Kännykkäkarkkeja

Juhannuksena Wienissä järjestettiin katufestivaali, jonka kuluessa eri teknobileiden ja festivaalien järjestäjät mainostivat itseään bilettämällä rekka-autojen lavalla kaupungin keskustaa kiertäen. Juhliva yleisö seurasi suosikkiautojaan, ja yleisöä seurasivat myös mainostajat. Tällaisia makeita mainoslahjoja jakoi mobiilioperaattori T-Mobile:

Vaaroja hautausmaalla

Wienin keskushautausmaa on mielenkiintoinen – jopa karmivakin paikka. Sieltä voi bongata kuuluisia mullanalaisia säveltäjiä ja myös kasaripoppari Falcon (jonka hautaa emme valitettavasti vielä löytäneet), sodan pommituksessa tuhoutuneita hautakiviä sekä lasten hautausmaan, jossa haudat on koristeltu leikkikaluilla ja tuuliviireillä.

Hautausmaalla vaanivat kuitenkin vaarat. Kyseessä ei ole mahdollinen yöaikaan näyttäytyvä zombi tai vampyyri vaan koiperhonen, jonka karvat voivat aiheuttaa allergisen reaktion. Vai mitä tuo kyltti oikein tarkoittaa?

Mini-jätskiauto

Siinä missä kuohuviinipullot ovat täällä jättimäisiä, niin jätskiautot kuuluvat höyhensarjaan. Ohessa otos parin viikon takaa Wienin keskustan liepeiltä.

Illalliskutsut maailmanpyörässä

Niin, moinen on mahdollista Wienin Praterin huvipuiston 1800-luvun lopussa rakennetussa maailmanpyörässä. Härvelissä on umpivaunuja, joista joihinkin on laitettu ruokapöytiä. Vaunuja saa vuokrata yksityistilaisuuksia varten. Me tosin olimme maailmanpyörässä vapunpäivänä ihan tuikitavallisella kierroksella, mutta maailmanpyöräillallinen pimeän aikaa voisi olla kyllä hieno kokemus.

Jugend-uimahalleja

Liikuntaa on tullut harrastettua täällä Itävallassa turhan vähän, mutta olen yrittänyt käydä Wienissä uimassa (linkki Wienin uimaloihin). Ensin kävin muutaman kerran Amalienbad-uimalassa, jota kehuttiin matkaoppaassa. Halli olikin hieno, 1900-luvun alussa rakennettu Jugend-uimala, jonka ilmeisesti 1980-luvulla tapahtuneessa remontissa oli kohtalaisen hyvin onnistuttu säilyttämään paikan tunnelma. Amalienbad meni kuitenkin kiinni jo huhtikuun alkupuolella, jonka jälkeen pidin pari viikkoa uimataukoa.

Viime viikonloppuna ajoimme sattumalta raitiovaunulla Jörgerbadin ohi, ja sekin rakennus vaikutti ulkoa viihtyisältä. Halli osoittautuikin suunnilleen Amalienbadin ikäiseksi ja tyyliseksi: allasosastoa kiertävät parvet, joilta löytyvät puhuhuonetilat ja erilaisia palveluita. Jörgerbadin viimeisimmästä remontista ei liene kovin kauan aikaa, ja se olikin paremmassa kunnossa kuin Amalienbad. Se ei kuitenkaan ollut sisältä yhtä vanhahtavan viihtyisä.

Yhteistä molemmille uimahalleille on se, että erilaisia allasvalvojia tuntuu riittävän paljon, vesi on lämpimämpää kuin Suomen uimahalleista, aulakahvilasta saa viiniä ja olutta ja lippukassa ja kaapinavaimien antopiste ovat erillisiä. Uimaetiketti myös eroaa suomalaisesta. Altaassa uidaan sikin sokin, eikä esim. kierretä allasta tai ratoja vastapäivään. Näissä halleissa ei ole omia ratoja kuntouimareille.

Saunassa en ole vielä käynyt, sillä saunoihin on oma, kallis maksunsa. Niissä on myös joskus perhevuoroja, joka tarkoittaa sitä, että yksinäiset miehet tai miesryhmät eivät saa mennä saunomaan ilman naisseuraa ja/tai lapsia. Naku-uintiakin Jörgerbadissa näyttäisi olevan lauantaisin, mutta nakutunnit päättyvät nyt huhtikuun lopussa, joten ne jäävät kokeilematta.

Museomagiaa

Tämän postauksen mystisyyttä lisää se, että se hävisi yhden kerran jo kokonaan: kun olin kirjoittanut tekstin ja yritin lähettää sitä, se katosi johonkin bittitaivaaseen. Tämä on uusi versio – ja osin erilainen kuin alkuperäinen.

Tietyissä museoissa on vain sitä jotakin. Kun vaeltelee joidenkin suurten museoiden hämärissä saleissa, tulee vaikutelma salaperäisten voimien läsnäolosta. Tulee olo, että sulkemisajan jälkeen museoissa tapahtuu kummia: niiden esineet heräävät eloon tai niissä järjestetään salaseurojen kokouksia ja riittejä.

Vaikutelmaa ei ole omiaan vähentämään, jos on lukenut Umberto Econ Foucault’n heilurin. Se lähtee liikkeelle ja huipentuu Pariisin Arts et Metiers -teknologiamuseoon. Foucault’n heiluri on teos kollektiivisesta pakkomielteestä, hulluudesta, jonka kouriin joutuneelle kaikki palaset loksahtavat paikalleen ja kaikki teoriat selittävät toisia. Dan Brownin Da Vinci -koodi on vain laimea variaatio vähän vastaavasta historia- ja kooditeemasta ilman samanlaisia ihmisen psyyken ja lähdekritiikin tarkastelun tasoja – viihdyttävä teos toki sinällään.

Pariisin teknologiamuseossa en ole vieraillut, mutta olen tuntenut maagisia museofiboja muutamassa muussa paikassa. Ehdoton vierailukohde on Münchenin Deutsches Museum ja erityisesti sen kellarin eksyttävä ”hiilikaivos”, joka myös Econ kirjassa ja joissakin muissa fiktiivisissä teoksissa mainitaan. Kolonialistisemmasta näkökulmasta omaa taianomaisuutta on myös Amsterdamin Tropenmuseumissa. Pohjoismainen suosikkini on Uppsalan yliopistomuseo Gustavianum ja erityisesti sen anatominen teatteri, joka tuo jotenkin mieleen Kubrickin Eyes Wide Shut -elokuvan tunnelmat.

Wienistä löytyi uusi lisä edelliseen listaan. Valtava, tiettyä kirkkomaista uskonnollisuutta ja mahtipontisuutta sisustuksellaan henkivä luonnonhistoriallinen museo (Das Naturhistorische Museum Wien) laittoi sekin mielikuvituksen liikkeelle. Vaikka kellarikerroksessa lähdettiinkin liikkeelle Vivariumista, elävien matelijoiden, kalojen ja hyönteisten osastosta, museon pääantia ovat elottomat objektit, jotka kuitenkin heräävät eloon viimeistään kävijän mielikuvituksessa.

Museon ykkösesine lienee 25 000 vuotta vanha taidokkaasti kaiverrettu Willendorffin Venus, jonka sijoittelu korostaa pienen artefaktin kulttimaisuutta ja taikuutta. Venus on esihistoriallisen näyttelyhallin keskellä omassa pimeässä huoneessaan. Hahmoon on kohdistettu yksi ainoa valo, ja vitriinin voi kiertää. Pienessä tilassa ilmastoinnin huminat ja lamput särinä syöpyvät mieleen niin, että ne vaikuttava museokäyntiin koko vierailun ajan.

Kuva Willendorfin Venuksesta tehdystä hologrammista

Luonnonhistoriallisessa museossa on toinen toistaan seuraavia saleja, joihin instrumentti-, eläin- ja mineraalikokoelmia on aseteltu tietynlaista fetisististä pakkomiellettä muistuttavalla tavalla taksonomisiksi suurkokoelmiksi, jotka olemassa olollaan tekevät museostaan elämyksellisen paljon paremmin kuin joku multimediaesitys tai kokeiltava laite. En tiedä, voiko tätä kokemusta kutsua yleväksi, mutta vaikuttava museotila itsessään, esinekokoelmat sekä yksittäiset Willendorfin Venuksen kaltaiset kulttiesineet (monessakin mielessä) yhdessä synnyttävät sen museoelämyksen, jota uuden teknologian keinoin niin usein turhaan tavoitellaan.

Wienin luonnonhistoriallisessa museossa uuden museomedian käyttö on maltillista; se sulautuu vanhaan, 1800-luvun arkkitehtuuriin, patsaisiin ja maalauksiin. Valaistuksen ja ikkunalasimaalausten käyttö on taidokasta, eikä kävijälle tarjota turhan paljon omaa tekemistä – vaikka sitäkin on lastenosastoineen ja viihtyisine kahviloineen. Suosittelen käyntiä luonnonhistoriallisessa museossa – erityisesti sellaiseen aikaan, että muita kävijöitä on vähän ja jolloin voi erityisessä tavalla uppoutua museon hämärään tunnelmaan.

Digitale Kultur

Eilen, Steiermarkin alueen ruoka- ja juomafestivaalien jälkeen (voileipää, savustettua kinkkua, valkoviiniä, punaviiniä, omenaviiniä, ”kinkkusushia”, uppopaistettua piirakkaa, juustoa jne.) vyöryimme jälleen Museum Quartieriin ja ensin sen digikulttuuriosaan (Quartier für Digitale Kultur). Ohjelmassa oli käynti Subotron-retropelikaupassa, josta tällä kerralla mukaan tarttui joitain tuliaisia ja itselle Space Invaders -paita. Valitettavasti vitriinissä ollut hieno Pac-Man-lautapeli ei ollut myynnissä. Tuo Pac-Manhän on selvästi jopa mobiilipeli, koska se on minikokoinen magneettinappulaversio.

Paitojen lisäksi ostettavina oli kuitenkin esimerkiksi vanhoja elektroniikkapelejä sekä retropeliaiheisia tuotteita, kuten Space Invaders -jääkuutiomuotteja, robottiavaimenperiä, kelloja ja niin edelleen.

Digitaalisen kulttuurin korttelissa järjestetään myös luentoja ja työpajoja ja siellä on elektronisen taiteen taiteilijaresidenssi.

Yo-panimo

Kävin tänään piiipahtamassa Wienin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitoksella katsomassa mm. tulevaa vierailuluentopaikkaani. Vierailun jälkeen juutuin kampusalueen ulkoterassille (Universität Bräuhaus), jossa hevoskastanjat alkoivat jo puhjeta lehteen ja jossa tarjottiin mukavan viljaisen makuista lager-olutta.  Tarjolla oli kaikkinensa esimerkiksi maisteri- ja professori-oluita, joita ei kuitenkaan vissiin tehdä yliopistolla.  Yliopiston erikoisoluet panee Stiftsbrauerei Schlägl. Terassilla oli mukava lueskella arvioitavanani olevaa lopputyötä. Hyvää pääsiäistä kaikille!

Ottaa kringerin, ja toisenkin

Päivä kului muun muassa tulevia töiden matkareittejä kokeillessa. Ratikalla ajaessa ”sattumalta” vastaan tuli myös Ottakringerin panimo, jonka kaupassa pääsi testailemaan tehtaan ja sen yhteistyökumppaneiden tuotteita: Wiener Pilsin Gold Fassl oli mukavan viljanmakuinen ja aavistuksen humalainen. Suodattamattomassa Ottakringer Zwicklissä maistui hiiva, ja tumma Zwickl oli puolestaan mukavan paahtuneen maltaan makuinen. Molemmat viimeksi mainituista olivat vissiin pastoroimattomia ja siten nopeasti juotavia 🙂 Niitä ei saanutkaan kaupasta pullotteina. Muita pulloja kyllä ostimme.

Päivän digijuttu: Vectone käyttää prepaid-liittymissään jotain ihmeen smart roaming -toimintoa, joka tarkoittaa sitä, että soittaessa ulkomaille pitää numeron eteen naputella tietty koodi. Sitä käyttämällä soitto kurvaa jotain ihme kautta perille halvemmalla. Lieneekö niin, että soitto yhdistetään kohdemaahan netin kautta?
Huomioita Itävallasta: Ihmisten kohteliaisuustaso on Suomen luokkaa, ei juuri hymyjä tai anteeksipyyntöjä, jos esim. ratikassa tai metrossa vähän toista tönii. Jonotustaktiikka on ainakin minua aggressiivisempaa. Pari kertaa kun olen haahuillut, en ihan edellisen jonottajan tuntumassa, väliin on kiilannut joku muu. Päämäärätietoisempaa jonottamista minun on siis harjoiteltava.