmin keskusliiton kanssa 100 automaatista, mutta Turun osaston johtokunnan kokouksen liitteenä olevassa sopimuksessa ja myös lupa-anomuksissa kirjoitetaan yhteensä 57 automaatista Turkuun ja lähialueille.
Dayton Vaaka Oy:n ehdotusta, että se asentaisi automaatteja yhdistyksen nimiin ja tulouttaisi yhdistykselle 30–35 prosenttia voitoista, käsiteltiin johtokunnan kokouksessa 14.8.1931. Johtokunta päätti hyväksyä tarjouksen mutta antaa lopullisen päätösvallan yhdistyksen silloiselle puheenjohtajalle tohtori Armas Ensiölle ja sihteerille rouva Ebba Salinille. Armas Ensiö oli aktiivinen kunnallispoliitikko ja oli toiminut vuonna 1930 lyhyen aikaa Turun ensimmäisenä kaupunginjohtajana sekä työskenteli lehtorina Turun tyttölyseossa ja vuodesta 1935 samassa paikassa rehtorina (Wikipedia). Kokouksen jälkeen asia eteni rivakasti. Osaston kirjekopioiden joukosta löytyy maaherralle 3.9.1931 lähetetty Ensiön ja Salinin nimissä lähetetty kirje, jossa pyydetään lupaa taitoautomaattien pitoon ja luetellaan paikat, joihin lupaa haetaan. Kirjeen alussa osasto perusteli automaateista saatavien tulojen tarvettaan sillä, että osasto oli avannut elokuun alussa ”pikkulasten huoltoa varten neuvonta-aseman”. Neuvonta-aseman kustannuksiin osasto vetosi myöhemminkin käytännössä aina tehdessään lupa-anomuksia maaherralle tai poliisille.
Syyskuun 1931 kokouksessa johtokunta keskusteli voitto-osuuden kasvattamisesta. Asialistalla oli yhteistyö Turun Sokeainyhdistyksen kanssa niin, että kahviloille ja ravintoloille, joissa automaatteja oli, annettaisiin vain 15 prosenttia tuloista eikä 30 prosenttia, joka oli ollut siihenastinen osuus. Eräs yrittäjä myös tiedusteli, voisiko asentaa yhdistyksen nimissä ”makeis-peliautomaatteja”, mutta lupaa ei myönnetty.
Seuraavassa kokouksessa tuotiin tiedoksi, että Dayton Vaaka Oy:n kanssa oli tehty sopimus 57 peliautomaatin sijoittamisesta muun muassa kahviloihin ja ravintoloihin, upseerikerholle ja aliupseerikerholle ja muihin kerhohuoneistoihin sekä kahdeksaan Turusta liikennöineeseen höyrylaivaan ja myös Turun Historialliseen Museoon. Maaherra Helenius oli antanut luvan automaateille 14. syyskuuta.
25.2.1932 MLL:n Turun osaston johtokunta käsitteli taas useampia peliautomaattiasioita. Poliisimestari oli ilmoittanut, että vastedes useampikin yhdistys saisi kiinnittää automaatteja samoihin ravintoloihin ja kahviloihin. Yhdistys päätti hakea lupaa automaatin sijoittamiseen Gramola-nimiseen liikkeeseen ja valtuutti puheenjohtaja Ensiön neuvottelemaan taas Turun Sokeainyhdistyksen kanssa yhteisistä periaatteista, kuinka paljon ravintoloille korvattaisiin automaateista. Gramola oli osoitteessa Yliopistonkatu 24 sijainnut gramofoni- ja soitinliike, ja Dayton Vaaka Oy asensikin sinne peliautomaatin, kun poliisilta oli saatu lupa.
Vuonna 1932 peliautomaatteja koskeva kilpailu oli selvästi kiristynyt. Automaattien valmistajat ja huoltoyritykset kilpailivat keskenään. Niiden lisäksi myös automaattitoiminnan ylläpitäjät, erityisesti eri yhdistykset kisasivat automaattien sijoituspaikoista. 9. toukokuuta MLL:n Turun osasto käsitteli johtokunnan kokouksessa Pelastusrengas-nimisen yhdistyksen yhteydenottoa. Nimensä perusteella Pelastusrengas oli meripelastusseura. Pelastusrenkaan puheenjohtajana toimi kenraali Helenius, siis sama mies, joka oli ollut Turun ja Porin läänin maaherrana myöntämässä peliautomaattilupia yhdistykselle ja joka oli myös ollut Turun osaston johtokunnassa. Nyt Helenius oli ilmoittanut keskusteluissa osaston sihteerille, että Pelastusrengas alkaisi asentaa peliautomaatteja muutamaan sellaiseen laivaan, jossa oli jo osaston automaatteja ja että osaston oli poistettava omat automaattinsa. Turun osasto päätti lähettää neljän hengen delegaation puheenjohtajansa johdolla neuvottelemaan vielä asiasta Pelastusrenkaan kanssa ja osaston johtokunta oli yksimielisesti sitä mieltä, ”ettei kaikkiin mainitun yhdistyksen puolelta tehtäviin vaatimuksiin pitäisi myöntyä.”
Lähes kaikkiin vaatimuksiin kuitenkin myönnyttiin. Toukokuun 17. päivä Turun osasto ilmoitti Turun poliisimestarille osoitetulla kirjeellä poistaneensa taitoautomaatit neljästä höyrylaivasta ”Pelastusrengas nimisen yhdistyksen hyväksi”. Yhteen laivaan automaatti vielä jäi. Laivojen nimet viittasivat Ahvenanmaahan, joten niiden kotipaikka saattoi olla siellä. Hieman aiemmin 9.5. toisessa kirjeessä osasto oli pyytänyt lupaa asentaa yhteensä 11 automaattia sellaisiin seitsemään laivaan, joiden kotipaikka oli Turku. Ja itse asiassa Turun poliisilaitoksen anomusdiaariosta käy ilmi, että Pelastusrengas oli jo anonut 2.5.1932 peliautomaattien sijoituslupia neljään laivaan ja luvat oli myönnetty. Anojana yhdistyksen puolesta oli B. (eli Bertha, kuten myöhemmistä anomuksista käy ilmi) Helenius eli maaherra Heleniuksen vaimo.
Vuoden 1932 syyskuun kokouksessa käsiteltiin Automaatti Teollisuus Oy:n ehdotusta uusista automaateista, mutta ehdotus päätettiin hylätä, koska yhdistyksellä oli jo sopimus Dayton Vaa’an kanssa. Automaatti Teollisuus oli saksalaisen Walter Sachsen omistama yritys. Sachse oli aloittanut automaattiliiketoimintansa ostamalla ensin muiden automaatteja, mutta perusti alkuvuodesta 1931 Automaatti Teollisuus Oy:n, joka aloitti omien peliautomaattien rakentamisen Helsingin Hakaniemessä. Yrityksestä tuli Suomen suurin peliautomaattien valmistaja ja sen myös piti automaatteja eri paikoissa.(Kortelainen 1988, 59.)
Syyskuun kahdentenatoista päivänä 1932 osasto lähetti poliisimestarille kirjeen, jossa se haki uudestaan lupia automaateilleen, koska maaherran vuotta aiemmin antama lupa oli menossa umpeen. Marraskuussa 1932 MLL:n Turun osaston johtokunta käsitteli puolestaan kirjettä, jonka osaston puheenjohtaja oli jo lähettänyt Turun poliisimestarille yhdessä Turun Sokeainyhdistyksen ja Koteja Kodittomille -yhdistyksen kanssa. Yhdistykset ehdottivat kirjeessään, ettei poliisimestari myöntäisi uusia automaattilupia paikkoihin, joissa oli jo automaatti ja että sijoituspaikoille maksettaisiin korkeintaan vain 30 prosentin korvauksia ja että tätä valvottaisiin. Yhdistysten anomus löytyykin Turun poliisilaitoksen anomusdiaariosta, tosin päivättynä 14. joulukuuta ja keskeneräisyysmerkinnällä varustettuna. Voi siis olettaa, että jotkut uudet tulokkaat lupailivat sijoituspaikoille suurempia osuuksia päästäkseen hyville pelipaikoille. Kolmantena asiana yhdistykset ehdottivat, että jos joku saisi luvan automaattien pitämiselle ulkona, niin vastaava lupa myönnettäisiin kaikille muillekin.
Seuraavana vuonna kilpailu aiheutti edelleen pulmia. Poliisimestari oli ilmoittanut yhden luvan peruuttamisesta, mutta yhdistys kirjelmöi, että saisi pitää luvan ja ehdotti samalla, että voisi poistaa automaatin parista muusta paikasta (jotka eivät luultavasti olleet niin tuottavia). Syyskuussa 1933 MLL:n Turun osasto haki lupaa automaateille jälleen poliisilaitoksen sijaan maaherralta, mikä liittyi todennäköisesti kesällä 1933 voimaan tulleeseen uuteen automaattiasetukseen. Kun läänin maaherra kenraali Ilmari Helenius oli siirtynyt 1932 Uudenmaan läänin maaherraksi, hänen tilalleen oli tullut Wilho Kyttä. Kyttä valittiin MLL:n Turun osaston johtokuntaan vuoden 1933 alussa kolmivuotiskaudeksi, eli edelleen osasto oli turvannut hyvät suhteet maaherraan. Siitä eteenpäinkin automaattiluvat haettiin maaherralta. Helenius vaikutti uudessa työpaikassaankin aktiivisesti peliautomaattiasioihin ja ajoi hyväntekeväisyysjärjestöille yksinoikeutta toimintaan (Kortelainen 1988, 80–81). MLL:n Turun osaston arkistoaineiston perusteella on tosiaan huomattavissa, että Helenius oli itsekin toiminut useammassa hyväntekeväisyysjärjestössä, jotka harjoittivat automaattitoimintaa.
Osasto huomioi marraskuussa 1933 myös muutaman uuden automaattioperaattorin, joiden toiminta uhkasi yhdistyksen saamia voittosummia: automaatteja olivat asennuttaneet Turkuun ravintoloihin ja kerhohuoneistoihin myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton keskusjärjestö, Suomen Punainen Risti ja Kaasunsuojeluyhdistys. Osasto kirjelmöi keskusjärjestölle, että keskusjärjestön saamat tulot luovutettaisiin paikallisosastolle. Ainakaan ensimmäinen kirjelmöinti ei tuottanut tulosta, koska asiaan palattiin uudestaan. Raha-automaattiyhdistyksen historiateoksissa Jukka Kortelainen (1988, 81–82) kirjoittaa, että MLL:n keskusjärjestö, Suomen kaasusuojelujärjestö ja Punainen Risti – joka aiemmin oli suhtautunut automaatteihin kielteisesti – sopivat yhteistoiminnasta automaattien pitämisessä toukokuussa 1933. Yhteistoiminta tarkoitti tulojen jakamista.
Vuoden 1934 alusta voimaan puolestaan oli astunut muutos, että myös MLL joutui maksamaan automaateista leimaveroa. Niin ei ollut tapahtunut aiemmin, vaikka automaatit olivat periaatteessa olleet leimaveron alaisia jo useita vuosia. Sisäministeriö oli nimittäin tehnyt vuonna 1932 leimaverolaista tulkinnan, että MLL ja vastaavat järjestöt voitiin vapauttaa verosta (Kortelainen 1988, 71). Muista Turussa automaatteja pitäneistä yhdistyksistä esimerkiksi Turun Sokeainyhdistys ja Turun Voimailijat joutuivat maksamaan leimaveroa. Tämä näkyy Turun poliisin anomusdiaarioista, joista kirjoitan lisää myöhemmin. Turun osasto käsitteli leimaveroasiaa tammikuun 1934 johtokunnan kokouksessaan.
Kesällä 1933 oli siis tapahtunut peliautomaatteja koskevan asetuksen muutos. Peliautomaattitoiminta oli asetuksella annettu yleishyödyllisten yhdistysten ja järjestöjen yksinoikeudeksi ja samalla verotus oli kaiketi muuttunut. Kesän 1933 uudistus rajasi automaatit myös ainoastaan ensimmäisen luokan ravintoloihin, eli automaatteja ei voinut enää pitää kahviloissa, aulatiloissa, ruokaloissa, elokuvateattereiden odotustiloissa, eikä tivoleissa. Asetus määritteli myös sen, että automaattien voittosumma oli korkeintaan viisi markkaa.(Kortelainen 1988, 79–81.)
Huhtikuussa 1934 MLL:n Turun osaston johtokunta joutui puolestaan pohtimaan sitä, ettei automaattien tuottamat tulot enää kattaneet yhdistyksen menoja, koska automaattien tuotto oli laskenut. Osaston vuosikatsausten talousraportit eivät kuitenkaan viittaa mihinkään talousahdinkoon edes vuonna 1934.
Kilpailun takia uusia automaattilupia ei ollut kokouspöytäkirjan mukaan myöskään mahdollista saada. Niinpä osasto kirjelmöi uudestaan MLL:n keskuskansliaan siitä, että keskusjärjestö luovuttaisi Turun osastolle nettovoiton niistä automaateista, joita keskusjärjestö Turussa piti yhdessä Suomen Punaisen Ristin ja Kaasusuojeluyhdistyksen kanssa. Osasto vetosi myöhemmin kirjeessään keskuskansliaan ja totesi joutuvansa supistamaan toimintaansa, elleivät tulot lisääntyisi. ”Toispaikkakuntalaisten” tuloa Turkuun automaatteineen pidettiin epäoikeudenmukaisena, koska se vähensi osaston mahdollisuuksia sijoittaa omia automaattejaan: ”Mielestämme on aivan väärin, että toispaikkakuntalaiset järjestöt asettavat taitoautomaatteja paikkakunnille, missä on samojen alojen toimivia järjestöjä, jotka kipeästi tarvitsevat toimintaansa varten ne tulot, mitkä taitoautomaateilla paikkakunnalta on saatavissa. Tämä on mielestämme sitäkin epäoikeudenmukaisempaa, kun se tapahtuu ajankohtana jolloin valtiovalta supistaa varsin kovakouraisesti mainittujen järjestöjen tulolähteitä.” Turun arkistolähteet eivät kerro, miten MLL:n keskuskanslia vastasi kirjelmöintiin.
1930-luvun puolivälissä automaattiasioiden käsittely kokouksissa väheni, mutta ne tulivat ajoittain esille ja enemmän lupakirjeenvaihdossa. Automaattilupia haettiin uudelleen ja sijoituspaikkoja vaihdettiin hieman. Syyskuussa 1935 MLL:n Turun osasto päätti uudistaa lähes kaikki käytössä olleet automaatit.
Kokouspöytäkirjoista näkyy, miten automaatteja varten alettiin anoa enemmän ja enemmän lupia ja miten niiden merkitys varainkeruussa kasvoi 1930-luvun alkuvuosina. Aluksi suhtautuminen automaattitoimintaan oli ainakin osin epäilevää ja vastahakoista, mutta sitten innostus kasvoi. MLL:n Turun osasto pyrki tekemään yhteistyötä Turun Sokeainyhdistyksen kanssa, jotta yhdistykset olisivat saaneet suuremman osuuden automaattien tuotosta. Tuotto nimittäin jaettiin yhdistyksen, automaatin sijoituspaikan sekä automaatit toimittaneen ja niitä huoltaneen yrityksen välillä. Kirjelähteet myös osoittavat, että MLL:n Turun osasto haki ja sai lupia myös muille paikkakunnille Varsinais-Suomessa, esimerkiksi Uuteenkaupunkiin ja Laitilaan.
Automaattituotosta tuli niin tärkeä osa yhdistyksen varainhankintaa, että silloin kuin tuotot olivat vaarassa laskea, se aiheutti huolta. Lasku johtui paitsi pelaamisen määrästä myös kilpailusta. Jukka Kortelainen (1988, 85) summaakin, että kilpailu ja kateus johtivat osaltaan peliautomaattitoiminnan keskittämiseen ja Raha-automaattiyhdistyksen perustamiseen 1938.
Kun syksyllä 1937 ja alkukeväästä 1938 valmisteltiin Raha-automaattiyhdistyksen perustamista, MLL:n Turun osaston johtokunta käsitteli vielä sitä, miten uudistus vaikuttaisi yhdistyksen varainkeruuseen. Tarkoitus oli, että RAY tulouttaisi tuottoja yleishyödyllisille yhdistyksille ja järjestöille siinä suhteessa, mitä ne olivat aiemmin omalla automaattitoiminnallaan saaneet.
Turun Sokeainyhdistyksen mahdollista arkistomateriaalia en ole vielä tutkinut. Ilmeisesti sitä ei löydy Kansallisarkiston kokoelmista, mutta säilytyspaikkana voisi olla Näkövammaisten liitto tai sen paikallisosasto Turussa.
Verkostot automaattitoiminnan turvaajina
Entä mikä mahdollisesti selittää Turun lastensuojelulautakunnan myönteisen lausunnon automaattitoiminnan jatkamisesta mutta varaamisesta yleishyödyllisten yhdistysten yksinoikeudeksi talvella 1931–1932? Lähdin etsimään tietoa, oliko lastensuojelulautakunnassa samoja henkilöitä kuin Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osaston toiminnassa. Turun kaupunginarkiston hyllyongelmien takia en ole vielä saanut nähtäväksi lastensuojelulautakunnan kokouspöytäkirjoja, joissa on automaattiasiaa käsitelty. Arkistonhoitaja kuitenkin antoi vinkin, että lautakuntien jäsentiedot löytyvät esimerkiksi Turun kunnalliskalentereista ja ne puolestaan löytyvät kaupunginkirjaston maakuntakokoelman varastokokoelmasta.
Lautakuntien jäsentiedot tarjoavatkin yhden mahdollisen selityksen. Lastensuojelulautakunnan pitkäaikaisena puheenjohtajana toimi Turun Suomalaisen Yhteiskoulun rehtori Juhani Vuorela (tai Wuorela), jolla oli myös muita kunnallisia ja seurakunnallisia luottamustoimia. Vuorela toimi myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osaston perustavan kokouksen 3.12.1927 sihteerinä (perustavasta kokouksesta ks. myös Uusi Aura 4.12.1927) ja sittemmin osaston johtokunnan jäsenenä useita vuosia. MLL:n Turun osaston ja Turun kaupungin lastensuojelulautakunnan välillä oli siis Vuorelan kautta selvä kytkös.
Osaston ensimmäiseen johtokuntaan valittiin myös maaherra, kenraali Ilmari Helenius, joka oli johtokunnassa myös ainakin 1931, kun automaattitoiminta käynnistyi. Helenius oli Turun ja Porin läänin maaherrana 1922–1932 ja siirtyi sitten Uudenmaan maaherraksi. Helenius oli toiminut ennen MLL:n Turun osaston perustamista yhdessä Vuorelan kanssa Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksen Turun paikallisosaston paikallistoimikunnassa (Uusi Aura 5.12.1926). Ja kuten edellä olen kirjoittanut, Helenius operoi automaattiasioissa aktiivisesti eri rooleissa.
Peliautomaattilupia kahdesta eri paikasta
Luvat peliautomaateille myönsi joko maaherra tai poliisilaitos. Aluksi oli hieman hämärää, kummalle myöntöoikeus kuului, koska ei ollut selvää, olivatko pajatsotyyppiset automaatit onnenpelejä vai taitopelejä. Maaherra myönsi luvat karkeasti jaoteltuna esimerkiksi arpajaisille (onnenpeli) ja poliisilaitos taas taitoon perustuville huvituksille (esim. tivolien ampumakojut). Sisäministeriön joulukuussa 1930 maaherroille lähettämässä kiertokirjeessä todettiin pajatsojen olevan taitavuusautomaatteja – jota nimitystä lupa-anomuksissa käytettiin – ja sitä kautta lupien kuuluvan poliisin käsittelyyn. (Kortelainen 1988, 58–59.) On mahdollista, että silti lupia kysyttiin molemmilta viranomaisilta. Turun esimerkki ainakin viittaa siihen, ja esimerkiksi ensimmäisissä lehtiuutisissa keväällä ja kesällä 1930 todettiin, että automaattiluvat oli myöntänyt maaherra – joka siis istui samaan aikaan toisen luvan saaneen yhdistyksen johtokunnassa (Turun Sanomat 29.4.1930; 5.8.1930).
Luettuani Mannerheimin Lastensuojeluliiton Turun osaston kokouspöytäkirjat lähdin etsimään Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelusta potentiaalisia peliautomaatteihin liittyviä viranomaisasiakirjoja. Turun poliisilaitoksen osalta kiinnitin huomiota ensin pariin lupaavalta vaikuttavaan lähdekokonaisuuteen. Tarkastuspöytäkirjojen joukosta löytyi kokonaisuus nimeltä ”Ravintoloitten, kahviloitten ynnä muiden tarkastuspöytäkirjoja”. Kun lehteilin tarkastuspöytäkirjoja, huomasin että ne liittyivät yleensä lupiin uusien hotellien, ravintoloiden ja kahviloiden avaamisesta. Tarkastusryhmä oli arvioinut esimerkiksi tilojen paloturvallisuutta, ilmanvaihtoa, tilojen kuntoa, siisteyttä ja hygieenisyyttä. Peliautomaateista ei ollut mainintoja, koska niitä haettiin sellaisiin ravintoloihin ja kahviloihin, jotka olivat jo toiminnassa. Tarkastuspöytäkirjoista löysin kuitenkin esimerkiksi tarkastuskertomukset (perustaminen ja laajennus), jotka koskivat aiemmissa kirjoituksissa esillä ollutta Turun Biljardisalongit ja Kahvila -nimistä biljardisalia ja arkistotieto täsmensi kuvaa paikan huonejärjestyksestä ja kalustuksesta.
Peliautomaatteja koskevia tietoja löytyi toisesta arkistokokonaisuudesta. Se on nimeltään ”Keskusosaston anomusdiaari”. Anomusdiaariin on käsin kirjattu poliisilaitokselle tulleet lupa-anomukset päiväyksineen sekä päätös ja mahdollinen leimaveroa koskeva tieto. Diaarissa ei ole mitään perusteluja päätöksille. Läpikäymissäni anomusdiaareissa oli esimerkiksi aselupa-anomuksia, pyyntöjä päästä töihin poliisilaitokselle, pyyntöjä järjestää tanssiaisia, naamiaisia ja muita huvitilaisuuksia, uskonnollisia tilaisuuksia julkisiin tiloihin, anomuksia soittaa musiikkia automaattigrafomofoneilla, pitää ampumakojuja tivoleissa, pyyntöjä säilyttää autoa linja-autoasemalla sekä harjoittaa linja-autoliikennettä ja niin edelleen.
Pienen etsiskelyn jälkeen anomusdiaareista löytyi mainintoja myös peliautomaateista. Koska anomuksia oli vuosittain paljon ja paikoitellen epäselvän kaunokirjoituksen läpikäynti oli hidasta – vaikka siihen äkkiä tottuikin, yritin keksiä tapoja nopeuttaa lukemista. Vuoden 1931 osalta huomasin, että peliautomaattipäätökset erottuvat leimaveron määrien avulla. Yhden automaatin kuukauden leimavero oli 50 markkaa ja yleensä lupia haettiin useammille automaateille. Kokonaissummat poikkesivat siten muiden lupa-anomusten leimaveromääristä, joten suurempia ja tietyn kokoisia summia etsimällä peliautomaattitiedot löytyvät nopeammin.
Leimaveroetsintä ei kuitenkaan toiminut aiempien vuosien kanssa. Peliautomaatit olivat tulleet leimaveron alaiseksi vuoden 1930 alussa, mutta verotus ilmeisesti muuttui vuonna 1931. Niinpä minun piti miettiä joku toinen kiertotie, joka ei tietenkään korvannut sitä, että olisin yksitellen lukenut joka ikisen merkinnän. Tiesin jo etukäteen, että MLL ja Turun Sokeainyhdistys olivat saaneet automaattilupansa toukokuun alusta 1930, joten etsimällä tiettyjen karkeiden ajoitusten sekä luvan hakijoiden avulla oikeat kohdat diaarioista saattoivat löytyä.
Lehtitiedoista tiesin myös suurin piirtein, ketkä pari henkilöä olivat aiemmin saaneet kielteiset lupapäätökset. Kun suurimpaan osaan kaikista poliisilaitokselle tulleista anomuksista vastattiin myönteisesti, aloin käydä läpi kevättä 1930 edeltävistä merkinnöistä ja myöhemmistäkin kielteisiä päätöksiä. Niistä löysinkin useampia yrittäjiä, jotka olivat saaneet kielteisen päätöksen peliautomaattianomuksilleen. Vaikka en ole kaikkia merkintöjä käynyt läpi systemaattisesti, niin väittäisin, että Turun poliisi suhtautui kielteisesti kaikkiin yksittäisten kahvilanpitäjien ja muiden yrittäjien peliautomaattianomuksiin. Siitä syystä jotkut heistä hakeutuivatkin yhteistyöhön yleishyödyllisten yhdistysten kanssa, ja yhteistyö oli tapa saada automaatteja yrittäjien omiin ravintoloihin ja kahviloihin.
Kaikkein sinnikkäin luvanhakija oli Turun Biljardisalongit ja Kahvilan omistaja Kalle Hyytinen, joka haki lupaa ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1928 omaan yritykseensä ja pariin muuhun paikkaan ja sen jälkeen vielä ainakin kaksi kertaa, viimeisen kerran tammikuussa 1930. Lupia ei myönnetty, eikä Hyytistä auttanut edes hänen tekemänsä valitus maaherralle. Biljardisalongit ja Kahvila sai sittemmin peliautomaattinsa, luultavasti 1931 tai 1932, kun luvan hakijana oli MLL:n Turun osasto.
Pettymään lupahakemuksissaan joutuivat myös muutamat muut. Ensimmäiset löytämäni lupa-anomukset jätettiin syyskuussa 1928, anojana aiemmin mainitsemani maisteri Appelberg sekä Malmberg-niminen mies, mutta tiiviimmin lupia anottiin talvella 1929–1930. Syynä oli ehkä yhtäältä automaattisen yleistyminen ja toisaalta lupakäytäntöjen vakiintuminen, kun sisäministeriö oli ohjeistanut poliisiviranomaisia lupien myöntämisestä. Joulukuussa 1929 oli annettu leimaverolaki, jonka myötä peliautomaatit tulivat leimaveron piiriin. Peliautomaatteja oli ollut Helsingissä käytössä jo ainakin vuonna 1927, jolloin sisäasiainministeriö oli saanut poliisilta ensin tietoja automaateista ja pyytänyt sitten oikeuskansleri Axel Charpentieriltä lausuntoa niistä. Helsingin poliisi oli sittemmin kuulustellut muutamia automaattitoiminnan harjoittajia ja heidät oli asetettu syytteeseen uhkapelitoiminnasta.(Kortelainen 1988, 55–57). Kaikki syytetyt vapautettiin syyskuussa 1928, mikä sopii yhteen sen kanssa, että samaan aikaan Turussakin poliisi alkoi saada anomuksia peliautomaattien sijoittamisesta kaupunkiin.
Olen käynyt tähän mennessä läpi vuosien 1927–1932 anomusdiaariot. Vuodelta 1931 löytyy säännöllisesti Turun Sokeainyhdistyksen peliautomaattianomuksia, mutta Mannerheimin Lastensuojeluliittoa en ole löytänyt, vaikka Turun osaston omista pöytäkirjoista näkee, että he ovat anoneet lupia. Tässä tapauksessa kyse oli osittain siitä, että MLL oli anonut myös silloin lupansa maaherralta eikä poliisilta. Toinen selitys sille, että en vuodelta löytänyt MLL:n lupa-anomuksia, on leimaverossa, koska yhdistys ei välttämättä maksanut leimaveroja myöskään vuonna 1931. Joka tapauksessa Turun osaston vastaanottamissa kirjeissä on automaattien lupien myöntökirjeitä ja saattaa olla, että osasto haki isomman lupaerän maaherralta ja yksittäisiä täydennyslupia poliisilta. Vuoden 1932 anomusdiaarioista löytyy myös MLL:n Turun osaston anomuksia.
Jo nyt anomusdiaarioista on löytynyt useampia uusia yhdistyksiä, joiden automaattitoiminnasta minulla ei ollut aiempaa tietoa. Urheiluseura Turun Voimailijoilla on ollut automaatteja Ruissalossa Marjaniemen ravintolassa ja muutamassa muussa kahvilassa tai ravintolassa, yhdessä hotellissa, Autolan keilaradalla sekä Voimamiesten kerhossa ainakin vuosina 1931–1932. Sen lisäksi vuoden 1932 maaliskuulta löytyy hyväksytty lupa-anomus, jonka mukaan Turun Urheilunystävät (tai Turun Urheilun Ystävät) saa luvan asettaa raha-automaatteja Teatteritalolle. Myöhemmin samana vuonna Urheilunystävät lisäsivät automaattiensa määrää ja mukaan tuli taas uusia toimijoita. Heinäkuun 20. päivälle päivätyllä anomuksellaan Jääkäriliitto ry. haki ja sai luvat 26 automaatille ja jatkaa sen jälkeen automaattilupien hakemista. Diaarista ei käy ilmi, mihin kaikkialle Jääkäriliitto automaattinsa sijoitti, lukuun ottamatta yksittäistä ilmeisesti omaan kerhoon liittyvää hakemusta. Jääkäriliitto haki kuitenkin lupia myös kioskiensa siirtämiseen, ja voi olettaa, että peliautomaatteja on sijoitettu kioskien yhteyteen.
Turun Työväen Teatterin Kannatusyhdistys haki ja sai marraskuun alussa 1932 luvan yhden automaatin sijoittamiseen puoleksi vuodeksi Työväen ravintolaan. Koteja Kodittomille Lapsille ry, joka kirjelmöi siis poliisimestarille yhdessä MLL:n Turun osaston ja Turun Sokeainyhdistyksen kanssa automaattitoiminnan pelisäännöistä, haki (ja sai) puolestaan automaattilupia koko vuodelle 1933 15.12.1932 päivätyllä anomuksellaan. Yhdistys oli vapautettu leimaverosta, ja anomusdiaarista ei siten käy ilmi, kuinka monelle automaatille yhdistys haki lupaa, koska sijoituspaikat oli mainittu anomuksen liitteessä. Eli uusien toimijoiden mukaan tulo osoittaa sen, miten automaattitoiminnan kilpailu kiristyi Turussa vuoden 1932 aikana.
Anomuksissa käytetyt nimitykset vaihtelevat. Yleisin on taito- tai taitavuusautomaatti, mutta myös raha-automaatti- tai peliautomaattisanaa käytetään.
Seuraavaksi tarkoitukseni olisi jatkaa peliautomaatteja koskevien tietojen etsimistä poliisin anomusdiaarioiden lisäksi maaherran päätöksistä, kunhan vain löydän oikean arkistokokonaisuuden. Saatan myös verrata Turun poliisin tekemiä päätöksiä Rauman ja Porin poliisin päätöksiin, jotka löytyvät nekin, vaikka vähän eri nimillä, Kansallisarkiston Turun toimipisteestä. Vertailu paljastanee sen, oliko poliisilaitosten päätöstavoissa eroja. Saivatko yrittäjät esimerkiksi lupia peliautomaateille Porissa tai Raumalla helpommin kuin Turussa? Toisaalta arkistolähteiden kaivelua voi jatkaa lähes loputtomiin ja löytää jotain yksittäisiä johtolankoja tai sitten ei, joten saatan siirtyä välillä taas toisiin aiheisiin ja lähdekokonaisuuksiin.
Tämä kirjoitus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköön sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamaan Pelikaupunki Turku -projektiin. Kerron lisää turkulaisen pelitoiminnan historiasta seuraavissa blogikirjoituksissani tämän kevään aikana.
Kirjallisuutta
Kortelainen, Jukka (1988). Pajatso ja kansanterveys: Raha-automaattiyhdistys 1938–1988. Raha-automaattiyhdistys. Helsinki: WSOY.
Koneen kokemu(y)s 