Media on viesti(n)

Kirjoitan tätä pohdintaa inspiroituneena tällä kertaa siitä, että osallistun tänään SuomiAreena-paneelikeskusteluun aiheesta ”Kun liitutaulu ei enää riitä – luokkahuoneesta Facebookiin”. Aloin taas pohtia sosiaalista mediaa ilmiönä ja käsitteenä. Mieleen tuli jälleen Marshall McLuhanin fraasi ”The Medium is the Message”, joka on tullut tunnetuksi McLuhanin teoksesta Understanding Media: The Extensions of Man (1964, suom. Antero Tiusanen 1968 nimellä Ihmisen uudet ulottuvuudet). McLuhania lienee osaltaan kiittäminen siitä, että media-sanasta on tullut viimeisen viidenkymmenen vuoden muotivillitys, joka tuntuu olevan aina siellä, kun jotain teknologista uutuutta hypetetään eli hehkutetaan ja vouhotetaan yli kaiken muun.

McLuhanin keskeinen lähtökohta oli se, että viestintäväline ei ole ainoastaan viestin välittäjä vaan itsessään viesti, joka määrittää meitä. McLuhan toteaa kirjansa toisen painoksen esipuheessa, että ”jokainen teknologia luo asteittain kokonaisen uuden inhimillisen ympäristön. Ympäristöt eivät ole passiivisia kääreitä, vaan aktiivisia prosesseja.” Ei ole niinkään olennaista, mikä on viestimen sisältö, vaan nimenomaan se, että käytämme juuri televisiota, radiota tai tietokonetta. Nykyperspektiivistä voi tosin todeta, että viestimen ja sen sisällön erottelu toisistaan on vaikeaa tilanteessa, jossa eri käyttömuodot limittymät päällekkäin: tietokoneet on yhdistetty tietokoneverkoksi, Internetiksi, joka sisältää monia sovellusympäristöjä ja palveluja, kuten vaikkapa Facebookin, jonka puitteissa taas ihmiset tuottavat, välittävät ja käyttävät hyvin monenlaisia mediasisältöjä, tekstiä, puhetta, videota, kuvia ja niin edelleen.

McLuhanin ajatteluun liittyivät muun muassa välineiden jaottelut kuumiin ja viileisiin (ei tosin ole niin yksiselitteistä kuin usein esitetään) sekä ajatus välineistä ihmisen jatkeina, laajentumina tai ulottuvuuksina. Vaikka ajatustapa tuntuu teknologiadeterministiseltä (sellaiselta, jossa teknologia kehittyy omalakisesti ja määrää inhimillistä toimintaa), niin McLuhan korosti minusta nimenomaan sitä, että välineet ovat inhimillisen elämän osia ja jatkeita. Jotta voi tutkia välineitä, on tutkittava myös niihin linkittyvää kulttuuria.
Uuden välineen tai kulttuurin sisältö on vanha. McLuhanin sanoin uuden elektroniikan aikakauden sisältö on teollisen aikakauden mekaanisessa ympäristössä, ja esimerkiksi television sisältö on elokuva.

Kuumat välineet, kenties paradoksaalista kyllä, kuten lehdet ja kirjat (kirjoitettu teksti ylipäätään), elokuva, radio ja valokuva, ovat McLuhanin mukaan lineaarisia, sisällöllisesti rikkaita ja säilyttävät etäisyyden käyttäjäänsä. Ne laajentavat yhtä aistia ”runsasmääritteisesti”. Viileät välineet, kuten sarjakuva, televisio, puhelin ja puhuttu sana, sisältävät vähän informaatiota ja pakottavat osallistumaan. Ne perustuvat usein katseen lisäksi kuuloon ja tuntoaistiin. Yhden aistin kuumentuminen (rikkaan sisällön massiivinen syöttäminen) johtaisi McLuhanin mukaan hypnoosiin ja kaikkien viilentyminen (esim. koetilanteessa, jossa kaikki ulkoiset aistiärsytykset poistetaan) pyrkii johtamaan hallusinaatioon (ihminen alkaa itse kuvitella asioita puuttuvien ärsykkeiden tilalle). McLuhan jaottelee kuumiin ja viileisiin mitä tahansa muutakin, kuten nailonsukkia ja verkkosukkia (arvatkaa kummat ovat viileitä ja kummat kuumia).

Nettimaailmassa tuo binaarinen jaottelu viileään ja kuumaan ei täysin toimi – ei se tosin ole toiminut ennenkään. Netti on välineenä kenties yhtä aikaa kuuma ja viileä, kuuma-viileä tai haalea, sillä sen informaatiosisältö ja osallistamispotentiaali vaihtelevat. Netin toimintamuodoista vaikkapa pikaviesteily ja chattaily on toimintana jossain kirjoituksen ja puheen välimaastossa, mutta McLuhan sijoittaisi pikaviesteilyn luultavasti viileiden välineiden joukkoon viestien sisältämän vähäisen informaation takia.

Ylipäätään on mahdollista leikitellä ajatuksella netistä viileänä välineenä siinä mielessä, että McLuhanin mukaan viileän välineen, asian tai teon perusperiaate on se, että se vaatii täydentämistä: käyttäjälle ei näytetä tai anneta kaikkea. Täten vaikka netti ikään kuin naamioituu kuumaksi (”kaikki tieto löydettävissä”, ”kokonaisvaltainen elämys kaikille aisteille”, ”jokaiselle jotain”), se ei kuitenkaan käytännössä toimi täydellisesti yhdellä napin painalluksella. Palvelujen keskeneräisyys, muuttuminen, versioiminen, ohjelmointivirheet, väärinkäytöt ja vastaavat omalta osaltaan viilentävät kuumottavaa nettiä. Virheellisyys ärsyttää käyttäjää ja pakottaa hänet osallistumaan – ei ainoastaan sisällön käyttäjänä vaan myös teknologisten ongelmien tuntijana ja ratkaisijana – käytetyn mediateknologian kehittäjänä ja rakentelijana.

McLuhan maalaili ajatusta sähkökulttuurista, globaalista kylästä ja paluusta heimokulttuurin (ns. retribalisoituminen) ja viileiden välineiden dominanssiin. Tietokone oli McLuhanille keskushermoston laajentuma. Netti ei kuitenkaan ole ainoastaan aivolisäke tai ”sähköiho”, ihmisen suurimman elimen laajentuma (ks. Erkki Huhtamon ja Martti Lahden toimittama samanniminen artikkelikokoelma) vaan tietyllä tavalla kaikkien aistien jatke – missä jatkaminen voi sanan suomalaisessa yhdessä merkityksessä tarkoittaa rikastamisen ja laajentamisen ohella myös laimentumista ja väljähtymistä. Jatke on myös proteesi, joka ei välttämättä sovi saumattomasti jatkettavaan (De Kerckhove, kirjassa Sähköiho 1995).

Menemättä tässä McLuhanin ajatteluun enää sen syvemmälle voi todeta, että välttämättä ei tarvitse ajatella, että joku yksittäinen mediamuoto (medumi) ainoastaan on se viesti ja se kohde, joka määrittää toimintaamme ja jota pitäisi tutkia. Tällä hetkellä kiinnostavaa on esimerkiksi se, millainen viesti media itsessään (media is the message) on. Miksi teknologinen uutuushypetys tuntuu kerta toisensa jälkeen liittyvän nimenomaan mediaan, jolla tässä viitataan jonkinlaisen erilaisia toimintatapoja, välineitä ja toimijoita sisältävään viestintäsysteemiin?

Kahdenkymmenen viime vuoden aikana media-hypetys on tavallaan vaihtanut muotojaan mutta sisällöllisesti konnotoinut jatkuvasti ajatuksella aktiivisuudesta ja vuorovaikutteisesta valinnan vapaudesta, jonka teknologia mahdollistaa – teoriassa – muttei ehkä niinkään käytännössä. Tämän hetken hypekeskus on sosiaalisessa mediassa, jota ovat edeltäneet multimedia, digitaalinen media, hypermedia, cross-media, remediaatio, intermediaalisuus, transmediaalisuus, mediakonvergenssi, hybridimedia ja niin edelleen ja niin edelleen. Käsitteet laskostuvat päällekkäin. Osa on tutkimuksellisia, osa enemmän kaupallislähtöisiä. Mikä lopulta on muuttunut ja mikä ei?

Keskustelu vielä ruokkii itseään, sillä lienee luonnollista, että mediatoimijat(kin) puhuvat mielellään itsestään.

* * *

Entä mitä McLuhan toteaisi ”Kun liitutaulu ei enää riitä” -paneelikeskustelussa? Hän ehkä sanoisi, että muutos on tehnyt tuloaan jo useita vuosikymmeniä. Ihmisen uudet ulottuvuudet -kirjan toisen painoksen esipuheessa (1969, s. 15) McLuhan kirjoittaa muun muassa seuraavasti: ”Nykyajan nuori kasvaa elektronisten välineiden jäsentämään maailmaan. Se ei ole pyörien vaan virtapiirien maailma, ei irrallisten osasten vaan ehjien kokonaisuuksien maailma. Koululainen elää nykyisin myyttisesti, kokonaisesti. Koulussa hän kuitenkin joutuu tilanteeseen, joka järjestyy luokitellun tiedon pohjalle. Opetettavilla asioilla ei ole yhteyttä toisiinsa. Visuaalisesti käsitettäviksi ne tehdään kaavakuvin. Oppilas ei pysty millään keinoin eläytymään niihin, eikä hän liioin näe mitä yhteyttä koulun maailmalla on siihen elektronisesti käsitellyn tiedon ja kokemuksen ’myyttiseen maailmaan’, joka hänelle on itsestään selvää todellisuutta. Eräs IBM:n virkailija on sanonut: — Kouluikään tullessaan lapseni olivat jo eläneet monta elämää isovanhempiinsa verrattuna.”

Yksi vastaus to “Media on viesti(n)”

  1. Jaakko Suominen Says:

    Kopsaan tänne Jasso Lambergin kommentin tähän tekstiin Facebookista sekä minun vastaukseni siihen:

    Jasso: ”Mainio teksti!

    Hauskaa miten eri ihmiset tarttuvat McLuhanin eri pointteihin. Itselleni tuo jaottelu kuumiin ja kylmiin medioihin on aina ollut se yksi omituisimmista ja ehkä jopa vähiten käyttökelpoinen ajatus. Koska niin moni muu repii siitä hyviä idoita, pitää varmaan palata taas tuohon ja yrittää ymmärtää sitä paremmin.

    Tuollaista keskustelua varten itse varmaan poimisin McLuhanilta ”Median lait” tai siis ne neljä kysymystä jokaisen median suhteen: Mitä se jatkaa tai parantaa? Mitkä asiat/tavat katoavat uuden myötä? Mitä jo kerran kadotettua uusi tuo takaisin? Miten uusi väline kääntyy vastakohdakseen kun se viedään äärirajoilleen.

    Tekisin tällaisen valinnan osaksi sen takia, että paneelikeskustelussa tuo kuuma/kylmä -käsitteistö ei ehkä aukea yleisölle. (Ainakaan luennoilla se ei tunnu aukeavan opiskelijoille kovin nopeasti.) Kun taas nuo neljä kysymystä ovat helposti ymmärrettäviä.”

    Jaakko: ”Kiitos Jasso! Juu, en ajatellut käsitellä tuota viileä/kuuma-jaottelua paneelikeskustelussa, muuten vaan pohdiskelin. Nuo neljä kysymystä ovat osuvia. Minusta McLuhanin tunnistaa klassikoksi juuri siitä, että hänen tekstinsä puhuttelevat eri lukijoita eri aikoina ja paikoissa ja tilanteissa eri tavoin. Monesti klassikkotekstit ovat sisällöllisesti monipuolisia, ristiriitaisia ja sekaviakin – mutta siitä huolimatta teksteissä on melkein aina jotain sellaista vimmaa, joka saa lukijankin innostumaan.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: