Tiedätkö mitä suuhusi työnnät?

Kun nauttii yllätysmenua pimeässä ravintolassa (unsicht-Bar Berlin), virittyvätkö muut aistit herkemmiksi kokemaan ruuan ja juomat ilot? No eivät – ainakaan ensimmäisellä kerralla. Osa huomiosta meni väistämättä siihen, kun yritti pitää lasit pystyssä ja löytää ruokapalat lautaselta ja saada ne vielä osumaan suuhun.

Menimme unsicht-bar-Dunkel-Restaurantiin viettämään syntymäpäivääni. Ravintolaan tarvittiin ennakkovaraus, ja suurin osa muistakin asiakkaista vaikutti ulkomaalaisilta turisteilla. Ravintolan eteisbaarissa valitsimme ruuan ja juomat (kolmen ruokalajin yllätysmenu sekä joku yllätysviini), jonka jälkeen odottelimme hetken, jonka jälkeen menimme jonoon tarjoilijamme Andrén perään, kädet edellä kulkevan olkapäillä. Tarjoilija oli selittänyt meille etukäteen ruokailun perusasiat ja small talkannut muun muassa Euroviisuista ja Paradise Oskarista. Kaikki ravintolan tarjoilijat ovat näkövammaisia, joko kokonaan sokeita tai heikkonäköisiä, joten heille tilan pimeys on lähes samantekevää.

Hivuttauduimme Andrén opastuksella paikoillemme ja hän selitti, millä puolella pöytää ovat mitkäkin ruokailuvälineet. Tila oli täysin pimeä, eikä siellä saanut ottaa kuvia eikä pitää edes näkyvissä kelloa, jossa on fosforiosoittimet. Pöytämme oli tosin pimennetyn tilan reunalla ja takaa alhaalta hohti valoa parista aukosta. Edes omaa kättään ei edessään kuitenkaan nähnyt, ja oli hauska arvailla missä ja kuinka paljon muita ravintolatilassa oli.

Pian meille tuotiin alkupalat, joita – kuten muitakaan ruokia – en kerro, jotta jännitys säilyy myös muille mahdollisille kävijöille. Sen syöminen meni lähinnä harjoitteluna, ensin sormin ja sitten haarukalla. Lopulta kävin lautasen systemaattisesti läpi etsien, löytyisikö vielä ruuan paloja. Viinistä en ainakaan minä saanut irti mitään uusia tarkempia elämyksiä pelkän tuoksun ja maun perusteella. Jotain valkoviiniä se kyllä oli, herukkaista ja päärynäistä.

Pidemmän odottelun jälkeen saimme pääruuan, joka ei ollut minään pieninä suupaloina. Sitä piti todella voimalla paloitella veitsellä, mikä oli tottumattomalle hieman vaikeaa pilkkopimeässä. Koko ajan täytyi varoa myös sitä, että ei sotke itseään pahasti. Pääruuankin syömisen lopussa edessä oli sama rituaali, viimeisten palasten etsiminen ympäri lautasta.

Jälkiruoka oli ehkä parasta koko aterialla. Se oli monipuolinen, täynnä makujen vivahteita, mutta sitä syödessä piti vielä enemmän varoa sottaamista. Onneksi kukaan ei nähnyt, että sormeni osuivat välillä jälkiruokaan ja jouduin epähienosti nuoleskelemaan näppejäni.

Kun olimme syöneet, huutelimme tarjoilijan paikalle, ja hän kuljetti meidän takaisin ulkopuolelle valoon, maksamaan ja varmistamaan listasta, mitä meille oli lopulta tarjottu. Ruokailu pimeässä ravintolassa oli enemmän jännittävä ja henkeä salpaava kokemus tilallisesti ja tilanteellisesti kuin mikään kulinaristinen huippu, mutta kannatti siellä silti käydä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: