Miksi digitalisoidaan?

Tähän kirjoitukseen sain inspiksen eräästä museoita ja sosiaalista mediaa käsittelevästä artikkeliluonnoksesta, johon minulta pyydettiin kommentteja. Kuin luin tekstiä, minulle tule jälleen kerran olo, että sosiaalisen median myötä ollaan keksimässä uudelleen melkein samaa pyörää kuin mitä on tehty erilaisten asioiden netittämisessä ja digitalisoimisessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Mielenkiintoista olisikin tutkia, miten vaikkapa museoiden ja muiden muistiorganisaatioiden tavat ja perustelut toimintansa ja aineistojensa digitalisoimiseen ovat vaihdelleet 1990-luvulta tähän päivään. Yhtä mielenkiintoista olisi tutkia mahdollista organisatorista kitkaa ja perinteen painovoimaa sekä yleisösuhteita, jotka kaiketi ovat johtaneet siihen, että ainakin osa projekteista on kosahtanut ja jäänyt yksittäisiksi kuriositeeteiksi. Konferensseissa hehkutetut digitointiprojektit eivät ole johtaneet käytänteiden pysyvään muuttumiseen. Eikä omasta mielestä selvistä epäonnistumisista ole hiiskuttu edes konferensseissa.

Listaan seuraavassa (taidan rakastaa asioiden listaamista ja luokittelua nykyään :)) toisiinsa limittyviä digitalisoimisen perusteita. Ehkäpä täsmennän ja laajennan tätäkin jossain vaiheessa konferenssipaperiksi tai artikkeliksi käytännön esimerkeillä höystettynä. Kaikkiin kohtiin liittyy omia ongelmiaan ja ongelmakeskustelua, johon en mene tässä. Listaus on pitkälti sama kuin millä on määritelty digitaalisen median tai uuden median ominaispiirteitä alan eri oppikirjoissa 1990-luvulta lähtien.

  1. Säilytettävyys: Vaikka digitointiin liittyvät kysymykset resursseista ja huoli siitä, että digitoitua aineistoa on aika ajoin tuoreutettava, yksi lähtökohta digitalisoimiselle on aineiston säilytettävyys ja helppo kopioitavuus. Vaikka alkuperäiset esineet, asiakirjat ja vastaavat pidetään nekin edelleen tallessa, digitalisoiminen mahdollistaa varmuuskopioiden tekemisen, säilyttämisen ja jakelun.
  2. Saavutettavuus: Edellisen kohdan kopiointi ja jakelu ovat yhteydessä aineiston saavutettavuuteen. Digitointi- ja digitalisointihankkeiden yhtenä lähtökohtaisena tavoitteena on alkuperäisaineiston saavutettavuuden parantaminen. Monesti kohderyhmänä ovat ammattitutkijoiden lisäksi muut asiakkaat, harrastajatutkijat, ”tavalliset museokävijät”, erityisryhmät ja niin edelleen. Museoiden tapauksissa digitoitujen aineistojen oletetaan innostavan erityisesti lapsia ja nuoria museopalvelujen käyttäjiksi ja oppijoiksi. Samasta syystä on esitelty milloin mitäkin museoteknologiaa jo kauan ennen tietokoneita: televisioita, elokuvakoneita, radioita…
  3. Vuorovaikutus ja vuorovaikutteisuus: Digitaalinen media nähdään tyypillisesti ympäristönä, jossa tapahtuu vuorovaikutusta käyttäjän ja teknologian, käyttäjän ja eri sisältöjen sekä käyttäjien välillä. Vuorovaikutus on yhteydessä saavutettavuuteen, ja uuden teknologian avulla – on se sitten ”perusnettiä” tai sosiaalista mediaa, pyritään saamaan laajempi ja nopeampi yhteys (muisti)organisaation ja yleisön välille. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi toiminnasta tiedottamista, palautteen keräämistä, virtuaalisten näyttelyjen järjestämistä mutta myös aineiston keräämistä (esim. kontekstitieto, muistitietoaineistot).
  4. Puhuttelevuus. Tämän kohdan nimeämisestä tai erillisyydestä en ole ihan varma, mutta se on yhteydessä edellisiin ja seuraavaan. Tarkoitan tällä sitä, että digitalisoimisen avulla aineisto halutaan tuoda lähemmäksi käyttäjää, koskettavaksi. Tähän liittyy usein kokemusten tarinallistaminen. Tarinat voivat liittyä vaikkapa esineisiin, asiakirjoihin tai tapahtumiin, joista verkossa julkaistaan vaikkapa puhuttuja ja kuvattuja aikalaistodistuksia ja muistelmia, jos mahdollista.
  5. Elämyksellisyys: Varsinkin kahden viimeisen kategorian julkilausuttuna tavoitteena on tyypillisesti lisätä käyttökokemuksen elämyksellisyyttä, johon liittyy tietynlainen virtuaalinen moniaistisuuden spektaakkeli. Eläytynyt käyttäjä pääsee ikään kuin syvemmälle kohteeseen ja intoutuu toivon mukaan käyttämään palvelua yhä uudelleen. Tämä oikeuttaa tekijäorganisaation olemassa olon muuttuvissa olosuhteissa.

Tähän hätää en pysty luomaan edellisestä listauksesta mitään nelikenttää tai yleistystä, mutta edellisiä voisi mahdollisesti koota muutaman perusprinsiipin ympärille. Digitalisoimisen perusteita olisi houkuttelevaa koota vaikkapa käyttäjä- ja tunnekeskeisten ja toisaalta organisaatio- ja järkikeskeisten syiden mukaan (tuosta voisi yrittää rakentaa nelikenttää). Digitalisoimista perustellaan yhtäältä yleisellä edulla ja jatkuvuuden turvaamisella. Toisaalta yritetään hivellä erilaisten ja yksittäisten käyttäjien kokemusmaailmaa. Perustelujen painotus riippuu osittain kulloinkin käytettävästä teknologiasta, mutta se on enemmän kiinni siitä, ketä yritetään puhutella.

Yhtä lailla voisi analysoida digitointiorganisaatioiden historiakäsityksiä. Missä mielessä kyse on Nietzschen määrittelemistä antikvaarisista, monumentaalisista tai kriittisistä lähtökohdista? Tai missä mielessä vuorovaikutteisuutta, tarinallisuutta, elämyksellisyyttä ja simulaatiota painottavat tulkinnat on nähtävä uushistoristisena päiväunelmointina tietynlaisesta historian aikakoneesta, jonka avulla käyttäjä voi itse kokea tapahtumat sellaisina kuin ne olivat – moniaistisuudessaan ja yksillöllisesti vaihtelevina ja täynnä mahdollisuuksia.

4 vastausta to “Miksi digitalisoidaan?”

  1. SonjaK Says:

    Hyvä puheenvuoro Jaakko! Tuntuu siltä, että sosiaalinen media sumentaa ihmisten ajattelua ja samalla nollaa ehdotukset tai ratkaisut, joihin on aiemmin päädytty. Huolestuttavaa keskustelussa on se, että sosiaalinen media eriytetään verkottumisen tai selainpohjaisen internetin kehityksestä. Mantranomaisesti vaan hoetaan twitter-facebook-twitter-facebook.

    Mitä taas tulee aineistojen digitoimiseen, uskon kyllä että avoimempia tai vuorovaikutteisempia kanavia hyödyntämällä voidaan esimerkiksi Kansallisarkiston mittavaa digitoitua aineistoa saada helpommin leviämään ja ihmisten tietoisuuteen. Se ei kuitenkaan tarkoita aivan uuden strategian ottamista aineistojen digitoimiseen tai facebook-twitterin käyttöä epämääräisen hahmottomasti. Itseäni viehättää ajatus arkistomateriaalin rikastamistamisesta yksittäisten ihmisten tarinoilla, henkilökohtaisilla aineistoilla tai muistoilla. Siihen avoimempi kommunikaatioalusta — on se sitten karttapohjainen palvelu, wiki-tyyppinen yhteisjulkaisualusta tai muu voisi tarjota helpon liittymän laajemmilla käyttäjäryhmille. Usein ei kuitenkaan ymmärretä, että sosiaalisen median päälle liimaaminen ei sovi kaikkeen aineistoon ja kaikenlaisiin käyttötarkoituksiin. Sukututkijoille verkottumispalvelut, yhteisjulkaiseminen tai muu avoimempi ja reaktiivisempi verkon välityksellä tapahtuva yhdessä tekeminen voisi toimia hyvinkin. Yksi avaintekijä on ehdottomasti henkilökohtainen suhde kyseessä olevaan tietomateriaan tai muuhun aineistoon. Henkilökohtaisen suhteen myötä osallistuminen tulee merkitykselliseksi ja sitä kautta motivaatio ja arvo aineiston kommentointiin tai täydentämiseen.

  2. Jaakko Suominen Says:

    Juu, tuntuu siltä, että ”sosiaalista mediaa” tarjotaan nykyään patenttilääkkeenä ongelmaan kuin ongelmaan, on kyse sitten vaikkapa nuorten osallistamisesta, tuotemarkkinoinnista, organisaation maineen hallinnasta, ”kasvojen antamisesta” hallinnolle ja virkamiehille jne. jne.

    Toinen tyypillinen piirre on holhoava asenne, joka liittyy pelkoon nimenomaan maineenhallinnasta sekä käyttäjien kurittomuudesta. Samoin kuin Internet aiemmin (muistaako kukaan enää koko nettiä) sosiaalinen media on möhkäle tai sitten se on synonyymi juuri facebook-twitterille.

  3. heehak Says:

    Sotahistorioitsijoille viime sotiemme sotapäiväkirjojen digitalisointi mahdollistaa sen, mikä ennen vaati käyntejä Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessä (ent. Sota-arkisto). Näin ollen sotatapahtumista kiinnostuneiden ei tarvitse matkustaa Helsinkiin ja maksaa matkoista yöpymisestä jne. Arkistoja käyttävät myös venäläiset tutkijat.

  4. Osmo Palonen Says:

    Pääsi tämä nyt vähän vanhaksi, mutta kommentoin nyt kuitenkin. Digitoinnissa on erilaisia syitä, joista toki keskeisin on saavutettavuus, siksi Arkistolaitoksellekin jaetaan miljoonia. Aineistojen kuvailuun ei kuitenkaan juuri koskaan ole riittävästi rahaa, siksi tarvittaisiin ei niinkään sosiaalista mediaa, vaan osallistuvaa käyttäjää, joka tarjoaa omaa panostaan kuvailuun. Tähän ei vain vielä oikein ole työkaluja kun pelkkään hakemiseenkin pitää olla arkistotutkinnon suorittanut. Sosiaalisen median osalta tietysti voisi merkittävää olla mahdollisuus linkata omaa ja suvun historiaa, jota siellä sos.mediassa voi lyhytaikaisesti tuottaa siihen mitä virallisessa ja muuten vaan arkistoidussa maailmassa on tapahtunut. Säilyvyyden kannalta ei näillä helposti digitoitavilla mikrofilmeillä ole kovin kiirettä, mutta sos.median kannalta se on täysin ratkaisematta.
    Taas kerran muistutan kuitenkin että digitoinnissa olisi pitänyt lähteä kiireellisimmästä eli videoiden digitoinnista, joka ministerivoimin pudotettiin tämänvuotisen erikoisrahoituksen ulkopuolelle. Analogiset videot olivatpa ne VHS, U-Matic tai betacam-nauhalla katoavat alle kymmenessä vuodessa eikä 1900-luvulla ensimmäistä kertaa tehdyistä liikkuvan kuvan tallenteista jää kuin filmiaineistoa Kavaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: