Triangulaatio digitaalisen kulttuurin lähestymistapana

Kirjoitan tänne hajanaisia huomioita triangulaatiosta, joka tuntuu olevan tällä hetkellä meillä digitaalisen kulttuurin oppiaineessa aika vallitseva tutkimuksellinen lähestymistapa. Tässä kirjoituksessa käsittelen lyhyesti, mitä triangulaatio on ja mistä eri syistä siihen usein viitataan.

Triangulaatio tarkoittaa tutkimuksellista moninäkökulmaisuutta, jossa yhdistellään aineksia esimerkiksi useista teorioista, tutkimusmenetelmistä tai aineistoista (ks. esim. KvaliMOTV). Se ei ole siis itsessään varsinainen menetelmä, vaan tietynlainen metamenetelmä. Itse puhuisin, kuten otsikostakin käy ilmi, tutkimuksellisesta lähestymistavasta tai asenteesta. Aineisto-, menetelmä- ja teoriatriangulaation ohella voidaan mainita tutkijatriangulaatio, jossa useat tutkijat hyödyntävät samaa tutkimusaineistoa.

Digitaalisen kulttuurin tutkimukselle tuntuu tällä hetkellä olevan erittäin tyypillistä se, että opinnäytetöissä, erityisesti tekeillä olevissa väitöskirjoissa, hyödynnetään useita teorioita, menetelmiä ja aineistoja. Opiskelijat ja jatko-opiskelijat eivät oikein tiedä, miksi näkökulmaansa kutsuisivat, ja sen takia puhe triangulaatiosta on luontevaa. Viime syksynä tutkijaseminaarin yhteydessä aloin miettiä, että hommaa voisi systematisoida, jos moninäkökulmaisuutta tarkastelisi triangulaatiomatriisin (nimitys oma keksintöni, sisältö ei mitenkään megauniikki) avulla. Triangulaatiomatriisi tarkoittaisi yksinkertaisesti taulukkoa, johon tutkija kokoaisi käyttämänsä tutkimusmenetelmät, aineistot ja teoriat – sekä mahdolliset tutkijatriangulaation elementit. Tällaisen matriisin avulla tutkijan olisi mahdollista paremmin hahmottaa kokonaisuutta ja perustella sitä, miksi hän haluaa yhdistellä erilaisia lähestymistapoja (ehkä myöhemmin teen tänne esimerkin triangulaatiomatriisista).

Syitä triangulaation käyttöön

Äkkiseltään keksin ainakin seitsemän syytä triangulaation suosioon (lisään tännekin joskus myöhemmin esimerkkejä, tai kirjoitan aiheesta erillisen artikkelin):

1. Digitaalisen kulttuurin tutkimuksessa ei ole useinkaan aiempaa vakiintunutta tutkimusnäkökulmaa tai koulukuntaa, joten tutkijan on luotava lähestymistapansa itse monista muiden tieteenalojen tai lähestymistapojen aineksista. Kuhnin paradigmateorian näkökulmasta tätä voisi kutsua esiparadigmaattiseksi menettelyksi, ja vakiintumattomassa tilanteessa on varsin luonnollista lähteä kartoittamaan tutkittavaa ilmiötä monista eri suunnista.
2. Myös toinen syy näyttäytyy tyypillisesti moninäkökulmaisena kartoittavana tutkimuksena, mutta tavoite saattaa olla syvällisempi: tutkija käyttää triangulaatiota siksi, että pyrkii kokonaisvaltaiseen tulkintaan tutkimuskohteestaan. Tätä tapaa kutsun holistiseksi menettelyksi.
3. Kolmas syy menee tietyssä mielessä vielä pidemmälle: nyt tutkijan pyrkimyksenä on luoda kokonainen uusi teoreettinen tai metodologinen lähestymistapa. Hänen tekemänsä triangulaation tavoitteena on sulauttaa käytetyt ainekset joksikin uudeksi. Tätä tapaa kutsun poikkitieteelliseksi menettelyksi tai Imre Lakatosin tieteensosiologiseen teoriaan viitaten teoreettisesti ja käsitteellisesti edistyvän tutkimusohjelman tunnusmerkiksi.
4. Seuraavat syyt ovat luonteeltaan praktisempia. Neljänneksi triangulaation lähtökohtana voi olla tieteenteoreettinen huomio tai tiedepoliittisesti suosittu käsitys siitä, että kiinnostavat (tutkimukselliset) innovaatiot löytyvät tieteenalojen rajapinnoilta. Tätä tapaa voisikin kutsua praktiseksi rajapintamenettelyksi (ehdotuksia paremmista nimityksistä otetaan vastaan).
5. Yksi käytännöllinen syy triangulaatiolle voi olla myös se, että tohtoriopiskelija tekee väitöskirjaansa artikkeliväitöskirjana aihepiiristä, jonka tutkimuksille joutuu käytännössä etsimään eri alojen julkaisijoita. Koska julkaisufoorumit itsessään vaikuttavat näkökulmaan ja esitystapaan, tutkija joutuu ainakin hiukan sopeuttamaan omaa lähestymistapaansa kerta toisensa jälkeen uuteen julkaisufoorumiiin. Tätä voisi kutsua ehkäpä representaatio- tai raportointiorientoituneeksi menettelyksi.
6. On syytä varoittaa myös siitä, että ”triangulaatiomenetelmä” voi kertoa  tutkijan puutteellisesta osaamisesta. Moninäkökulmaisuus saattaa nimittäin liittyä siihen, että tutkija ei osaa rajata tutkimustehtäväänsä ja tutkimuskysymyksiään vaan sinkoilee aiheesta, tutkimusongelmasta ja lähestymistavasta toiseen. Tässä mielessä triangulaation taustalla on tietynlainen tutkimuksellisen esiymmärryksen tavoittelu, joka pahimmassa tapauksessa voi tyssätä esiymmärryksen tavoitteluun ilman mitään sen kummempaa lopputulosta. Tätä voisi kutsua vaikkapa hakevaksi tai etsiskeleväksi menettelyksi.
7. Viimeisenä listaan tähän edellisen variaation, tilaanteen jossa tutkija ei tunne riittävän hyvin ja syvällisesti erilaisia teorioita ja tutkimusmenetelmiä mutta haluaa innoissaan kokeilla kaikenlaista. Tätä voisi kutsua dilentantistiseksi irtokarkkimenettelyksi.

Triangulaation taustalla voi siis olla kunnianhimoinen pyrkimys synteettiseen uuden luomiseen. Yhtä lailla taustalla saattaa olla käytännönläheinen tosiseikat tunnustava asenne – tai tutkimuksellinen naiivi kokemattomuus – tai kaikki edellä mainitut yhtä aikaa, eikä diletantismia kannata pelätä liikaa (muistan aina sen, miten kulttuurihistorian professori Kari Immonen totesi ainakin suunnilleen Egon Friedelliin viitaten, että kulttuurihistorioitsija on aina diletantti).

Yhdeksi ratkaisuksi triangulaation ”ongelmaan” esitän alussa mainitsemaani triangulaatiomatriisia, jonka avulla tutkija pystyy paremmin hallitsemaan kaikkea sitä, mitä hän on omassa tutkimuksessaan yhdistelemässä. Triangulaatiomatriisia on mahdollista hyödyntää myös moni- ja poikkitieteisten tutkijaryhmien työvälineenä.

Advertisement