En ole vieläkään varma, pidänkö pilvenpiirtäjistä, noista korkeuksiin nousevista teräsbetonimöhkäleistä. Kieltämättä ylevöittävää kuitenkin oli katsella maisemia Michigan-järvelle yhdestä sellaisesta, 32. kerroksen hotellihuoneesta. Öisen kaupunkinäkymän tai auringonnousun katselussa on jotain samaa rauhoittavaa kuin aavan meren ihailemisessa, vaikka kaupungin äänimaailma on aivan toisenlainen eikä ikkunan takaa haista ulkoilman tuoksua.
Kadulta näkymä voi olla lohduttomampi, ja suunnistaminen vaikeutuu, kun korkeat rakennukset kaatuvat päälle. Keskustassa toinen toistaan seuraavat rakennusjärkäleet alkavat tympiä, varsinkin kun talsii koleassa säässä ikään kuin tuulitunnelissa, jonka pilvenpiirtäjät tuntuvat luoneen kävelijän kiusaksi.
Uuden näkökulman Chicagon pilvenpiirtäjiin antoivat arkkitehtuurikävely ja jokiristeily, jotka auttoivat tunnistamaan eri pilvenpiirtäjätyyppejä uusgotiikasta, art decoon ja postmodernistiseen arkkitehtuuriin. Jotkut rakennukset Chicagossa ovat todella vinkeitä goottilaisen katedraalin jäljitelmiä tai mystisiä temppeleitä egyptiläistyylisine reliefeineen ja kultakupolisine kattokoristeineen.
Näkökulma muuttuu taas, kun rakennuksiin kurkistaa sisälle. Ei välttämättä tarvitse nousta korkeuksiin vaan tyytyä ihailemaan ala-aulojen kellotauluja, mosaiikkeja, lamppuja ja muita koristuksia, sillä varsinkin varhaisemmissa rakennelmissa niitä riittää.
Mutta en vieläkään ole varma, pidänkö pilvenpiirtäjistä ja välillä loppumattomalta tuntuvasta hissin odottelusta. Minulle riittävät matalammat profiilit.
Koneen kokemu(y)s 
Vastaa