Future is Prologue -seminaarin antia

Osallistuin Chicagossa torstaina Future is Prologue: New Media, New Histories? -seminaariin. joka oli yksi kansainvälisen viestintätutkimuksen seuran konferenssin esitapahtumista. En tässä käy läpi yksityiskohtaisesti kaikkia noin kahtakymmentä seminaarin esitystä, koska ne löytyvät verkosta – ainakin toistaiseksi. Mainitsen vain muutamia mieleen jääneitä asioita.

Itse käsittelin erilaisia näkökulmia, joiden kautta historian, kulttuuriperinnön ja digitaalisten pelien suhdetta voi tarkastella. Keskeistä on se, että pelejä ei nähdä vain välineinä, joiden avulla kulttuuriperintöä voi esim. opettaa nuorille. Kiinnostavaa on muun muassa tarkastella sitä käynnissä olevaa prosessia, jonka kautta digitaaliseen pelaamiseen liittyvät ilmiöt muuttuvat osaksi kulttuuriperintöä – tai sitten koetaan turhiksi ja vanhentuneiksi.

Pelejä tämän seminaarin muissa esityksissä ei juuri tarkasteltu. Yksi esitys tavallaan sivusi pelejä, koska siinä käsiteltiin paikkatietosovellusten vaikutusta tilan kokemukseen. Useat esitykset liittyivät Internetiin, jonka yksiulotteista luonnetta ”arkistona” tai säiliönä tarkasteltiin kriittisesti. Näyttää siltä, että muutaman vuoden kuluessa on ilmestymässä useita mielenkiintoisia laajoja tutkimuksia Internetin ja sen osa-alueiden kehityksestä. Yksi keskeinen pointti seminaarissa olikin se, että yhden Internetin sijasta on hedelmällisempää puhua useista neteistä, koska ilmiö on niin moniulotteinen. Puheenvuoroissa nostettiin esille useita kertoja kysymys uusien sähköisten mediasisältöjen arkistoinnin ongelmista: jälleen kerran on arvioitava niitä periaatteita, joiden mukaan asioita arkistoidaan – tai jätetään arkistoimatta. Siihen ongelmaan, että useat vuosituhannen vaihteen nettisisällöt, kuten Flash-sivustot, ovat jo nyt vaikeasti löydettävissä, voidaan puolestaan hakea vastauksia aiempien mediahistorioitsijoiden työstä. Flash-sisältöjen tutkimukseen voidaan ottaa virikkeitä varhaista elokuvaa, televisiota tai radiota tutkineiden tutkijoiden töistä, mitä pidän erittäin hyvänä lähtökohtana.

Useissa esityksissä käsiteltiin myös joukkoviestimien ja Internetin suhdetta. Yksi esitys käsitteli muun muassa sitä, miten 1980-luvun Britanniassa hiilikaivoslakon osapuolet, lakkolaiset ja poliisit, kokevat nykyään lakon aikana esitetyn BBC:n uutismateriaalin ja mitä he ajattelevat aineiston mahdollisesta avaamisesta kaikkien nähtäväksi BBC:n ”elävään arkistoon” Internetiin. Tässä tuli esiin useita sellaisia mediaeettisiä kysymyksiä, joita esim. Suomen Yleisradion elävän arkiston yhteydessä olisi myös mahdollista pohtia. Eräässä toisessa esityksessä puolestaan tarkasteltiin lehdistön vaikeaa markkinatilannetta nettiin verrattuna, ongelmaa, jota on ounasteltu jo 1990-luvulta lähtien, mutta joka näyttää toteutuneen pari vuotta sitten. Yhdessä esityksessä puolestaan käsiteltiin tutkimusta, jossa oli analysoitu, miten verkkolehdet korjaavat uutisiaan.

Yksi omasta mielestäni kaikkein kiinnostavimmista esityksistä käsitteli uusmedian historiaa äänen näkökulmasta. Aloin itsekin esityksen inspiroimana suunnitella kerääväni kokoelmaa digihistorian keskeisistä äänistä, joita voi käyttää esim. opetuksessa: äänikokoelmaan itsestään selvästi kuuluvat mm. erilaisten modeemien yhteysäänet, Nokia-tune, tulevien tekstiviestien äänet eri puhelimilla ja niin edelleen.