Olin digihumanisti (jo) viime vuosituhannella

Kirjoitimme taannoin Anna Haverisen kanssa katsauksen digihumanismista. Siinä totesimme, miten digitaalisten ihmistieteiden uutuuspuheen alta paljastuu myös pidempiä tutkimustraditioita ja toisaalta hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, mitä digital humanities tarkoittaa. Tässä kirjoituksessa pohdin hieman omia digihumanistitaustojani.

Ensimmäisen kerran tutustuin tietokoneisiin 1980-luvun alussa, kun kävin luokkakaverieni luona pelaamassa VIC-20- ja Commodore 64 -pelejä. Oma Salora Fellow -tietokone tuli perheeseemme 1984. Pari vuotta myöhemmin vaihdoin sen Commodore 128 -tietokoneeseen, ja varsin pian sen jälkeen alkoi PC-tietokoneiden kausi ensin Amstrad PC-koneiden myötä (lisätietoja alkuvuodet kattavasta konehistoriastani).

Koulussa ATK-opetus alkoi yläasteella, jolloin ATK eli automaattinen tietojenkäsittely oli minulla valinnaisena aineena. Ensin käytössä olivat AMC-100-tietokoneet, joissa oli CP/M-käyttöjärjestelmä. Tämä taisi tapahtua kahdeksannella luokalla lukuvuonna 1987–1988. Seuraavana vuonna kouluun saatiin MikroMikko 3 -PC-tietokoneita, joiden käytön perusteet olivat minulle tuttuja, koska puuhailin PC-koneilla kotonakin. Taisi koulussa olla myös jonkinsorttinen ATK-kerhokin, mutta en muista sen toiminnasta juuri mitään. PC-kerhossa kävin muutaman kerran koulun ulkopuolella Raisiossa, koska Raision silloinen kirkkoherra oli innokas PC-käyttäjä. Hänellä oli raahattava PC-kone, jossa oli jännittävä sisäänrakennettu lämpöpaperia käyttänyt printteri.

Koulussa ATK tarkoitti käytännössä käyttöjärjestelmäkomentojen ja ohjelmoinnin opettelua. Mieleeni on jäänyt myös opettajan oppi siitä, että levykkeiden etiketteihin ei saa kirjoittaa tietoja lyijykynällä, jottei grafiitti kulkeudu levykeaseman sisään ja tuhoa kallista laitetta. Muutenkin keskeistä oli se, että vahinkoja ei tehdä ja mihinkään ei kosketa tai mitään nappulaa tai näppäintä paineta ilman lupaa.

CP/M-koneilla ohjelmoimme muistaakseni jonkin verran Basicilla ja ehkä Pascalilla mutta ennen kaikkea Logo-kielellä, jossa pääasiassa komennettiin kolmionmuotoista ”kilpikonnaa”, joka piirsi näytölle kuvioita. PC-puolella tärkein ohjelmointiympäristö oli Turbo Pascal -kääntäjä, jolla pystyi tekemään jo vähän monimutkaisempia juttuja. ATK-kouluarvosana määräytyi pitkälti sen mukaan, kuinka hyvin oppi ohjelmoimaan ja kuinka kehittyneitä ohjelmia pystyi tekemään. Ohjelmointiopetus on jättänyt pitkäkestoisia traumoja monelle tuon aikakauden oppilaalle, jotka eivät olleet niin kiinnostuneita asioista. Minä nyt en erityisesti nauttinut opetuksesta, mutta pidin ohjelmointia ihan kiinnostavana asiana – varsinkin kun pystyin kokeilemaan ja kehittelemään asioita myös kotona. Se oli etu moneen muuhun koululaiseen verrattuna. Muistan kirjoittaneeni Pascal-ohjelmia muun muassa eräälle ohjelmointiin tuskastuneelle yhtä luokka-astetta alempana olleelle kaverilleni ja tehneen niistä vähän simppelimpiä, jottei opettajan epäluulo heräisi. Sittemmin kaveristani tuli diplomi-insinööri – ja minusta humanisti – tosin jonkinlainen digihumanisti.

Yhdeksännellä luokalla ohjelmoinnin lisäksi ATK-tunneilla käytiin läpi piirto-ohjelmien ja toimisto-ohjelmista ainakin tekstinkäsittelyä. Tekstinkäsittelyä taisi olla jo aiemmin, mutta CP/M-tietokoneen Wordstar-ohjelma oli aika vaikeakäyttöinen ja hidas. Tietokoneluokassa oli värimatriisiprintteri, jolla sai joskus tulostaa jopa jonkin pienen kuvan.

Osallistuin ainakin ysiluokalla kansalliseen MAOLin ja Osuuspankin järjestämään ATK-kilpailuun. Voitin oman koulun kilpailun, mutta minulla ei riittänyt kärsivällisyyttä eikä kunnianhimoa kisan toiselle valtakunnalliselle kierrokselle, jossa olisi joutunut tekemään paljon vaativampia itsenäisiä töitä. Aika tyypillistä minulle.

Sain kouluvoitosta kutsun Turun TOP-keskukseen palkintojenjakotilaisuuteen ja palkinnoksi Osuuspankin logolla varustetun radiorepun. Se on vieläkin minulla tallessa jossain laatikossa. Radiovastaanotin oli siis integroitu repun etutaskun sisään. Repussa oli myös kaiutin. En tainnut kehdata käyttää moista nörttivehjettä koskaan julkisesti. Olisi ollut noloa. Tilaisuudessa muutamat muut palkitut kehuskelivat ylläpitävänsä ja käyttävänsä piraattiohjelmien välitykseen erikoistunutta BBS-boksia.

Lukiossa en enää valinnut ATK:ta, koska muutenkin minulla oli kursseja maksimimäärä, ja lukion valinnainen ATK-kurssi oli tarkoitettu enemmän aloittelijoille silloin. Olin fantasioinut jonkinlaisesta tietojenkäsittelyyn suuntautuneen ekonomin tai diplomi-insinöörin urasta (siskoni opiskeli kauppatieteitä), mutta lukion aikana kiinnostukseni matemaattis-luonnontieteellisiä aineita kohtaan väheni ja hurahdin yhä enemmän historiaan. Kaiketi kyse oli ennen kaikkea siitä, mihin minulla oli oikeasti lahjoja, mutta valinnoista on kiittäminen ainakin osittain myös opettajia. Kiitokset historianopettajalle hyvästä opetuksesta ja fysiikan opettajalle, no, esimerkiksi ”älä seiso taululla laskukaavasi edessä, ellei isäsi ole lasimestari” -tason sutkauksista, jotka helpottivat jatko-opintopaikkojen poisvalintojen tekemistä.

Hain kuitenkin 1992 opiskelemaan Turun yliopistoon sekä tietojenkäsittelyoppia että historiaa. Silloin pystyi ottamaan vielä ottamaan kaksi opiskelupaikkaa vastaan, ja teinkin niin. Tietojenkäsittelyopin aloitusta lykkäsin kuitenkin parilla vuodella siihen asti, kunnes olin välillä ollut armeijassa. Armeija-aikana kiinnostukseni tietokoneita kohtaan oli vähentynyt, eikä minulla ollut ihan uusinta tietokonetta käytössä. Useanmammankin tietokoneharrastajan muisteluissa korostuu se, miten armeija-aika toimi esimerkiksi 1980-luvulla tai 1990-luvulla tietokoneilun vedenjakajana. Jotkut pystyivät käyttämään armeijan luppoaikaa vaikkapa ohjelmointiin, mutta monelle armeija merkitsi katkosta, joka esimerkiksi torppasi keskeneräiset peliohjelmointiprojektit.

Yliopisto-opinnot olin aloittanut historian puolella ja siirtyminen tietojenkäsittelyn opintoihin 1994–1995 oli aikamoinen kulttuurishokki kurssivaatimuksineen, toimintatapoineen ja opiskelijakunnan koostuessa melkein kokonaan pojista. Jos tietojenkäsittelyopista olisi halunnut tutkinnon, olisi pitänyt suorittaa massiivinen määrä matematiikan opintoja. Minulla tietojenkäsittelyoppikin tyssäsi suunnilleen perusopintoihin. Opintojen sisällön ohella kyse oli siitä, että en oikein integroitunut toisenlaiseen opiskelijayhteisöön.

1990-luvun alkupuolen multimedia- ja netti-innostus tarttui kuitenkin minuun ja päätin satsata uuteen tietokoneeseen 1994. Sain ensimmäiset kokemukset netistä tietojenkäsittelyopin kursseilla sekä kulttuurihistorian oppiaineessa Tapio Onnelan pitämillä tiedonhakukursseilla. Menin mukaan myös Turku Unix Users Groupin toimintaan. Halusin yhdistää tietokoneet ja historiat. Ensin mietin historiapeleihin liittyviä tutkimusaiheita, mutta päädyin tietotekniikan kulttuurihistorian tutkimukseen.

Tapio Onnela alkoi vetää kulttuurihistoriassa 1995 syventävien opintojen seminaari 1 -ryhmää, jonka puitteissa luimme ja tuotimme informaatioteknologian historiaan ja kulttuuriin liittyviä tekstejä, teimme vierailuja muun muassa multimedianäyttelyihin ja ennen kaikkea kehittelimme Suomalaisen Historiantutkimuksen Elektronista Keskusta SHEKiä (Varhaisin Internet Archivesta löytyvä tallenne  sekä Tapio Onnelan viesti sivuston avaamisesta H-verkko-sähköpostilistalla 14.11.1995), josta pian tuli Agricola – Suomen Historiaverkko -palvelu (ks. http://agricola.utu.fi/tekijat.php). Tein Agricolalle keikkahommia ja kesätöitä muun muassa ohjelmoimalla erityisesti Perl-ohjelmointikielellä erilaisia skriptejä palveluiden toteuttamiseksi ja aineistojen käsittelyyn. Jotain taisin tehdä myös PHP:llä myöhemmin. Samoihin aikoihin minut rekrytoitiin Tapion jälkeen pitämään tietokone- ja tiedonhakuopetusta kulttuurihistorian proseminaarikurssilaisille ja tein nettisivuja yhä useammalle humanistisen tiedekunnan oppiaineelle ja laitokselle. Kuten monen muunkin vastaavantyöntekijän tapauksessa, sivustot seurasivat minua vuosikausia: aina kun jonkun palvelinpäivityksen myötä skriptit lakkasivat toimimasta, minun piti tehdä korjauksia. 1990-luvun lopussa pääsin mukaan myös multimediatuotantoprojekteihin.

Käytännössä en kuitenkaan ollut ensisijaisesti kiinnostusta tekniikasta vain apuvälineenä. Yhä enemmän aloin muutamien opiskelukaverieni kanssa kiinnostua siitä, mitä teknologia on ja miten teknologiakulttuuriset ilmiöt ovat kehkeytyneet ja muuttuneet historiallisissa prosesseissa. Näitä asioita olemme tutkineet eri menetelmin ja eri näkökulmista, joita yhdistää kriittinen suhtautuminen teknologiaa. Vaikka teemme tutkimusta digitaalisessa toimintaympäristössä, tutkimustavat voivat ja lähteet voivat olla myös ei-digitaalisia.

Kädet savessa -vaiheeni suhteessa mediatuotantoon ja ohjelmointiin loppui suunnilleen kymmenen vuotta sitten, mutta ajoittain haaveilen siitä, että minulla olisi aikaa päivittää ohjelmointi- ja laitevärkkäilyosaamiseni. Ennenkin minulla on ollut hiljaisempia kausia tietotekniikkaharrastamisessa, joten koodaaminen voi hyvinkin alkaa uudestaan. Luultavasti se vaatii sitä, että päätän pitää aiheesta kurssin opiskelijoille. Muuten en saa aloitettua.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: