Miten menetellä sosiaalisessa mediassa?

Minut pyydettiin esitelmöimään sosiaalisen median tutkimusmenetelmiä käsittelevään seminaariin Helsinkiin 31.8.2010 (Research Methods for Social Media). Tässä kirjoituksessa pyörittelen omia ajatuksiani tuota esitelmää varten. Keskityn nimenomaan tutkimusmenetelmiin. Sosiaalisen median luonnetta ja mahdollisuuksia olen pohdiskellut jo aiemmin.

Tutkimusmenetelmää sanotaan hienosti metodiksi, joka pohjaa kreikankielen sanaan methodos, tie johonkin. Kaarina Turtian Sivistyssanat-kirja määrittelee metodin menetelmäksi, järjestelmälliseksi ja suunnitelmalliseksi menettelytavaksi tietyn asian käsittelemiseksi. Metodissa yhdistyvätkin mukavasti tiellä kulkemisen tai tien seuraamisen sekä tietämisen teemat.

Tieteelliset tutkimusmenetelmät voi karkeasti – todellakin vain karkeasti – jakaa kahtia aineiston kokoamista ja analyysiä käsitteleviin metodeihin. Käytännössä nämä kaksi sekoittuvat esimerkiksi tulkitsevassa tai hermeneuttis-dialogisessa tutkimuksessa, mutta ainakin opetusmielessä osa-alueet voi pitää erillään, myös jotta molempien olemassaolo huomattaisiin. Muuten huomio voi liiaksi kohdistua vain jompaankumpaan: tutkija laittaa energiansa aineiston haalimiseen ja järjestämiseen ja tämän prosessin kuvailuun, mutta ei etene siitä eteenpäin. Toisaalta tutkija voi keskittyä teoreettis-analyyttisen viitekehyksen rakenteluun ilman, että kiinnittää huomiota lähteiden valintaan ja kokoamiseen liittyvään problematiikkaan. Tässä on tietenkin tieteenalakohtaisia ja paradigmaattisia eroja.

Itse edustan induktiivista ja empiiristä tutkimusta. Taustani on historiantutkimuksessa, ja lähden helpommin liikkeelle monipuolisen lähdeaineiston hamuilemisesta – toki sitten, kun minulla on esim. mielessä joku etenemissuunnitelma ja lopullisen tutkielman alustava jäsentely. Taustani on voimakkaasti myös laadullisessa tutkimuksessa, ja tässä kirjoituksessa sivuutankin sellaiset sosiaalisen median ja Internetin tutkimusmenetelmät, joiden perusviritys on lähtökohtaisesti pelkästään määrällinen. Mielenkiintoisia tutkimussuuntauksia tällä alueella ovat niin kutsuttu webometriikka ja webanalytiikka, joissa muun muassa analysoidaan verkkosivuille suuntautuvaa liikettä, linkityksiä, käyttäjävirtoja ja kommentteja. Monelle kaupallisen tason toimijalle sosiaalisen median tutkimusmenetelmät ovat nimenomaan tätä analytiikkaa ja metriikkaa, jota tuntemalla pyritään kehittämään sivustojen vetovoimaa ja markkinointia sekä palvelemaan asiakkaita yksityiskohtaisemmin kuin kertomalla nettisivujen latausmääriä (ks. esim. Ylen Webinaari Sosiaalisen median verkosto 8).

Sosiaalinen media – välikappale, työkalu vai tutkimuskohde?

Kun puhutaan sosiaalisen median tutkimusmenetelmistä, on vielä eroteltava kaksi muuta tasoa: Onko kyse sosiaalisen median tutkimuksesta ilmiönä tai ilmiöiden kimppuna? Vai tarkoitetaanko sosiaalisen median tutkimusmenetelmillä niitä sosiaalisen median omia keinoja, joilla voidaan rikastaa minkä tahansa ilmiön tutkimusprosessia? Näiden kahden poolin välillä on vielä kolmas tapaus, jossa tutkimuksen kohteena ei ole sosiaalinen media itsessään (teknologiana, mediana, toimintana, uudenlaisen sosiaalisuuden muotona) vaan joku muu ilmiö, jota koskeva aineisto kootaan sosiaalisen median kautta. Tällöin yksi riski on sama kuin nettitutkimuksessa laajemminkin: Paradoksaalista kyllä sosiaalinen media on vain väline, jonka välineelliseen erityisluonteeseen liittyviä kysymyksiä ei pohdita. Seurauksena on paitsi pinnallisia tutkimustuloksia myös tutkimuseettisiä ongelmia, jos vaikkapa opinnäytetyötä varten kerätään nettikeskustelumateriaalia välittämättä tekstien kirjoittajien anonymiteetistä tai alkuperäisestä julkaisukontekstista ja tarkoituksesta. Tätä teemaa ovat käsitelleet esimerkiksi Riikka Turtiainen ja Sari Östman artikkelissaan ”Tavistaidetta ja verkkoviihdettä. Omaehtoisten verkkosisältöjen tutkimusetiikkaa” (teoksessa Maarit Grahn ja Maunu Häyrynen (toim.) Kulttuurituotanto – Kehykset, käytäntö ja prosessit. SKS, Helsinki 2009, Jouni Huhtasen tekemä kirja-arvostelu).

Jos tutkimuksen kohteena on sosiaalinen media tai joku sen osa-alue itsessään, tutkimusmenetelmiä on monia – niin kuin aina muulloinkin. Tyypillisesti tutkimusmenetelmät kumpuavat tutkijan aiemmasta tieteenalallisesta leimautumisesta (kuten minulla historiasta, sosiologiasta ja uskontotieteestä), jota voivat maustaa uudet kiinnostuksen kohteet. En oikein usko, että olisi ainakaan kovin monta erityismenetelmää sosiaalisen median tutkimukseen, vaikka vakiintuneet tutkimusmenetelmät saavat uusia piirteitä siirryttäessä esimerkiksi etnografiasta (haastattelut, osallistuva havainnointi jne.) virtuaalietnografiaan tai tekstianalyysistä hyper- ja kybertekstianalyysiin.

Oma näkemykseni on, että uusia ilmiöitä pitää tutkia kokonaisvaltaisesti ja monipuolisesti, erilaisilla aineistoilla, menetelmillä ja erilaisia teorioita hyödyntäen ja rakennellen. Sosiaalisen median, Internetin ja laajemmin digitaalisen kulttuurin tutkimus onkin usein sukua triangulaatiolle. Käytettävistä menetelmistä voidaan muodostaa jonkinlainen triangulaatiomatriisi, joka kokoaa ne tutkimukselliset lähestymistavat, joita tutkija ajattelee hyödyntää. Tätä teemaa olen käsitellyt toisaalla, joten en tässä kirjoituksessa mene yksityiskohtiin.

On sosiaalisessa mediassa toki uudentyyppisiäkin tutkimusmenetelmiä, jotka eivät kohdistu pelkästään sosiaalisen median tutkimukseen. Esimerkiksi ajatus tieteentekemisen joukkoistamisesta tai tutkimusparvesta vaikuttaa kehittelemisen arvoiselta. Parveuttaminen on holistisena metamenetelmänä hieman sukua triangulaatiomatriisille, vaikka toimiikin eri tasolla. Tutkimusparvi hyödyntää toiminnassaan ketterästi mikroblogeja ja avoimia wikiympäristöjä. Tutkimusparveen osallistuvat kertovat omista tutkimusideoistaan, joita voidaan käsitellä yhdessä. Kyse ei ole pelkästään tutkimuskohteista tai tutkimusmenetelmiä koskevista ideoista vaan myös muuhin tieteentekemiseen (julkaiseminen, tutkijankoulutus jne.) liittyvistä ideoista ja avoimista kehityskohteista. Tutkimusparvi voi jakaa (tutkimus)ongelman osiin, joihin yksittäiset jäsenet etsivät ratkaisua omien kiinnostustensa ja erityisosaamisensa avulla. Tutkimusparvea voisi käyttää myös tutkimusaineiston analyysiin – ei välttämättä niin, että parven avulla saataisiin joku mekaaninen aineistonkäsittelyprosessi (esim. suuren aineiston sisältöluokittelu tai haastattelumassan litterointi) suoritettua. Pikemminkin parvi voisi toimia ideointiryhmänä, joka voisi avata yksittäiseen tutkimusaineistoon useita mahdollisia näkökulmia. Sosiaalisen median hyödyntäminen tieteellisessä joukkoistamisessa on hyvä idea, mutta se ei välttämättä aina toimi eikä kaikkien tutkimusongelmien osalta. Mitä jos jollekin tutkimusteemalle ei esimerkiksi löydy parvea, joka lähtisi viemään käsittelyä eteenpäin? Tarkoittaako se automaattisesti sitä, että idea on huono? No ei tarkoita. Tutkimusparvesta enemmän tietävät voivat kommentoida tänne tarkemmin, mihin parviajattelu sopii ja mihin se mahdollisesti ei sovi: mitkä ovat sen mahdollisuudet ja rajat?

Sosiaalinen media tutkijan arjessa

Sosiaalisen median työkaluja voi hyödyntää hyvin myös arkisessa, epäsosiaalisessa tai pienen ryhmän tutkimustoiminnassa. Sosiaalista mediaa on mahdollista käyttää tutkimuksesta viestimiseen ja tutkimusverkostojen ylläpitoon. Facebookin ja Twitterin tapaiset palvelut toimivat esimerkiksi sisäänheittäjinä laajempiin tieteellisiin sisältöihin. Twitterin ja erilaisten synkronisten viestintäjärjestelmien (esim. irc) avulla voi toteuttaa keskustelua ja kommentointia. Omassa oppiaineessamme olemme tavallaan myös korvanneet yliopistohallinnon tarjoamat työajanhallintajärjestelmät (kuten Sole) Facebookilla. Meillä on oma sisäinen ryhmä, jossa oppiaineemme henkilökunnan jäsenet kertovat, mitä päivän aikana ovat aikeissa tehdä ja mitä saivat tehtyä. Ryhmän käyttö on vapaaehtoista ja vapaamuotoista. Sitä ei ole tarkoitettu työajan kyttäämiseen tai työnarkomanian hehkuttamiseen vaan pikemminkin vertaistukeen sekä itseterapeuttiseen purkamiseen sekä lokikirjoittamiseen. Tämä sopii pienen ja tutun työyhteisön välineeksi.

Samantyyppinen funktio on myös tutkimusblogeilla, jotka voivat olla julkisia, täysin yksityisiä tai sitten vaikkapa väitöskirjan ohjaajan ja ohjattavan jakamia. Tutkimusblogit voivat liittyä tiettyyn projektiin, opinnäytetyöhön tai sitten ne voidaan fokusoida vaikkapa kirjallisuusvinkkien jakamiseen ja muistilistojen tekemiseen itselle. Blogikirjoitukset ovat yleensä laajempia ja tätä kautta ehkä analyyttisempiä kuin esim. Facebook-lokikirjoittamisessa. Kaikkia edellä mainittuja olemme kokeilleet, ja minusta ne ovat osoittautuneet varsin toimiviksi tilanteessa, jossa tutkimuskiinnostus kohdistuu nimenomaan digitaaliseen kulttuuriin ja tutkimuksen tekijät ovat aktiivisia netinkäyttäjiä.

Olemme käyttäneet Facebookia myös intensiivisemmän kenttätyön ja kirjaprojektien työkaluna. Esimerkiksi kesällä toteutimme pelituunausprojektin, jossa tuunattuja pelejä esiteltiin ja peluutettiin SuomiAreena-keskustelutilaisuuden yhteydessä. Projektiryhmä keräsi pelisessioista palautetta ja kirjoitti omia havaintojaan suljettuun Facebook-ryhmään. Myös tämä osoittautui varsin toimivaksi työtavaksi, mutta tämäntapainen työskentely vaatii sekin motivoituneen ja Facebookin käyttöön tottuneen ryhmän. Ongelmana sosiaalisten median työkalujen ja palvelujen kanssa kun on se, että niitä on niin paljon, että kaikkia uusia ei koko ajan jaksa opetella käyttämään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: