Turhan tutkimuksen tunnusmerkit?

Osallistuin eilen Porin yliopistokeskuksessa Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin oppiaineen järjestämään Rappio!-seminaariin. ”Turhan tutkijoiden” esitelmiä kuunnellessani aloin hahmotella turhan tutkimuksen anatomiaa sekä monipuolisempaa kuvaa turhan tai rappiollisen tutkimuksen tunnusmerkeistä. Bongasin tutkijoiden esitelmistä perusteita heidän aihevalintoihinsa sekä erilaisia arkipäivän selviytymisstrategioita tilanteissa, joissa tutkija tuntee ehkä ainakin ajoittain toiseutta suhteessa muiden tutkijoiden ”normaaleihin” aiheisiin.

Yksi tyypillinen tapa on legitimoida eli laillistaa omaa tutkimustaan luomalla uusille alueille vaikkapa totutuntyylisiä kaanoneita: esimerkiksi populaarisarjakuvan tutkimuksessa tutkija rakentaa oman hyvän ja huonon maun erottelunsa vaihtoehtoisen, lajityypin sisäisen auteur-tulkinnan mukaisesti. Tällä tavalla tutkimusalue esiintyy uutena, mutta se puetaan tuttuun ja konventionaalisen taiteentutkimuksen kaapuun. Sen toiminta noudattaa tuttua logiikkaa.

Toinen variaatio edellisestä teemasta on se, kuten Kimmo Ahonen seminaarissa huomautti, että rappiollinen aihe legitimoidaan raskaan teoreettisen apparaatin avulla. Jos tutkitaan pornoa tai television mobiilipelejä, tutkimus voidaan oikeuttaa viittaamalla tunnetuihin mediateoreetikoihin ja filosofeihin sekä käsitteisiin. Yhtä sovellusta moisesta voisi kutsua vaikkapa deleuzefikaatioksi. Tutkija menee teoria edellä puuhun.

Tutkija voi myös naamioida ”turhan” aiheensa käsitteellisellä käännöksellä. Erään palaverin yhteydessä tällä viikolla keskustelimme muun muassa puolileikillään siitä, että koska peleistä puhuminen voi olla ongelmallista ”vakavien” kehityshankkeiden yhteydessä, niin erästä lautapeli-ideaa voisi kaupata liiketoiminnan kehittämisorganisaatiolle pelin sijasta kehityssovelluksena. Lautapeli… eh eikun siis kehittämistyökalu… olisi tarkoitettu organisaatiossa työntekijöiden ja asiakkaiden väliseen prosessikehitykseen ja sparraukseen.
Frans Mäyrä huomautti seminaarisession avajaissanoissa, että esimerkiksi pelitutkimus on noussut viime vuosina merkittäväksi ja pikku hiljaa yleisesti hyväksytyksi tutkimusalueeksi kahdesta syystä: pelaajasukupolvien edustajien tunkeutuessa yliopistollisiin työtehtäviin ja positioihin sekä pelaamisen taloudellisen merkityksen kasvettua, mikä elinkeinoelämäorientoituneissa innovaatioyliopistoissa luo tarpeen myös pelitutkimukselle. Edellisen kaltaiset kulttuuris-taloudelliset muutokset voivat antaa mielestäni käyttövoimaa myös tutkimuksessa yleisesti käytetylle merkityksen perustelulle: aukon paikkaukselle. Kun uusi tutkimusalue on tullut merkittävien ilmiöiden joukkoon, ilman että aihepiiriä on vielä tutkittu, niin toki sitä pitää tutkia. Ja jos vaikkapa joku yhtye tai sarjakuva on suosittu, niin totta kai se on merkittävä tutkimuskohde.

Tutkija voi myös selittää omaa ”turhaa aihepiiriään” sillä, että se on vain tietynlainen muun tutkimuksen sivupolku tai harrastus. Tämä voi tietenkin pitää paikkansa, mutta väittäisin että tällainen argumentointi voi olla myös tutkijan henkilökohtaista suojatyötä, jolla hän pehmustaa itseään mahdollisia tutkimuksiaan koskevia hyökkäyksiä vastaan: ”tää on mulle vain harrastus, on mulla vakavampiakin aiheita”.

Toinen suojatyön muoto on se, että korostetaan globaalisuutta. Jos ymmärtäviä kavereita ei löydy läheltä, niin niitä voi hakea muualta, Suomen umpion sijasta vaikkapa kansainvälisistä tutkijaverkostoista. Ei kannata jäädä hakkaamaan päätään yhden ymmärtämättömän professorin oveen tai kitumaan ahdistavassa oppiaineessa tai nurkkakuntaisessa koulukunnassa. Tämäkin ratkaisu tuli esiin useammassa puheenvuorossa.

Harrastaminen on siinäkin mielessä tärkeä turhan tutkimisen yhteydessä, että erittäin tavallinen tapa legitimoida jonkin asian tutkimusta on korostaa omaa, vakavan harrastamisen tai faniuden kautta syntynyttä tietämystään aiheesta. Esimerkiksi populaarikulttuurin tutkija on monesti tutkimuskohteensa fani tai harrastaja, millä on monia etuja mutta joskus myös haittoja tutkimuksen tekemisen suhteen. Kuitenkin tutkija rakentaa itsestään tupla-asiantuntijan korostaessa itseään fanin ja osaavan tieteilijän hybridinä.

Ainakin vielä yksi selitys nousi päivän aikaan esille. ”Turhan” tutkiminen voi olla myös erottautumiskeino eli distinktiostrategia. Miksi tutkia sitä, mitä kaikki muut tutkivat? Raflaava erilaista aihetta tutkiva tutkija erottuu massasta ja saa mahdollisuuden raivata uutta aina vain pienentyvien aukkojen paikkaamisen sijaan.

Turhista aiheista muihinkin turhuuksiin

Päivän aikana tajusin myös sen, että vaikka tutkijat itse ainakin tässä seminaarissa lähestyivät turhuutta tai tutkimuksen rappiollisuutta aihepiirin tai kohteen kautta, kyse on moniulotteisemmasta ilmiöstä. Turhan aiheen lisäksi myös tutkimusmenetelmää tai valittuja teorioita voidaan pitää väärinä tai turhina. Yhtä lailla ”vääränlainen” tutkijan käytös, ulkoasu, tulosten esittämistapa – tai väärät tulokset – voivat leimata tutkijan tai tutkimuksen turhiksi. Ja ainakin yksittäisten tieteenalojen sisällä voidaan hahmotella arvohierarkia, joka koskee niin aiheita kuin tutkimustapoja. Jotkut tavat ja aiheet ovat arvostettuja, toiset hyväksyttyjä (ja voivat ehkä nousta arvostetuiksi) ja osaa ei hyväksytä lainkaan. Ei-hyväksyttävät rajataan oman tieteenalan ulkopuolelle, joko toisen tieteenalan tontille tai sitten kokonaan tieteen ulkopuolelle.

En kuitenkaan ole sitä mieltä, että kaiken pitäisi olla kivaa, mielenkiintoista ja yhtä hyvää. On edelleen olemassa kriteerejä, joiden avulla erilaisia tutkimuksia ja niiden relevanssia ja luotettavuutta voidaan arvioida. En ole relativisti, mutta yritän olla tieteellisesti suvaitsevainen.

Myös pieni huoli jäi päivästä jäytämään omaan mieleeni: muutunko minäkin väistämättä jossain vaiheessa sellaiseksi professori-jääräksi, joka ei ymmärrä tutkimuskohteita, joista minua nuoremmat sukupolvet ovat kiinnostuneita? Mitä teen silloin? Vähättelenkö aloittelevien tutkijoiden aiheita ja aikomuksia vai osaanko olla kannustava mutta kriittinen ja tarvittaessa avautua uusille ja toisenlaisille kiinnostuksen kohteille? Osaanko säilyttää avoimuuden uudelle koko urani ajan? Toivottavasti. Ja toivottavasti osaan säilyttää ja kehittää avoimuuttani myös vanhempien sukupolvien tutkimusta kohtaan. Eivät kaikki ”vanhat” aiheet, näkökulmat, menetelmät ja tutkimukset ole vanhentuneita.

Yksi vastaus to “Turhan tutkimuksen tunnusmerkit?”

  1. Arto Lanamäki Says:

    ”Turha tutkimus” kuulunee yleisesti ”kaiken turhan” avaruuteen. Mikä sitten onkaan turhan määritelmä, lienee vaikeampi kysymys. Itselleni turhuus rinnastuu käyttökelvottomuuteen, affordanssien puutteeseen. Affordanssit lienevät aina subjektiivisia.

    ”Tutkimus” voi olla joko prosessi, tai prosessin tulos eli julkaisu. Itse olen mieltynyt siihen määritelmään, että tutkimuksen erottaa ei-tutkimuksesta nimenomaan sen julkaiseminen tieteellisellä foorumilla: tieteellisessä lehdessä, konferenssissa, tai muussa vertaisarvioidussa kohteessa.

    Akateemisessa mielessä näkisin, että käyttökelpoinen tutkimus syntyy kun joku muu lukee minun tutkimuksiani ja mieluusti vielä viittaa niihin hänen omissa julkaisuissaan. Artikkeli, johon kaikki tieteentekijät viittaavat teksteissään, ei voi olla turhaa tutkimusta.

    Taloudellis-yhteiskunnallisessa mielessä käyttökelpoinen tutkimus syntyy siitä, että se on käännettävissä rahaksi tai muuksi yhteiskunnalliseksi hyödyksi jollakin aikavälillä: tuotteiksi, patenteiksi, paremmiksi sosiaalisiksi rakenteiksi, tai vaikka verotuloiksi.

    Alvesson & Sandberg (2011), viitaten Davisin tutkimuksiin (1971, 1986) argumentoivat, että vaikutusvaltaisella [engl. influential] teorialla on kaksi edellytystä. Ensinnäkin sen täytyy olla tosi. Toiseksi, ja tämä on tärkeämpi vaatimus, sen täytyy haastaa olemassaolevan käsityksen. Tässä piilee aika jännä paradoksi tai haaste tieteilijöille. Helpoin tapa tehdä ”tärkeää” tutkimusta on tehdä juuri sitä mikä on jo kauan sitten todettu ”tärkeäksi”. Vaikeampi, mutta mahdollisesti palkitsevampi tapa on tehdä sitä mitä kukaan muu ei ole tehnyt. Tällöin astuu sille alueelle, jossa ”turhan” ja ”mullistavan tärkeän” raja on häilyvä.

    Pitää muistaa, että George Boolen algebran parissa tekemilleen puuhasteluille kesti sata vuotta, ennen kuin muut löysivät sille käytännön sovellusalueen. Tälle pohjalle rakentuu mm. tietoliikennetekniikka, josta on ollut sekä akateemista että taloudellis-yhteiskunnallista hyötyä pitkäksi aikaa.

    Lähteet:

    Alvesson, M., & Sandberg, J. (2011). Generating Research Questions through Problematization. Academy of Management Review, 36(2), 247-271.

    Davis, M. S. 1971. That’s interesting! Towards a phenomenology of sociology and a sociology of phenomenology. Philosophy of Social Sciences, 1: 309–344.

    Davis, M. S. 1986. That’s classic! The phenomenology and rhetoric of successful social theories. Philosophy of Social Sciences, 16: 285–301.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: