Minkä taakseen…

Olin viime viikolla SKS:n ja SLS:n seminaarissa ”Kirjeiden kohtalot”. Seminaari käsitteli kirjeisiin ja kirjailijoiden yksityisarkistoihin liittyviä kysymyksiä. Yksi seminaarin puhujista oli kirjailija Riikka Ala-Harja, joka oli tallettanut monta pahvilaatikollista aineistojaan SKS:n kirjallisuusarkistoon.

Yksi syy Ala-Harjan toimintaan oli SKS:n Anna Makkosen (nyk. Kuismin) toteamus, että arkisto ei palvele ainoastaan kuolleita tai vanhoja kirjailijoita tai heistä kiinnostuneita vaan myös nuoria. Hänellä oli myös muita syitä. Yksi käytännön syy oli se, että Ala-Harja muutti muutamaksi vuodeksi asumaan Ranskaan, mitä ennen hän kävi läpi tavaroitaan. Osa tavaroista oli tulossa mukaan, osa oli menossa hänen äitinsä luo varastoon ja osan hän oli heittämässä pois.

Samassa yhteydessä hän järjesti papereitaan ja vei SKS:ään muun muassa teostensa eri versioita. Eri versiot ovat kiinnostavia hänen mukaansa siksi, että ne kertovat kirjailijan työskentelyprosessista ja myös yhteistyöstä kustannustoimittajien kanssa. Häntä ärsyttää, että taiteellista prosessia mystifioidaan liikaa, ja hän totesi, että hän tekijänä saa iloa nimenomaan siitä, kun näkee prosessin etenemisen ja teoksen muotoutumisen. Hän on tuomassa arkistoon lisää aineistoa, ehkä itseään ja teoksiaan koskevat äitinsä kokoamat leikekirjat sekä uusimman teoksensa käsikirjoitusversiot, jossa on kustannustoimittaja Harri Haanpään merkintöjä.

Riikka Ala-Harjan arkistomyönteisyyttä selittää myös hänen perhetaustansa. Hänen äitinsä on työskennellyt historianopettajana ja myöhemmin pitkään maakunta-arkistossa ja kaupunginarkistossa. Niinpä Ala-Harja oli jo pienestä pitäen sisäistänyt arkistointiin liittyviä tarpeita ja käytänteitä.

Isän puolelta oli tullut niin ikään vaikutteita. Koska isä työskenteli pappina eri puolilla Suomea, heidän perheensä asui monesti kirkon vieressä. Hautausmaa oli Ala-Harjalle tuttu leikkipaikka. Hän kertoi tämän vaikuttaneen käsitykseen omasta itsestään. Kyse ei ole pelkästään sen tajuamisesta, että lopulta ihminen kuolee ja maatuu ilman, että omaisuutta voi ottaa mukaan.

Ala-Harja ajattelee niin, että hän on nykyään eri ihminen kuin mitä on ollut aiemmin. Entinen minä – tai entiset minät ja niihin liittyvä materiaali – ovat hänelle vieraita. Ne eivät ole hän. Niinpä hän tarkastelee vaikkapa vanhoja teiniangstipäiväkirjojaan tai kirjojensa käsikirjoituksia ulkopuolisen silmin.

Minusta tämä on terve ja hyvä suhtautuminen omaan henkilöhistoriaan. Se mahdollistaa saman eron tajuamisen kuin mitä vaikka lähihistoriaa tutkivalta historioitsijalta vaaditaan. Vaikka mennyt tuntuu tutulta, on muistettava sen erilaisuus ja vieraus.

Liian usein ihminen ei pääse menneestä yli, vaan perustelee tekemisiään erilaisilla pienillä ja suurilla traumoilla. Minä en esimerkiksi suostu matkustamaan Ranskaan tai ainakaan Pariisiin, koska kannan kaunaa entistä ranskanopettajaani kohtaan. Ihan turhaan kaunailen ja luon rajoja vain itselleni. Aivan älytöntä ja pikkusieluista on moinen!

Olen myös todistanut tilanteita, jossa tuttu ihminen palaa ajatuksissaan ja puheissaan kerta toisensa jälkeen menneisyyteensä, joka on tietenkin hänen itse konstruoimansa kuva tapahtuneesta. Se on hänelle hänen omasta mielestään todellinen ja oikea konstruktio, mutta toisia vaivaannuttaa, kun sama levy menee päälle aina uudelleen ja uudelleen eikä edes vastaa toisten käsityksiä. Muistelija on luonut omasta mielestään järkevän selitysmallin, jota hän toistaa ja toistaa ja josta hän ei pääse eteenpäin.

En mene nyt tässä sen syvemmälle muistitietoproblematiikkaan tai paljon käytyyn keskusteluun unohtamisen tärkeydestä. Totean kuitenkin, että sekä menneisyydessä että tulevaisuudessa piehtarointi voi mennä liian pitkälle.

Kirkkoisä Augustinus on tunnetussa ja usein siteeratussa lausahduksessaan todennut suunnilleen, että menneisyys on läsnä muistina, nykyisyys kokemuksena ja tulevaisuus odotuksena. Augustinuksen ajatelmasta voi tehdä eri sävyisiä versioita. Vaikuttaa siltä, että Augustinuksen harmaa, aina känkkäävä varjo, Dystopinus, olisi todennut samasta ajallisuudesta vähän vinosti Augustinusta mukaillen: menneisyys on joillekin läsnä traumana, nykyisyys kipuna ja suruna ja tulevaisuus pelkona.

Dystopinuksen pahin vihollinen, yltiöpositiivinen kirkkovaari Utopistinus näkisi tietenkin kaiken vaaleanpunaisten lasien läpi toisin. Hän toteaisi, että menneisyys on läsnä miellyttävänä nostalgiana, nykyisyys elämyksenä ja tulevaisuus toiveena.

Kovin monen aikasuhde ei onneksi ole puhdasta Dystopinusta eikä ehkä onneksi aivan unelmahöttöistä Utopistinustakaan – vaan jostain väliltä. Kuitenkin täytyy varoa, ettei maailmankuva täyty Dystopinuksen ajatusmalleista. Siitä ei ole mitään hyötyä. Älkäämme menkö menneisyyden traumojemme taakse piiloon! Älkäämme lannistuko tulevan pelkojen alle!