Älä ota kesämetodia

Kuuntelin eilen Mediatutkimuksen päivillä uusi media -teemaryhmässä Varpu Rantalan mielenkiintoista esitystä tutkimusmenetelmästä, jolla hän tutkii elokuvien addiktioteemoja. Rantala katselee elokuvia tietokoneelta ja muun muassa tekee addiktiokohtauksista ja niiden pysäyskuvista koosteita. Hän pohti esityksessään, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia tällainen metodi tarjoaa audiovisuaalisen mediakulttuurin tutkimukselle.

Varpu Rantalan tutkimusmenetelmä oli erittäin kiinnostava ja pohdinta hyvää. Minut se siivitti pohdiskelemaan taas kerran tutkimusmenetelmiin liittyviä kysymyksiä. Tässä tulee joitain pohdintoja, joita kirjasin ylös tänä aamuna ja muokkaan nyt bussimatkan ratoksi blogikirjoitukseksi.

Vaikuttaa siltä, että refleksiivinen metodiherkkyys nousee esille erityisesti silloin, kun oma tutkimusmenetelmä tuntuu jotenkin tavallisesta poikkeavalta. Tutkija reflektoi menetelmäänsä tai saattaa jopa kyseenalaistaa sen, jos hän kokee käyttämänsä menetelmän kiinnostavaksi mutta oudoksi ja erilaiseksi verrattuna esimerkiksi hänen aikaisempaan koulutukseensa ja oppimaansa. Metodinen herkkyys tai ääritapauksissa metodinen vereslihallisuus vahvistuu tilaisuuksissa, joissa tutkija esittelee työtapaansa ja saa vastaansa kollegahiljaisuuden tai ääneen lausuttuja kummasteluja tai ponnekkaita opastuksia siitä, että tutkimusta kannattaisi tehdä jollain toisella tavalla.

Metodiherkkyyttä tarvitaan myös sellaisissa tutkimuksissa, jossa menetelmä tai menetelmät tuntuvat konventionaalisemmilta, totunnaistuneilta ja tavanmukaisilta. Aina herkkyyttä ei kuitenkaan ole.

Herkkyyden puute ilmenee äärimuodoissaan metodifetisisminä tai menetelmällisen pohdinnan vähättelynä tai piittaamattomuutena. Metodifetisismi voi kohdistua yksittäiseen metodiin, vaikkapa laadullisiin teemahaastatteluihin aineistonkokoamismenetelmänä. Historiantutkimuksessa on puolestaan puhuttu lähdefetisismistä, joka on sukua metodifetisismille.

Metodifetisisti on tietyn tieteellisen paradigman vanki ilman, että hän näkee mielen vankilansa seiniä. Pahimmassa tapauksessa hän uskoo, että hänen hellimänsä menetelmä antaa vastauksen kaikkiin tutkimusongelmiin – tai ainakin niihin, jotka ovat millään muotoa relevantteja. Tällainen monometodifetisisti ajattelee, että ”XX on minun metodini, älä pidä muita metodeja” ja hän palvoo metodia saman ajatusmaailman jakavien tutkijoiden yhteisissä rituaaleissa, seminaareissa, julkaisuissa ja niin edelleen. Jumaloidun tutkimusmenetelmän kriittinen tarkastelu voi kuitenkin palvontamenoissa jäädä latteuksien tasolle, mutta ennen pitkää tieteen kentällä tapahtuu jotain, joka aiheuttaa säröä fetissin kiiltävään pintaan. Paradigman, tutkimusohjelman tai vastaavan muuttumiseen johtavista tekijöistä ovat kirjoittaneet monet tieteentutkijat, kuten Thomas Kuhn ja Imre Lakatos.

Metodifetisismi voi ilmetä myös polyteistisessä muodossa, jossa palvottuja metodeja on paljon ja tutkimuksessa hämärtyy se, että aineiston kokoamisen ja analyysin menetelmät ovat vain osa tutkijan tietä, työvälineitä, joiden avulla haetaan vastauksia tutkimusongelmiin. Metodeista tulee pääasia ja pakkomielle.

Polyteistiselle metodifetisismille sukua on metodinapostelu, jota harrasteleva tutkija tutkailee vähän sillä ja sillä menetelmällä sieltä ja toisella menetelmällä vähän tuolta. Tutkija ottaa metodista kesäkissan, jonka hän syksyn tullen hylkää kylmään. Johanna Ruusuvuori, Pirjo Nikander ja Matti Hyvärinen ovat Haastattelun analyysi -teoksessa (2010, 9) kirjoittaneet aineistoturismista, joka tarkoittaa pinnallista aineiston luokittelua ja sen kutsumista virheelliseksi tutkimukseksi tai sisällönanalyysiksi. Tästä johdettuna metodinapostelua voisi kutsua myös metoditurismiksi.

Metodivähättely on tilanne, jossa tutkimustapa tai menetelmäpaletti ovat luonnollistuneet ja totunnaistuneet niin perin pohjin, että tutkija ei hahmota niitä enää oikein ollenkaan. Hän ei piittaa metodisesta reflektiosta ja vähättelee toisten tekemää reflektiota ja toisten käyttämiä tutkimusmenetelmiä, jotka eroavat hänen käsityksestään tutkimuksen tekemisestä.

Fetisismi ja vähättely ovat kumpikin huonoja lähtökohtia. Tutkimusta on tehtävä herkällä tatsilla, johon kuuluu metodinen pohdinta – mistä ei kuitenkaan tarvitse tulla itsetarkoitusta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: